Farmarimessut lännen malliin

Pääsin osalliseksi sadan vuoden mittaisesta traditiosta, kun sunnuntaina pulitin $25 ja astelin Claremontin Showground'in eli messualueen porteista sisään noin sadantuhannen muun täkäläisen kanssa. Viikon mittainen Perth Royal Show pidetään vuosittain syys-lokakuun taitteessa koulujen kevätloman aikana. Tapahtuma on järjestetty vuodesta 1902 lähtien organisaattorinaan Perthin kuninkaallinen maatalousseura. Kokonaiskävijämäärä tapahtumalla on puoli miljoonaa. Kyseessä on erikoinen yhdistelmä satojen metrien matkalle levittyvää tivolia, maatalousmessuja ja erilaisia kilpailuja, mukaanlukien koulu- ja esteratsastus, paimenkoirakisat sekä erilaisten eläinten näyttelyt. Enpä ollut eläessäni tiennyt, että esimerkiksi siipikarjarotuja on maailmassa yli 200, ja niistä hyvinkin sata oli esillä Royal Show'n yhdessä messuhallissa. Parhaat kyyhkyt, kanat, kukot, hanhet ja jopa meikäläisen silmiin tuikitavalliset sinisorsat oli arvioitu ja arvosteltu, ja muotovalioiden häkkejä koristivat samanlaiset ruusukkeet kuin mitä koiranäyttelyistä tai ratsastuskilpailuista saa. Ei aavistustakaan, mihin tarkoitukseen esimerkiksi kyyhkyjä kasvatetaan noin laajalla kirjolla, joukossa oli kalkkunaa muistuttavia kirjekyyhkylajeja sekä mitä erilaisimpia, koristeellisia sulkatöyhtöotuksia.

Nämä marsun ja apinan sekoituksen näköiset olennot ovat kanoja, kyllä vain.

Vaikken olekaan maatilalta kotoisin, on suvussa sen verran maajussitaustaa, että lehmien, hevosten, lampaiden ynnä muiden kotieläinten näkeminen ja niiden kanssa puuhastelu tuntuu aina kotoisalta. Erityisesti minua kiehtovat kilpailut, joissa ihmisen ja eläimen yhteistyö perustuu pieniin eleisiin ja merkkeihin, kuten ratsastus,  agility tai paimenkoiranäytökset. Tälläkin kertaa agilitykoirien ja handlereiden eli omistajien/kouluttajien yhteistyö lumosi. Miten voi puhumaton luontokappale olla niin fiksu, että oppii tekemään juuri mitä käsketään, pelkkien käsimerkkien ja yhden sanan mittaisten komentojen varassa? Osa koirista kylläkin sai lähes hepulin radalle päästyään ja ryntäili innosta haukkuen vähän sinne tänne. Muutama pennumpi yksilö myös häkeltyi kanssakilpailijoiden läsnäolosta kentän laidalla sen verran, että omistaja sai varsin yksikseen hihkua komentoja esteiden keskeltä. Kokeneemmat konkarit sen sijaan suorittivat radan kuin vettä vaan, parhaat myös älysivät handlerin käskystä palata takaisin ja hypätä esteet tai läpäistä putkitunnelit uudelleen, jos järjestys meni ensin väärin. 

Ihmekoira radalla.

Motion sickness'in eli hölskytyspahoinvoinnin uhrina kiersin tivolilaitteet suht kaukaa, lapsiperheitä ne luonnollisesti vetivät kuin sokeri muurahaisia. Maailmanpyörässä aioin ajella muutaman kierroksen, mutta pitkähkö jono ja kympin pääsymaksu saivat toisiin ajatuksiin. Sen sijaan kiersin ihmettelemässä menneen maailman laitteita Heritage-eli perinneteltassa. Teltan pihalta löytyi 1900-luvun alun traktori ja maatalouskone poikineen, kaikki tietenkin kuin miniatyyreja nykyisistä jättiläislaitteista. Teltassa olisi saanut kokeilla muun muassa morsetusta ja telegrammin eli sähkeen lähettämistä. Lisäksi esillä oli entisajan maataloudelle tarpeellisia laitteita ja askareita aina myllystä metallisepän ja puusepän pajaan. Pyörähdin pikaisesti ennen poislähtöä myös Australian armeijan esittelykulmauksessa. Hauskin puoli maastokangasleirissä oli nurkkaus, jossa sotilaat maalasivat lapsille kasvomaalauksia. Pikkutytöt näkyivät toivovan perhosia ja kukkia, joita tekijät uskollisesti maastoväreillään toteuttivatkin. Pojilla suosituin oli perinteinen maastokuviointi, kukin lapsi sai muistoksi vielä naaminointiverkosta leikatun päähuivin. Lystiä näytti olevan, niin maalareilla kuin asiakkaillakin.

Showgroundin yleisilmettä, alkamaisillaan kouluratsujen esittely.  Armeijateltat häämöttävät maailmanpyörän vieressä.

Mutta missä on kulttuurishokki?

Lähdimme Suomesta neljä kuukautta sitten. Kuten olen aiemmin maininnut, olen asunut opiskelun takia kahteen otteeseen aiemminkin ulkomailla, ja kummallakin kerralla tässä neljän kuukauden paikkeilla (eli lukukauden päättyessä) oli jo aika alkaa suunnitella paluumuuttoa kotiin. Tällä kertaa neljän kuukauden etappi tulee ja menee, muuttamatta mitään. Aion toki kyläillä Suomessa jouluna eli jo parin kuukauden päästä, mutta vuodenvaihteessa jälleen elämä Perthissä jatkuu. Unkarissa ja Kanadassa neljään-viiteen kuukauteen mahtui kyllä hyvin myös kulttuurishokki. Kuten moni varmaan tietää, kulttuurishokkiin kuuluu kolme vaihetta.

1) Euforia tai kuherruskuukausi uudessa kulttuurissa. Kaikki on hienoa, mahtavaa, kaunista ja ihqua, paremmin kuin missään. Luonnollisestihan näin ei voi olla, vaan uutuudenviehätys ja ruusunpunaiset lasit riisutaan väistämättä. Budapestissa asuin lähes vuosikymmen sitten, joten aika on epäilemättä jo kullannut muistot. Mutta muistan kyllä olleeni suorastaan huumaantunut kaupungin kauneudesta, kaikkialla läsnäolevasta 1800-1900-lukujen taitteen arkkitehtuurista, tuhannen vuoden kerroksista historiaa. Suomessa kun mitään vastaavaa ei voi kokea. Kanadan suhteen puolestaan euforiavaihe tuli käytyä läpi jo Torontossa, muutaman päivän välietapilla ennen lopullista päämäärää preerian pikkukaupungissa. Toronto, wannabe-New York, oli ensisilmäykseni pilvenpiirtäjien ja kahvila-aamiaisten täyteiseen pohjoisamerikkalaisuuteen ja todelliseen suurkaupunkilaisuuteen.

2) Se shokki. Uusi maa tapoineen, ihmisineen, ruokineen ja usein erityisesti byrokratioineen alkaa vaikuttaa lähinnä oudolta, ärsyttävältä, turhauttavalta, jopa typerältä tai lannistavalta. Unkarissa tämän kynnyksen yli tyrkkäsi pääasiassa se, että en osannut kieltä. Miten todennäköistä on sopeutua onnistuneesti, jos ei voi onnistuneesti kommunikoida? Toisaalta viisi kuukautta oli sen verran lyhyt aika, että enimmäkseen kiikuin ihmettelyn ja ihastelun puolella - kummallisista kommunikointikatkoksista, kielimuurista ja tapojen yhteentörmäyksistä syntyi lähinnä hauskoja tarinoita ja positiivisen eriskummallisia muistoja. Tutustuin Budapestissa myös muihin vaihto-opiskelijoihin sekä Suomesta että muualta Euroopasta, ja näin lähietäisyydeltä täysimittaista kulttuurishokin läpielämistä - kaikki ärsyttää, raivostuttaa, masentaa; mikään täällä ei ole hyvin, mutta kaikki olisi niin paljon auvoisemmin kotimaassa. Tiedä sitten, oliko lopulta. Kanadassa puolestaan preeriakaupungin takapajuisuus ja amerikkalaiskulttuurin huonot puolet eli autoistuminen, äärimmäisen hajanainen kaupunkirakenne ja pitkät välimatkat, ensinäkemältä sekava ja ruma kaupunkikuva jättimäisine valomainoksineen ja muovisine pikaruokapaikkoineen, sekä täysin-turhaan-sälään-painottuva kulutuskulttuuri lävähtivät silmille.

