Australiassa on tällä hetkellä kova mediameteli siitä, että maan hallitus päätti leikata äitiysvapaita. Entinen käytäntö on ollut, että työnantaja tarjoaa jonkinlaisen palkallisen vapaan, ja sen päälle voi hakea valtion äitiysrahaa, 18 viikon ajan maksettavaa standardi-minimipalkkaa. Nyt hallitus päätti, että äidit voivat saada vain jommankumman: valtion tai työnantajan maksaman vapaan. Isien vapaista hyvä jos on kuultukaan. Edistyneimmät työnantajat saattavat tarjota paria viikkoa isille.
Täällä työnantajat eivät välttämättä myönnä kahdeksaa viikkoa enempää palkallista äitiyslomaa - kaikki eivät välttämättä tarjoa palkallista vapaata ollenkaan. Joten yhdistettyinäkin äitiysvapaat ovat olleet mallia 24 viikkoa eli himpun alle puoli vuotta. Suomesta ei varmasti montaa vanhempaa löydy, jonka mielestä alle puolivuotinen vauva on valmis päivähoitoon; ei täälläkään moni ajatuksesta ilahdu. Omalla työpaikallani tavanomainen malli on, että äiti on vuoden pois töistä, josta puolet palkattomalla vapaalla. Isä saattaa olla viikon-pari kotona jos työnantaja joustaa.
Tanskalainen kollega jättäytyi puoleksi vuodeksi puolella palkalla isyysvapaalle, koska hänellä oli ns. long service leavea eli 'pitkän palveluksen lomaa' kertyneenä; ja muutenkin kulttuurinen tausta sellainen, että tottakai isätkin hoitavat. Tätä monet ihailevat töissä, mutteivät pysty toteuttamaan, koska LSL:ään on oikeutettu vasta 7 vuoden yhtäjaksoisen julkissektoriuran jälkeen (joillain työpaikoilla 10 vuoden). Yksityispuolella tätä etua ei ole.
On suomalaisena ollut uskomatonta seurata aussien keskustelua koko aiheesta. Suurin osa maasta on takajaloillaan, koska heitä ärsyttää hallituksen retoriikka, jossa kaksi äitiysetua käyttäneet maalataan yhtäkkiä huijareiksi. Valtion tarjoaman 18 viikon loman oli alkujaan tarkoitus olla työnantajan etuja täydentävä palvelu, mutta nykyhallitus on vääntänyt sen muotoon "jos otat sekä työnantajalta että valtiolta, olet itsekäs ja ahne etujen riistäjä".
Täkäläisessä keskustelussa puoli vuotta äitiysvapaata on henkinen minimi (jota ei siis nyt saavuteta), mutta sen jälkeen on perheen rahatilanteen sanelema fakta, paljonko jompikumpi vanhempi pystyy olemaan töistä poissa. Täällä ei siis ole mitään vanhempainrahakautta tai kotihoidontukea äitiysvapaan päälle. Herramunjee. En itse ole kotiäitityyppiä ja jos joskus äitiydyn, varmaan kallistun uraäitikategoriaan, mutta silti olen sitä mieltä, että pari-kolme vuotta kotona lapsen kanssa on ihan normaalia ja näin meilläkin tehtäisiin (jos pystytään/pystyttäisiin). Täällä se on a) valtion tarjoamana kallista kommunismia tai b) omakustanteisena pelkästään hyvätuloisten ja hyväosaisten onnenkantamoinen, jos noin pitkään kotiaikaan pystyvät.
On varmaan tullut jo aiemminkin selväksi, etten ole suuresti ihastunut Australian nykyiseen porvarihallitukseen, koska se ajaa niin räikeästi mennyttä maailmaa, jossa tehdaspampuilla on kaikki valta käyttää hyväksi sekä ihmisiä että luontoa. Australiassa on jonkinlaisia sosiaalietuuksia ja alennuksia tarjolla työttömille ja tulottomille, muttei lähelläkään siinä mittakaavassa kuin Suomessa. Opiskelijat maksavat lainarahalla kymppitonneja tutkinnoistaan. Silti hallitus vänkää väkisin opiskelijoista ja etujen saajista sellaista kuvaa, että "laiskureita ja huijareita kaikki tyynni, enemmän pitäisi hommia painaa ja olla tuottavampia".
Loputtoman yrittämisen, tarmon ja loppuunpalamattomuuden kulttuuria sekä parempi tehdä töitä vaikka dollarilla tunti, kunhan ei elä etujen varassa- ajattelua perustellaan vanhalla kunnon väärinkäsityksellä, johon osa taloustieteitä valitettavasti nojaa: elämä on kilpailua ja taistelutanner, jossa vahvat selviävät ja heikot sortuvat. Ihmiset ovat luonnostaan kilpailevia otuksia, jotka ajavat vain omaa (tai enintään perheensä) etuja, ja kun kaikki ajavat yhtäaikaa omia etujaan, jotenkin mystisesti kaikki lopulta voittavat tai ainakin heikot ja turhat yritykset ja yksilöt painuvat pahnanpohjille pois tieltä. Sosiaalidarwinismia.
