Kootut selitykset ja valitukset - AirBnb

Varmaan useiden muiden tavoin, olen paljonkin pohtinut, voisikohan AirBnb-vuokrauksella lyödä rahoiksi. Alkuperäinen ajatuksemme nykyistä kotiamme ostaessa oli, että siitä voisi vuokrata huonetta välillä, tai vaikka koko kämppää silloin, kun emme itse siellä ole. 

No, yhden huoneen vuokraus ei tuntunutkaan mielekkäältä, koska vierashuoneemme ei ole mitenkään erillinen muusta asunnosta eikä sille ole omaa vessaa ja kylppäriä. Asunnon jakaminen ventovieraiden kanssa ei allekirjoittanutta suuresti houkuttanut, vaikka E:lle ajatus sopi. Päädyimme satunnaisesti vuokraamaan asuntoa omien reissujemme ajan ihan tutuntutunkauppana ja homma toimi ookoosti. Ainoa huoli oli/on, että lyhyiden matkojen ajaksi jätämme kaikki omat tavaramme asuntoon ja se ei välttämättä tunnu turvalliselta. Opimme myös jo näiden muutamien kertojen pohjalta, että asiakkaita voi olla vaikea pitää tyytyväisinä, ainakaan mistään kauempaa käsin. Milloin naapurista kuuluu liikaa melua, milloin imuri on liian vaikeakäyttöinen. 

E:n äiti on jo viisitoista vuotta pyörittänyt bisnestä, jossa hän lyhytaikaisesti vuokraa oman kotinsa yhteydessä olevia asuntoja: kolmea yksiötä ja yhtä isompaa perheasuntoa. Hän aloitti homman aamiaismajoituksena, mutta on vuosien mittaan siirtynyt enenevässä määrin omatoimimatkailijoihin ja pidempiin majoituksiin, eli viikosta ylöspäin. Yhden yön majoittujat etenkin nyt korona-aikaan tuottavat aivan liikaa työtä pyykkeineen ja desinfiointeineen, jotta se olisi kannattavaa. 

Kyselen mielelläni tarinoita asiakkaista, koska osa reissaajista on niin kummallisia. Valituksenaiheineen, nimittäin. Syy, miksi Madame E lopetti aamiaistarjoilun oli, että aina löytyi joku, joka ei aamiaisesta pitänyt ja jätti huonon arvostelun nettiin. Joko aamiainen oli liian tuhti ja liian englantilainen, tai liian kevyt ja liian ranskalainen. Yksi haluaa tarjoillun ja kokatun aamiaisen, toinen haluaa syödä milloin lystää, mitä yksiön jääkaappiin on jätetty valmiiksi. Yritätpä mitä tahansa, aina se on jonkun pirtaan väärin. 

Yllättävän moni yrittää neuvotella hintaa alaspäin tai muiluttaa huoneisiin enemmän väkeä, kuin niihin sallitaan tai mahtuu. Juurikin tänään yhteen yksiöön on tulossa porukka, joka varasi huoneen kahdelle, mutta ilmoitti viime minuutilla, että meitä onkin kolme. Kun heille selvisi, että lisävieraasta menee lisämaksu, he alkoivat inttää, että ei voi mennä koska "muuallakaan" ei mene. Tämän Mme E ratkoi asiallisesti sillä, että tässä taloudessa pätevät nämä säännöt, eivät jonkun muun säännöt. Kolmesta asiakkaasta kertyy kaikkiaan enemmän kuluja aina kuuman veden lämmityksestä pyykkäykseen - normijärkinen ihminenhän tämän ymmärtää. En ollut uskoa korviani kuullessani, että asiakas voi edes kuvitella, että voisi itse sanella hinnan majoittajalle, ei toisinpäin. 

Olen tuntenut anoppini nyt seitsemisen vuotta ja olen ensivisiitistä v. 2013 lähtien ollut sitä mieltä, että hänen kotinsa on ranskalainen kesäparatiisi. Valkoiseksi rapattu maalaistalo kirkonkylän ulkoliepeillä, tammimetsäisessä rinteessä luonnonsuojelualueella. Etupihaa valloittavat hortensiapensaat, hibiskukset, jättituijat ja ruukkutomaatit. Takapihalla on hyötypuutarha koivujen alla, ylärinteessä sadan metrin päässä talosta, tammilehvästön rauhassa, lämmitetty uima-allas. Olen ihan rakastunut tähän paikkaan ja mielestäni on etuoikeus, että N:llä on niin hieno mummola. Ja siksi hieman järkytyn ja loukkaannunkin aina, kun muut vieraat / maksavat asiakkaat arvostelevat majoitustaan. 

Tässäpä esimerkkivalituksia:

Kiinteistöstä saa hoitamattoman vaikutelman, sillä niittykukat kutittivat nilkkojani, kun kävelin uima-altaalle. 

Etupihan suihkulähdeallas on liian hoitamaton/hoidettu/kirkas/samea/luonnotilainen/ei riittävän luonnontilainen. 

Huoneessa tuntuu kostealta sen jälkeen, kun olemme kaikki käyneet suihkussa (ikkunaahan ei voi avata tai ilmankosteuden poistajaa käynnistää). 

Ikkunoissa ei ole mieleisiäni verhoja, haluaisin harsoverhot (harsoverhot ovat pimennysverhojen takana, mutta kyseinen asiakas ei niitä löytänyt). 

Pihalla on liian kuumaa/kylmää/aurinkoista/pilvistä/sateista (majoittajahan voi muokata säätä mielensä mukaan...). 

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi laatimaan minulle matkaohjelmaa majapaikan ympäristöön, vaikka pyysin häntä identifoimaan kaikki käyntikohteet alueella, laittamaan ne kartalle ja tulostamaan nipun infoa ajo-ohjeineen (tätähän ei voi itse tehdä jo kotona, tai pyytää matkatoimistoa laatimaan).

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi majoittamaan kissaani/koiraani/kaniani, vaan lemmikistä perittiin törkeä viiden euron vuorokausimaksu siivouskuluina. 

Huoneiden sisustus tuntui vanhanaikaiselta, joten annan arvosanaksi vitosen. 

Kaikkein kummallisinta mielestäni on, jos jätetään huono arvio nettiin ilman mitään selitystä asialle. Lätkäistään kasien, ysien ja kymppien joukkoon nelonen tai vitonen ilman sanaakaan siitä, mikä meni reissulla pieleen. 

Olen itsekin ollut aiemmin sitä mieltä, että palveluja tulee arvioida rehellisesti ja nettiin tulee kirjoittaa juuri kuten kokee, jotta muut matkaajat tietävät, mitä odottaa. Nyttemmin olen alkanut enemmän miettiä, onko arvioni reilu ja mitä se aiheuttaa bisnekselle. 

Kyllä, majapaikassa saattaa olla ongelmia jos toisiakin, mutta voisiko niitä selvittää jo majoituksen aikana, ei vasta poislähtiessä nettiarvosteluna? Kun itse varaan majoitusta vaikkapa Booking.comista, luen aina parhaat ja huonoimmat arvostelut saadakseni kuvan, mistä ihmiset pitävät ja mistä eivät. Yleisimpiä toistuvia valituksia ovat siisteystaso, melu, kova patja ja viemärinhaju kylppärissä. Näistä ainakin kaksi ellei kaikki ovat asioita, jotka hotelli/majoittaja varmasti voi yrittää ratkaista jo majoituksen aikana ja pelastaa päivän kaikille. Eli suuta auki rohkeasti heti tilanteen koittaessa, ei vasta jälkikäteen, kuten mielestäni etenkin suomalaiset herkästi tekevät. 

Kesäparatiisia Ranskanmaalla.

Kuvahyppäys ihan muualle, Kreikan-lomalta, Santorinilta. Alla Perthistäkin tuttu ihmeköynnös, tällä kertaa Santorinilla.

Onko bloggaus kuollut?

Satuin muualla näkemään keskustelua siitä, että bloggauksen kulta-aika on jo takanapäin. Harva perustaa enää uusia blogeja, koska nykyään on paljon suositumpaa ja trendikkäämpää näkyä Instagramissa, Snapchatissa, TikTokissa ja missä lie. Videobloggaus ja podcastien eli nauhoitettujen kuunnelmien teko on paljon perinteistä tekstibloggausta yleisempää, ainakin siltä tuntuu, kun sosiaalista mediaa selailee.

Itse olen jo aikaa sitten jäänyt vehkeestä nimeltä kehityksen kelkka, jos siinä koskaan mukana olinkaan. Olen sekä muodin että teknologian suhteen myöhäisherännäinen eli minua alkaa yleensä miellyttää se tyyli, joka meni muodista vähintään kaksi vuotta sitten, ellei kaksi vuosikymmentä sitten. Kännykän uusin vain silloin, kun entinen rikkoutuu, sama pätee tietokoneeseen. En suoraan sanoen käsitä, mihin tarvitsen uutta laitetta, jos entinenkin toimii. E:n ja pikkuveljensä hifistely uusimpien kännyspeksien suhteen on minulle yhtä aikaa hepreaa ja mongoliaa. Gigapikselit, RAMmit ja jammit, niiden suuruus, syvyys, taajuus, laajuus ei kuitenkaan omaa lompakkoani liikauta, ellei pakko ole.

Aloitin elämäni ensimmäisen blogin, tämän, Blogger-alustalla ja sillä olen pysynyt. Alkuaikoina, innokkaampana, tutkailin muitakin alustoja, mutta koska olin jo yhden oppinut, pysytään sillä. En missään vaiheessa tosissaan ajatellut, että bloggauksesta tulisi minulle työ (eikä siitä ole tullutkaan), joten en nähnyt tarpeelliseksi hioa alustaa, brändätä blogin nimeä ja itseäni, perustaa erillisiä somekanavia Twitteriin, Pinterestiin ja minne lie. Instagram-tili minulla on ja sitä käytin jonkun aikaa, nyttemmin se on hiipunut, koska postailen valokuvat mieluiten vanhaan tuttuun Facebookkiin jonka käytön aloitin 2007 eli kun olin vielä nuori ja teknologiavetreä.

Milloinhan alan olla blogidinosaurus? Varmaankin suunnilleen tänä vuonna. Seuraamieni blogien perusteella näyttää, että blogin elinkaari yleensä liikkuu jossain viiden vuoden tienoilla, muutama sissi jaksaa kymmenenkin. Tosin kauhean montaa tätä vanhempaa blogia ei ole, koska bloggaus virallisesti syntyi vuonna 1999 ja yleistyi 2000-2010-lukujen mittaan.

En blogia aloittaessani ajatellut mitään ajanjaksoa, miten kauan jatkaisin. Niin kauan kun huvittaa. Välillä huvittaa vähemmän, välillä enemmän. Minulla ei ole mitään julkaisuaikataulua, koska ei ole kaupallista yhteistyötäkään, eli ei sikäli tarvitse välittää kenenkään odotuksista blogin aktiivisuuden suhteen. Ja hyvä niin. Tämä on juuri siksi mukava harrastus, että se on täysin vapaata. Kirjoita siitä, mikä inspiroi. Siitä, mikä juuri nyt mietityttää tai puhuttelee. Josta haluat avautua tai saada taakan pois sydämeltä. Josta toivot neuvoja tai vertaistukea. Ei siinä sen kummempia suuntaviivoja.

