No man is an island

Jälleen kommunikoinnin vaikeudesta. Yksi suurimpia eroja täkäläisten ja suomalaisten välillä mielestäni on, että täältä puuttuu kokonaan ns. päivittelykulttuuri. Suomessa kun on täysin yleinen tapa, että asiaa kuin asiaa vatvotaan ja jauhetaan taivastellen ja yleensä hieman negatiivisesta tulokulmasta, olipa kyseessä sää, kaupan kassan hymyttömyys, jokin oma pienehkö tai isompi huoli tai pulma, Euroopan taloustilanne tai kampanjointi presidentinvaaleissa. Kyseinen tapa on erityisesti negatiivisimmassa urputusvalitusmuodossaan aina ärsyttänyt Suomessa, mutta nyt huomaan jopa kaipaavani osia siitä. Onhan se nyt peijooni, että yhtään mitään ei saa päiviteltyä kun kukaan ei lähde siihen mukaan! Esimerkkejä.

Kuten olen kertonut, väsäämme parhaillaan viisumihakemusta ja sitä varten vaaditaan jos jonkinlaisia suoritteita ja todistuksia. Teetin hakemusta varten vaadittavan skills assessmentin eli osaamiseni/koulutukseni tason arvioinnin täkäläisellä virallisella arviointilautakunnalla Vetassess'illa ja tulos tuli yllättävän äkkiä, vain 7 viikkoa hakemuksen jättöpäivästä. Arvio käsittelyajasta oli hakemusta jättäessäni 16 viikkoa eli roimasti toteutunutta enemmän. Ennen kuin sain tuloksen, mainitsin joillekin työkavereille, että on se vaan kumma miten kauan tulosta joutuu odottamaan (eli ne alkuun luulemani neljä kuukautta). Ainoa, joka jotenkin lähti tähän päivittelyyn edes etäisesti messiin, oli intialainen. Aussit vaan kohauttelivat olkiaan ja vastaus oli tyyppiä a) "sehän voi tulla vaikka miten paljon aiemmin, arvio on vain arvio" tai b) "niiin... on muuten kuuma viikko taas tulossa". En ole ikinä ennen huomannut, että kyllä näköjään suomalainen (ainakin meikäläinen) kaipaa sitä, että saa ihan rauhassa kieriskellä jos ei nyt sentään itsesäälissä, niin ainakin päivittelyssä ja ihmettelyssä, miten voi olla, voitko uskoa, ihanko oli näin, totta maar juu ihmeellistä. 

Sain arvioinnin virallisen tuloksen kirjeenä tällä viikolla ja eikös vain oltu väännetty ja tulkittu maisterintutkintoni kandidaatintutkinnoksi (voi ******). Jotenkin ei suomalaisen yliopiston myöntämä Master of Arts - degree täällä yltänytkään kuin Bachelor of Arts - degreeksi, vaikka jollain ihme kaukonäköisyydellä aikanaan otin väliportaan tutkintotodistuksenkin ulos ihan juuri tällaisia ulkomaankeikkoja varten - Suomessa kun ei ennen vuotta 2007 muistaakseni tarvinnut valmistua erikseen kandiksi ennen valmistumista maisteriksi, jos oli jo hakuvaiheessa hyväksytty maisteriohjelmaan. Asia on ongelma, koska maisterin- ja kandidaatintutkinnoista saa eri määrän pisteitä viisumihaun pistebingossa, ja mielelläni olisin ottanut ne ansaitsemani maisteripisteet, kun graduakin väänsin  vuoden. Voi juutas. Ei auta kuin laittaa maahanmuuttovirastolle selittelykirje liitteineen, miten tutkintoni on ihan oikea Master's.

Tästä(kin) kohtelusta kun yritin töissä urputtaa, niin yleisvastaus oli "oho olipa ikävää, aika hankalaa, piste. *puheenaiheen vaihdos*". Kiinnostunein sentään intoutui ohjeistamaan viisiminuuttisen verran, miten minun pitäisi tehdä valitus Vetassessille, hankkia mahdollisimman paljon vertailuaineistoa mm. australialaisyliopistojen tutkintojen pituudesta ja sisältövaatimuksista, ja vedota tätä kautta vastaavuuteen. Tosin tämäkin kiinnostunut oli tykkänään totaalisesti autuaasti unohtanut, että olimme jutelleet samasta asiasta viikko sitten, kun viimeksi mainitsin parhaillaan odottelevani assessmentin tulosta. Silti ehdottoman hyödyllisiä neuvoja toki - kunnes selvisi, etten voi edes valittaa, koska arviointikirje päätyi myönteiseen tulokseen (osaamiseni vastaa australialaista, mutta ylimmän tutkinnon taso oli rankattu matalammaksi kuin todellisuudessa). Valittaa voi vain, jos päätös olisi alkujaankin ollut negatiivinen (ei vastaa aussitasoa mitenkään). Mutta mitään päivittelyä, myötätunnossa ja kummastelussa vellomista ei siis tämäkään aihe herättänyt. Johtopäätös on, että joko kuulijat eivät taas(kaan) tajunneet (eli en osannut ilmaista), miten tärkeästä aiheesta minulle oli kysymys, tai sitten he eivät vain kertakaikkiaan osaa / tule ajatelleeksi / halua / tajua heittäytyä päivittelyn [lue: empatiasurkuttelun] ihmeelliseen maailmaan. No, jos kyseessä on jokin erityisesti suomalainen kommunikointitapa niin turha ehkä odotellakaan toispuol maapalloa asukeilta samanlaista käytöstä.

On aussien vilkkaassa rupattelussa hyvätkin puolensa, kun vain oppii, ettei turhaan loukkaannu, kun omia kommenttejani [lue: viisauden sanoja] ei kukaan puntaroi mietiskellen tai jatka, vaan keskustelu polveilee ja hypähtelee kepeästi aiheesta sadanteen ja seuraavaan. Juttelu on yksinkertaisesti hauskaa, viihdyttävää ja sosiaalista, muttei mitään varsinaista tiedonvälitystä, ainakaan minkään syvällisten mietteiden. Suomalaisena kai on niin mielensä mökkisaaren yksinäiselle rannalle unohtunut havukka-ahon ajattelija, että kaikella sanotulla ja toisilta kuullulla on ihan eri tavalla painoarvoa.

Minähän se siinä. Kuva Google-kuvahaulla.

Ulkona syömässä

Leppoisan sunnuntain ja hollanninlakujen eli salmiakinkorvikkeen mussutuksen kunniaksi ruokamokia. Nämä eivät ole varsinaisia epäonnistumisia, vaan pikemminkin odottamattomia tilanteita. Tykkään kovasti hyvästä ruuasta, mutta olen itse kohtalaisen surkea kokki, koska en ole ruuan laittamisesta kiinnostunut enkä koe tarpeelliseksi noudattaa ruokaohjeita. Jos johonkin tarvitaan salviaa ja sahramia, kai ne voi korvata oreganolla ja kardemummalla. Ai ei ole makaroneja laatikkoon? No pannaan riisiä tai kuskusta. Kyllähän vaaditut kananmunatkin voi jättää pois. Ruokia voi kypsentää ihan reippaasti yli annetun ajan, eikö? Ja niin pois päin. Täällä olemmekin innolla kokeilleet erilaisia ravintoloita, koska jos ruokaa saa ammatti-ihmisten laittamana, miksi itse tuherrella keittiössä ja saada aikaan tasoltaan miinusmerkkisiä viritelmiä.

Samasta syystä kuulun työpaikan staff social lunch - kerhoon, eli kiinnostuneet lyöttäytyvät yksiin kerran kuussa ja käymme jossain pöytävaratussa ravintolassa lounaalla. Näin tulee tutustuneeksi sekä ihmisiin että ruokiin, kenenkään (lapsiperheellisen tai muuten tiukka-aikatauluisen) ei tarvitse jäädä töiden jälkeen kaupungille ravintolareissua varten, ja lounasaika on sitäpaitsi halvempi kuin illallinen, joten kolme kärpästä yhdellä iskulla. Kaksi viimeisintä lounasta ovat olleet hivenen yllätyksekkäitä, koska en erityisesti tunne eksoottisempia ruokalajeja saati eri maiden ruokakulttuureja - suomalaisessa normikaupungissa kun eksoottisinta antia ovat kebabit ja aromivahvennerikas kiinalainen pikaruoka.

Lounas 1 oli italialaistyyppisessä paikassa, jossa valitsin rehvakkaasti maukkaankuuloisen carpaccion. Hieman olin ymmälläni, eikö annokseen kuulu lainkaan lisukkeita, koska menussa kuvailtiin vain lihaa. Ajattelin silti, että ehkä menu painottuu kuvailemaan sitä pääasiaa ja lisukkeena on jokin peruspasta, peruna, riisi tai vastaava. Kun kysyin vieruskaverilta, pitäisikö minun tilata erikseen jokin side dish, hän ei oikein ymmärtänyt kysymystä vaan kuittasi sen sillä, että ruokahan on kuvailtu siinä menussa ja tilaan ekstraa jos haluan ja jos en halua, niin en tilaa. Hmm, hyödytön vastaus. Tarjoilija kysäisi tilausta jättäessäni, että haluaisinko vaikkapa salaatin myös? Ajattelin, että en minä yksin ota alkupalaa kun eivät muutkaan ota, ja ponnekkaasti nou-nou salaatille. Pian eteen sitten kannettiin pizzalautasen kokoinen tarjottimellinen raakoja, ohuenohuita naudanlihasiivuja, maustettuna oliiviöljyllä, sormisuolalla ja tuoreilla kapriksilla. Oho. Tiedän kyllä, millainen on tartarpihvi, mutta carpacciosta en ollut ennen kuullut. Hyvinhän tuo alas meni kun esitin, että tottakai tiesin mitä olin tilannut, just sitä mitä olin aiiiina halunnut. Maukasta oli, vaikka olikin ensimmäinen kerta ikinä, kun olen syönyt raakaa lihaa.