3) Sopeutumisvaihe. Myönnän, että ajattelin usein sekä Unkarissa että Kanadassa, että olisinpa jo kotona Suomessa. Silti huomattavasti useammin ajattelin, että on mahtavaa olla juuri täällä, nähdä ja kokea kaikki nämä asiat ja paikat, oppia uutta, kuulla, mitä muut elämästä ajattelevat. Budapestissa arvostin erityisesti ympäristön kauneutta sekä mahdollisuutta harrastaa kaupunkilaisittain (museoissa, gallerioissa, boheemeissa kahviloissa, teattereissa ja tapahtumissa pyörimistä). Kanadassa puolestaan luonto sekä ihmisten loputon ystävällisyys, hyväntahtoisuus, lähestyttävyys ja avuliaisuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Sopeutumisvaiheeseen kuuluu, että alkaa nähdä oman lähtökulttuurinsa ja uuden kulttuurin erot neutraalimmin, ei enää niin vahvasti arvottaen ja arvostellen jomman kumman hyväksi. Täällä tehdään ja ajatellaan näin, aha, onpa hienoa nähdä tällainenkin tapa. Uskomattominta minusta on, että se aluksi karsastamani amerikkalaistyylinen kaupunkikuvakin on sittemmin alkanut tuntua peräti kotoisalta, ja todella viihdyin muun muassa lomalla Floridassa. Amerikkalaisuuden sietokyky onkin hyvä olla kohdillaan myös täällä, sillä vaikka Australia on aivan omanlaisensa maa ja kulttuuri pitkälti brittivaikuttein, on täällä kuitenkin selvästi piirteitä - esimerkiksi tiettyjen suburbioiden katukuvassa - myös jenkkilän puolelta.

Perthin suhteen en osaa vielä(kään) nimetä, missä vaiheessa olen menossa. Tuntuu, että tänne sopeutui saman tien kun saapui. Onko Australia todella niin vaivaton ja mutkaton, rento maa, että ei tarvitse edes kulttuurishokkia potea? Totuus selviää ajan myötä. Nyt lähdenkin tästä niiden mutkattomien, mukavien aussien seuraan viettämään päivää ulkona, Perth Royal Show'hun eli yhdistettyyn maatalousnäyttely-huvipuisto-festivaalipäivään. Taitaa olla, että euforian puolelle yhä kallistuu.

Perthissä asuminen on yhtä Muumilandiaa. Ystäväpariskuntamme maailmaa kiertänyt muumi ja allekirjoittanut lasillisilla. Ps. Olut on muumin ja kuohari minun.

Rakas päiväkirja

Lauantai-sunnuntai on ollut suuri Grand Final - viikonloppu, siis footiessa tietenkin. Jotkut itärannikon joukkueet siellä pelasivat, joten ei kiinnosta. Sen verran on kuin onkin kotikaupungin Westcoast Eagles-fanitus tarttunut, että olisin ehkä saattanut katsoa pelejä, jos omat poijjaat olisivat siellä kamppailleet. Perthin kulttuuri- ja tapahtumakulmilla, Northbridge Piazzalla, pienessä puistossa on jättimäinen ulkoilmanäyttö, jolta finaalipelejä pystyi seuraamaan. Varmasti olisi ollut paikkakunnan vetonaula ja kansanjuhlan tyyssija Eaglesien pelin katsomiseen. Nyt nurmikolla näytti makoilevan vain muutamia erityisen footie-kiinnostuneita (tai aurinkoisesta, ihanasta päivästä muuten vain nauttivia) henkilöitä. 

Footien töllöttämisen sijasta kävin sivistämässä itseäni kaupungin kahdessa taidemuseossa, Art Gallery of Western Australiassa sekä PICA:ssa eli Perth Institute of Contemporary Arts'issa. WA:n taidemuseossa on esillä peruskattaus eurooppalaista, lähinnä brittiläistä maalaustaidetta 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun, ja siitä eteenpäin painotus kääntyi enemmän australialaistaiteilijoihin. Loogista toki, koska eurooppalaiset saapuivat Perthiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja eivät tänne ensimmäisinä taiteilijat muuttaneet - toisin sanoen kotimaista taidetta on enemmän tuotettu vasta 1800-luvun lopulta lähtien.

Kokoelmien suppeudesta huolimatta museo oli mukava käyntikohde, itse rakennus on minusta etenkin sisältä tyylikäs ja toimiva museoksi. Se koostuu kahdesta osasta, joista toinen on alkuperäinen Perthin oikeus- ja poliisitalo 1900-luvun alkuvuosilta, ja toinen osa on modernimpi, olisiko 1980-luvulta. Oikeustalon puolella on jäljellä pari wanhan ajan putkaa sekä oikeussali, jonne pääsee fiilistelemään sadan vuoden takaisissa Law&Order-tunnelmissa.

Enemmän olisin kuitenkin kaivannut australialaisten ja erityisesti WA:n omien kasvattien teoksia näytille, nyt tarjonta oli pitkälti sitä samaa eurooppalaista, mitä vanhan kontinentin museoissa näkee. Tosin WA:n taidemuseossa ei ollut nähdäkseni mitään erityisen nimekkäitä töitä. Sulat hattuun Ateneumille, Tennispalatsille ja Kiasmalle Helsingissä, koska tämän kolme kertaa isomman kaupungin taidemuseo jäi kirkkaasti noiden kolmen varjoon. Lähestulkoon parasta antia oli, kuten usein muulloinkin vastaavissa paikoissa, museon myymälä. Kekseliäimpiä ja kauneimpia matkamuistoja, lahjoja ja koristeita, sekä kivoja kortteja ja minijulisteita saa usein juuri museoista.

Perthin kulttuurikeskuksen eli museoiden, teatterin, modernin taiteen gallerian sekä kirjaston muodostaman aukion nurkilta.

Naapurissa sijaitseva PICA eli modernin taiteen näyttelytila sen sijaan yllätti positiivisesti. Jo WA:n taidemuseon puolella huomioni kiinnittyi yhteen tiettyyn valokuvateokseen, monitulkintaiseen ja kauniseen The Bride of the North, tekijöinä nuoret monialaiset kyvyt Tarryn Gill ja Pilar Mata Dupont. Kappas kätevyyttä, kun kävelin WA:n taidemuseosta ulos, näin samojen leidien yksityisnäyttelyn julisteen PICA:n seinässä. 

Valokuvista ja videoista koostuva näyttely teki todella vaikutuksen. Tämä täkäläinen taiteilijaparivaljakko yhdistelee töissään kuvastoa ja kerrontatapoja niinkin erilaisista, mutta yllättävästi yhteensulautuvista lähteistä kuin 50-luvun Hollywood-musikaalit ja glamour, saman aikakauden armeijapropaganda ja naisvoimistelu / olympiahuuma, pin up, burlesque ja sukupuoliroolit,  sekä katoliset pyhimyskultit ja alttaritaulut. Naiset sekä esiintyvät kuvissa itse, että valo- ja videokuvaavat muita. Harmillisesti en saanut näyttelystä kuvia, sillä hetkisen (epäonnistuneita otoksia) näpsittyäni sain kuulla, että kuvauskieltohan siellä oli. Enemmän tietoa tämän jo kymmenen vuotta yhdessä työskennelleen kaksikon töistä linkistä: http://www.tarrynandpilar.com/

Kun itseään sivistää, tulee tunnetusti nälkä, joten suunnistin Northbridgeen etsimään kahvilaa, josta saisi all day breakfast'ia eli kokopäivän aamupalaa. Yleensä se on paahtoleipä lisukkeilla kuten munakokkelilla, grillatuilla tomaateilla ja tuoremehulla. All day brekky'ssa on se kätevä puoli, että sitä saa vielä lounasaikaan, mutta se on usein lounaslistan annoksia edullisempi ja täyttävämpi. 

