Kodista, kotona, kotiin

Olen viime kuukausina - oikeastaan viime vuodesta saakka - miettinyt paljon käsitettä koti. Mitä tarkoittaa koti, mitä tarkoittaa kodittomuus, mitä tarkoittaa displacement eli evakkous tai pakolaisuus? Tämä johtuu siitä, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan emmekä päässeetkään palaamaan kotiimme Australiaan. 

Epätietoisuutta kesti neljä kuukautta emmekä sen aikana tienneet ollenkaan, onko paluumahdollisuus ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna. Voin sanoa, että vaikka olimmekin lähes koko ajan sukulaisten ja läheisten ympäröimiä ja luona, oman kodin puute puraisee yllättävän kovaa, kun tilanteeseen tipahtaa yhtäkkiä (ja taatusti myös silloin, jos joutuisi kodittomaksi pikkuhiljaa esim. talousvaikeuksien kumuloitumisen myötä). 

En ala uudestaan selostaa läpi koko saagaa, mutta pähkinänkuoressa: Australia sulki rajansa kaikilta paitsi kansalaisilta maaliskuussa 2020. Siitä lähtien lentojen määrä kutistui olemattomiin, hinnat singahtivat taivaisiin, ja meiltä(kin) peruttiin kaksi lentoa ennen kolmannen onnistumista. Lentoyritysten välillä oli joka kerta kahdeksan viikkoa, koska lentohinnat ylittivät budjettimme moninkertaisesti ja jouduimme jahtaamaan siedettäviä hintoja sekä odottamaan rahojen palautusta (joka ei edes 100% tapahtunut). Lisäksi arvoimme kiivaasti, kannattaako yrittää paluuta vai käyttää säästöt Euroopassa oleskelun jatkamiseen, odottaa aikaa parempaa. No, aika parempi ei koskaan koittanut, rajat ovat yhä kiinni, ja paluuta odottaa yhä kymmeniätuhansia ausseja. 

Mutta tarkemmin asiaan koti. Koti juontuu termistä kota ja "kotiin" arvellaan alunperin tarkoittaneen paluuta moniin kotiin, omaan kylään, omaan asuinpiiriin. Tajusin tässä eilen taaperon kanssa ulkoillessani, että kota on telttamaisen majan lisäksi myös siemenkota: kasvamisen alkupaikka, kuori tai suoja, jonka sisällä olemme kaltaistemme kanssa. 

Viime vuosi sukulaisten nurkissa ja tien päällä tavallaan vahvisti kodin merkitystä, toisaalta romutti sen kokonaan. 

En enää niinkään välitä kodin yksityisyydestä. Ennen minua hieman ahdisti, jos piti jakaa koti vieraiden kanssa, siis kyläilijät viipyivät turhan pitkään, ihan illanvietossa, tai sukuloimassa. E:n äiti on asunut luonamme välillä kolmekin kuukautta putkeen ja kyllä se minua nyppi, vaikka miten yritin esittää, että ei tässä mitään. Nyt, kun olen itse jakanut muiden kodin/koteja kauan, yhtäkkiä asialla ei ole suurta väliä. Kutsun tosi mielelläni ihmisiä meille kotiin, tuttuja ja vieraita. Ei sillä niin väliä ole, kauanko viipyvät tai mitä he ajattelevat kodistani (onko siistiä, onko sisustus heidän makuunsa tms). Kunhan on turvallinen katto pään päällä, seinät, joiden sisällä elää perhe-elämää, eikä liikaa tavaraa sotkuksi ja tukkeeksi. 

Ostimme talon. Hups vain. Ostos tapahtui jotakuinkin tällaisen jakamamme ajatusprosessin kautta:

• Tarvitsemme talon.
• Tämä on talo.
• Otetaan se.

Ostimme kolmannen näkemämme talon, puhtaasti sijainnin, käytännöllisyyden, edullisuuden ja kunnon perusteella. 

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että asutaan vuokralla nyt ainakin vuosi. Jotta näkisimme, minne haluamme asettua. Mutta puolessa vuodessa kirkastui se ajatus, että asumisesta on pakko maksaa jollekin jotain kuitenkin. Miksei sitten omaa lainaa vuokranantajan lainan sijaan, jos ja kun lainan vain saamme. Viime vuosi nimittäin muutti ratkaisevasti myös suhtautumistani rahaan. 

Ennen minua stressasi paljon enemmän, teenkö hyvän vai huonon ostoksen, tuleeko takkiin, tuleeko ongelmia, tuleeko lisäkuluja. Varmaankin laman lapsena ajatus on iskostunut syvälle sisimpään: ei pidä olla velkaa, ainakaan paljoa, aina voi mennä vielä huonommin ja sitten kärsitään.

En olisi vielä vuosi sitten edes uskaltanut ostaa taloa, ajatellen, että jotain vikaa ja häikkää siinä on kumminkin ja sitten rempataan ja fiksataan maailman tappiin. Nyt, menetettyämme suht paljon rahaa lentolippu-matkatoimistokonkurssissa, tämä pelko on jotenkin realisoitunut ja siten - yllättäen - hiipunut. Raha on vain rahaa loppupeleissä ja sitä voi aina hankkia lisää, hitaasti mutta varmasti. 

Viime vuonna kokemamme "kodittomuusjakso" on pyörinyt mielessäni paljon ja olen siitä myös anteliaalla kädellä blogannut. Jopa siihen pisteeseen, että olen saanut lukijoilta ja lähipiiriltä kommenttia, noottia, liiallisuudesta. Miksen voi vain päästää irti, antaa olla, mennä eteenpäin? Onko pakko pyöriskellä vaikeassa kokemuksessa, puskea sitä toisten kasvoille?

Mielestäni elämässä jää aika pinnalliselle tasolle, jos kokee ongelmia ja senkun seilaa niistä ohi johonkin naiivinpinkkiiin auringonlaskuun. Tietenkään ei pidä jäädä hautomaan katkeruutta tai negatiivisuutta, mutta ongelmista voi ja minun mielestäni pitää oppia. Mitä minä opin? Koti on perusihmisoikeus. On järkyttävää, että vielä nykyäänkin on paljon - tuhansittain, miljoonittain - heitä, joilla ei kotia ole. 

Australiassa kodittomuus todentotta puskee kasvoille eri tavalla kuin Suomessa. Tämä johtuu kahdesta pääsyystä. A) Australiassa on USAn jälkeen maailman toisiksi suurin huumeongelma väkilukuun suhteutettuna. Huumeet ja päihteet aiheuttavat sekä vuokranmaksukyvyn rapautumista että häätöjä. B) Australian rakennuskannasta vain murto-osa on ns tuettua asumista eli julkissektorin rahoittamaa.

Suomen suurin vuokranantaja on Helsingin kaupunki ja Suomen valtio on rahallisesti/lainalla tukenut jopa kolmasosan Suomen asunnoista rakentamista. Australiassa asunto- ja talorakentaminen on pääsääntöisesti yksityisillä harteilla ja esimerkiksi Perthin kaupunki ei omista juuri ollenkaan vuokra-asuntoja. Perthin metropolialueella on kaupunginosia, joissa ei ole yhtään julkisomisteista kotia. Niilläkin asuinalueilla, joilla julkista rakentamista on "paljon", se ei ylitä 10% koko rakennuskannasta. Helsingissä puolestaan julkista asuntokantaa on monissa lähiöissä 40-50% (eli kuntien, yleishyödyllisten yhtiöiden, yliopiston ja valtion omistamia ja vuokrallelaskemia).* 

*Jakomäki, Kumpula, Koskela, Ala-Malmi, Kurkimäki, Vesala, Maunula, Kallahti, Pikku Huopalahti, Kivikko, Länsi-Herttoniemi, Meri-Rastila ja Itäkeskus. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4105291

Australia ei ole samassa mittakaavassa oikeistounelma kuin USA, mutta moni suomalaisille tuttu arvo on päinvastainen. Perthissä ihan yleisesti kuulee, että oma koti on jonkinsortin palkinto, todiste siitä, että pystyy ansaitsemaan rahaa, olemaan kunnon kansalainen, pitämään huolta omaisuudesta. Oma iso koti omalla isolla pihalla on ns. australialainen unelma, vrt American Dream. Täällä koetaan, että julkissektorilla vuokralla asuminen on vähintään epäilyttävää (täytyy olla luuseri, että sinne joutuu), ei missään nimessä tavoiteltavaa. Vrt Suomessa moni on onnessaan, jos onnistuu saamaan esimerkiksi Helsingin kaupungin vuokra-asunnon. 

Täällä koti pitää itse ostaa, maksaa, lainoittaa, mielellään rakentaa. Eniten täällä tuetaankin uuden rakentamista ja aina kun asunnoista on pulaa - kuten nyt -, valtio ja osavaltio alkavat lobata avustuksia tai verohelpotuksia omakotirakentamiseen. Ei siis niin, että käynnistettäisiin jokin uusi kerrostaloaluesuunnittelukisa, kuten Suomessa yleisesti tehdään. 

Kaupunkitutkijan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden silmin tämä logiikka on hurjaa. Mieluummin raivataan eukalyptusmetsää 60, 70, 80km keskustasta uuden omakotilähiön alta kuin kaavoitetaan lisää kerrostaloja jokaisen lähijuna-rautatieaseman tuntumaan. En suoraan sanoen tiedä, miten kauan tätä voi kestävästi jatkaa. Työmatkat ja työssäkäyntialueet venyvät kohtuuttomiin, ihmiset jumittavat tunnin suuntaansa moottoritiellä ruuhkissa, yhä useampi perhe hinnoitellaan ulos omasta kodista kokonaan. Jos ei ole riittävät tulot tai luottotiedot kunnossa, pankki ei todellakaan tule kättä puristamaan lainapapereita varten. Tälläkin hetkellä Länsi-Australiassa asuu perheitä sukulaisten autotallissa, vajassa, autossa ja jopa teltassa, koska ei vain rahat riitä ostaa tai vuokrata yksityiseltä. 

Kodista, kodittomuudesta, kuulumisesta puheenollen. Eräs Australian kipeistä kohdista on erittäin tiukka rajapolitiikka, siis jo ennen koronaa ja omien kansalaisten sulkemista maasta ulos tai sisään. 

Vuonna 2001 Australian valtio päätti, että maahan ei saa enää tulla vesiteitse viisumitta - maahanpyrkijöiden määrä oli jatkuvasti kasvanut ja pakolaisten/siirtolaisten lastilaivat olivat jatkuvasti merihädässä kuten Välimerellä nykyään. Ymmärrän, että jokaisen valtion tulee itse voida päättää, kuka maahan saa saapua. Toisaalta, Australia on muiden länsimaiden tavoin allekirjoittanut YK:n Pakolaissopimuksen v 1951, jonka mukaan kaikilla vainoja tai vaaroja pakenevilla on  oikeus hakea turvapaikkaa mistä tahansa maasta. Pakolaissopimus kumpusi Toisen Maailmansodan kauhuista ja silloin kaikki YK:n jäsenmaat kokivat, että ei koskaan enää. Vuonna 2001 Australia oli ilmeisesti jo unohtanut 50 vuotta aiemmat tapahtumat. 

Osallistuin eilen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan Australian nuorimman poliittisen vangin (tietoinen, vahva sanavalinta) vapauttamista eristyksestä. Hän on 4-vuotias tyttö nimeltä Tharnicaa, Sri Lankan Tamil, jonka vanhemmat pakenivat Australiaan veneillä hakemaan turvapaikkaa vuosikymmen sitten. Tuolloin Sri Lankan sisällissota oli vasta päättynyt. Tharnicaa on siskonsa, 6-vuotiaan Kopikan kanssa syntynyt Australiassa, Queenslandin Biloelan kylässä. Heidän vanhemmillaan oli lasten syntymän aikaan lailliset viisumit ja perhe oli kotiutunut Biloelaan, työssäkäyntiä ja ystäväpiiriä myöten. 

Mutta. Viisumien vanhennuttua Australian rajavartiosto vei perheen kotoaan väkipakolla lentokoneeseen karkottaakseen nämä Sri Lankaan, maahan, jossa tyttäret eivät ole koskaan käyneet, ja jota vanhemmat pelkäävät kuollakseen. Australian Korkein Oikeus päätti kesken lennon, että perhettä ei voi karkottaa, koska viisumi-oikeusprosessi on yhä kesken. Siitä saakka, vuodesta 2018, perhe on elänyt eri pakolaiskeskuksissa, tällä hetkellä kaukaisella Joulusaarella. Joulusaaren pakolaiskeskus oli jo suljettu "epäinhimillisenä", ja se avattiin vain tätä yhtä perhettä varten. Perheen eristäminen saarella on tähän mennessä maksanut meille veronmaksajille yli kuusi miljoonaa dollaria. Tällä hetkellä Tharnicaa 4v on Perthissä lastensairaalassa, koska hänellä todettiin hoitamaton keuhkokuume. Tyttö evakuoitiin Perthiin vasta 10 päivän ankaran sairastamisen jälkeen, kun hänellä todettiin hengenvaarallinen verenmyrkytys. 