Toki pienoinen pettymys on ollut tämä vuosi 2020, kun kuvittelin vuoden alkaessa, että minulla olisi paljonkin huimaa kerrottavaa maailmanympärimatkalta. Kaikkihan tiedämme, miten siinä kävi, ja toisaalta kaikille kävi ihan samalla lailla - tälle vuodelle asetetut odotukset, oletukset tai ihan perusrutiinit ja arki ovat mullistuneet, joillain jopa romahtaneet.

Toisaalta olemme nyt jälkikäteen tulleet tulokseen, että koko matkasuunnitelmamme oli aivan epärealistisen kunnianhimoinen ja emme olisi voineet aikatauluamme noudattaa pienen lapsen kanssa, ainakaan oman energisen, vahvatahtoisen ja liikkuvaisen taaperomme kera. Siirtymiä ja pitkiä lentoja oli liikaa ja liian usein, ja olisimme päätyneet burn outiin moista tahtia. No, kaikesta oppii ja ehkäpä tämä korona on ollut meille, kuten varmaan monille muillekin, yhtäaikaa takaisku ja blessing in disguise.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen, onko bloggaus kuollut? Joiltain osin varmasti on. Moni suosittukin bloggari on lopettanut, tai siirtynyt lyhyisiin video- ja Insta-päivityksiin. Oma blogini vielä sitkuttaa, vahvastikin. Kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja ajattelukeino enkä itse näe mielekkääksi sitä, että koittaisin tarjota mietteitäni napakassa uutissähkepituudessa Twitterissä tai pelkkinä kuvina Instassa. Podcasteihin tuskin lähden koskaan, koska tykkään enemmän luetusta kuin kuunnellusta tekstistä. Minusta on kivaa ja hyödyllistä voida palata johonkin osuvaan tai epäselvään kohtaan ja lukea uudestaan, pohdiskellen. Kuunnellessa tämä mahdollisuus on vaikeampi, kun pitää kelata taaksepäin ja osuttaa, mihin haluaa. Tekstin/viestin konkreettisuus jotenkin kärsii, kun se on vain kuullussa muodossa - tämähän on mielipidekysymys aivan puhtaasti ja monelle nimenomaan se kuunteleminen auttaa ymmärtämään tai painamaan mieleen.

Itse toivon, että blogit ja bloggaajat vielä jaksavat, ja että uusiakin perustettaisiin. Emme me kaikki ole videokansaa eivätkä tuntemattomien ihmisten ottamat kuvat ilman mitään saatetekstejä tai tarinoita niin kolahda. Aina tarvitaan lisää kiinnostavaa (tai ihan vaan viihdyttävää) lukemista, ajattelen.

Ranska, maaseutu, heinäkuu, aurinko. Voisi huonomminkin olla :D

Kaupunkiin, lähiöön, kylälle, maalle?

Meidän piti palata kotiin Australiaan eilen.

Sen sijaan palasimme Ranskaan. Oleilemme täällä lähiviikot ja -kuukaudet. Kauanko tarkalleen, ei ole vielä tietoa. Pyrkimys on olla Perthissä lokakuun alussa ja palata töihin lokakuun puolivälissä.

Miksi on niin vaikeaa päästä Australiaan? Suurin este on kahden viikon paluukaranteeni, josta kirjoitin viimeksi. Yritämme välttää hotellikaranteenia viimeiseen asti ja elän toivossa, että osavaltiomme antaisi mahdollisuuden suorittaa karanteenin kotona. Miten realistinen tämä toive on, ei ole tietoa. Toinen syy paluun vaikeuteen ovat rajusti rajoitetut lennot. Perth ottaa tällä hetkellä vastaan n. 500 tulijaa viikossa eli yhden lentokoneellisen verran väkeä. Milloin saamme paikat, riippuu paljon (totaalisaamattomasta) matkatoimistosta, josta lippumme ovat. Huoh.

No, välillä ihan muuta asiaa, kuin matkustelun voivottelua tai irtioton puintia. Elämä jatkuu tämänkin epävarman vaiheen jälkeen. Olen alkanut erityisesti pohtia sitä, missä asuisimme seuraavaksi.

Ennenkuin saimme lapsen, olin hyvinkin varma, että pysymme tyytyväisesti keskustanlaita-kerrostalokolmiossamme, Aussilassa olennaisen cafe stripin eli kahvilakadun lähituntumassa. Kahdelle ihmiselle kolmio, vaikkakin kompakti, tuntui enemmän kuin riittävältä. Ainoa harmituksen aihe asunnossamme on ollut, että sinne ei mahdu ruokapöytää muualle kuin parvekkeelle, parveketta puolestaan voi mukavasti käyttää puolet vuodesta. Kuumimman kesäkauden ja sateisimman talvikauden olemme syöneet keittiön baaritiskin ääressä, oikeastaan kyllä läpi vuoden, paitsi silloin kun on vieraita.

N:n vauva-aika sujui sekin ihan mukavasti kerrostalossa. Hän ei vielä paljoa liikkunut ja mahduimme kolmestaan ihan mainiosti samoihin neliöihin. Olen itse asiassa aina ollut kiinnostunut miniasumisesta. Jo teininä haaveilin asuntovaunussa asumisesta, tosin asuntovaunu oli mielikuvissani enemmän jotain "vanhanajan romanien" boheemia hevosvaunumeininkiä kuin megastar-campervan-amerikanrekkoja.

Miniasuntokiinnostus elää ja voi hyvin yhä, mutta enimmäkseen teoreettisella tasolla. Katson mielelläni miniasunto-ohjelmia, downsizing-sarjoja Netflixistä ja luen sisustusartikkeleja tehoneliöistä. Muttamutta.

Nyt asuttuamme verrattain ahtaasti useita kuukausia, fiilis alkaa olla, että onko tässä nyt ihan oikeasti järkeä kuitenkaan?

Marraskuun alusta joulun alle asuimme anoppilassa omassa yksiössä, tosin ison osan ajasta vietimme anopin kodissa ja isossa puutarhassa. Anoppi vuokraa kolmea yksiötä omistamastaan kiinteistöstä ja meillä oli siis näistä yksi asuntona. Joululta juhannukselle asuimme vanhempieni rivitaloneliössä ja siellä oli tilaa ruhtinaallisesti verrattuna tuohon yksiöasumiseen, vaikka meidän "omaa tilaa" olikin vain yksi makuuhuone. Nyt juhannukselta eteenpäin olemme asuneet erilaisissa hotelli-, motelli- ja Airbnb-ratkaisuissa, enimmäkseen yksiöissä tai yhdessä huoneessa, satunnaisesti kaksioissa. Alkuvuodesta ehdimme lomailla Virossa ja Italiassa, joten niissäkin majoitus oli perheelliselle ahtaanpuoleista. Yhteensä tätä miniasumista on mittarissa ehkäpä kolme kuukautta yhdeksän kuukauden reissusta.

Paluu omaan kotiin Perthiin (milloin lie se onnistuukaan) tietenkin antaa meille ihan eri lailla pysyvyyttä ja tilaa kuin tämä matkalaukkuelämä. Kuitenkin kaupungeissa, kaupunkikeskustoissa matkustus on uudella tavalla alleviivannut sitä, millaista elämä taaperon kanssa Perthissäkin tulee olemaan. Olen tähän saakka aina ajatellut, että asuminen lasten kanssa kaupungilla on vain asennekysymys, eikä lapsen tulon pitäisi automaattisesti tarkoittaa lähiö- ja omakotiasumista pihoineen ja koirineen. Muttamutta.

Toisin kuin suomalaisilla kerrostaloalueilla, Perthissä ei ole lainkaan tavallista, että lapset on otettu suunnittelussa huomioon. Yleensä kerrostaloihin ei kuulu mitään leikkipihaa, leikkipuistosta ja leikkivälineistä puhumattakaan. Jos piha-aluetta on, se on tyypillisesti parkkipaikkaa. Jos ihan puutarhamaisen pihan yritystä on, piha ei yleensä ole aidattu tai muuten lapsiturvallinen, jotta sinne voisi päästää vaikkapa esikouluikäisen yksinään tai ikkunan läpi vahdittuna.

Perthissä kerrostaloissa asuvat stereotypian mukaan vähävaraiset/huono-osaiset ("kunnan elätit"), Aasian suurkaupungeista muuttaneet, ja ehkäpä reppureissaajat tai oudot eurooppalaiset, jotka eivät ole vielä sisäistäneet aussitapoja. Kerrostaloja on karkeasti kärjistäen kahta tyyppiä, kipeästi remontin tarpeessa olevaa social housingia, sekä upouutta ja tuliterää nuorille professionaaleille DINKY-pareille (double income no kids).

Keskustassakin on leikkitilaa - puistoja ja leikkipuistoja - mutta vain harvakseltaan. Esimerkiksi meiltä lähin puisto on parin korttelin päässä, mutta se ei ole kaikkein kivoin lapsille siellä ikävä kyllä majailevien pultsareiden vuoksi. Kivempi ja kauniimpi puisto hieman kauempana olisi muuten oivallinen, mutta se on joenrannassa, eikä vedenrajassa tietenkään ole aitaa. Lähin leikkipuisto löytyy vajaan kilometrin päästä. Sinnekin vaunuilee, mutta ei kätevyydessä päihitä omaa (tai kommuuni)pihaa.

Perthin leikki-ikäisten vanhemmat tyypillisesti tapaavat toisiaan ulkotiloissa sellaisissa puistoissa, joissa on aidattu leikkialue. Leikkialueiden liepeille on yleensä sienimäisesti tupsahtanut kahvila tai kahvivaunu, koska aussit eivät tapaa ilman, että juovat kahvia (tai olutta). Tämä on muuten ihan mukavaa, mutta yleensä vaatii jonkun verran ajomatkaa eikä lapsen leikittäminen autoillen ole ainakaan työpäivinä näppärää.

Oman lapsuuteni vietin kymmenvuotiaaksi asti keskisuomalaisella kirkonkylällä kerrostaloalueella, jossa asui paljon lapsiperheitä. Leikimme päivät ja illat pitkät hiekkapihalla, lähimetsässä ja järvenrannassa, sekä kerrostalon kommuunitiloissa aina ullakolta pyörä- ja kylmäkellariin. Haluaisin kovasti tarjota tällaisen vapaan melukylämäisen lapsuuden pojallenikin, mutten tiedä, miten se Perthissä onnistuu. En itse pidä lainkaan Perthin omakotitalolähiöistä, sillä niissä mielestäni tuntuu yksinäiseltä: kaikki ovat omissa kodeissaan, kaduilla liikkuu vain harvakseltaan ketään, jalkakäytäviä ei juuri ole ja joka paikkaan on hiton pitkä matka autoilla. Tämä on tietenkin pinnallinen ja stereotyyppinen/negatiivinen mielikuva perustuen vain yhdessä lähiössä (High Wycombe) lyhyesti asumiseen. Olen yhdeksän vuoden asumisurani Perthissä ollut enimmäkseen keskustassa tai sen tuntumassa.

