10 vuotta maahanmuuttaja

Olen asunut poissa Suomesta nyt yli vuosikymmenen, vaikka ajasta miinustettaisiin paluumuutto-puolivuotinen viime vuonna isänmaan äidinhelmoissa. Ennen muuttoani Perthiin kesäkuussa 2011 olin asunut yhteensä 9 kuukautta kahdessa muussa maassa, Unkarissa ja Kanadassa. "Kansallisidentiteetikseni" on tähän mennessä muovautunut suomalais-australialainen tai ulkosuomalainen, sillä juurethan eivät ihmisestä katoa, vaikka siiville tulisikin kantomatkaa. 

Aloin pohtimaan, että vielä näinkin pitkän ajan jälkeen muilla mailla vierahilla eteen tulee jatkuvasti pieniä (samoja) kompastuskiviä kulttuurierojen tai muun souvin muodossa, kuten:

Aakkoset

Suomalainen on tottunut ajatukseen, että aakkoset ovat foneettiset eli sama kirjain äännetään aina samalla lailla riippumatta sanasta. Ja, joka kirjain äännetään. Tämä on maailman mittakaavassa melko erikoista eikä monikaan valtakieli toimi niin. Englannin ääntäminen riippuu sanasta - en edes aloita ranskan ääntämisestä. Ranskan suhteen olen vieläkin croissanttitasolla eli osaan tilata juuri ja juuri kahvin ja leivoksen, siinäpä se. 

Australiassa on populaa kaikista maailman valtioista ja siksipä täällä on myös hyvin erilaisia nimiä ja ääntämyksiä. Olen työpäivinä paljon puhelimessa kuten kaikki muutkin valtion virkailijat ja yksi päivieni kohokohtia - not - on ottaa ylös jonkun sähköpostiosoite. Sanelu ei mene juuri koskaan oikein, koska a, e, i, etenkin huonoa puhelinyhteyttä pitkin ovat keskenään täysin vaihdannaisia. Olen arvannut ihmisten nimiä satasella väärin eli kuullut Chrystal kun kyseessä on Gretta. Sukunimet ovat pahimpia, koska niihin eivät päde mitkään arvauskertoimet. Monilla täällä on englantilaisperäinen tai englannistettu etunimi kätevyyden vuoksi - esim ystäväni Ho Ling käyttää nimeä Holly - mutta sukunimet voivat olla mitä vain kohtuuhelpoista tyyliin Poh, mahdottomiin kuten Wikramasinghe. En ymmärrä, miten yksikään Kärkkäinen, Räisänen tai Väätäinen täällä pärjää :D 

Eilen sain aakkosista lisää harmaita hiuksia, kun piti puhelimitse koittaa kytkeä etä-tietokoneyhteys työpaikalleni. Perthissä tuli voimaan ulkonaliikkumiskielto koronavarotoimena (yksi tartunta todettu kaupungissa) ja kaikki määrättiin etätöihin. Minulla ei ole työläppäriä, vaan pitäisi omalta koneelta päästä netitse kirjautumaan työpaikan pöytäkoneelle. Yhteyden muodostaminen ei olekaan läpihuutojuttu, vaan vänkäsimme sitä työpaikkani IT:n kanssa tunnin eilen, tuloksetta. Alkuun piti keksiä ja syöttää salasanoja useaan paikkaan ja voin sanoa, että IT:n vahva intialaisaksentti, huono kaiutinyhteys ja vähemmän käyttämäni tietokonesanat (sanottiinko slash, hash vai dash eli kenoviiva, risuaita vai tavuviiva) eivät ole kätevä kombo. Lopulta tulos oli, että minulla ei olekaan etätyöoikeutta jossain systeemin alasvetovalikossa eli siihen kosahti ja pitää aloittaa alusta uudestaan tänään. 

Numerot

Luontevana jatkumona aakkosiin, numerot! Luulisi, että kymmenen vuotta one aclock, two aclock, three acklock rokkia olisi tuottanut täyden sujuvuuden asiaan, mutta ei. Minulla menee aina aivot solmuun, kun pitää esimerkiksi antaa oma puhelinnumero englanniksi. Ajattelen nimittäin numerot yhä automaattisesti suomeksi, ja vain kääntäen englanniksi. Muuta puhetta voin huoleti tuottaa suoraan enkuksi ilman käännöspykälää, mutta jotenkin numeroihin tämä automaatio ei yllä. 

Tänään aiheesta saatiin hieno demonstraatio, kun minulle oli tullut puhelu jostain tärkeän kuuloisesta paikasta ja soittaja oli jättänyt puhelinvastaajaviestin, tietenkin. Täällä eletään yhä 90-lukua eli enemmistö viesteistä jätetään vastaajaan sen sijaan, että soittaja tekstaisi tai lähettäisi sähköpostin, kuten Suomessa. En saanut millään selvää vastaajaan luetellusta kahdentoista numeron sarjasta, jonka piti olla soittajan puhelinnumero. Puhelu itsessään tietysti tuli salatusta numerosta. Olen jättänyt useita soittopyyntöjä eri paikkoihin alkaen asuntolainan uudelleenneuvotteluista pankissa, joten en voinut jättää viestiä vain huomiotta. 

