Koulun aloitus Australiassa

Perheessämme on takana puolikas kouluviikko, siis kokonaista kolme päivää koulumaailmaa eskarin aloituksen muodossa. Ja tämähän riittää kokemusasiantuntijuuteen, hehe! Tällä hetkellä todellinen faktatietämys Suomen ja Australian koulujen eroista on vielä alkutekijöissään, mutta joitain tuntemuksia ja tunnelmia siis mutua voinen vapaasti kirjoittaa. Perustuu näkemääni ja kuulemaani, sekä kevyeen googlaukseen. Alkuun huomio, että koulukäytännöt vaihtelevat jonkin verran osavaltiosta toiseen. Länsi-Australiassa pakollinen esikoulu alkaa sen kalenterivuoden tammikuussa, jona lapsi täyttää 5v vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Näinpä omassa tapauksessamme lapsi aloitti eskarin nelivuotiaana, viisivuotissynttäreihin on vielä pari kuukautta. Joissain osavaltioissa aloitus on vuotta myöhemmin. 

Kakkoshuomiona todettakoon, että tarttumapintani suomalaisiin kouluihin on todella ohutta. Omasta peruskoulutaipaleestani on jo yli kaksi vuosikymmentä, enkä nuorimman serkkuni lisäksi tunne ketään, joka olisi peruskoulua käynyt lähivuosina. Eli tässä vertaan hataraa käsitystäni aussikouluista vielä hatarampaan käsitykseeni suomikoulujen nykytilanteesta... älkää käyttäkö tätä minkäänlaisena päätöksenteon pohjana.

Hyppään kuitenkin tapani mukaan rohkeisiin väitteisiin, eli mitkä asiat tällä hetkellä koen miinuksina ja plussina muksumme kouluelämässä. Aloitetaan miinuksista, niin voi päättää positiivisiin. 

MIINUKSET

Kouluruokailu

Enpä olisi yläasteella uskonut, että joskus kirjoitan tekstin hehkuttaakseni suomalaista kouluruokailua. Toki silloinkin jollain tasolla tajusin, että maksuton kouluruokailu on etu. Läheskään kaikki ruoka ei minulle maistunut enkä vieläkään pysty syömään näkkileipää, koska söin sitä usein sellaisina päivinä, kun ruokalan valikoima ei vain mennyt alas (inhoan näkkileipää, vaikkakin rakastan hapankorppuja). En myöskään juuri koskaan kotona tarjoile porkkanaraastetta, koska koulun perussalaatti porkkana-appelsiini-rusina-setti oli mielestäni aika karmeaa. Mutta. Kahdentoista vuoden peruskoulu- ja lukioputkeen mahtui paljon myös niitä päiviä, kun ruoka oli vähintään ok ellei peräti hyvää. Ja nyt tajutessani kouluruokailun pointin vanhempien näkökulmasta, en voisi sitä enempää ylistää. 

Australiassa ei ole maksutonta kouluruokailua. Monilla kouluilla on kantiinit, joista voi ostaa syötävää, mutta ne eivät pääsääntöisesti tarjoa monipuolista, terveellistä buffettia kuten Suomessa, vaan jenkkimalliin pizzaa, nugettia, ehkä lihapiirakkaa. Suurin osa vanhemmista pakkaa lapsille eväät koko päiväksi (jos pakkaa). Meilläkin ensiostos kouluun oli lounas-kylmälaukku, jonka saa kylmäkallella säilymään viileänä luokassa. Koulussa ei siis ole jääkaappia lounaille, vaan ne pannaan lokerikkoon repun ja hatun kanssa. Tuskailin lounaan valmistusta ennakkoon enemmän kuin oli tarpeen, koska ajattelin, että lounaiden tulisi olla monipuolisia, maistuvia, terveellisiä jne. Jo nyt olen hyväksynyt, että jos kouluun lähtee täytetty voileipä ja hedemä- ja vihannesvalikoima vaikka useamman kerran viikossa, se riittää vaihteluksi. Syödään sitten illalla yhdessä monipuolisemmin. 

Mitä en sen sijaan käsitä/hyväksy, on lasten eriarvoisuus. Australiassa ajatellaan, että on vanhempien oikeus ja velvollisuus ruokkia lapsensa ja pitäytyä haluamassaan ruokavaliossa. Mielestäni taas Suomessa on oivallettu erinomaisesti, että on lapsille hyväksi oppia uusia ruokia koulussa, sekä ruokailu- ja käytöstapoja. Täällä välipala syödään luokassa, usein matolla istuen kuin piknikillä, eli mitään ruokailuvälinetaitoja siinä ei hanki. Vanhempien oikeus ruokkia lapsensa ei valitettavasti käänny automaattisesti velvollisuudeksi, eli jo tässä kohti koulupolkua olen huomannut, miten joillain lapsilla ei ole juuri lainkaan ruokaa mukana tai on esim kuiva nuudelipaketti: niitä sitten napostellaan kun ei muutakaan ole. Meidän koulumme yrittää tähän sikäli puuttua, että koulussa on kerran viikossa "aamupalaklubi" eli koulu tarjoilee papu-paahtoleipä-aamiaisen osallistujille, ja aamu- ja iltapäiväkerhossa saa jonkun pienen välipalan eli usein juuri paahtoleipää, ehkä hedelmiä. Nämä ovat kuitenkin maksullisia eli vain niille lapsille, joiden vanhemmat haluavat palvelun ostaa. 

Välitunnit

Käsittämättömästi koulussamme ei ole varsinaisia välitunteja. Suomessa ainakin ennen muinoin oli 45 minuutin opetustunnit ja välissä vartin tauko, toki tuplatunteja oli olemassa. Koulussamme täällä on kaksi leikkitaukoa koko päivän aikana, tosin ruokataukoja on lisäksi kolme: aamun välipala, lounas, ja iltapäivän välipala. Leikkitauot kestävät 20 minuuttia eikä minulle ole vielä selvää, ovatko ne tosiaan vapaata aikaa pihalla, vai onko se leikkiä, silti jollain tasolla ohjattua toimintaa luokassa. 

Kuvittelisin, että välitunteja ei ole, koska ison lapsilauman saaminen takaisin sisään ja oppimaan olisi hankalaa. Lapsemme eskariluokassa on 30 oppilasta, tosin siellä on myös kaksi opettajaa tai pikemminkin ope ja avustaja. Silti, muistelen kaiholla omaa vapaan leikin täyttämää lapsuuttani, jonka lähes kirjaimellisesti vietin metsässä. Metsää oli kotipihalla, metsää oli koulun pihalla, metsää oli kaikkialla. Täällä koulun piha on vielä tällä hetkellä lähes tyhjä, avara, kuuma ja polttava nurmikenttä, siitä lisää seuraavaksi. 

Koulukiinteistö

Koulumme on upouusi, se avautui viime vuonna. Eli kuvittelisi olevan hyvä ja hieno. Tavallaan se onkin sikäli, että kaikki tilat ovat siistejä, hyvässä kunnossa ja varmaan tarkoitukseen sopivia. Itse koulukompeksin suunnittelu on kuitenkin täysin oman järkeni vastaista eli viidensadan oppilaan koulua varten raivattiin noin neljän jalkapallokentän verran tilaa eukalyptusmetsään, siis kaadettiin alta aivan kaikki. Koulurakennuksia on ripoteltu sinne tänne, pääasiassa yhteen tasoon. Jokainen luokka-aste on erillisessä rakennuksessa, lisäksi toimisto, kirjasto, liikuntasali ja kaikki muukin ovat erillisinä rakennuksinaan. Samat toiminnot olisi voinut  mahduttaa jalanjäljeltään puoleen tai jopa kolmasosaan nyt vaaditusta tilasta. Arvelen yhteen tasoon rakentamisen johtuvan pääasiassa säästösyistä: on valitettavasti halvempaa raivata tieltä metsää kuin rakentaa kerroksia. Tosin se on oletettavasti perusteltu turvallisuudella: vähemmän kaatumisia portaissa ja evakuointitilanteissa on helpompaa päästä ulos. 

Itseäni tämä tuhlaileva tyyli ahdistaa, koska nyt koulun piha on paahtavaa kenttää sen sijaan, että se olisi mukavan intiimi ja ihmislapsen mittasuhteissa. Kompaktimpi ja varjoisampi rakentaminen ei ole mitenkään mahdotonta, sillä vanhemmat koulut seudullamme on mitoitettu aivan toisin ja rakennukset ovat yleensä puiden katveessa. Perthissä on valitettavasti yltiöturvallisuusajattelu viety aivan äärilaitaan ja esimerkiksi korkeita puita ei nykyään haluta yleisöalueille, koska niistä voi teoriassa tippua oksia. Niinpä meidänkin koulumme pihalla on puita, mutta ne ovat pensaskoossa pysyviä koristepäärynöitä harvassa kuin kanan hampaat, eli eivät tarjoa lainkaan varjoa, viihtyisyyttä saati -- hui -- kiipeily- tai leikkimahdollisuuksia. Tosin, koululle ollaan tänä vuonna rakentamassa uutta "luontoleikkipaikkaa", mitä se sitten tuleekaan tarkoittamaan. Eli ehkä tämä miinus ainakin hieman lientyy. 

PLUSSAT

Koulupäivän pituus

Koulussamme koulupäivä alkaa ja päättyy aina samaan aikaan. Kauttaaltaan aidatun koulunpihan portit avataan 8.30, jolloin lapset pääsevät luokkiin, tunti alkaa 8.40. Iltapäivällä portit avataan klo 14.45 ja lasten on oltava koulusta ulkona klo 15, jolloin portit suljetaan. Oma muksumme menee iltapäiviksi koulun kerhoon, jonne hoitaja käy hakemassa luokasta. Aivan paras palvelu, ja napero viihtyy siellä erinomaisesti, koska pääsee leikkimään ihailemiensa isompien lasten kanssa. 

Alkuun ajatellen koulupäivä tuntui lyhyeltä, koska eihän se kenenkään työpäivän pituutta vastaa. Täällä onkin tavallista, että äidit tekevät osa-aikatyötä tai lyhennettyä työpäivää, jotta ehtivät hoitaa koulumatkat eli school runs. Täkäläiset lapset eivät yleensä kulje yksin kouluun ennenkuin isompina, näkemäni mukaan ehkä 9-10-vuotiaina. Pienemmät viedään ja haetaan, usein autolla, lähiörakenteen laajuuden vuoksi. Koulun iltapäiväkerho on meille pelastava tekijä, koska se on kohtuuedullinen ja turvallinen ratkaisu pidentää lapsen päivä aikuisten työpäivän mittaiseksi. Kerhomaksu riippuu vanhempien tuloista, meille se on noin kympin päivä eli viitisen euroa.

Kun vertaan suomalaisiin alakouluihin, joissa päivien pituus vaihtelee viikon mittaan neljästä kuuteen tuntiin, on aussisysteemi vanhemmille helpompi järjestää. 