Kaupunkikeskustassa ajanvietto leikki-ikäisen kanssa ei tunnu millään mittarilla hauskalta, koska lapsi on jatkuvasti juoksemassa sinne ja tänne, pulun perässä auton alle jii än ee. Kauhunhetket korostuivat kaoottisessa Ateenassa, mutta samoja ongelmia kohtaa kaikkialla. Kaupunkitila on täynnä teräviä kulmia, vaarallisia autoja, välinpitämättömiä ohikulkijoita, roskia, koiranpissalätäköitä, jopa rakennusjätettä kuten nauloja tai metallitankoja. Tietenkin vaaran määrä riippuu kaupungista ja alueesta siellä, mutta jonkinlainen kaipuu luontoon on alkanut kovastikin nostaa päätään. Olen aina ollut järvenrantaihminen, joten vesimaisemat houkuttaisivat, Perthin tapauksessa luonnollisesti meri.

E puolestaan vietti lapsuutensa maalaiskylässä ja on alkanut haikailla sellaiseen uudelleen. Perthin lähistöllä on paljonkin merenranta-kaupunginosia ja kyliä, joita olemme hiljaisesti alkaneet pohdiskella,  rahatilanteen salliessa tietenkin.

Olen koulutukseltani kaupunkitutkija ja olen koko aikuisikäni viihtynyt aivan parhaiten kohtuullisen suurissa, yli miljoonan asukkaan kaupungeissa. Nyt yritänkin pähkäillä, onko oma kaipuuni luonnonrauhaan, hiljaisempaan elämään aitoa personaallisuuden/tarpeiden muutosta, vai silkka oire taaperoarjen väsymyksestä ja huonostinukutuista öistä. Ettei käy niin, että innoissamme ostamme talon jostain woopwoopista (aussisana perähikiälle) ja sitten tukahdumme sinne tylsyyteen ja yksinäisyyteen... Todella vaikea tietää ennakkoon, mitkä fiilikset olisivat missäkin.

Olisikin kiva kuulla mielipiteitä muilta, etenkin teiltä, joille on tapahtunut samansuuntainen muutos!

Kuvat Kreikasta, E:n otoksia.

Viidentoista tonnin lasku, avot

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. Ja jos jokin voi mennä vielä huonommin kuin tähän saakka, se menee.

Oikeasti yritän muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että olemme onnekkaita: olemme terveitä, yhdessä, peräti matkailemassa, eli moni juttu on meillä erinomaisen hyvin. Meillä on yhä tulonlähde eli minun virkani Australiassa, josta saan elokuun loppuun saakka lomarahoja. Meillä on vuokralainen eli joku muu maksaa asuntomme kulut, jos ei aivan täysimääräisesti niin enimmäkseen kuitenkin.

Järjellä ja tunteella ei kuitenkaan aina tule samaan lopputulokseen ja juuri tänään on ollut vähemmän hauska päivä.

Olemme Heraklionissa Kreetalla. Kaupunki on pieni, kompakti, eläväinen, mutta myös käsittämättömän meluisa etenkin öisin. Meillä on asunto vuokrattuna erään pääkadun varrelta ja sitä pitkin ajelee joka helkutin yö Bollywood-musiikkia täysillä kaiuttavia motoristeja. Iltayöstä, keskiyöllä, aamuyöstä. Lapsi nukkuu miten nukkuu, enimmäkseen täysiä öitä, mutta heräilee ja itkahtelee välillä. Minä herään joka inahdukseen korvatulppienkin läpi, noiden Bolly-rallaajien lisäksi. Joka aamu herään päänsäryn tykytykseen.

Tänä aamuna meillä oli edessä siirtymä Heraklionista Kreetan itäosiin. E lähti aamuyhdeksältä jalkapatikalla hakemaan vuokra-autoa ilmoitetusta osoitteesta. Puoli kymmeneltä hän soittaa, että autovuokraamo ei ole saamassamme osoitteessa. Osoitteessa ei ole kerrassa mitään. Hän on jo soittanut vuokraamoon, jonka henkilökunta on luvannut tulla häntä puolimatkaan vastaan vuokraamallamme autolla. Se on voivoi, että Googlen kartta ei ole ohjannut häntä lähimainkaan oikeaan paikkaan. Ilmeisesti kartalla on vaikeuksia tunnistaa kreikankielisiä kirjaimia, vaikka osoite on kopioitu suoraan saamastamme varausvahvistuksesta.

Olemme jo pakanneet kaikki lapsen lelut, huoneistossa ei ole jäljellä muuta kuin korillinen pyykkipoikia ja kännykkäni. Vuoroin katsomme videoita taaperon kanssa, vuoroin leikimme pyykkipojilla. Kuluu tunti. Kuluu toinen. Autovuokraamo on vartin matkan päässä, silti E:tä ei näy, ei kuulu. Yritän soittaa. Turhaan. Löydän sentään pallon lapsen repusta ja leikimme sillä. Kunnes taapero kyllästyy siihenkin.

Yritän saada lapsen aamupäiväunille, eihän tämä tietenkään tänäänkään nukahda sänkyyn, vain liikkuviin vaunuihin. En voi lähteä työntelemään, koska asunnon avaimet ovat E:llä, enkä voi lukita saati avata ovea ilman niitä. Emme ennakoineet, että puolen tunnin reissu paisuisi paisumistaan. Ramppaan parvekkeella kurkkimassa, missä mies kuppaa, missä auto? N ei jaksa enää katsoa Cocomelon-lastenkanavaa ja minulla on huono omatunto siitä, että 16-kuukautisen lapsen ruutuaika on jo aamupäivästä ylittynyt varmaan kolminkertaisesti. Lapsi juoksee parvekkeelle perässäni, liukastuu ilmastointilaitteesta tippuneeseen kondenssiveteen ja läiskähtää selälleen laatoitukselle. Parku.

Juuri kun tyynnyttelen hysteeristä lasta, E soittaa. Hän on alhaalla odottamassa auton kanssa, kiire, tulkaa, kapealla sivukadulla ei voi parkkeerata hätävilkuillakaan kauaa. Yritän toisella kädellä vanuttaa kastunutta shortsipukua lapsen päältä, toisella näpelöin puhelinta, joojoo tullaan! Vaatteidenvaihto ja ulos.

Suuntaamme auton kohti Agios Nikolaosta, monille suomalaisille hyvinkin tuttua lomakohdetta (on muuten käymisen arvoinen). N kitisee väsyneenä, muttei suostu/saa nukahdettua. Kännykkäni pimpahtaa. Kaveri Australiasta kertoo, että paluukaranteenista Perthiin on tehty maksullista ja maksu pätee kaikkiin, riippumatta siitä, milloin on ostanut lipun. Luen infon osavaltion nettisivulta ja selviää, että meitä odottaa $3000-5000 lasku palatessamme, riippuen laskukaavasta eli lapsen osuudesta summassa. No voi helvitpersaa.

Tämä lasku tulee jo menettämämme rahan päälle: maailmanympärimatkamme lennoista viisi kuudesta on peruttu tai ei muuten onnistunut, koska emme koronan takia olisi edes saaneet viisumia niihin maihin, joista lennot olisivat lähteneet. Penniäkään rahoista emme ole vielä saaneet takaisin, vaan väännämme aiheesta STA Travelin kanssa. Matkatoimisto on saanut lentoyhtiöiltä joitain rahapalautuksia, joitain krediittejä eli käytännössä matkustuskuponkeja. Palautetuistakaan rahoista matkatoimisto ei ole luopunut,  ilmoitti vain meille lainvastaisesti(?), että maksavat jos jaksavat. Eli meidän pitää vain tyynesti odotella, voimmeko käyttää yhtään noista matkustuskupongeista palataksemme Perthiin, vai meneekö kaikki kankkulan kaivoon. Rahojen palauttamattomuuden aion riitauttaa tietenkin Perthiin päästyämme, mutta juuri nyt en voi asialle mitään, koska en voi edes soitella läpi valitusnumeroita ja -portaita ulkomailta käsin.

Tällä hetkellä menomittari raksuttaa siis $15 000 miinuksella siitä, mitä olimme varautuneet tähän reissaamiseen käyttämään. Ja kaikki tuo on rahaa, jolle emme käytännössä saa vastinetta = menetettyjä lentoja sekä se paluukaranteeni. Voitte uskoa, että RAIVOSTUTTAA.

Paluukaranteenin maksuun saa sentään kuukauden korotonta maksuaikaa tai voi tehdä puolen vuoden maksusuunnitelman. Kiva kiitti.

Ymmärrän karanteenin tarpeellisuuden, mutta en sitä, että sen suorittamiseen on vain yksi vaihtoehto. Ei ole mahdollista olla karanteenissa kotona, edes jonkun helkutin jalkapannan tai valvontaohjelman avulla. Pitää olla osavaltion määräämässä karanteenihotellissa - tämä kuulostaa minusta ihan siltä, että koska turismi on Australiassa ajettu aivan nollaan, on bisneksille pitänyt neuvotella jokin muu mahdollisuus tehdä rahaa ja se on oman maan kansalaisten lompakoiden nyhtäminen.

Tuo paluukaranteeni ahdistaa sen verran jo ilman maksujakin, että pelkästään sitä välttääksemme olemme siirtäneet paluumme heinäkuulta lokakuulle. Ajatus ja toive oli, että hätätilalaki olisi Australiassa jo silloin ohi ja karanteeni olisi lieventynyt, mahdollisesti muutettu kotikaranteeniksi. Mutta ei. Juuri nyt ei näytä siltä, että odottelu tuo yhtään lievennystä asiaan, päinvastoin. Takaisin emme enää pääse maksamatta, sillä karanteeni tulee voimaan 17. heinäkuuta ja alkuperäiset lippumme Etelä-Korean Seoulin kautta (jonne emme joka tapauksessa nyt pysty pääsemään) Perthiin olivat 20. heinäkuuta.

Tällä hetkellä elämämme keskittyy tähän päivään, tähän hetkeen. Olemme Kreetalla lomalla kuten suunniteltua. Lennämme Ranskaan ensi viikolla. Kauanko olemme Ranskassa, ei tietoa. Olen jo alkanut pyöritellä sitäkin mahdollisuutta, että jäämme Ranskaan joksikin kuukausiksi, jos E saisi sieltä töitä. Omaa virkaani pystyn säilyttelemään Perthissä ensi vuoden puolelle, sillä minulla on palkatonta vanhempainvapaata jäljellä. Mikä alkoi yhdeksän kuukautta sitten selkeäsuunnitelmaisena, selkeärajaisena irtiottona, alkaa yhä enemmän tuntua ankkurin irtautumiselta, tuuliajolta. Mitä ihmettä tästä kaikesta oikein tulee? Jäämme ihmettelemään.

Onneksi pikku-N ei rahahuolista tiedä mitään eikä tarvitsekaan tietää. Yritämme parhaamme mukaan elää normaalisti ja neutraalisti. 