James Streetilta löytyikin juuri sopiva kahvila, Pancakes & Grill eli pannareita ja grilli kuumana. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa, alla annos. Jäi puolet syömättä, oli niin paljon evästä. Täkäläiset pancakes'it eivät todellakaan ole mitään Suomen vesilettuja tai eilisestä kaurapuurosta pyöräytettyä pannaria (ettei mene tähteet hukkaan), vaan lähinnä litistettyjä, kahvitassin kokoisia tuhteja muffineita. Muuten oli oikein maistuva annos, mutta nakeissa oli joitain kummallisia ryynejä (rustoja? yäk), joten niistä kaksi jäi lautasen reunalle. Yhden söin ihan uhmamielessä.

Aamupala nimeltään Aussie Sunrise. Ei muuten ollut lounasta halvempi, tällä kertaa meni $22.  Keko pannarien päällä on voipallo. 

Viimeinen rajaseutu

Taas lähti mies erämaaleiriin töihin ja itsekseni jäin - kämppäkaverit toki edelleen ovat saman katon alla - tänne cityyn. Nyt onkin hyvää aikaa uppoutua väitöskirjan tekoon, kun vain saisi aikaiseksi. Alku aina hankalaa, lopussa tohtorinmiekka seisoo ja niin päin pois. Mutta asiaan. Western Australian osavaltio käytännössä pyörii kaivosalan ympärillä, ja luonnonvara-alat (mineraalit, rautamalmi, maakaasu, öljy, kulta, timantit) imuroivat tänne työvoimaa sekä interstate- että overseas-tasoilla, eli sekä koko maan mittakaavassa että merten takaa ulkomailta. Lyhenne FIFO tuli hyvin pikaisesti tutuksi, tarkoittaen fly in fly out - työtä, eli reissutyötä, jossa jossain luojanseläntakana sijaitsevalla työmaalla asutaan yhtäjaksoisesti yleensä viikosta kahteen ja vastavuoroisesti kotona oleillaan vapaalla viikko tai pari. Muunkinlaisia rostereita eli vuoroja on, jopa sellaisia, joissa työmaalla asutaan kuukausitolkulla, ja kotona vietetään vastapainoksi palautumiskuukausi. Nämä pidemmät vuorot käsittääkseni ovat käytössä lähinnä offshore-tehtävissä eli öljynporauslautoilla tai vastaavilla.

Kaikki eivät luonnollisestikaan kaivosalalle mahdu tai pääse, vaikka tunku ja hinku onkin kova. Työvoima kuitenkin kiertää sikäli, että esimerkiksi rakennus- ja koneteollisuusaloilta on jätetty pestit ja koneet seisomaan kaivosten kutsuessa, jolloin seuraavat onnekkaat pääsevät sitten näihin tyhjäksi jääneisiin tehtäviin. Esimerkiksi toiset house share - eli talonjakaja-kämppiksemme ovat varta vasten muuttaneet Perthiin Melbournesta päästäkseen leveämmän leivän syrjään kiinni. Täällä on korkeampien palkkojen ansiosta mahdollista vuolla sen verran kultaa vaikka rakennustarviketehtaassa, että toinen puoliso voi jäädä kotiin tulevaa perhettä hoitamaan, kun toinen uurastaa palkkashekkien perässä. Melbournessa kuulemma - kuten Suomessakin - yhden tulonsaajan perheillä on sen verran tiukkaa, ettei mieli tee jättäytyä yhden hankkijan varaan.

Miesvaltainen ala kuin luonnonlakina työllistää lisää miehiä, vaikka esimerkiksi jättimäisten kaivosrekkojen kuskeiksi valitaankin mielellään huolellisen ja varovaisen maineessa olevia naisia. Todennäköisin syy miesten ylivoimaan ovat epämukavahkot työolosuhteet, monien tehtävien fyysinen raskaus, sekä se, että töitä on tehtävä outbackissa, kaivos kun harvoin sijaitsee lähijunareitin päässä. WA:n osavaltiossa asuu kuulemani mukaan jopa kolmanneksen enemmän miehiä kuin naisia. Sinkkumiesten isot palkat johtavat siihen, että johonkin se kaikki ylipursuileva raha on törsättävä: teillä näkeekin varsin usein toinen toistaan ärhäkämpiä sporttiautoja, keskustan kaduilla viikonloppuiltaisin innokkaita juhlijoita, sekä lehdissä ilmoituksia, joissa toiveikkaat äkkirikastuneet bachelorit haluavat vuokrata ostamastaan uudenhulppeasta omakotitalosta huoneen jollekulle kivalle naiselle. Eräs Perthin nähtävyys, Burswoodin kasino elää kukoistuskauttaan, ja sitä laajennetaan ja remontoidaan parhaillaan isolla rahalla. Tosin kasinon kukkaroina toimivat myös monet Lähi-Idän ja Aasian raharikkaat, kuten öljysheikit.

Moni muuttaa Perthiin käydäkseen vuoden-pari tienaamassa säästöön, toki moni tulee jäädäkseen. Kaupunki onkin jossain mielessä kuin modernin ajan Klondyke, aina saluuloineen, strippiluolineen ja pokeripöytineen. Onneksi sentään meno ei aivan yhtä villiä ole, kuudestilaukeavia ei mukana kanniskella ja bandiititkin eli moottoripyöräjengiläiset operoivat kuulemma enimmäkseen Sydneyssä ja muualla itärannikkolla.

Pallon ympäri

Täällä on ollut viime päivät poikkeuksellisen kylmää, Perthiin iski viime viikolla sitkeä kylmä rintama ja sekä tuuli että sade riepottelevat armotta. Aamuisin herätään alle kymmeneen asteeseen (sisällä sentään peräti +16, kiitos täkäläisen tavan, ettei kannata turhaan yöllä lämmittää kun kerran peiton alla ollaan), ja päivän mittaan elohopea on parhaimmillaan noussut jonnekin +17-18 kieppeille. Mitään eroa suomalaiseen syyskuun loppuun ei huomaa. Paitsi että puut ovat alkaneet taas vihertää, pensaat, ruohot ja kukat kukkia, ja ihmiset vähentäneet vaatteita, vanhasta tottumuksesta arvatenkin. Ei ainakaan todellisten lämpötilojen mukaan. On vaikea ymmärtää, miten täkäläiset tarkenevat lähteä aamulla liikkeelle ilman sukkia varvastossuissa, shortseissa tai caprihousuissa. Samaan hengenvetoon on kyllä todettava, että on tämä suomalaisen silmin ollut talveksi harmiton, sillä täällä on kuitenkin pärjännyt vain ohuella takilla, ilman myssyjä tai villasukkia. Sormikkaat tosin kurjuudekseni hukkasin, ja ehkä joku topatumpi takkikin olisi ollut kätevä, jos olisin sellaisen tajunnut kesäkuussa ostaa. Nyt niitä ei enää myymälöissä roiku, vaan tilalla ovat bikinit. Eivät kylläkään liiemmälti houkuttele näillä säillä. Pakko sanoa, että viiman läpi töihin taisteltuani tekisi jo mieli kivahtaa aussikollegoiden ainaiseen huikkaukseen "sinähän pärjäät kylmässä, kun olet kerran Suomesta" että jos siitä olisin niin erityisesti pitänyt, olisin kai jäänyt sinne, EH? (loppua kohti nousevalla, läpikyllästyneellä äänellä). 