Koulupuku

Tässä toinen aihe, josta en olisi itse yläasteikäisenä uskonut kirjoittavani positiiviseen sävyyn. En teininä ymmärtänyt ollenkaan muiden maiden koulupukukäytäntöjä tai ulkonäön sääntelyä ylipäätään. Rajoittavaa! Sananvapautta loukkaavaa! Oman tyylin kehittämisen kieltämistä! No, nyt vanhempana olen täysin päinvastaista mieltä ja on loogista, että saman koulun kaikki oppilaat ovat kouluaikana ns samasta muotista tyylin, muodin tai asuvalintojen suhteen. Tavoitteena on rakentaa ryhmähenkeä ja se tapahtuu psykologisessa mielessä kaikkein nopeimmin samanlaisen ulkoasun kautta. Tätä tärkeämpää kuitenkin on kiusaamisen sekä mankumisen minimointi. Toki lapset voivat kiusata tai marista mistä vain, mutta ainakin nuorempia lapsia todennäköisesti hillitsee se, ettei jatkuvasti näe mitä muilla on tai ei ole. Kun koulussa ei voi erottua tai leuhkia merkkifarkuilla, tai käänteisesti ei joudu piilottelemaan kirpparivaatteitaan, on ainakin yksi lasten välinen känä ehkä aavistuksen minimoitu. 

Koulupuku on koulussamme kauluksellinen t-paita ja shortsit, talvella voi laittaa college-housut sekä takin. Pitkähihaista koulupaitaa ei ole olemassa, näköjään kylmällä säällä muut vanhemmat laitattavat t-paidan alle poolon tai päälle siistin neuletakin koulun väreissä. Meillä koulun t-paidat, takki ja pakollinen lierihattu piti ostaa koulun sopimustoimittajalta logolla varustettuna, housut ja kengät voivat olla mistä vain, kunhan ovat oikeaa väriä. Joissain kouluissa puku on sukupuolitettu sikäli, että tytöille on hame tai mekko, meillä vaihtoehtoina ovat tytöille shortsit, housut, hame tai housuhame. Housuhameen tarkoitus on mahdollistaa kiipeilevätkin leikit, mitä itse pidän hyvänä. Hintaa asuvalikoimalle tuli noin satanen dollareissa (60€), mutta samoja vaatteita voinee käyttää parisen vuotta. 

Muksumme on julkisessa koulussa, jossa kaikki kouluun liittyvät kulut on minimoitu. Yksityiskouluissa koulupuvut voivat olla paljon virallisempia ja kalliimpia, lisäksi pitäisi tietenkin maksaa lukukausimaksut sekä erinäisiä harrastus- ja vapaavalinnaisainemaksuja. Olen periaatteesta julkiskoulujen kannattaja, mutta ymmärrän myös niitä perheitä, joissa mieluummin valitaan yksityiskoulu joko lisätuen tarpeesta tai lahjakkuuksien vaalintaan. Toki on vanhempia, jotka valitsevat yksityiskoulun lähinnä statussymbolina. Jos on rahaa polttaa asti niin mikäs siinä, kai. 

Yhteisöllisyys

Tämä aihe saattaa tulevina vuosina lipsua miinuksenkin puolelle, riippuen siitä, paljonko osallistumista meiltä vanhemmilta odotetaan. Mutta näin alkuvaiheessa koulussamme vaikuttaa olevan hyvä henki, reilu meininki ja oppilaat ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä. Nappula on sopeutunut hienosti isompien lasten ryhmään iltapäiväkerhossa ja onnessaan kertoo joka iltapäivä, miten tänäänkin sai Pokemon-kortteja tai oli muuten huomioitu 9-10-vuotiaiden piirissä. Yhteistyökykyä, sosiaalisuutta ja kaverillista menoa kannustetaan aikuisten taholta, olipa kyseessä opettaja tai kerhon ohjaaja. 

Koulussamme on amerikan-elokuva-meiningillä vanhempainneuvosto (parents' council), jonka toiminnasta en juuri muuta tiedä kuin tiedotustehtäviä somessa, sekä varainkeruuta erilaisiin tarpeisiin. Koululla on ainakin kerran lukukaudessa eli neljästi vuodessa teemapäivä, johon vanhempien odotetaan osallistuvan jollain tasolla, esim. hankkimalla lapselle naamiaisasun. Omasta lapsuudestani en muista yhtään tällaista tapahtumaa. Vanhempien odotettiin osallistuvan enintään kerran vuodessa vanhempainiltaan sekä luokkaretkirahaston varainkeruuleivontaan. Äitini paistoi aina mokkapaloja, muistan. Niillä olikin paras menekki. Kaipa neljä kertaa vuodessa johonkin taipuu, mutten itse ole yhtään innokas yleishäärijä koulun tapahtumiin ja tarpeisiin. Toisaalta, toki on mukava tutustua edes hieman saman naapuruston koululaisten perheisiin. Ensimmäinen koulun vuosikokous on jo ensi viikolla, eli siellä saanen vihiä, millaista sitoutumista pääsemme välttelemään.

Ensimmäisen kouluaamun iloa ja jännitystä.

Eräs arkipäivä Australiassa

Hyvää uutta vuotta, vaikka vuosi onkin jo "pitkällä". Kirjoittelin joululomalla jouluaiheista postausta, mutta nyt se tuntuu auttamattomasti myöhästyneeltä, joten jatketaanpa suoraan ihan muuhun. Kuluneen viikon torstai oli poikkeuksellisen takkuinen päivä. Näin jälkikäteen pohtien päivään tiivistyy kiinnostavaa vertailua (taas/edelleen), miten arki rullaa tahi pätkii Australiassa vrt Suomessa. Eikun tarinoimaan.

Aloitimme aamun puuhat muksun kanssa klo 7:30. E lähtee töihin jo seitsemän aikaan, sillä hänellä on pitkä ajomatka työpaikalle, ruuhkista riippuen 30-45 minuuttia. Itse yleensä herään puoli seitsemältä, jotta ehdin rauhassa havahtua, juoda aamuteen ja laittaa lapselle kouluun eväät valmiiksi. Meillä on tämä suuri muutos aivan edessä, eli nelivuotias aloittaa peruskoulun, tarkalleen sanoen esikoulun, ensi viikolla. Itse en ollenkaan allekirjoita aikaista aloitusikää, mutta minkäs teet. Lapsen täyttäessä 5v saman kalenterivuoden heinäkuuhun mennessä on kouluun lähdettävä. Hän on ollut jo koko tammikuun koulun kesälomakerhossa (vacation care): vien hänet aamulla 8.30 ja E noutaa illalla klo 17.30. Pitkiä päiviä, mutta onneksi lapsi viihtyy hyvin. 

Lomakerhoon on pitänyt pakata lounaslaatikko mukaan kuten kouluunkin, eli tämä käytäntö tulee sekä äidille että lapselle tutuksi ennen varsinaisen koulun alkua. Nimenomaan äidille, koska meillä kuten useimmilla muillakin äiti hoitaa evästyksen. Meillä käytännön syistä siksi, että isällä on suurempi kiire kellokorttitoimistoon kuin minulla joustavaan etätyöhöni, ja haluan laittaa tuoreet eväät aamulla laukkuun, en illalla jääkaappiin. Monissa muissa perheissä syy on sama, mutta on myös rutkasti niitä kotitalouksia, joissa ei edes neuvotella, koska Länsi-Australia laahaa ainakin pohjoismaita jäljessä sukupuoliroolien vanhanaikaisuudessa ja tottakai äiti hoitaa lapsiin liittyvät asiat, huoh. 

Yhtäkkiä lapsi sanoi, että jalkoja kutittaa kovasti. Hän raapi nilkkoja ja sääriä ja toiseen nilkkaan pullahti paukama. Ajattelin, että kyseessä on ärhäkkä itikanpisto ja laitoin pattiin aloe veraa liennytykseksi. Pian paukama kuitenkin paisui entisestään, n. euron kolikon kokoiseksi, jolloin ajattelin kyseessä olevan hämähäkinpurema. Niitä ei voi täällä täysin välttää. Pääasia on koittaa eliminoida myrkkyhämähäkit omasta pihapiiristä, mutta myrkyttömämpiä kömpii kuitenkin sisään vaikka mistä tuuletuskanavista. Ajattelin, että tarkkailen tilannetta; jo parin minuutin sisällä lapsen oikea jalka oli nilkasta nivusiin paukamien peittämä. Juuri viime viikolla hyvä ystävämme joutui kiidättämään koiranpentunsa eläinsairaalaan mehiläisenpiston aiheuttaman anafylaktisen shokin vuoksi, ja koiraparka selvisi pelkästään adrenaliinipiikin ansiosta. Tämän muistaen aloin hieman säikähtää, pakkasin lapsen autoon ja kaahasin vartin lähimpään urgent care centreen eli yleislääkärin päivystykseen. 

Urgent care, "pikalääkäri", on täällä uusi konsepti. Australiassa ei tunneta terveyskeskuksia, vaan terveysasioissa mennään joko yksityislääkärille, tai julkiseen (tai yksityiseen) sairaalaan. Yksityislääkärille varataan aina aika, tosin jotkut suostuvat ottamaan myös walk-in eli paikalla jonottavia asiakkaita. Sairaalan päivystys on, kuten Suomessakin, hätätapauksia varten ja jonotusajat voivat venyä puoleen vuorokauteen. Urgent caren on tarkoitus paikata väliin jäävää aukkoa, eli kun tarvitaan pikaista hoitoa, muttei kuitenkaan hengenhätään. Sen pitäisi myös olla bulk billed eli paikallisen Kela-systeemin Medicaren korvaama. 

Saavuimme pikalääkäriin ja ensimmäiseksi tietysti jonottamaan. Jonotettuani tovin huomasin, että minun jononi johti luukulle, jossa lukee check in, kun taas toisella puolen odotusaulaa oli urgent care-luukku. Jonotin siis väärään paikkaan. Vaihdoin nopeasti jonoa ja pääsinkin virkailijan puheille. Hän sanoi, että pikalääkäriin pääsisi aikaisintaan kymmeneltä (kello oli kahdeksan), mutta voisin varata normisti ajan lääkärille sieltä check in-luukulta puolen tunnin päähän. Virkailijaa ei kiinnostanut ollenkaan, että lapsellani on ehkä vakava allerginen reaktio -- tosin tässä kohti lapsi ei näyttänyt lainkaan hätätapaukselta vaan pelasi kännykällä... Pienen säädön jälkeen pääsin toisen virkailijan puheille, joka varasi ajan täytettyämme uuden potilaan lomakkeen. Tämä lääkäri ei tietenkään ollut bulk billing vaan jouduimme maksamaan omavastuuosuuden, joka tällä hetkellä on n. $40 eli 24€. Ei kynnyskysymys. 