Matkailua nyt, oletteko hulluja?

Onko nyt järkevää matkustaa? Onko nyt eettisesti oikein matkustaa? Olemme jo tien päällä eli käytännössä olemme vastanneet kumpaankin kyllä ainakin omalta kohdaltamme. Kysymykset kuitenkin kummittelevat mielessä.

Suomen ja Baltian maiden välille avautui "matkustuskupla" kesäkuussa ja sitä hyödyntäen lähdimme testaamaan Tallink Siljan uuden Riian-reitin. Emme ole kumpikaan käyneet Riiassa ennen, vaikka olenkin joskus parikymppisenä minibusseillut Baltian maiden läpi arkkitehtuurin opintomatkalla. Riiasta matkan oli tarkoitus jatkua Portugaliin ja liputkin meillä oli jo ostettuna - aivan viime tipalle ostoa venyttäen -, mutta Portugalin peruimme koronatartuntojen kasvun myötä.

Päädyimme ostamaan lennot melkeinpä ainoaan Euroopassa turvallisesti auki olevaan lomakohteeseen, Kreikkaan. Naputan tätä ateenalaisen hotellin ala-aulasta, kaaottisen liikenteen pauhatessa ulko-ovien takana, painostavassa helteessä.

Riian-risteily oli mielestäni niin järkevästi hoidettu kuin tuollaisen joukkotapahtuman nyt voi hoitaa, eli kaikkialla kehotettiin pitämään turvavälejä, ruokailuihin ohjattiin omiin pöytiin, pöytien välille oli lisätty etäisyyttä ja kaikkialla oli käsidesipulloja. Kuitenkin reittimatkamme jälkeen luin lehdistä, että risteilylaivoilla (ei omallamme) on todettu tautitapauksia.

Niin, eli onko nyt järkevää matkustaa? Riippuu mielestäni siitä, miten ja minne matkustaa. EU-maat virallisesti suhtautuvat EU-alueeseen yhtenä kokonaisuutena eli jos tulet maasta, jonka tartuntojen lukumäärä on alle tietyn ja haluat maahan, jolla on sama tautiprofiili, senkun vaan viranomaisten puolesta. Teoriassahan tartuntavaara on silloin sama kuin kotonakin. Riski kasvaa siinä, että matkaillessa viettää enemmän aikaa julkisissa tiloissa ja ylipäätään kohtaa enemmän ihmisiä. Täällä Kreikassa tilanne vaikuttaa olevan hyvin hallussa, sillä täällä on maskipakko joukkoliikenteessä ja museoissa/käyntikohteissa, ja monet käyttävät maskia kaikkialla ulkona liikkuessaan.

Turvaväleihin suhtaudutaan tosissaan ja esimerkiksi museoissa on joka näyttelyhuoneessa joku, joka vahtii sääntöjen noudattamista. Museoissa ja esim. Akropoliin kukkulalla on kiertosuunta, josta ei saa poiketa. Näin pyritään estämään yleinen sompailu ja joukkojen muodostuminen, kun kaikki kulkevat tasaisin välein eteenpäin. Ravintoloissakin yleisesti on pöytäväliä harvennettu ja osa pöytäpaikoista ja esimerkiksi puistonpenkeistä on rajattu pois kokonaan. Asenne näyttää olevan, että ulkona voi olla rennommin, sisätiloissa noudatetaan kiltisti rajoituksia.

Muttamutta. Viralliset ohjeet tai luvat eivät aina ole yhtä kuin eettisesti tai terveydellisesti paras ratkaisu. Muutenhan meillä ei olisi USAn, Brasilian, Iso-Britannian tai Ruotsin tapaisia käsiinräjähtäneitä tilanteita. Eli onko eettisesti oikein matkustaa, jos siinä ottaa tartunta- ja tartutusriskin?

Tämä on vaikea kysymys mielestäni. Äkkiseltään voisi ajatella, että ei tietenkään tule liikkua mihinkään, ehkä enintään kotimaanmatkailla. Toisaalta, en osaa sanoa, onko sillä tilastollisesti suurta riskieroa, matkaileeko Helsingistä Inariin vai Kuopiosta Ateenaan. Kummassakin on omat kommervenkkinsä. Matkailupainotteisessa maassa kuten Kreikassa jopa neljännes bruttokansantuotteesta tulee turismista, joten onko oikein leikata tuo neljännes pois? Kuten sanottua, täällä suhtaudutaan torjuntaan hyvin vakavasti maskeista käsidesiin ja sääntöjen vahtimiseen, kun taas Lapin-lomallamme saimme olla aika vapaasti kaikkialla, maskeja ei näkynyt missään.

Tässä en tarkoita, että hälläväliä varovaisuudesta. Vaan ennemminkin sitä, että jos ja kun kaikki muistavat pitää kiinni hygieniasäännöistä, riski alenee, matkaillessa ja muulloinkin. Omalta reissultamme emme ole palaamassa enää Suomeen, vaan muutamme seuraavaksi asumaan anoppilaan Ranskaan ainakin joksikin aikaa. Siellä voimme ja aiomme myös "karanteerata" itsemme vaikkei Ranska tulokaranteenia vaadikaan.

Jos on mahdollista kallistua sille kannalle, että on sekä järkevää että eettisesti oikein tai ainakin nippanappa sallittavaa matkustaa, onko se juuri nyt mukavaa? Tässä taas aivan eri luokan kysymys!

Laivamatka Riikaan oli itse asiassa rattoisa. Ainoa epämukava hetki oli tungos lähtöportilla, kun laivaan noustiin. Laivalla kuitenkin oli väljää ja esimerkiksi buffet-aamiainen oli järjestetty niin, että ovella oli pöytiinohjaus ja eri seurueita ei sekoitettu samaan pöytään ilman turvaväliä. Laivalla oli myös kaikkialla käsidesiä ja kuulutuksia ja infolappuja käsienpesusta ja hygieniasta.

Sen sijaan lento Riiasta Ateenaan oli lähinnä tukala. Kasvomaski on laitettava päälle heti terminaalin ovella ja vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, ei naamasaunan kanssa matkustus ole hupia, etenkään taaperon kanssa, joka ei käsitä moista pelleilyä ja haluaa repiä naamiaisasut pois vanhemmilta. Lento kesti 3h 10min eli maski oli oltava päässä viitisen tuntia, lentokenttä mukaan lukien. Heti Riian päässä tutustuin myös ilmiöön "miten käytetään maskia väärin" eli hyvin moni vetää sen alas kasvoilta puhuessaan. Toisinsanoen minimoi/eliminoi sen syyn, miksi maskia edes käytetään - omasta suusta tulevien pisaroiden estoon.

Täällä Ateenassa maski on oltava kaikkialla mukana ja meillä on kummallakin kertakäyttömaskien lisäksi kaksi kankaista uudelleenkäytettävää maskia. Kun toinen on pesussa, toinen on käytössä. Kadulla maskia ei ole pakko pitää, monissa sisätiloissa kyllä. Esimerkiksi pesulaan ei ollut menemistä ilman maskia, ruokakaupassa maskia ei moni pidä, ei aina edes kassa. Toisaalta emme olisi päässeet lentokentältä majoitukseen ilman maskia, koska se tarvitaan kaikkiin julkisiin kulkupeleihin taksista metroon. Ja ihan jokainen myös pakkoa noudattaa, koska noudattamatta jättämisestä seuraa sosiaalisen paheksunnan lisäksi sakot.

Yksi varotoimemme on välttää julkista liikennettä eli kävelemme paljon ja pidemmät matkat olemme taittaneet vuokra-autolla. Toki lentoja ja laivoja/autolauttoja ei voi kokonaan välttää, jos Kreikassa ja Kreikasta meinaa liikkua.

Pelottaako meitä reissata taaperon kanssa? Vuosikkailla kun on tapana hääriä siellä ja täällä, kosketella kaikkia pintoja ja tunkea sormia suuhun aivan väärillä hetkillä. Rehellinen vastaus on, kyllä ja ei. Toisaalta joudumme vahtimaan lasta vielä entistäkin tarkemmin ja putsaamaan käsiä tiiviimpään tahtiin kuin kotioloissa. Toisaalta totuimme systeemiin jo Italiassa, eli käsidesiä ja desinfiointipyyhkeitä on koko ajan mukana ja käsiä pestään vähän väliä. Lisäksi koronan ei ole osoitettu tarttuvan pinnoilta, tai ainakin tarttuvuus pintojen kautta on hyvin vähäistä. Tähän saakka käytännössä kaikki tartunnat ovat olleet suorasta kontaktista sairastuneen kanssa, ainakin media- ja tutkimustietojen mukaan.

En suoraan sanoen osaa sanoa, onko toimintamme järjellistä paluuta uuteen normaaliin arkeen, vai uhkarohkeaa. Tartunnan kun voi nykyään saada mistä vain, perähikiän pikkupuodeista lähtien. Kannattaisiko kuitenkin bunkkeroitua jonnekin odottamaan rokotetta? Ehkä. Kukin tekee omat päätöksensä. Meidän päätöksemme juuri nyt on yrittää matkustaa turvallisiksi luokitelluissa maissa, varotoimien, turvavälien ja käsidesi-desilitrojen kera. Kotiinpaluu Australiaan antaa odottaa itseään, koska paluukaranteenin lisäksi edessä on myös taistelu lennolle pääsystä. Länsi-Australia aikoo vähentää saapuvien matkustajien määrän vain muutamiin satoihin per viikko eli emme edes tiedä, mille lennolle ja milloin pääsemme. Liekö tässä vietetään ensi joulua Ranskassa, nähtäväksi jää. Irtiotostamme on tullut varsinainen "sokka-irti"-otto.

Delphi

Mykonos

Ateenan arkeologinen museo

Irtiotto jatkuu - paluu tien päälle

Aioin ensin antaa tälle postaukselle nimeksi Idioottien Kesäretki, mutta E loukkaantui ideasta, koska hänen mielestään hommamme rullaa timanttisesti. No, riitojen välttämiseksi lievempi otsikko. Sisältö on silti sama eli lukekaa noiden lasien läpi :D

Suomessa poistettiin tänään hätätilalaki eli koronarajoitukset puretaan käsittääkseni kauttaaltaan. Jo aiemmin sallittiin matkailu kotimaassa, ja lähdimmekin heti "luvan" saatuamme kohti jokaisen suomituristin pyhättöä, Lappia. Olemme aiemmin käyneet yhdessä Rovaniemellä ja Rukalla/Kuusamossa. Aikana ennen E:tä olen myös käynyt Saanatunturilla vaeltamassa. Nyt päätimme lähteä kohti päälakea eli suuntasimme viime viikolla kohti Inaria, saamelaisuuden pääpitäjää Suomessa - ainakin saamelaismuseo Siidan sijainnista päätellen. Inarista tätä naputtelen, Siidan vierailun jälkeen.

