Kaupunkiin, lähiöön, kylälle, maalle?

Meidän piti palata kotiin Australiaan eilen.

Sen sijaan palasimme Ranskaan. Oleilemme täällä lähiviikot ja -kuukaudet. Kauanko tarkalleen, ei ole vielä tietoa. Pyrkimys on olla Perthissä lokakuun alussa ja palata töihin lokakuun puolivälissä.

Miksi on niin vaikeaa päästä Australiaan? Suurin este on kahden viikon paluukaranteeni, josta kirjoitin viimeksi. Yritämme välttää hotellikaranteenia viimeiseen asti ja elän toivossa, että osavaltiomme antaisi mahdollisuuden suorittaa karanteenin kotona. Miten realistinen tämä toive on, ei ole tietoa. Toinen syy paluun vaikeuteen ovat rajusti rajoitetut lennot. Perth ottaa tällä hetkellä vastaan n. 500 tulijaa viikossa eli yhden lentokoneellisen verran väkeä. Milloin saamme paikat, riippuu paljon (totaalisaamattomasta) matkatoimistosta, josta lippumme ovat. Huoh.

No, välillä ihan muuta asiaa, kuin matkustelun voivottelua tai irtioton puintia. Elämä jatkuu tämänkin epävarman vaiheen jälkeen. Olen alkanut erityisesti pohtia sitä, missä asuisimme seuraavaksi.

Ennenkuin saimme lapsen, olin hyvinkin varma, että pysymme tyytyväisesti keskustanlaita-kerrostalokolmiossamme, Aussilassa olennaisen cafe stripin eli kahvilakadun lähituntumassa. Kahdelle ihmiselle kolmio, vaikkakin kompakti, tuntui enemmän kuin riittävältä. Ainoa harmituksen aihe asunnossamme on ollut, että sinne ei mahdu ruokapöytää muualle kuin parvekkeelle, parveketta puolestaan voi mukavasti käyttää puolet vuodesta. Kuumimman kesäkauden ja sateisimman talvikauden olemme syöneet keittiön baaritiskin ääressä, oikeastaan kyllä läpi vuoden, paitsi silloin kun on vieraita.

N:n vauva-aika sujui sekin ihan mukavasti kerrostalossa. Hän ei vielä paljoa liikkunut ja mahduimme kolmestaan ihan mainiosti samoihin neliöihin. Olen itse asiassa aina ollut kiinnostunut miniasumisesta. Jo teininä haaveilin asuntovaunussa asumisesta, tosin asuntovaunu oli mielikuvissani enemmän jotain "vanhanajan romanien" boheemia hevosvaunumeininkiä kuin megastar-campervan-amerikanrekkoja.

Miniasuntokiinnostus elää ja voi hyvin yhä, mutta enimmäkseen teoreettisella tasolla. Katson mielelläni miniasunto-ohjelmia, downsizing-sarjoja Netflixistä ja luen sisustusartikkeleja tehoneliöistä. Muttamutta.

Nyt asuttuamme verrattain ahtaasti useita kuukausia, fiilis alkaa olla, että onko tässä nyt ihan oikeasti järkeä kuitenkaan?

Marraskuun alusta joulun alle asuimme anoppilassa omassa yksiössä, tosin ison osan ajasta vietimme anopin kodissa ja isossa puutarhassa. Anoppi vuokraa kolmea yksiötä omistamastaan kiinteistöstä ja meillä oli siis näistä yksi asuntona. Joululta juhannukselle asuimme vanhempieni rivitaloneliössä ja siellä oli tilaa ruhtinaallisesti verrattuna tuohon yksiöasumiseen, vaikka meidän "omaa tilaa" olikin vain yksi makuuhuone. Nyt juhannukselta eteenpäin olemme asuneet erilaisissa hotelli-, motelli- ja Airbnb-ratkaisuissa, enimmäkseen yksiöissä tai yhdessä huoneessa, satunnaisesti kaksioissa. Alkuvuodesta ehdimme lomailla Virossa ja Italiassa, joten niissäkin majoitus oli perheelliselle ahtaanpuoleista. Yhteensä tätä miniasumista on mittarissa ehkäpä kolme kuukautta yhdeksän kuukauden reissusta.

Paluu omaan kotiin Perthiin (milloin lie se onnistuukaan) tietenkin antaa meille ihan eri lailla pysyvyyttä ja tilaa kuin tämä matkalaukkuelämä. Kuitenkin kaupungeissa, kaupunkikeskustoissa matkustus on uudella tavalla alleviivannut sitä, millaista elämä taaperon kanssa Perthissäkin tulee olemaan. Olen tähän saakka aina ajatellut, että asuminen lasten kanssa kaupungilla on vain asennekysymys, eikä lapsen tulon pitäisi automaattisesti tarkoittaa lähiö- ja omakotiasumista pihoineen ja koirineen. Muttamutta.

Toisin kuin suomalaisilla kerrostaloalueilla, Perthissä ei ole lainkaan tavallista, että lapset on otettu suunnittelussa huomioon. Yleensä kerrostaloihin ei kuulu mitään leikkipihaa, leikkipuistosta ja leikkivälineistä puhumattakaan. Jos piha-aluetta on, se on tyypillisesti parkkipaikkaa. Jos ihan puutarhamaisen pihan yritystä on, piha ei yleensä ole aidattu tai muuten lapsiturvallinen, jotta sinne voisi päästää vaikkapa esikouluikäisen yksinään tai ikkunan läpi vahdittuna.

