Bloggarina koronakatkolla - mitäs nyt?

Tuskin olen ainoa ihminen, johon tämä koronakevät (tai syksy, pallonpuolikkaasta riippuen) on vaikuttanut lievästi sanoen latistavasti. Huomaan bloggarinakin olevani vailla ideoita, koska:

• maailmanmatkablogi tai kerranelämässä-irtiottoblogi on puhjenneen ilmapallon lailla kutistunut talveksi Pohjois-Savossa,
• ei tunnu mielekkäältä kirjoittaa Perthistä tai Australiasta, kun en ole siellä yli puoleen vuoteen ollut, ja
• ulkosuomalaisuus on nyt hieman outo identiteetti, ollessani sisäsuomalainen jopa hieman tahtomattani.

En kuitenkaan koe olevani myöskään paluumuuttaja, koska olemme koko ajan olleet "vain käymässä". Emme siis ole pyrkineet integroitumaan takaisin, vaikkapa töitä etsimällä tai muuten punoutumalla yhteiskuntaan Kelaa, työkkäriä tms. byrokratiaratastoa myöten. 

Jos en tällä hetkellä ole bloggari-identiteetiltäni mitään yllämainituista, mitäs sitten olen? Eli mistä aiheista kirjoittaa? Siinäpä kysymys. Olen välillä luonnostellut jotain perhe- ja vauva-aiheisia postauksia, mutta niissä en oikein pääse puusta pitkään. En ole itse ollenkaan lifestyle/vauvablogien lukija eikä aihealueesta tunnu irtoavan sellaista sanottavaa, mitä muut eivät jo olisi sanoneet. Ylipäätään tuntuu, että nyt iisakinkirkko-väitöskirjan valmistuttua olen yhtäkkiä takki tyhjänä, "kaikesta on sanottu kaikki"-fiiliksellä. Kaipa se väikkärin välttely ja viivyttely on omalta osaltaan inspiroinut sijaistekemistä bloggaajana ja nyt tuo puskutraktori on ylittänyt maaliviivan!

No, yksi on ja pysyy, ja se on innostukseni laatia kaikenlaisia listoja. Viisi asiaa, jotka ovat olleet minulle vaikeita bloggarina. Jos mietit blogin aloitusta - liekö sitä enää kukaan edes harkitsee, nykyisessä insta-influensseri/tiktok-video/vloggaajamaailmassa - tällaisia esteitä voi olla ylitettävänä.

5. Ei ole aikaa. Tämä on varmaan kaikkien tekosyiden klassikko mihin tahansa. Päivät täyttyvät niin monesta muustakin, että tietokoneelle istahtaminen useammaksi tunniksi ei noin vain onnistu, etenkään nyt pienen lapsen kanssa. Se istuminen ei myöskään riitä, vaan pitäisi olla jotain mietittyä ja punnittua asiaa, tai edes sen verran keskittymismahdollisuutta, että saa järkevää tarinaa ruudulle. Onneksi jutut voi tallentaa vaikka yhden kappaleen välein ja jatkaa pienempinä palasina, jos yhtenäistä aikaa ei ole. 

4. Ei ole kuvituskuvia. Paradoksaalisesti haluaisin blogini olevan visuaalisesti kiinnostava, mutta en oikein muista ottaa valokuvia arjen tiimellyksessä. Minulla on nykyään ihan hyvä kännykkäkamera, mutta räpsyt ovat hyvin paljon oman elämän dokumentointia (taapero oppi sitä, taapero touhusi tätä), eivät blogia ryydittäviä "yleisotoksia". En halua liikaa laittaa henkilökuvia enkä lapsen tunnistettavia kuvia lainkaan, joten kuvaamista pitäisi harrastaa monipuolisemmin. E sen sijaan ottaa mielellään kuvia kaikkialla ja perusteleekin pysähtymisiään sen ja tuon ilmiön ääreen sillä, että "no sun blogiin". 

3. En halua paljastaa liikaa. Koska blogini on pitkälti omasta elämästäni, aiheitahan luulisi riittävän loputtomiin, sen kun tarinoin omasta päästä. On kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa trapetsilla, jossa kertoo omasta persoonasta, elämästä ja perheestä riittävästi blogin kiinnostavuutta ajatellen, muttei liikaa, jottei tule seiskajulkkis-yläosattomissa-olo. Moni bloggarihan kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista, kuten sairauksista ja vaikeuksista. Itse en koe luontevaksi muuta kuin sivuta tällaisia teemoja, koska blogini aihe ei kuitenkaan ole minä ihmisenä tai minä haavoittuvana olentona, vaan laajemmin ulkosuomalaisuus, monikielinen perhe-elämä, maasta- ja maahanmuutto sekä matkustelu. 

2. Miten pitää teema elossa. Joskus - tosin vasta bloggauksen aloittamisen jälkeen - luin ohjeen, että pitkäikäisimmät ja kiinnostavimmat blogit ovat niitä, joilla on selkeä teema. Teema tuo mukanaan kohdeyleisön ja antaa rakennetta postauksille. No. Itse arvelen, että lähes vuosikymmenen mittainen blogiurani on jo seniorimmasta päästä blogimaailmassa. Tämä on nimittäin harrastus, johon on aika helppo kyllästyä, tai ei vain enää keksi sanottavaa. Luulenpa, että useimmiten bloggausinto hiipuu silloin, kun teema jotenkin kuolee: on jo kirjoittanut aihealueesta kaiken, tai itse siirtyy elämässä eteenpäin muiden kiinnostuksenkohteiden ääreen. Oma teemani mainittiin yllä ja se on vielä ollut ihan hedelmällistä pohdittavaa, paitsi juuri nyt koronakatkolla ollessamme. 

1. Ei ole aiheita. Tämä loppuhuipennus on aikamoinen anti-huipennus, koska aloitin postauksen valittelemalla aihepulaa. Joskus aiheita tulee montakin mieleen viikossa, joskus menee useita viikkoja, että idiksiä saa raapimalla raapia jostain mielen tynnyristä. Kirjaan yleensä aiheita ylös blogialustan luonnoskansioon, mutta usein käy niin, ettei aihe sitten motivoikaan tekstiksi asti. Joku aihe tuntuu liian työläältä, toinen liian henkilökohtaiselta, kolmas liian tulenaralta jotenkin. Ja en sitten jaksakaan. Harmi toisaalta, koska joskus paljastavammat tai mielipiteitä jakavat aiheet voivat olla ne kiinnostavimmat ja ehkä mietteitä herättävimpiä. Tosin juuri nyt yhtään tällaista aihetta ei tule mieleen. Pitääkin alkaa kirjaamaan ideoita ahkerammin ja ehkä joskus laajentaa repertuaaria. 

Bloggausideoita, aiheita, pyyntöjä ja kysymyksiä otetaan vastaan :)

Asiat voisivat toki huonomminkin olla. Ulkoilumaastot ja säät ovat olleet kohdillaan.

Suomi 2020 - vai Muumi ja pyrstötähti?

Ensimmäinen facebook-kuvani ikinä vuodelta 2007.