Aina kaikki hyvin? Yksinäisyydestä

Viimeksi kerroin, että kirjoittamani romaani kilpailee kustannussopimuksen saamisesta. Sain vastaukseksi paljon kannustusta ja siitä kaikille kiitos. Eräs kommentti jäi mieleen kummittelemaan, nimittäin: "mikä sinulta ei onnistu tai mitä et osaa, kun näyttää, että kaikki sujuu?" Kommentti oli hyväntahtoinen ja otin sen huumorilla, mutta siitä jäi kaksi asiaa pohdituttamaan. Ensinnäkin onnistuminen elämässä, ja toisaalta se, onnistuuko minulta todellakin kaikki vai onko blogini painottunut, ehkä peräti vääristynyt, positiivisuuden puolelle?

Onnistumisesta sen verran, että ehkä tekemisistäni saa sellaisen kuvan, että aina on tuulta purjeissa, koska a) kerron mielelläni hyviä uutisia, koska ajattelen, että ne voivat rohkaista muita yrittämään omien unelmien saavuttamista ja hyvistä uutisista tulen itsekin hyvälle mielelle; ja b) kukas sen kissan hännän nostaa jos ei itse? Minua on aina ihmetyttänyt suomalaisuuteen (ilmeisesti) kuuluva piirre, että omia taitoja, menestystä, aatteita ja vaatteita tms. tulisi hieman epäillä ja mielellään vähätellä. Miksi? Ei kukaan tietenkään halua kuunnella omahyväistä saati mihinkäänperustumatonta toitotusta siitä, miten mahtava suksee kertoja itse on. Mutta miksei saisi ja kannattaisi ilahtua ja jakaa hyviä uutisia silloin, kun niitä on?

Ex-pomoni täällä Aussilassa kerran ohjeisti, kun kehityskeskustelussa pyysin häntä antamaan enemmän positiivista palautetta tavanomaisemman kritiikin sijasta: "Mitä pidemmälle elämässä ehdit sekä iän, aseman että saavutusten puolesta, sitä vähemmän muilla on aikaa ja kiinnostusta kehua sinua. Töissä senioriasemissa olevilla on omat murheensa ja myös odotukset niitä alaisia kohtaan kasvavat jatkuvasti, jotka etenevät urallaan. Opi tunnistamaan itse omat vahvuutesi ja olemaan ylpeä saavutuksistasi." Jäi mieleen.

Blogijuttuni ovat pääsääntöisesti hyväntuulisia (ainakin omasta mielestäni), koska toisaalta sellainen satun olemaan luonteeltani, toisaalta haluan mieluummin tallentaa hyvän mielen juttuja kuin murheita. Toki kritiikkiäkin blogista löytyy sekä Australiaa että Suomea kohtaan, koska ei mikään tai kukaan ole täydellinen. Omia henkkoht murheitani en kovin usein jaa, osin siksi, ettei suuria murheita ole (puunkoputus) ollut aikoihin, toisaalta siksi, että murheet tuntuvat paljon henkilökohtaisemmilta kuin ilonaiheet ja ovat siksi vaikeammin jaettavia. Usein rohkaistun kirjoittamaan vaikeista aiheista vasta sitten, kun ongelma on jotenkin ratkennut, niin tälläkin kertaa.

Yksi asia on tänä vuonna painanut, mutten ole aiemmin keksinyt, miten siitä kirjoittaisi rakentavasti. Yksinäisyys, kavereiden katoaminen, välien väljähtäminen, vähenevä yhteydenpito perheeseen ja sukuun yhä pidempään jatkuvan erilläänolon vuoksi. Olen elämässäni muuttanut sen verran monta kertaa, että otan perusasetuksena sen, että kaikki ihmiset eivät pysy elämässä mukana koko matkaa, vaan jotkut tulevat mukaan vain osaksi polkua ja hyvä niin. Kuitenkin tämän vuoden mittaan on tuntunut, että olen palannut ensimmäisen aussivuoden yksinolofiiliksiin, eikä se ole ollut kivaa.

Vaihdoin vuoden alussa työpaikkaa, ja tajusin vasta muutama kuukausi jälkikäteen, miten paljon sosiaalinen elämäni oli nojannut hyvään työporukkaan. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan joka päivälle juttuseuraa eikä joka viikolle lounaskamuja. Uuden työpaikkani työilmapiiri on aivan erilainen kuin edellisen, eikä siellä juuri jutustella, saati käydä lounaalla yhdessä. Töitä, töitä, töitä, se on siinä.

Samaan aikaan Perthiin-muutostani saakka kasassa ollut suominaisten kaveriporukka on pikkuhiljaa hajaantununut, koska osa on muuttanut takaisin Suomeen, osa elää omaa elämäänsä perheen, työn, harrastusten, opiskelun ym. tiimellyksessä, eikä meistä kellään ole enää samaa vertaistuen tarvetta kuin alkuvuosina. Kukin on siis vähitellen ajautunut uusiin suuntiin ja uusien kavereiden huomiin. Paitsi hetkellisesti minä. Vuoden puolivälissä oli hetken sellainen olo, että olen ihan irrallaan, yksin, kenenkään kaipaamattomissa (paitsi tietty E:n).

Onnekseni olen nyt alkanut tutustumaan uusiin työkavereihin hieman paremmin, jotta edes jokunen sananvaihto päivän mittaan tapahtuu muustakin kuin työstä. Samaten olen löytänyt mahtavan porukan perthinsuomalaisia kirja- ja kirjoitusintoilijoita, joiden kanssa aika rientää ja juttu luistaa kirjoitusharrastuksesta puhuessa. Hetken irrallisuus ja yksinäisyys kuitenkin jälleen kerran opettivat, että maanmuutto voi olla raskas prosessi. Ymmärsin paremmin, miksi niin monet päättävät lopulta, että synnyinmaa mansikka ja paluumuuttolasti laivataan Suomeen.

Mietin, onko vaikeampaa olla yksin uudessa maassa kuin synnyinmaassaan, koska uudessa paikassa ei ole vanhoja verkostoja kuten koulukavereita, perhettä jne. joiden seuraan voisi hakeutua? Vai onko uudessa maassa itse asiassa paremmat oltavat, koska Australiassa on niin paljon uusia tulijoita, että ainakin maahanmuutosta ja sopeutumisesta saa yhteistä jutunjuurta ja kaverustumisen syyn, jos ei muusta? Varmaan vaihtelee henkilöittäin ja tilanteittain.

Itselleni on ollut helpompaa löytää uusia kavereita Australiasta aikuisena kuin Suomesta aikuisena, koska aussit ovat keskimäärin sosiaalisempia ja "miksaavat" ympyröitään, eli mielellään kutsuvat esimerkiksi opiskelu-, työ-, ja lapsuudenkaverit samoihin tilaisuuksiin sen sijaan, että kaikki pidetään erillisinä kuppikuntina. Muistan ensimmäisenä aussivuonna järkyttyneeni, kun kaveri kutsui minut Halloween-juhliin ja paikalla olivat myös hänen vanhempansa - - - kolmikymppisen kotibileissä, vanhemmat? Kaveri ei koskaan saanut tietää, että meikäläisen silmiin moinen oli kummallista; nykyään normaalia, kuten myös vastasyntyneiden näkeminen pubilounaalla tai musiikkikonsertissa, niinkuin Down Underissa on tapana. Kaikki mukaan vauvasta vaariin!

Suomi-koulun toiminnasta löytyy aina seuraa. Toivon saavani aikaan varainkeruu-joulumarkkinat koululla lokakuussa: perthiläiset, tervetuloa!