Australian johtavat poliitikot väittävät, että perhettä ei voi päästää takaisin Australiaan asumaan, koska se avaisi reitin jälleen ihmissalakuljettajille. Ikäänkuin Australian rajavartiosto menettäisi kaiken toimintakykynsä, jos 4-vuotiaalle osoitetaan inhimillisyyttä. Kyseessä on poliittinen shakkimatti, jossa pääministeri ei pysty perääntymään osoittamatta olleensa väärässä tai ainakin kohtuuton, toisaalta enemmistö kansalaisista ja terveysalan ammattilaisista alkaa olla sillä kannalla, että pikkulasten lukitseminen piikkilankojen sisään kaukaiselle saarelle ei ole oikein. Perheen tytöillä ei ole edes omia sänkyjä, koko perhe joutuu nukkumaan yhdessä sängyssä. Tharnicaalta jouduttiin myös poistamaan osa hampaista aliravitsemuksen aiheuttamien hammasvaurioiden vuoksi. 

Tämä maailman lähes rikkaimmassa valtiossa. 

Olin mielenosoituksessa, koska kun oma 2v poikani oli kovasti kipeänä tänä vuonna, meitä kehotettiin viemään hänet päivystykseen, kun korkea kuume oli jatkunut 12h. Näin teimme. Pelkäsimme, toivoimme, hoidimme, teimme kaikkemme viikon. Virustauti selätettiin monen eri lääkärin ja hyvän terveydenhuollon avulla, johon meillä on Australian kansalaisina oikeus.  

Nyt toinen nelivuotias makaa samassa sairaalassa, jossa minunkin lastani on hoidettu, eikä hänelle annettu muuta kuin parasetamolia ja ibuprofeenia ensimmäiset 10 päivää. Ei kunnon lääkärintarkastusta, sairaalahoitoa, apua, nesteytystä, mitään. Väärän kansalaisuuden vuoksi. 

Tämä ei ole oikein. 

Vuosi poissa Australiasta selvästikin tiputti suomuja silmiltäni, sillä olen nykyään paljon kriittisempi tätä maata - siis sen politiikkaa - kohtaan kuin aiemmin. Voiko tänne oikeasti asettua, takaisin, pysyvästi? Toisaalta, kuten sanoin, mielestäni ongelmia ei voi vain seilata karkuun. Kuka tätä maata muuttaa jos en minä, kaikki me, jotka olemme näitä samoja asioita huomanneet ja niitä manailleet?

Kun saavuin mielenosoitukseen eilen, suomalainen ystäväni esitteli minut paikallisille tutuilleen. Kun yksi aussi ihmetteli, mistä näitä suomalaisia riittää (etenkin mielenosoituksiin), ystäväni vastaus oli: suomalaisilla on vähän tällainen luonteenlaatu. Sisulla ja sydämellä. 

Kuva-arvoitus. Missä allekirjoittanut?

Kävellen kohti sovintoa - aboriginaalit ja valkoiset

Olen asunut Australiassa viikkoa vaille vuosikymmenen, mutta Australian alkuperäisväestöstä, aboriginaaleista, olen kirjoittanut vain kolme kertaa (tässä, tässä ja tässä). Tämä ei ole moka tai ohitus, vaan tietoinen valinta. On todella vaikea kirjoittaa aiheesta, josta a) ei ole paljoa omakohtaista kokemusta, mutta b) jossa on helppo tehdä hallaa väärillä sanavalinnoilla. 

En tunne yhtään aboriginaalia henkilökohtaisesti. Minulla on ollut jokunen aboriginaalikollega, mutta en ole toimisto-päivään päälle heihin tutustunut. Tähän ei ole mitään erityistä syytä, sen kummempaa kuin muidenkaan kollegoiden osalta. Joistain tulee kavereita, toisista ei. Eli kaikki sanottavani on uutisten, toisen käden tietojen, muualta kuullun ja ohimennen nähdyn varassa. Kuitenkin tuntuu aika oudolta - jopa väärältä - asua maassa, jossa on pitkä oma kulttuurihistoria, eikä mainita tästä puolesta mitään. Aihe, josta ehkä eniten pystyn puhumaan omakohtaisesti, on valtaväestön suhtautuminen aboriginaaleihin ja muutos, jonka olen itse nähnyt vuosikymmenessä. 

Ensin jokunen fakta. 

Australiassa on kaksi alkuperäisväestöryhmää, aboriginaalit ja Torresinsalmen saarelaiset. Heitä on yhteensä 3,3% Australian asukkaista eli noin 800,000 henkeä. Kuitenkin eri heimoja on yli 500 ja kieliryhmiä on yli 250. Australiassa oli arvioiden mukaan suunnilleen sama määrä alkuperäiskansaa myös vuonna 1788, kun valkoiset aloittivat mantereen valtauksen – tosin joidenkin tutkijoiden mukaan määrä on voinut olla nykyistä puolet enemmän. 

Perthin seudun aboriginaaliheimoa yleensä kutsutaan nimellä Noongar (kirjoitusasu vaihtelee). Länsi-Australiassa asuu neljä muutakin heimoa (nation) jotka puolestaan jakautuvat moneen muuhun alaryhmään. Suhteessa eniten aboriginaaleja asuu osavaltion pohjoislaidan tropiikissa sekä keskiosissa aavikolla, kun taas muut etniset ryhmät ovat asettuneet Perthin seudulle, lounaisnurkkaan ja rannikkoa pitkin. Kun muutin Perthiin 2011, aboriginaalikulttuuri ei täällä näkynyt oikeastaan mitenkään. Ei taidetta, kieltä, kulttuuria, tapoja, nimistöä, juuri ollenkaan, muutamaa turistikrääsäkauppaa lukuunottamatta. 

Valtaväestö laajasti ottaen suhtautuu aboriginaaleihin samoin kuin Suomen valtaväestö suhtautuu romaneihin. Epäluulojen, huhujen, rasismin ja joskus omakohtaisten huonojen kokemusten värittämänä. Jos nyt ihan suoraan paketoin pahimmat ennakkoluulot, niin valtaväestön ajatus on: aboriginaalit välttelevät työtä, ryyppäävät päivät pitkät, ovat tappelupukareita niin kotona kuin kadulla, odottavat valtiolta ilmaista rahaa ja ovat kaikin puolin epäkelpoja nyky-yhteiskunnan kansalaisia. 

Koska olen asunut myös Kanadassa, mikään aboriginaaleista kuulemani ei yllätä. Nimittäin tätä aivan samaa julistaa moni Kanadan valkonaama oman maansa alkuperäisasukkaista. Ja historia, sortoa, traumoja ja jälkiseuraamuksia (mm. alkoholismi, kotiväkivalta) myöten, on erittäin samanlainen. Toisaalta loogista, koska kummassakin tapauksessa siirtomaavalta asenteineen oli sama, Iso-Britannia. 

Viimeisten vuosien mittaan jonkinlaista asennemuutosta on kuitenkin tapahtunut. Esimerkki: Australialla ei ole itsenäisyyspäivää, mutta täällä juhlitaan Australian (valkoisen) maihinnousun päivää maan perustamispäivänä – 26 tammikuuta. Kuitenkin viime vuosina aboriginaalien huoli päivän merkityksestä on vahvistunut ja alkanut saada huomiota myös muiden etnisten ryhmien, ml. valkoisten joukossa. Nimittäin alkuperäisväestölle maihinnousun päivä ei ollut juhlapäivä, vaan parisataa vuotta jatkuneen sorron lähtölaukaus. Nyt Australiassa on voimistunut liikehdintä, että Australia-päivää pitäisi siirtää, jotta se olisi kaikille ilon päivä. 

Vielä aate ei ole saanut poliittista painovoimaa taakseen. Moni valkoinen on täällä sitä mieltä, että a) miksi pitää mielistellä aboriginaaleja, b) mikseivät he voi vain antaa jo olla, ja c) eikö millä tahansa päivällä ole juuri se merkitys, minkä sille antaa? 

Niin, miksi ei voi vain antaa olla? 

Vuonna 1788 alkanut Australian valtaus tuotti pari vuosisataa vääryyksiä. Niiden lista on liian pitkä yhteen blogipostaukseen, mutta erittäin karkeana typistyksenä: 

Vuodesta 1860 vuoteen 1970, valtiolla oli oikeus teettää aboriginaaleilla pakkotyötä. Tämä ei ollut edes rangaistus sanan varsinaisessa mielessä, eli varattu vain vangeille. Vaan esimerkiksi Länsi-Australiassa valtiolla oli oikeus ottaa huostaan yli 12-vuotiaita lapsia kodeistaan, jos kotioloissa oli moittimista, ja lähettää nämä kaukaisille farmeille keittiöpiioiksi, lammaspaimeniksi, maatöihin; työvuoron pituus jopa 16 tuntia päivässä. Tämä asia on vasta vastikään paljastunut, ja osavaltiot ovat nyt alkaneet maksaa korvauksia pakkotyöhön lähetetyille – tosin korvaukset ovat vain muutaman tonnin luokkaa, monen vuoden pakkotyöstä sekä kotoa riistämisestä. 

Pakkotyö ei alkanut vuonna 1860, vaan jo sitä ennen ja sen rinnalla aboriginaaleja hallittiin eri tavoin pakottamalla. Länsi-Australiassa eräs orjuuden muoto oli helmensukellus, jonka takia eritoten aboriginaalilapsia kuoli, hukkui liian rankoissa oloissa. 

Eräs kipeimmistä sortotoimista on ollut aboriginaalilasten järjestelmällinen huostaanotto kodeistaan. Kuten Kanadassa ja monissa muissa Brittiläisen Kansanyhteisön maissa, valkoisella valtaluokalla oli oma kuvansa siitä, millaista lastenkasvatuksen kuuluu olla. Tällä viikolla Kanadasta paljastui karmea löytö, 215:n lapsen ruumiit intiaaneille tarkoitetun sisäoppilaitoksen alta. Samanlaista hirveyttä ei ole Australiasta paljastunut (ainakaan vielä...). Kuitenkin Australiassa oli valtion virallinen linja 1905-1967, että ”puoliveriset” lapset otetaan pois aboriginaaliäideiltään ja annetaan valkoiseen perheeseen kasvatettavaksi. 

Aikakauden oletus oli, että aboriginaaliheimot ovat kuolemassa sukupuuttoon (tai niitä pyrittiin ajamaan sukupuuttoon), joten ”puoliveriset” voitaisiin ”pelastaa” valkoisiksi. Heitä painostettiin tai pakotettiin unohtamaan aboriginaalimenneisyytensä, ml. kieli ja kulttuuri. Ei tarvitse paljoa mielikuvitusta käyttää tajutakseen, miten karmea trauma tällaisesta seuraa niin vanhemmille kuin lapsillekin. Viimeiset Stolen Generation- eli varastettujen sukupolvien edustajat ovat nyt viisikymppisiä, eli tämä ei ole muinaista historiaa, vaan elävää nykypäivää. 

[Toisaalta Stolen Generation-traumasta on syntynyt toisenlainen ongelma, valkoiset eivät uskalla puuttua esimerkiksi syrjäisissä aboriginaalikylissä tapahtuviin vääryyksiin lapsia kohtaan; näitä ikävä kyllä on, ml kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä]. 

Aboriginaalit saivat virallisesti Australian kansalaisuuden vasta vuonna 1967. Kansa, joka täällä asui kymmeniätuhansia vuosia ennen valkoisia, tuli omassa maassaan tunnustetuksi vasta reilut 50 vuotta sitten. Ennen kansalaisuusoikeuksia aboriginaalit eivät esimerkiksi saaneet omistaa kiinteistöjä tai maata (tämä tosin vaihteli osavaltiokohtaisesti). 

Vasta vuonna 1992 Australian Korkein Oikeus päätti, että Australia ei ollutkaan ”terra nullius” eli ei-kenenkään-maa brittien saapuessa 1788, kuten valtaväestö oli siihen saakka uskonut/väittänyt/halunnut ajatella. Vaan maa alunperin kuului aboriginaaleille, ja se otettiin heiltä laittomasti. Mitään korvauksia päätös ei kuitenkaan tuonut, mutta johti kuitenkin Native Title Act´iin eli Alkuperäisväestön Maaoikeuksien lakiin, jonka mukaan aboriginaaleilla on oikeus liikkua, telttailla, metsästää, kalastaa, ottaa juomavettä ja tavata toisiaan kruunun mailla. Karkeasti typistäen, laki antoi aboriginaaleille paljon samoja oikeuksia, jotka kaikilla suomalaisilla on Suomessa ihan jokamiehenoikeudella. 

Perthissä kuulee laajasti valtaväestön suusta, että ”eikö näiden asioiden voi jo antaa olla”. Päästäkää irti. Painakaa villaisella. Ei enää jakseta jauhaa. Get over it. Rajuimmat vääryydet kun ovat tapahtuneet silloin, kun valkoiset nykysukupolvet olivat vasta lapsia, tai eivät edes olemassa. 

Kuitenkin kun tajuaa, miten äskettäistä kaikki väärinkohtelu on, ainakin minulla on ihan eri fiilis asiasta. Vaikeita asioita ei pidä vaatia unohtamaan, vaan ne pitää kohdata. Vaikka se olisikin tukalaa. On nimittäin hyvin eri asia olla se lapsenlapsi, jonka isoisä teki jotain raakaa – kuitenkin omasta mielestään asiallista - valtion virassa, kuin se lapsenlapsi, jonka isoisä kärsi uhrina ja siirsi kohteluaan eteenpäin omassa perheessään. 

Tänään Perthissä vietetään Reconciliation-(sovinto)viikon juhlaa. Reconciliation on kattonimike sille, että menneisyydessä – ja nykyään – tapahtuneet vääryydet, nimenomaan sortotoimet, koitetaan paikata ja hyvittää. 

