Palasimme Perthiin marraskuussa 2020. Olin poissa työelämästä 1v9kk, josta vuoden elimme kiertolaisina Euroopassa. Kulkurius oli toisaalta välillä rasittavaa, hankalaa, ennakoimatonta, takkuista. Toisaalta ilahduttavaa, yllättävän helppoa, hauskaa, jännittävää - - - vapauttavaa.
Paluu arkeen, tavalliseen, tavanomaiseen, ennustettavaan, "oikeaan elämään" on monellakin tavalla aavistuksen nikotuttavaa. Ei siksi, että vastustan työntekoa tai elannon ansaintaa, päinvastoin. Eikä myöskään siksi, että minulla olisi joku yleisluontoinen arjenvastustussyndrooma tai tavallisuudentuhovimma. Arki on ihan hyvää, kun siitä tekee hyvää. Mutta monenlaisia ajatuksia kumpuilee esiin silti.
Ensinnäkin, koska viime vuosi oli monin eri tavoin mittaamattoman muistorikas ja onnistunut, pieni pettymys kytee pinnan alla siitä, että nysseon loppu, ohi, kaput. Palasin samaan mistä lähdinkin ja elämä uusilla kierroksilla tavallaan laantui takaisin perusvaihteille.
Lisäksi meillä on jo kauan ollut tapana lähteä matkalle aina synttäripäivinämme. On koluttu Balia ja Kiinaa, Ranskaa ja Suomea, Egyptiä ja Portugalia. Tänään tai tällä hetkellä emme pääse juuri minnekään, koska Australiasta ei aussi pääse pois vaikka haluaisi - matkustus vain erikoisluvalla, ja se on vaikeaa ja byrokraattista saada. Eikä täältä uskaltaisi lähteäkään, karanteenien ja ongelmien pelossa. Emme uskalla matkustaa edes osavaltiorajojen yli, koska rajat voivat sulkeutua milloin vain.
Ylipäätään reissuamisesta ei oikein voi nyt kirjoittaa eikä sitä voi myöskään harjoittaa. Ei tunnu fiksulta tässä maailmantilanteessa fiilistellä matkoilla. Eli asia, joka on minulle ehkä mielekkäintä maailmassa - uuden näkeminen, kokeminen, kulttuuri-immersio - on paussilla ties miten kauan. Tietenkään tämä ei koske vain minua henkkoht, vaan pitkälti koko maailmaa, kiitos "#!¤%! korona.
Toisekseen, raha. En edelleenkään pysty käsittämään, että elimme vuoden pelkästään vanhempainvapaan/pitkän palveluksen vapaan tuloillani, emmekä edes juuri koskeneet säästöihin. Itse asiassa palasin kotiin tismalleen sama summa säästötilillä, kuin Australiasta lähtiessäni. E:llä kului jonkun verran säästöjä, mutta hallitusti. Kaikki muu, ml. matkustaminen, majoitukset, tekemiset, museoliput, vaateostokset koko perheelle pystyimme hoitamaan minun osapalkallani, joka kylläkin oli erittäin hyvä 2200e/kk netto.
Tottakai suurin kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu omille vanhemmillemme, jotka antoivat meidän majoittua kuukausikaupalla luonaan ilmaiseksi - ruokakulut jaoimme. Vierailupaikkojen joukossa oli muitakin sukulaisia ja ystäviä, eli yöpymiskuluja meillä ei ollut kovinkaan paljoa. Maksoimme majoituksesta vuoden reissun aikana ehkä 3-4kk yhteensä, ja kaikki ne hyvin edullisesti 30-60e/yö hostelleissa ja AirBnBssä. Paradoksaalisesti kallein paukku koko matkassa oli paluu Australiaan, kuten olen aiemmin kertonut. Hotellikaranteeni ja paluuliput yhteensä ovat vieläkin roikkuvia luottokorttivelkoja, reilut $13 000 eli 8300 euroa!! Yhden suunnan lipuista ja kahden viikon "putkareissusta", huh. Ja tämä vieläpä oli halvin saatavilla oleva lippukokonaisuus.
