Lähes vuosikymmenen mittaisella, tusinan työpaikan sekalaisella työkokemuksella väitän, että Suomessa palautetta annetaan vain silloin, kun on korjattavaa tai moitittavaa. Hyvin tehty työ ei kehuja tuota, enintään sanatonta hyväksyntää, ja itsensä ylittäminen on jotenkin perusoletus. Toki niitäkin työpaikkoja ja pomoja on ollut, jotka ovat onnistumiset huomioineet. Lähtökohta kuitenkin Suomessa tuntuu olevan, että jos jotain sanotaan, se alkaa lauseella "olisit voinut tehdä nämä asiat nopeammin/paremmin/tehokkaammin/toisin/minun tavallani".
Suomalainen on oppinut siihen, että kehuja saa - ja niitä osaa odottaakin vasta -, kun on keksinyt syöpälääkkeen samalla, kun analysoi kuuraketin polttoaineen menekkiä ja säveltää menestysoopperan. Tuttu johtohenkilö Suomessa joskus totesi, että jos alaisia erehtyy kehumaan kesken arkirutiinien, vaikkei takana ole vuosisadan menestyneintä projektia, saa vastauksekseen kieroja katseita ja epäluuloista muminaa. "Mitä tuokin nyt yrittää, jotain juonii, enhän minä mitään erityistä ole saavuttanut, tässä on joku koira haudattuna".
Positiivista palautetta ei ilmeisesti osata ottaa vastaan, vaan standardioletus on, että hyvä sana ei ole aito. Mutta miten kerrot rehellisesti, että hei kylläpä meni tuo työtehtävä nappiin, mainiota, jatka samaan malliin, jos vastaanottaja kyräilee alta kulmain vakuuttuneena, että jotain amerikkalaista pomokoulutusta on tuokin saanut, unohtaisi. Oma kestoärsytyksen aiheeni on aina Suomessa ja suomalaisissa ollut iänikuinen vaatimattomuus ja vankka usko siihen, että enhän minä nyt mitään ole/ansaitse/osaa/loista. Vaikka kyseessä on toistaiseksi tapaamistani kulttuureista työteliäin!
Koska itsekin olen, after all, suomalainen, en osannut vakuuttua liikenneviraston pomon kehuista. "Olet tehnyt loistotyötä nämä pari viikkoa ja muistathan antaa jatkossa yhteystietoni eteenpäin suosittelijanasi", totesi oikein pariin otteeseen. Sepä loistavaa, mutta miksi silti itsestä tuntuu, että en ole ansainnut noin positiivista palautetta? Herranpieksut, pakko kirjautua jollekin uudelleenkoulutusleirille, jossa suomalaisuuden aiheuttama epäterve krooninen vaatimattomuus kuurataan pois amerikkalaisella hammasvalkaisuaineella.
Heipsan Anu! Vanha sanonta jotta ei kissakaan kiitoksella elä, taitaa olla aika tiukassa täällä kotimaassa. :)
VastaaPoistaKun itse uudelleen kouluttauduin 2005, ja vaihdoin kokonaan alaa, oli ensimmäisiä asioita koulussa mikä tuntui vaikealta itsensä arviointi! Ei sellaista ennen tehty koulussa! :o Olin aivan ulalla ja se oli todella vaikeaa aluksi. 2.5 vuoden opiskelun jälkeen olin jo tottunut siihen kaikkien näyttöjen kautta ja niin vain silloin päätin että itse en ainakaan enää kiitoksia säästele töissä. Meillä onkin lähimmän työkaverin kanssa silloin tällöin tapana kiittää toisiamme hyvin tehdystä työstä - ihan siis sanoin vain. :) Muistan myös varsinkin sijaisia kiittää ja sillä tavalla heidän on helpompi tulla sijaistamaan uudelleen meille.
Ota vain kiitokset ilolla vastaan, kyllä sä olet ne varmasti ansainnut. :D
Kiitos Rasse kiitoksista :)
VastaaPoistaHyvä että Suomessakin kiitoskulttuuri edistyy. Itse olen yrittänyt ihan tietoisesti ponnistella pois siitä tavasta, että jos joku kiittää tai kehuu, sitä vähättelee. Fiksumpaahan on vastata itsekin kiitoksella, ja ottaa kiitos/kehu vastaan, harva ihan lämpikseen kuitenkaan kiittelee ja jos vaikka kiittelisikin, voi siitä tulla hyvä mieli silti. Jatkakaamme kiitosten tiellä :)