Puoli vuotta paluumuuttaja

Millaista oli asua Suomessa puoli vuotta, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun sieltä muutin pois? Lähdimme Suomesta parisen kuukautta sitten, joten nyt on hyvä aika reflektoida asiaa. 

PERHESUHTEET

Aikamme Suomessa oli tietysti koronan värittämää sikäli, että oma olo ailahteli rajoitusten mukaantulon myötä ja muutenkin fiilis oli varmasti erilainen, kuin jos olisimme ennakkoon suunnitelleet asettuvamme maahan. Jos olisimme koko ajan suunnitelleet puolen vuoden Suomen-keikkaa, olisimme todennäköisesti koittaneet hommata oman asunnon, koska puoli vuotta vanhempien nurkissa kuulostaa pitkältä ajalta. Huom, kuulostaa. Mielestäni on kuitenkin onni onnettomuudessa ja kultareuna pilvessä, että asuimme kolme sukupolvea saman katon alla. Oli hyväksi N:lle, että hän sai elää neljän huolehtivan aikuisen sukulaistaloudessa. Oli hyväksi minulle saada runsaasti apua ja tukea, ja mukavaa myös E:lle ja vanhemmilleni tutustua kunnolla toisiinsa. Ja vanhempieni sanojen mukaan oli todellinen etuoikeus saada osallistua N:n kasvuun ja kasvattamiseen. 

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä epänormaalimpaa minusta on, että nykyajan elämä keskittyy niin vahvasti ydinperheyksiköihin tai yksilöihin. En missään nimessä kannata sitä, että ihmiset eri ikäkausina ja tilanteissa jätetään sukulaistensa varaan (esim. että ei olisi tiettyjä sosiaalitukia ja -palveluita kuten päivähoitoa tai vanhustenhoitoa, sukulaiset hoitakoon). Mutta kannatan kovastikin sitä, että etenkin pienten lasten vanhemmat löytäisivät itselleen tukiverkon ja isovanhemmat puolestaan saisivat olla kiinteä osa lastenlastensa elämää. Paradoksaalisesti en tiedä, miten itse asian järjestämme tulevaisuudessa, koska Australia yhä edelleen on Suomesta ja Ranskasta kaukana. 

Täällä Ranskassakin nautin kovasti siitä, että perheessä on ekstra-aikuinen ja kotityöt ja lapsenvahdinta jakautuvat ihan eri lailla kuin kahden huoltajan (saati yhden aikuisen) taloudessa. Unelmatilanteessa asuisimme isovanhempaa/isovanhempia lähellä, tai meillä olisi osa-aikainen lastenhoitaja tai kodinhoitaja. No, ainahan sitä haaveilla saa, vaikkei mikään noista haaveista ole ainakaan juuri nyt realistinen. 

Pääpointtini on, että nykymaailmassa ihan liikaa joutuu pärjäämään yksin, itse, ilman apua, ilman tukea, ja sitä pidetään jopa jonkinlaisena sankarillisuutena tai vähintäänkin normina. Emme ole lajina kuitenkaan yksilösuorittajia, vaan aikojen alusta saakka eläneet perheryhmissä ja klaanijärjestelmissä. Nyt lapsen saatuamme, muista irrallisen ydinperheen paineet ovat ihan uudella tavalla käsinkosketeltavia. Minusta on suoraan sanottuna väärin, että yhteiskuntamme niin vahvasti painottaa kilpailua, yksilösuorituksia ja "kukin pärjätköön omillaan" ajattelua. Ei ole tervettä. Onneksi Perthissä odottaa ystäväverkosto, joten aivan oman onnemme nojaan emme jää. 

YSTÄVÄT

Ystävistä puheen ollen, miten sujui kaveririntamalla, kun palasin "maitojunalla kotiin" näin monen vuoden jälkeen? Olen toki Suomessa käynyt vuosittain sitten poismuuttoni 2011, parhaina vuosina jopa kahdesti. Eli kohtuullisen tiiviisti olen pitänyt välejä yllä ja kuulumisia on vaihdettu puolin ja toisin satunnaisin sähköpostein ja meseviestein. Muttamutta. 