Mikä saa sanomaan, että kyseessä on idioottien retki? Meillä ei ole mennyt kaikki putkeen, kuten ei koskaan matkatessa. Ongelmista ensimmäinen on, miten automatkailla superenergisen taaperon kanssa, joka on päättänyt inhota turvaistuinta ja kieltäytyy nukahtamasta siihen. Aiemmin N nukkui ihan makeasti turvaistuimessa tunnin, parikin, reissun päällä. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa meidän pitää väsykiukun yltyessä pysäyttää auto, laittaa lapsi vaunuihin, työnnellä häntä levikkeellä ees taas vartti, sitten siirtää nukkuva napero turvaistuimeen ja jatkaa matkaa. Tätä operaatiota emme tienneet tulevaksi ennenkuin suuntasimme kohti tuntureita.

Koska Suomen kevät on ollut diplomaattisesti sanoen arvaamaton, otimme kaikki mukaan toppatakit, taaperon tapauksessa toppapuvun, kylmiä iltoja varten. No, täällä on päällä helleaalto ja hikoilemme liioissa vaatteissamme. Minulla ei ole edes shortseja mukana, yksi t-paita sentään löytyy. Shortseja en tosin voisi pitääkään, koska ilmeisesti koronakevään stressin ja minkä lie seurauksena olen saanut allergisen kokovartaloihottuman ja näytän krokotiilin ja spitaalisen risteytykseltä.

Reissussa rähjääntyessämme tajusin, että ei tule olemaan ollenkaan realistista tehdä töitä matkan aikana: olin jotenkin kuvitellut, että olisin voinut hoitaa muutamia tiedonetsintä-tutkimuksenvalmisteluhommia sekä yhden zoom-kokouksen vaikka tien päältä. HAH, salli mun nauraa. Jatkuvasti höpöttävä, huomiota hakeva, kärsimätön ja malttamaton, kuuma-nälkä-jano-tylsää- pikkujeppe kanssani takapenkillä ei tätä tulisi mahdollistamaan. Täytyi siis palata maan pinnalle ja keskittyä peruutusmeilien (anteeksi, en pystykään osallistumaan...) jälkeen peruutuspeileihin kuskin ominaisuudessa.

Yöpyessämme ensimmäisellä leirintäalueella, Lapin kalavesistä innostunut E lähti koskea kokemaan. Palasi takaisin tuntia myöhemmin kaksi uistinta menettäneenä. Oli kuulemma siimaa kaislikosta kiskoessaan melkein tuiskahtanut naamalleen lahon laiturin nauloja törröttävään lankkupintaan. Kaloista ei ollut näkynyt vilaustakaan.

Seuraavaksi hän aikoi ottaa drone-ilmakuvaa kauniista seudusta, mutta tajusi, että matkasta oli unohtunut keskeinen työkalu: johto, jolla dronen kaukosäädin yhdistetään kännykkään. Lentovempelettä ohjataan kaukosäätimellä, johon tulee kiinnittää kännykkä, jonka sovelluksella ohjaus tapahtuu. Älkää kysykö, miksi näin monimutkainen systeemi. Mukana on siis drone kaikkine tykötarpeineen, mutta ei sitä yhtä kahden tuuman johtoa, joten koko paketti on käyttökelvoton. Tähän ääniraidaksi englannin- ja ranskankielisiä kirouksia.

Inariin päästyämme tavoitteemme oli tehdä jokin lyhyt, helpohko vaellus. Tsadaa, mukana ei ole lapsen kantovälinettä. Unohtui. Kantorinkkaa meillä ei ole lainkaan, koska emme ole tienneet, paljonko voimme vaeltaa reissumme aikana - korona kun pisti kaiken kaaokseen. N matkustaa yhä rintarepussa silloin, kun ei jaksa tai voi itse kävellä, eikä rattailla pääse. Vaunujen säilytystilassa normaalisti pitämämme rintareppu oli (allekirjoittaneen toimesta) sieltä poistettu ennen Lappiin lähtöä. Eipä tälle nyt mitään voi, muistettavana kun oli niin paljon kaikkea muutakin.

Koska vaeltaminen ei ole ilman kantovehjettä realistista, tehdään sitten muuta. Aioimme buukata Inarinjärven risteilyn, mutta risteilyt käynnistyvät vasta heinäkuussa. Moni aktiviteetti ja paikka yleisestikin on yhä kiinni, koska koronarajoitusten kestosta ja turistien paluusta ei ole ollut tähän saakka tietoa. Toki tämän tiesimme matkaan lähtiessämme ja olimme hyväksyneet roll with the punches-asenteen eli kompastellaan eteenpäin kohti uusia pettymyksiä.

Päädyimme varaamaan majoituspaikkamme tarjoaman opastetun husky kennel -vierailun, ajatellen, että koiria rakastava taapero pääsee siellä haukkujen pariin. Kenneliä ei ole merkitty karttaan eikä sinne ole mitään kyltitystä, varmaankin siksi, että omistaja haluaa vieraiden maksavan visiitin ensin (8e/aikuinen). Ihan ymmärrettävää, ettei ilmaiskuvaavia turisteja välttämättä haluta norkoilemaan omin nokkineen paikalle. Kennel sijaitsee syrjässä, Inarin kylältä n. 10km päässä, ja ajelimme ensin eestaas mökkiteitä ennenkuin löysimme sen satelliittikuvan ja majapaikan suullisten ohjeiden perusteella.

Paikalle saavuttuamme tajusimme aika äkkiä erheemme. Ilmoittautumattomia turisteja ei kaivata ilmaisasiakkaiksi, muttei myöskään turvallisuussyistä. Seitsemänkymmentä (!) työkoiraa haukkumassa, ulvomassa, pomppimassa häkeissään ja ketjuissaan. Ei mitään jakoa, että alle metrinen taapero selviäisi lähellä yhtäkään niistä. Suden näköiset ja oloiset huskyt (karhukoira- ja alaskanmalamuttiristeytyksin) eivät ole mitään leppoisia lemmikkejä, vaan voimaa ja energiaa uhkuvia vetohirmuja. No, poika syliin ja kohti häkkejä, oppaan kanssa tottakai.

Silittelimme varovaisesti muutamia ensimmäisiä ystävällisiä koiria oppaan kanssa. Postauksen teeman mukaisesti, idioottimaisesti, menin omin päin seuraavalle häkille ojentamaan kättäni. HAUK, kämmenselkä jäi koiran leukojen väliin. Koira päästi onneksi heti irti ja touhotti riekkumaan toiselle puolen häkkiään, kun minä jäin tuijottamaan epäuskoisesti mustelmaista kämmenselkääni. Kun hampaanjäljistä alkoi tihkua verta, piti lähteä paikkaamaan käsi kauhistuneen oppaan ohjauksessa. Putsasimme ja laastaroimme, vierailu jatkui entistä varovaisemmissa merkeissä. Tässä vaiheessa N alkoi jo turhautua ja väsyä, koska ei saanut juoksennella missä lystää, vaan pidimme häntä koko ajan tiukasti sylissä. Loppuvisiitti sujui kitisevää nappulaa toppuutellen ja kotimatkalla lapsi simahtikin päiväunille samantien.

Kerroin tapahtuneesta koiraihmis-tädilleni, joka ensimmäisenä kysyi, onko minulla jäykkäkouristusrokotus voimassa. Aloin googlailla ja selvisi, että eläimen pureman yhteydessä on yleensä syytä ottaa tehoste, jos edellisestä rokotteesta on aikaa. En pinnistämälläkään muistanut, milloin olen viimeksi rokotteen saanut. Soitin Ivalon terveyskeskuksen päivystykseen, pitäisiköhän tästä olla huolissaan. Ystävällinen täti kehotti menemään aamulla Inarin neuvolaan (täällä ei ole terveyskeskusta) ottamaan tehosteen. Tässä vaiheessa alkoivat jo kauhukuvat vilistä silmissä, sillä vaikka jäykkäkouristus on harvinainen Suomessa, se ilmeisesti taudiksi kehityttyään on hyvin vakava, jopa kuolettava.

Onneksi samana iltana sain sairaanhoitajakavereiltani viestivarmistuksen, että Australiassa annetaan tetanus-hinkuyskä-rokote raskaana oleville ja minäkin sen silloin otin, eli olen ihan vastikään rokotettu. Huoh! Ja vielä isompi huoh siitä, että jos piti tällainen sattua, sattui minulle eikä pikkuiselle.

Tänään yritämme lähteä laavulle grillaamaan, toivottakaa onnea. Tätä on jo muutama kerta kokeiltu ihan koti-Puijolla, ja joka kerta elämys on yhtä ärräpäitä vaativa rikas. Rentouttavaksi en kuvailisi, pyrkiihän taapero jatkuvasti päälleen sinne ja tänne, mm. nuotioon.

On täällä hienoakin. Yötön yö ja Inarinjärven maisemat. 

N tutkii Siida-museon vaihtuvaa valokuvanäyttelyä. Upeita kuvia Tenojoesta. Tosin näyttelyssä parasta oli nuo irtoseinät, joiden ympäri pystyi juoksemaan, t. N. 

Mielipiteen voima

Nyt kun elämä on vissiin kaikilla ollut enemmän tai vähemmän "tauolla" tai ainakin kotisuuntautuneempaa, on minullakin ollut (entistä enemmän) aikaa surffailla interwebsin ihmemaassa. Eniten somessa.

Olen liittynyt uusiin ryhmiin ja sieltä on pulpahtanut vaikka mitä ihmeteltävää. Enimmäkseen se, miten suuri on mielipiteen voima. Eli miten paljon aikaa ja energiaa monet pistävät siihen, mitä muut heistä ajattelevat, tai miten tulisi elää oikein = oman yhteisön tai läheisten normiston (mielipiteiden) pohjalta. Koko somehan - tässä tapauksessa Facebook - on käytännössä olemassa siksi, että siellä jaetaan ja debatoidaan mielipiteitä. Faktojakin joukossa liikkuu, mutta sitten niistä keskustellaan kinastellaan, omien tunteiden ja mielipiteiden moottoroimina.

Mielipideasioista on tullut elämässäni aiempaa selvästi tärkeämpi tai pikemminkin näkyvämpi nyt äitinä ollessani. Tuskin on sellaista elämänvaihetta tai -tapaa, joka kerää enemmän mielipiteitä somessa ja IRL (in real life), kuin pikkulasten vanhemmuus. Paitsi ehkä vegaanius.

Mielipiteitä toki maailmaan mahtuu ja saahan niitä olla ja ilmaista, mutta yllättävän monella tuntuu unohtuvan tai ainakin hämärtyvän, mikä mielipide on. Sanamukaisesti jotain, mitä pitelemme mielessä, koska se sopii omaan pirtaan tai käy meille järkeen. Se taas ei tarkoita, että sama mielipide käy järkeen muille. Tai sen saattaa loogisella tasolla ymmärtää, muttei siihen silti tunnesyistä sitoudu tai koe omakseen.