Tietenkään en niin tee, koska kukapa haluaisi olla tyly kivoille ihmisille. Merkillepantava piirre ausseissa on - loputtoman iloisuuden, ystävällisyyden ja sosiaalisuuden lisäksi - että tämä sakki muuten matkustaa, ja paljon! Tuntuu, että jokainen on ollut viimeisen vuoden sisällä jossain kaukomatkalla, vähintään Singaporessa, Balilla tai Hong Kongissa; myös Kuala Lumpur, Dubai ja Uusi-Seelanti kokonaisuudessaan ovat tavallisia matkakohteita. Perthin suurimmat etniset vähemmistöt ovat britit, kiinalaiset, italialaiset ja eteläafrikkalaiset, joten moni käy matkojen päässä sukuloimassa tai muuten vain esi-isien kontuihin tutustumassa. Ausseja näköjään kiinnostaa matkailu ylipäätään, sillä todella moni on lomillaan kierrellyt Eurooppaa - Skandinavia mukaanlukien - , Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa, onpa Afrikankin kävijöitä, Aasia on tietenkin tuttua kauraa, "naapurissa" kun on. En ole vielä yhtään kertaa joutunut selittämään, missä Suomi tarkalleen ottaen on (kuten joskus harvoin saattoi käydä Kanadassa). Sen sijaan minulta usein kysytään, mistä kaupungista olen, koska jokainen haluaa tietää, onko kenties pistäytynyt kotikaupungissani junamatkaillessaan Suomessa. Jos Suomeen asti ei ole jostain syystä päätynyt, vähintään muistojen arkusta löytyvät matkaliput Tukholmaan tai Norjan rannikolle. 

Tulin joskus kysyneeksi matkustusinnosta joltakulta, ja sain selitykseksi, että koska Australia on maantieteellisesti niin eristynyt, moni haluaa lähteä katsomaan, millaista siellä muualla on. Siksiköhän niin moni suomalainenkin on lähtenyt merta edemmäs kalaan. Suomalaisia ja suomalaistaustaisia (enintään kolmannessa polvessa) kun lasketaan asuvan ulkomailla jopa miljoona henkeä. Viiden miljoonan kansasta kuudes miljoona maan rajojen ulkopuolella on paljon. Olenkin mielenkiinnolla seurannut vilkasta keskusteluketjua Taloussanomista, aiheeltaan Pakoon Suomesta, kannattaako? 

http://www.taloussanomat.fi/keskustelut/?threadID=226997&rss=keskustelut

Joukossa on toki turhiakin kommentteja, mutta myös runsaasti kiinnostavia pieniä tarinoita expateilta eli Suomesta muuttaneilta, muuton syistä ja seurauksista, elämästä yleisesti, kaikkialta maailmasta. 

Kun joka suunnassa ympäröi meri, tulee monelle mieleen lähteä katsomaan, mitä sen takana on. Allekirjoittanut Cervantesin kylän rannalla.

Viikonlopun mittaan

Tänä viikonloppuna tunnelma Perthissä on ollut suorastaan käsinkosketeltavan innostunut, kaupungin footie-joukkue nimittäin pelasi melbournelaisjoukkuetta vastaan paikasta loppuotteluun. Innostus on tosin sunnuntain mittaan haalistunut Westcoast Eagles - joukkueen häviön ja pronssiottelupaikan näpeistä valumisen myötä. Footie, football eli aussijalkapallo on laji, josta en ollut ennen tänne muuttoa kuullutkaan. Kyse ei siis ole meikäläisten tutusta jalkapallosta, joka täällä kuin myös Amerikassa tunnetaan nimellä soccer. Nyt footiesta pitäisi olla kiinnostunut ja innoissaan vähän siellä ja täällä, sillä Eagles'ien menestys on ollut päivänpolttava puheenaihe jo useita viikkoja. Tunnustan jo kärkeen, että en tiedä lajista juuri mitään, enkä ole seurannut pelejä, mutta sitä ei ole voinut välttyä oppimasta, että lajilla on todella vankka kannattajapohja täälläpäin mannerta. Kuulemma rugby on toinen suurlaji, mutta sen perustavimmanlaatuiset kannatusalueet ovat tietääkseni itärannikolla ja Uudessa-Seelannissa. Footie näyttää päällepäin amerikkalaisen jalkapallon ja rugbyn sekoitukselta, jota pelataan lähes pyöreällä kentällä sukkulamallista palloa heitellen ja potkien, ilman suojavarusteita (kummallisen pikkuruisissa shortseissa ja hihattomissa paidoissa), ja johon kuuluu näyttäviä hyppyjä, loikkia, syöksyjä ja heittoja.

Siellä se footy on, siis se pallo. Ihmistornin päällä. Kuva Google-kuvahaulla.

Koska emme älyä footien päälle, harrastimme tänä viikonloppuna toista täkäläistä vakioajanvietettä eli ostoskeskuksissa pyöriskelyä. Footiesta ei kaupoissakaan eroon päässyt, sillä lähes jokainen myyjä halusi innokkaasti jutella matsista ja tuloksista, mukavaa sosiaalisuutta toki. Eräät tuttumme käyvät joka lauantai kierroksella jossain kaupungin kymmenistä ostoskeskuksista, ja olemme jokusen kerran lyöttäytyneet mukaan. Autottomina, tuttujen kyyditseminä ostarisuunnistus on itse asiassa ihan kiinnostava tapa oppia tuntemaan kaupunkia (mitä on missäkin päin ja miten sinne pääsee), lisäksi ostarien taattua ihmisvilinää on ihan mukava käydä katselemassa viikonlopun ratoksi. Perthin keskustakin onneksi on vilkas ostos-, kohtaamis- ja tapahtumapaikka, ja viikonloppuisin keskustan kaduilta löytyy jos jonkinlaisia esiintyviä taiteilijoita: osa tasokkaampia, osa taitojen puutetta valtavalla esiintymisinnolla paikkaavia.

Ostarien huono puoli on, että kauppatarjonta on lähes sama melkeinpä kaikkialla. Myymälöiden koko ja valikoima tosin jonkin verran vaihtelee ostarin koosta riippuen. Ehdoton suosikkimme - ja näköjään myös aasialaisten suosikki - on Harbour Town City Westin lähijunapysäkin vieressä. Tähän vanhanaikaisempaan ulkoilmaostariin on koottu valikoima erilaisia outlet- eli tehtaanmyymälöitä, ja hyvällä tuurilla shoppailulauantai tai -sunnuntai tuottaa mukavan pussillisen edullisia löytöjä. Valtavasti maallinen omaisuus ei ole karttunut ostariviikonloppujen tuloksena, sillä enimmäkseen ostarivaeltelun tarkoitus on katselu ja ihmettely - sekä tavaramäärien että kanssaostelijoiden. Lounassuunnitelmana ostari kannattaa vain, jos siellä sattuu lounasaikaan olemaan, ei siis mikään erityissuositeltava vaihtoehto.  Ruokapaikkatarjonta on kokemustemme mukaan amerikkalaista ja kanadalaista tasoa parempaa, mutta mitään gourmeeta on turha hakea. Vakiovarusteluna löytyy peruskebab- ja purilaiskojuja, erilaisia aasialaisia mättöjä (intialaista, kiinalaista, japanilaista), sekä tietenkin paakkelssi- ja voileipäkahviloita. Suosikkivälipalani on kätevä ja raikas smoothie, tuoreista hedelmistä, marjoista ja jäästä tilauksesta pyöräytettävä pirtelö - tosin Singaporen kojujen smoothiet olivat vielä tuoreempia ja maukkaampia! Myös kevätrullilla jaksaa yllättävän pitkään, ajavat tismalleen saman asian kuin karjalanpiirakat Suomessa.

Morley Mall eli Morleyn kaupunginosan ostarilta. 