Tältä näyttää carpaccio, että tiedätte a) varoa tai b) innolla tilata.
Kuva (c) Around the World Food and Drink - blogi

Lounas 2 syötiin kiinalaisravintolassa. Pidän aidosta kiinalaisesta ruuasta ja syön sitä aika usein lounaalla, mutta nyt hämmästelin, kun lounaskerhon väkimäärä tipahti kyseiselle ravintolareissulle normaalista 15:sta kahdeksaan. Muutama mutisi, ettei oikein pidä dim sumista. Olen sanan ennenkin kuullut, mutten ole näitä koskaan syönyt. Ravintolassa myös selvisi, miksen. Dim sumit ovat käytännössä erilaisia uppopaistettuja tai höyrytettyjä nöttösiä koreissa, joita erittäin kiireiset tarjoilijat työntelevät tarjoilukärryissä pitkin poikin ravintolaa. Ohikiitävistä kärryistä napataan haluttuja koreja, eli jostain pitäisi tietää, mitä missäkin on. Meidän seurueemme kiinalaisvahvistus hoiti emännöinnin ja latoi pyöreän pöydän keskelle, pyörivälle alustalle korin toisensa perään. Kaikki kävivät saman tien kimppuun ja myös lapioivat riisiä kuppeihinsa yhteisestä, lasten hiekkalaatikkoämpärin näköisestä muovipurkista. Yritin valita sellaisia nyyttejä, jotka jotenkin tunnistin. Osasta pursuili paistettuja lonkeroita ja pyrstöjä, toisista törrötti luu- ja lihapaloja (ilmeisesti silputtua possua). Nahkoineen ja luineen paistetut kananjalat jätin tykkänään rauhaan, samoin limaisennäköiseen riisitaikinaan käärityt sisäelinmöykyt. Mutustin koko lounaan paria pasteijaa, joiden täytteestä ei ole aavistustakaan. Jotain lihaisaa, toivottavasti ei aivoisaa. Jälkkäriksi nappasin innokkaana vaniljakreemimuffinin, joka ei sitä ollutkaan. Kreemi oli puoliraakaa munankeltuaista murotaikinakuoressa. Vihreä tee sen sijaan yllätti, sillä en yleensä pidä siitä. Nyt lipitin kiitollisena monta mukia, maukasta oli. Ai niin, jokin silakan näköinen uppopaistettu kala meni sentään kokonaisena alas, kun vain purin siltä ensin pään irti.

Dim sum - koreja. Kuva (c) Well Heeled - blogi.

IELTS - kielikoe viisumia varten

IELTS eli englannin tasokoe (International English Language Testing System) on nyt paukutettu läpi pysyvän oleskeluluvan hakemista varten. IELTS on British Council'in (Iso-Britannian valtion rahoittama koulutusorganisaatio), Cambridgen yliopiston ja IDP Education - yrityksen yhteistoimi: virallinen, standardoitu kielikoe kaikkialla Commonwealthin eli Kansanyhteisön maissa sekä opiskelua, että useimmissa myös maahanmuuttoa varten. Tasokokeesta on saatava riittävät pisteet kaikista eri osioista, jotta voi hakea opiskelupaikkaa tai viisumia.

Ensihuomio on, että IELTS näyttää olevan varsin hyvä bisnes. Kokeen suorittaminen maksaa täällä $300, hinta vaihtelee hieman maittain. Kokeeseen kuuluu puhe- ja keskusteluosio (kesto n. 20 min), kuuntelu (40 min), luetun ymmärtäminen (60 min) ja esseekirjoitus (60 min). Yhteensä kolme tuntia testausta hintaan sata dollaria tunti, tosin odotteluineen ja taukoineen kaiken suorittamiseen meni noin 4,5 tuntia. Koepäivänäni lauantaina Curtinin yliopiston iso liikuntasali oli pullollaan väkeä, 20 x 20 pulpettia eli 400 kokelasta. Kun me kaikki olimme pulittaneet saman summan, yhteensä rahaa siirtyi IDP:lle pyöreät $120 000 yhdestä koepäivästä!

Kokeita järjestetään 1-2 kertaa kuussa ja useammassa toimipisteessä kerrallaan - Perthissä koetiloja on kolme -, niin kyllähän tuossa dollareita virtaa. Etenkin kun laskee, että koejärjestelmä on maailmanlaajuinen (kaikkiaan koepaikkoja on noin 500) ja käytännössä monopoli, sillä esimerkiksi Aussilan maahanmuuttovirasto ei huomioi muita suoritettuja kielikokeita. Siispä jokainen viisumia tai opiskelupaikkaa mielivä suuntaa IELTSiin.

Mitäkö siellä tehtiin? Mitään IELTS-papereita ei saa mukaansa ja koekysymyksiä varjellaan tarkoin, mutta mikään ei estä kertomasta omin sanoin aiheesta. Keskusteluosio oli minulla jo aiemmin, keskiviikkoaamuna. Ensin odoteltiin, sen jälkeen kaikki testattavat valokuvattiin ja otettiin sormenjälki, passi toki on näytettävä aina. Tiukat turvatoimet ovat ymmärrettäviä, sillä kaikki huijausmahdollisuudet halutaan eliminoida. Muuten joku yritteliäs kielinero voisi rakentaa bisneksen siitä, että käy tekemässä kokeita toisten puolesta ja myy näitä tuloksia eteenpäin. Koetta varten jokainen testattava ohjattiin omaan puhekoppiin pöydän ääreen (n. 2x2m kokoinen huone) ohjaajan/arvioijan kanssa, joka puolestaan nauhoitti keskustelun.

Ohjaaja selitti ensin kokeen kulun ja sen jälkeen kyseli melko rivakalla tempolla eri aiheisia kysymyksiä noin 10 minuuttia, tarkoituksena oli kai sekä arvioida puhetta että rentouttaa tilannetta. Itseäni kuulustelutahtiin tehdyt kysymykset nykyisestä ja tulevaisuudessa toivomastani kodista, shoppailutottumuksistani, muodin seuraamisesta, matkustelusta ja ruokapreferensseistä lähinnä hermostuttivat entisestään. Todellista keskustelua ei siis syntynyt, vaan ehdin vastata ehkä enintään kaksi lausetta per kysymys.

Sen jälkeen eteen lykättiin paperi, jossa oli aihe: kerro paikasta vieraassa maassa, jossa haluaisit käydä. Sain tuherrella muistiinpanoja minuutin, jonka jälkeen piti puhua tauotta aiheesta nauhalle, kunnes ohjaaja antaisi merkin lopettaa. Hölötin reilun viisiminuuttisen viimevuotisesta Italian-lomasta, 'ihanaa pizzaa, ihanaa viiniä, ihania maisemia, ihanaa arkkitehtuuria' - tasokkaasti ja informatiivisesti kuin juuttunut levy. On yllättävän hankalaa puhua yksin minuuttitolkulla, kun toinen ei lainkaan kysele, kommentoi tai osallistu. Puheenpito-osuuden jälkeen ohjaaja kyseli vielä muutamia lisäkysymyksiä, ja minun piti esittää mielipiteitä mm. siitä, miksi ja missä ihmiset mieluiten matkailevat, sekä erilaisista maasta- ja maahanmuuton syistä.

Kirjallinen osio oli erikseen lauantaina. Kyllä IDP osaa ainakin koko rahalla organisoida, sillä 400 ihmistä paimennettiin ennalta arvotuille paikoilleen vessareissun, tavaroiden säilöönluovutuksen, passintarkastuksen ja sormenjälkiskannauksen jälkeen ennätysajassa. Saliin sai viedä vain kynän, kumin ja kirkkaan, etiketittömän vesipullon. Vessaan pääsi vain tiettyinä hetkinä ohjaajan saattamana, kuten ylioppilaskirjoituksissakin - siksi siis se vessapyörähdys ennen henkilöllisyyden tarkastusta ja saliin tuloa. Kuuntelukoe tuli levyltä kaiuttimista, kuului hyvin. CD eteni vain lyhyillä tauoilla ja vastaukset kysymysvihkon kysymyksiin piti poimia lennosta, n. 5-10 kysymykseen kerralla.

Koe ei ole monivalinta, vaan erilaisista kuunnelmista pitää poimia oikeat sanat tai vastaukset kysymyksiin. Kuuntelun vaikeustaso nousi kokeen edetessä ja kun alussa piti poimia kadunnimi ja postinumero, lopussa piti pystyä seuraamaan museo-opastusta muovien historiasta ja vastaamaan monipuolisempiin kysymyksiin. Itselleni vaikeaksi osoittautui karttatehtävä, jossa annettiin suuntia. En ole muutenkaan mikään kulkuohjeiden paras mieleenpainaja, ja kun kartasta puuttuivat katujen nimet ja vain pari rakennusta oli nimetty, oli aika hankala tajuta, mihin pitää mennä jos ohjeeksi annetaan "vasemmalle torin etäisimmältä kulmalta (eikös kaikki kulmat ole yhtä etäällä keskeltä katsoen?) ja siitä oikealle ja keskelle".

Luetun ymmärtäminen onnistui todennäköisesti sataprosenttisesti, ainakin vastaukset tuntuivat 100% varmoilta niitä kirjoittaessani. Olen nopea lukemaan ja löytämään vastauksia tekstimassasta, mikä oli ehdoton etu kokeessa. Koe on tahallaan suunniteltu niin tiukaksi, että kaikkia tekstejä ei välttämättä ehdi lukea kokonaan. Tässäkin taso vaikeutui tehtävävihkon edetessä, alussa luettiin muutaman lauseen mainoksia kansallispuistoista ja yhdistettiin niihin väittämiä ('A: tässä puistossa on paljon lintuja').

Sen jälkeen tuli joka sivulla toinen toistaan pidempiä artikkeleja mm. kirjastoista, työntekijöiden valvonnasta työpaikoilla, lentoyhtiön henkilöstöpolitiikasta, sekä puumajoja suunnittelevista arkkitehdeista. Vastauksina piti poimia oikeat sanat tekstistä eli ymmärtää, että eri sanoin muotoiltu kysymys viittaa tiettyyn lauseeseen tekstissä. Hämmennystä aiheutti vastaaminen väittämään 'kirjasto tarjoaa kokeneita opettajia lasten läksyjentekoa varten'. Tekstissä mainittiin kyllä läksyjentekokerho, mutta ei halaistua sanaa siitä, onko kerhossa opettaja ja miten kokenut sellainen, vai onko kerho kirjastovirkailijan tai jonkun vanhemman valvoma, vai pelkästään kaverikerho eli lapset touhuavat ihan keskenään? Ei minulla ole kokemusta läksykerhoista!

Kirjoitustehtävä sujui myös hyvin (ainakin näin ennen tulosten saamista tuntuu siltä). Kirjoitettiin kaksi lyhyttä esseetyyppistä vastausta: toinen oli kirje ystävälle ja toinen mielipidekirjoitus siitä, miksi ihmiset katsovat rikoksista kertovia sarjoja ja elokuvia, ja mitä siitä voi seurata. Kirje ystävälle oli sikäli kinkkinen, että oletin sen olevan testi sopivan kielitason valinnasta eri yhteyksiin ja kirjoitin melko tuttavallisesti. Ystävälle piti ehdottaa jotain osa-aikatyöpaikkaa opintojen oheen, kuvailla työtä ja kertoa, miten sitä haetaan. Elävässä elämässähän moinen aihe käsiteltäisiin tietenkin tavatessa, puhelimessa tai meilillä, ei ikinä millään virallisella kirjeellä (työpaikkahan menee sivu suun jos siitä vinkkaamiseen tuhraa aikaa jonkun kirjeen postitteluihin!).