Kyynikoiden silmissä Sovinto typistyy siihen, että jokaisella valtion virastolla pitää olla ”sovintosuunnitelma”: taulukko, jonka avulla pyritään edistämään valtaväestön ja aboriginaalien hyviä suhteita esimerkiksi rekrytoinnin kautta. Tai, paholaisen asianajajan silmin, kiillottamaan omaa kulissia asiassa. Sovinto näkyy myös siinä, että jokaisessa valtion julkisessa tapahtumassa tulee olla Welcome to Country eli aboriginaali-heimonvanhin pitämässä pieni tervetulopuhe. Aina ei heimovanhinta ole saapuvilla, joten myös joku tarpeeksi korkea valkoinen pamppu voi pitää rinnakkaisen puheen nimeltään Acknowledgement of Country eli maan tunnustaminen. Siinä kiitetään traditional custodians eli alkuperäiskansoja siitä, että saamme olla heidän maillaan. 

Toimi on täysin symbolinen ja osan mielestä se on tärkeä aspekti Sovintoa, osan mielestä ulkokultaista puuhastelua. Oma mielipiteeni liukuu kummankin jananpään välillä, vähän riippuen siitä, kuka ja millaisessa tilaisuudessa rituaalin toimittaa. Tätä voisi ehkä verrata siihen, että Suomessa jokaisessa valtion tapahtumassa ensin kiitetään saamelaisia siitä, että saamme jakaa saman maan. Suomalaisten on varmasti vaikea samaistua, koska myös suomalaiset ovat olleet samalla niemellä vuosituhansia, ja alkuperäisasukkaan käsite on sumuistunut verrattuna Australian 250 vuotta jatkuneeseen mamu-asutukseen vs 65 000 vuotta aboriginaalihistoriaa. 

Aktivistien puheissa Sovinto tarkoittaa sitä, että Australiasta oikeasti tulee tai tehdään oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja rasismivapaa maa. Miten lähellä tai kaukana tavoite on, riippuu kuulijasta, puhujasta, tilanteesta. Missään tapauksessa Australia ei ole ”valmis”, kuten ei mikään muukaan maailman maa. Kuitenkin muutosta viiden vuosikymmenen, tai ihan kymmenen vuoden, takaiseen on nähtävissä. 

Osallistun vuosittain erilaisiin Reconciliation-tapahtumiin ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistin, että näissä oli a) massoittain kaikenväristä väkeä ja b) aboriginaalit näkyivät selkeästi ylpeinä juuristaan ja kulttuuristaan, eivät jonkinlaisena ”after thought”ina eli sivujuonteena tai päälleliimattuna asiainkaunistelueleenä. Tänään osallistuin Reconciliation Walkiin eli Sovintokävelyyn, joka alkoi Perthin museolta ja päättyi Yagan-aukiolle. Tapahtumassa oli tuhansia ihmisiä - selkeästi reilusti enemmän, kuin järjestäjät olivat odottaneet, hyvä näin! 

Museo ja aukio ovat kumpikin uusia lisiä Perthissä ja ensimmäisiä aidosti näkyviä aboriginaalikulttuurin muistomerkkejä. Museo uudistettiin tyystin vuosina 2020-21 ja nyt sisältää ensimmäistä kertaa kattavasti aboriginaaliesineistöä, taidetta ja tietoutta, ml. sortotoimien historian. Aukio valmistui 2018 ja on nimetty kuuluisan valkoisia valloittajia vastustaneen Noongar-heimojohtajan mukaan. Kuitenkaan tätä ennen Perthissä ei ole mitenkään juhlistettu aboriginaalien puolta asiassa, vaan maataan puolustaneet aboriginaalit on pikemminkin kuvattu ja muistettu ”väkivaltaisina villeinä”. 

Loppuun disclaimer, että Australian eri osavaltioissa ja kaupungeissa asiaa on käsitelty eri tahtiin ja eri tavoin. Itärannikkolla saatetaan olla pidemmällä Sovinnonkin suhteen, Länsi-Australia elää osittain vieläkin jonkinlaista Klondyken kultaryntäyksen aikaa ja ”first come first served” eli kuka ehtii, ottaa, mentaliteettia myös aboriginaalien kohtelun oikeuttajana.

Perthin museolta Sovinto-tapahtumasta tänään.

Koronabunkkeri

Haloo, onko asiaa? Tätä kyselen itseltäni nyt. Olisi kiva kirjoittaa jotain jouhevaa, mutta fiilikset ovat niin ristiriitaiset, että on vaikea löytää mielekästä jutunjuurta. Omassa elämässä sujuu ihan normaalin hyvin, mutta tämä pahuksen korona. Ne ristiriitaiset tunteet ovat juurikin Australiaa kohtaan.

Toisaalta olen tosi onnellinen, että palasimme tänne kotiin. Meillä on kaikki hyvin. Australian hyvät puolet ovat yhä hyvät puolet: ilmasto, luonto, letkeys, sosiaalisuus, kaikinpuolin hyvä elintaso. Puolen vuoden takainen töihinpaluu sujui hyvin – E sai uuden pestin ja se on osoittautunut peräti unelmatyöksi hänelle. Olemme asettuneet uudelle asuinalueelle, ja muutaman ensikuukauden potemani lähiöahdistus on helpottanut. Ei se nyt olekaan niin kauheaa saati maailmanloppu, että elää puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja työpaikastaan.

Asia, jota pelkäsin, ei toteutunut: ystävyyssuhteet eivät kosahtaneet siihen, että pitää matkata hieman kauemmas puolin ja toisin tapaamisiin. Täällä kun saa ja voi tavata aivan vapaasti kasvokkain ja kyläillen. Perthissä ei satunnaisia lyhyitä sulkuja lukuunottamatta ole koronakieltoja, koska ei ole koronaakaan. No missä vika sitten, pitääkö kaivamalla kaivaa ongelmia?

Australian linja koronaa kohtaan ei ole yhtään lieventynyt eikä sellaisen merkkejä osoita. Tämänhetkisten tietojen mukaan maa pyrkii palaamaan normaaliin, eli avaamaan rajat, joskus kesä-heinäkuussa 2022. Luit oikein. Ajatus siis on, että maasta ei pääse pois ilman erikoislupaa vielä vuoteen, eikä tänne myöskään pääse lainkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija, tai erittäin lyhyellä poikkeuslupalistalla. Ne ihmiset, joilla on esimerkiksi voimassaoleva työ- tai opiskeluviisumi Australiaan, saavat vain nuolla näppejään muualla. Noiden viisumien hyödyllisyys lakkasi maaliskuussa 2020 – toki aina varakkaimmat ja parhaiten verkostoituneet löytävät porsaanreikiä, kuten ne 94 charter-koneellista amerikkalaisia julkkiksia ja raharikkaita, jotka ovat Australiaan noinvain ilmaantuneet rajasulun kuluessa.

Meillä ei ollut tälle kesälle Suomen- tai Eurooopan-suunnitelmia, joulua elättelin toiveissani. Mutta jonkinlainen ohut vanne on alkanut päätä kiristää. Sen vuoksi, mitä näen ja kuulen ihan omassa lähipiirissäni. Ja mitä kuulen mediassa, aussipoliitikkojen suunnitelmien puutteesta. Täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään kiirettä, draivia, yritystä, ratkoa tätä matkustuskieltoasiaa. Sen kun olla möllötetään, pallotellaan, syytellään toisia poliitikkoja. Ihan pokalla julistetaan, että avataan rajat sitten, kun ”koko muu maailma on rokotettu”(!). Ausseista vain 2% on saanut kattavan rokoteannoksen, 14% yhden rokotteen. Suomalaisilla samat luvut ovat 9% ja 44%. EU:n tavoite on 70% rokotekattavuus kaikissa EU-maissa loppukesään mennessä. Australialla ei edes ole tavoitetta. Tai oli, mutta se on ABC-uutisten mukaan muuttunut jo 12 kertaa ja tällä hetkellä se on jotain niin sumuista, etteivät uutisetkaan tiedä, mitä.

Australian kansalaisten, myös kaksoiskansalaisten, on tällä hetkellä laitonta ja siten mahdotonta matkustaa ulkomaille, ellei ole saanut matkustuslupaa esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Tällöinkin matkustuslupa vaatii massiivista paperisotaa. Eräs ystäväni juuri sai kaksi hylkäävää päätöstä ennenkuin pääsee lähtemään oman isänsä hautajaisiin. Tämä sen päälle, että hautajaiset tulivat täytenä yllätyksenä, eli shokki on varmasti hirmuinen tilanteen vuoksi ylipäätään.

Matkustuslupaa sen sijaan ei yleensä saa esimerkiksi sukulaisen huonontuneen voinnin, edes vakavan sairauden tai saattohoidon vuoksi. Miten ihmeessä on loogisempaa myöntää lupa hautajaisiin, kuin siihen, että saisi tavata läheisensä tämän vielä eläessä? Kaiken huipuksi oman osavaltiomme pääministeri jatkuvasti tarjoilee empatiakukkasia kuten ”hautajaiset eivät ole riittävä syy matkustaa minnekkään pandemian aikana”. Ikään kuin elämän ja kuoleman aikataulut voisi sopeuttaa siihen, milloin poliitikot kokevat riittävää rohkeutta alkaa muuttaa rajarajoitteita.

Facebookin tukiryhmistä pursuaa karmeita tarinoita siitä, miten aussit eivät saa tavata omaa ulkomailla asuvaa äitiään tai isäänsä, sisarustaan, joissain tapauksissa jopa omaa lastaan, koska viranomaiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että matka on aivan ehdottoman tarpeellinen, välttämätön ja pakollinen. Eräs ryhmäläinen taisteli siitä, saako matkustusluvan mennäkseen siskonsa vauvan hautajaisiin. Tässä kohti minusta mennään TODELLA pahasti väärille vesille ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta. Koronaa tulee torjua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Täältä on mahdollista saada poistua, jos lupaa lähteä yli kolmeksi kuukaudeksi. Moni on tämän sauman käyttänytkin. Mutta huomattavasti suuremmalle osalle yli 3kk poissa on lähes mahdoton, koska työnantaja, työvaatimukset, tulot vs menot, tai ei pysty olemaan erossa lapsista tai erottamaan lapsia toisesta vanhemmasta noin pitkäksi aikaa. Eronneet yksin- tai yhteishuoltajat eivät välttämättä edes saa matkustuslupaa lapsille, jos toinen vanhempi ei siihen suostu.

Tunnen monia perthiläisiä, joiden taapero ei ole vielä tavannut isovanhempiaan ulkomailla, eikä tule tapaamaankaan mahdollisesti vuoteen tai pidempäänkin. Kun pikkulapsen elämästä – tai pikkulapsen vanhempien elämästä – haukataan 2-3 vuotta, puhutaan todella isosta asiasta, vaikkei se koronapäättäjien mielestä tunnu missään. Kuulen ympärilläni, miten lapset eivät enää tunnista isovanhempiaan tai serkkujaan, tai eivät halua puhua ”ruudun kautta” tuntemattomille päille.

Joka kerta, kun kirjoitan mitään Australian koronalinjaa kritisoivaa, saan palautetta joko viestein tai kasvokkain: ei se nyt oikeasti noin mene, liioittelet, kaivelet, suurentelet, keskityt pelkästään negatiiviseen, alkaa mennä yli.  

Ongelma on, että ne, joiden mielestä liioittelen, eivät koe samoja asioita kuin minä tai monet läheiseni.

Heillä ei ole painostavaa syytä päästä juuri nyt tai lähitulevaisuudessa muualle. Tottakai Australia on maailman paras kolkka juuri nyt, jos täältä ei tarvitse lähteä, tai ei tarvitse koittaa saada ketään merten takaa tänne. Mutta meitä ulkomailla syntyneitä ja/tai kaksoiskansalaisia on Australiassa 8 miljoonaa, kolmasosa koko maan väestöstä. Eli kyse ei ole mistään harmittomasta marginaaliongelmasta, vaan isoa kansanosaa koskettavasta, mielenterveyttä rajustikin koettelevasta probleemasta.

Siihen ei auta se, että johtajat lakaisevat huolen maton alle, koska heille juuri nyt status quo sopii paremmin kuin hyvin. Australiassa on nimittäin eduskuntavaalit noin 10 kuukauden päästä, eikä pääministeripuolue halua tehdä yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa menestyksen. Pelokkaat ihmiset kun tunnetusti eivät tahdo muutoksia – tähän ovat perustuneet monet poliittiset linjaukset kautta aikojen ja maailman, tutkitusti.

Vietettyämme lähes koko vuoden 2020 Euroopassa koronan keskellä, ihmettelen päivittäin Aussilan sensaatiohakuista koronauutisointia. Kun lähdimme Ranskasta, koronatapausten määrä oli noin 10,000 päivässä. Täällä on taas kerran lockdown, Melbournessa, kaupungin neljäs. Ymmärrän halun pitää maa koronavapaana, mutta en aiheesta uutisointia. Diagnosoituja tapauksia on tähän mennessä löytynyt 54 tapausta. Siis ei 54 päivässä, vaan 54 yhteensä. Uutisia täyttävät kuitenkin ihan muut luvut, nimittäin altistuspaikkojen lukumäärä, testien lukumäärä ja annettujen rokotteiden lukumäärä. Koska nämä liikkuvat sadoissa, tuhansissa ja kymmenissätuhansissa, Melbournen ”clusterista” eli tapausryppäästä saa helposti sen kuvan, että nyt ovat tuhannet ja kymmenettuhannet ihan kohta sairaana, sairaalassa, krematoriossa.