Vasemmalta ohi Suomesta

Täällä suhtaudutaan todella vakavasti sääntöihin ja aikatauluihin, vaikkei niistä välttämättä tehdä arkielämässä numeroa. Lakipuolella on kuitenkin yllättävän yksityiskohtaista sääntelyä, jollaista en Suomessa tiedä olevan (tosin tästä tiedän aika vähän). Hypätään esimerkkiin:

Olen nyt töissä virastossa, joka valvoo utilities- eli perustarvelaitosten, toisin sanoen vesi-, sähkö-, ja kaasulaitosten toimintaa. Yhtenä monista ohjekirjasistamme on jokaiselle toimialalle oma, kolmekymmensivuinen vihkonen asiakkaan oikeuksista. Täällä vesi, sähkö ja kaasu katsotaan perustarpeiksi, joihin pääsyä ei saa rajoittaa esimerkiksi liian kalliilla hinnoittelulla tai katkaisemalla jakelu laittomasti vaikkapa maksamattomien laskujen vuoksi.

Jakelua kyllä joskus keskeytetään maksuhäiriöiden vuoksi, mutta katkaisu ja uudelleenkytkentä ovat todella tarkasti viranomaistaholta ohjeistettuja ja valvottuja toimenpiteitä. Aina ennen liittymän sulkemista laitoksella on velvollisuus neuvotella todistetusti asiakkaan kanssa esimerkiksi osamaksusuunnitelmasta, mahdollisista valtion avustuksista (joita vähävarainen voi saada selviytyäkseen utilities-laskuista), alennuksista tai jopa velan anteeksiannosta.

Niukoille joutuneita varten on täällä useitakin erilaisia oikeusaputoimistoja, jotka antavat talous- ja oikeusneuvontaa maksutta, ja voivat asiakkaan puolesta neuvotella näitä riitatilanteita. Toissapäivänä jouduin juuri ennen työpäivän loppua lähettämään kiireellisen lehdistötiedotteen sekä virallisen selvityskirjeen saatesähköpostin kanssa osavaltion Energiaministeriöön, koska eräs suuri sähkölaitos oli katkaissut yhdeltä asiakkaaltaan sähköt sääntöjen vastaisesti kello kolmen jälkeen arkipäivänä. Katkaisun saa tehdä vain arkisin välillä 9-15, perjantaisin ennen kello yhtä, viikonloppuisin ja juhlapyhinä ei ollenkaan.  Lain ja valvonnan puitteissa yksikin rike katsotaan niin vakavaksi, että se uutisoidaan välittömästi, ja tiedotetaan ministeriportaaseen saakka.

Muutenkin täkäläinen systeemi tiettyjen oikeuksien valvonnassa on yllättänyt. Vaikka ammattiyhdistyksillä ei täällä ole samanlaista neuvotteluvaltaa kuin Suomessa - eivätkä ammattiliitot ylläpidä työttömyyskassoja, vaan työttömyysvakuutukset otetaan yksityisiltä vakuutusyhtiöiltä -, ainakin julkissektorilla työsuhde-edut ja oikeudet ovat jopa suomalaisia parempia.

Vakityöntekijä virastossamme on oikeutettu 4 viikon palkalliseen vuosilomaan, jonka lisäksi käytössä on 20 päivää (yhtäjaksoisia tai irrallisia päiviä) syyperusteista, palkallista lomaa. Nämä päivät pitää aina perustella, ja niitä saa henkilökohtaisiin menoihin, kuten sairaan lapsen tai muun sukulaisen hoitamiseen. Oman sairauden aikaiset sairaslomapäivät ovat erikseen. Huom, kaikkien etuuksien suhteen suuriakin työpaikkojen välisiä eroja on.

Virastossamme sairaslomaa saa kaksi päivää omalla ilmoituksella, kolmannesta eteenpäin tarvitaan lääkärintodistus. Ensimmäinen sairaspäivä on käsittääkseni aina palkaton. Yleistä, perustelematonta palkatonta lomaa saa pyynnöstä enintään 10 viikkoa joka vuosi, tätä oikeutta ei työnantajalla ole mahdollisuutta evätä kuin erittäin painavasta syystä. Toisin sanoen, jos on säästöjä tai muu toimeentulon lähde, pystyy töistä olemaan poissa 16 viikkoa vuodessa (vuosilomat ja palkattomat lomat), ja lisäksi vielä neljä viikkoa syyperusteisesti.

Äitiysloman osalta muistelen kuulleeni, että täydellä työnantajan maksamalla palkalla vapaata on 3 kuukautta, sen jälkeen osavaltion maksamalla minimipalkalla 4,5 kuukautta. Minimipalkka on reilut 2000 dollaria eli 1600 euroa kuussa, eli aika paljon rutkemmin, kuin minimiäitiyspäivärahat Suomessa. Tämän lisäksi virastostamme saa 2 vuotta palkatonta vapaata lapsen hoitoon, eli jos perheestä tai suvusta löytyy toinen elättäjä, kotona lasta voi hoitaa yhteensä reilut kaksi ja puoli vuotta.

Täällä tunnetaan myös isovanhempainvapaa, eli jos isovanhempi vastaa lapsen hoidosta, siihen saa palkatonta vapaata yhteensä vuoden. Täkäläinen tuttumme odottaa vauvaa, ja sitä kautta on nähnyt väläyksen myös "neuvola"käytännöstä. Täällä raskaudenaikaiset lääkärintarkastukset ovat maksuttomia (Medicare eli kansallinen terveydenhoitorahasto kattaa ne), tosin haluamistaan ylimääräisistä ultraäänikäynneistä joutuu itse maksamaan, muistaakseni parisataa dollaria kerta. Niistäkin saa osan takaisin Medicaren eli jotakuinkin täkäläis-Kelan kautta.

Raskaudenaikaista hoitoa antava General Practitioner, GP eli yleislääkäri valitaan itse haluamaltaan lääkäriasemalta, mutta synnytyssairaala määrätään oman asuinalueen mukaan. Synnytysvalmennus on pakollista, ainakin yhden valmennuskerran verran. Sairaalaan tehdään tutustumiskäynti ennen synnytystä, ja täytetään hoitotoivelista, eli rastitaan haluaako kivunlievitystä, millaista, jne.

Yleensäkin Medicare toimii Kela-korvauksen lailla, eli on määriteltynä korvattavat hoitotoimet ja niille maksukatto, jonka mukaan korvaus hoidosta haetaan. Korvauksen saa ymmärtääkseni joko shekkinä tai käteisellä suoraan Medicaren toimistosta, kun sinne marssii lääkärilaskun kuitin kanssa. Osa lääkäreistä laskuttaa suoraan Medicarea, jolloin itse maksaa vain osan, tai ei mitään, lääkärinlaskusta.

Meitä Medicare ei toistaiseksi koske, sillä järjestelmään pääsee vasta pysyvän oleskeluluvan saatuaan. Lisäksi Centrelink eli valtiollinen sosiaalitoimisto myöntää terveydenhuollon lisämaksukortteja opiskelijoille, eläkeläisille ja pienituloisille. Kortin avulla saa katettua lääkärikuluista sen osan, jota Medicare ei korvaa.

Palkansaajien eläkemaksut maksavat työnantajat, eli summaa ei pidätetä palkasta, vaan maksetaan bruttopalkan päälle suoraan eläkerahastoon. Itselläni on veroprosentti tällä hetkellä 5 - 7% Suomen tasoa pienempi, vaikka tulot ovat isommat, koska TYEL:iä ja sairausvakuutusmaksuja ei pidätetä palkasta (tosin olen kyllä maksanut yksityisen sairausvakuutuksen). Sosiaaliturvan erojen pohdinta jatkuu, kunhan saan taas kerättyä enemmän tietoa aiheesta - pysykää kanavalla!

Suomi tutuksi!

