Rakkaudentunnustus

Kaikkihan varmaan tietävät sanonnan: when life gives you lemons, make lemonade eli kun eteen tulee vastoinkäymisiä (sitruunoita), käännä ne parhain päin (purista mehuksi).

E:llä on ihan oma käytännön versionsa tästä. Kun elämä antaa sitruunoita, ota kaikki mitä saat, kaksin käsin. Kauho saalis kolmeen isoon jätesäkkiin, aja kotiin, hae innoissasi puoliso autohalliin katsomaan "yllätystä", paljasta autonkontillinen sitruunoita naama ilosta hehkuen, raahaa säkit kotiin ja ala kuoria niitä urakkatahdilla mehuntekoa varten.

Tällaista aloitteellisuutta ja tarmokkuutta ei voi kuin ihailla. Sitruunat tulivat kuulemma samana päivänä töissä kaadetusta sitruunapuusta. Arboristin työetuja. E hankkii kaiken muunkin tukkuhengessä, eli jos hän lähtee ruokakauppaan, kotiin palaa lasti kilon juustokimpaleita, kilon jugurttitonkkia, viiden litran oliiviöljypönikkä, kahden litran viinietikkapullo, kokoelma erilaisia hedelmiä kahden viikon tarpeisiin, sekä pakastemarjoja ja vihanneksia kaksi kauppakassillista.

E:n lähestymistavassa on kyllä puolensa, kunhan saa kaiken survottua pienen keittiön pieniin lokerikkoihin. Itse ostan ruokia yleensä tasan sen määrän, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsemme (ettei vain ehdi mennä pilalle). Mikä tarkoittaa, että tuote on ylihuomenna loppu, juuri kun aioin sitä syödä.

Touhupetterin kanssa asumisessa on huikeita etuja, joita en etukäteen tajunnut. Harvoin - jos koskaan - olen romanttisempaa elettä kohdannut kuin viikko sitten. Siis näin maalaisjärkevän suomalaismartan silmin.

Kävimme torstai-iltana Ikeassa shoppaamassa niitä kaivattuja pöytälamppuja (joita haeskelimme juhannusviikolla tuloksetta). En ole aiemmin tavannut miestä, joka rakastaa Ikeaa. E:lle Ikea on iso legolandia, josta voi hankkia kaikenlaista käytännöllistä rakenneltavaa edullisesti
- käytännöllinen ja edullinen ovat kaksi hänen lempiadjektiiviaan. Mukaan tarttui lamppujen lisäksi ekstraa kuten Ikeasta aina: keskikokoinen kirjahylly. Ideana oli, että kootaan se yhdessä viikonloppuna ja järjestellään huushollia muutenkin.

Kun tulin perjantaina töistä kotiin, oli E vapaapäivänään koonnut hyllyn valmiiksi, järjestellyt olohuoneen uuteen uskoon, käynyt läpi ja seulonut rankalla kädellä paperipinot ja sekalaiset "ehkä tätä joskus tarvii"-laatikot, ja vieläpä imuroinut päälle. Se kaikkein romanttisin ele odotti peremmällä asunnossa. Mies oli kuurannut kloorilla suihkukaapin!

Perthissä nimittäin on yleinen ongelma, että huonosti tuulettuvat kylppärit yrittävät talviviileässä ja -kosteassa homehtua. Olin muutamaa päivää aiemmin manaillut E:lle, että meidänkin kaakeleiden saumoissa näköjään pyytämättömät viherkukat kukkivat. Tadaa, sanottu eli tehty, E oli käynyt ostamassa klooria ja hoitanut ongelman pois päiväjärjestyksestä.

E ei suinkaan ole pelkästään käytännön mies. Hänessä on aimo ripaus rasavilliä Vaahteramäen Eemeliä, tai ehkäpä Viidakkokirjan Mowglia. Luonnonpuistovaelluksella hänen on pakko hypätä kaatuneen rungon päälle testaamaan, meneekö se poikki, jos sen päällä pomppii. Arpia on kertynyt lapsuuden toilailuista, kun alle kouluikäisenä piti viilettää päättömänä milloin missäkin.

Päättömyys on edelleen luonteenpiirre niinä hetkinä, kun metsässä puskasta ilmestyy jokin ihmeellinen Australian eläin, joka E:n on pakko päästä näkemään läheltä ja mieluiten ottaa käteen (jos elukka ei ole liian iso pyydystettäväksi). Aivan sama, minkälaisten jorpakoiden, kivikoiden tai piikkiaitojen yli pitää hyppiä, jotta kohteen saavuttaa.

Olen tähän ikään mennessä ja ex-kumppaneiden myötä oppinut, että parisuhteessa on kaksi kivijalkaa. Toisaalta se, että koko suhde on ystävyys-, yhteistyö-, ja avunantosopimus. Huumaava ihastuminen tai tulisinkaan rakkaus ei elä pitkään, jos jokapäiväinen yhteiselo tökkii, tai jompikumpi osapuoli heittäytyy vapaamatkustamaan kantamatta omaa puolikastaan kotitöistä, raha-asioista ja muista vastuista.

Toisaalta olen sitä mieltä, että ihastumisessa (ja sittemmin rakastumisessa) on paljon kyse siitä, millaiseksi oman elämänsä kuvittelee tämän toisen kanssa. Millaisia mahdollisuuksia suhteesta avautuu, kuka minusta voisi tulla ja millaista minun elämäni voisi olla juuri tämän ihmisen rinnalla?
Ja onko se sitten todellisuudessa sellaista kuin kuvitteli?

Mowgli-Eemelin löytäminen on Australiaan muuton ohella parasta, mitä itselleni on tapahtunut.

Eilen E tuli töistä kotiin ja oli matkalla kuullut radiosta suomalaisnäyttelijä Laura Birnin haastattelun. Innoissaan E selitti, että oli yrittänyt tunnistaa, onko minulla ja Lauralla samanlainen aksentti. Kuulemma samoja vivahteita on.

E: "Onko se totta, että suomalaiset pariskunnat käyttävät samanlaisia ulkoiluvaatteita?"
Ööh? Ai siis tuulipukuja? Aussijuontaja oli jostain syystä kysynyt tätä Lauralta.
Minä: "No joo, kyllähän sitä näkee, etenkin aikaisemmin se oli tavallista... mutta eikö kaikkialla tehdä samoin?" ihmettelin.
No ei todellakaan, kuulemma. E:n mielestä koko ajatus oli absurdi. Yhteensopivat vaatteet, hahahahaa!

Hetken mietittyään hän sanoi:
"Mutta jos täytyy, kyllä minä voin niitä käyttää.
Koska olet sinä. En kenenkään muun kanssa."

Naapuruston maisemia kauniissa talviväreissä. Kuva muuten vaan. 

Tästä se lähtee, kahdeksi viikoksi riittävän annoksen hankinta.

Tseh tseh, tule!