Viidentoista tonnin lasku, avot

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. Ja jos jokin voi mennä vielä huonommin kuin tähän saakka, se menee.

Oikeasti yritän muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että olemme onnekkaita: olemme terveitä, yhdessä, peräti matkailemassa, eli moni juttu on meillä erinomaisen hyvin. Meillä on yhä tulonlähde eli minun virkani Australiassa, josta saan elokuun loppuun saakka lomarahoja. Meillä on vuokralainen eli joku muu maksaa asuntomme kulut, jos ei aivan täysimääräisesti niin enimmäkseen kuitenkin.

Järjellä ja tunteella ei kuitenkaan aina tule samaan lopputulokseen ja juuri tänään on ollut vähemmän hauska päivä.

Olemme Heraklionissa Kreetalla. Kaupunki on pieni, kompakti, eläväinen, mutta myös käsittämättömän meluisa etenkin öisin. Meillä on asunto vuokrattuna erään pääkadun varrelta ja sitä pitkin ajelee joka helkutin yö Bollywood-musiikkia täysillä kaiuttavia motoristeja. Iltayöstä, keskiyöllä, aamuyöstä. Lapsi nukkuu miten nukkuu, enimmäkseen täysiä öitä, mutta heräilee ja itkahtelee välillä. Minä herään joka inahdukseen korvatulppienkin läpi, noiden Bolly-rallaajien lisäksi. Joka aamu herään päänsäryn tykytykseen.

Tänä aamuna meillä oli edessä siirtymä Heraklionista Kreetan itäosiin. E lähti aamuyhdeksältä jalkapatikalla hakemaan vuokra-autoa ilmoitetusta osoitteesta. Puoli kymmeneltä hän soittaa, että autovuokraamo ei ole saamassamme osoitteessa. Osoitteessa ei ole kerrassa mitään. Hän on jo soittanut vuokraamoon, jonka henkilökunta on luvannut tulla häntä puolimatkaan vastaan vuokraamallamme autolla. Se on voivoi, että Googlen kartta ei ole ohjannut häntä lähimainkaan oikeaan paikkaan. Ilmeisesti kartalla on vaikeuksia tunnistaa kreikankielisiä kirjaimia, vaikka osoite on kopioitu suoraan saamastamme varausvahvistuksesta.

Olemme jo pakanneet kaikki lapsen lelut, huoneistossa ei ole jäljellä muuta kuin korillinen pyykkipoikia ja kännykkäni. Vuoroin katsomme videoita taaperon kanssa, vuoroin leikimme pyykkipojilla. Kuluu tunti. Kuluu toinen. Autovuokraamo on vartin matkan päässä, silti E:tä ei näy, ei kuulu. Yritän soittaa. Turhaan. Löydän sentään pallon lapsen repusta ja leikimme sillä. Kunnes taapero kyllästyy siihenkin.

Yritän saada lapsen aamupäiväunille, eihän tämä tietenkään tänäänkään nukahda sänkyyn, vain liikkuviin vaunuihin. En voi lähteä työntelemään, koska asunnon avaimet ovat E:llä, enkä voi lukita saati avata ovea ilman niitä. Emme ennakoineet, että puolen tunnin reissu paisuisi paisumistaan. Ramppaan parvekkeella kurkkimassa, missä mies kuppaa, missä auto? N ei jaksa enää katsoa Cocomelon-lastenkanavaa ja minulla on huono omatunto siitä, että 16-kuukautisen lapsen ruutuaika on jo aamupäivästä ylittynyt varmaan kolminkertaisesti. Lapsi juoksee parvekkeelle perässäni, liukastuu ilmastointilaitteesta tippuneeseen kondenssiveteen ja läiskähtää selälleen laatoitukselle. Parku.

Juuri kun tyynnyttelen hysteeristä lasta, E soittaa. Hän on alhaalla odottamassa auton kanssa, kiire, tulkaa, kapealla sivukadulla ei voi parkkeerata hätävilkuillakaan kauaa. Yritän toisella kädellä vanuttaa kastunutta shortsipukua lapsen päältä, toisella näpelöin puhelinta, joojoo tullaan! Vaatteidenvaihto ja ulos.