Australia ei ole päässyt mielestäni liikkumaan eteenpäin maalis-huhtikuun 2020 paniikista, jolloin taudista ei tiedetty juuri mitään, eikä meillä ollut keinoja taistella sitä vastaan. Nyt yli vuoden jälkeen olemme aika eri tilanteessa, mutta sitä ei tämä maa jotenkin tunnista, tunnusta, usko.

Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon uudelleen: enemmistön turvallisuutta ei koskaan tulisi taata vähemmistö uhraamalla. Meillä on jo parempiakin keinoja kuin ehdoton, tiukka, byrokraattisen kylmä rajasulku. Rokotteet, tehokkaampi karanteeni, kotikaranteeni rokotetuille. Joka päivä istun ja ihmettelen, miten näiden asioiden organisointi voi olla lähes mahdotonta armaille johtajillemme, joille kuitenkin maksamme yhteisestä kukkarosta parisataatuhatta per vuosi, pääministerin tapauksessa puoli miljoonaa. En vaan käsitä. Vanne jatkaa puristamistaan.

Netistä voi tutkia, milloin on oma rokotevuoro Australiassa. Valitettavasti vastausta se ei anna. Koska itse olen alle viisikymppinen (nyt rokotusvuorossa), ohjelma ei anna edes arviota siitä, milloin oma perusriskitön ikäryhmäni voisi olla vuorossa. Kuva (c) ABC News.

Outoa Australiassa - pienet erot suomalaisen silmin

Kyselin Australian suomalaisilta netitse, millaisia pieniä arkipäivän eroja he ovat huomanneet Australian ja Suomen välillä. Vastauksia tuli lähes 600, eli vaikka tekisin tästä viisiosaisen juttusarjan, jokaiseen postaukseen pitäisi upottaa 120 vastausta. 

Niinpä joudun erittäin paljon tiivistämään ja valitsen vain muutamia paljon toistuneita huomioita esittelyyn. Kyllä näistäkin varmasti jo kuvaa saa, mitkä kaikki jutut sattuvat suomalaisen silmään Aussilassa – ja taas Suomessa käydessä siellä, outouksina tai erilaisuuksina. Aion kirjoittaa näistä kolme postausta, ensimmäiseksi tarkasteluun pääsee koti. Seuraavina vuorossa yhteiskunta (sis päivähoito, koulu, työt, kaupunkirakenne) sekä tavat (eli kaikki mitä yli jää :D ).

Kotona vietetään iso osa elämästä ja eipä siksi yllätä, että suuri osa vastauksista käsitteli kotia. Perustavanlaatuisia huomioita lähes kaikille Suomesta tänne muuttaville tuntuvat olevan seuraavat.

Kodissa ei ole eteistä. Kävellään ulko-ovesta suoraan olkkariin tai keittiöön. Tai, oikeaa etuovea ei käytetä koskaan, vaan kotiin tullaan autotallin kautta. Ja koska ei ole eteistä, ei ole myöskään eteisen naulakkoa eikä kenkätelinettä. Mikseivät aussit tajua, että eteinen naulakoineen kuuluu kotiin? Minne ne kengät on tarkoitus työntää? Moni jättääkin kengät autotallin lattialle tai on kyhäillyt sinne kenkätelineen. Autotallissa saattaa olla myös ekstra-jääkaappi, jossa pidetään kylmiä juomia, etenkin ausseille tärkeitä oluita. Olutta voi täällä ostaa jopa drive-in-kaupasta, jollaisia ei Suomeen voi kuvitella edes scifi-sarjoissa.

Jos ulko-ovi "kuuluu" keittiöön, niin keittiöstä puolestaan puuttuu olennaisia asioita, kuten sekoittajahana, tiskiharja, sekä vain pintojen pyyhkimiseen käytettävä rätti. Samalla luutulla kun saatetaan tiskata, pyyhkiä pöydät, lattiat, sekä lapsen suu. Argh. Myös tiskaamisen oikeaoppisuudesta on moni vääntänyt aussipuolison tai -sukulaisten kanssa. Australiassa on tavallista kuivata astiat suoraan pesunesteen jälkeen, siis niitä ei välillä huuhdella. Tätä ei moni suomalainen kestä – ruuat suoraan Fairy-kelmuisille lautasille? Yäk!

Kodista puuttuu muutakin kuin tiskirätti, nimittäin koko siivouskomero. Siivousvälineet laitetaan milloin minnekin, kuten autotalliin, jääkaapin ja seinän väliseen rakoseen tai jopa sohvan alle/taakse.

Tarkemmin ajatellen kodista ei puutu vain muutamia ylläpitovälineitä, vaan muutakin olennaista, kuten eristys. Suoraan sanoen perus-aussitalo on glorifioitu teltta: joka raosta vetää ja ahteri jäätyy vessanpöntön renkaaseen kiinni talvisin, koska perus-vessassa on tuuletusikkuna, jota ei pysty sulkemaan. Olen itse viime viikot koittanut löytää lapselle sopivaa nukkuma-asua, koska normipyjama ei täällä riitä (etenkään, jos lapsi potkii peiton pois yöllä kuten meillä). Olisi tarjolla erilaisia topattuja makuupusseja, fleece-haalareita, jopa topattuja potkupukuja. Toppa-makuupussi ei meille käy, koska lapsi inhoaa pussissa nukkumista, se kietoutuu ympärille ikävästi. Toppa-potkupuku olisi paras, mutta niitä ei enää kaksivuotiaan koossa saa. Pitänee hommata pari fleece-pukua ja käyttää niitä päällekkäin, jos ei muu auta, nyt kun yölämpötilat alkavat tippua ulkona nollaan ja sisällä jonnekin +15:een.

Raoista ei pääse sisään pelkkä tuuli ja viima, vaan Australian kuuluisat eläimet, eritoten hyönteiset, lue: hämähäkit ja torakat. Jokainen tännemuuttava joutuu opettelemaan ainakin tunnetuimmat myrkkyotukset, ettei vahingossa koita kämmenellä listiä jotain pistävää hirmua, tai astu myrkkyhämähäkin päälle. Torakantorjunta-ainetta on pakko olla siellä siivouskomeron virkaa hoitavassa nurkassa, vaikka eihän siihen torakka kuole, kun ei kuole edes ydinpommiin.

Ihmettelin toissapäivänä, mikä terassilla kilkkaa illan hämärtyessä. Menin tutkimaan. Mies ja poika siellä yhteistuumin jahtasivat torakoita, heinäsirkkoja ja hämähäkkejä. Mies osoitti, poika koitti kauhalla mojauttaa. Aina ohi, tietenkin, kaksivuotiaan koordinaatiokyvyllä. Olisin vuosikymmen sitten ollut iloinen ötököiden jahdista, nyt teki mieli pitää RSPCA-puhuttelu, että on niilläkin oikeus elää. Ja yhtään eläintä ei siis tässä vahingoitettu, kaikki pääsivät karkuun.

Meillä muuten tehtiin pientä remonttia, tai tarkemmin sanoen vuokra-agentti sai viimein hoidettua puoli vuotta roikkuneen asian. Kun muutimme, kodinhoitohuoneessa oli tapahtunut vesivahinko, pesukone oli vuotanut vettä käytävälle lattialaminaattien alle. Laminaatit oli revitty ja käytävä oli betonilla. Nyt puoli vuotta talossa asuttuamme viimein löytyi joku remppafirma, joka ehti pari tuntia käyttää betonin peittämiseen – kokolattiamatolla tietenkin. Täällä on valtava remonttibuumi, koska aussit eivät ole saaneet matkustaa ulkomaille eivätkä oikein maan sisälläkään yli vuoteen. Ja jonnekin ne lomabudjetit pitää käyttää: koti alkaa näyttää aika nuutuneelle, kun sen seiniä tuijottaa paljon ahkerammin kuin minään aiempana vuonna. Eli yhtään remppa-ukkoa tai -akkaa ei ole ollut vapaana tätä ennen.

Matto oli yllättäen laitettu ihan siististi, vaikka sen asennus vei luvatun tunnin sijasta 2,5h ja vaati kaksi työntekijää yhden sijasta. Tiesin jo puhelun saadessani, että luvattu ei tule pitämään, joten ei siitä sen suurempaa stressiä. Mutta tämäkin jaksaa suomalaisia naurattaa/itkettää, että koskaan ei tule ihan täyttä faktaa eivätkä asiat myöskään hoidu ihan tismalleen niin kuin piti. Meidänkin piti lopulta itse naputella mattonaulat tiiviimmin lattiaan, ne nimittäin tuikkivat ikävästi jalkapohjiin.  

Suomalaisia perinteisesti ihmetyttää tämä kokolattiamattomania, sekä se, että maton päällä tepastellaan kengillä. Ehkä siksi eteistä naulakoineen ja kenkätelineineen ei tarvita, koska kengillä marssitaan ulkoa aina makuuhuoneeseen asti, ja sinne lempataan kengät ja takit vaatehuoneeseen tai -komeroon. Meillä sentään ei ole brittiperinteen mukaista oudointa kotiyllätystä, kokolattiamattoa kylppärissä.

Kylppärissä sen sijaan voi olla muita kummallisuuksia, kuten lämpölamppu katossa. Lattialämmitystä ei täällä oikeastaan tunneta, vaan suihkunjälkeisen lämmityksen hoitaa kirjaimellisesti jättimäinen hehkulamppu. Sekoittajahanoja ei kylppäristäkään usein löydä, kuten ei vessoista bideesuihkuja, noita suomalaisia (ja Lähi-Idän) outouksia. Itse asiassa vessassa ei välttämättä ole lainkaan käsienpesuallasta ja käsienpesu pitää mennä toimittamaan joko erilliseen kylpyhuoneeseen tai kodinhoitohuoneeseen. Käsipyyhe ei myöskään näytä kuuluvan normi-aussikotiin, vaan vieras pyyhkii kädet isäntäväen kylpypyyhkeisiin tai omiin housuihinsa. Aussivessojen ominaispiirre ovat mielestäni tuoksutikut: ilmanraikastussuihkeen sijasta vessan ikkunalla on pullo eteeristä öljyä sekä siitä törröttäviä puutikkuja tuoksua diffusoimassa.  

Makuuhuonekaan ei säästy suomalaisen tarkalta silmältä. Eräs aussifinskien suosikki-inhokkeja Australiassa ovat pussilakanat, joista puuttuvat kädenreiät. Meikäläisen taktiikka on ensin kääntää pussilakana nurinpäin, ujuttaa kädet sen peränurkkiin, ottaa täkistä kiinni ja vetää pussilakana oikeinpäin koko höskän päälle. Tähän tarvitaan kuitenkin kaksi osallistujaa, kun suomilakanat itsenäinen justiina tai jussi vaihtaa yksinkin. Päiväpeittoa ei Aussilassa tunneta tai jos tunnetaan, se on jäänyt muodista vuosikymmeniä sitten. Niitä ei oikeastaan edes myydä – torkkupeittoja ei lasketa. Täkkikään ei välttämättä ole mikään untuvatäkki vaan ihan vanhanaikainen viltti. Näin jopa hotelleissa ja aivan takuuvarmasti motelleissa. Motelleissa pussilakanoita ei ole ikinä: viltin alla on lakana hygieniasyistä ja siinäpä se.  

Aussit ostavat omituista ruokaa, joista tunnetuin tietenkin on vegemite: erittäin suolainen, hieman misokeiton makuinen levite, joka tehdään panimoiden hiivamäskistä. Muita kummallisia, mutta suomalaistenkin suosimia ruokia ovat erilaiset dipit, hummuksesta munakoisoon, paahdettuun sipuliin ja feta-paprikasoseeseen. Maito ei tule kartonkitölkissä vaan muovipullossa, samoin mehut (niissä tölkkejäkin on). 

Maitotuotteiden valikoiman puutetta suomalaiset jaksavat harmitella vuodesta toiseen, koska monia Suomesta tuttuja tuotteita ei täällä ole olemassakaan, tai ne ovat rantautuneet aivan viime vuosina. Viiliä ja piimää saa jahtaamalla jahdata, rahkaa nykyään saa, kasvipohjaiset tai maustetut ruokakermat pitää tilata netistä. Maustettuja tuorejuustoja en ole koskaan nähnyt. Oltermannimaista kermajuustoa saa välillä Aldista ja silloin aussifinskien facebook raikaa innostunutta mainostusta.  Allekirjoittanut juuri osti 8 kiekkoa ranskalaista vuohenjuustoa Aldista, kun sitä kerrankin sai, eli en vähättele tuttujen tuotteiden aiheuttaman innostuksen voimaa! Joka vuosi täällä myös debatoidaan suomalaisten kesken, mikä sokeri käy parhaiten simaan, missä rasvassa munkit pitää paistaa ja mistä löytyy lanttuja joululaatikkoon. Tällaiset huolet kun eivät paljasjalkaisia ausseja paina.

Salmiakit meistä jokainen tietysti tilaa Suomesta, tai suomisukulaiset muistavat säännöllisin välein. Liitulakuja ja noitapillejä täällä saa karkkikaupoista, jotka myyvät hollantilaista salmiakkia.