Mielipidekirjoitus oli minimissään 250 sanaa ja en tahallaankaan halunnut kirjoittaa, miten tv-väkivalta väkivaltaistaa ihmisiä (koska en usko, että telkkari siltään muuttaa ketään kriminaaliksi, kyllä ne syyt jossain peremmällä ovat). Latelin sitten pitkät litaniat murhamysteerien koukuttavuudesta sekä katharsiksesta, eli miten ihmiset psykologienkin mukaan hakevat helpotuksen tunnetta uhkan tai pelon alta - telkkarimurha on sopivan etäällä ja vain leikkiuhkaa, mutta tuottaa kuitenkin helpotuksen tai pelastuksen tunteen, kun paha saakin palkkansa ja maailma on taas kohdallaan elokuvan/CSI-jakson päättyessä. Saa nähdä, miten moinen pisteytetään. Tulokset tulevat kahden viikon päästä, eli silloin selviää.

Häh, onko kannessa Frendit? IELTS-bisnes ei toki rajoitu vain testimaksuihin, vaan tarjolla on jos jonkinlaista treenimateriaalia. Toki hyödyllistä, kun yrittää parantaa mahdollisuuksiaan hyviin pisteisiin. Kuva (c) IELTS Score Online. Tämä ei ole mainos, älkää ostako jos ette tarvitse (en esim. itse hankkinut mitään harjoittelumatskua). 

Yleisiä hajahuomioita vol. 3

Olin tänään IELTSissä eli englannin tasokokeessa koko aamupäivän. Ajattelin kuvailla testiä sitä silmälläpitäen, että kaikkien pysyviä viisumeita tänne hakevien täytyy se suorittaa ja läpäistä riittävin arvosanoin. Pakerrettuani huonosti nukutun yön jälkeen monta tuntia ylioppilaskirjoitusten toisinnossa en yhtäkkiä jaksakaan käydä testiä keskittyneesti läpi, joten palaan siihen tuonnempana. Sen sijaan heitän taas kertyneitä hajahuomioita listaksi.

1) Suomalaiset (naiset). En ole ikinä ennen huomannut, miten erityiset kasvonpiirteet on suomalaisilla, etenkin naisilla. Suomalaiset kun helposti niputetaan - ainakin muunmaalaisten toimesta - skandinaaveiksi, ja kuvaus on tyyppiä 'pitkä, vaalea, sinisilmäinen'. Pitkän nyt voi ainakin listasta karsia heti, koska muistaakseni keskipituus on nykyään 163cm naisilla ja 177cm miehillä, +/- pari senttiä.

Täkäläissuomalaisissa piireissä pyöriessäni olen pannut merkille, että meillä kaikilla naisilla on melko erottuvat, korkeat poskipäät ja aavistuksen vinot tai viistot silmät. Useimmilla silmien väri on vaalea eli siniset/harmaat/vihreät tai jokin näiden yhdistelmä. Suomalaisia miehiä tunnen täältä oman siippani lisäksi vain pari, tuttuja naisia on reilun tusinan verran. Täällä uusia suomalaisia tavatessa on kohtuullisen helppo bongata se kanssamaalainen aussien joukosta, vaikka suomalaiset eivät erotukaan esimerkiksi aasialaisten lailla.

2) Aasialaisista puheenollen. Huomaan itse tulevani täällä parhaiten toimeen aasialaistaustaisten kanssa. Töissä läheisimpiä tuttujani ovat vietnamilaistaustainen, sekä kaksi intialaista kollegaa. Tulen myös ihmeen hyvin toimeen erään kiinalaisen esimiesnaisen kanssa, vaikka muut pitävät häntä tökerönä rouva suorasuuna. Myös kadulla ja asiakaspalvelussa kohtaamani aasialaiset (erityisesti japanilaiset) ovat kaikki olleet oikein kohteliaita ja ystävällisiä.

Kaikki aussit eivät erityisemmin perusta mm. intialaisista ja kiinalaisista, johtuen tietyistä kulttuuri- ja hygieniaeroista. Suoraan maalta tai kyliltä tulevat aasialaiset kun eivät oikein osaa asua isossa kaupungissa, kerrostalossa, käyttää julkisliikennettä asiallisesti, tai huolehtia hygieniasta länsimaisin standardein (esim. sitä dödöä voi ihan rohkeasti käyttää, hellettä nyt kuitenkin on +40).

Itse olen kuitenkin tavannut vain korkeakoulutettuja / hyväkäytöksisiä intialaisia ja kiinalaisia, joten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Erityisesti intialaisten hillitty, sivistynyt asiakeskustelu ja kiinalaisten suorasukainen, muttei lainkaan pahantahtoinen keskustelutapa ovat itselleni tervetullutta vaihtelua aussien hyvää päivää kirvesvartta - small talkille.

3) Small talkista. Näiden kahdeksan kuukauden aikana olemme oppineet, että ristiriitaisesti ausseihin on sekä erittäin helppo että erittäin vaikea tutustua. Jonkinlaiseen ensikontaktiin pääsee helposti, kun jutella voi suunnilleen missä vaan ainakin muutaman kommentin verran. Bussikuskit tervehtivät aina, tavallisesti myös kaupan myyjät, jotka myös kyselevät kuulumisia ja tuttavallisimmat juttelevat muutaman lauseen piippaillessaan viivakoodeja. Työkavereiden kanssa vaihdetaan edes jonkinlaiset pinnalliset kuulumiset joka aamu.

Kun sitten toivoisi tutustuvansa pintaa syvemmältä ja löytävänsä ihan oikeita kavereita tai jopa ystäviä tuttujen sijasta, alkaa käydä mutkikkaammaksi. Ainakin tähän saakka tapaamani aussit ovat kaikki innokkaita juttelemaan niitä näitä vaikka loputtomiin, mutta kaikki syvällisemmät ja henkilökohtaisemmat aiheet kuitataan pikaisilla yhden sanan vastauksilla. Liekö aika ja paikka olleet vääriä (esim. työpaikan kahvipöytä), mutta kyllä suomalaisista työkavereistani tiesin huomattavan paljon enemmän ja tunsin heidät ihmisinä paremmin, kuin nykyiset aussituttuni. No, puute varmaan korjaantuu ajan kuluessa.

4) Turvallisuus. Aluksi tuntui, että Perthissä tehdään lehtijuttujen mukaan paljon väkivaltarikoksia, mm. asuntomurtoja (asukkaiden kotona ollessa ja väkivalloin) ja pahoinpitelyjä. Kun sittemmin älysin suhteuttaa juttujen määrän - pari uutista per päivä - kaupungin kokoon, ei rikollisuus tunnu niin runsaalta. Asukkaita kun on puolitoista miljoonaa, ja kyllä myös suomalaisen keskikokoisen kaupungin lehdessä on päivittäin vähintään yksi pahoinpitelyuutinen.

Kadut täällä tuntuvat paljon suomalaisia väyliä turvallisemmilta myös yöaikaan. Eräänä vertailulukuna laskeskelin, että Suomessa olen elämäni aikana soittanut hätäkeskukseen noin tusinan kertaa ja vähintään yhtä usein ollut vähällä soittaa, saadakseni apua jollekulle sammuneelle/loukkaantuneelle/tappelun keskeyttämiseen/itsetuhoiselle/liiallisen bileriehunnan keskeyttämiseen. Ja elelin todellakin ihan normaalia elämää, en missään ns. rajuissa piireissä.

Suomessa myös heräsi harva se viikonloppu ja välillä arkiöisinkin siihen, että kadulla jotkut riitelevät, tappelevat tai riekkuvat humalapäissään. Täällä kännihuutelua kuului ensimmäisen kerran viime yönä, kun olisi pitänyt saada laadukkaasti unta palloon IELTSissä pärjäämistä varten. Jos laskee, että hätäkeskussoittoja on kertynyt siitä lähtien, kun rippikoulusta pääsin, olen hälyttänyt Suomessa apua keskimäärin kerran vuodessa. Täällä ei ole ollut edes etäisesti tarvetta vielä yhtään kertaa. Toivotaan, että elo jatkuu yhtä auvoisana.

PMMP:n Mira Luoti saa nyt toimia malliesimerkkinä suomalaisnaisen kasvonpiirteistä. Vaikka meikki korostaakin silmien hienoista vinoutta, on se allekirjoittaneen mielestä ihan piirre sinällään finskinaisten ulkonäössä. Kuva (c) Iltalehti.fi

Australia Day ja kommunikointikatkoksia

Tänään on Australia Day, valtion perustamisen merkkipäivä ja public holiday eli yleinen vapaa. Päivä on selkeästi isompi juhla tai pikemminkin isommin ja laveammin juhlittu kuin vaikkapa Suomen itsenäisyyspäivä. Yhdistetty suomalainen vappujuhannus kuvaisi ehkä odotuksia ja päivän tapahtumia paremmin. Illalle on tiedossa näyttävä ilotulitus Swan Riverin yllä, jota voisi mennä ihailemaan joenrannan puistoihin tai kaupungin ylle kukkulalle Kings Parkiin. Saa nähdä, mitä tässä tulee tehtyä, koska a) joka paikkaan odotetaan vähintään satojatuhansia juhlijoita ja b) tänään on +40 lämmintä, eli illalla ilotulitustenkin aikaan vähintään +35. Pitäisi löytää joku paikka ja suunnitelma, jossa ei sula, tukahdu tai litisty väkijoukkoon. Moni jättääkin tulematta keskustan humuun ja juhlii kotonaan tai tuttujen luona uima-altaan ja ilmastoitujen sisätilojen äärellä.

