Talvisyksy ja uudet kuviot

Elämä on palannut normaaliuomiinsa Suomi-kuukauden jälkeen, eli töihin, kotiin, kauppaan, nettisurffailua tms., nukkumaan - rutiiniin. Suomen valoisista kesäöistä Perthin talveen palaaminen sai mielessäni aikaan instant-syksyn, ja tällainen loka-marras-fiilis täydentyi mainiosti äidiltä kiikutetulla joulukahvilla. Kun Pauligin sekoitus loppui, aloin tehdä omaa lisäämällä kardemummaa ja kanelia kahvinporoihin. Kardemummaa sain metsästää hetken, koska en tunnistanut vaaleaa cardamom-jauhetta lasipurkissa kaupassa, kun Suomessa sitä myydään rouheena muoviputkilossa.

Syksy on aina ollut minulle yhtä kuin joulun odotus (siksi joulukahvi) sekä elämän uudistaminen jotenkin, yleensä harrastuksilla. Jostain syystä kesää vasten mitkään uudistukset eivät sytytä, kun mielessä on vain kesälaitumille ja vapauteen kirmaaminen (tai siis eihän töistä kokonaan vapaaksi ole päässyt sitten peruskoulun, mutta silti).

Lapsuuden syksyihin kuuluivat olennaisena osana uudet lukujärjestykset, joita odotin aina innolla, koska olen nörtti ja rakastan koulua ja opiskelua. Mitä jännää tulisin tänä vuonna oppimaan? Aikuisuuden syksyihin puolestaan ovat aina kuuluneet uudet harrastukset: kansalaisopiston esite on ollut lukkarin vastine. Samanlaista traditiota ei Aussilassa ole, ja puute onkin hiertänyt hieman.

Perthissä vuodenajat eivät myöskään vaihdu yhtä selkeästi kuin Suomessa: minulle perthiläisten syksy eli maalis-huhti-toukokuu ei ole oikea syksy, vaan loppukesää, koska yhä on +20-28 astetta lämmintä ja aina aurinkoista. Talvi, siis kesä-heinä-elokuu puolestaan ovat minulle syksyä. Oikeaa talvea ei tulekaan, ja sitten alkaakin kevät, joka siis on ennen joulua, eli täysin väärään aikaan ajatellen jouluhämärään hiljakseen laskeutuvaa suomimieltä. Siispä tämä syksymuutoskaipuu ei ole täällä samalla lailla ennen aktivoitunut.

Tänä vuonna syksyfiilis rysähti tajuntaan Suomen-reissun avittamana, ja siispä tein mitä olen aina sen iskiessä tehnyt: aloitin kaksi uutta harrastusta. Toisin kuin tätä harrastusta, joka jäi yhteen kokeilukertaan, näitä kahta suosittelen lämmöllä.

Toinen on puheenpitokerho nimeltään Toastmasters eli Maljapuhujat. Olen tiennyt kerhosta jo vuosia, mutta mielessäni on ollut kuva puku päällä pönöttävistä sikarinimuuttelijoista, jotka röhönauravat toistensa konjakkisutkauksille. Nyt kun oikeasti liityin mukaan, tajusin, että harhakuva ei voisi kauempana todellisuudesta olla. Kerhoja on ympäri maailman ja myös Perthissä on niitä useita: monilla keskustan toimistorakennuksilla on omansa. Liityinpä siis minäkin työpaikallani pyörivään kerhoon, jonka jäseninä on ihmisiä kaikista virastomme kerroksista.

Idea on simppeli. Joka toinen keskiviikkoaamu kokoonnumme tunniksi, kokous seuraa minuuttiaikataulutettua agendaa ja joka kerta osallistujille jaetaan eri roolit. Yksi on Toastmaster eli seremoniamestari/puheenjohtaja, yksi on ajanottaja/ajankirjuri, yksi on puheiden arvostelija, ja loput puhuvat ja kuuntelevat. Ensimmäinen osio on ns. pöytäaiheet (table topics): Toastmaster heittää aiheen kelle tahansa, ja henkilön on ponkaistava seisomaan ja pitämään ex tempore-puhe kestoltaan 1-3 minuuttia annetusta aiheesta. Sitä ei ole aikaa miettiä ollenkaan, vaan on sävellettävä lennosta.

Ajanottaja näyttää "liikennevaloilla", kauanko on puhunut. Minuutti = vihreä valo = loistavaa, 2 minuuttia = keltainen valo = alahan lopetella, 3 minuuttia = punainen valo = liian kauan, shut up. Puheen tulisi silti olla rakenteeltaan johdonmukainen eli siinä pitäisi olla joku punainen lanka tai tarina, eikä sitä saa lopettaa vain sanomalla "eipä mulla muuta" tms. muminaa. Ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta oikeasti on! Ihmiset keksivät yllättävän kiinnostavaa sanottavaa, kun pakko on (vaikka kyllä tuppisuuksi jäätyviäkin on). Ja siellä saa loistavaa harjoitusta työelämää ja sosiaalisia tilanteita, kuten aussien rakastamia grillijuhlia, varten.