Kuuntelimme numeron E:n kanssa kaiuttimella ainakin viisi kertaa saadaksemme numeron talteen. Natiivipuhuja E kirjasi numeron ylös jotakuinkin vaivatta, tosin vaati monta kuuntelukertaa, että nopeasti puhutusta litaniasta saatiin kaikki osat tarkasti ylös. Minä hyydyin aina kolmen numeron kohdalla eli en saanut enää keskityttyä seuraavaan sarjaan saatuani kolme peräkkäistä numeroa ylös. Yleensä puhelinvastaaja on ihan ok vehje ja numerot eivät ole näin haasteellisia, mutta pikana luettelu ei vaan auennut aivoilleni. 

Lopulta numero ei kuitenkaan vastannut ja jouduin odottamaan takaisinsoittoa, joka sitten tulikin pankista. 

Suoruus

Tiedostan olevani usein liian suora, ikään kuin kaikki ajatukseni ovat niin lähellä pintaa, että ne pulpahtavat ulos ennenkuin ehdin filtteröidä sopivaan muotoon. Toisaalta itse arvostan rehellisyyttä ja suorapuheisuutta, vaikka se joskus saattaisi olla tukalaakin vastaanottaa. Toisaalta en kannata "minä vaan rehellisesti sanoin" tekosyytä ilkeydelle, tuomitsevuudelle tai pahansuovalle kritiikille. Kyllä suurimman osan maailman asioista pystyy sanomaan edes jotenkuten kohteliaasti, kun tosissaan yrittää.

Suomessa olen ihan tottunut sarkasmihuumoriin, vaikken siitä aina pidä. Sarkasmi, ironia, etenkin itseironia, voivat olla tosi hauskoja ja nasevia huumorin muotoja, mutta suomalaisilla on minusta taipumusta vetää nämä ilkeänkin kettuilun, jopa haukkumisen puolelle ja sitten vedota sarkasmiin. Sen sijaan aussisarkasmia en oikein vieläkään käsitä eli otan minulle vakavalla naamalla sanotut jutut vakavasti. 

Etenkin nyt palattuani töihin puolentoista vuoden poissaolon jälkeen, olen useaan otteeseen joutunut jamaan, jossa joku on heittänyt jotain läpällä ja minä otan liian tosissani. Ausseilla on tapana esimerkiksi piilottaa annettu kritiikki/negatiivinen palaute sarkastiseen huumoriin ja mielestäni tämä on tosi rasittavaa, koska ei voi tietää satavarmaksi, onko sanojalla oikeasti kana kynitttävänä ja luu kaluttavana, vai huvikseen vaan läpändeeraa. Jos on sanottavaa, sanokaa pliis suoraan, ilman sitä huumorin, vihjailun tai kettuilun verhoa. 

Ruokakulttuuri

Rakastan Australian ruokakulttuuria. Olen kuullut väitteitä, että Aussilassa ei ole mitään ruokakulttuuria, koska kaikki on jostain muualta tullutta/omittua/lainattua. Varsinaisia aboriginaaliruokia tai ns. bush tuckeria (luonnosta löytyvää syötävää) ei ole kaupallisesti tarjolla eli esimerkiksi Perthissä ei ole yhtään ravintolaa, joka tällaisia myisi. Tietysti itse voi lihakaupasta ostaa vaikkapa kengurun- tai krokotiilinlihaa ja olemmekin näitä kerran kokeilleet itse grillailla, mutta lopputulos oli lähinnä ällöttävä asiantuntemuksen puutteen vuoksi. 

Mutta rakastan Australian ruokakulttuuria juuri siksi, että se on kirjo ihan kaikkea. Löytyy kiinalaista, intialaista, indonesialaista, malesialaista, korealaista, japanilaista, nepalilaista, jos vain "lähinaapureita" luettelee. Löytyy ihan kaikkea muutakin, etenkin fuusiokeittiöitä eli erilaisten keittiökulttuurien yhdistämistä ja innovointia. Jos ravintola mainostaa olevansa modern Australian, niin siellä on tarjolla todennäköisimmin erilaisia länkkäriruokia kuten salaatteja, pihvejä/broileria/kalaa, ranskanperunoita sekä vankkumaton aussisuosikki smashed avo eli avocadososetta - yleensä fetajuuston ja/tai uppomunan ja erilaisten mausteiden kera - paahtoleivän päällä. Smashed avo on niin tuttu asia Ausseille, että jotkut populistipoliitikot ovat jopa väittäneet, että milleniaalien tuhlaileva taipumus syödä smashed avoa kahviloissa on syy, miksi nykynuoret eivät enää pysty ostamaan omistusasuntoa. Pahasti pullistunut asuntohintakupla, lainakulut ja pätkätyömaailma eivät tietenkään ole se oikea syy. 

Muttamutta. Vaikka täältä periaatteessa saa oikeastaan kaikkea, juurikin suomalaiseen makuun käypää ruokaa voi olla vaikeaa löytää. Kävin viime viikonloppuna kavereiden kanssa Fremantlen skandinaavisessa kahvilassa Let's Fika'ssa ja melkein tuli kyynel silmään kun näin hyllyillä hapankorput, salmiakit ja vitriinissä kanelikierrepullat. Koko kahvila itsessään on kuin mummola tunnelmaltaan ja sisustukseltaan, ja jos asuisin yhtään lähempänä, kävisin siellä varmasti viikottain. Nyt olen onnessani puputtanut Fazerin tummaa hapankorppua ja Panttereita. En varmasti ikinä pysty olemaan täysin onnellinen, jos elämääni eivät kuulu ruisleipä/hapankorppu, mokkapalat ja salmiakki!

Mokkapala on minulle niin tärkeä leivonnainen (voittamaton maku, hyvät muistot alakoulun myyjäisistä sekä tätini luota), että se oli N:n yksivuotiskakkunakin.