Paradoksaalisesti itselleni on käynyt niin, että olen ajautunut aiempaa varovaisemmaksi mielipiteineni. Kyllä niitä edelleen somessa huutelen, mutta pyrin (yleensä) empaattisempaan lähestymistapaan. Etenkin kasvotusten mietin paljonkin, voinko sanoa tämän tai voinko sanoa tällä tyylillä, toivottavasti en loukkaa. Vaikken ole koskaan ollut sitä mieltä, että suoran puheen varjolla saa tai tulee sanoa mitä vain, olen selvästi muuttunut "aremmaksi" siinä, mitä uskallan, kehtaan tai viitsin sanoa. En tiedä, johtuuko tämä jostain itsetuntoasiasta - pikkulapsen vanhempana yhtäkkiä tuntuu, että en osaakaan, jaksakaan tai pystykään kaikkeen, mikä ennen oli itseisarvo. Vai enemmän siitä, että ollessani saamapuolella olen myös entistä kirkkaammin oppinut, miltä kritiikki tai ihan neutraaliksikin tarkoitettu palaute voi tuntua.

Emme koskaan tiedä, millainen on sen ihmisen elämäntilanne kaikessa kompleksisuudessaan, jolle jaamme hyväätarkoittavia neuvoja ja ohjeita. Puhumattakaan siitä, jos saman tien hyökätään käännyttämään tai tuomitsemaan, jos toisen teot tai arvot eivät ole samat kuin omat.

Toisaalta en kannata ajatusta, että mitään ei saa sanoa tai että kaiken tulee olla poliittisesti korrektia. Sekin on ihan inhimillistä ja omalla tavallaan tarpeellista, että tulee ristiriitoja, konflikteja tai väärinymmärryksiä. Sitten selvitellään ja ehkä opitaan uutta, kasvetaan ihmisinä (parhaimmillaan. Pahimmillaan mennään trump-moodiin ja vain syytellään muita maailman tappiin).

Ystäväni ja ihailemani suomalainen sanankäyttäjä Sanna Peden on joskus todennut (vapaasti muistamani mukaan), että:
Älä anna minulle brutaalia rehellisyyttäsi.
Mutta milloin vain, anna minulle ystävällinen, empaattinen, rakentava rehellisyytesi.

Jossain vaiheessa elämääni somekommentointi oli minulle jopa kilpailua ja oman paremmuuden testausta sillä, "saanko viimeisen sanan". Voitsiisus. Toisaalta olen jo vuosia pyrkinyt kommentoimaan aiheista, joihin haluan vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla eli ettei kaikki virtuaalisisältö aiheesta olisi yksipuolisesti värittynyttä, eritoten vihapuhetta. Se, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme, vaikuttaa siihen, miten asiasta ajattelemme tai vähintäänkin mitä uskomme muiden siitä ajattelevan - eli mikä on yleistä, hyväksyttyä ja ns normaalia. Juuri tämän takia kaikki vihapuhe tulisi kitkeä virtuaalialustoilta (niin pitkälle kuin se koskaan voi onnistua). Emme tarvitse maailmaa, jossa yhdet ottavat oikeudekseen mitätöidä toiset.

Eräs elämäni vaikuttavimpia kokemuksia on ollut osallistuminen scifi-kirjailija Johanna Sinisalon luennolle joskus muinoin Jyväksylän yliopistossa. Ei siksi, että itse luento oli jokin tajunnanräjäytys. Vaan siksi, että Sinisalon sanat jäivät pitkäksi aikaa - yli vuosikymmeneksi - vaikuttamaan siihen, miten katson maailmaa; tai ehkä tajusin silloin, miten olin sitä jo aiemminkin katsonut.

Sinisalon mukaan scifin ja fantasian erityispiirre on, että otetaan jokin aivan tavallinen ja arkinen asia, ja "valaistaan sitä eri kulmasta". Itsestäänselvyys, normi, perinne, käytäntö, käännellään sitä, tarkastellaan, tutkitaan, mietitään, voisiko olla toisin. Ja erittäin usein voisi. Tästä kaikki spekuloiva (mahdollisia maailmoja ja asioita rakentava) kirjallisuus saa käyttövoimansa.

Tästä samasta lähteestä ammentaa myös ihmisenä kasvu. Mielestäni näkökulman vaihto ja kyseenalaistaminen ovat aina terveellisiä. Ei niin totalitarisesti, että hylätään kaikki luottamus vaikkapa poliitikkoihin tai valtamediaan, kuten salaliittoteoreetikot tekevät. Vaan niin, että pohditaan, mistä omat mielipiteet ovat muodostuneet, ovatko ne ajan tasalla, vastaavatko ne todella omia arvoja tai ovatko omat arvot ehkä tarkistamisen tarpeessa. Erityisen kiinnostava kyseenalaistus on, onko jokin omassa elämässä vaikuttava este tai paine luonnonlaki, tuleeko se omasta päästä vai tuleeko se ulkopuolisilta. Väittäisinpä, että 90% tapauksista se on kahta jälkimmäistä, jolloin sen voi a) muuttaa tai b) ohittaa.

Noista alussa mainituista someryhmistä sen verran, että eritoten minua on kiehtonut, huvittanut ja järkyttänytkin kaksi amerikkalaispainotteista ryhmää, joiden teemana ovat tarkka taloudenpito (frugalismi) ja minimalistinen elämäntapa. Valtaosa avauksista käsittelee sitä, miten:

• päästä eroon shoppailuaddiktiosta
• vakuuttaa sukulaiset ja läheiset, että lapset eivät tarvitse tavaramerta ja omaa huonetta vauvasta saakka
• pärjätä vain yhdellä autolla tai vain yhdellä kylppärillä per perhe
• elää "normista poikkeavaa" eli tuhlailuvastaista elämää, kun koko yhteiskunta, naapurit ja ystävät siihen kannustavat/pakottavat. 

Erittäin usein ihmiset kirjoittavat näihin ryhmiin huolestuneina, että "olenko kunnon minimalisti, jos minulla on tavaraa vaativa harrastus kuten askartelu", tai "olenko oikea frugalisti, jos minulla on kaksi luottokorttia yhden sijaan". Muilta ryhmäläisiltä haetaan hyväksyntää, kannustusta ja yhdenvertaisuutta, jota muualta omasta ympäristöstään ei saa tässä asiassa. Näinhän monet harrastus- ja ajanviettoryhmät toimivat. Mutta erittäin harva pysähtyy pohtimaan, että a) ei ole mitään minimalismi-uskontoa tai sääntökirjaa, jota on pakko noudattaa oikein, tai b) mitä väliä, mitä muut sinusta ajattelevat, jos oma elämäntapasi ja arvomaailmasi toimivat sinulle?

Rohkeustutkija Brene Brown on osuvasti todennut, että vain silloin voi olla oikeasti vapaa, kun ymmärtää, ettei tarvitse muiden hyväksyntää. Hän itse oppi tämän kantapään kautta "hylätyksi tulemisen" kokemusten kautta (muutti paljon lapsena eikä ikinä saanut pitää tiettyä kaveripiiriä eli sosiaalisia liimoja). Rohkeinta maailmassa on kuunnella omaa sydäntään silloin, kun kaikki läheiset tai muut ihmiset, joista pitää, joita arvostaa ja joista välittää, ovat vastakkaisella kannalla. Ehkä tämä on koko ihmisenä kasvun pointti: löytää se keskitie, jolla voi olla aidosti oma itsensä, kuitenkin muut huomioiden ja antaen sellaisen huomion ja arvon muiden mielipiteille ja arvoille, mitkä nämä kulloinkin ansaitsevat.

Sisulla läpi harmaan kiven tai hylätyn ratasillan. Jos nuo koivut olisivat kyselleet muilta, kannattaako tässä kasvaa, vastaus olisi ollut ei.

Pitkän vapaan psykologia

Oletko koskaan haaveillut välivuodesta, irtiotosta, virkavapaasta, varhaisesta eläkkeelle pääsystä, lottovoitosta? Jolloin voisi olla vain, ei töitä, ei kalenteria, ei aikatauluja, ei ulkoa tulevia paineita? Mitä sellainen elämä oikeasti on? Tässä yksi näkökulma.

Kun aloitin työt Australiassa julkissektorilla, tiesin alusta asti, että osavaltion virassa seitsemän vuotta pakerrettuani minulla on oikeus pitää pitkän palveluksen vapaa. Se on kolme kuukautta lomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla. Aivan järkyttävän hyvä etu siis. Australiassa edun saa käsittääkseni jokainen, mutta saantiajankohta vaihtelee työnantajan mukaan. Valtiolla ja yksityisellä vapaa koittaa kymmenen yhtäjaksoisen palvelusvuoden jälkeen.

Omassa tapauksessani sattui niin, että jäin äitiysvapaalle juuri ennen tätä palvelusvapaata. Yhteensä minulla on siis puolitoista vuotta palkallista vapaata. Palkan suuruus on vapaatyypistä riippuen vaihdellut Aussilan minimipalkasta oman normipalkkani puolikkaaseen, mutta jotain tuloja on elokuun puoliväliin saakka. Tilanne on selkeästi eri kuin vapaa, joka olisi työttömyyden aiheuttamaa omine kommervenkkeineen ja stresseineen.

Millaista on olla pitkällä vapaalla?

No, miltä vapaalla olo tuntuu? Nimensä mukaisesti vapauttavalta. Olen kahdesti elämässäni lähtenyt työpaikasta niin, että tiedossa on ollut piiiiitkä loma. Ensimmäisellä kerralla irtisanouduin vailla tietoa seuraavasta pestistä, hyppäsin lennolle ja päädyin Australiaan. Toinen kerta on tämä.

Tietenkin juuri  nyt monella todennäköisesti on mielen päällä ennemminkin työpaikan säilyttäminen kuin siitä irtautuminen. Lomautus, työttömyys, epävarmuus, ei siinä ehdi mitään hupilomia miettimään. Mutta kun tilanne taas joskus tasaantuu, aihe ehkä nousee uudestaan haaveeksi.

Pitkälle vapaalle jääminen on aivan omanlaisensa voimauttava, nostattava, ilahduttava, vapauttava tunne. Suosittelen kaikille kiinnostuneille - en sentään irtisanoutumista, vaan - jonkinsortin katkoa, breikkiä, irtiottoa, poissaoloa. Jos aihe on koskaan kutkutellut mieltäsi, tee se. Käytä kaikki keinot löytää jokin väylä, oli se opintovapaa, virkavapaa, vuorotteluvapaa tai ihan raa´asti palkaton loma.

Vapaalla olon vapaus ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Tai pikemminkin, myös lomalla alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata jonkinlaista struktuuria. Itse emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä lomalla lainkaan, koska kotiäitinä ja -isänä on käytännön tasolla töissä 24/7 firmassa nimeltä Perhe, ankarana toimarina boss baby. Eli tietyt rutiinit ja aikataulut on meillä ollut jatkuvasti tästä syystä.

Itseni on kuitenkin yllättänyt, miten paljon kaipaan työntekoa. Halusin töistä pois työuupumuksen jo uhatessa ja viimeiset pari vuotta tsemppasinkin sillä ajatuksella, että palvelusvapaa siintelee nurkan takana. En ikävöi työtehtäviäni tai työpaikkaani varsinaisesti, mutta ikävöin työkavereita, tiettyjä työrutiineja (lounas, kahvitauko) sekä tunnetta, että saan aikaan. Kotiäidin aikaansaaminen on tietyllä tavalla näkymätöntä, koska samat tehtävät toistuvat päivästä toiseen ja tunti sitten siivottu olohuone on kuin pommin jäljiltä taas.