Vaikka emme olekaan täällä eläintarhaeläimen veroisia nähtävyyksiä - joka viides mantereen asukki on joka tapauksessa alun perin muualta* -, kohtaa silti joskus hauskoja luuloja tai kysymyksiä suomalaisuuteen liittyen. Tässäpä näytteitä:

Täällä toimistoissa käytetään superkäteviä, eri kokoisille paperinipuille tarkoitettuja paperiklipsejä, joita en ole nähnyt Suomessa. Kun satuin mainitsemaan tästä työkavereille, keskustelu johdattui pyykinpesuun ja kuivaukseen. Jotenkin kollegat erehtyivät luulemaan, että Suomessa ei ole myöskään pyykkipoikia, jos ei ole niitä paperiklipsejäkään. Kun selvitin, että pyykkejä kyllä kuivataan narulla, koska kuivausrumpu ei ole vakiovaruste joka asunnossa, seuraava ihmetyksen aihe oli saunan käyttö pyykinkuivaustilana. Kerroin, että meillä oli suomalaisessa kerrostalokaksiossamme sauna, kuten uusissa kerrostaloissa yleensäkin. Ihmetys vain syveni. Miksi ihmeessä haluaisimme höyrykaapin kotiin? Kuvailin, että sauna on ihan oikea huone, tosin pieni, ei mikään kaappi tai höyrylaatikko. Sitten sainkin selittää, että mihin sitä saunaa tarvitaan. Miksi ihmeessä kukaan huvikseen kotona hikoilisi, kuntosalien ja kylpylöiden saunat nyt vielä ymmärtää. Ruotsissa usein työmatkaillut brittipomoni ilmaantui paikalle lyömään lisää löylyä tarinaan kuvailemalla, miten saunassa hakataan kanssalauteilijoita koivunoksakimpuilla ja sitten pöyritään hangessa tai uidaan avannossa. Tässä vaiheessa osa kuulijaporukasta jättäytyi edes yrittämästä ymmärtää.

Eilen töissä huomattiin, että tapanani on aina näyttää Finnish Thumbs eli suomalaiset peukut. En ollut itse tajunnut, että vastaan usein ihmisille - esimerkiksi kysyttäessä, ehdinkö hoitaa jonkun tehtävän tai olenko ymmärtänyt jonkin uuden työtehtävän ohjeistuksen - näyttämällä peukaloita ylös, eli kaikki ok, good to go. En ole ikinä kiinnittänyt asiaan huomiota; onko peukkuilu yleisesti suomalainen ilmiö, vai vain jostain syystä itselleni tarttunut tapa. Kuulemma näyttää ihan (huippuhauskan ja kekseliään) Wallace&Gromit - vahanukkeanimaation Gromit-koiralta, joka mykkänä hahmona elehtii vain käsimerkein ja ilmein, muunmuassa kaksin käpälin peukkuja näyttämällä, kun onnistuu/saa mennä/kaikki kunnossa.

Täkäläisiä kiinnostaa erityisesti, mitä Suomessa perinteisesti syödään. En tiedä, olenko harvinaisen surkea ruokalähettiläs, mutta en yleensä muista mitään muita ruokia kuin karjalanpaistin ja -piirakat, joululaatikot (peruna-, porkkana-, ja lanttu-), sekä kesäkeiton (yäk). Mainio keskustelu oli etenkin seuraava:
Kollega: "Syötte varmaan paljon suolattua poroa Suomessa, eikös poropihvejä tarjoilla ravintolassa?"
Minä: "No ei oikeastaan... kyllä ravintolassa yleensä syödään muuta lihaa, poroa on vähän erikoisemmissa tai hienommissa paikoissa."
Kollega: "Ai mitä lihaa, tuskin teillä siellä sentään naudanpihviä on?"
Minä: "(?) Kyllä nautaa saa, niitä nimenomaan ravintolassa usein syödään"
Kollega: "Mutta eivätkö lehmät jäädy kuoliaaksi siinä ilmastossa?"
Minä: "Kyllä varmaan, jos olisivat talvella ulkona, mutta ne pidetään sisätiloissa talven ajan."
Kollega: "Onpa hemmoteltuja lehmiä!"

Mutta koska työkavereinani on tällä hetkellä ihmisiä Australian lisäksi mm. Kiinasta (sekä Hong Kongista että manner-Kiinasta), Vietnamista, Britanniasta, Ruotsista, Tanskasta, Romaniasta, Puolasta, Italiasta ja Seychelleiltä, suomalaisuus ei erityisemmin erotu outoutena joukosta.

Brittitouhuajat, keksijä Wallace, sekä luottoapuri, oikea käsi koira Gromit. Kuva Google-kuvahaulla.

* Tarkennus: kun muutama sukupolvi taaksepäin mennään, niin toki lähes jokainen on alkujaan muualta. Esimerkiksi WA:n osavaltiossa vain 2% asukkaista on aboriginaaleja.

Nokkelasti naapurissa

Jos joku on innoissaan odottanut lisäsisältöä blogin osastolle Tapetilla täällä eli Newsflash from Down Under ja manaillut, kun sivu ei päivity, syy seuraa tässä. Täällä ei kerta kaikkiaan ole kovin vaihtelevia lehtiuutisia, vaan juttuaiheet pyörivät kuukaudesta toiseen samojen aiheiden ympärillä. Kuten aiemmin olen maininnut, sensaatiohakuiset väkivalta- ja onnettomuusaiheet ovat jokapäiväisiä, mutta esimerkiksi politiikasta ja päätöksistä uutisoidaan melko vähän. Poikkeuksina nykyhallituksen lobbaama kiistanalainen carbon tax eli hiilidioksidivero; sekä laittomat venepakolaiset, joita Australian aluevesille tulvii Indonesian suunnasta -  Afganistanista ja muista kriisipesäkkeistä paenneina. Koska lehtiuutisia myös taustoitetaan täällä valitettavan vähän, otin asiakseni etsiä aiheista taustatietoa. Aloitin Christmas Islandista, jolla siis sijaitsee Australian laittomien pakolaisten vastaanottokeskus, eristysleiri toisin sanoen. Ennen kuin huomasinkaan, täysin muut aiheet imaisivat mukaansa.

Christmas Islandin historia on vaiheikas. Australian haltuun toisen maailmansodan yhtenä tapahtumanäyttämönäkin toiminut fosfaattikaivossaari päätyi 1950-luvulla. Australia pulitti Singaporelle vajaat kolme miljoonaa puntaa silloista rahaa Joulusaaresta. Kiehtovampaa on, että samaan aikaan Australia sai hallintaansa myös vielä etäämpänä merellä sijaitsevat Cocos (Keeling) Islands eli Kookossaaret tai Keelingin saaret. Kookossaaret koostuvat koralliatollista, ja asukkaita trooppisen laguunin rannoilla on nykyään kuutisensataa. Saarelle liiikennöi säännöllinen lentoreitti Virgin Australialla, ja koska menopaluulippu irtoaisi hintaan $800, alkoi seuraavana lomakohteena houkuttaa.

Asumattomat Kookossaaret löytyivät 1600-luvulla ja asutus starttasi 1800-luvun alussa, kun skottilainen merikapteeni John Clunies-Ross purjehti ohitse ja bongasi mielestään oivan tulevan asuinpaikan perheelleen, päättäen palata myöhemmin takaisin. Kapteenin epäonneksi sivistyneen maailman sääntöihin kyllästynyt, Borneolla palvellut brittivirkamies Alexander Hare eli sattuvasti Jänis sattui keksimään saman idean, haali matkaansa 40 malesialaista vaimoa ja lähti perustamaan saarelle uutta uljasta paratiisia, Aatamina Eevojen keskelle. Kun kapteeni sitten oman vaimonsa, lastensa, anoppinsa ja miehistönsä kanssa seilasi rantaan, ällistys oli molemminpuoleinen. Etenkin, kun kapteenin miehistö keksi siltä istumalta haluta omakseen sekä saaret että virkamiehen vaimot. Virkamies oli ilmeisesti kirjanpitäjä, koska vaimoja ei miehen seura kiinnostanut uusien mahdollisuuksien avauduttua, ja niin jäi britti-Aatami itsekseen. Virkamies lähti lopulta yksin saarelta, koskaan palaamatta.