Lääkäriin päästyämme lapsen oireet olivat kokonaan hävinneet, koska tajusin jo kotona antaa hänelle antihistamiinia. Lääkäri selitti, että nokkosrokkoa nyt vaan menee ja tulee eikä se ole syy paniikkiin. Lapsella ei ole (tiedossa olevia) vakavia allergioita eikä nokkosrokon syytä voi tietää, eli ehkä puri jokin, ehkä ei. Jahas. Ajoimme takaisin kotiin, pakkasin ne eväät loppuun ja suuntasimme lomakerhoon, jonne lapsen tiputin, selittäen hoitajalle aamun selkkauksesta. Hoitaja ei asiasta hätkähtänyt eikä onneksi kieltänyt kerhoon tuloa allergiareaktion vuoksi. 

Palasin kotiin ja ajattelin, että ennen työpäivän aloittamista käyn hoitamassa lapsen passin kuntoon. Naperolla on ollut passi kolmikuukautisesta asti, mutta se on voimassa viisi vuotta ja tulee umpeutumaan juuri pahimmoillaan seuraavan Suomen-matkamme aikana. Kun viimeksi anoin itselleni Suomen-käynnillä passin, sen saanti oli erinomaisen helppoa. Täytetään lomake poliisin nettisivulla ja varataan aika noutoa varten, voila. Täällä askeleet lapsen passin uusimiseen ovat:

- tulosta Postin nettisivulta paperinen lomake

- täytä lomake

- otata passikuvat Postissa

- etsi "virallinen tunnistaja" eli kuka tahansa Australian aikuinen kansalainen, joka on tuntenut lapsen joko syntymästä tai ainakin vuoden, muttei ole sukulainen. 

- pyydä virallista tunnistajaa allekirjoittamaan lapsen kuvat sanoin "tämä kuva on todellinen kuva N:stä, päiväys, allekirjoitus"

- pyydä virallista tunnistajaa todistamaan myös oma ja toisen vanhemman allekirjoitus lomakkeessa. Toisin sanoen lomakkeen saa allekirjoittaa vain tämän tunnistajan nähden. 

- vie lomake Postiin kuvien kera ja jätä passihakemus. 

Paitsi että. En lukenut lomaketta riittävän tarkasti, sillä saavuin postiin ilman olennaista dokumenttia. Virkailija kysyi, missä on lapsen syntymätodistus. Ällistyin, koska lapsella on jo Australian passi (joka oli minulla mukana oman passini lisäksi), eli hän on todistettavasti Australian kansalainen. Ei riitä, pitää olla myös syntymätodistus. Ajoin kolme kilometriä takaisin kotiin, pengoin tärkeät paperit, löysin syntymätodistuksen sekä kopion sen toisesta versiosta ja ajoin takaisin. Postin jonossa tajusin, että passini unohtui autoon. Hain sen ja palasin tuhannen pitkään jonoon kolmatta kertaa. 

Seuraava virkailija sanoi, että minulla on väärä versio syntymätodistuksesta, ei kelpaa. Taas ällistyin, sillä meillä tosiaan on kaksi versiota, koristeellinen ja virallinen, mutta niissä on täysin samat tiedot. Sillä koristeellisella ei toisin sanoen tee mitään. Tässä vaiheessa lähdin itku kurkussa uudestaan kotiin, koska en ole koskaan saanut hoidettua mitään virastoasiaa postissa sujuvasti ja taas kerran tämä "ennustus" toteutui. Esim kerran posti ei hyväksynyt allekirjoitustani, koska millin verran mustetta oli mennyt laatikon ulkopuolelle.

Kotona etsin virallista versiota apinan raivolla ja eihän sitä meinannut mistään löytyä. Lopulta E:n dokumenttien joukosta löytyi oikea paperi ja suuntasin jälleen lähiöostarille postiin. (Tässä vaiheessa olin ajanut esikaupunkeja ympäri yhteensä yli tunnin kun ottaa huomioon sen lääkärireissunkin). Jonotin. Pääsin vuoroon. Taas eri virkailija -- joka sanoi, että nämä passikuvat (samassa toimipaikassa otetut) eivät kelpaa, koska niistä on reunat taittuneet. Olisin voinut räjäyttää koko helkutin postin. Aloin inttää vastaan (kohteliaalla äänellä kuitenkin), että eihän se reunojen lievä taittuminen kuljetuksessa haittaa, koska taite on valkoisella reunaosalla, ei itse kuvassa. Täti syynäsi kuvia tarkkaan joka kulmasta ja eri valoissa, kunnes lopulta suostui hyväksymään kahdeksasta kuvasta kaksi. Tässä vaiheessa oli olo, että minut on teleportattu Neuvostoliittoon, Asterixin ja Obelixin byrokratialinnaan tai peräti Kafkan romaaniin. Hän kävi läpi koko lomakkeen kuin hidastetussa filmissä, ja lopulta tuskanhien noustua otsalleni leimasi paperin ja otti maksun. $175 eli 105€ viiden vuoden passista. Suomessa näköjään passin hinta on sähköisesti haettuna 44€. 

Työpäivästäni oli jo koko aamu kulunut kaikkeen turhaan säätöön ja iltapäivästä olisi kahden tunnin zoom-kokous, joten päätin tuhlata loputkin hyötyajat ja käydä ruokakaupassa. Käyn lähes pelkästään Aldissa, joka on Lidlin kaltainen säästöruokakauppa. Länsi-Australiassa 70% ruokakauppabisneksestä on keskittynyt kahdelle ketjulle, Coles ja Woolworths, ja loppu on jaettu mukana roikkuvien pienempien ketjujen Aldi ja IGA kesken (kuin Sale), joitain prosentteja myynnistä menee paikallishaastaja Spudshedille sekä muutamille yksityisille ruokatoreille (yleensä aasialaisia). Aldissa käy vain yksi kymmenestä täällä, koska monille sen tuotemerkit tuntuvat vierailta ja valikoima liian pieneltä. Aldeissa on tyypillisesti 1600:n tuotteen valikoima, kun isommissa marketeissa liikutaan kymmenessä tuhannessa. Mielestäni Aldien kompakti koko ja valikoiman suhteellinen pienuus ovat pelkästään etu, koska en halua haahuilla hehtaarimarketissa puolta päivää, kun yritän saada viikko-ostokset tehtyä. Aldissa menee yleensä puoli tuntia, nappaan lähes samat ainekset, ja heräteostosten vaara on pieni, koska tutkittavaa ei ole niin paljoa. Kauppalaskumme on tilastollisesti noin viidenneksen pienempi kuin muiden samankokoisten talouksien tämän taktiikan ansiosta.

Minua yleisesti ottaen ahdistaa Länsi-Australiassa tyypillinen tuhlaileva elämäntapa ja kulutuskulttuuri. Australiassa talot ovat maailman suurimpia USA:n rinnalla, osavaltiossamme on viidesosa kaikista Australian teistä vaikka WA:n väkiluku on alle kymmenys koko maan väestöstä, ja asenne täällä on aika huithapeli kierrätyksen ja kestävän kehityksen suhteen (toisin sanoen näitä ei oikeasti tunneta, vaikka jotain kierrätysyritystä jokainen kunta yrittääkin järjestää). Länsi-Australiassa ei esimerkiksi ole yhtään isompaa kierrätyslaitosta, vaan täältä lähetetään lähes kaikki kierrätykseen kelpaava (jos se siis saadaan talteen ylipäätään eikä mene suoraan kaatopaikalle) joko itärannikolle tai suoraan ulkomaille (yleensä kehittyviin/kehitysmaihin). 

Minulle Aldin kompaktius tuo jonkinlaista lohdun tunnetta, että ihan kaikki tässä kolkassa ei perustu suuruuden, mässäilyn ja ylikulutuksen logiikalle. Aldit käyttävät pelkästään uusiutuvaa sähköä (osa tuotettu omilla aurinkopaneeleilla) ja hävikin määrä on minimoitu, koska koko kaupan kannattavuus perustuu äärimmäisiin säästötoimiin eli omien merkkien myyntiin, hyllytyksen nopeuttamiseen (tavarat nostellaan sinne laatikoissaan, ei irrallisina) ja henkilökunnan vähyyteen. Aldissa pitää - gulp ja kauhistus - itse viedä oma ostoskärry paikalleen saadakseen pantin takaisin, kun muissa kaupoissa kärryt vain jätetään minne sattuu, yleensä keskelle parkkipaikkaa, tietä, tienpiennarta tai puskaa. Sieltä saa sitten "kärrypoika" niitä etsiä ja keräillä, päivästä toiseen. 

Päivä jatkui zoomiin ja siitä pulkkaan, töiden osalta siis. Illaksi ajoimme anopin luo syömään ja siellä onneksi murheet unohtuivat. E:n äiti on taas perinteiseen tapaan käymässä Perthissä, Ranskan talvella/Australian kesällä, ja heti ensi töikseen kokkasi ison padallisen Thai-curryä. Maistui ja mieli keveni. 

Satsi herkkuja. Ostin nämä eräältä australiansuomalaiselta, ja vien arpajaispalkinnoiksi Suomi-kirkon laskiaislounaalle. 

Etätyöpiste. Hommasin jäsenyyden coworking-tilaan ja siellä saakin ihmeesti enemmän aikaan, kuin lähimmässä (meluisassa) kunnankirjastossa. 

Täysikuu anopin Airbnbn:n parvekkeelta. Ei kylläkään kuvassa näytä yhtään samalta kuin silmin. 

Pullaa. Leivoimme nelivuotiaan kanssa. Raesokeria ei ollut (sitä ei edes myydä kaikissa kaupoissa), joten pilkoin päälle rusinoita. 

Omakotilähiöissä kytee mielenterveysongelma?

Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään. 

Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään. 

Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän). 

Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei. 

Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua. 

Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.  

Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi). 

Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee. 

Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva. 

Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa. 

Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin). 

Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa. 

On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta. 

Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute. 

Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille! 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla. 

Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa. 

Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?

Lähteet:

Bond, Michael (2020): Wayfinding

Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul

Gray, Peter (2015): Free to learn

Walker, Peter (2021): The Miracle Pill

Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC

Halloween Australiassa -- kun äitinä ei huvita

31. lokakuuta

Tänään on Halloween ja aiemmin täysin ohittamani juhla on saanut uudet mittasuhteet lapsen myötä. Ei tosin siten, että innolla koristelisin ja juhlistaisin, melkeinpä päinvastoin. Vaan sikäli, että tänäänkin rynnistin kauppoja läpi puolipaniikissa etsien jonkinlaista naamiaisasua, joka päällä napero 4v voisi vaeltaa ovelta ovelle asiaankuuluvaa trick or treat´ia kailottaen. Miksei asua ollut aiemmin valmiina? Minähän yleensä rakastan vuodenaikajuhlia ja erilaisia sesongin kohokohtia. Siihen pian...

Halloweenia ei juurikaan juhlittu Suomessa silloin, kun minä vielä siellä asuin eli ennen vuotta 2011. Toki 2000-luvun mittaan alkoi ilmestyä kauppoihin Halloween-krääsää ja varmaan jotain opiskelijoiden naamiaisbileitäkin oli, muttei mielestäni sen kummempaa eikä varsinkaan mitään kunnolla vakiintunutta. Pyhäinpäivä, kekri ja Halloween menivät Suomessa iloisesti sekaisin sisällön ja koristelun puolesta eikä kukaan tuntunut tietävän, milloin sitä Halloweenia tarkalleen ottaen kuuluu juhlia. Lasten karkki ja kepponen-kierroksia ei tietääkseni ollut ollenkaan (eikä varmaan nykyäänkään?), koska samantyyppinen perinne on Suomessa onneksi yhä voimissaan pääsiäisen aikaan. 

