Suomalaista nyppii

Kaikkia Perthin suomalaisia ärsyttävät täällä seuraavat asiat:*

[*Ihan hiukkasen yleistäen, tietenkin...]

1) Pistebingo. Aussilassa ei ole sotu-järjestelmää, eli ihmisillä ei ole henkilötunnusta, koska täällä ei ole keskitettyä väestörekisteriä. Census eli väestönlaskentajärjestelmä takaa, että suunnilleen tiedetään, paljonko maassa on väkeä kunakin vuonna. Ja epäilemättä passiviranomaiset tietävät, kellä on maan kansalaisuus. Siihen keskitetty tietäminen sitten päättyykin, sillä viranomaiset eivät jostain syystä kommunikoi keskenään, ja esimerkiksi lääkäriin mentäessä ei näytetä mitään henkkareita. Varmaankaan eivät niillä henkkareilla mitään tee, koska heille tärkeää on tietää, maksatko käteisellä vai kortilla, ja onko Medicare-kortti (eli täkäläinen Kela-korvaussysteemi) tai yksityinen sairausvakuutus. Lääkärihän ei täällä kylläkään ole myöskään viranomainen, sillä suurin osa lääkäreistä on yksityisiä, kunnallisia sairaaloita lukuunottamatta.

Henkilöllisyyden todistamiseen on esimerkiksi puhelin- tai nettiliittymän avaamista, vuokrasopimuksen allekirjoitusta tai ajokortin hankintaa varten kehitetty pistebingo, joka menee seuraavasti: organisaatiolla on ohjepaperi, josta katsotaan, mitä dokumentteja sinulla pitää olla voidaksesi todistaa olevasi sinä. Passi, luottokortti tai kaksi, täkäläinen ajokortti, täkäläinen Age Proof - eli täysi-ikäisyyskortti, Medicare-kortti tahi muita vastaavia virallisia kortteja (kuten täkäläinen eläkeläiskortti tai sosiaaliavustuskortti) - saat tietyn määrän pisteitä jokaisesta. Lisäksi tarvitaan kotiosoitteeseen tullut lasku, jotta uskotaan sinun asuvan väittämässäsi osoitteessa. Tämä lasku itseäni aina hämmästyttää, sillä äkkiäkös sitä copypastettaisi itselleen vaikka Synergyn (sähköyhtiö) laskun tekaistuun osoitteeseen? Kun riittävästi todistusaineistoa on kasassa, pisteet ylittävät vaaditun rajan ja tadaa, olet kuka väität olevasi.

Suomalaista tällainen aluksi kummeksuttaa, sitten epäilyttää ja lopulta itkettää ja naurattaa, riippuen siitä, mitä kortteja omistaa. Kun itseltä puuttuu viimeiset 10 pistettä jonkin asian hankintaan, alkaa suututtaa. Muttamutta. Pistebingossa on ehdottomasti se hyvä puoli, että esimerkiksi pankkitilin saa auki samana päivänä kun maahan lampsii (edellyttäen, että on noita kortteja, esim. itse sain pisteet täyteet kahdella suomalaisella luottokortilla ja passilla). Työtkin voi aloittaa heti, sillä riittää, että on täkäläinen veronumero, jonka voi tilata netitse. Työntekoon ei tarvittaisi edes sitä pankkitiliä, sillä moni työnantaja tarjoaa yhä vaihtoehtoa maksaa palkka shekkeinä postitse. Suomeenhan ei todellakaan noin vain tipahdeta ja aleta tekemään töitä ja maksamaan veroja, sillä kaikki edellyttää suomalaisen henkilötunnuksen saamista. Ja seurailemieni nettitietojen perusteella sotun saaminen on periaatteessa mahdotonta tai vähintäänkin hiidenkiven kokoisen lohkareen alla, jos haluaa maahan väliaikaisesti töitä tekemään. Kela myöntää sotun, mutta vasta kun on ilmoittautunut työkkäriin, jonne voi ilmoittautua vasta kun on vakituinen osoite, mutta vuokrasopimusta ei voi allekirjoittaa, ennen kuin on henkkarit, eikä töitä aloittaa ennen kuin on pankkitili ja verokortti, joita ei saa ilman henkkareita, ja töitä ei saa jos ei ole vakituista osoitetta tahi niitä henkkareita, jii än ee. [Myönnän, etten tiedä, miten firmat tätä kiertävät tuodessaan maahan virolaisia raksamiehiä tai thaimaalaisia marjanpoimijoita, sillä heille ei taatusti hommata muutaman kuukauden keikkatyön takia suomalaista sotua].

2) Wait a while-asenne. Täällä vitsaillaan yleisesti, että osavaltion Western Australia lyhenne WA meinaa oikeasti Wait A While eli venaas vähän tai otetaan lunkisti. Asioilla on tapana liikkua hitaasti, esimerkiksi sähköposteihin ei hyvin yleisesti saa vastausta koskaan ja puhelimessakin pompotellaan henkilöltä toiselle. Soittopyyntöihin vastataan jos jaksetaan - asiasta ja henkilöstä riippuen, tottakai. Töitä tehdään vähän niin ja näin - Australian ekonomit ovat jo vuosia tuskailleet maan hidasta tuottavuuden kasvua, mikä tietenkin on ekonomien yleinen valitusvirsi kaikkialla. Mutta esimerkiksi rakennus- ja tietyömaiden menoa katsellessani ihmettelen kyllä joskus, että miten firmoilla on varaa pitää niin monta kaveria seisoskelemassa sen yhden työtätekevän ympärillä. Tietysti hyvä, että kaikilla on joku työpaikka, eikä lojuta vain kotona työttömyystuilla.