Perthissä kerrostaloissa asuvat stereotypian mukaan vähävaraiset/huono-osaiset ("kunnan elätit"), Aasian suurkaupungeista muuttaneet, ja ehkäpä reppureissaajat tai oudot eurooppalaiset, jotka eivät ole vielä sisäistäneet aussitapoja. Kerrostaloja on karkeasti kärjistäen kahta tyyppiä, kipeästi remontin tarpeessa olevaa social housingia, sekä upouutta ja tuliterää nuorille professionaaleille DINKY-pareille (double income no kids).

Keskustassakin on leikkitilaa - puistoja ja leikkipuistoja - mutta vain harvakseltaan. Esimerkiksi meiltä lähin puisto on parin korttelin päässä, mutta se ei ole kaikkein kivoin lapsille siellä ikävä kyllä majailevien pultsareiden vuoksi. Kivempi ja kauniimpi puisto hieman kauempana olisi muuten oivallinen, mutta se on joenrannassa, eikä vedenrajassa tietenkään ole aitaa. Lähin leikkipuisto löytyy vajaan kilometrin päästä. Sinnekin vaunuilee, mutta ei kätevyydessä päihitä omaa (tai kommuuni)pihaa.

Perthin leikki-ikäisten vanhemmat tyypillisesti tapaavat toisiaan ulkotiloissa sellaisissa puistoissa, joissa on aidattu leikkialue. Leikkialueiden liepeille on yleensä sienimäisesti tupsahtanut kahvila tai kahvivaunu, koska aussit eivät tapaa ilman, että juovat kahvia (tai olutta). Tämä on muuten ihan mukavaa, mutta yleensä vaatii jonkun verran ajomatkaa eikä lapsen leikittäminen autoillen ole ainakaan työpäivinä näppärää.

Oman lapsuuteni vietin kymmenvuotiaaksi asti keskisuomalaisella kirkonkylällä kerrostaloalueella, jossa asui paljon lapsiperheitä. Leikimme päivät ja illat pitkät hiekkapihalla, lähimetsässä ja järvenrannassa, sekä kerrostalon kommuunitiloissa aina ullakolta pyörä- ja kylmäkellariin. Haluaisin kovasti tarjota tällaisen vapaan melukylämäisen lapsuuden pojallenikin, mutten tiedä, miten se Perthissä onnistuu. En itse pidä lainkaan Perthin omakotitalolähiöistä, sillä niissä mielestäni tuntuu yksinäiseltä: kaikki ovat omissa kodeissaan, kaduilla liikkuu vain harvakseltaan ketään, jalkakäytäviä ei juuri ole ja joka paikkaan on hiton pitkä matka autoilla. Tämä on tietenkin pinnallinen ja stereotyyppinen/negatiivinen mielikuva perustuen vain yhdessä lähiössä (High Wycombe) lyhyesti asumiseen. Olen yhdeksän vuoden asumisurani Perthissä ollut enimmäkseen keskustassa tai sen tuntumassa.

Kaupunkikeskustassa ajanvietto leikki-ikäisen kanssa ei tunnu millään mittarilla hauskalta, koska lapsi on jatkuvasti juoksemassa sinne ja tänne, pulun perässä auton alle jii än ee. Kauhunhetket korostuivat kaoottisessa Ateenassa, mutta samoja ongelmia kohtaa kaikkialla. Kaupunkitila on täynnä teräviä kulmia, vaarallisia autoja, välinpitämättömiä ohikulkijoita, roskia, koiranpissalätäköitä, jopa rakennusjätettä kuten nauloja tai metallitankoja. Tietenkin vaaran määrä riippuu kaupungista ja alueesta siellä, mutta jonkinlainen kaipuu luontoon on alkanut kovastikin nostaa päätään. Olen aina ollut järvenrantaihminen, joten vesimaisemat houkuttaisivat, Perthin tapauksessa luonnollisesti meri.

E puolestaan vietti lapsuutensa maalaiskylässä ja on alkanut haikailla sellaiseen uudelleen. Perthin lähistöllä on paljonkin merenranta-kaupunginosia ja kyliä, joita olemme hiljaisesti alkaneet pohdiskella,  rahatilanteen salliessa tietenkin.

Olen koulutukseltani kaupunkitutkija ja olen koko aikuisikäni viihtynyt aivan parhaiten kohtuullisen suurissa, yli miljoonan asukkaan kaupungeissa. Nyt yritänkin pähkäillä, onko oma kaipuuni luonnonrauhaan, hiljaisempaan elämään aitoa personaallisuuden/tarpeiden muutosta, vai silkka oire taaperoarjen väsymyksestä ja huonostinukutuista öistä. Ettei käy niin, että innoissamme ostamme talon jostain woopwoopista (aussisana perähikiälle) ja sitten tukahdumme sinne tylsyyteen ja yksinäisyyteen... Todella vaikea tietää ennakkoon, mitkä fiilikset olisivat missäkin.

Olisikin kiva kuulla mielipiteitä muilta, etenkin teiltä, joille on tapahtunut samansuuntainen muutos!

Kuvat Kreikasta, E:n otoksia.