Lisää kiinnostavaa historiaa löytyy Australian toiselta puolen, Nauru-saarelta (Kookossaaret ovat täältä länteen ja Nauru itään). Vatikaanin jälkeen maailman toiseksi pienin valtio Nauru on Australialle läheinen, sillä Naurulla toimi 2000-luvun mittaan Australian toinen pakolaiskeskus. Sen avaamista uudelleen väläytellään aika ajoin, mutta ainakin toistaiseksi on menty Joulusaaren kapasiteetilla. Ideana käsittääkseni on, että laittomat pakolaiset eivät saisi jalansijaa Australian mantereelta, jolloin heihin ei tarvitse soveltaa Australian lakeja. Vastineeksi pakolaisten ylläpidosta Australian valtiovarainministeriö laati myös Naurun vuosibudjetit. Huomioiden, että Naurun valtion koko rahastoitu varallisuus kutistui 1990-luvulla huonojen sijoitusten vuoksi 1,3 miljardista aussidollarista vain kymmenesosaan eli 130 miljoonaan, tämä vastapalvelus oli varmaan ihan tervetullut. Australia on kyllä avustanut myös terveydenhuollon ja koulutuksen saralla, kuulemma.

Fosfaattikaivoksilla 1980-luvulle saakka vaurastunut Nauru joutui kehittelemään uusia tulonlähteitä, kun merilinnunkakasta aikojen saatossa muovautunut fosfaattivaranto louhittiin loppuun. Siispä Nauru siirtyi pakolaisten isännöintiin, sekä tunnustamaan tarvittaessa uusia maita, sopivaa summaa vastaan tottakai. Nauru on ensimmäisten joukossa tunnustanut mm. Kosovon, Abhasian, Etelä-Ossetian ja Kiinan Tasavallan eli Taiwanin (Taiwanin virallinen nimi todella on Republic of China, ja maata hallitsee Kiinan oppositiopuolue Kuomintang eli Kiinan Nationalistipuolue. Sen isomman Kiinan virallinen nimi on People's Republic of China eli Kiinan Kansantasavalta).Vastineeksi Nauru on saanut 50-130 miljoonan aussidollarin avustuspaketteja tunnustamiltaan mailta. Harvinaisen innovatiivista talouspolitiikkaa. Naurulaisten think out of the box - logiikasta voisi olla oppia myös Suomelle, joka jatkuvasti painiskelee milloin missäkin lamassa, uuden Nokian löytymättömyyden jättämässä epätoivossa.

Edes trooppisten saarten rannoilla ei eletä vain kalasta ja simpukoista.

Kohtaaminen erämaassa

Kävimme viikonloppumatkalla pohjoisessa, tosin ei kovin kaukana tämän maan mittakaavassa. Ajoimme Nambungin luonnonpuistoon noin 250 kilometrin päähän Perthistä. Reitti pitkin rannikkoa - Indian Ocean Drive - palkitsi näkymillään, vaikka varsinaisia merimaisemia näkyikin vain satunnaisesti. Matkalla kasvillisuusvyöhyke ehti vaihtua viitisen kertaa. Ajomatkamme alkoi Perthin ympärysseudun lehtipuuvaltaisista, lehtotyyppisistä metsistä, reitti jatkui matalia heinätuppaita ja pensaita puskevaan maastoon. Välillä ajoimme suomalaista mäntykangasta muistuttavan maiseman halki, tosin mäntyjen neulaset olivat reilusti vaaksan pituisia. Sitten tunnelma vaihtuikin erikoiseen "kaislapalmu"vyöhykkeeseen: näitä grasstree - eli ruohopuu-palmutumppeja kasvaa vieri vieressä silmänkantamattomiin, tuuheapäisten menninkäisten armeijoina. Lopulta ajoimme Skotlannin nummia muistuttavan,  loivasti kumpuilevan varvikon keskellä. Saapuessamme Nambungiin nummien ylitse erottui korkeita hiekkadyynejä, jotka valtaisivat rantamaaston kokonaan, jos dyynien kulkua ei ehkäistäisi niitä sitovaa aluskasvillisuutta istuttamalla.

Ruohopalmujen maassa.

Intian valtameri on turkoosi ja hiekka valkeaa, etenkin Lancelinin kalastajakylän rannalla.

Nambungin nähtävyys ovat pinnacle't, hiekkamaasta esiin työntyvät kivipilarit ja -paadet. Paikka on yllättävän vetovoimainen näköjään, sillä saapuessamme luontopolun alkupäähän saimme melkein tyrkkiä kanssavaeltajia eteenpäin kyynärpäätaktiikalla. Kivimuodostelmien keskelle pääsee sekä autoreittiä, että kävelypolkua pitkin. Huomasimme pian, että kansa keskittyi jalkapatikkareitin alkuun, ja kun jatkoimme muutamat sata metriä syrjemmälle, saimme tutkailla vajaan parin kilometrin mittaisella polulla lähes kaksin. Pinnaclet ovat ilmeisesti muodostuneet muinaisen meren alla, hautautuneet meren katoamisen jälkeen dyyneihin ja paljastuneet aina aika ajoin, kuten nyt. Oli vaikuttavaa vaellella äänettömien kivien keskellä, laskevan auringon alla, kaukana kaikesta (paitsi muista turisteista). Kohtasimme myös kaksi villiä nokkasiiliä yhtäkkiä yllättäen! Tosin kohtaaminen ei ollut täysin onnistunut ainakaan toiselle siilille, sillä se halvaantui paniikissa paikalleen, kun ympärille kertyi ihmettelijöitä laumaksi asti, meidän esimerkkimme harmillisesti innoittamina. Onneksi siili pääsi lopulta onnellisesti turvaan kotipusikkoon.

Kivien valtakunnassa. Abotarinan mukaan kivet ovat juoksuhiekkaan hautautuneiden nuorukaisten sormia.

Pelottomat vaeltajat. 

Pienet oudot asiat

Lintujen lisäksi olen bongaillut pieniä eroavaisuuksia paikallisen elämänmenon ja suomalaisten tapojen välillä. Tai ehkäpä erot ovat vain omien tapojeni, ja täkäläisten tekemisten välillä. Huomioita seuraa kuitenkin:

1) Sormiruuat. Täällä aika moni asia syödään sormin. Toki muille suomalaisillekin voi olla ihan tavallista, että pizza ja ranskikset pistellään aina kourilla menemään, vaikka itse käytän aterimia. No hampurilainen nyt menee käsissä pidellen, niinhän se kuuluukin syödä. Mutta vaikka erilaiset täytetyt leipäset kuuluisikin syödä käsin, esimerkiksi stake sandwich eli pihvitäytteinen (pitaleipätyyppinen) leipä tulee mielestäni kunnolla käsitellyksi vain veitsen ja haarukan kera. Vaikka pihvi yleensä on hyvälaatuisen murea, on se helpompi pistää suupalasiksi työkaluilla pelkkien hampaiden sijasta. Oudointa kuitenkin on, että myös salaatti on täällä ainakin joillekin käsipelillä syötävää ruokaa, ja fetapalat ynnä muut sattumat saa mukaan kääräisemällä ne sormin salaatinlehteen. Flunssakammoinen käsidesin ystävä ei ihan jokaisen ruuan käpälöintiä käsitä.