Halloween ei ole myöskään Australiassa kunnolla juurtunut juhla, eli edelleen muutkin kuin minä ovat ymmällään siitä, milloin sitä ylipäätään vietetään. Kalenterin mukaan 31. lokakuuta, mutta jos se sattuu arkipäivälle kuten tänään, olisiko pitänyt juhlistaa männäviikonloppuna, vaiko seuraavana? Ei, kuulemma tänään. Naapurustossamme asuu yhteisön selkäranka eli vapaaehtoisaktiivi, joka vuosittain päivittää netissä julkaisemansa karkkikierroskartan: karkkia jakavat talot ilmoittautuvat siihen, juhlintapäivä näin virallistettuna. 

Miten juhlitaan? Vaihtelee täysin perheestä riippuen, mutta pääelementit ovat kauhuteemainen koristelu sekä se karkki vai kepponen-kierros. Kauhun juhlinta lienee suurin syy, miksen itse ole koskaan ottautunut Halloweeniin. En pysty katsomaan väkivalta/kauhuviihdettä (whodunnit-murhamysteerejä lukuunottamatta) ollenkaan, koska olen niin visuaalinen tyyppi, etten sitten saa kuvastoa pois päästäni seuraavaan neljännesvuosisataan. Nykyäänkin näen painajaisia kauhuleffoista, jotka katsoin 1990-luvulla. Blair Witch Project, Kuudes aisti, hrrrrkkääk. Tiedän, noloa!

Jotenkin ymmärtäisin fantasiakauhun eli noidat, luurangot, aaveet ja muun wanhan kansan uskomuksista kumpuavan, mutta en ollenkaan syty moottorisahamurhaajazombi-tyyppiselle "koristelulle", jota nähdäkseni jenkkilässä harrastetaan ja josta sitä on Australiaankin apinoitu. Koko juhlahan on siirretty tänne suorakopiona Yhdysvalloista eli Australian Halloween ei liity alkuperäisimpään merkitykseensä, kelttiläiseen syksyn merkkipaaluun ja sadonkorjuujuhlaan. 

Tämä onkin toinen syy, miksi Halloween Australiassa on mielestäni kohtalaisen päätön: vuodenaika on ihan väärä pelottavan syyspimeän, sadonkorjuun tai luonnon talviunen juhlistamiselle -- kevät kukkeimmillaan ja keskikesän juhla joulu lähestyy täyttä laukkaa!  

No, minun mielipidettänihän ei tässä kysytty ja nelivuotias on riittävän iso tajutakseen itse, että on tapahtumaisillaan jotain jännittävää, josta kaikki lapset puhuvat. Tietenkään meidän ei ole pakko tehdä kaikkea samoin kuin kaikki muutkin, mutta en näe syytä olla ilonpilaaja vain siksi, etten itse kasvanut Halloween-kulttuurissa. Lähiössämme Halloweenin vietto keskittyy kokonaan lasten iloon ja monet ovat panostaneet valtavasti aikaa ja rahaa siihen, että heillä on kulmakunnan hienoin koristelu ja hassuimmat/pelottavimmat/näyttävimmät örkit katolla. Oikeasti aika pysäyttävä on lehmänkokoinen, aidon näköinen redback-myrkkyhämähäkki, jonka ohi ajamme joka aamu päiväkotiin.

Mutta siihen pukupulmaan. Operaatio väliaikaismuutto Kanadaan onnistui muuten kaikin puolin hyvin, mutta paluumuutossa hukkui pari nyssäkkää jonnekin varaston ja kodin väliin, en ymmärrä miten. Ja tottakai se keskeisin nyssäkkä on kassi, johon olin tunkenut naamiaistarvikkeita, mukaanlukien muksun viimevuotisen Hulk-puvun. Yritin eilen ja tänään ratsata kirpputoreja ja halpiskauppoja löytääkseni jonkinlaisen puvuntekeleen, mutta eihän niitä enää saa, muutamaa tuntia ennen h-hetkeä! Ylipäätään aussisysteemiin kuuluu, että vuodenaikajuhlat markkinoidaan ihan liian aikaisin ja tavaraa saisi kyllä kahta kuukautta ennen, muttei enää kahta päivää ennen. 

Koska olemme viime päivinä kotona puhuneet aiheesta mental load eli kotitöiden epätasainen jakautuminen (usein naiset tekevät enemmän metatyötä eli kaikenlaista ennakointia, suunnittelua ja perheen tunne-elämän säätelyä, näin myös meillä), E otti kiitettävästi asiasta vaarin ja on nyt hänen hommansa hommata puku. Pyysi oikein pomoltaan tunnin vapaata asiaa varten ja olen tästä iloisempi ja ylpeämpi kuin mistään kukkakimpusta :D 

Tosin, kuten metatyön luonteeseen kuuluu, en osaa päästää noin vain irti ja minulla on suunnitelma B jos kostyymiä ei kotiin ilmestykään -- ostin paniikkiratkaisuna mopsille tarkoitetun hämähäkkipuvun, johon toivottavasti mukelo mahtuu, jos pakko on! Kaikkein eniten tässä tökkii, etten yleensä osta mitään turhaa saati kertakäyttöistä, ja nyt haalin jotain huopa-piippurassihässäkkää kotiin ihan vain varuulta yhden päivän käyttöä varten. No, etuoikeutettujen ongelmia. 

Pian täytyy singahtaa päiväkodille Halloween-juhliin. Laitanpa kuvia, kunhan ehdin -- ja kun tiedän, ilmestyykö kotiin naamiaisasu vai onko lapsen kohtalona olla kadun huonoimmin pukeutunut, kuten varmaan tästä eteenpäin joka vuosi, jos äidin inspiksestä on kiinni. 

###

1. marraskuuta 

Miten ilta sujui? Päiväkodin juhlat olivat yhtä kaoottiset kuin aina ennenkin. Sanalla "juhlat" tarkoitetaan täällä pikemminkin avoimien ovien tuokiota, jolloin vanhemmat saavat osallistua lapsen päiväkotitouhuihin ja/tai tarkkailla tilannetta, ehkä tutustua muihin vanhempiin. Mitään vanhemmille suunnattua ohjelmaa saati tarjoilua ei meidän päiväkodissamme ole, tämä mielestäni on ero suomalaisiin päiväkotijuhliin. 

Käytännössä seurasimme lapsia tilasta toiseen yhden tutun äidin kanssa, kun tenavat riekkuivat kuka mitenkin päin ja stereoista pauhasi Puuha-Pete. Minä olen aina se vanhempi, joka pyytää mökää hiljemmälle, koska en kestä aussien kuulovaurioita liian kovaa volyymia kaikkialla. Tunnin päästä meidät päästettiin pois juhlat loppuivat, ja suuntasimme kirjastolle Halloween-tapahtumaan. Siellä lapsukainen sai puuhailla teemaan sopivia aktiviteetteja eri pisteissä tunteroisen, jonka jälkeen olikin aika käydä vaihtamassa päälle naamiaisasu illan kohokohtaa eli karkki-keppos-kierrosta varten. 

Meillä oli lopulta pukuja kolmin kappalein: se tuttu äiti päiväkodilta lainasi käyttöömme Batman-asun, kun kotona E oli onnistunut löytämään hukkuneen viimevuotisen Hulk-asun. Ja minulla oli vielä se koirien hämähäkkipuku vara-vara-osana... Lapsi halusi lähteä kylille Batmanina. E kiskoi päälleen luurankosukkapuvun ja matkaan. Minä chillailin sillä aikaa yksinäni pimeässä, ettei vain kukaan rimputa ovikelloa (ah kuuma suihku, teekupponen ja The Last Thing He Told Me-tv-jännäri). 

Kaksikko saapui kotiin illan hämärryttyä pussukka puolillaan karkkia, onnellisina ja väsyneinä, Halloween paketissa. Kepposia täällä ei tee kukaan, sillä alueellamme on erittäin tiukka linja kaikenlaista vandalismiksi lukeutuvaa kohtaan ja naapurustossa noudatetaan hyviä tapoja esimerkillisesti. Mikä on mahtavaa, koska muuten osallistumisprosentti varmasti laskisi ja koko perinteentynkä lakkaisi tykkänään. Mukava perinne loppujen lopuksi, etenkin se yksin pimeässä hiljaa-vaihe!

Naapuruston Halloween-koristelua.

Kirjaston teemakoristelua.

Onnellinen pikku-Batman.

Alkukevättä Australiassa

Kotona ollaan, huhhuh. Australiaan-paluu sujui sinällään logistisesti hyvin. E reissasi tänne ennen meitä töitä jatkamaan jo elokuun lopussa. Muksu ja minä kävimme vielä Suomen-kiekan toisaalta sukulointimielessä, toisaalta yliopiston työkuvioissa. Tutkijatiimilläni oli retriitti luonnontutkimusasemalla, ja se oli oikein virkistivä ja työintoa kasvattava sosiaalinenkin tapaaminen: me kun yleensä kohtaamme pelkästään Zoomissa, mikä ei voi korvata aitoa läsnäoloa. 

Logistiikasta puheenollen, lapsen kanssa oli ehdottomasti helpompi lentää Meksikosta Kanadan kautta Suomeen ja vasta sitten jatkaa (parin viikon tauon) jälkeen Australiaan. E:n reitti Cancun-LA-Singapore-Perth oli epäilemättä tehokas, mutta kaikki tuo yhteen pötköön olisi kyllä ollut hermoriekaleiden tuuleenlennätystä nelivuotiaan kanssa: 40 tuntia reissuamista näes. 

Minulla roikkuu vielä kerrottavaa Kolumbiasta ja muutenkin reissusta, mutta arkeenpaluu näin pitkän poissaolon jälkeen on imenyt kummasti mehut ja kirjoitusinspistäkin. Kun olemme eläneet kuin rusakot pellossa joustavilla aikatauluilla ja hyvin erilaisia kokemuksia keräten lähes puoli vuotta, arkirutiineihin totuttelu ja ihan toimistoaikaan sopeutuminen (Kanadassa työskentelyaikataulu oli melko vapaa) ovat kaikki kuin laskeutumista eri planeetalle. Anteeksi mitä, joka arkiaamu töihin tai kindyyn? Vain viikonloppuisin vapaata koko perheellä yhtä aikaa? Ei spontaaneja vaellusreissuja lähivuorille? Ei tutustumista meille ennestään tuntemattomiin tapoihin, kulttuureihin, historiaan, ihmeisiin? Ei kodinvaihtoa joka neljäs tai kuudes viikko, tai nopeimmillaan parin viikon välein? Mitäs täällä sitten tehdään... naputetaan tietokonetta, ok. Tottakai nämä ovat kaikki first world problems ja olemme pääsääntöisesti palanneet arkeen ihan mielellään, pysyvyyteen totutellen ja siitä nauttienkin. 