Australiansuomalaisia äitejä yleensä järkyttää täkäläinen lasten napostelukulttuuri. Ilmeisesti aussit eivät tiedä happohyökkäyksestä tai kariesbakteerista. Taaperoille on tavallista antaa jotain naposteltavaa rattaisiin ja ruoka on sokerisempaa kuin suomalainen haluaisi. Itsekin välipalahyllyjä syynätessäni olen ihmetellyt karkkimaisia välipalapatukoita, joita mainostetaan terveellisinä, ”aidon hedelmän(mehun)” lähteinä. Myslipatukoissa tavallisia makuja ovat ”belgialainen luksussuklaa” tai ”valkosuklaamousse-vadelma”, kun suomalainen odottaisi jotain metsämarja-vilja-sekoitusta. Päivähoidossa tarjotaan lämminkin ruoka, mutta jo nelivuotiaasta lähtien kindyyn eli ”esi-esi-kouluun” pitää laittaa kotoa eväät mukaan. Väistämättä eväät alkavat tästä lähtien mennä voileipälinjalle, koska harva lapsi osaa mitään termospastoja tai -keittoja syödä tuossa iässä. Aikuisillekin tavanomainen lounas on kerrosvoileipä, työpaikkaruokalan annin sijasta – joita ei käytännössä ollenkaan ole. Buffet-lounaat ylipäätään täällä ovat aasialaisten ravintoloiden tarjontaa, en ole vielä koskaan nähnyt ns aussibuffettia. Kahviloissa ja ostareiden kanttiineissa aussit sen sijaan lounastavat mielellään.

Näillä eväillä kirjaimellisesti tänään, jatkuu ensi kerralla!

Suomalaista perinneruokaa ei täältä saa, ellei itse tee. Ja yleensä en tee, mutta hyödynnän kyllä Perthin Suomi-koulun ja -kirkon juhlat! Kuva (c) Hertz.

Viisi vuotta vankilaa?

Minun piti kirjoittaa ihan muusta. Kyselin nimittäin Australian suomalaisilta, millaisia pieniä arjen eroja he ovat huomanneet Australiassa verrattuna Suomeen ja toisinpäin. FB-sivustolla vastauksia tuli yli 500 eli aihe puhuttaa suurella innolla. Viimeisimmät koronakäänteet täällä Aussilassa ovat kuitenkin järkyttäneet minua sen verran paljon, että en pysty keskittymään siihen, miten täällä ovat bussipysäkkimerkit erilaisia kuin Suomessa tai miten paljon enemmän lava-autoja näkee liikenteessä. 

Viime viikolla täällä tuli voimaan laki, että Australiasta ei saa poistua ollenkaan ilman valtion virallista lupaa. Tänne ei saa myöskään saapua Intiasta ilman ko. lupaa. Joka lakia rikkoo, saattaa saada joko 5 vuoden vankilatuomion tai $66 000 sakon tai kummatkin.

!!!

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun maahan palaamista tai maasta lähtemistä rajoitetaan Australian omilta kansalaisilta (sekä pysyvän oleskeluluvan edustajilta) näin rajusti. Ja ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun missään vapaassa demokratiassa tehdään näin. Rajoitus on tuttu diktatuureista, mutta edistyneissä länsimaissa ennenkuulumaton.

Mistä on kyse? Koronapaniikista tietenkin. Australiassa koronatilanne on ihan yhtä hyvä kuin tähänkin saakka, eli tartuntoja ilmenee tasaisesti muutama hotellikaranteeneissa viikottain. Mutta kolme asiaa tapahtui yhtä aikaa, jotka säikäyttivät osavaltio- ja federaatiohallinnon perinpohjaisesti. Australiasta ei tähänkään saakka ole saanut lähteä ulkomaille ilman valtion lupaa, jota ei läheskään jokainen hakija saa. Tavoite on estää muualla käynti ja taudin tuonti takaisin.

1. Intiassa koronatilanne on lähtenyt aivan lapasesta ja näemme täällä uutiskuvia joka päivä siitä, miten ruumiita poltetaan kadulla. Tartuntojen määrä on ennätyksellinen, samoin kuolemien. Kuitenkin Australian uutisissa ei mainita ollenkaan sitä, että Intia on käytännössä kehitysmaa eikä sen terveydenholtoa ja -huollon romahtamista voi oikein verrata Australian systeemeihin.

2. Täällä WA:ssa tapahtui karanteenivuoto eli pakollisen hotellikaranteenin jo suorittanut henkilö lähti seuraavaan osavaltioon kotiinsa, mutta paljastuikin tartunnan saaneeksi. Hän ehti olla viisi päivää "vapaalla jalalla" ennenkuin sai positiivisen testituloksen. Henkilö oli saanut tartunnan hotellissa vastapäisessä huoneessa olleelta mieheltä, joka oli sattumoisin Intiasta. Hän oli ollut siellä joulukuusta saakka omien häidensä vuoksi ja palasi nyt kotiin Australiaan morsiamensa kanssa. 

3. Ihmiset, jotka eivät ole saaneet maastapoistumislupaa, alkoivat lentää muualle maailmaan Uuden-Seelannin "matkustuskuplan" kautta. Uuteen-Seelantiin nimittäin nyt pääsee Aussilasta ilman lupaa tai karanteenia.

Tästäkös media riemastui. MIKSI SALLITAAN ULKOMAILLE MATKUSTAMINEN JOHONKIN NIIN TURHAAN KUIN HÄIHIN, PERHEJUHLIIN, HAUTAJAISIIN? STOPPI TÄLLE HETI! Kirkuivat niin lööpit kuin poliitikotkin. 

Länsi-Australian pääministeri Mark McGowan on entinen laivaston lakiupseeri ja johtamistyyli on sen mukainen. Hän on parhaimmillaan napakka, selkeä ja tiukka. Mutta pahimmillaan spartalaisen sydämetön, "sota ei yhtä miestä kaipaa"-johtaja. Nyt hän etunenässä julisti, että mitkään perhesyyt eivät ole riittäviä siihen, että Australiasta saisi lähteä tai tänne palata - nyt pandemian aikana siis. Hän ei itse tavannut omia vanhempiaan vuoteen, koska he asuvat Australian toisessa osavaltiossa. Vaikka poliitikot saavat matkustaa niin valtion sisällä kuin ulkonakin, toisin kuin mattimeikäläiset, hän pysytteli täällä Perthissä johtaen esimerkillään. Toisaalta ihailtavaa, toisaalta pelottavaa. McGowanille nimittäin on sydämen (ja vaalivoiton) asia, että Länsi-Australiaan ei pääse yhtään tartuntaa ja se on turvattava hinnalla millä hyvänsä. 

Tilanne on henkisesti kaoottinen, sillä Australian suurin kulttuurivähemmistö ovat intialaiset. Nyt 9000 Australian kansalaista jäi Intiaan jumiin eikä heillä siis ole laillista reittiä palata. On sydäntäsärkevää lukea heidän tarinoitaan ja vielä raaempaa lukea perusaussien kommentteja niihin. 

Mitäs läksit.

Olisit ajatellut aiemmin.

Huijari, yrität kaksoiskansalaisena vedättää itsellesi paremmat olot. Pysy siellä senkin xxxx.

Ei ole minun ongelmani, on minullakin ollut vaikeaa korona-aikaan.

Rajat kiinni, ovet lukkoon, emme halua ottaa riskejä! Muuten me kuollaan kaikki!

Australian suurlähettiläs USAssa menikin jo sanomaan julkisesti, että Australian rajat avataan vasta sitten, kun korona on maailmasta kukistettu eli kun koko muu maailma on rokotettu. 

Australian oma rokotusaikataulu laahaa todella pahasti jäljessä ja tällä tahdilla koko väestö on katettu ehkä elokuussa 2023. Siis kaksi vuotta suunniteltua myöhemmin. Karanteenien puhutaan jatkuvan ainakin sinne saakka. Maahan ei siis pääse takaisin ilman kahta viikkoa hotellihuoneessa hintaan $2500 hlö. Jos pääsee ollenkaan. 

Katson tätä kaikkea kauhunsekaisen epäuskon vallassa. Ymmärrän sen, että varotoimia tulee olla. Tottakai haluamme säilyttää tämän erityislaatuisen kolkan, jossa on voinut elää turvassa koronalta. Mutta voiko se tosiaan tapahtua sillä kustannuksella, että Australian 7.5 miljoonaa kaksoiskansalaista lukitaan sisään tai ulos, ilman valitusoikeutta? Tai että katastrofista kärsivään maahan hylätään ausseja vain siksi, että ei saada aikaan kunnon kotiutussysteemiä - valtiossa, jossa on enemmän tyhjää tilaa ja aavikkoa ja karanteenileirille sijoituspaikkoja, kuin missään muussa länsimaassa?

Selvennyksenä, että byrokratia tällä hetkellä toimii näin:

Australian kansalainen tai pysyvän oleskeluluvan haltija (PR) ei saa lähteä maasta - eli ei päästetä lentokoneeseen - jos ei ole näyttää valtion antamaa matkustuslupaa.

Matkustuslupaa haetaan niin, että täytetään lomake ja lisätään liitteet. Liitteitä voivat olla esim syntymätodistus, lääkärintodistus, vuokratodistus jne.

Matkustusluvan voi saada vain "pakottavista syistä" eli esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Sen sijaan esimerkiksi lähisukulaisen saattohoitoon tai vaikeassa sairaudessa tukemiseen sitä ei aina saa. Tällä hetkellä luvan voi myös saada omiin häihin (jos ne tapahtuvat ulkomailla), tämä muuttunee pian. 

Matkustusluvan voi myös saada, jos muuttaa pois pysyvästi tai ainakin yli 3 kuukaudeksi. Mutta lupa ei silloinkaan ole läpihuutojuttu, vaan monet ovat taistelleet jopa kymmenen hakukierrosta, ennenkuin ovat päässeet muuttamaan pysyvästi pois. 

Kaksoiskansalaisuus ei anna mitään erityisvapauksia, eli esimerkiksi minä Suomenkin kansalaisena en pääse täältä yhtään helpommin pois kuin pelkän aussipassin haltijat.

Tämä vankilalla ja sakoilla uhkailu on viimein saanut ihmisoikeusjärjestöt takajaloilleen. Australian Ihmisoikeusasiamies tuomitsi lain suorilta ja vaatii muutoksia. Amnesty International samaten, sekä muut Australiassa toimivat kansalaisjärjestöt. Yksittäiset poliitikot ovat alkaneet kampanjoida sitä vastaan, esimerkiksi tiedotteita julkaisemalla tai keräämällä vetoomuksia. 

Nimittäin koronan jälkeenkin meidän pitäisi kaikkien pystyä jotenkin elämään täällä sovussa ja sitä sopua ei yhtään edesauta rasistisiksi tulkittavat lait. Australia ei katkaissut lentoja USAsta eikä Iso-Britanniasta silloin, kun niiden tartuntaluvut olivat korkeampia kuin Intian nyt (miljoonaa ihmistä kohden), saati uhkaillut näistä maista palaavia vankilalla. Intialaisväestö Aussilassa on aivan raivoissaan, samoin monet muut kulttuurivähemmistöt, koska heitä uhkaa sama kohtelu.

Ja me 7.5 miljoonaa kaksoiskansalaista emme tunne oloamme mitenkään erityisen tervetulleiksi ilmapiirissä, jossa retoriikka on luokkaa "jos ei kelpaa, painu helv-kuuseen!". Etenkin kun täältä ei pääse painumaan minnekään. 

Mielestäni se on erityisen huolestuttavaa, että kun itse kirjoitin omista vaikeuksistamme päästä takaisin Australiaan viime elo-marraskuussa, sain todella ison ryöpyn kommentteja, että liioittelen, valehtelen tai vääristelen. Tämä siksi, että väitin Australian estävän omien kansalaistensa paluuta. Esto oli tähän saakka välillistä, eli Australiaan saapuvien lentojen määrä oli rajoitettu minimiin - tänne Perthiin sai saapua 1000 matkustajaa viikossa, kun normaaliaikaan liikuttaisiin kymmenissä tuhansissa. Nyt tänne saa tulla enää 500 per viikko. Ja vain reilut puoli vuotta myöhemmin olemme tilanteessa, jossa tosiaan on säädetty LAKI, että luvatta lähtevät ja palaavat ovat vankilan tiellä. 

No miten tämä minua koskee, miksi minä tästä urputan, enhän ole intialainen? 

A) Laki koskee ihan kaikkia, ei vain Intiaan lähteviä tai sieltä takaisin yrittäviä. 

B) Moni sellainen, joka ei ole yrityksistä huolimatta saanut poistumislupaa, on matkustanut Uuteen-Seelantiin ja karannut sieltä muualle, koska Uusi-Seelanti ei voi estää Australian kansalaisia lähtemästä muille lennoille. Nyt tämä "porsaanreikä on tukittu" ja itseänikin mahdollisesti koskenut Suomeenpaluureitti on muuttunut laittomaksi. 

C) En voi vain tumput suorana katsoa vierestä, kun toisia samassa tilanteessa olevia potkitaan päähän. Epätoivoiset ihmiset haluavat ulkomaille miljoonista eri syistä, koska korona ei ole pannut yhtään muuta tautia tai ongelmatilannetta paussille. On syöpään sairastuvia sukulaisia. On dementoituvia isovanhempia. On lapsia, joille ei ole Australiassa tarjolla viimeisintä hoitomuotoa, jonka perhe kokee saavansa jostain muusta maasta. On häitä, sukujuhlia, ristiäisiä, on syitä elää, on syitä välittää ja olla yhdessä. On ohikiitäviä vuosia, ties miten monta, ennenkuin täältä pääsee ilman pykäläviidakkoa pois.