Suuntaamme auton kohti Agios Nikolaosta, monille suomalaisille hyvinkin tuttua lomakohdetta (on muuten käymisen arvoinen). N kitisee väsyneenä, muttei suostu/saa nukahdettua. Kännykkäni pimpahtaa. Kaveri Australiasta kertoo, että paluukaranteenista Perthiin on tehty maksullista ja maksu pätee kaikkiin, riippumatta siitä, milloin on ostanut lipun. Luen infon osavaltion nettisivulta ja selviää, että meitä odottaa $3000-5000 lasku palatessamme, riippuen laskukaavasta eli lapsen osuudesta summassa. No voi helvitpersaa.

Tämä lasku tulee jo menettämämme rahan päälle: maailmanympärimatkamme lennoista viisi kuudesta on peruttu tai ei muuten onnistunut, koska emme koronan takia olisi edes saaneet viisumia niihin maihin, joista lennot olisivat lähteneet. Penniäkään rahoista emme ole vielä saaneet takaisin, vaan väännämme aiheesta STA Travelin kanssa. Matkatoimisto on saanut lentoyhtiöiltä joitain rahapalautuksia, joitain krediittejä eli käytännössä matkustuskuponkeja. Palautetuistakaan rahoista matkatoimisto ei ole luopunut,  ilmoitti vain meille lainvastaisesti(?), että maksavat jos jaksavat. Eli meidän pitää vain tyynesti odotella, voimmeko käyttää yhtään noista matkustuskupongeista palataksemme Perthiin, vai meneekö kaikki kankkulan kaivoon. Rahojen palauttamattomuuden aion riitauttaa tietenkin Perthiin päästyämme, mutta juuri nyt en voi asialle mitään, koska en voi edes soitella läpi valitusnumeroita ja -portaita ulkomailta käsin.

Tällä hetkellä menomittari raksuttaa siis $15 000 miinuksella siitä, mitä olimme varautuneet tähän reissaamiseen käyttämään. Ja kaikki tuo on rahaa, jolle emme käytännössä saa vastinetta = menetettyjä lentoja sekä se paluukaranteeni. Voitte uskoa, että RAIVOSTUTTAA.

Paluukaranteenin maksuun saa sentään kuukauden korotonta maksuaikaa tai voi tehdä puolen vuoden maksusuunnitelman. Kiva kiitti.

Ymmärrän karanteenin tarpeellisuuden, mutta en sitä, että sen suorittamiseen on vain yksi vaihtoehto. Ei ole mahdollista olla karanteenissa kotona, edes jonkun helkutin jalkapannan tai valvontaohjelman avulla. Pitää olla osavaltion määräämässä karanteenihotellissa - tämä kuulostaa minusta ihan siltä, että koska turismi on Australiassa ajettu aivan nollaan, on bisneksille pitänyt neuvotella jokin muu mahdollisuus tehdä rahaa ja se on oman maan kansalaisten lompakoiden nyhtäminen.

Tuo paluukaranteeni ahdistaa sen verran jo ilman maksujakin, että pelkästään sitä välttääksemme olemme siirtäneet paluumme heinäkuulta lokakuulle. Ajatus ja toive oli, että hätätilalaki olisi Australiassa jo silloin ohi ja karanteeni olisi lieventynyt, mahdollisesti muutettu kotikaranteeniksi. Mutta ei. Juuri nyt ei näytä siltä, että odottelu tuo yhtään lievennystä asiaan, päinvastoin. Takaisin emme enää pääse maksamatta, sillä karanteeni tulee voimaan 17. heinäkuuta ja alkuperäiset lippumme Etelä-Korean Seoulin kautta (jonne emme joka tapauksessa nyt pysty pääsemään) Perthiin olivat 20. heinäkuuta.

Tällä hetkellä elämämme keskittyy tähän päivään, tähän hetkeen. Olemme Kreetalla lomalla kuten suunniteltua. Lennämme Ranskaan ensi viikolla. Kauanko olemme Ranskassa, ei tietoa. Olen jo alkanut pyöritellä sitäkin mahdollisuutta, että jäämme Ranskaan joksikin kuukausiksi, jos E saisi sieltä töitä. Omaa virkaani pystyn säilyttelemään Perthissä ensi vuoden puolelle, sillä minulla on palkatonta vanhempainvapaata jäljellä. Mikä alkoi yhdeksän kuukautta sitten selkeäsuunnitelmaisena, selkeärajaisena irtiottona, alkaa yhä enemmän tuntua ankkurin irtautumiselta, tuuliajolta. Mitä ihmettä tästä kaikesta oikein tulee? Jäämme ihmettelemään.

Onneksi pikku-N ei rahahuolista tiedä mitään eikä tarvitsekaan tietää. Yritämme parhaamme mukaan elää normaalisti ja neutraalisti.