Ulkona juhliminen on kuitenkin turvallisempaa kuin vaikkapa Suomen uutenavuotena (sikäli kuin hiostavan säätilan huomioi ja varautuu), koska täällä on laitonta myydä ja ampua ilotulitteita, ja myös alkoholinjuontia ulkona säännellään tänään. Erillisillä piknik- ja juhla-alueilla saa juoda vain välillä 18:30-20:30, ja määräksi on rajattu yksi viinipullo tai yksi sixpack per aikuinen. Raketit poksuttelee taivaalle ammattifirma, ja muut vain katselevat. Eipähän tarvitse pelätä, että jostain väkijoukosta ampautuu yhtäkkiä roomalainen kynttilä jonkun takaraivoon tai silmään. Tulenteko on myös tänään kielletty julkisilla paikoilla, eli edes tähtisadetikkuja ei saa polttaa, eikä puistoissa grillailla. Meillä oli toiveissa katsastaa tänään Kings Parkin piknik ja epäilemättä upeasti joen ylle levittäytyvät ilotulitukset, mutta helle pistää uudelleenarvioimaan ideaa. Eli vielä on mietinnän alla, mitä teemme ja missä. Asumme kivenheiton päässä joenrannasta, mutta harmillisesti ikkunat ja parveke ovat joelta poispäin. Muuten kotiparvekkeella vietetty ilta olisi ihan ykkösvaihtoehto.

Mutta pitipä kirjoittamani täkäläisestä juttelu- ja keskustelukulttuurista. Olen ollut hivenen allapäin tässä jokusen päivän ja tunnistin nyt vihdoin syyksi jälleen yhden kulttuurishokin oireen. Alustuksena kertaus edelliseen postaukseen: joudun ehkä vaihtamaan työpaikkaa seuraavan kuukauden sisällä. Toisaalta haluaisin pysyä nykyisessä työssäni, koska pidän paikan hyvää yhteishenkeä ja tiimiäni arvossa. Toisaalta olisi kivaa vaihtelua lähteä eteenpäin (työni on enimmäkseen rutiinien toistoa, eli joku luovempi homma tuskin olisi haitaksi). Tunnistin tunteen syyksi äsken, että kun viimeksi lähdin työpaikasta Suomessa, työkaverit olivat aidosti pahoillaan ja harmittelivat menettämistäni. Toki olivat myös iloisia ja kannustavia mahdollisuudestamme muuttaa Australiaan asti. Nyt kun edessä on ehkä lähtö työpaikasta, nykytyökavereista kukaan ei ole reagoinut juuri mitenkään, ei ainakaan surkutellen. Tästähän kehittyy äkkiä pinnan alle ajatus, että aijaa, eikö teistä kukaan välitä, olenko täällä vai enkö ole, vaikka olemme käsittääkseni ihan hyviä kavereita? Olen muutaman kollegan kanssa tekemisissä myös vapaa-ajalla siis. Nyttemmin olen hoksannut, että kyseessä on vain erilainen tapa ajatella ja ilmaista ajatuksia.

Täkäläiset suhtautuvat yleisesti ottaen positiivisemmin ja optimistisemmin asioihin, myös muutoksiin. Kaikki, joille olen työpaikkavaihdoksen mahdollisuudesta kertonut, ottavat sen niin päin, että eihän se ole vielä varmaa ja jospa onnistun sittenkin jäämään. No totta näin. Toisekseen täällä välit eivät katkea työpaikanvaihtoon, vaan yhteyttä pidetään silti, eikä vain luvata. Olen itse tutustunut pariin virastoni ex-työntekijään juuri yhteisissä työkavereiden järjestämissä illanvietoissa, joihin heidätkin on ilman muuta kutsuttu.  Kolmannekseen, tapa puhua ja jutella on täällä aika erilainen verrattuna Suomeen - äkkiseltään paljon pinnallisemman oloinen, ennen kuin siihen tottuu. Täkäläiset rupattelevat enemmän lämpimikseen näin suomalaisen näkökulmasta, kun itse taas keskityn, painan muiden sanomisia mieleen ja punnitsen omaa puhettani, kun osallistun keskusteluun. Useammin kuin kerran olen huomannut, että eilisen sanomiseni ovat muilta jo unohtuneet, vaikka itse muistan kohtuutäsmällisesti, mitä kukin kertoi eilen. Juttelutapa on myös välillä jokseenkin hajamielisen oloinen, eli vastapuolesta näkee heti, ettei tämä erityisesti keskity. Suomalaisesta tällainen ignooraus on luonnollisesti loukkaavaa, vaikkei toinen sillä mitään pahaa tarkoitakaan. Toki myös ihan keskittyneesti ja tosissaan puhutaan, hieman aiheesta ja tilanteesta riippuen.

Onneksi Riston tietovarastosta/mielen tietokannasta löytyi kulttuurien välinen viestintä osat ABC, olen itsekin opiskeluaikoina käynyt jonkun "näin kommunikoit muiden kulttuurien kanssa"-johdatuskurssin. Kulttuuriset ajattelutavat jaetaan karkeasti kolmeen pääluokkaan, joita ovat yksiulotteinen, moniulotteinen ja reaktiivinen eli kuunteleva tapa. Suomalainen tapa on minusta yhdistelmä yksiulotteista ja reaktiivista. Yksiulotteinen (anglosaksinen kulttuuri, USA, myös Australia) on siis se suoraviivainen, luterilaisen työmoraalin mukainen meininki, että asiat tehdään aikataulussa ja puhetta seuraa teko. Keskustelussa tärkeää on osallistua ja saada oma mielipide esille, vaikkei se olisi erityisen punnittu tai kyseistä asiaa ei olisi edes koskaan ennen ajateltu. Moniulotteinen (esim. Afrikan, Lähi-Idän, Latinalaisen Amerikan ja Etelä-Euroopan maat) keskittyy enemmän ihmisiin, tapahtumiin ja tuntemuksiin, kuin sovittuihin aikatauluihin. Keskustelussa tärkeää on ihmissuhteiden ylläpito ja yhteyden muodostaminen. Reaktiivisessa kulttuurissa (monet Aasian maat, Suomi) kuunnellaan ja keskitytään, pannaan painoarvoa mielipiteille ja sanoille, ja puheeseen kuuluu taukoja, jotka osoittavat toisen puheen arvostamista ja oman vastauksen pohdintaa.

Itselleni käy varsin usein niin, että kun muotoilen vastaustani suomalaisittain äkkipikaa eli sekunnin-parin ajan, joku muu jyrää keskustelussa ja sanomiseni on jo 'vanhentunut' siinä vaiheessa, kun tulee seuraava sopiva rako se sanoa. Suomalainen kun odottaa sopivaa taukoa osallistuakseen, ja muut vaan painavat menemään vaikka toistensa puheiden päälle. Itse myös harkitsen, miten reagoida toisten puheeseen, jotta otan riittävästi huomioon toisen sanoman ja tunnetilan, kun taas muut saattavat käyttää perus-mmh-joojoo-sävyä vähän kaikkiin aiheisiin,olipa se neutraali tai surullinen. Iloisiin uutisiin sen sijaan reagoidaan paljon tunteikkaammin ja näyttävämmin kuin Suomessa, eli reippaasti ja aidosti iloiten ja huudahdellen, ei vain 'aijaa, no hieno homma'-hymähdyksellä. Että puolensa ja puolensa!

Tällaista hienoa nähtävää olisi illalla luvassa, mikäli ulos helteeseen uskaltaudumme ilmastoidun kodin ihanuudesta. Kuva (c) Tourism Council WA.

Aina eivät tavat kohtaa, t. väkisin kättelin häkeltyneet japanilaisturistit muinoin museo-oppaana ollessani.

Talon tavoille - jos siis talossa ollaan

Edessä on työhakemuksen naputtelun täyteinen viikonloppu, joten tässä välissä onkin sopiva vilkaista (jälleen) täkäläisen työelämän koukeroita. Ensinnäkin, hakemus on siihen tehtävään, jota jo teen. Olen siis töissä määräaikaisella sopimuksella, ja nyt kyseinen paikka tuli avoimeen hakuun pysyvämmänluonteisena. En tiedä varmaksi Suomen käytäntöä, mutta täällä pesti ei ole mitenkään automaattisesti minun (mikä hieman potkituttaa), vaikka olenkin kyseisiä hommia jo lähes puoli vuotta paiskinut. Päinvastoin, minun on haettava paikkaa kuten kenen tahansa muun, ja kirjoitettava perin kattava selonteko siitä, miksi juuri minä olisin tehtävään sopivin.

Julkissektorille haettaessa hakemus yleensä koostuu hakulomakkeesta - joka on lyhyt "kansilehti" eli henkilötietojen keruulomake -, statements against selection criteria - osuudesta, ja perinpohjaisesta cv:stä. Statements-osiota on vaikea kääntää, sillä en tuollaista käytäntöä tiedä Suomessa olevan: työnantaja julkistaa työpaikkailmoituksen yhteydessä listan ominaisuuksista/kokemuksesta, joita työntekijältä odottaa, ja tämän listan jokaiseen vaatimukseen vastataan seikkaperäisesti Statements-kirjeellä. Työnhakuun ei siis kelpaa mikään vapaamuotoinen hakemus tai saatekirje, vaan yksityiskohtainen ja aina räätälöity Statements-osuus, jossa numeroituihin vaatimuksiin tarjotaan numeroidut vastaukset, käytännön esimerkkejä omasta osaamisesta ja työhistoriasta poimien. Omaan pestiini näyttää olevan 7 erilaista kriteeriä, mm. kyky hahmottaa ja analysoida laajoja tietokokonaisuuksia itsenäisesti. Nyt pitäisi sitten heittää muutama esimerkki STAR-menetelmällä (situation, tasks, actions, results), eli missä kohtaa värikästä työhistoriaani olen osoittanut erityistä pätevyyttä analyysin ihmeisiin, esimerkki tulee palastella näin: lähtötilanne, minulta odotetut tehtävät, käyttämäni toimet ja lopputulema. Luojan kiitos sain parilta työkaverilta hyvinkin yksityiskohtaisia vinkkejä, ja yksi jopa tarjoutui oikolukemaan hakemukseni ennen jättöä. Voi superia.