Tottakai ymmärrän, että zoom on keksitty ja moni muukin joutuu nykyään pitämään suhteita yllä virtuaalisesti. Mutta useimmista muista maista voisi silti lähteä, jos aivan pakko on. Täältä ei tällä hetkellä voi. Ja vaikken itse ole nyt matkalla minnekään, tämä koskee akuutisti satoja tuhansia muita.

D) On kamalaa katsottavaa, miten rasismi, syrjintä ja sydämettömyys leimahtavat täyteen kukkaan maassa, joka on pintapuolisesti ollut hyvin toimeentuleva, sekä keskenään hyvin toimeentuleva. Olen vain henkkoht täysin kypsä siihen, että korona tuo meistä esiin pahimmat puolet ja empatia tuntuu hukkuvan kokonaan pelkojen mereen.

E) Työnkuvani on muuttunut ja nykyään tutkin työkseni yhteiskunnallisia ongelmia, kuten kotiväkivaltaa, masennusta ja itsemurhia. Voin sanoa täysin faktapohjaisesti, että nämä kaikki ovat lisääntyneet koronan myötä ja valtion taholta tuleva lisäpainostus tai "ansassaolon" kokemus eivät asiaa auta. Me emme ole näiden uusien lakien takia yhtään enempää turvassa. Sen sijaan lietsomme lisää epätoivoa ihmisille, joita muutenkin ahdistaa.

Rant over eli urputus ohi. Kiitos jos jaksoit lukea. Kaikille parempaa aikaa toivoen, joku päivä vielä. 

Kuva Worldometer.

Erään synttäripäivän pohdintoja

Tänään on syntymäpäiväni, ja sehän on aina hyvä aika vuodesta pohdiskella menneitä ja tulevia, omaa itseä ja paikkaansa maailmassa. Taidan painiskella pienen käänteisen kulttuurishokin kanssa, en niinkään Australiaan paluun tai aussikulttuurin vuoksi (vaikka sitäkin ilmenee, ks. edellinen postaus), vaan ihan ns länsimaiseen normielämään paluun vuoksi.

Palasimme Perthiin marraskuussa 2020. Olin poissa työelämästä 1v9kk, josta vuoden elimme kiertolaisina Euroopassa. Kulkurius oli toisaalta välillä rasittavaa, hankalaa, ennakoimatonta, takkuista. Toisaalta ilahduttavaa, yllättävän helppoa, hauskaa, jännittävää - - - vapauttavaa.  

Paluu arkeen, tavalliseen, tavanomaiseen, ennustettavaan, "oikeaan elämään" on monellakin tavalla aavistuksen nikotuttavaa. Ei siksi, että vastustan työntekoa tai elannon ansaintaa, päinvastoin. Eikä myöskään siksi, että minulla olisi joku yleisluontoinen arjenvastustussyndrooma tai tavallisuudentuhovimma. Arki on ihan hyvää, kun siitä tekee hyvää. Mutta monenlaisia ajatuksia kumpuilee esiin silti. 

Ensinnäkin, koska viime vuosi oli monin eri tavoin mittaamattoman muistorikas ja onnistunut, pieni pettymys kytee pinnan alla siitä, että nysseon loppu, ohi, kaput. Palasin samaan mistä lähdinkin ja elämä uusilla kierroksilla tavallaan laantui takaisin perusvaihteille. 

Lisäksi meillä on jo kauan ollut tapana lähteä matkalle aina synttäripäivinämme. On koluttu Balia ja Kiinaa, Ranskaa ja Suomea, Egyptiä ja Portugalia. Tänään tai tällä hetkellä emme pääse juuri minnekään, koska Australiasta ei aussi pääse pois vaikka haluaisi - matkustus vain erikoisluvalla, ja se on vaikeaa ja byrokraattista saada. Eikä täältä uskaltaisi lähteäkään, karanteenien ja ongelmien pelossa. Emme uskalla matkustaa edes osavaltiorajojen yli, koska rajat voivat sulkeutua milloin vain.

Ylipäätään reissuamisesta ei oikein voi nyt kirjoittaa eikä sitä voi myöskään harjoittaa. Ei tunnu fiksulta tässä maailmantilanteessa fiilistellä matkoilla. Eli asia, joka on minulle ehkä mielekkäintä maailmassa - uuden näkeminen, kokeminen, kulttuuri-immersio - on paussilla ties miten kauan. Tietenkään tämä ei koske vain minua henkkoht, vaan pitkälti koko maailmaa, kiitos "#!¤%! korona.

Toisekseen, raha. En edelleenkään pysty käsittämään, että elimme vuoden pelkästään vanhempainvapaan/pitkän palveluksen vapaan tuloillani, emmekä edes juuri koskeneet säästöihin. Itse asiassa palasin kotiin tismalleen sama summa säästötilillä, kuin Australiasta lähtiessäni. E:llä kului jonkun verran säästöjä, mutta hallitusti. Kaikki muu, ml. matkustaminen, majoitukset, tekemiset, museoliput, vaateostokset koko perheelle pystyimme hoitamaan minun osapalkallani, joka kylläkin oli erittäin hyvä 2200e/kk netto. 

Tottakai suurin kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu omille vanhemmillemme, jotka antoivat meidän majoittua kuukausikaupalla luonaan ilmaiseksi - ruokakulut jaoimme. Vierailupaikkojen joukossa oli muitakin sukulaisia ja ystäviä, eli yöpymiskuluja meillä ei ollut kovinkaan paljoa. Maksoimme majoituksesta vuoden reissun aikana ehkä 3-4kk yhteensä, ja kaikki ne hyvin edullisesti 30-60e/yö hostelleissa ja AirBnBssä. Paradoksaalisesti kallein paukku koko matkassa oli paluu Australiaan, kuten olen aiemmin kertonut. Hotellikaranteeni ja paluuliput yhteensä ovat vieläkin roikkuvia luottokorttivelkoja, reilut $13 000 eli 8300 euroa!! Yhden suunnan lipuista ja kahden viikon "putkareissusta", huh. Ja tämä vieläpä oli halvin saatavilla oleva lippukokonaisuus. 

Välittömästi kotiin palattuamme alkoivat kulut juosta, melkeinpä nopeammin, kuin pystymme tienaamaan. Emme muuttaneet takaisin kerrostaloasuntoomme, vaan jatkoimme sen vuokraamista. Aloittelijan mokan lailla asuntokuplakaudella ostetun asunnon vuokra ei riitä kattamaan sen kuluja, joten omasta pussista menee koko ajan tuketta pankkilainaan. Lisäksi vuokralaisen vaihtuminen on yllättävän hintavaa, mainostus-, sopimus-, asunnontarkistus- jne kuluineen, jotka Aussilassa ovat puolipakollisia. Nyt tietenkin maksamme myös oman kotimme vuokraa, sekä päivähoito- ja työmatkakuluja. 

En tässä valita, että yhyy elimme ilmaista rillutteluelämää vuoden ja nyt joudumme maksamaan omia kulujamme. Vaan lähinnä ällistelen, miten kallista voi olla ns normielämä, vaikka on kaksi työssäkäyvää aikuista. Ja se kalleus kumpuaa täällä eniten kahdesta lähteestä, asumisesta ja päivähoidosta. Kumpikin perustarpeita perheille - asuminen tietty kaikille. 

Kun ystävät ympärilläni intoilevat uudesta isommasta talosta, tai tulevasta keittiörempasta, olen toisaalta ihan yhtä innoissani. Mahtavaa, unelmat täyttyvät, uusi koti, mukavammat elinolot, hienompi sisustus, ooh! Toisaalta kurkkuani aavistuksen kuristaa ajatus, miten paljon rahaa näihin väistämättä menee ja kuinka kauan asuntolainaa täytyy maksaa - minulle raha tarkoittaa ennenkaikkea vapautta. Vapautta tehdä mitä lystää, olematta kenenkään tai minkään orja. Nykymaailmassa on todella helppo lipsahtaa - peräti joutua pakotetuksi - pitkiin työpäiviin, viikkoihin, ylennysten ja palkankorotusten jahtaamiseen. Itse olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että koitan aina mieluummin minimoida kulut kuin tuplata tulot, koska muuten elämässä ei paljon tilaa muulle jää kuin palkkarenkinä raatamiseen. 

Kuristusta on lisännyt se, että väänsin asuntolainapankkimme kanssa kuukauden siitä, että haluamme pienentää kk-maksueriä, jotta meillä on rahaa jäljellä muuhunkin. Esimerkiksi matkusteluun, kun se joskus taas mahdollistuu. Pankki ei millään voinut käsittää, missä vika, koska laskennallisesti pystymme lainat kattamaan omankin vuokramme ym. kulujen jälkeen. Konsepti haluamme säästää muihin tarkoituksiin ei yhtään auennut ja minua palloteltiin luottoneuvojalta toiselle, jopa hardship- eli talousvaikeustiimille. Ilmeisesti pankista ei IKINÄ pyydetä, että voinko säätää näitä maksumääriä, sillä en halua kaiken rahani kuluvan neljään seinään. Iso asunto, iso asuntolaina, iso auto, iso autolaina ovat Perthissä enemmän normeja kuin poikkeuksia. Paradoksaalisesti asuntomme on täkäläismittapuulla pikkuruinen kerrostalokolmio ja lainakin kohtuullinen. 

Lopulta lainaan löytyi joustava ratkaisu, mutta se onnistui vasta kolmen puhelinsoiton jälkeen branch managerille eli pankin osastopäällikölle. Sinnikkyys palkitaan ja sitähän sisu-Suomen kasvatilla on. 

Kulttuurishokkiani lisää, että Perth ei ole erityisen vihreä paikka. Olen ollut ekosuuntautunut teini-iästä asti, jolloin aloin ostaa kaikki vaatteeni kirpparilta - toisaalta rahasyistä, toisaalta ympäristö-. Ja grunge oli sitäpaitsi kuuminta hottia. Vihreä Puolue täältä löytyy, mutta se on pikkuruinen. Kannatus pyörii 6-8%:ssa. Sitäpaitsi täkäläisen monipolvikerroksisen ääntenlaskutavan vuoksi 6% äänistä ei takaa 6% paikoista, paikat nimittäin riippuvat siitä, miltä Länsi-Australian äänestysalueelta äänet tulevat. Jonkin mystisen ääntenlaskukertoimen vuoksi parlamenttiin pääsi tänä vuonna kaksi "laillistakaa kannabis"-puolueen jäsentä sekä yksi "laillistakaa kesäaika"-puolueen jäsen, mutta vain yksi Vihreä. Siitä huolimatta, että Vihreät saivat kolme kertaa enemmän ääniä kuin kannabislaiset, ja ainakin kaksikymmenkertaisesti verrattuna kesäaikalaisiin. 

Vihreyden puutetta juuri nyt alleviivaa, että alueellamme on käynnissä puolivuosittainen verge collection: asukkaat saavat dumpata kaiken kaatopaikalle tarkoitetun kadunvarteen. Kunnan kuormurit kyytivät kamat pois silmistä. En voi olla tuijottamatta kaikkea sitä puolikuntoista, huonolaatuista muovisälää, jota naapuriemme kodit ovat pullistelleet. On lasten leluja, joista on mennyt yksi osa poikki/rikki/hukkaan, joten tavara on ainakin omistajansa mielestä käyttökelvoton. On joulukoristeita, joustinpatjoja, keittiövälineitä. On lastulevyhyllyjä, vanhoja videonauhureita, nojatuoleja. On niin paljon kaikenlaista, jolle voisi antaa uuden elämän, jos sen lahjoittaisi kierrätystorille tai naapuruston kierrätysryhmässä. 

Mutta tavaraa on yksinkertaisesti liikaa, jotta kaikkea voisi edes ottaa. Eikä rikkinäinen tietenkään kiinnosta, ei itseänikään. Hyvä esimerkkitarina tästä on, miten pari viikkoa sitten löysin kirjaston crechen eli lapsiparkin/kerhon läheltä aavistuksen rikkinäisen taaperoiden työntökärryn. Ajattelin, että joku on pöllinyt sen crechen pihalta ja kiikutin sen crechen respaan samalla, kun hain N:n sieltä. Hoitotäti sanoi, että laite ei ole heidän, ja roskiin joutaa moinen. Minä naiivina olin kuvitellut, että vehkeen voisi ehkä korjata ja ottaa hyvinkin käyttöön. Eiei, kuka nyt alkaa jotain kärrynjalkoja rukkaamaan, kaatikselle vaan. Täti vielä otti pelin huomaansa, ettei minun tarvitse enempää "liata käsiäni". 

Korjaaminen, kierrätys, hyvän laadun hankkiminen, eivät ole keskiverto-wessin prioriteettilistalla. Miksi olisi, kun muovisälä-basaarista Kmartista saa uuden samaan hintaan tai halvemmalla? Onneksi edes suomalaisystäväni täällä ovat asiassa valveutuneita ja heidän kanssaan voikin mm. vertailla laatua tai puhua vihertävistä aiheista ilman, että kukaan heti kääntää selkäänsä vaivautuneena "köyhäilyyni".  

Eko-välinpitämättömyys on rassannut  minua enemmän tai vähemmän alusta saakka, mutta olin varmaankin ennen Euroopan-reissuamme niin tottunut jo, että se oli liukunut taka-alalle. Toisaalta elämäntapamme Perthin keskustan lähellä oli erilainen, koska esimerkiksi julkisliikennettä oli niin helppo käyttää. En aiemmassa arjessamme autoillut paljoakaan, nykyään lapsen kanssa lähiössä autoilu on melkeinpä pakkorako, jos minnekään haluaa. Lähikauppaan on liian pitkä matka kävellä ja bussilla sinne menee puoli tuntia, kun autolla saman hurauttaa viidessä minuutissa. Huomaan myös itse jumahtaneeni helppouteen, eli esimerkiksi kestovaippailun lopetimme alkuunsa hankalana, vaikka siinä olisi oikein kuningasmahdollisuus olla vihreämpi. Ja tottakai se suosikkiharrastukseni matkustelu on ekosynti sinällään, vaikka miten koittaisi minimoida päästöjä, kuten teimmekin reissaamalla junalla ja autolla Euroopassa lentojen sijaan.  