Aloinkin aika varhaisessa vaiheessa vapaata simuloida työntekoa (mikä on mielestäni jopa tragikoomista, haikailtuani vapaalle niin kauan). Ennen koronaa lähdin onnellisena, läppäri kainalossa kaupungille, muutamaksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Milloin faktaa, milloin fiktiota - artikkeliaihioita lehtiin, akateemista tutkimusluonnostelua, novelleja, blogia, sähköposteja, diibadaabaa. Nyt sama jatkuu kotioloissa lapsen nukkuessa.

Ero varsinaiseen töissäkäyntiin on tietenkin se, että tekeminen on kaikinpuolin omaehtoista. Päätän itse työajat (no, taapero ne päättää), työtehtävät, tavoitteet sekä tekemisen tahdin. Vapaallakaan ei jaksa loputtomiin vain tuijottaa kattoon tai pilvilampaita taivaalla, tarvitaan jotain, mikä motivoi ja kiinnostaa. Meillä sen piti olla matkustelu, sattuneesta syystä päiväjärjestyksen on nyt löydyttävä muualta.

Pitkän vapaan plussat

Suurin etu on ehdottomasti omaehtoisuus. Uskon, että suurin osa ihmisistä on hyvinkin itseohjautuvia ja vapaata kaipaavia. Eivät kaikki tietenkään haikaile lekottelua, täyttä aikatauluttomuutta tai edes pomon puutetta, vaan sitä, että saa itse päättää mitä, miten ja milloin tekee asiat. Kaikenlaista käytännöllistä ja taiteellistakin luovuutta saa ihan eri lailla toteuttaa, kun joku ei hengitä koko ajan niskaan, olipa se hengittäjä työnantaja, asuntolainapankki tai muu velvollisuus.

Mutta. Olisi kiinnostavaa nähdä tutkimus siitä, moniko lottovoittaja oikeasti lopettaa työt pysyvästi. En nimittäin usko, että kovin moni pitkän päälle jaksaa sellaista elämää, jossa ei ole mitään rutiineja, raameja, suuntaa tai tavoitteellista tekemistä.

Kuitenkin näitä voi tottakai elämäänsä löytää muualtakin kuin palkkatöistä ja oma lottovoittajahaaveni onkin yleishyödyllisen säätiön tai järjestön perustaminen ja johtaminen, "työnvälttelyn" sijasta. Toiset löytävät elämänsisällön harrastuksista tai ehkä pienimuotoisen yritystoiminnan käynnistelystä. Harva varmaan haikaileekaan vapaalle ollakseen täysin ilman mitään tekemistä, vaan saadakseen lisää aikaa sitä omaa juttuaan varten, oli se sitten kesämökin kunnostusta, kirjan kirjoittamista tai kuntoilua.

Pitkän vapaan miinukset

Voiko vapaan ottaminen kaduttaa tai ahdistaa? Varmasti. Edessä voi olla taloudellista venymistä, etenkin, jos maailmantilanne pukkaa vaikkapa toisen puolison työttömäksi tai oman työpaikan vaakalaudalle vapaan aikana. Jos vapaalla vain stressaa rahasta, eihän se mikään vapaa olekaan, vaan samaa oravanpyörää, jota pakeni.

Vapaan "hukkaan kuluminen" voi myös ahdistaa. Suunnitelmat, joita pitkälle vapaalleen haali, saattavat osoittautua kestämättömiksi monestakin syystä. Ei ehkä itse jaksakaan saada aikaan, mitä kuvitteli (esim se kirjan kirjoittaminen), tai ulkoiset syyt "pilaavat" pläänit. Kuten meillä.

Jos vapaata tai irtiottoa suunnittelee, kannattaa pohdiskella ennakkoon sitäkin, mikä olisi tyydyttävä varasuunnitelma, jos alkuperäinen lässähtää. Tai miten sietää ja käsitellä sitä, että omat toiveet ja odotukset eivät ehkä täyty, kun sitä aikaa vihdoin on. Useimmilla meistä on vahvoja sitku-taipumuksia, eli kaikki asiat ja unelmat, jotka ajatteli tekevänsä jollain pitkällä lomalla, voivat silloinkin siirtyä jonnekin sitkuun, huomiseen, hamaan tulevaisuteen. Ja se voi olla kovakin pettymys tai katumuksen aihe itselle myöhemmin.

Entä jos ei pysty ottamaan pitkiä vapaita?

Pikaisen googlauksen perusteella suomalaiset työpsykologit suosittelevat, että lomia kannattaisi jakaa pätkiin pitkin vuotta sen sijaan, että tähtää yhteen pitkään vapaaseen kesällä. Tämä siksi, että loman vaikutus jaksamiseen hiipuu noin kuukauden sisällä töihin paluusta ja toisaalta loman rentouttava vaikutus tutkitusti kasvaa vain kahdeksan ensimmäisen lomapäivän aikana, jonka jälkeen se tasaantuu. Eli vaikkapa kaksi kaksiviikkoista lomaa on jaksamiselle parempi kuin kuukauden tauko.

Itse ajattelen, että miksei voi tehdä kumpaakin? Tietenkin työpaikka vaikuttaa ja kaikkialla lomia ei kertakaikkiaan voi pitää enempää kuin nippanappa sallitut. Omakohtaisesti olen jo vuosia lomaillut niin, että otan pitkin vuotta lyhyitä pätkiä siellä täällä ja vähintään yhden pidemmän pätkän. Tämän on mahdollistanut, että työnantajani ovat sallineet vaihtaa rahapalkkaa vapaapäiviksi, mihin olen hanakasti tarttunut. Tietty riippuu itsekunkin taloudellisesta tilanteesta, tiimistä, työnkuvasta sekä siitä, miten kuormittavana tai motivoivana itse työnsä kokee. Jos oma työni olisi inspiroivempaa, enpä noita lyhyitä lomia varmaan tarvitsisi lainkaan.

Harmittaako minua, että otin pitkän vapaan tähän katastrofaaliseen saumaan? Ei. Vaikka suunnitelmamme matkalle ovatkin menneet monin tavoin viemäristä alas, ei vapaalla olo sinällään ole kaduttanut hetkeäkään. Olisin Perthissä ollessakin pitänyt saman määrän vapaata ollakseni kotona lapsen kanssa, kunnes tämä on vähintään puolitoistavuotias. Tämä ei ole periaatteellinen kannanotto päivähoitoon, vaan omalle perheellemme parhaiten sopiva "aikaraja".

Toivottavasti kaikkien kesälomat tulevat sujumaan parhain päin, tai ainakin ilman suuria koronakieltoja!

Vapaalla on aikaa vaikka lounastaa Caprilla.
Matka tuonne muuten oli elämäni karmein, siitä lisää toiste. Onneksi itse saarella oleilu oli mukavaa.

Vapaalla voi myös nauttia lasillisen rosea suomalaisen raikkaassa +12 alkukesäsäässä.

Lumikenttien sankari, aussilapsi napajäätiköllä.

Vapaalla tietenkin myös tuijotellaan pilviä.

Mitä seuraavaksi - koronakatkolta eteenpäin?

Mitä reissullemme kuuluu? Mitä voi odottaa nyt, kun yhtään mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan?

Kertauksena. Lähdimme Perthistä marraskuun alussa 2019, ajatuksenamme olla ensin Ranskassa joulun alle ja sitten Suomessa maaliskuun loppuun. Juhlisimme joulun ja uudenvuoden Suomessa, hoitaisin alta pois tohtorinväitöksen, ja sen jälkeen aloittaisimme kokopäivämatkailun. No. Kaikkihan tietävät, miten siinä kävi. Maaliskuun alkuun suunnitelmamme rullasi kuten pitikin, kävimme jopa Italiassa pienellä ekstralomalla juuri ennenkuin kaikki alkoi romahtaa Euroopassa. Sen jälkeen onkin ollut yhtä mustaa aukkoa näkyvyyden ja ennustettavuuden suhteen.

Olemme yhä vanhempieni luona ja saisimme täällä asustella vaikka elokuuhun asti, jolloin minulla koittaa paluu töihin - ja E:llä myös, mikäli hän nyt työpaikan saa maailmanlaajuista lamaa uhmaten. Kuitenkin kuukausien kimppaeristysasuminen alkaa hieman ottaa jaksamisen päälle itse kullakin, emmehän tätä aikoneet saati yhdessä päättäneet ennakkoon. Eritoten mielessä polttelee, miten voisimme pelastaa edes osan isosta irtiotostamme, jota suunnittelimme ahkerasti ja jota varten säästimme vuosikaudet. Kirjoitan tähän pohdintoja ylös, jospa se selkeyttäisi kuvaa itsellenikin ja jääpähän muisto, että tällaista oli joskus.

Vaihtoehto A - pysy paikallaan. Tämä äkkiseltään kuulostaa ainoalta fiksulta ratkaisulta, onhan se valtiovallankin suosittelema toimintatapa. Vältetään turhaa matkustamista, liikutaan mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla, elellään hiljaiseloa, kunnes joku päivä asiat ovat paremmin. Tämä vaihtoehto alkaa kuitenkin suoraan sanoen aiheuttaa kireyttä omassa olotilassa ja parisuhteessa, sillä tarkoituksemme ei suinkaan ollut muuttaa kuopiolaiseen lähiöön elämään hiekkalaatikkoelämää. Vaikkei siinä tietysti muissa olosuhteissa ja muille ihmisille mitään väärää olekaan. Lisäksi E:n puolen suku harmittelee kovasti, että olemme yhä Euroopassa, mutta emme lainkaan Ranskassa, eli heidän mahdollisuutensa tutustua pikkupoikaamme jäävät vajaiksi.

Nyt Suomi muiden maiden mukana alkaa raottaa ovia kohti normaalimpaa. Ajatushan on, että kaikki alamme pikkuhiljaa palaamaan arkeen, mukaanlukien yleisillä paikoilla liikkuminen, muiden tapaaminen, pieniin tapahtumiin osallistuminen, jopa jonkinlainen rajoitettu ja hallittu (lähialue)matkailu. Euroopassa puhutaan nyt kiivaasti siitä, voisivatko maat avata rajoja toisilleen esimerkiksi priorisoiden niitä maita, joissa on ollut vähän tartuntoja ja tilanne hallinnassa. Eli onko yksilön yhä järkevää kyyhöttää kolossaan, jos yhteiskunta asiantuntijoihin nojaten uskaltautuu avautumaan ja sitä jopa suosittelee talouden ja työpaikkojen kannattelun vuoksi?