Työelämä täällä on kaiken kaikkiaan julkissektorilla paljon järjestelmällisempää kuin Suomessa. Kaikkien työnkuva on hyvin hanskassa ja aina myös paperilla, eli mitä kenenkin vastuulle kuuluu. Keneltäkään ei odoteta mitään "erityistaitoja" ilman, että on kyseiseen asiaan kurssitettu. Tämä koskee mm. sellaistakin erityisosaamista kuin esitelmän pitoa. Tiimini piti talon sisäisen powerpoint-esitelmän omasta työstämme, ja yksi neljästä tiimiläisestä oli hyvin vastahankainen esiintymään, koska ei ollut vielä käynyt presentaatiokurssia. Hänen ei itse asiassa olisi tarvinnut pitää osuuttaan esitelmästä juurikin sen takia, ettei tätä päiväkurssin diplomia vielä takataskussa ollut. Itsekin olisin saanut vapautuksen samasta syystä. Jestas, kyseessähän oli ilmainen tilaisuus treenata esiintymistaitoja englanniksi, joten totta kai väkisin itseni parkkeerasin valkokankaan ääreen, vaikka jännittikin tottakai. Pomoni tosin tarkisti Powerpoint-diani etukäteen, koska en ole vielä suorittanut Powerpointin laatimisen kurssia. Kuulemma suoritettavana odottavat jossain tulevaisuudessa myös kielenhuollon ja dokumenttikirjoittamisen kurssi, sekä roolipeli-mallilla toteutettu vuorovaikutustaitojen kurssi (eli näytellään erilaisia työpaikan hankalia tilanteita). Itse en ensipäivinä saanut edes koskea mihinkään papereihin, ennen kuin suoritin parin tunnin mittaisen arkistonhallinnan peruskurssin. Museo- ja arkistoalaa opiskelleena meni läpihuutojuttuna se.

Toisaalta muita töitä täysin ulkopuolisena seurailleena jaksan aina ihmetellä, miten täällä ei esimerkiksi tarjota tai vaadita työvaatteita monissakaan sellaisissa paikoissa kuin ravintolat, kahvilat, baarit ja rakennustyömaat. Toki näkee ns. univormupukuisiakin tarjoilijoita, mutta melkeinpä useammin etenkin lounaspaikoissa ja kahviloissa henkilökunnalla on päällä ihan omat vaatteet ja selvästikin vielä ilman mitään värikoodausta tai tyylisanelua. Vielä kummallisempaa on nähdä joka päivä naapuritontin rakennustyömaalla raksamiehet ihan tavallisissa t-paidoissa ja shortseissa, useimmiten ilman niitä paitoja jopa, kun kesäkuumalla lapioivat ja kottikärryjä työntelevät. Ihmettelen, a) eikö siellä pala, b) mitä työsuojeluviranomaiset ovat mieltä siitä, ettei ole mitään huomioliivejä ja c) miten kaikki tarvittavat työkalut pysyvät matkassa, kun ei ole työkaluvyötä tai haalarintaskuja? Kypärät sentään näyttää päässä olevan, mutta nekin ovat kaikilla eriväriset ja -näköiset. En tiedä, hankkiiko kukin omansa oma-aloitteisesti, vai mistä ylijäämävarastosta työnantaja on kypärät haalinut.

Tajuan nyt jälkikäteen, että olen itse suhtautunut ihan liian lepsusti toimistokoodiin etenkin työhaastattelujen vaatevalinnoissani. Siistit vaatteet on toki aina päällä ollut, mutta jakkupuku ja tukka nutturalle ei todellakaan olisi ollut ylipukeutumista täkäläisten koodien mukaan. Nyt ei haittaa enää, kun olen jo riittävän kauan ollut työpaikallani nähdäkseni, mitä muut pukevat päälleen. Osalla on jakkupuvut (johtajanaisilla) tai puvunhousut ja kauluspaidat (kaikilla miehillä), mutta monella (naisella) on perussiistit cityvaatteet eli puolihame tai suorat housut, ja joku siisti paita: kauluspaita, trikoopusero, kevyt neule, intialaistaustaisilla joskus silkkitunika. Itseäni yhäti ihmetyttää täysin tosissaan otettu casual Friday eli rento perjantai-perinne. Se ei ole siis mikään viitteellinen ohje, vaan ihan sanatarkkaa: vaatevalinnat eroavat selvästi arkena ja perjantaina, joka on puoliksi viikonloppua täkäläisessä ajattelussa. Kun ensimmäisen kerran näin n. viisvitosen, todella asiallisen ja oxfordilaista eglantia puhuvan kauluspaita-brittipomoni perjantaina jazzbändipaita päällä ja reisitaskuhousut jalassa, hyvä etten silmiä pudottanut. Muulloin aina säntillisesti pukeutuvat miehet saavat perjantaisin revitellä, kunhan eivät liikaa. Naisten pukeutuminen on hivenen vapaampaa, eikä perjantai tee niin näyttävää eroa muuhun lookiin.

Tosiaan edessä saattaa olla työpaikan vaihto, mikäli en omaan tehtävääni tule valituksi (yritän muistaa hokea, ettei se sillä minun ole, että olen sitä hyvän tovin tehnyt). Pätevyydestä tai mistään muustakaan substanssipuolesta ei pitäisi olla kiinni, vaan ihan puhtaasti byrokratiasta. Meillä ei ole pysyvää oleskelulupaa, Australian kansalaisuudesta puhumattakaan, ja väliaikaisilla työluvilla olijat jäävät ihan työpaikkailmoitusehtojen mukaan pysyväisoleskelijoiden jalkoihin. Oma menestykseni työnhaussa riippuu lähes ensisijaisesti siitä, sattuuko paikkaa hakemaan joku pätevä, ihan ehta aussi. Arvatkaa ottaako kupoliin. Mutta se valitusvirrestä, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä menestyksiä - Statements-litanian kimppuun.

Iloiset työmiehet Down Under. Kuva Google-kuvahaulla.

Tässä mallia, mitä kiskotaan töihin päälle. Eivät ole omasta vaatekaapistani. Yritystä on löytää fiksu garderoobillinen, mutta tähän mennessä olen saanut ostettua 2 t-paitaa, pari trikoomekkoa ja kahdet niin huonot (hiertävät) kengät, että heitin menemään. Kuva (c) wearittowork-blogi.

Ihana kesä

Kesä on kukkeimmillaan ja lämpötilat hiihtelevät yli kolmessakympissä nyt jatkuvasti. Muutamana iltana ja yönä on ukkostanut aika rajusti, mutta enimmäkseen on sateetonta ja kuivaa lämmintä. Tosin nyt viime päivinä on ollut Perthin mittapuulla korkea ilmankosteus, ja se saa lämmön tuntumaan tukalammalta - kuten taisin viime postauksessakin kertoa. Ennen kesää ihmettelin muiden puheita siitä, miten helteillä saa käydä kaksi tai kolmekin kertaa päivässä suihkussa pysyäkseen edes jotenkin ihmisen oloisena ja näköisenä (ja hajuisena). Nyt en ihmettele enää. Meillä onneksi on ilmastointi, mikä helpottaa tilannetta kummasti. Kuulemma ilmastoinnittomat ovat ratkaisseet kotona ja nukkuessa viilennysongelman joko a) märkiin pyyhkeisiin tai lakanaan kietoutumalla, tai b) suihkupullolla kylmää vettä iholle suihkutellen ja sitten tuuletin viereen.

Kukkiva pensasaita naapurustossamme.

Kuumasta kesästä on se hyöty, että aavistuksen viileämmät illat ovat ihania, kuin linnunmaitoa. Ilta-aikaankin lämpötila pysyy toki jossain +25 päällä tai kieppeillä. Olimme eilen tuttujen kanssa Somervillen ulkoilmateatterissa UWA:n yliopiston kampusalueella katsomassa Aki Kaurismäen Le Havre-elokuvaa. Kyseessä oli ensikokemus ulkoilmateatterista kummallekin, ja voin kyllä riemumielin suositella, menemme toistekin. Ulos pystytetyn valkokankaan eteen oli rakennettu noin parinkymmenen penkkirivin katsomo (kiinteitä kankaisten aurinkotuolien tapaisten penkkien rivejä), sekä istuinkatsomon kummallakin puolen olisi levittäytynyt tekonurminen piknik-alue. Jo itse kampus on todella viihtyisä ja näköjään suosittu piknik-paikka, sillä kävellessämme alueen halki teatterille ohitimme varmaan kymmeniä eri-ikäisiä seurueita eväskorien ja viinipullojen kera. Samoin teatterilla oli kaikilla omat eväät ja juomat. Kuin paluu teatterin alkujuurille, olihan kuulemma Shakespearen aikaan (tämä on jo kolmas mainintani Shakespearesta, vaikken edes erityinen fani ole!) vaikeuksia erottaa näyttelijöiden vuorosanoja, kun äänet hukkuivat yleisön ruuanmussutukseen ja rupatteluun. Tätä ongelmaa ei tosin Somervillessä ollut, vaan kaikki nauttivat eväskoriensa antimet hillitysti ja elokuvaan keskittyen. Oli muuten todella hyvä elokuva, pienten ihmisten pienistä yhteisistä hyvistä teoista.

UWA:n yliopiston päärakennus kellotorneineen. Pitää ehdottomasti käydä kampuksella päiväsaikaan kiertelemässä ja kuvaamassa toiste!

Tämäkin päivä on sujunut kesäisen rattoisissa merkeissä, kun kävimme täkäläisen suomalaisystävän kanssa lounaalla Toast-kahvilassa Claisebrook Covessa - tämä on äskettäin rakentunut, trendikäs ja tunnelmallinen asuinalue kanavan varrella, joka tyyliltään yhdistelee vanhaa ja uutta arkkitehtuuria. Toast on perin suosittu aamiais- ja lounaspaikka eikä syyttä. En ole ikinä syönyt parempaa munakasta! Suussasulava annos, jossa yhdistelmänä kirsikkatomaatteja, pinaattia sekä ripaus jotain vahvaa juustoa, ehkä cheddaria. Myös toverien annokset olivat kuulemma oikein maistuvia: savulohi-avocado-ruisleipä uppomunalla sekä kinkku-juusto-croissant. Kaiken kruunasivat tuorepuristetut mehut vesimelonista, omenasta ja appelsiinista, sekä kotitekoinen lemonade eli sitruunamehu. Ai niin, otimmehan tietysti myös jälkkärit, eli suklaakirsikkakakkua (omnomnom...) ja iiiihanaa porkkanakakkua, oijoi. Soijacappuccino kuului asiaan. Ruuat olivat kukkarotottumuksilleni hivenen hinnakkaita, mutta ihan linjassa Perthin muun hintatason kanssa - ja laadusta maksaa kuitenkin mielellään. Poikkeuksen teki italialainen vichyvesi, jota täysin odottamattomasti sai litran pullon hintaan $6,50 (eli noin 4€). Yleensä vichyä ei saa ollenkaan tai sitten saman summan saa pulittaa jo puolesta litrasta.

Toast on aivan kanavan rannalla Claisebrook Covessa, vesialueelta tuulahtelee mukavasti helteellä. 

Ihana hapankirsikka-tummasuklaa-kakkupalanen. Meni aika äkkiä.