2) MYO eli make your own, tee itse omasi. Neronleimaus-bisnesidea, suosiosta päätellen. Täällä on useita erilaisia vastaavia ruokapaikkoja, joissa asiakas koostaa itse itselleen sopivan annoksen, olipa kyseessä sitten pizza, täytetty patonki tai muu leipä, salaatti-, tai hedelmäsalaattiannos tai jäätelökulhollinen. Ilmeisesti se ensimmäinen ja alkuperäinen ruuat aineksina myyvä innovoija oli MYO-niminen lounasketju. Minusta on uskomatonta, että ihmiset maksavat siitä, että saavat itse kasata tarjottimelleen jonkun alustan (kuten pizzapohjan, pitaleivän, patongin tai paahtoleivän) ja mättää sen sisään valmiiksi pilkottuja erilaisia salaattiaineksia ja liha-, kala-, broileri-, ja kasvistäytteitä, sekä levitteitä ja/tai soosseja. Pizzakin paistetaan itse. Ja tämän ällistyksen ääneen julistettuani, on paras tunnustaa, että olen MYO:n uskollinen asiakas. Voi kätevyyttä, kun ei tarvitse aamukiireessä kyhätä jostain jääkaapin perukan aineksista lounaspatonkia kasaan, vaan voi kävellä 10 metriä työpaikan ulko-ovelta tällaiselle kojulle ja haalia kaikki tuoreimmat ja herkullisimmat täytteet samaan leipään.

3) Tukat. Täällä hiusmuoti on erilaista kuin Suomessa. Tietymättömissä ovat villisti värjätyt kampaukset, ja ylipäätään mitkään erikoisemmat, tai edes lyhyet leikkaukset. Naisista 99 %:lla on pitkät hiukset, kampauksena on yleensä aina löysä nuttura päälaella. Ihmettelin aluksi aamuisin, miksi väki liikkuu niin likaisissa hiuksissa, kun kaikkien suortuvat näyttivät niin hoitamattomilta. Sitten tajusin, että enemmistö vain lähtee suoraan suihkusta töihin ja kouluun, kuivaamatta hiuksia siinä välissä. Puoliksi kuivunut sotkuinen tukka näyttää kauempaa likaiselta. Sotkettu, pöyhitty pörröisyys on muutenkin in, ainakin koululaisilla. Olen päätellyt, että kyseessä on jonkinlainen hiljainen kapina koulupukuja vastaan, sillä hiukset ovat ainoa asia, jossa ei noudateta kohteliaansiistiä kravatti-kauluspaita-linjaa.

4) Tulostaminen. Täällä ei näköjään metsäkato tai muu paperin tuhlailu huoleta, sillä kaikenlaista printtaillaan surutta, yksipuoleisina kopioina tottakai, useita luonnosversioita samoista asiakirjoista lukemista ja kynällä korjailua varten. Paperinkierrätyslaatikoita ei ole, eikä samojen printtien tyhjiä puolia käytetä luonnostulostukseen uudelleen. Kun ensimmäisenä päivänä töissä kysyin, minne nakkaan turhat tulosteet, sain vastaukseksi hölmistyneen katseen ja tokaisun: jos vaikka roskikseen kuten muutkin. Kun on ikänsä kierrättänyt paperia, ei omatunto salli heittää ihan hyviä, vain puoliksi käytettyjä uudehkoja aanelosia roskiin! Siispä kasaan niitä työpöydälleni toivossa, että joku jo lähikuukausina havahtuu kierrätyksen tarpeeseen. Tai tutustun johonkuhun perheeseen, jonka lapset tarvitsevat loputtoman lähteen piirustuspaperia.

Täällä nämä kaikki oudot asiat tapahtuvat, Perthissä.

Arkiset eläimemme

Meren ihmeiden jälkeen on aika esitellä kotipihan peruseläimistö. En ole mikään lintubongari, mutta suomalaisista linnuista tunnistan kyllä talitiaiset ja punatulkut, varikset ja harakat, sekä muutaman muun kuten peipon, västäräkin ja sorsan. Linnusto on täällä tietenkin ihan toisenlaista. 

Australian raven eli täkäläinen vastine varikselle. Suomalaisen korpin näköinen, mutta variksen kokoinen aussikorppi on jokaisen puustoisen ja puistoisen alueen vakiovahti. Täällä meilläpäin, upouudella asuinalueella, korppeja näkee vain harvakseltaan, koska istutetut puut eivät ole vielä kasvaneet täyteen mittaansa. Muualla peritavallinen korppi selvästikin arvostaa lehvästöisiä, korkeita tähystelypaikkoja. Korpissa koomisinta on ääni, sen raakunta on miksaus lampaan, kissan ja kiukkuisen vauvan moikunaa. Vää-mää-nää-bäääääööää. Kun ensimmäisen kerran kuulimme kyseisen linnun ääntelyä rantapuistikossa Cottesloessa, piti oikein tarkkailla, mistä pahoinvoivan vuohen ääni tulee. Maasta vai puusta, ilmasta vai merestä. Epätoivoiseen, pitkään ja matalaan määkäisyyn päättyvä huuto naurattaa yhä.

Kuva: Wikipedia.

Australian magpie eli paikallisharakka. Harakka on meikäläisten harakalle vain kaukaista sukua, mutta on nimetty harakaksi samankaltaisen ulkonäön takia. Aussiharakka on itse asiassa kuuluisa laululintu, jolla on kuulemma varsin monipuolinen ääni. Sitä kutsutaan myös huilistilinnuksi. Kumma kyllä, en ole itse koskaan kuullut (tai tiedä kuulleeni) harakan ääntä, koska aina kun minä kyseisen linnun näen, se on hipihiljaa. Maassa harakka liikkuu linnuksi niin erikoisesti - kahdella jalalla tasaisesti kävellen, ei tasajalkaa pomppien tai muutenkaan hypähdellen -, että sen on ehdotettu kuuluvan johonkin omaan heimoonsa. Harakkaporukka on hauskaa katseltavaa, sillä ne joko tepastelevat tärkeän näköisinä nurmikolla, tai leikkivät hippaa: yksi nappaa nokkaansa jonkun risun tai vastaavan, ja muut jahtaavat johtajaa lennossa. 

Kuva: oma. 

Cockatoos eli kakadut. Kakaduja on täällä jos vaikka minkälaisia. Useimmin olemme nähneet harmaa-pinkkejä galah-, sekä valkoisia corella - kakaduja. Kakadun tunnistaa kakaduksi, eikä joksikin muuksi papukaijaksi, isosta tai pienemmästä sulkaharjasta päässä. Ja huom., en ole biologi, joten pieleenkin voi mennä tämä määritelmäni. Kakadut liikkuvat useimmiten pieninä parvina ja etenkin aamuisin vaeltelevat (istutetuilla) nurmikoilla nokalla nävertelemässä, juuria ja siemeniä kaivellen. 

Kuvat: Wikipedia.

Täällä ei tietenkään ole Suomesta tuttuja arkieläimiä kuten oravia ja rusakoita. Rusakoiden tilalla on kenguruita, tosin niitä ei kaupunkioloissa ainakaan täälläpäin maata näe. Kauempana outback'issa kylläkin. Oravia on aikoinaan mantereelle tuotu, mutta ne ovat eläintarhapopulaatioita lukuun ottamatta kuolleet sukupuuttoon. Kurja kohtalo, mutta muut epäonnistuneet eläinsiirrot huomioiden, varmaan ainoa muun eläinkunnan kannalta hyvä lopputulema. Australiaahan tunnetusti riivaavat mm. myrkkysammakot, kamelit ja jänikset, joita aikoinaan fiksuina pidetyt ihmiset ovat maahan tuoneet. Tuontielukat lisääntyvät saalistajien puutteessa räjähdysmäisesti, ja vievät elintilaa alkuperäislajeilta.

Tosin yksi alkuperäislaji, jolta elintilaa saisi minun puolestani viedä, ovat torakat. Opin juuri, että täällä on 400 erilaista torakkalajia. Hip ja hurraa. Tietenkin pitäisi muistaa, että vain muutama noista on kotien kestoinhokkeja ja loput elävät luonnossa ihan keskenään, muita olentoja eri tavoin - mm. ruokana olemalla - hyödyttäen. Mutta silti... ällöjä ovat. Oheisesta linkistä englannintaitoisille lisää ötökkätietoutta, sekä kaikille upeita maisemia Australiasta, hyönteisistä innostuneen aussivalokuvaaja Nick Monaghanin valokuvablogissa:

http://lifeunseen.com/index1.php