Vaihtoehto B - matkusta Ranskaan. Tätä olemme pohtineet jo jonkun aikaa, mutta emme ole toteuttaneet, Ranskan vaikeamman koronatilanteen vuoksi. Anoppi on pyydellyt meitä luokseen jo kauan, onhan hän täysin yksin eristyksissä ja elämä tuntuu hankalammalta, kun kaikki sosiaaliset kontaktit on karsittu. Ranskassa on tähän saakka ollut Suomea huimasti tiukempi sääntely eli ulos on päässyt vain printatun selityslapun kanssa ja vain hyvin rajattuihin paikkoihin, kuten ruokakauppaan, apteekkiin tai lääkäriin. Maanantaina Ranska aikoo tiedottaa, mikä on jatkon suunnitelma. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranska jaettaisiin alueisiin, joissa on voimassa erilaiset säännöt tautitilanne huomioiden.

Anoppi asuu alueella, jossa tartuntoja ei pahemmin ole - hänen kylässään ei ole ollut yhtään. Eli anoppilassa voisimme mahdollisesti elää samanlaista elämää kuin nytkin, mutta eri maisemissa ja PAREMMASSA säässä. Etenkin aurinkoa rakastava E on kärsinyt siitä, että olemme olleet keskellä talvea jotakuinkin vuoden. Ensin Perthin kylmissä vihmasateissa kesä-syyskuun, sitten Ranskan mutamarraskuussa ja Suomen räntätalvessa. Suomalaista moinen kylmyys, hämäryys ja ankeus ei pahasti hetkauta, etenkin kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Aurinkoisilla atolleilla asuneelle etelänmiehelle nämä säät ovat yhtä mielenterveyden venytystä.

Matkustuksessa on tietysti aina riskinsä, tartuntavaarasta lentojen peruuntumiseen ja jumittumisiin, joten kevyesti emme päätöksiä tee.

Vaihtoehto C - odota parempaa aikaa, tähtää parin kuukauden päähän. Seuraan joka päivä tarkasti uutisia ja Euroopassa rajojen avaamisesta eniten puhuvat Kreikka, Bulgaria ja Kypros. Bulgaria aikoo mahdollisesti avautua turismille jo kesäkuussa, Kreikka ja Kypros heinäkuussa. Kaikissa maissa pohditaan kiihkeästi keinoja, miten toteuttaa hallittua matkailua turvallisesti, esimerkiksi miten turvavälejä voisi noudattaa ravintoloissa ja uima-altailla.

Tällä hetkellähän meidän pitäisi olla Meksikossa. Siellä Cancunin seutu aikoo avautua kesäkuussa. Meksikoa emme kuitenkaan uskalla edes harkita, pääasiassa maan presidentin uhmakkaan haistakaa-p-asenteen vuoksi. Kuulemma meksikolaiset ovat ylivertainen rotu eikä maan siksi tarvitse pahemmin varautua koronaan. Jaa. En halua itse lähteä testaamaan hypoteesia meksikolaiseen sairaalaan. Seuraava matkaohjelmakohteemme Kanada puolestaan ei meitä päästä koneeseen, sillä maa ei myönnä ollenkaan turistiviisumeja tällä hetkellä ja tilanne jatkunee jonnekin vuoden loppupuolelle.

Äkkiseltään mikään matkailun elvyttäminen saattaa kuulostaa hullun hommalta, onhan paikasta toiseen liikkuminen aina mahdollisuus toimia tautivektorina tai itse napata tartunta jostain. Toisaalta kuitenkin uskon, että erittäin harva valtio, ehkä Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Brasiliaa, Meksikoa ja (yllättäen!) Ruotsia lukuunottamatta härskisti priorisoi taloutta ja elinkeinoja täysin välittämättä ihmishengistä ja riskeistä. Eli luotan jollain tasolla siihen, että kaikki maat pyrkivät löytämään reittejä, joilla voitaisiin palata normaalimpaan elämään ja kanssakäymiseen, vaikka joudummekin pandemian toisen aallon uhan alla elämään, kunnes rokote osoittautuu toimivaksi.

Tämä luottamus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäistä välinpitämättömyyttä riskeistä, eli siksi kiivas pohdinta vaihtoehdoistamme jatkuu edelleen.

Matkailusta on muuten hyvin vaikea puhua tällä hetkellä ja tässä ilmastossa, koska matkustussuunnitelmien kariutumisen harmittelu yleensä aiheuttaa somessa "voi kyynel, first world problems" reaktion, tai jopa vihaa siitä, että joku kehtaa ajatella jotain niin turhaa kuin matkustelu. Viattomasti kyselin eräällä matkailusivustolla juuri tuosta, että mikähän on turismin tulevaisuus Meksikossa ja Kanadassa, ja kurkkuuni käytiin saman tien. Kuulemma on epäkunnoittavaa koronan uhreja ja heidän läheisiään kohtaan edes ajatella jotain muuta kuin tilanteen vakavuutta.

No, itse koen, että minun ajatukseni eivät tilannetta muuta suuntaan tai toiseen eikä kukaan siitä kuole TAI parane, vaikka surisin ja murehtisin päivät pääksytysten. Suunnitella, toivoa ja haaveilla aina saa. Se, mitä oikeasti tapahtuu tai mitä voi tehdä, ovat eri asia, ja vakaalla harkinnalla sitä nyt puimmekin.

Kuvat aiemmilta reissuilta, ensimmäinen Suomenlinnasta, loput Egyptistä, Australiasta, Japanista ja Thaimaasta.

Äitiydestä

Äitienpäivä lähestyy, ja ajattelin ensin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä. Jostain syystä olo on kuitenkin tyhjä kuin muovipussilla. Tämä on toinen äitienpäiväni, tosin tavallaan ensimmäinen, koska en ensimmäisestä muista kerrassa mitään. Olin silloin kahdeksanviikkoisen vauvan uupunut äiti, verenhukasta, rintatulehduksesta ja unenpuutteesta horroksessa. Kuulemma kävimme lähipubissa syömässä, vauva nukkui vaunuissaan, mutta tuon muistin vasta kun E sen kertoi.

Tässä muuten oleellinen kulttuuriero. Suomessa pubi on usein yhtä kuin räkälä tai ainakin suunnattu pelkkään juomiseen. Australiassa pubi on koko perheen olohuone, joihin kokoonnutaan etenkin perjantaisin työkavereiden kanssa after workeille ja sunnuntaisin lounaalle sukulaisia ja ystäviä tapaamaan. Pubeissa usein on jopa lasten leikkipaikkoja eikä niissä ole sisäänpääsyikärajaa.

Pubi alunperin tarkoittaa public housea, kaikille avointa juoma- ja ruokapaikkaa. Pubiin kuuluu wikipedian mukaan olennaisesti oluen ja siiderin tarjoilu, vaikka useimmissa nykyään on muitakin alko- ja alkottomia juomia valittavana, sekä sitä ruokaa. Pubiruoka on oma käsitteensä Aussilassa ja  yleensä se sisältää ranskiksia, leivitettyä kalaa, pihvejä/leikkeitä tai kanafilettä, salaattejakin on. Fiinimpi versio suomalaisen ABC:n tai nakkikioskin tarjonnasta. Aussipubia on mielestäni todella vaikea kuvailla suomalaiselle, koska suomalainen mielikuva helposti on se savuinen lähiö-karaokebaari. Perus-aussipubi kuitenkin on lähempänä Rossoa kuin Ale-Pupia. Vaikka noita jälkimmäisiäkin löytyy.

Jaha, lähtipä kiertoteille. Tarkoitushan oli puhua äitiydestä. Toisaalta siitä olisi minulla, kuten varmasti kaikilla äideillä, paljon sanottavaa. Toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja jotenkin liian lähellä olevalta, että jaksaisin alkaa kaikkea ruotimaan. Ehkä joskus myöhemmin, etäisyyttä ja perspektiiviä saatuani, pystyn kirjoittamaan äitiyteen liittyvistä lieveilmiöistä, paineensietokyvystä, oletuksista ja odotuksista, siitä jatkuvasta vinkkien/ohjeiden/vaatimusten tulvasta, joka vyöryy päälle kaikkialta (neuvola, media, some päällimmäisinä), niiden tunteiden voimakkuudesta, joita oma lapsi aiheuttaa, syvimmästä rakkaudesta voimattomaan turhautumiseen ja itkuiseen raivostumiseen - ja takaisin. Nyt on kuitenkin liian aikaista.

Inspistä hakiessani satuin löytämään allaolevan blogipostauksen ja se tiivistää aivan oleellisesti sen, mitä itsekin äitiydestä ja perhe-elämästä ajattelen.

Kolme ajatusta äitiydestä.

Kirjoittaja-Lauran mielestä omaa äitiyttä ja vanhemmuutta usein mollataan aivan tarpeettomasti pienillä piikeillä kuten "paska mutsi"-kommentoinnilla, jos satunnaisesti ärähtää lapselleen tai hukkaa jälkikasvun hanskat ostarilla. Meidän on ihan tarpeettoman vaikeaa sanoa, että olen hyvä äiti. Hyvä äiti ei tarkoita täydellistä tai ihanneäitiä, vaan omille lapsilleen parasta tarkoittavaa, parhaansa yrittävää, turvallista, vajavaista, inhimillistä, mokailevaakin äitiä.

Laura myös huomioi, että äidin (ja isän) arki on lapsen lapsuus. Tavalliseen arkeen ja hyvään lapsuuteen ei tarvita sirkustemppuja tai kommervenkkejä, pääasia on yhdessäolo ja ennakoitavuus. Vaikka meidän olikin tarkoitus olla once in a lifetime-maailmanympärysmatkalla eli elämämme piti olla kaikkea muuta kuin tavallista, olen silti tästä asiasta ihan samaa mieltä Lauran kanssa. Tavoitteemme ei missään tapauksessa ole, että elämämme tai lapsemme elämä olisi jotenkin huisia, ihmeellistä tai uutta jatkuvasti. Vaan toiveena oli, että voisimme kaikki viettää paljon aikaa myös suvun ja ystävien kesken, eri maissa heitä tavaten.

Lauran mukaan jokainen äiti tarvitsee omaa aikaa ja tämähän nyt on selvää kauraa. Ei sellaista järjissään kestä, että elää koko ajan muita varten tai toisten tarpeita täyttäen. Tottakai tarvitaan omaa aikaa ja jokaisen oma aika on yhtä arvokasta ja tarpeellista. Oma tilanteeni on alkuhetkiimme verrattuna huikeasti parantunut, eli se uupunut töttöröö-äiti on saanut palauduttua omaksi itsekseen. Siinä auttaa valtavasti se, että mummu, ukki, E ja minä kaikki osallistumme eli kellekään ei tule liikaa kuormitusta. Nyt taaperon kanssa elämä on muutenkin helpompaa kuin vastasyntyneen kanssa, kun univaje on paikkautunut eikä lapsikaan ole enää aikoihin tarvinnut jatkuvaa sylittelyä ja rinnallaoloa. Pääsen irtautumaan ihan eri lailla ja mennyt vuosi taaksepäin katsoen on hurjasti lyhyempi kuin se oli vastasyntyneen kanssa vuotta eteenpäin ennakoiden.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

Pikkujeppe on jo reilun vuoden vanha.

Näkyyhän kynttilä?

Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.