Muutunko aussiksi

Huomaan, että Suomen-visiitti oli jonkinlainen käännekohta itselleni. Tuntuu, että nyt täällä asuu ihan oikeasti, eikä ole vain käymässä, koska palasin Suomesta tänne eikä toisinpäin. Reissu oli kaikkien muiden hyvien puoliensa lisäksi tarpeen ja hyödyllinen siksikin, että olin selvästikin kadottanut osasen itseluottamuksestani, ja niin paradoksaalista kuin se ehkä onkin, löysin sen puuttuvan renkaan Suomesta. Aiemmin mietin paljonkin, että mitenhän tänne joukkoon sopeutuu ja erotunko kovasti, onkohan ulkolaisaksenttini ilmiselvä, onko minulla väärät vaatteet tai väärä ilme tai väärä olemus tai väärä mielipide. Suomessa - omalla reviirilläni - jotenkin muistin taas, että minähän voin olla ihan vain minä, ilman sen kummempia kommervenkkejä. Kelpaa tai ei kelpaa, ottakaa tai jättäkää.

Tämä huomio on kummasti myös parantanut kieli- tai pikemminkin keskustelutaitoani, sillä nyt en hermostu, jos en heti saa aloitettua täydellistä shakespearemaista presentaatiota tai esiteltyä kaikkia mahdollisia filosofisia pohdintojani vedensoljuvasti. Mitäs ihmeen väliä sillä on, jos juttelen ihan vain kansankieltä ja välillä joku sana unohtuu tai joudun korjaamaan? Ihmiselle, joka rakastaa lukemista ja kirjoittamista, kielen vajeet ovat kuitenkin olleet oikea ongelma. Nyt senkin kanssa pystyy elämään. Yritä ohittaa katastrofit niin pikkuasioina kuin voit, mutta älä koskaan ajattele pikkuasiaa katastrofina - totesi jo työpaikan intranettikin.

Ausseilta ja tästä kulttuurista toisaalta oppii paljon hyödyllistä juuri keskustelua ajatellen. Huomasin tässä yllättäen, että olen nykyään avoimempi ja rohkeampi lähestymään vieraitakin ihmisiä (ei sillä, että olisin ollut varsinaisesti ujo ennen), ja tikusta saa väännettyä asiaa ilman, että tuntee oloaan typeräksi. Hymyillä voi vieraillekin, ja bussissa saa (itse asiassa melkeinpä pitää) huutaa kiitos, kun astuu takaovesta ulos. Katson keskustelukumppaneita paljon enemmän ja pidempään silmiin, ja nykyään pystyn jo juttelemaan ilman suomalaista tangoa - se on siis se ilmiö, että suomalainen kulttuurisesti tarvitsee enemmän tilaa ympärilleen kuin vaikkapa latinot, jenkit tai australialaiset. Eli kun toisenmaalainen tulee lähemmäs juttelemaan, suomalainen väistää vaistomaisesti hieman taaemmas tai sivuun.

Tätä askelkuviota tuli Kanadassa opiskellessani toistettua aika usein erään tietyn luennoitsijan kanssa, kun luennon jälkeen kävin jotain kysymässä. Kyseisellä nuorella naisprofessorilla oli tapana tulla aivan toisen eteen seisomaan (seisten jutellessa tietenkin) ja katsoa hievahtamatta silmiin koko rupattelun ajan. Väistin aina huomaamattani hieman sivuun, eli rintamasuuntaa V:n malliin avaten - siis seistään hieman rinnakkain eikä vastakkain. Ope tietysti vastavuoroisesti otti askeleen lähemmäs päästäkseen suoraan katsekontaktiin, koska hänestä varmaan oli hankala jutella, jos ei näe kokonaan toisen ilmeitä. Ja tätä pikku steppausta jatkui niin kauan, kun kulloisenkin kysymyksen tai aiheen selvittely vaati. Nähdäpä videolta näin jälkikäteen. Huomasin jo Kanadassa myös sen, että yleensä puhun englantia hieman korkeammalla äänellä kuin puhun suomea. Kun mainitsin tästä täkäläiselle aussitutulle, joka osaa englannin lisäksi sujuvasti italiaa, hän hoksasi puhuvansa italiaa kimakammalla äänenkorkeudella kuin äidinkieltään. Mikähän lie tuonkin ilmiön taustalla.

Täällä asumisesta vielä sen verran, että tällä hetkellä hivenen turhauttaa täkäläinen kastijako eri viisumityyppien perusteella. Törmäämme jatkuvasti siihen, että työnhakua ajatellen on aina väärä viisumi - esimerkiksi itse en voi hakea työpaikallani avautuvia vakipaikkoja, koska olen määräaikaisella työluvalla, en pysyvällä oleskeluluvalla tai Australian kansalainen. Ymmärtäähän tuon tottakai, että jos saa vakituisen työpaikan ja maahanmuuttovirasto kuitenkin haluaa meidät ulos maasta tiettynä päivänä (tosin pysyvän oleskeluluvan hankkiminen on työn alla), tässä on jonkinlainen ristiriita. Jotenkin silti jurppii, että eikö sitä vakipaikkaa voi hakea vaikka jotenkin ehdollisena, eli luvaten lähteä pestistä pois, jos ei sitten oleskelulupa jatkukaan vaikkapa neljän vuoden jälkeen? Ja kuka nyt nykypäivänä muutenkaan on samassa työpaikassa vuosi- tai vuosikymmentolkulla... terveisin pätkätöihin ehdollistettu henkilö.

(c) Jack Vettriano: Dance Me to the End of Love. Tangon taikaa.

Kings Park ja kasvitieteellinen puutarha

Vihdoin tuli kierrettyä Perthin tunnetuimpiin kuuluva paikka ja nähtävyys, Kings Parkin* Botanic Garden eli kasvitieteellinen puutarha. Lämpöä oli sopivasti, jossain +33 kieppeillä, mutta Perthille poikkeuksellisesti ilmankosteus oli yli 50%. Tämä sai ilman tuntumaan tukalammalta kuin yleensä, sillä kuiva ja kuuma on paljon helpompaa sietää kuin kosteantrooppinen. Emme silti enää lykänneet jo pitkään suunnitteilla ollutta reissua puistoon - etenkin, kun sinne on meiltä vain vartin bussimatka ja kävellenkin pääsisi helposti. Olemme toki puiston laitamilla ennenkin käyneet, mutta tuo kasvitieteellinen osio ja karri- ja marri(eli eukalyptuspuu)metsikkö ovat olleet tähän saakka näkemättä.

Kings Park on Perthin vastine New Yorkin Central Parkille, eli se on todella laaja ja kauniisti hoidettu viheralue aivan kaupunkikeskustan tuntumassa. Puisto on kukkulalla West Perthin päässä ja sieltä avautuu mahtavia näköaloja yli kaupungin ja Swan Riverin. Esimerkiksi täkäläisten iltauutisten taustakuvana, eli siellä uutistenlukijoiden selän takana, on valokuva maisemasta puistokukkulalta katsoen, esimerkki alla.

Suuressa osassa maailman isoja kaupunkeja, etenkin kuningaskuntavaltioissa, on vastaavia historiallisia puistoja. Nimensä mukaisesti puistot ovat yleensä olleet kuninkaanmaita, tavallisimmin metsästykseen tarkoitettuja. Perthin Kings Park on sikäli toisenlainen, että se on perustamisestaan vuodesta 1875 saakka ollut varattuna julkiseksi puistoksi. Neljänsadan hehtaarin kokoinen puisto sai nimensä vuonna 1901, kun kuningas Edvard VII nousi Britannian hallitsijaksi ja perthiläiset halusivat kunnioittaa kyseisen kuninkaan pojan visiittiä kaupungissa. Paras näköala Swan Riverin yli avautuu Mount Eliza-kukkulan näköalaterassilta, joka Perthin keskusta-alueen korkeimpia paikka. Kukkula on ollut ammoisista ajoista saakka - eli viimeisten 40 000 vuoden ajan - tärkeä kokoontumispaikka paikallisille aboriginaaleille, Nyongaar-heimolle, ja alkuperäiseltä nimeltään paikka onkin Kaarta Gar-up eli Kukkula veden äärellä. Kings Parkissa on kasvitieteellisen puutarhan lisäksi laajoja nurmikkoalueita ja suihkulähdelampi, muutamia kahviloita ja oleskelupaviljonkeja ja -katoksia, sekä suosittu lasten leikkipuisto ja runsaasti erilaisia muistomerkkejä.

Boab-puu pohjois-WA:sta, samansukuisia puita kasvaa noin 7000 kilometrin päässä lännessä, Madagaskarilla. Puiden esi-isä on jäänyt kummallekin seudulle muinaismantereen Gondwanan jakautuessa.

Upea kukkiva pensas, jonka nimeä en hoksannut ottaa ylös.

Yksi kasvisuosikeistani, banksia. Näitä samansukuisia kukkivia pensaita on runsaasti erilaisia, kaunein on punaisen tuuhean pulloharjan näköinen kevätkukkija.

Katselupaviljonki puiston törmällä Swan Riverin suuntaan.

Kings Parkissa käy vuosittain 6 miljoonaa ihmistä, eli paikka on kaupungin tärkein viher- ja virkistysalue. Kuulin töissä, että jossain vaiheessa Perthin kaupunki suunnitteli myyvänsä puiston maat hyvään hintaan gryndereille tonteiksi, mutta luojan kiitos moinen suunnitelma ei kantanut. Eräs kollega totesikin, että jos vastaavaa vielä ehdotettaisiin, se taatusti agitoisi hiljaisimmat ja laiskimmatkin kaduille marssimaan jänisräikkä kädessä ja vuvuzela hampaissa puiston säilyttämisen puolesta möykäten. Kings Park on suosittu ulkoilu- ja piknikpaikka, lisäksi siellä kuulemma vietetään häitä ja välillä on myös ulkoilmatapahtumia, kuten tapahtumalavalla Shakespeare in the Park - ryhmän näytelmiä, nimensä mukaisesti Mr. Viljami Säkinperän tuotannosta.

Uusi lisäys Kings Parkin kokemiseen on "lasisilta", noin 7 metrin korkeudessa puidenlatvojen tasalla kiertelevä reitti läpinäkyvin pleksikaitein.

Sillalta avautuu hienoja näkymiä, allekirjoittanut räpsimässä.

Silta kiertelee karri- ja marrimetsikössä.