Kyllä tässä vaiheessa huomaa, että ei voi olettaa ystävyyksien jatkuvan entiseen malliin, jos on itse poissa lähes vuosikymmenen. En järjen tasolla ole näin olettanutkaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa kohtasin tunnetasolla sen, että emme ole enää yhtä läheisiä monien kanssa, kuin joskus muinoin. Asia on päivänselvä ja odotettavissa, silti en pysty täysin tunnetasolla hyväksymään, että tilanne on mikä on. Harmittaa. Vaikka oma moka (itsepä muutin), silti harmittaa. 

Ystävien tapaamista varjosti ja suorastaan esti korona, eli tavanomaisena vuonna asiat olisivat voineet mennä aika toisinkin. Moni läheisistä suomikavereistani on nykyään perheellisiä ja toisaalta se tuo omat lisähaasteensa tapaamismahdollisuuksiin, toisaalta voi myös lähentää, koska käymme läpi samaa elämänvaihetta. Kuitenkin muutama tärkeä ihminen jäi kokonaan tapaamatta, tai ehdimme nähdä tyyliin kerran, koska elämä, korona, rajoitukset, työt, syyt. Ja tämä on se aspekti, joka harmittaa. Jos ei puolessa vuodessa saa uudelleen tutustuttua ja syvennettyä ystävyyttä, niin lievä epäonnistujaolo siitä itselle tulee - vaikka järjen tasolla taas ymmärrän, että ihan turhaan. Mutta tunteet ovat oma maailmansa. 

Toisaalta iloisiakin hetkiä koettiin ja oli mahtavaa huomata, että osa ystävistä on ihan yhtä hyviä ystäviä kuin aina ennenkin. Se oli myös mukavaa, että vietimme eri tavalla aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole elämäämme jatkuvasti kuuluneet aiemmin. Tapasimme esimerkiksi kahta serkkuani (eri sukuhaaroista ja eri aikaan) ja meillä oli mahtavan mukavaa lähes samanikäisten lastemme touhuiluja seuratessa. E löysi hyvän ystävän itselleen serkkuni miehestä ja hengaili myös veljieni kanssa, joten hänkään ei joutunut yksinäiseksi uudessa maassa. 

SUOMI-ILMIÖT

Suomessa tietenkin sai fiilistellä "Suomi-ilmiöitä" eli tiettyjä tuttuja ja rakkaita ruokia, luontoa, maisemia ja tapoja. Joulu, laulut, koristeet, tuoksut. Lumi. Jäätynyt järvi. Pimeä metsänreuna, yhtä aikaa aavistuksen uhkaava ja maagisen kiehtova. Hankikanto, latu, pakkashuuru. Ruispalat edam-juustolla, tomaatilla ja kurkulla. Tolkuttomasti kahvikupillisia. Korvapuustit, kaneli, kardemumma, raesokeri. Syntymäpäiväni, mokkapalat, maidoton jäätelö. Pääsiäinen, virpomaoksat, vappu, munkit ja sima. Orastavat hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet, äitienpäivä. Järvimaisema koivujen katveessa, vihreä hento harsoverho lehvästönä. Kiurut, peipposet, pääskyset. Liverrys ja kujerrus. Pitenevät illat, sarastavat aamut. Veden välke. Yötön yö. Juhannusjuhlat. Tuoreet, makeat marjat, mansikat, mustikat, vadelmat, kirsikat, karviaiset. Kanervikot, mättäät, sammaleet, jäkälät. Metsän tuoksu. Lapsen kikatus, kun Ukki hyppyyttää tai Mummu laulattaa. 

Tuleeko näitä ikävä? Tottakai. Haluammeko näiden perässä muuttaa Suomeen uudelleen tai pidemmäksi aikaa? Paljon vaikeampi kysymys. Ei juuri nyt tunnu todennäköiseltä, mutta elämässähän ei koskaan kannata sanoa ei koskaan. 

Jää-Väinämöisen ja joulupukin tapasimme jo v. 2015. Tänä vuonna kotimaanmatkailu itsessään jäätyi koronan vuoksi. 

Vaikka kuva on vuodelta 2015, tänäkin vuonna - kuten aina - vietimme mahdollisimman paljon aikaa sukuloimassa Oulujärven maisemissa. Se oli yksi paluumuuton kohokohtia.