Ollakseen "metropolilaisia" ihmiset kävelevätkin hitaasti ja esim. päärautatieasemalla minä olen yleensä se, joka tönii junasta ulos purkautuvia massoja tieltään kun voisi sinne rullaportaille suunnistaa vähän ripeämminkin. Kaupat ja kahvilat menevät yleisesti aikaisin kiinni (viimeistään iltakuudelta), ja jos maanantai-iltana haluaisi pysähtyä vaikka teekupposella ja kakkupalalla ennen kotiin suuntaamista, eipä juuri ole paikkoja joihin mennä. Sunnuntaiaukiolo tuli voimaan vasta kuukausi-pari sitten, mutta ei sekään mikään yleisömenestys ole. Nimittäin siksi, että iso osa kaupoista ei ole auki sunnuntaisin luvasta huolimatta. Täkäläiset ovat mieluummin kotona ottamassa lunkisti, grillailevat takapihalla, trimmailevat puutarhaa tai askartelevat autotallissa, tai makoilevat biitsillä - osa surffailee. Mikäs siinä, toisaalta. Aurinko paistaa tänään ja huomenna, otetaan rennosti!

3) Surkeat talot. Täällä on moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältä, pätee muihinkin tuotteisiin kuin taloihin. Mutta erityisesti ihmettelen, miten vasta remontoitu tai rakennettu voi repsottaa jo kuukauden päästä valmistumisestaan, nimimerkillä 'työskentelen 1980-luvun toimistorakennuksessa, joka on juuri läpikäynyt perusteellisen peruskorjauksen, ja yhä vain joka paikka vinksallaan ja rempallaan. En edes aloita (taas) niistä vuotavista vessanpöntöistä, sijoiltaan tipahtelevista eli irti repsottavista ovenkarmeista, räpsyvistä loisteputkista, viidennen kerran korjatusta, mutta yhä toimimattomasta ilmastoinnista ym ym'. Vanhat talot ärsyttävät suomalaista erityisesti, sillä niissähän ei tietenkään ole eristeitä, tuplaikkunoita, lämmitystä saati ilmastointia, suihkua ei voi tuulettaa vaan se homehtuu, tai vaihtoehtoisesti suihku tuulettuu 24/7 pakollisen ikkunan takia, jota ei voi sulkea (se hyttysverkolla tai turvaristikolla peitetty vessan/kylppärin seinän aina-ulos-avoin luukku). Siellähän hytiset talviaamuna, kun lämpöasteet voivat tipahtaa lähelle nollaa. Kaiken kruunaa joka huoneen kokolattiamatto, joka on kerännyt kaiken mahdollisen kuonan ja kaatuneet nesteet jo asentamisvuodestaan 1979 lähtien. Viisikymmentäluvun omakotitaloissa tai vanhemmissa on kokolattiamaton alla luonnollisesti upea jarrah-puinen lankkulattia, joka löytyy vasta siinä vaiheessa, kun joku noheva eurooppalainen (lue: suomalainen) ostaa talon ja alkaa remontoida sitä. Tiskikaapit ja vessojen bidee-suihkut puuttuvat oletusarvoisesti, suomalaisia keksintöjä kun ovat.

Huomaan näin puolentoista vuoden oleskelun merkkipaalun lähestyessä, että korruptoidun pikkuhiljaa hyväksymään aussistandardit. Ai ei ole lämmitystä - no mennään sitten villasukat jalassa ja  kahdet legginssit päällä talviyöt. Ai ei ole ilmastointia? Kahdesti tai kolmesti päivässä suihkuun siis, kesäpäivät ovat tällaisia. Tai siis näin ainakin mielikuvissani, joissa voisin ehkä juuri ja juuri sietää edellämainittua elämää. Oikeasti olen alkukuukausien asumisvaikeuksien jälkeen asunut suomalaisstandardien mukaisessa kerrostaloasunnossa, jossa on talvella lämmin ja kesällä viileää, uudet siistit ehjät pinnat ja tasot, laminaattilattia kokolattiamaton sijaan ja tehokas tuuletus kylppärissä. Enemmän tästä joutuu pulittamaan kuin keskivertoasumisesta, mutta minkäs teet. Joistain asioista ei näköjään voi joustaa edes koko elämänsä uusiksi pistettyään.

Kokolattiamatto mielikuvissa, ja hyvin pidettynä onkin ihan siisti.

Jarrah-lattia, kaunis kuin mikä. Uusiin taloihin ei ehkä suositeltava, sillä usein eksoottisten puiden hakkuun kanssa on enemmän tai vähemmän ympäristöongelmia. Mutta jos tällainen jo on maton alla, niin kuka sitä mattoa haluaa katsella?