Välittömästi kotiin palattuamme alkoivat kulut juosta, melkeinpä nopeammin, kuin pystymme tienaamaan. Emme muuttaneet takaisin kerrostaloasuntoomme, vaan jatkoimme sen vuokraamista. Aloittelijan mokan lailla asuntokuplakaudella ostetun asunnon vuokra ei riitä kattamaan sen kuluja, joten omasta pussista menee koko ajan tuketta pankkilainaan. Lisäksi vuokralaisen vaihtuminen on yllättävän hintavaa, mainostus-, sopimus-, asunnontarkistus- jne kuluineen, jotka Aussilassa ovat puolipakollisia. Nyt tietenkin maksamme myös oman kotimme vuokraa, sekä päivähoito- ja työmatkakuluja.
En tässä valita, että yhyy elimme ilmaista rillutteluelämää vuoden ja nyt joudumme maksamaan omia kulujamme. Vaan lähinnä ällistelen, miten kallista voi olla ns normielämä, vaikka on kaksi työssäkäyvää aikuista. Ja se kalleus kumpuaa täällä eniten kahdesta lähteestä, asumisesta ja päivähoidosta. Kumpikin perustarpeita perheille - asuminen tietty kaikille.
Kun ystävät ympärilläni intoilevat uudesta isommasta talosta, tai tulevasta keittiörempasta, olen toisaalta ihan yhtä innoissani. Mahtavaa, unelmat täyttyvät, uusi koti, mukavammat elinolot, hienompi sisustus, ooh! Toisaalta kurkkuani aavistuksen kuristaa ajatus, miten paljon rahaa näihin väistämättä menee ja kuinka kauan asuntolainaa täytyy maksaa - minulle raha tarkoittaa ennenkaikkea vapautta. Vapautta tehdä mitä lystää, olematta kenenkään tai minkään orja. Nykymaailmassa on todella helppo lipsahtaa - peräti joutua pakotetuksi - pitkiin työpäiviin, viikkoihin, ylennysten ja palkankorotusten jahtaamiseen. Itse olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että koitan aina mieluummin minimoida kulut kuin tuplata tulot, koska muuten elämässä ei paljon tilaa muulle jää kuin palkkarenkinä raatamiseen.
Kuristusta on lisännyt se, että väänsin asuntolainapankkimme kanssa kuukauden siitä, että haluamme pienentää kk-maksueriä, jotta meillä on rahaa jäljellä muuhunkin. Esimerkiksi matkusteluun, kun se joskus taas mahdollistuu. Pankki ei millään voinut käsittää, missä vika, koska laskennallisesti pystymme lainat kattamaan omankin vuokramme ym. kulujen jälkeen. Konsepti haluamme säästää muihin tarkoituksiin ei yhtään auennut ja minua palloteltiin luottoneuvojalta toiselle, jopa hardship- eli talousvaikeustiimille. Ilmeisesti pankista ei IKINÄ pyydetä, että voinko säätää näitä maksumääriä, sillä en halua kaiken rahani kuluvan neljään seinään. Iso asunto, iso asuntolaina, iso auto, iso autolaina ovat Perthissä enemmän normeja kuin poikkeuksia. Paradoksaalisesti asuntomme on täkäläismittapuulla pikkuruinen kerrostalokolmio ja lainakin kohtuullinen.
Lopulta lainaan löytyi joustava ratkaisu, mutta se onnistui vasta kolmen puhelinsoiton jälkeen branch managerille eli pankin osastopäällikölle. Sinnikkyys palkitaan ja sitähän sisu-Suomen kasvatilla on.
Kulttuurishokkiani lisää, että Perth ei ole erityisen vihreä paikka. Olen ollut ekosuuntautunut teini-iästä asti, jolloin aloin ostaa kaikki vaatteeni kirpparilta - toisaalta rahasyistä, toisaalta ympäristö-. Ja grunge oli sitäpaitsi kuuminta hottia. Vihreä Puolue täältä löytyy, mutta se on pikkuruinen. Kannatus pyörii 6-8%:ssa. Sitäpaitsi täkäläisen monipolvikerroksisen ääntenlaskutavan vuoksi 6% äänistä ei takaa 6% paikoista, paikat nimittäin riippuvat siitä, miltä Länsi-Australian äänestysalueelta äänet tulevat. Jonkin mystisen ääntenlaskukertoimen vuoksi parlamenttiin pääsi tänä vuonna kaksi "laillistakaa kannabis"-puolueen jäsentä sekä yksi "laillistakaa kesäaika"-puolueen jäsen, mutta vain yksi Vihreä. Siitä huolimatta, että Vihreät saivat kolme kertaa enemmän ääniä kuin kannabislaiset, ja ainakin kaksikymmenkertaisesti verrattuna kesäaikalaisiin.