Paikalleen pysähtyminen toi oudon sivuelementin, nimittäin levottomat unet. Pikkujeppe näki painajaisia muutaman ensimmäisen yön aikaeron kourissa, ja heräsi itkien peläten, että on eksynyt tai joutunut meistä erilleen. Lapsi pärjäsi koko reissun täydellisesti, mutta kotiinpaluu ehkä antoi tilaa alitajuisten pelkojen pulpahtaa pintaan. Hän myös alkuun valitti, ettei koti tunnu kodilta, tämä ei voi olla oikeasti kotimme. Oli ressu jo niin tottunut siihen, että meillä on melkein jatkuvasti muita ihmisiä ympärillä: joku isovanhemmista tai veljistäni, muita läheisiä unohtamatta. Minä puolestani heräsin joka aamu ensimmäisen viikon aivan sumussa, tunnistamatta, missä olen ja miksi. Unissani pakkasin tai minulla oli kiire pakata, jotta pääsemme seuraavaan pisteeseen. Eli viimeisten viiden viikon rytmi oli liian tiukka siirtymineen (Meksiko-Kolumbia-Meksiko, Suomessa kolme eri majapaikkaa plus se retriitti). 

Kuitenkin, poissaolomme ajan tuntui kuin olisin hetkellisesti jäänyt eläkkeelle tai pikemminkin voittanut lotossa -- sain ja saimme tehdä elämässä ihan pelkästään sitä, mikä itseä kiinnostaa, tuntuu mielekkäältä, inspiroi ja palkitsee. No, ei tämä tavallinen arkikaan huonoa ole, ja siksipä ajattelin kirjoittaa ihan peruskuvausta arkipäivästä Perthissä nyt, kun kevät on päässyt kukkaan. 

Havahdun ennen kännykän kilkatusta verhon takaa kajastavaan valoon. Kello on 6:40. Olisin saanut nukkua vielä viisi minuuttia. Hyvällä tuurilla ehdin selailla uutisia, sähköpostit ja Instaa/Facebookia seitsemään. Muksu normaalisti herää 07:30 paikkeilla, paitsi silloin, kun olen itse tosi väsynyt ja kaipaisin pidempää loikoilua (silloin napero on ylhäällä taatusti ennen seitsemää) tai silloin, kun meillä on kiire ja häntä ei meinaa saada ylös edes kahdeksalta. Teen aamupalan meille kummallekin: yleensä tummaa paahtoleipää ja hedelmiä, minulle Earl Grey-teetä, lapselle appelsiinimehua. Välillä yritin tehdä "terveysmuffineja" aamupalalle, mutta ipana ei niistä pidä ja jouduin tuhoamaan tuotokset yksin. E lähtee töihin jo ennen heräämistämme, koska hän tekee 9-tuntista päivää ja saa vastineeksi yhden päivän joka toinen viikko vapaaksi. 

Nyt on se aika vuodesta, kun ensimmäinen heräämisen jälkeinen toimi on avata kaikki verhot ja laittaa Dyson-lämmitinpuhallin päälle olkkarissa. Verhotkin siis avataan lämmitykseen, jotta aurinko pääsee pian sisään. Meillä ei ole lämmitystä kuten pattereita, lattialämmitystä, ilmalämpöpumppua tms, joten ainut lämmönlähde on se ostettu sähköpuhallin oman ruumiinlämmön lisäksi. Tämä on täysin normijuttu Perthissä (edelleen käsittämättömästi), vaikka talvisin yöllä ulkolämpötila on nollassa ja näin syksylläkin +10-15 asteessa. Aamupäivästä voi avata ikkunat ja ovet, jotta talo lämpiää. Kyllä, täällä lämmitetään ristivedolla. 

Kun olen tiputtanut pikkujepen tarhaan eli kindyyn (päiväkodin esi-esikoulu), suuntaan lähiömme kirjastoon. Kirjoitan, luen, editoin, luen, kirjoitan ja viivyttelen 3-4 tuntia kirjastolla, kunnes en pysty enää istumaan koneella (vaikka pidänkin jaloittelutaukoja sekä lounastauon). Kotona keitän kahvit -- yleensä tosin kofeiinitonta pikakahvia, koska meillä ei edelleenkään ole kahvinkeitintä, se on nyt kylläkin tilattu ja postissa -- ja pidän välipala- ja huilitauon. Katselen yleensä dokumentteja joko YouTubesta tai striimauspalveluista. Joskus onnistun löytämään dokkarin, joka jotenkin liippaa tutkimusaihettani, jolloin teeskentelen, että katselu on osa työntekoa. Joskus tuijotan jotain ihan muuta irrottautuakseni; juuri löysin mielenkiintoisen sarjan Primeltä, joka kertoo englantilaisesta maaseudusta historian kuuluisien kirjailijoiden elämäkertojen kautta (Jane Austen ym). Telkkari auttaa jäähdyttämään aivot, ja yleensä vielä ehdin ja jaksan näpyttää jotain tunnin tai pari. Loppupäivän työaika kuluu tutkimukseen liittyvän kirjallisuuden lukemiseen. Pausseilla hoitelen sellaisia kotihommia, jotka on nopeaa suorittaa: tiskikoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttö, laskujen maksu. Jee. 

Jos päivä sattuu olemaan perjantai, työskentelen silloin toisessa pestissäni Australian osavaltiohallinnolla. Virastotyötä ei pysty glamouriseksi kuvailemaan, yrittipä miten päin vain. Sekin on lukemista, kirjoittamista, editointia, kirjoittamista, lukemista sekä viiveitä: jokin päätös ei ole vielä tullut, isopomo ei ole allekirjoittanut tai jotain tietoa ei ole vielä julkistettu. Selkein ero näissä kahdessa työnkuvassa on, että yliopistolla tutkin sellaista, mikä itseäni kiinnostaa, ja virastossa sellaista, mitä minulle osoitetaan. Niin ja virastohomma on 100x byrokraattisempaa, hitaampaa ja kuivempaa. 

Viimeistään kuudelta olemme kaikki kotona ja jompikumpi (yleensä minä, koska tykkään kokkauksesta) alkaa aterianvalmistukseen. Käyn pari kertaa viikossa ruokaostoksilla Aldissa -- täkäläinen Lidl -- ja I <3 Aldi. Minusta on jotenkin huojennuttavaa, että kauppa on kohtalaisen pieni, aina edullinen, eikä perusvalikoima vaihdu juuri koskaan. Siellä on tehokasta asioida, eikä valintoihin mene iäisyyttä. Tosin Aldin erikoisuus on ihan minkä tahansa sekalaisen kaman myyminen vaihtuvissa erissä, mikä toisaalta antaa metsästysvietille tyydytystä: olen kantanut sieltä kotiin kivat japanilaisteemaiset aamiaiskulhot, pitkävartisia villasukkia ja merino-aluspaitoja, sekä puutarhatyökaluja ihan muutamia mainitakseni, ruokakaupan valikoimista. Sieltä saisi silloin tällöin myös huonekaluja, remonttityökaluja sekä kodinkoneita. Kaupasta, jonka koko on perus-kortteli-S-market. Ainiin, ja Aldissa on hollantiviikot joka elokuu, silloin siellä myydään lavoittain salted licorice eli salmiakkia!

Iltaruokamme on yleensä jokin ruokaisa salaatti, tai proteiinia kasvislisukkein. Tänään ajattelin tuunata valmiista riisi-papu-kana-annoksesta pakastevihannesten kanssa wokkiruuan. Lapsihan ei näitä syö, se olisi ihan liian helppoa. Yleensä laitan jotain simppeliä hänelle erikseen: pastaa tai riisiä, kinkkua tai kanaa, itsetehtyä tomaattipizzaa tms. Porkkanatikkuja ja kurkkua kylkeen, tai omenaa, marjoja, mikä nyt olisi sen päivän monipuolisin setti. 

Ulkoilu on jäänyt näiden kahden kotiviikon aikana hieman vähiin, en vain saa aikaiseksi lenkkeillä päivän aikana ja illalla en jaksa. Nyt olisi ehdottomasti paras aika vuodesta olla ulkona, kun lämpötilat ja säät ylipäätään ovat optimaaliset: +18-28 päiväsaikaan ja joko helottavaa aurinkoa tai poutaa. Myrskytuulet ja viistosateet ovat jo jäämässä taakse. Perthin sadekausi kestää kesäkuusta syyskuuhun, mutta joinain vuosina se jatkuu marraskuulle. Perthin kevät voi siis olla rajusti myrskyisämpi kuin Suomen syksy. 

Kevätkukkien kukinta alkaa elokuun lopulla ja tällä hetkellä kukkaloisto on parhaimmillaan. Sitä ei kuitenkaan aina oikein tajua: Suomessa kukinta tarkoittaa yleensä erilaisia ruohovartisia kasveja, täällä enemmänkin puita ja pensaita. Osa kukista on todella näyttäviä, eksoottisia ja suuria, osa puolestaan aika vaatimattomia. Omia suosikkejani ovat pulloharjapuu, banksiat sekä Geraldton wax, joka minusta näyttää hieman jättikokoon suurennetulta kanervalta varpuisuudessaan ja haaleassa violetissaan. 

Viikonloppuisin yritämme aina tavata kavereita ja ylläpitää sosiaalista elämää. Minusta on ihan liian helppoa lipsahtaa rutiiniin, jossa koti-työt-kotityöt-harrastukset-velvollisuudet-lellit, tellit ja vellit vievät kaiken ajan ja lopulta tajuaa, että sosiaaliset piirit ovat kutistuneet ja ystävyyssuhteet rupsahtaneet. Siispä olen jo vuosia panostanut aktiivisesti siihen, että pidän yhteyttä yllä mahdollisimman moniin, jottei etääntymistä tapahdu ainakaan minun takiani. Tietysti joidenkin kanssa on välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, elämäntilanteen mukaan. Mutta olen oikeasti onnellinen siitä, että meillä on täällä ns. vakiintuneet piirit, joiden seuraan, apuun, ystävyyteen ja huumoriin voi luottaa. 

Maahanmuuttajana tämä on melkeinpä pakkorako, koska minkäänlaista "valmista" verkostoa emme voineet saada: perhettä ja sukua ei täällä ole, paitsi tietysti E:n veli vaimoineen ja pian on myös tulossa perheenlisäystä eli naperomme saa serkun leikkikaveriksi! Tätä odotan innolla. Tämä ranskalais-japanilais-aussi-lapsi kuvaa hyvin nyky-Australiaa, eli lähes jokaisen tausta on ns. monikulttuurinen ja useista maapallon kolkista ja kielistä ammentava. Toki aboriginaaleja ei sovi unohtaa, päinvastoin.