Botanic Garden olisi näyttävimmillään kevätaikaan eli syys-marraskuussa, jolloin kukat, pensaat ja puut kukkivat värikkäinä. On alue kuitenkin kiinnostava myös näin keskikesälläkin, ja puistoon on sommiteltu eri Australian alueiden kasvillisuutta eri reittien varsille. Australia kuulostaa ja vaikuttaa kuivalle ja karulle paikalle, mutta kasvillisuutta ja lajeja tässä maassa riittää! Perthin kasvitieteellisessä tarhassa on nähtävillä noin kolmetuhatta lajia kaikista noin 12 000 Australian kasvilajista, eli suhteellisen kattava valikoima. Itselleni yksi parhaista paikoista oli eukalyptusmetsä, sillä lähestulkoon metsässä syntyneenä välillä tuntuu haikealta elellä paikassa, jossa ei oikeastaan ole mahdollisuutta vaellella oikeassa metsässä. Eihän tuo puiston metsä mikään erityisen tiheä tai suomalaisen metsän oloinen ole - eukalyptusmetsä on valoisa ja kuiva, maaperä on kaarnasilpun peitossa, ei ole juurikaan varvikkoa ja puut ovat korkearunkoisia, latvusto korkealla. Metsä ei myöskään yleensä tuoksu (mikä oli itselleni yllätys, kun eukalyptusöljyhän on vahvan tuoksuista! Ilmeisesti itse puu tai lehdet eivät siltään kuitenkaan juuri tuoksu, vain uutettu öljy tai vain tietyt lajit 700:sta olemassaolevasta eukalyptuslajista). Kyllä tällaisessakin metsässä vaeltaminen silti kelpaa, mainiosti.

Mikäli WA:n omaperäiset maisemat ja kasvillisuus kiinnostavat enemmältikin, oheisesta linkistä löytyy tutun kuvagalleria, upeita valokuvia Perthin ja koko osavaltion näkymistä: http://statigr.am/rasmusmoerch

Oleskelupaviljonki.

Eukalyptusmetsän varjoissa.

Kaunis punanuppuinen puu, ilmeisesti Illawarra Flame tree eli liekkipuu kukkimisen alkaessa.

Kings Park todellakin kirjoitetaan ilman heittomerkkiä, vaikka itse vänkäisin sen väkisin King's Park eli kieliopillisesti oikein Kuninkaanpuisto.

Äänestämässä

Presidentinvaalien ennakkoäänestys on pyörähtänyt käyntiin ja täällä Perthissä äänestysmahdollisuuksia vaalien ensimmäisellä kierroksella oli tasan yhtenä päivänä, keskiviikkona. Koska Perthissä ei ole Suomen suurlähetystöä tai mitään sen etäpistettä, oli äänestyspaikaksi ilmoitettu Pan Pacific-hotelli kaupungilla. Kun lounastauolla vaelsimme hotellille, luulimme etsivämme kokoustilaa tai jonkinlaista salia, jossa äänestys olisi. Ehei. Vahtimestari ohjasi meidät respan kautta avainkortti kourassa hotellin yläkerroksiin, josta etsimme sviitin nro xxx. Huoneen ovi oli pönkitetty auki tuolilla, ja olohuoneesta löytyi presidentti Mrs. Halosen kaksoisolento. Sohvalla papereita täytteli muutama vähäpuheinen suomalainen. Blondimpi Halonen ohjeisti meitä odottamaan, kun hän hoitaa muiden paperiasiat alta pois. Odotteluaika kuluikin rattoisasti upeita näköaloja ihaillen ja valokuvia kännykällä räpsien, sillä tornihotellin yläkerrasta avautui kattava maisema yli Swan Riverin ja South Perthin.

Lopulta saimme äänestysliput kouraan passien näyttämistä vastaan ja kävimme vuorotellen antamassa äänemme sviitin makuuhuoneessa. Halonen jutteli olevansa ulkoministeriön virkamies, joka oli hälytetty lyhyellä varoitusajalla Australian-lomaltaan hoitamaan äänestystä Perthissä sairastapauksen takia. Hän oli lentänyt itärannikolta Perthiin tätä varten, ja lentäisi illalla takaisin. En tiedä, eikö muutamalle kymmenelle täkäläissuomalaiselle haluttu kustantaa konferenssitilaa äänestystä varten vai eikö sitä saatu sairastumisen vuoksi järjestymään, mutta eipä ole ennen tullut sviitissä äänestettyä. Oli ihan hieno, vanhanaikaisen tyylikäs hotelli - tosin vähän nuhruinen jo, etenkin ulkoapäin. Äänestysliput suljettiin kuoriin, jotka piti osoittaa suomalaisen kotipaikkakunnan keskusvaalilautakunnalle. Osoitteiden etsimistä varten sohvapöydältä löytyi pumaska vaalilautakuntien osoitteita. Ne, jotka olivat saaneet äänioikeusilmoituksensa Perthiin, saivat tämän vaiheen hoidettua kyseisellä lomakkeella. Olen ollut jonkun kerran Suomessa vaalilautakunnan jäsenenä ja voin kyllä todeta, että on aika erilaista istua koko päivä hieman kostealta haiskahtavan, narisevalattiaisen seurantalon juhlasalissa hämärään räntäsateeseen tuijotellen, edes niitä muutamia kylän äänestäjiä paikalle toivoen.

Kansalaisvelvollisuuden hoitaminen kruunattiin tuttujen suomalaisten yhteisellä lounaalla viereisessä irkkupubissa. Täällä pubeista saa yleensä aina ruokaa, jopa kohtuullisen hyvää, jo lounasajasta lähtien; ja erityisen runsaita annoksia! Eli kaikille eteen steak sandwichit ja muutamille viini- tai siiderilasilliset päälle. Itse takaisin töihin suuntaavana luotin cokikseen. Hieman venähtänyt lounas ei poikkeuksellisesti työmielessä haitannut, sillä juuri ennen äänestyskierrokselle lähtemistäni työpaikan verkkolevy kaatui ja samalla katkesi pääsy kaikkiin kesken oleviin dokumentteihin ja tekemisiin. Upsis. Eli en olisi saanut mitään edistettyä tänä aikana. Tosin työpaikaltani on kohtuullisen helppoa saada olla poissa omien tarpeiden mukaan, ja tokihan pomo myös ymmärsi näin tarpeellisen tekemisen vaativan pidempää lounastaukoa. Tosin ilmeisesti vaikutin jotenkin ylitarmokkaalta, sillä kollega kysyi ennen lähtöäni: "onko äänestäminen todellakin pakollista Suomessa?"

Äänestyspaikkamme Pan Paficif-hotellin aula. Ei se noin paljoa kiiltänyt oikeassa elämässä, kai? Vahtimestari kysyi ensi töikseen, olemmeko äänestämään menossa. Ilmeisesti emme näytä tämän hotellin normiasiakaskunnalta. Kuva (c) showmeperth.com.au

Caversham Wildlife Park

Viikonloppuna oli paljon kivaa tekemistä, sillä kävimme perjantaina katsastamassa Art Gallery of WA:n näyttelyn Princely Treasures eli eurooppalaisia kuninkaallisia arvoesineitä. Sen jälkeen testasimme meille uutta italialaista pizzeriaa, jolla piti olla erikoistarjous kaikille kyseisessä näyttelyissä käyneille, alennusta ruuista pääsylippuja vastaan. Maukkaat pizzat syötyämme esittelin pääsylippuja ja kysyin alesta. "Ei nämä meillä käy, nämähän ovat taidemuseon lippuja", ensimmäinen tarjoilija tokaisi. Yritin selittää kampanja-alesta, jota mainostettiin taidemuseon nettisivuilla, ei tulosta. Risto nokkelana kaivoi kyseisen nettimainoksen esiin kännykällä, ja marssin kännykkä kourassa puhuttelemaan tarjoilijoiden esimiestä - äkäistä italialaista rouvaa. Rouva ei ollut alesta kuullut yhtään sen enempää, mutta onneksi paikan omistaja sattui kulkemaan ohi. Eikun häneltä tivaamaan. "Mikä ale, ei meillä sellaista ole", omistaja ehti ulahtaa, kunnes lykkäsin kännykän nenän alle. Alennusta -10% taidemuseon pääsylipuilla perjantaina. "Ai tuo, olin jo iiihan unohtanut! Tottakai teille alennusta, heti tulee -20%", italialaisherra paikkasi tilanteen sen kummempia äkisemättä. Harvoin olen noin määrätietoisesti tinkinyt mistään, mutta johan nyt on peijooni, jos ei todistusaineisto käpälässä uskottaisi.

Lauantain vietimme Cavershamin villieläinpuistossa, jota voi suositella erityisen aurinkoisen lämpimästi kaikille Perthissä kävijöille. Eläinpuisto on Whiteman Park-nimisellä luonnonsuojelualueella noin 20 km Perthin keskustasta koilliseen. Oma auto on kätevin kulkupeli, mutta kannattaa koittaa lähijuna+bussi-komboa*, sillä Cavershamin bussipysäkille jääjät noudetaan puistoon ilmaiseksi, kunnostettulla aidolla 60-luvun linja-autolla. Whiteman Parkissa on muitakin aktiviteetteja kuin villieläinpuisto, mm. laaja ja kaunis piknik-alue sekä Revolutions Transport-museo, entisajan kulkupelejä ja muunmuassa höyrykäyttöisiä maanviljelyslaitteita esittelevä museo. Cavershamissa mainostetaan olevan noin 200 eläinlajia. Itse arvioisin, että näimme ehkä sata erilaista lajia, joista hatusta heittäen puolet lintuja. Cavershamin hitti ovat kengurujen ja koaloiden silittelyalueet, eli kansalaiset pääsevät ihan lähikosketuksiin ja silittelemään näitä eläimiä - valvotusti ja eläinhoitajien silmien alla tottakai. Asiakaspalvelu puistossa on laadukasta, sillä hoitajat kertoilevat eläimistä pyytämättä ja neuvovat eteenpäin seuraavien kiinnostavien eläinten luo.  Puisto ei ole liian suuri, siellä viettää vaeltelutahdista riippuen 2-4 tuntia. Kannattaa ottaa piknikeväät mukaan, sillä puistossa on vain pieni kioski, josta saa lähinnä mehua ja karkkia. On sanomattakin selvää, että kaikille retkille kannattaa ottaa vesipullo mukaan. Yleensä tyhjentyneen pullon voi joko täyttää juoma-automaatista, tai ostaa kioskista lisää. Vettä kuitenkin kuluu aina, joten varautuminen kannattaa.

Whiteman Parkissa ja Cavershamin villieläinpuistossa on valtavasti kukkivia ja vehreitä pensaita ja puita.

Caversham Wildlife Parkin sisäänkäynnillä Whiteman Parkissa.