Vihreyden puutetta juuri nyt alleviivaa, että alueellamme on käynnissä puolivuosittainen verge collection: asukkaat saavat dumpata kaiken kaatopaikalle tarkoitetun kadunvarteen. Kunnan kuormurit kyytivät kamat pois silmistä. En voi olla tuijottamatta kaikkea sitä puolikuntoista, huonolaatuista muovisälää, jota naapuriemme kodit ovat pullistelleet. On lasten leluja, joista on mennyt yksi osa poikki/rikki/hukkaan, joten tavara on ainakin omistajansa mielestä käyttökelvoton. On joulukoristeita, joustinpatjoja, keittiövälineitä. On lastulevyhyllyjä, vanhoja videonauhureita, nojatuoleja. On niin paljon kaikenlaista, jolle voisi antaa uuden elämän, jos sen lahjoittaisi kierrätystorille tai naapuruston kierrätysryhmässä.
Mutta tavaraa on yksinkertaisesti liikaa, jotta kaikkea voisi edes ottaa. Eikä rikkinäinen tietenkään kiinnosta, ei itseänikään. Hyvä esimerkkitarina tästä on, miten pari viikkoa sitten löysin kirjaston crechen eli lapsiparkin/kerhon läheltä aavistuksen rikkinäisen taaperoiden työntökärryn. Ajattelin, että joku on pöllinyt sen crechen pihalta ja kiikutin sen crechen respaan samalla, kun hain N:n sieltä. Hoitotäti sanoi, että laite ei ole heidän, ja roskiin joutaa moinen. Minä naiivina olin kuvitellut, että vehkeen voisi ehkä korjata ja ottaa hyvinkin käyttöön. Eiei, kuka nyt alkaa jotain kärrynjalkoja rukkaamaan, kaatikselle vaan. Täti vielä otti pelin huomaansa, ettei minun tarvitse enempää "liata käsiäni".
Korjaaminen, kierrätys, hyvän laadun hankkiminen, eivät ole keskiverto-wessin prioriteettilistalla. Miksi olisi, kun muovisälä-basaarista Kmartista saa uuden samaan hintaan tai halvemmalla? Onneksi edes suomalaisystäväni täällä ovat asiassa valveutuneita ja heidän kanssaan voikin mm. vertailla laatua tai puhua vihertävistä aiheista ilman, että kukaan heti kääntää selkäänsä vaivautuneena "köyhäilyyni".
Eko-välinpitämättömyys on rassannut minua enemmän tai vähemmän alusta saakka, mutta olin varmaankin ennen Euroopan-reissuamme niin tottunut jo, että se oli liukunut taka-alalle. Toisaalta elämäntapamme Perthin keskustan lähellä oli erilainen, koska esimerkiksi julkisliikennettä oli niin helppo käyttää. En aiemmassa arjessamme autoillut paljoakaan, nykyään lapsen kanssa lähiössä autoilu on melkeinpä pakkorako, jos minnekään haluaa. Lähikauppaan on liian pitkä matka kävellä ja bussilla sinne menee puoli tuntia, kun autolla saman hurauttaa viidessä minuutissa. Huomaan myös itse jumahtaneeni helppouteen, eli esimerkiksi kestovaippailun lopetimme alkuunsa hankalana, vaikka siinä olisi oikein kuningasmahdollisuus olla vihreämpi. Ja tottakai se suosikkiharrastukseni matkustelu on ekosynti sinällään, vaikka miten koittaisi minimoida päästöjä, kuten teimmekin reissaamalla junalla ja autolla Euroopassa lentojen sijaan.
No mitä tälle on tehtävissä? Ongelmissa pyöriskely ja niistä urputus ei vielä ole askel mihinkään. Konkreettisella tasolla koitan ratkoa asiaa niin, että edelleen käytän junaa niin paljon kuin mahdollista, kierrätämme mitä voimme ja eilen liityin virallisesti täkäläisiin Vihreisiin. Vaikkemme todennäköisesti osavaltion poliittista karttaa kovin suuresti muuta vielä vuosiin, vuosikymmeniin? - niin ainakin löytänen kaltaistani seuraa: birds of feather flock together eli samaan laumaan kuuluvat kuikuilkoon keskenään :)
 |
| Vuoden 2021 toiveikas aloitus, olkoon jatko yhtä hyvä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!