Muu osa kokouksesta kuluu ennakkoon valmisteltuja puheita kuunnellen, kaikki kestoltaan 5-10 minuuttia. Puheet arvostellaan tai siis niistä saa palautetta. Itse liityin, koska tykkään puhua ja esiintyä, mutta englanniksi se yhä arveluttaa ja jännittää. Eli pelkoja päin ja harjoitusta lisää. Toastmasters toimii myös Suomessa, eli jos haluat purskahdella nauruun toisten tarinoita kuunnellen, oppia muilta ja itsekin treenata esiintymistä liittymättä harrastelijateatteriin, kannattaa käydä testaamassa. Ensimmäinen kerta on joka klubilla ilmainen tutustumiskäynti, jossa ei joudu puhujaksi, jos ei halua.

Toinen harrastus on jopa edellistä hauskempi: NLNL - no lights, no lycra eli ei valoja, ei elastaania (pyöräilyhousu- ja jumppapukumateriaalia). Hämmentävä kirjainkoodi meinaa vapaita tanssitreenejä tahi diskoa, jossa saa tehdä just sellaisia liikkeitä kuin sattuu irtoamaan eikä kukaan arvostele, koska kukaan ei näe: musiikki pauhaa, mutta salissa on pilkkopimeää.

Lycraosuus nimessä on peruja siitä, että "liikkeen" perustajat olivat tanssiopiskelijoita ja treenasivat tanssiasuissa kirkkaissa valoissa opettajien ja kaiken kansan arvosteltavina joka päivä. Tanssin ilon säilyttääkseen he keksivät, että entäs jos vaan pannaan valot pois, puetaan päälle mikä nyt rennolta tuntuu, ja tanssitaan sydämen kyllyydestä sen musiikin tahtiin, mistä tykätään. Ja tämä meininkihän vetoaa muihinkin, eli näitä viikottaisia tapahtumia järjestetään nyt omakustannehintaan ($5/kerta) ympäri maan. Idea syntyi jo v. 2009 ja missäpä muualla kuin Australiassa (Melbournessa).

Tähän wacky'yn eli sekopäiseen ideaan kiteytyy mielestäni paljonkin aussisielusta. Otetaan rennosti, tehdään niinkuin lystätään (muita vahingoittamatta tietenkin) ja kutsutaan muutkin mukaan pitämään hauskaa, koska sitä varten elämä on: iloa ja jakamista. Tapahtuma on raitis, eli sinne ei tulla kännäämään eikä saliin päästetä humalaisia.

No onko siellä ihan oikeasti pimeää? On. Luulin, että no lights tarkoittaa hämärää valaistusta, mutta se todellakin tarkoittaa pilkkopimeää. Ainoat valot salissa olivat joka nurkkaan asetetut itsevalaisevat renkaat/kepukat (siis ne uv-hohtoiset, mitä diskoissa ja klubeilla ihmiset heiluttelevat tai pistävät kaulaan/ranteisiin); sekä satunnainen ulko-oven avaus ja sieltä hohtavat katuvalot, kun joku meni ulos tai sisään. Kun valot sammutetaan ja musiikki alkaa, salissa ei näe kertakaikkiaan mitään. Lopulta silmä tottuu, ja muut tanssijat erottaa sen verran, ettei törmää.

Täysillä soiva musiikki, ryhmähenki, porukan innostuneisuus ja tieto siitä, että kukaan ei näe eikä arvostele vaikka twerkkaisin miten, luovat aivan uniikin vapauden tunteen. Suorastaan itkin ilosta tanssiessani, koska minulla oli niin maan perhanan hauskaa. Tuskin näin valtavaa tunnevyöryä jatkossa kohtaan, mutta reilu tunti täysillä riekkumista käy kyllä hyvästä kuntosalitreenistä. Ihmettelen, ettei ideaa ole aiemmin keksitty, koska se vaatii minimijärjestelyt (ilmoittelu facebookissa, tilavuokra katetaan pienellä pääsymaksulla, joku hoitaa musiikin, ei ohjaajaa, ei järjestysmiehiä, siinäpä se).

Idea on levinnyt jo Australian rajojen ulkopuolelle ja onpa näköjään Helsinkikin mukana paikkalistalla Pariisin, Toronton, Hong Kongin ja Los Angelesin rinnalla. Hesalaiset, täysin rinnoin mukaan kokeilemaan!

(c) NLNL, no lights no lycra.