Perthin eläintarhassa voi nähdä melkeinpä kaikki samat eläimet kuin Cavershamissa, mutta C on laajempi ja puistoisampi, jotenkin luonnonmukaisempi paikka. Kengujen ja koaloiden silittely on sekä lasten että aikuisten suosikkipuuhaa, ja esimerkiksi auringossa löhöilevät kengurut antavat silittää ihan niin kauan kuin vain silittäjä jaksaa. Kenguruiden turkki on yllättävän pörröinen ja karheahko, samoin koaloiden. Kenguja saa lisäksi ruokkia kenguruokapapanoilla. C:ssa on Perthin eläintarhaa enemmän wallabeja ja muita pieniä pussieläimiä, päiväsaikaan monet tosin nukkuvat runkojen ja kolojen sisällä.¨Koalasilittelyalueella pitää olla tarkkana, ettei koske eukalyptuslehtiin, sillä koalat eivät syö niitä lehtiä, joita joku on hipelöinyt. Kuulemma koalat nuuskivat jokaisen lehden ennen syömistä ja niille on tarjottava päivittäin laaja valikoima erilaisia eukalyptusoksia (eukalyptuspuita on olemassa yli 700 erilaista), sillä ne tietävät itse, mitä lehtiä niiden elimistö sietää. Eukalyptuslehdet ovat lievästi myrkyllisiä, mutta koalat pystyvät elimistönsä bakteerikannan avulla sulattamaan ne. Ainoa pettymys C:ssä ovat melko pienet lintuhäkit, monet isoista kakaduista ovat ainakin minun silmiini jokseenkin niukassa tilassa. Tosin monet linnut puolestaan ovat ihan avoimilla puistoalueilla, eli niitä ei oikeastaan pidä paikallaan muu kuin halu pysytellä siellä.

Kaunis pieni valkoinen joey eli kengurunpoikanen. 

Kenguruperhe auringossa ja toinen pikkuinen joey.

Wallabien lauantai.

Potoroo-pari. Pussieläimiä nämäkin.

Koaloilla riittää valinnanvaraa eukalyptusoksissa.

Dingo päivystää.

Emu tavattavissa.

* Lähijuna Midlandin suuntaan, vaihto Bassendeanin juna-asemalla bussiin nro 955 Ellenbrookin suuntaan. Kannattaa varmistaa kuskilta, meneekö Cavershamiin, sillä toinen samannumeroinen bussi lähtee asemalta täysin toiseen suuntaan. 

Ruusuissa on piikkejä

Aiempia tekstejä lukiessani huomasin, että olen kirjoittanut melkeinpä pelkästään iloisista ja mukavista aiheista. Tämä ei ole sattumaa tai sensuroivaa omaelämäkertaa, sillä oleminen täällä on oikeasti sujunut varsin hyvissä merkeissä kaikkiaan. Toki värittömät arkipäivän asiat jäävät kirjaamatta ylös, eli normirytmi "seitsemältä ylös, puoli yhdeksäksi töihin, töissä erinäisine sattumuksineen tai sattumattomuuksineen viiteen, silloin tällöin kuuteen, ruokakaupan kautta kotiin ja telkun eteen tuijottamaan Futuramaa". On kuitenkin muistettava, että maasta- ja maahanmuutto ei koskaan voi olla pelkkää ruusuilla tanssimista, vähintään välillä astahtaa piikkiinkin.

Emme ole yhtään kertaa katuneet tai kyseenalaistaneet päätöstämme muuttaa ulkomaille ja juuri Perthiin. Kuitenkin välillä on hetkiä, jolloin tuntuu, että eihän tästä mitään tuu. Yleensä ne liittyvät työhön ja toimeentuloon: ensimmäisinä viikkoina huolestutti töiden löytäminen, ja sittemmin on paikoin huolestuttanut töiden pitäminen tai töissä pärjääminen. Onnistuimme sikäli yli omienkin odotusten, että kummallakin meistä oli ensimmäinen työ kuuden viikon sisällä tänne muutostamme. Säästöjä jouduimme siis uhraamaan elämiseen lopulta aika vähän. Toki lennot tänne ja kaikkinainen järjestely eivät ilmaisia olleet, mutta ainakin itse olin varautunut henkisesti ja pankkitilillisesti siihen, että jokunen kuukausi saattaa kulua, ennen kuin työpaikka ja palkkashekki on plakkarissa. Työaiheisia huolia ei lainkaan lievennä se, että täkäläiset vastaavat erittäin harvoin sähköposteihin, ja usein samalle henkilölle saa myös soittaa moniaisia kertoja, ennen kuin vastauksia kysymyksiin saa. Eli työhakemuksia jätettyään on aika turha odotella mitään välitiedotteita tai edes vastausta, että "valitettavasti tällä kertaa valinta ei kohdistunut sinuun". On vain täydellinen radiohiljaisuus - kunnes sitten joku paikka tärppää. 

Onneksi kummallakin on aiempaakin kokemusta ulkomailla asumisesta, joten osaamme tunnistaa mm. kulttuurishokin piirteitä itsestä ja toisesta. Kun kaikki ottaa päähän ja mikään ei ole täällä hyvin, täkäläiset ovat kummallisia/ärsyttäviä/ylimielisiä/muuten vain tympeitä, yleensä syynä ei ole todellinen tilanne vaan jokin väärintulkinta ja/tai oma kulttuurishokkitilassa pyöriminen. Olen aiemmin kirjoittanut kulttuurishokista ja siitä, ettei sitä ole täällä pahemmin tarvinnut potea, kaikki kun on riittävän samanlaista Suomeen verrattuna. Kuitenkin kulttuurishokista ei ole tykkänään vapaa, vaan se ottaa salakavalasti vallan ja joskus kampeaa tulkitsemaan erilaisuuksia arvottaen - A) paremmin tai huonommin kuin Suomessa,  B) Suomessa ei koskaan kävisi näin, tai C) tämä asia hoituisi Suomessa niin paljon helpommin. Kun sitten itse havahtuu tunnistamaan oman shokkitilansa, pystyy suhtautumaan taas neutraalimmin ja vähemmän tunteella. Kulttuurishokkihan tyypillisesti vaikuttaa niin, että ensin näkee kaikessa vain hyvät puolet, sitten näkee kaikessa vain huonot puolet, ja lopulta osaa havaita niitä kumpiakin. Ja asiat rullaavat taas.

Onneksi sosiaalisten piirien löytämisen eteen ei ole tarvinnut kohtuuttomasti ponnistella, sillä töissä tutustuu kohtuullisen helposti ainakin muutamiin ensimmäisiin, joiden kautta mahdollisesti tutustuu taas seuraaviin. Meillä on myös pieni, mutta melko aktiivinen Perthin-suomalaisten verkosto, jota kautta löytyy seuraa ja tekemiskutsuja. Lisäksi on muutamia muuta kautta tavattuja henkilöitä, joista on tullut jo hyviä ystäviä. Kotiutuminen uuteen paikkaan onnistuu sitä kitkattomammin, mitä paremmin tuntee paikkoja ja ihmisiä omikseen. Siksi olemmekin aktiivisesti tutustuneet kaupunkiin mm. ajelemalla julkiskulkupeleillä eestaas (toki yleensä jotain syytä varten, kuten jotain nähtävyyttä katsomaan, vaeltelemaan ostoskeskukseen tai Ikean salmiakkihyllyjen väliin...). Olemme myös tehneet muutamia autoretkiä ulommas Perthistä ja seuraavia on jo suunnitteilla, lisäksi tietysti ensi tilassa pitäisi päästä tutustumaan muihin Australian kaupunkeihin. Listalla ovat tietenkin itärannikon Sydney, Melbourne ja Brisbane, mutta myös pohjoisen Darwin ja etelän Adelaide kiinnostaisivat. Ykköskohteemme olisi Tasmania, saari Australian eteläkärjestä etelään. Sinne asti ei vain viikonloppureissulla ehdi, joten joutunemme odottelemaan jonkun hetken, että pystymme taas olemaan töistä pois useampia päiviä - vastikään vietetyt kolme viikkoa joululomaa eivät rohkaise ihan heti huomenna pomon pakeille anomaan lisää vapaa-aikaa.

Ulkomaille muuttoa suunnittelevien kannattaa joko valmiiksi omistaa tietyt luonteenpiirteet, tai harjoitella seuraavia ominaisuuksia: 1) Nopeus käänteissä. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten on odottanut tai suunnitellut, sillä läheskään kaikkea ei voi ottaa huomioon eikä edes tietää, ennen kuin on paikan päällä. Pay as you go - asenne auttaa pitkälle, eli valmius reagoida sitä mukaa kun asioita tapahtuu. Tietenkään ei kannata heittäytyä ihan virran vietäväksi, eli suunnitelmia esimerkiksi työllistymisestä ja asuinpaikan löytämisestä on tottakai oltava. On kuitenkin harvinaisempaa löytää nämä Suomesta käsin kuin paikan päältä, eli jos aidosti haluaa lähteä, täytyy ottaa riski ja lähteä vain, vaikkei mitään varmaa olisikaan tiedossa. 2) Kyky palautua. Rebouncing- ominaisuus on ehdottoman tarpeellinen, eli jos jotain menee pieleen, ei kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ongelmiin. On vain ponnahdettava takaisin ja jatkettava seuraavaa pistettä kohti. Ei myöskään kannata lannistua vaikeiden tai tylyjen ihmisten kohtaamisesta - on vain yritettävä pitää mielessä, että nämä törpöt eivät edusta koko maata ja kansaa, vaan ihan vain itseään. Kyllä täällä maailmallakin riittää epäkohteliaita tai jopa ilkeitä tolloja, samoin kuin Suomessakin. Onneksi riittää myös hyväsydämisiä ja avoimia, ystävällisiä paikallisia. 3) Kaikella on tarkoitus - ajattelu. Kaikista tapahtumista ja kohtaamisista voi oppia jotain, ja pieleenkin menneet asiat voivat olla joskus tulevaisuudessa höydyksi - vähintään ne opettavat jotain meistä itsestämme. 

Langley Park, lähes takapihamme. Valtava nurmikenttä peli- ja tapahtukäyttöön tarpeen mukaan. Tornitalot ovat East Perthin asuinaluetta, keskellä siintävät keskustan pankki- ja firmatornit. Kuva (c) Risto.

Swan Riverin yli South Perthin suuntaan. Palmujen hiljaista huojuntaa. Kuva (c) Risto.

Iltalenkkireittiä Swan Riverin varrella. Kuva iltaseitsemän maista, eli kesäilta on mukavan valoisaa.  Kuva (c) Risto.