Sitten hyppy siihen kirjaan, Eläinten moraali (Dale Peterson 2011, ei suomennettu). Peterson toteaa kirjassa, että ensinnäkin koko kilpailuteoria on väärinymmärrettyä Darwinia. Darwin itse uskoi, että ihmisten moraali kumpuaa lajin syntyhistoriasta: eläimetkin kykenevät ainakin esiasteelliseen moraaliseen ajatteluun ja toimintaan, koska muuten ihminenkään ei olisi sellaista kykyä voinut kehittää.
On totta, että usein lajit kilpailevat keskenään resursseista ja elintilasta (ruoka, reviirit), kun taas lajit keskenään tekevät paljon enemmän yhteistyötä kuin on aiemmin edes ymmärretty. Sata vuotta jatkunut Darwinin väärintulkitseminen on johtanut tilanteeseen, jossa eläinkuntaa katsotaan "tuolla ne verissäpäin tappavat toisiaan" - silmin, vaikka todellisuudessa etenkin laumaeläimet käyttävät enemmistön ajastaan yhteistyöhön ja suoranaiseen altruismiin eli muiden edun asettamiseen itsensä edelle.
Peterson listaa monta tutkijoiden tallentamaa esimerkkiä siitä, miten eläimet kykenevät empatiaan eli ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu, ja myös auttamaan pulassa olevaa. Kuten:
Keniassa maatilatyöntekijä sattui törmäämään norsulaumaan ja hermostutti vahingossa lauman johtajanaaraan. Matriarkka hyökkäsi miehen päälle niin, että uhrin jalka murtui eikä tämä päässyt liikkumaan. Miehen työkaverit löysivät hänet seuraavana päivänä, istumassa selkä vasten puuta, norsumatriarkka vieressä partioimassa. Norsu yritti ajaa miehet tiehensä, joten nämä valmistautuivat ampumaan sen. Loukkaantunut mies huusi: "älkää ampuko!", jolloin miehet ampuivat vain varoituslaukauksen. Norsu pakeni. Loukkaantunut mies kertoi, että norsu oli työntänyt hänet puuta vasten istumaan, taputellut häntä hellästi kärsällään ja jäänyt viereen, vaikka norsun lauma eteni muualle. Yöllä norsu oli karkottanut paikalle eksyneen puhvelilauman. Loukkaantunut mies oli varma, että norsu oli yrittänyt auttaa häntä.
Englantilaisessa eläintarhassa bonobo eli kääpiösimpanssi (ihmisten lähin sukulainen) nimeltään Kuni sattui näkemään, kun kottarainen kopsahti Kunin tarhan lasiin, pökertyi ja putosi maahan. Kuni meni tutkimaan asiaa, otti kottaraisen käteensä ja yritti asettaa sen seisomaan maahan. Tajuton lintu ei reagoinut, joten Kuni otti sen uudelleen käteen ja heitti varovasti ilmaan. Kun kottarainen vain putosi maahan, Kuni nosti sen ylös, kiipesi lintu kädessään tarhan korkeimpaan puuhun, kurkotti ylös jalkojensa varassa ja avasi linnun siivet molemmin käsillään. Sitten Kuni heitti linnun ilmaan. Lintu lepatti puolitokkurassa maankamaralle. Kuni kiipesi alas, istui linnun viereen ja vahti sitä pitäen muut bonobot loitolla, kunnes kärsinyt höyhenpallo heräsi ja lensi pois.
Kolmas tarina tapahtui sekin eläintarhassa, Chicagossa. Gorillanaaras nimeltään Binti Jua näki, kun kolmevuotias lapsi tipahti kaiteiden yli gorilla-aitauksen betonilattialle, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Lapsen äiti kirkui paniikissa aitauksen yllä. Binti Jua meni pojan luokse, nosti hänet varovasti syliinsä, taputti selkää, kantoi pojan aitauksen huolto-ovelle ja ojensi hänet eläintenhoitajalle.
Kirjan opetus on, että sekä ihmiset että (ainakin jotkut) eläimet ovat täysin kykeneviä ymmärtämään, miltä toisista tuntuu ja milloin joku tarvitsee apua. Eläimetkään eivät (oman lajinsa sisällä) kilpaile verissäpäin, vaan auttavat jos voivat. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä muistakin avuliaista lajeista kuin kädellisistä, mm. lepakoista, leijonista ja hyeenoista. Siksipä Aussilan nykyhallituksen lietsoma 'kaikki kaikkia vastaan ja voittaja kerää koko potin' - kilpailuasetelma herättää närää muissakin kuin minussa. Raa'an kilpailun väittäminen ihmisluonnon perustaksi on vaan väärin ja tuntuu pahalta, vaikkei altruismia tai empatian juuria kukaan pystyisikään tieteellisen tarkasti selittämään.
Siksipä toivon, että Suomen tuore porvarihallitus ottaa kaikesta talousleikkauspuheesta huolimatta linjan, jossa ei ole tarjolla pelkkää kylmää kyytiä, selän kääntämistä apua tarvitseville, eikä enemmän raadantaa ja rahantahkoamista niiden hyväksi, joilla jo muutenkin on kaikkea.
 |
| Perhe, joka ei tarvitse vanhempainrahaa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!