Täällä äänestetään pian siitä (vihdoin), tulisiko perustuslakiin kirjata oikeus, jossa aboriginaaliedustusto voisi neuvoa Australian hallitusta heitä itseään koskevissa asioissa. Tietenkin lähestyvä äänestys on johtanut paniikinlietsontaan (apua saavatko aboriginaalit nyt jotain, mitä valkoisilla ei ole, ei käy kääk), mutta tulos nähdään muutaman viikon kuluttua. Tulevat sukupolvet tuskin tällaisesta riitelevät ainakaan yhtä hartaasti. Muksumme tarhassa lausutaan ennen ruokailua jotakuinkin tällaista: Täällä ovat ystäväni ja perheeni, taivas ja maa. Kiitos Noongar-kansalle, kun saamme kaiken jakaa. 

Geraldton wax-kukkapuska. Kuva: As Daisy Does-nettikauppa

Pulloharjapensaan kukkia (bottlebrush tree).

Yksi 170:sta tunnetusta erilaisesta banksiasta. Kuva Resources Ausplants.

Kompastellen Cancunissa

Matkamme on jatkunut Mexico Citystä Kolumbian Medellinin kautta takaisin Meksikoon Cancuniin. Kävimme veljeni luona Medellinissä, missä hän on asunut kahdeksan vuotta. Medellin oli niin omanlaisensa paikka kaikenkaikkiaan, että sen purkaminen vaatii vielä aivoraksutusta, jätän hautumaan. Suoraan Cancunin tunnelmiin. 

Vaikka asun Australiassa Intian Valtameren rannan tuntumassa -- tänä vuonna tuli mittariin 12v perthiläisenä -- en ole ollenkaan rantalomaihminen. Hiki, hiekka, aurinkorasva, suolavesi, levät ja liejut, auringon paahde ja kaiken huippuna kirkkaudesta johtuva päänsärky eivät vain ole minulle voittajakombo. No, minne menemme lomalle? Cancuniin, jossa näitä kaikkia on tarjolla loputtomiin, höystettynä ylihinnoilla ja turistikrääsällä. 

Tarkemmin sanoen olemme välietapilla matkalla hieman syrjemmälle Quintana Roon eli tämän Meksikon osavaltion rantaviivaa pitkin, mutta kansainväliset lennot laskeutuvat Cancuniin ja odotamme täällä E:n äidin ja kumppaninsa liittymistä seuraamme perhelomalle. E täyttää ensi viikolla 40v ja halusi juhlistaa pyöreitä vuosia isommin: juhlafiilikseen kuuluu myös Cancunin tsekkaus, onhan se kohteena valtavan suosittu ainakin 50 vuoden ajalta. Cancun on eritoten tunnettu maailman suurimpien kalojen valashaiden tyyssijana ja sukeltaja-E toivoi synttärilahjaksi uintia valashaiden kanssa.  

Reissumme tänne alkoi vähemmän juhlavasti. Medellinin päässä vaihdoimme loput Kolumbian pesot Meksikon pesoihin ja kappas vaan, vaihtopisteen emäntä lentokentällä heitti vanhanaikaiset: väitti E:lle, että tämä antoi vähemmän seteleitä kuin antoikaan, eli veti välistä noin 10USD verran rahaa. Samaa yritti taksikuski Medellinissä. Aina tällaisissa tilanteissa pitää antaa setelit yksi kerrallaan selkeästi laskien, eikä vahingossakaan antaa enemmän kuin summa on, koska vaihtorahaa ei tule tai vastapuoli väittää, että annoit pienemmän setelin -- isompi rahalappunen sujahtaa jonnekin hihaan taikatemppuna. Inttely ei auta, kun toinen esittää tietämätöntä, eikä mitään todistusaineistoa ole suuntaan tai toiseen. Kuten tuli opittua kantapään kautta. 

Seuraava ryöstö tapahtui lentokoneessa (!). Ajattelemattomasti, E:n ohentunut meksikonpesonippu oli tällä farkkujen lipputaskussa (naamapalmu...) ja se oli lennon aikana tipahtanut käytävälle, ilmeisesti nenäliinan, korvakuulokkeiden tms kaivelun takia. Olimme kaikki aika tokkurassa, koska kentälle piti lähteä klo 04:30 ja neljän tunnin aamulento meni horrostilassa. Herättyään E tajusi, että rahat puuttuvat. Ympäriltään kyselemällä hän sai kuulla, että lentoemäntä oli poiminut lattialle tippuneen tukun. E meni kysymään rahojaan takaisin, mutta tälläkin kertaa joukosta puuttui isoin seteli, n. 25USD verran (naamapalmuja oikein läpsimällä). Lentoemäntä pokalla väitti, että tässä on kaikki, ja jälleen todistuaineiston puutteessa jäimme sintteinä sätkimään tuloksetta. Käteisen rahan varastamista on äärimmäisen vaikea todistaa, koska siinä on sana sanaa vastaan. Tietenkään kukaan ei myöskään puhu englantia silloin kun tällaista pitäisi selvitellä... Google-kääntäjän ja Duolingon espanjalla emme saaneet tuloksia aikaan. 

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Saavuimme varaamaani majapaikkaan ja vastassa oli hieman hämmentynyt mies, joka johdatti meidät kotinsa yläkertaan ja yllättyi huomatessaan, että huone ei ole valmis, vaan siivous oli jätetty kesken. Selvisi, että hän on paikan vävy. Omistajat, appivanhemmat, olivat asioilla. Kaveri hääräsi huoneen äkkiä kuntoon meidän hikoillessa ovenraossa, trooppisen helteen kyllästäminä. Huoneemme on siis tavallisen meksikolaistalon yksi makuuhuone ja suoraan sanoen epäammattimaisimmin hoidettua bisnestoimintaa, mitä olen koskaan nähnyt. 

Vessa ei vedä. Sinne pitää hulauttaa vettä hanasta pienellä ämpärillä. Suihkussa ei ole vedenpainetta, pelkkää lirinää. Kuluneet pyyhkeet ovat valkaisuaineen tahraamat. Kaikki talossa on kulahtanutta, noin kaksikymmentä vuotta myöhässä remonttiajankohdastaan. Vaikka huoneessamme on kaikki pestyä, paikassa leijuu lievä hienlemahdus. Tätä mainostettiin aamiaismajoituksena, mutta aamiaista saa silloin kun isäntäperhe ehtii sen laittaa. Kolmikerroksisessa talossa asuvat isovanhemmat eli mummo abuela, pappa abuelo, perheen tytär miehineen, sekä näiden kaksi pikkulasta. Aluksi elintason alkeellisuus ärsytti, kunnes pian tajusin, että en voi vaatia/odottaa sellaista, mitä perheellä itselläänkään ei ole. Kaikki, mitä meille tarjotaan, on heidän arkeaan. 

Miksi jäimme? Aluksi puhtaasti säädön välttämisen vuoksi. E:n äiti kumppaneineen laskeutuu  näillä minuuteilla ja majoittuu yön yli naapurissa, josta jatkamme yhdessä varsinaiseen kohteeseen. Sitäpaitsi nyt tajuan, että kyseessä on enemmän kulttuuri-immersio kuin majoituspalvelu. Isäntäperhe kaikkineen on hyvin tervetulleeksi toivottava ja pelasimme juuri tunnin lautapelejä perheen lasten kanssa. N on onnessaan omanikäisestään seurasta, onhan hän viettänyt viimeiset neljä kuukautta vanhempiensa ja muun suvun parissa lapsikavereiden sijasta. Aamiainen on ehtaa meksikolaista kotiruokaa. Isoäiti kuskaa meitä retkien lähtöpaikoille ja takaa, että löydämme parhaat nähtävyydet. Ilmastointikin toimii hyvin -- koko talon ainoa ilmastointilaite on nimittäin huoneessamme ja muut vain sietävät hikinoroja aamusta iltaan ja illasta aamuun (lämpötila on täällä jatkuvasti välillä +26-32 trooppista kosteutta). Tavallaan on terveellistä muistaa, millaista on arki siellä, mikä ei ole itselle tuttua. Ja maksamamme 50USD per yö todennäköisesti auttaa tätä perhettä hyvinkin pitkälle. 

Miten muut toimivat Cancunissa? Olemme jotakuinkin ainoat turistit reppureissaajia lukuunottamatta, jotka yöpyvät muualla kuin Hotel Zonella. Hotel Zone on kymmeniä kilometrejä pitkä hiekkarantaketju Karibianmeren rannalla viitisen kilometriä täältä keskustasta itään, nimensä mukaisesti täynnä hotelleja sekä turistipalveluja. Halusimme itse nähdä jotain "autenttisempaa" kuin jenkkihotellien julkisivuja. 

Olemme ehtineet käydä turistialueella kahdesti ja tavallaan se on kiinnostavaa ja kaunistakin monin tavoin, toisaalta puhdasta Las Vegasia espanjankielisillä sloganeilla. Eilen vein yllätyksenä E:n ja muksun syömään rantaravintolaan, jonka piti Googlen arvioiden mukaan olla suunnilleen Cancunin paras. No, paras ainakin rahanteossa. Ruoka oli keskinkertaista, hinnat Aussilaakin kalliimmat, maassa, jossa keskitulotaso on kymmenesosa Australian tienesteistä. Eivätpä nuo hotellialueen ravintolat paikallisille olekaan... Cancun ilmeisesti pyörii lähinnä sen varassa, että se on amerikkalaisturisteille helppo lyhyenmatkan kohde, eksoottinen olematta vaarallinen. Mutta varakkaiden lomailijoiden läsnäolo on vetänyt kaikki hinnat tappiin. Eilen maksoimme ryöstöhinnan aurinkorasvasta, kun snorklausreissulla ei saanut käyttää muuta kuin veneyhtiön hyväksymää ekorasvaa.

Venereissusta puheenollen. Isäntäperheemme sai myytyä meille "luksus"-venereissun Isla Mujeres-saarelle. Thaimaassa käyneet tunnistaisivat saaren helposti omien kokemustensa perusteella: biitsibaareja, rantaklubeja, pitkiä hiekkarantoja palmuineen, kylvynlämmintä merivettä. Kerrankos sitä eletään, mennään. Palaan aloituksen mainintaani, että en itse ole ollenkaan rantaihminen, joten minulle nämä hikikuumat snorklausretket ovat enemmän tsemppausta kuin suurta hupia. E ja muksu sen sijaan voisivat elää pelkällä merivedellä ja auringonvalolla. Vaikka abuela-emäntämme puhuu englantia, on kielimuuria silti hiukan emmekä oikein saaneet selvää, mitä ostimme. Yllätystä kohden siis. 

Abuela kuskasi meidät aamupäivällä rannikolle venefirman laiturille. Meidät kaikki matkustajat kerättiin odottamaan kaislakatoksen alle, missä odotteluun hurahtikin tunti, koska katamaraanikyyti oli myöhässä. Tässä välissä E veti herneet nenään siitä kiskurihintaisesta aurinkorasvasta, kun meitä (ja kaikkia muitakin matkustajia) kiellettiin käyttämästä omaamme. Tosin me kuuliaiset gringot olimme ainoat, jotka ostivat ekorasvan: muut matkaajat läpsivät omat rasvansa iholleen katamaraaniin päästyään. Katamaraanissa meidät ohjattiin istumaan paatin etuosaan eli kannelle, ei suojan tai varjon häivääkään missään. Kyyrötin pienen kattolipan alla pottahattu päässä ja lasit silmillä, ettei yhtään UV:tä varmasti pääse silmiin (migreeniriski). Tietysti olin myös napsinut matkapahoinvointilääkettä, koska en kestä aallokkoa. Kunnon valju, kalpea maakrapu siis kyseessä! 

