No worries... kai? Näistä en työn puolesta juuri koskaan kuule, koska kyseessä on henkilö, joka antaa huolien valahtaa pois harteilta kuin veden hanhen selästä - tai siirapin koin siivistä. Mahdollisesti enemmistö ihmisistä on jollain asteella huolettomia, eli vaikka tulisikin kohdattua vastoinkäyminen tai pieleenmeno, siitä pääsee omin avuin yli ja asian saa unohdettuakin viimein: ehkä se vie tunnin, ehkä päivän, toisinaan kuukauden tai ylikin. Mutta lopputulema on, että ongelma ei määrittele elämää eikä elämänsuuntaa, vaikka sitä vatvoisikin jonkun hetken tai peräti menettäisi joitain yöunia.
Ei mua varten tarvii. Ihminen, joka on joko vaarallisen vaatimaton tai ehta marttyyri. Vaatimaton jättää huomauttamatta asioista silloinkin kun olisi syytä, esimerkiksi maksaa jostain palvelusta eikä saa mitä tilaa, tullen hyväksikäytetyksi pahimmillaan uudestaan ja uudestaan. Marttyyri puolestaan kyllä valittaa, mutta passiivisaggressiivisesti, muita syyllistäen. Marttyyri on ehkä suosikki-inhokkini sikäli, että ammattimarttyyri ottaa kuuluvasti syyn niskoilleen myös asioista, joita kukaan ei pyytänyt. Esimerkki: työpaikalla marttyyri saattaa järjestellä toimistotarvikkeet värin mukaan ja sitten näkyvästi loukkaantuu, kun kukaan ei kiitä - vaikka kukaan ei odottanut/pyytänyt/tarvinnut moista värikoodausta.
Minulla on oikeus. Nyt perun sanojani, kyllä suosikki-inhokkini sittenkin on "minulla on oikeus"-tyyppi. Paradoksaalisesti olen itse tämä valittaja silloin, kun aidosti uskon, että minun oikeuksianihan ette polje. Oikeudentuntoinen on vakuuttunut, että on oikeassa, eikä suostu hyväksymään mitään selityksiä tai muttia, ottaen ne tekosyinä ja vastuunvälttelynä. Nämä ovat töissä kaikkein hankalimpia asiakkaita, koska ihminen, joka on vakuuttunut oikeuksistaan, ei kuuntele lakikirjaa, ei sääntöopusta, ei asiantuntijaa. Hän kun on jo satavarma, että tietää, miten homman kuuluisi mennä ja mitä hänen oikeuttaan on poljettu - oli se oikeus sitten saada poistaa naapurin pihapuu lehtiään tiputtelemasta tai päästä opiskelemaan lääkäriksi, vaikkei läpäise pääsykokeita.
Hämmentynyt. Näitä tyyppejä kohtaan työasioissa lähinnä kielimuurin tuottamina. Vähemmästäkin hämmentyy, jos jonkin ongelman kohdatessaan ei ymmärrä toisten selitystä, miksi asia tapahtui tai mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi. Hämmentynyt ei myöskään oikein osaa itse etsiä vastauksia, vaan etsii henkilöä, joka selittäisi tai hoitaisi asian hämmentyneen puolesta.
Perthiläiset ovat mielestäni kohtuullisen suvaitsevasta porukkaa yleisesti eikä avointa rasismia pahemmin näy, mutta kielimuuri aiheuttaa täkäläisille harmaita hiuksia: natiivipuhujilla ei vain ole kokemusta siitä tunteesta, millaista on, kun yrität selittää asiaasi tai kysyä ohjeita, mutta kukaan ei ymmärrä etkä sinä ymmärrä heidän vastauksiaan. Huomaan töissä olevani kaikkein kärsivällisin kollegoihini verrattuna esimerkiksi kiinalaisten soittajien kanssa, koska tiedän miten hankalaa on, kun ei löydä oikeita sanoja tai ei ymmärrä toisen lausumistapaa.
Hämmentyä voi myös monista muista syistä, kuten asian monimutkaisuuden vuoksi, tai siksi, että se on selitetty kapulakielellä. Pahimmillaan hämmentynyt ajautuu vaarallisen vaatimattomaksi, eli ei uskalla enää kysyä pelätessään nöyryytystä. Itse sympatiseeraan hämmentyneitä ja mielelläni autan, neuvon, opetan, missä tahansa asiassa, jos vain siitä jotain tietoa on. Tämä on yksi syy, miksi tätä blogiakin pidän, koska joskus pystyn jakamaan vinkkejä Australiaan muutosta, viisumeista jne ja hieman torjumaan hämmennystä maailmassa.
Päätä seinään. Tämä kaveri on rasittava autettava siksi, että hän jankuttaa samaa asiaa tai toistaa samaa kaavaa, eikä millään usko/hyväksy, että omaa toimintaa olisi muutettava ensin. Tai, vaikka jankkaaja itse olisikin oikeassa ja toinen väärässä, oman pään hakkaaminen kallioon ei johda mihinkään pattiutuneessa periaatetilanteessa, kun on törmännyt vaikkapa viraston muinaiseen ohjesääntöön tai toiseen yhtä itsepäiseen päänhakkaajaan. Olen suorastaan häkeltynyt tajutessani, miten moni jumittuu elämässään yhteen ratkaisuvaihtoehtoon, eikä suostu, pysty tai hoksaa huomata, että jokin muukin väylä voisi olla.