No mitä tälle on tehtävissä? Ongelmissa pyöriskely ja niistä urputus ei vielä ole askel mihinkään. Konkreettisella tasolla koitan ratkoa asiaa niin, että edelleen käytän junaa niin paljon kuin mahdollista, kierrätämme mitä voimme ja eilen liityin virallisesti täkäläisiin Vihreisiin. Vaikkemme todennäköisesti osavaltion poliittista karttaa kovin suuresti muuta vielä vuosiin, vuosikymmeniin? - niin ainakin löytänen kaltaistani seuraa: birds of feather flock together eli samaan laumaan kuuluvat kuikuilkoon keskenään :)

Vuoden 2021 toiveikas aloitus, olkoon jatko yhtä hyvä. 

Nyt fetuttaa

Seuraa feministiketutus-paasausta aiheesta, mitkä kaikki asiat järkyttävät suomalaista marttaa tahi justiinaa aussiyhteiskunnassa. Australia nimittäin on vain nimellisesti tasa-arvoinen maa - nyt perheellistyttyämme paukahtelen päivittäin vasten patriarkaatin lasikattoa ja -muureja. 

Aloitetaan erikoistumisalastani, kaupunkisuunnittelusta. Aussilan kaupunkimalli on pääsääntöisesti autopainotteinen mallia Ameriikka. Toisin sanoen kaikissa isoissa kaupungeissa on pilvenpiirtäjäkeskusta, ja sitä ympäröivät loputtomat omakotitalolähiöt. Itärannikolla kaupungistuminen ja tiivis rakentaminen ovat pidemmällä kuin Perthissä, joten siellä asumisvaihtoehtojakin on hieman kirjavammin. Perthissä karkeasti yleistäen voi asua joko kalliissa uudessa kerrostaloasunnossa ydinkeskustassa, halvassa vanhassa rupuisessa kerrostaloasunnossa omakotilähiön inhokkina, muutamilla harvoilla townhouse- eli kaksikerrosrivarialueilla; tai omakoti-suburbiassa, joita on sekä historiallisen vanhoja (1800-luvulta) että upouusia (kauimpana keskustasta). Ennen 2000-luvun buumia kerrostaloja on täällä rakennettu lähinnä social housing- eli "köyhäinhoito"tarpeisiin, tai serviced apartments´eina eli lyhytaikaiseen majoitukseen tarkoitettuina vuokrataloina. 

Mikä tässä on se patriarkaattiongelma? Historiallisesti, kuvailemani kaavoitusmalli eli työpaikat keskustassa tai teollisuuskeskittymissä, kodit kaukana lähiöissä syntyi 1950-luvulla ja se perustui perhekäsitykseen, jossa isä tienaa leivän ja äiti huoltaa kodin ja lapset. Ajatus oli, että työ, vaarat, riskit, kaupungin haittatekijät barrikoidaan kauas kodin pehmeistä arvoista, lapsista, naisista, jotka nauttivat elämästään vehreissä suburbioissa kaukana suuren maailman murheista. Isät pääsevät lepäämään rauhalliseen maisemaan raskaan työpäivän jälkeen. (Tai kääntäen, miehet saavat nauttia työnteosta ilman, että akka ja ipanat ovat koko ajan hollilla). 

Käytännössä tällainen elämäntapa aiheuttaa, että kotiäidit ovat aika eristyksissä lähiöissään. Ja koska Aussilassa kotiäitiys on huomattavasti Suomea yleisempää sekä koko- että osa-aikaisena ratkaisuna, kotiäitejä on paljon. Tilastollisesti 40% Australian työikäisistä naisista ei ole opiskelu- tai työelämässä (toki syitä on muitakin kuin perhe, kuten sairasloma tai sairaseläke). Toisin kuin suomalaisissa kerrostaloissa, joissa yleensä a) asuu lapsiperheitä, b) on lapsiystävällinen piha ja c) perheet viettävät aikaa pihan leikkialueella, Australiassa pitää järjestää leikkitreffejä tavatakseen muita lapsiperheitä. Järjestääkseen leikkitreffejä täytyy tuntea muita vanhempia. Tunteakseen muita vanhempia heitä täytyy ensin löytää, esim. Facebookista. Ei siis ole mahdollista vain mennä oman talon hiekkikselle ja alkaa rupatella niitä näitä naapurille lapsineen. Julkisia leikkikenttiä toki on, mutta eivät ne ole läheskään yhtä suosittuja, täysiä tai helppo paikka ystävystyä kuin oman kodin piha.

Minulle on henkkoht todella vaikea paikka, että olen lähiöön muutettuamme jollain lailla elämän vaihtopenkillä. Tuntuu, että olen kaukana kaikesta. Etenkin mistään yhteiskunnallisesti vaikuttavasta. Todellisuudessa tämä on pelkkä tunne, koska käyn edelleen töissä kuten ennenkin, ja lähiöissä voi ihan yhtä lailla osallistua esim. järjestö- tai puoluetoimintaan tai vapaaehtoistyöhön. Silti kaukana keskustasta asuminen on minulle kuin laivasta tipahtaminen -  siellä kaukana se yhteiskunnan ydin seilaa, minä keikun jossain kaukana perässä, hinattavassa pelastusveneessä perheeni kanssa. 

Töissä tuntemukset ovat yhtä ristiriitaiset, sillä perheenhoidon paineet kasautuvat täällä lähes pelkästään äidille yhteiskunnan oletusten kautta. Alkaen siitä, että kindyyn eli esiopetukseen pitää itse tehdä ja pakata eväät mukaan lapselle, ja lapset täytyy myös viedä ja hakea koulusta. Koulu alkaa 5-vuotiaana, joten sinne ei voi samalla lailla lähettää lasta omin päin/kaverin kanssa kulkemaan, kuten Suomessa. Täällä itse asiassa on laitonta jättää alle 12v lapsi valvomatta. Jos alle 12v lapsi kikkailee omiaan ja aiheuttaa haittaa tai vandalisoi, vanhempi voidaan tuomita kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Että näin. Ja kellepä se valvomisvastuu jää kuin äidille. 

Töissä minua kohdellaan silkkihansikkain, koska työnantajani on kaikkia julkissektorin virastoja valvova esimerkillinen elin eikä halua missään tapauksessa itse rikkoa mitään protokollaa tai säännöksiä. Töihin palaavalla vanhemmalla - käytännössä äidillä - on tiettyjä oikeuksia, kuten oikeus muuntaa kokopäiväinen työ osa-aikaiseksi, mutta milloin vain muuntaa sopimus takaisin kokopäiväiseksi. On myös oikeus ottaa lapsenhoitovapaata tämän sairastuessa. Vastuuni töissä ovat suorastaan romahtaneet, mikä aiemmin olisi ollut asia, joka saa minut siltään feminismin barrikadeille. Olen kuitenkin yhä niin väsynyt taaperoarjesta, että kahvinjuontiin kuluvat työpäivät eivät juuri nyt ole se suurin ongelma. Kuitenkin tätä samaa asennetta/odotusta/odotusten puutetta ei kohdisteta isiin, joiden oletetaan porskuttavan aivan kuten ennenkin, suoraan 2 viikkoa lapsen syntymästä. 

Päivähoito on täällä kallista, koska päivähoito ei ole koskaan ollut poliitikkojen agendalla pääaiheena. Miksi olisi, koska poliitikoista 70% on miehiä, joilla on vaimot, jotka hoitavat lapset? Korona-aika on ensimmäistä kertaa nostanut riittävän, laadukkaan, edullisen päivähoidon ihan oikeasti vaatimuslistalle, koska etätyöhön pakotetut vanhemmat - ml isät - eivät saa mitään aikaan, kun lapset pyörivät jaloissa. 

Meillä päivähoito on tällä hetkellä ratkottu niin, että vien ja haen pojan työmatkallani, koska päiväkoti on työpaikkani vieressä. Tämä päälllisin puolin kätevä systeemi kuitenkin tarkoittaa, että minulla ei ole koskaan vapaata aikaa ennen tai jälkeen työpäivän, koska E ei voi päiväkotireissuja hoitaa (hänen työpaikkansa on tunnin matkan päässä minun työpaikastani ja kotimme on puolimatkassa). Emme ole yrityksistä huolimatta saaneet päivähoitopaikkaa kodin läheltä, koska lähiöissä kysyntä on niin kovaa, toisin kuin keskustassa - aussiperinteen mukaan lapsiperheet eivät asu keskustassa, paitsi ehkä kiinalaiset ja intialaiset perheet, jotka ovat tottuneet urbaanintiiviiseen elämään. Täällä siis kunnalla ei ole mitään velvollisuutta taata päivähoitoa perheille. First come first served eli kuka ehtii ensin, palvelun saa - tai kuka maksaa eniten. Loput perheet sitten ratkovat ongelmaa miten taitavat, esimerkiksi värväämällä isovanhempia apuun, hommaamalla au pairin, tai käyttämällä useaa eri perhepäivähoitajaa. Nämä kun useimmiten tarjoavat 2-3pvää/vko hoitoa. Tai, kaikkein yleisimmin: perheen äiti ei tee kokopäivätyötä. Kuten minäkin. 

Minusta tämä tilanne on vähintäänkin absurdi sekä makrotalous- että sosiaalisessa mielessä. Esimerkiksi meillä minä olen enemmän tienaava osapuoli, mutta E:n työnantaja ei suostu osa-aikatyöhön, koska "ei siinä ajassa ehdi kaikkea". Minun työnantajani on alusta asti olettanut, että osa-aikatyö on kuvioissa perheellistyttyäni - olen naisvaltaisessa työpaikassa ja kollegoistani 80% tekee osa-aikatyötä.  Australia on kirjaimellisesti jähmettynyt jonnekin 50-80-lukujen välimaastoon tässä asiassa, eikä hevillä hievahda eteenpäin. Kaikki julkinen keskustelu päivähoidon tarpeesta ja naisten oikeudesta/tarpeesta uraan ja elämän muihin osa-alueisiin kuin perheeseen kilpistyvät somehuuteluun: "mitäs teit lapsia" ja "älä hommaa niitä ipanoita jos et heistä huolehdi". Ja tietenkin tämä kohdistuu pelkästään äiteihin. 

Viime viikkoina rakenteellinen seksismi on kukkinut aivan uusissa ulottuvuuksissa, tai pikemminkin sen laajuus, syvyys ja rajuus ovat paljastuneet kaikelle kansalle. Nimittäin Australian hallituksen sisällä on tapahtunut yhtä aikaa monta naispoliitikkoihin tai naisavustajiin kohdistunutta väärinkäytöstä, jopa rikosta. Kaksikin naista on syyttänyt hallituksen miehiä (poliitikkoa sekä avustajaa) raiskauksesta, ja yksi miesavustaja jäi kiinni siitä, että pilailu/häpäisytarkoituksessa masturboi (ja filmasi itseään...) naispoliitikon pöydällä. Tämä on ihan jotain House of Cards-sarja-dystopiaa suomalaisen korviin.

 Aussilan miespääministeri on koittanut väistellä tämän kaiken olankohautuksilla, "en tiedä asiasta / en kommentoi", sekä vetoamalla siihen, että onhan hän naimisissa ja tytärten isä eli ihan hyvä ihminen. Tänään uutisoitiin, että ministeripaikkoja jaetaan uusiksi ja hallitukseen nousee lisää naisministereitä. Ironisesti Aussilan Köyhätkyykkyyn-Kokoomushallituksen vahvimpien naisministerien sukunimet ovat Käteinen ja Kärsimys (Cash ja Payne*/Pain).

Taitaa riittää tämä ryöpytys yhdelle kertaa, jospa fetutus tästä helpottaa.

*Payne oikeasti tarkoittaa maalaista, mutta lausutaan samoin kuin pain, kipu. 

Oodi kahville

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, olisi kaikenlaista tekemistä. Kotitöitä, työasioita, pseudotyöasioita eli itse itselleni hankkimia työnkaltaisia tai palkkatyöksi joskus ehkä muuttuvia ekstrajuttuja kuten apurahahakuja, asuntolainapankin kilpailutusta jne. Mikään näistä ei tietenkään onnistu ilman kahvia. Paljon kahvia. Lisää kahvia. 

Muistan, kun aloitin juomaan kahvia. En sentään muista ihan ensimmäistä kertaa tai tarkkaa ikääkään, jossain välillä 14-15v. Aluksi inhosin kitkeränpahaa tervaa. Mutta muistan, että kahvifanitus tarttui silloisen parhaan ystäväni luota. Meillä oli tapana mennä ystäväni kotiin melkeinpä joka päivä koulun jälkeen "tekemään läksyjä", eli oikeasti juomaan kahvia, puhumaan pojista, lukemaan SinäMinää tai katsomaan Jyrki-ohjelmaa ja Salaisia Kansioita. 