Paatissa alkoi rajoittamaton alkoholitarjoilu, mikä ei vaikuttanut yhtään yhteensopivalta perhekeskeisen retki-imagon kanssa. Veneessä oli myös muita lapsiperheitä, mutta enimmäkseen Instagram-vaikuttajilta näyttäviä nuoria pariskuntia trendikkäissä rantavermeissään. E:n testauksen mukaan alkoholi oli hyvin mietoa, mikä oli sinällään helpotus, koska porotus, avomerellä sytkytys ja lapsesta huolehtiminen juopujien joukossa ei kuulostanut unelmalomalta. Kuitenkin pakkautumisemme kannelle vieri viereen toi enemmän mieleen pakolaisvenekokemuksen kuin luksusristeilijän. Puolimatkassa tajusin, että veneen takaosassa oli varjoisa avohytti, jonka iso meksikolaisperhe oli vallannut itselleen. Hivutin kankkuni heidän penkilleen, kun E ja lapsi nauttivat aaltojen katselusta kannella. 

Seuraavaksi snorklaamaan. Kaikille jaettiin pakolliset pelastusliivit, mereen ei ollut asiaa ilman niitä. Tiputtauduimme jonossa aaltoihin, toiset hyppäsivät sulavasti, toiset kaiteesta roikkuen kuten minä. En ole oikeastaan koskaan harrastanut snorklausta ja Balilla vuosia sitten sain paniikkikohtauksen meressä laitesukelluksen alkeiskurssilla. Nyt maskin laitto aallokossa sai aikaan ihan saman tunteen kuin tuolloin, ja tajusin ensimmäisten kahden minuutin kuluessa, että pakko päästä takaisin veneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Meille oli heitetty poijuköysi, jota pitkin sai hinattua itsensä takaisin. Ikävä kyllä kolmenkymmenen hengen ryhmästä kaksikymmentäviisi oli yhtä epävarmoja uijia kuin minä, ja kaikki roikkuivat köydessä kuin sillit koukuissa liikkumatta minnekkään. Sentään jotain uintivarmuutta uimahallissa hankkineena lähdin sätkimään kohti venettä välillä köydestä pitäen, välillä irrallaan. Puolimetrinenkin aallokko on yllättävän kova vastus uimahallivesiin tottuneelle! Pakolaisvenekokemus muuttui koko ajan todellisemmaksi. Kun pääsin lähelle venettä, luulin, että saisin apua yhdeltä matruuseista (vai mikä venetyöntekijän nimi onkaan). Ei, hän oli naulinnut silmänsä uhkeampaan ja minibikinisempään tyttöön takanani. Minä räpistelin kyytiin omin avuin, kun näyttävämpi naisihminen suunnilleen kannettiin veneeseen -- tällainen suosiminen on arkea Latinalaisessa Amerikassa, huomaan. 

Miten E ja nelivuotias pärjäsivät? Täydellisesti. E on tuhansien sukellustuntien ja uintiharrastuksen vuoksi vahva uimari ja kannatteli tuplapelastusliiveihin pakattua lasta koko matkan. Hän ehti hyvin nähdä snorklauksen varsinaisen kohteen, vedenalaisen "museon" eli mereenupotettuja patsaita. 

Isla Mujeresilla meillä oli vastassa herkullinen buffet rantaravintolassa, mikä pelasti päivän ja piristi mielen. Saarella oli oikeasti mukavaa lillua merivedessä vailla huolen häivää, lapsen naurun, vedenpärskytyksen ja leikin säestämänä.

Paluumatkan alkaessa rento fiilikseni otti osumaa, koska ensinnäkin takaisinpaluu viivästyi. Koska a) latinat/latinot eivät rakasta kelloa samalla lailla kuin suomalaiset, b) yksi pariskunta osti viisi sombreroa saarelta ja ne lensivät mereen juuri ennen heidän astumistaan veneeseen, joten sombrerot piti pelastaa uimalla, ja c) eräs lapsiperhe kuvitteli, että varttia vaille tarkoitti varttia yli ja myöhästytti koko veneen puolella tunnilla. 

Tietenkin fiesta-Cancunissa on PAKKO olla musiikkia kaikkialla, niin myös veneessä (edellisenä päivänä paikallisbussissa istuimme lapsen kanssa korvatulpat päässä, koska kuski halusi huudattaa diskobassoa). Veneessä pyysimme musiikkia hiljemmalle juurikin lapsen korviin vedoten, mutta paikallisten käsitys ongelmavolyymista on ihan eri luokkaa aussien saati suomalaisten kanssa. Kun itse taas jurnutin paikallani korvatulpat päässä, vieressäni meksikolaisisä soitti puhelua kasuaalisti ja tämän 8v tytär nukkui. Kun kaiuttimista tuli vuvuzelaa. 

Tarinan opetus: jos tulet Latinalaiseen Amerikkaan, pakkaa mukaan korvatulpat, matkapahoinvointilääkettä sekä noin kolmen vuoden annos kärsivällisyyttä, jos kyseessä on viikon reissu.

Loppujen lopuksi saariveneily kuitenkin kannatti, enemmän jäi hyviä kuin huonoja muistoja. Matka jatkuu huomenna seuraavaan kyläseen ja parin viikon päästä Suomeen. Eikun seuraavia matkamuistoja metsästämään!

Ennen epäonnista snorklausreissua. 

Pakollinen turistipose Isla Mujeresilla. 

Miami-Cancun-tunnelmaa

Katamaraaniaktiviteetti, muille. Tequila sunrise ja mikähän tuo sininen juoma oli. Itse en uskaltanut koskea matkapahoinvointilääkkeen päälle ja lapsivastuussa, kokiksella mennään. 

Katamaraanin tunnelmaa. Tässä vaiheessa porukka oli jo hajautunut hieman eli alun sillit purkissa-tilanne helpotti. 

Rehellistä raporttia Mexico Citystä

Kaikkien länsi-expattien luvattu maa, vai jotain muuta? Olemme tällä hetkellä Mexico Cityssä kymmenen päivän pysähdyksellä ennen Kolumbian Medelliniin tutustumista. Mietteitä Meksikosta on paljon, sekaisin ja päällekkäin, joten järjestelen niitä haastattelun muotoon. Anu kysyy Anulta. Tai oikeastaan, mitä minulta on kysytty Meksikoon liittyen sekä mitä pitäisi kysyä!

1. Millainen on Mexico City?

Ristiriitainen, montaa asiaa yhtä aikaa yhtä vahvasti. Kaoottinen ja persoonallinen, historiallinen ja moderni, kaunis ja karu, köyhä ja rikas, turvallinen ja vaarallinen, päivisin ruuhkainen ja öisin tyhjä, kiinnostava, mutta hieman pelottava. Olemme olleet täällä vasta vajaan viikon, eli mitään kattavaa kokonaiskuvaa minulla ei ole. Mutta ehkä nämä anekdootit kuitenkin kuvailevat paikkaa: 

Hostellimme (mukava, turvallinen, siisti) on kaupungin katolisen pääkatedraalin vieressä. Katedraalissa on aina satoja ihmisiä. Katedraalin ympärillä on perinne- ja vaihtoehtouskontojen ja uskomusten leiri: kirkon itäpuolta miehittävät modernit atsteekkipapit, jotka luurangoiksi maalattuina karkottavat pahoja henkiä maksavista asiakkaista palavien suitsutuslehvien heiluttelulla. Kirkon länsipuolelta voi ostaa kämmenviivojen tai tarotkorttien luennan. Mexico Cityssä sijaitsee myös maailman toisiksi suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, Guadalupen Neitsyen basilika (Neitsyt Maria, jonka uskotaan ilmeistyneen Meksikon Guadalupessa v. 1531). Eli usko, uskonto, uskomukset, taikausko elävät kaikki rinta rinnan, vahvoina, näkyvinä, määräävinä, niin katukuvassa kuin ihmisten arjessakin. 

Kun saavuimme lentokentälle keskiyöllä, ennakkoon tilaamamme taksi vei meidät hostellille (tosin yritti jättää tiesululle hieman kauemmas, väittäen, ettei lähemmäs pääse, kävelkää. Ei kävelty). Mexico City eli täkäläisittäin CDMX on öisin autio ja tiesulkuja ja poliiseja on kaikkialla. Aluksi tämä järkytti -- mahtaa olla vaarallista, jos tällaista partiointia tarvitaan? Tämäkin on totta, mutta ilmeisesti partioinnin suurin syy on ennaltaehkäisy ja voimannäyttö. Huumejengien välienselvittelyt halutaan pitää ihan muualla kuin kaupunkilaisten ikkunoiden alla. Lisäksi poliiseja sijoitellaan sinne tänne turvaamaan mielenosoituksia. Perustyöläisten olot ovat ankeat: työaika kuusi päivää viikossa, työmatkoineen helposti 10-12h päivässä. Ammattiliittoja, parempia ehtoja ja parempia palkkoja vaaditaan nyt urakalla ja hyvä niin. 

Pääkalloja on ihan kaikkialla, siis kuvia ja patsaita, museoissa myös aitoja. Meksikolaisten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin mihin olen itse tottunut. Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sen kanssa on tehtävä rauha, ja kuolema on vain välivaihe matkalla tuonpuoleiseen. Kuolemaa on (epäilemättä sen jatkuvan uhan vuoksi) Meksikon historiassa palvottu jopa pakkomielteisesti (minun mielestäni) ja nykyään täällä rajuimmin kasvava uususkonto on Santa Muerten eli pyhän kuoleman kultti: kuoleman personifikaatiota rukoillaan, siltä pyydetään apua ja suojelusta, sekä turvallista matkaa tuonpuoleiseen. Kuitenkin esimerkiksi eilinen oppaamme atsteekkitemppeleillä ei halunnut puhua Santa Muertesta ollenkaan ja kuittasi sen sanoilla "ei se ole mikään uskonto vaan kuoleman hyväksymistä osana elämää". Santa Muerten kultilla on huono maine valtavirrassa, koska se on tullut tunnetuksi jengiläisten ja rikollisten asiana -- eli niiden, jotka elävät kuoleman välittömimmän uhan alla. 

Tajuan, että Suomessa ja muualla länsimaissa kuolema on kätketty silmistä sairaaloihin, laitoksiin, terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Ja kulttuurissa, jossa tuonpuoleisen koetaan olevan täyttä faktaa, ei uskonasia, kuolema menettää järkyttävyyttään. Silti, ulkopuolinen väistämättä vähän järkyttyy. 