Työesimerkkinä: valittaja haluaa maksaa sakon osamaksulla, jota ei laki mahdollista. Laki kuitenkin mahdollistaa eräpäivän siirtämisen, jolloin valittaja ehtii säästää rahaa. Mutta kun ei. Pitää saada maksaa osamaksulla. Laajemman mitan ongelmana päätä seinään-tyyppi yrittää ja yrittää samaa asiaa, vaikkei se onnistu eikä tule onnistumaan taitojen, rahan tms puutteen vuoksi. Ymmärrän, että sisukkuuden ja hulluuden raja on häilyvä, samoin kuin omista oikeuksista kiinnipitämisen ja liiallisen jouston välinen. Mutta, en vain käsitä, miksi hukata resursseja umpikujassa sätkimiseen periaatteen/ensimmäiseen ideaan jumittumisen vuoksi, kun sieltä voisi kiertää pois omaa ajattelutapaa ja /tai suunnitelmia muuttamalla.
Olen aiemminkin blogissani julistanut suunnitelman C tärkeyttä, eli jos suunnitelma A on vaikkapa muuttaa Australiaan ja suunnitelma B on luovuttaa ja jäädä kotiin murjottamaan A:n epäonnistuttua, entäpä suunnitelma C eli muuttaa vaikka Maltalle? Aina löytyy jokin uusi väylä, suunta, idea, kun riittävästi pohtii ja rikkoo muotin, johon on ajatuksineen jämähtänyt.
Surffari. Tämä hahmo poikkeaa no worrierista sikäli, että hän ei murehdi yhtään mitään, senkun liiitelee päivästä toiseen huolettomana. Aina löytyy jokin reitti ulos, joko omien puhelahjojen ansioista tai muihin tukeutumalla. On tietenkin hyvä juttu osata ottaa elämä iisisti, mutta pahimmillaan surffari liukuu ongelmien yli kaatamalla ne muiden niskaan, esimerkiksi pikavippivelat jäävät perheen maksettavaksi tai rahattomuutta paikataan kavereilta pummaamalla. Australiassa(kin) kohtaa jonkun verran niitä, jotka eivät noudata paikallista sulle-mulle-kaavaa, eli esim grilli- tai baari-illoissa eivät tarjoa kierroksia muille vaan huoleti kuppaavat muiden tarjoilut.
Surffari voi olla naiivi tyyppi joka ei vain huomaa aiheuttavansa muille harmaita hiuksia, tai sitten ehta pummi, joka elää iloiten omista huijarinkyvyistään. Nämä tyypit tunnistan töissä siitä, että vaaditut korvaukset eivät ole missään suhteessa menetyksiin tai vahinkoon nähden, eikä henkilöillä yleensä ole mitään käsitystä tai halua käsittää omaa rooliaan ongelmiin joutumisessaan - kaikki on aina jonkun muun syytä, maailman tai kohtalon tai naapurin.
Positiivari. Joka asiaa löytyy jonkinlainen ratkaisu ja ongelmista kultareuna, kun positiivari pääsee valloilleen. Positiivari voi olla hyvin aikaansaava pulmien ratkomiseen, toisaalta ärsyttävä lässyttäjä muiden ongemissa. Kun on itse juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, viimeisin asia, jota haluaa kuunnella, on positiivarin litania asioita, joita erotilanne opettaa ihmisyydestä, rakkaudesta, itsetuntemuksesta jii än ee. Miksikö tiedän? Koska olen itse positiivari!
En tietenkään aina, kaikkialla ja heti ole positiivinen, vaan kyllä positiivarikin käy läpi raivon, pettymyksen ja huolen aaltoja. Jostain kuitenkin aina kumpuaa se "onneksi ei käynyt pahemmin/kyllä tästä selvitään"- tunne. Esimerkki: jätin vahingossa sormen oven väliin ja tietenkin sattui. Ensimmäinen ajatus oli "onneksi ei osunut kynsivalliin (joka olisi vielä kivuliaampaa)". Positiivari voi olla luonnostaan tai sellaiseksi voi opetella, aktiivisesti pohtimalla, mitä huonosta tilanteesta voi oppia. Toisaalta, positiivari voi joutua opettelemaan hiljaa olemisen jaloa taitoa sekä sympatiseerausta ilman, että yrittää ratkoa toisen ongelmaa pyytämättä. Mistäkö tiedän? Koska taloudessani asuu toinenkin positiivari, "anna kun kerron mitä kannattaisi tehdä"-E. Ha, pata kattilaa luotsaa!
Loppunuottina todettakoon, että todennäköisesti olemme kaikki tilanteesta riippuen vähän jokaista persoonaa ja kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Paitsi marttyyrissa. Jos olet marttyyri, pliis omaksu mikä tahansa muu metodi. T "puhu rehellisesti asioista, älä uhriudu"-life coach.
 |
| Sopii esikouluun ja työelämään. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!