Muistan, miten ihanaa oli olla ystäväni kotona, hänen romanttisin kukkakuosein sisustetussa huoneessaan, kahvin- ja paahtoleivän tuoksuisessa keittiössä. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa teinitytöille tärkeisiin asiohin, kuten kynsilakkaan, Olli-Mollin tukkaan (Jyrkin juontaja) ja yläastejuoruihin. Omalla tavallaan ristiriitaista on, että en itse ole koskaan kokenut itseäni kovin tyttömäiseksi vaan pikemminkin aika poikatytöksi. Ehkä siksi tämä muutaman vuoden sukellus uuteen erilaiseen maailmaan oli jännittävää, hauskaa ja muistorikasta. Kahviin lisäsimme kardemummaa ja kanelia ja joimme puoli pannullista.

Suomessa tunnetusti kyläillessä juodaan aina kahvia. Välillä tämä on tuottanut pieniä sosiaalisia ongelmia, koska en kahvifaniudestani huolimatta voi oikeasti juoda sitä paljon ilman helkutillisia vatsanväänteitä. Kofeiiniton kahvi on vasta viime vuosina alkanut saapua Suomeen muinakin kuin Pirkka-pikakahvipuruina. Täällä Aussilassa minulla on aina kotona kofeiinittomia kahvinporoja, joista päivän kahvit keittelenkin - vain aamukahvit tehdään tujusta "oikeasta" tavarasta. Samoin kahvilassa tilaan yleisimmin kofeiinitonta. 

Kofeiiniton kahvi on asia, jota eivät kaikki ymmärrä, esimerkiksi E. Hänen mielestään kahvia juodaan piristeeksi, ei maun vuoksi. Hän keittääkin sumpit vaikka mistä halpahallin tarjouspuruista, kunhan saa sitä kofeiiiiniaaa aamulla ennen töihin lähtöä. Minä taas en ehkä ole monien muiden aussien veroinen kahvipapuhifistelijä, sillä en hanki erikoispaahtimoiden räätälöityjä papueriä enkä jauha niitä kotona juuri ennen keittämistä. Mutta en myöskään halua juoda ihan mitä vaan, kyllä laatua pitää olla. 

Mielestäni kahvi on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, en tiedä miksi. Puolen kilon pakettia harvoin saa alle kymmenen dollarin eli kuuden euron. Suomessa kahvipaketin perushinta liikkuu merkistä ja kaupasta riippuen 2.50-4.50e välillä. Kofeiinittomasta puheen ollen, tilasin juuri äidilleni synttärilahjaksi ruokalahjapaketin, mukaan lukien kofeiinitonta kahvia. Kauppa meni ja korvasi sen normikahvilla... eli se siitä kofeiinittoman idean käsittämisestä!

Kahvissa itse asiassa parasta ei ole sen maku eikä edes sen piristävyys, vaan mitä kahvi edustaa ja symboloi. Olen etenkin nyt äitiydyttyäni tajunnut, että kahvi on minulle tauon paikka ja merkki. Huomaan aamulla juovani jopa kolme kupillista peräkkäin, viivytellen, jotta ei vielä tarvitse aloittaa päivää, kun on "kahvikin kesken". Taaperomme kuulee takuuvarmasti iltapäivisin "äiti juo nyt kahvia", kun hän yrittää nyhtää minua mukaan sadannetta kertaa johonkin monsteriautokisaan. Joskus sanoma toimii, yleensä ei. 

Myös töissä saa niinsanotusti löysempää hihnaa kahvitaukojen aikana. Kukaan ei painosta, hoputa tai vaadi mitään, kun kävelet kohti keittiötä kahvimukin kanssa. Ihanaa. Tämäkin on uusi äitiyteen liittyvä elementti minulle - ennen rakastin kiirettä, suorittamista, vauhtia, nopeita päätöksiä. Nyt en VAAN JAKSA. Antakaa minulle kahvitauko ja hetken mahdollisuus tuijotella kuppiin. 

Suomen-lomien parhaita muistojani koko tämän kymmenen vuoden ajalta ovat kahvittelut läheisten kesken. Olen lapsuudenkodistani oppinut, että kun tiskikone hurisee ja kahvinkeitin porisee, se tarkoittaa, että kellään ei ole juuri nyt kiire ja kohta istutaan pöydän ääreen kahville, juttelemaan. 

Kahvilla jutellaan hartaasti, kauan, vaivattomasti, syvällisiäkin. Suomalaisten kesken arimmat, painavimmat, rehellisimmät asiat puhutaan kahvin ääressä, lenkillä, saunassa tai automatkalla, ainakin näin olen itse huomannut. Kahvilla ei myöskään yleensä riidellä tai kinastella, mistä lie syystä. Kahviin liittyvä keskustelukulttuuri on asia, jota itse kaipaan kovasti täällä Australiassa. 

Aussit ovat kahvihifistelijöitä sen laadun suhteen, mutta juttelu on usein suomalaisen korvaan pinnallista, hyviä suhteita ylläpitävää rupattelua, todellisen syväluotauksen ja maailmanparantamisen sijasta. Tämä ei tosin liity vain kahviloihin ja kahviin, vaan yleisesti aussien ja suomalaisten kommunikointieroihin. Siksi käynkin kaikkein mieluiten kahvilla suomalaisten kanssa, oli paikkana Perth, Kuopio tai Ivalo. 

Yllä ja alla: yksi lempipaikkani Perthissä, ruotsalainen Fika-kahvila Fremantlen kaupunginosassa. Kanelipullaa! Hapankorppua! Salmiakkia! Mitä muuta voi edes toivoa?

Kyltti kahvilan ovessa Perthissä.

Tämän pikkusankarin kanssa leikkiminen saa välillä kahvintarpeen kaakkoon. Vaikka huippu kaveri onkin!

Sattuu ja tapahtuu

Johan tässä menikin pari kuukautta ilman kummallisuuksia tai kriisejä... Eilinen oli peräti tragikoominen epäonnen päivä. Tänään naurattaa, eilen ei. 

Päivä alkoi ihan normaalisti. Meillä oli illaksi suunnitteilla meno ystävän synttärijuhliin: 40-vuotisjuhlat, iso juttu, lahja hankittuna, juhlavaatteet kaivettu esiin. Olimme aiemmin pohtineet, että pyytäisimme lapsenvahdin N.lle ja menisimme juhlimaan aikuisten kesken, mutta vakivahtimme onkin saanut uuden työn eikä enää pääse avuksi. No, ei se mitään, lapsi mukaan, kuten kaikkialle muutenkin. Onneksi Aussilassa lapset illalla mukana on aikalailla normi, eli juhlissa olisi varmasti muitakin mukeloita juoksentelemassa.

E päätti viedä taaperon Scitechiin päiväksi, paikalliseen Heurekaan, nyt kun meillä on sinne vuosijäsenyys. He lähtivät, jäin kotiin, touhuilin omiani. Pesin vessat, kävin ruokakaupassa, kävin äänestämässä. Olin oikein tyytyväinen tehokkuuteeni. 

Synttärit olivat illalla klo 17.30, joten sinne piti lähteä meiltä ajamaan vaille viisi. E aikoi tulla junalla keskustasta suoraan juhlapaikalle, koska muuten hänellä menisi tunti siihen, että tulee ensin kotiin, ja sitten ajamme yhdessä. 

Pakkaan autoon E:lle ja N:lle juhlavaatteet, kuohuviinipullon ja lahjan, sekä itseni juhlatamineissa. Jalkaan korkeimmat korkkarit. Auton nokka kohti juhlapaikkaa, lähelle Perthin kukkuloita, maaseutuajomatkan päähän meiltä. 

Navigaattorina käyttämäni puhelin alkaa piristä heti, kun pääsen moottoritielle. E. Painan punaista luuria, mutta mies ei ota kuuleviin korviinsa. Hän soittaa ja soittaa ja soittaa. Onneksi moottoritietä on vain pätkä, ennen maaseututielle kääntymistä. Heti seuraavalta rampilta ajan tien sivuun ja soitan takaisin, mitä ihmettä?

E kertoo, että hän ei pääse juna-asemalle, koska se on poliisien eristämä. Poliisit eivät suostu kertomaan, mikä vika, eivätkä sitäkään, milloin juna taas kulkee. Kyseessä kuulemma on major incident eli jotain sellaista, joka on vaatinut henkilövahinkoja, tai uhkaa ihmishenkiä. 

Junayhteydet ovat täällä useinkin poikki, mutta yleensä se johtuu laiteviasta. Tällä kertaa on mahdollista, että junassa on tapahtunut jotain uhkaavaa, tai joku on ollut raiteilla. Emme saa tietää, mikä ongelma on. Mutta on selvää, että E ja N jäävät juhlista paitsi, koska he pääsevät junalla vain kotiinpäin, eivät juhlapaikan suuntaan. Ja jos minä ajan takaisin kotiin heitä odottamaan, olemme kaikki vähintään tunnin myöhässä. 

Teemme päätöksen, minä jatkan juhlimaan yksin ja E vie taaperon kotiin iltatoimiin. Näpyttelen taas navigaattorin eloon ja jatkan matkaa. 

Vartin päästä, ensimmäistä kertaa elämässäni, aivan takapuskuriini ilmestyvät poliisiauton vilkkuvat valot. Haluaako se ohi? Hidastan, ajan pientareelle varmuuden vuoksi. Poliisit pysäyttävät perääni ja nousevat autosta. Häh, he halusivat pysäyttää juuri minut, miksi?

Avaan ikkunan, kaksi poliisia tulee puhuttelemaan. He eivät tuhlaa aikaa small talkiin vaan pamauttavat kysyä, kenen autoa ajan. Takeltelen, että aviomieheni. He jatkavat saman tien, että auto on laiton, rekisteröinti on vanhentunut puoli vuotta sitten. En häkellykseltäni saa vastattua varmaan puoleen minuuttiin, koska muistan aivan elävästi, miten maksoin rekisteröinnin liikenneviraston nettisivulla. Muistan tarkistaneeni auton rekisterinumeron ja näpytelleeni sen ruutuun. Mitä ihmettä?

Poliisia eivät muisteloni kiinnosta, vaan tiukka ohje on, että rekisterikilvet ruuvataan autosta irti NYT. Toinen poliisi kertoo, mitä tapahtuu, ja puhalluttaakin varmuuden vuoksi. Toinen poliisi ruuvaa jo kilpeä irti takapuskurista, tässä ei nokkaa tuhistella. 

Minulle ojennetaan vain muoviset rekisterikilven "pidikkeet". Poliisi infoaa, että. Auto pitää nyt viedä katsastukseen, ennenkuin voimme rekisteröidä sen uudelleen. Ja autoa ei sitten saa ajaa enää metriäkään, ellen hanki väliaikaista siirtolupaa liikennevirastosta. He toteavat, että googlaa se ja soita, kiitos näkemiin. 

Poliisit tekevät uukkarin rekkarini kyydissään ja sinnehän jään maaseudulle tienposkeen alpakkafarmin viereen ihmettelemään, mitä seuraavaksi.

Tietenkään tässä kohti ei ole edes nettiyhteyttä, joten joudun ajamaan puolisen kilometriä eteenpäin ensimmäisen talon pihatielle, siinä sentään on verkkoa. Googlaan, näpytän, hikoilen. Liikenneviraston puhelinnumero löytyy, mutta eihän siellä kukaan vastaa lauantai-iltana. Puhelinvastaaja kertoo, että väliaikaista siirtolupaa voi anoa vain ma-pe virastoaikaan, no niinpä tietysti. Kuka nyt joutuisi poliisien pysäyttämäksi muulloin kuin virastoaikaan...

Seuraavaksi soitan E:lle, sitten pikaisesti synttärisankarille, perun juhliintulon anteeksipyytelyin. Millä ihmeellä pääsen kotiin? Pitääkö jättää auto tähän ja tilata Uber? Vai tilata hinausauto? Paljonko sekin maksaa? Kauanko joudun odottamaan? Ilta hämärtyy jo, eikä kauheasti huvita jumittua puskaan illankähmässä yksin. Perthissä tunnetusti hylätyt autot ryöstetään tai poltetaan, joten auton jättö yöksi pientareelle ei ole vaihtoehto. 

Lopulta päätän ajaa pikkuteitä pitkin takaisin kotiin, 20 minuutin matkan. Jos siitä tulee sanomista ja sakot, ei mahda mitään. Pienempi paha kuitenkin.

Pääsen sentään kotiin kommelluksitta, sitten alkaa selvittely, miksi regoa ei ole maksettu. En löydä mistään todisteita, että olen maksanut, vaikka muistini väittää toista. Pankkitili, sähköposti, liikenneviraston log-in. Nyt alan muistaa. Olen suorittanut maksun siihen saakka, kunnes se pitää vahvistaa tekstarilla. En pystynyt vahvistamaan maksua ulkomailla, koska sekä luottokorttini että pankkitilini vaativat vahvistustekstarin ja en saanut sellaista tilattua ranskalaiseen SIMiin, viestit oli ohjattu suomalaiseen numerooni. Rego olisi pitänyt maksaa lokakuussa eli juuri silloin, kun lentojahtaus Ranskasta kotiin Perthiin oli meillä kiivaimmillaan, samoin stressitasot. Eli kesken jäi. 

Nyt kerrottuna juttu tuntuu vähemmän dramaattiselta kuin eilen läpieläessä. Mutta kyllä ihmettelimme kotona sitä, miten voi kaksi ihmistä samasta perheestä kokea samana päivänä tällaisen tiesulun eri liikennevälineissä. Tehän ette minnekään synttäreille mene, vaan kotiin siitä, hus. 

Alpakkafarmille pysäytetty.