2. Millainen on Meksiko?

Mahdotonta tiivistää yhteen kappaleeseen, ja vielä mahdottomampaa kuvailla valtavaa maata yhden kaupungin ja sen lähiympäristön perusteella. Meksiko on maa-alueena Länsi-Euroopan kokoinen (Ranska, Espanja, Saksa) ja väestöltään reilu kolmasosa EU:sta, 120 miljoonaa asukasta. 

Kävimme antropologisessa museossa, jossa maan eri historiallisten ja nykyheimojen ja kulttuurien elämää kuvataan. Paikkaan menee koko päivä, ja siinä ehtii nähdä vain pintaraapaisun noin tusinasta kulttuurista. Vanhimmat alkuperäissivilisaatiot olmeekit, atsteekit ja mayat ovat jo kadonneet tai sulautuneet nykykansaan. Kuitenkin maassa yhä elää monia keskenään erilaisia kansoja ja kulttuureja, vaikka kaikki(?) nykyään puhuvatkin espanjaa. 

Myös Meksikolla on kolonialistinen historia, kuten Australialla ja Kanadalla. Kuuluisasti espanjalaiset konkistadorit valloittivat Meksikon väellä, verellä ja voimalla (sekä kulkutaudeilla) atsteekeilta ja mayoilta 1500-luvun kuluessa. Kuitenkin meksikolaisten suhtautuminen historiaansa on hyvin erilaista kuin esim. aussien tai kanadalaisten, varmaankin kuluneen ajan ja omien kulttuuristen piirteiden säilyttämisen vuoksi. Esimerkki: Kanadassa emme päässeet yhdessäkään museossa katsomaan alkuperäiskansojen esineistöä, koska Kanadassa on tällä hetkellä menossa kulttuurinen herääminen siihen, että esineistö on todellisuudessa varastettua. Näyttelyitä on suljettu ja ne avataan vasta sitten, kun museot saavat neuvoteltua alkuperäiskansojen edustajien kanssa, mitä voi/saa laittaa näytille ja millä tavalla. Samanlaista heräämistä tapahtuu Suomessakin, jossa neuvotellaan parhaillaan saamelaiskäräjistä. 

En osaa sanoa Meksikon alkuperäiskansojen tämänhetkisestä poliittisesta asemasta, mutta historiasta, kulttuurista ja perinnetaiteista ollaan täällä näkyvästi ylpeitä. Espanjalaisten, atsteekkien, mayojen ja muiden sulautuminen on tapahtunut jo niin monta sukupolvea sitten, että haavat ovat umpeutuneet, ja ihmiset näyttävät juhlistavan kaikkia sukupuunsa haaroja. TOSIN on sanottava, että kuulemma Etelä-Amerikassa esiintyy rasismia metsäläisiksi ja köyhiksi koettuja alkuperäiskansoja kohtaan, eli ongelmatonta ei ole täälläkään. 

3. Onko siellä turvallista?

Vaikuttaa olevan, jos tietää, mitä tekee ja missä liikkuu. Mexico Cityssä on alueita, joilla voi melko huoletta liikkua yölläkin (Polanco, Roma Norte, Condesa) ja sitten niitä, joilla on fiksumpaa pysyä kotosalla pimeän tullen. Itse majailemme Centro Historicossa ja täällä on toisaalta iltaisinkin vipinää, toisaalta kaupat menevät kiinni klo 19. Me parkkeeraamme itsemme sisätiloihin kauppojen kiinnimenoaikaan, toisaalta ihan varmuuden varalta, toisaalta lapsen iltapuuhien vuoksi. Nukkumaan hän menee vasta klo 21, mutta iltapesut, iltaruuat, leikit, piirrettyjen katselut ja rauhoittumiset vievät oman aikansa. 

Meksikossa keskipalkka on 700 euroa kuussa ja esimerkiksi poliisit tienaavat 9000 euroa vuodessa. Paikallisella kulutus- ja hintatasolla näillä nippanappa pärjää, mutta rikastumaan ei pääse. Köyhyyttä on sekä suhteellista että absoluuttista. Eilen ajoimme oppaan kanssa bussilla paikallisen favelan eli slummin läheltä, pikkuisia kyhättyjä rinnetaloja silmänkantamattomiin. Eli kannattaa tietää ennakkoon, missä liikkuu, miten, milloin ja kenen kanssa (paikallinen opas on hyvä valinta). 

Kuten melkeinpä kaikkialla E-Amerikassa kuulemma, suurimmat riskit liittyvät huumekauppaan ja huumejengeihin: kumpikin asioita, joihin meillä ei ole syitä sotkeutua, eli riski minimoituu jo sillä. 

4. Voiko Meksikoon matkustaa lapsen kanssa?

Tottakai voi, kun valitsee alueen ja tekemisensä. Kokemuksemme Mexico Citystä olisi varmaankin vailla mitään riskimielikuvia, jos pyörisimme pelkästään expat-alueilla ja luksuksemmilla seuduilla. Esimerkiksi mainitsemistani Polanco-Condesa-Roma Norte-kaupunginosista löytyy paljon kauniita, siistejä puistoja ja eloisia leikkipuistoja, leppoisista kahviloista ja artesaaniputiikeista puhumattakaan. Tulemme tällä reissulla käymään myös Yucatanilla ja Cancunin seudulla ihan perus-perhe-rantalomalla, sen ennakoin olevan lähellä Balin-kokemuksia. 

Aina kun alan itse arpoa, voiko maahan X matkustaa lapsen kanssa, muistutan itseäni siitä, että kaikissa maissa elää lapsia ja heille kaikki paikallinen on perusarkea. Tottakai on olemassa turvallisempia ja riskialttiimpia seutuja, ei pidä kieltää tosiasioita. Ruokamyrkytys, ripuli ym ovat ihan olemassaoleva riski, joista olemme koko ajan tietoisia ja vahdimme mukelon syömisiä haukkana. Mutta monia riskejä voi kuitenkin ennakoida ja välttää. Meillä tottakai on aina matkustaessa matkavakuutus, ja tutkimme ennakkoon, mikä on järkevää, mikä ei. 

E:llä puolestaan on melko huoleton suhtautuminen matkusteluun, koska hän on reissannut minua enemmän -- vaikken itsekään mikään matkailun eilisen teeren kevätkananen ole -- ja hänen isänsä asui eläessään pari vuosikymmentä Kambodzassa, joka tästä syystä on E:llekin hyvin tuttu käyntikohde. Minulle Kambodza on viimeinen paikka, minne uskaltaisin lapsen viedä, sotatoimialueita lukuunottamatta. E:lle kaksi paikallista pikkusiskopuolta ovat opettaneet, että lapsista pidetään huolta kaikkialla ja lapsuus vauraissa länsimaissa ei suinkaan ole ainoa tapa elää elämää. 

5. Huijataanko Meksikossa?

Epäilemättä jonkin verran. Kaikkeen matkailuun sisältyy "vallan epätasapaino", jossa toisaalta ovat vastakkain tulokkaan/turistin tietämättömyys ja naiivius vrt. paikallisten sisäpiiritieto ja varmuus asioista, toisaalta matkaajan kukkaron paksuus vrt. paikallisten rahantarve. Me englantia puhuvat länkkärit näytämme väistämättä rikkailta amerikkalaisilta, vaikka yritämmekin pitää matalaa profiilia. Espanjan osaamattomuus paljastaa meidät välittömästi. 

Nämä viisi päivää olemme päässeet hyvin pienillä osumilla: parissa paikassa on pokalla väitetty, että vähintään 10% tippi on pakollinen, vaikkei sen tietämämme mukaan pitäisi kuulua meksikolaiseen palvelukulttuuriin. Taksikuski kentältä yritti vaatia lisää rahaa käteisenä, vaikka olimme maksaneet matkan ennakkoon tilauspalvelun kautta (emme antaneet kun ei ollut, hän antoi sitten periksi). Jos näin pienillä ongelmilla sujuu koko reissu, niin nappiin meni.

Paras keino olla tulematta huijatuksi on osata espanjaa. Täällä kadun, miksi käytin koulussa aikaa johonkin saksan opiskeluun, tai edes italiaan, kun espanja ja ranska olisivat olleet maailman mittakaavassa selkeästi tarpeellisemmat! 

6. Suositteletko Meksikoa matkakohteena?

Turvallisia alueita kyllä, ihan mitä tahansa paikkoja en. Pohjoisessa USA:n vastaisella rajalla on kuulemma väkivaltaisinta, USA:n ja huumejengien käymän sodan vuoksi. Meksikon presidentti ymmärtääkseni on kohtalaisen turhautunut USA:n voimankäyttöön Meksikon maaperällä, mutta ulkopuolisen on todella vaikea sanoa, ovatko toimet oikeutettuja vai väärin. Kuka vähättelee, kuka liioittelee, kuka kertoo totuuden, kuka edes tietää totuuden? 

Myös muut raja-alueet Guatemalaan ja Belizeen päin voivat kuulemma olla jengisotaseutua, ja Meksikon sisällä on myös taskuja, jonne ei ehkä ole ihan pakko työntyä. Mutta matkailijoiden suosimat seudut pidetään pääsääntöisesti turvallisina ihan maan maineenkin vuoksi. Kun pitää silmänsä auki taskuvarkaiden ja huijareiden varalta (Euroopastakin tutut pakkomyyntikikat, joissa annetaan käteen jotain ja vaaditaan maksua), pärjännee melkoisen hyvin. 

7. Mitä muuta Meksikosta tai Mexico Citystä pitäisi tietää ennen matkaa? 

YouTube on täynnä tietoa pursuavia, kiinnostavia, tiivistettyjä opasvideoita, ja ainakin itse katsomani vaikuttavat paikkansapitäviltä. Sieltä vain selaamaan! Itse en tosin ole ainakaan vielä niin maan lumoissa, että suunnittelisin tänne muuttoa, vaikka Meksiko tunnetaankin nomadipiireissä hyvänä asettumiskohteena. Varmaan riippuu siitä, mitä tekee työkseen, millaista elämäntapaa kaipaa ja mille alueelle olisi varaa. Biletysiässä olisi voinut houkutella enemmän, mutta perheellisenä uraäitinä ei enää samalla tavalla :D 

Roma Nortessa voi luulla olevansa Madridissa, vaikka Pikku-Rooma onkin. 

Artesaani- ja kansantaiteen museo, ehdottomasti parhaita museoita Mexico Cityssä ja ehkä koko maailmassa.

Maya-toteemi antropologisen museon puutarhassa. 

Keskiaikainen (Euroopan ajanlaskulla) Teotihuacan-temppelikaupunki. Tästä lisää toiste!

Hostellimme aamupalakahvio. Mellakkapoliisi kasuaalisti ulkopuolella. Aluksi säikähdin, mutta poliisien läsnäolo on tarkoitettu pelotteeksi niin jengeille kuin mielenosoittajillekin. Eilisen oppaamme sanoin: "retken aikataulu riippuu säästä, ruuhkista ja mielenosoituksista, protesteja kun on Mexico Cityssä joka päivä". Emme onneksi ole nähneet kuin hyvin rauhallisia mielenilmauksia.