Kohta Balilla

Työnhakustressi pukkaa päälle, vaikka yritän ajatella positiivisesti: nykyisissä hommissani voisin näillä näkymin jatkaa turvatusti vaikka eläkkeelle asti, palkkaan tulee vuosikorotus jotakuinkin automaattisesti ja tehtävät pysyvät loistavan esimiehen ansiosta hyvin hallinnassa - ei juuri koskaan tarvitse itkeä ylitöissä. Mikä siis voi mättää? 

No se helkutin puuduttavuus!

Opin vasta tällä viikolla, mikä työnkuvani nimi on niille, jotka sitä ovat opiskelleet. Laatuauditointia. Kuulostaa ihan samalle kuin kirjanpito, ja onkin sen serkku. Eli tylsimpien tunnettujen työtehtävien perheestä päivää (tsori kaikki auditoijat ja kirjanpitäjät).

Selittääkin sen, miksi paikka aikoinaan oli auki, kun itse siihen soljahdin. Toisaalta, kirjanpito ja auditointi ovat aasialaisten opiskelijoiden eniten suosimia aloja aussiyliopistoissa, koska niistä urkenee ura varmaan työhön, joka ei koskaan lopu.
Selvästikään en ole tarpeeksi aasialainen.

Laitoin viime viikolla paperit vetämään Department of Environment Regulation'ille eli osavaltion ympäristövirastolle, jos siirtyisin sinne tekemään hieman samantyylistä hommaa, mutta itselleni merkityksellisemmässä yhteydessä: narauttamaan saastuttajia oikeuteen. Vastausta odotellessa.

Samassa "elämäni valuu hukkaan jos en pian löydä jotain sisällökkäämpää tekemistä"- olemassaolokriisissä selasin jo YK:n paikkoja vaikka mistä Addis Abebasta, kunnes tajusin, että tässä Ebolan, ISIS-psykokultin ja muiden uhkien maailmassa en sittenkään ihan välttis halua olla eturintamassa.

E yrittää toppuutella ailahteluani parhaan kykynsä mukaan ja onkin siinä hyvä, koska on vankka "jalat maassa ja katse kohti maalia" - tyyppi. Eli emme ole lähdössä Japaniin virkamiesvaihtoon, Uuteen-Seelantiin kalastusyrittäjiksi, Montrealiin neuvottelemaan alkuperäiskansojen oikeuksista emmekä myöskään edellämainittuun Addis Abebaan.

Ainakin moinen muutos kannattaa toteuttaa hieman paremmalla suunnittelulla kuin meikäläisen paperit vetämään vaan, päättää sitten jos paikan saa - touhuilu.

Perthin kaivosbuumi on ollut virallisesti ohi nyt suunnilleen vuoden päivät ja työpaikat eivät todellakaan auo oviaan enää samaan malliin hakijoille kuin onnen vuonna 2011, jolloin omani löysin. Jos uutta paikkaa ei tule vastaan, niin on turvauduttava vaihtoehtoon B: nyhdettävä irti niin paljon ostovapaata kuin työpaikkani myöntää (rahapalkan vaihtamista vapaapäiviksi) ja kehitettävä joku järjellinen, inspiroiva sapattiprojekti. Kuten oman elämäni palkaton Lonely Planet - bloggaus.

Ensi viikolla ei onneksi tarvitse miettiä töitä - uusia eikä vanhoja - kun suuntaamme kevätlomalle kaikkien Wessien kanarialle Balille. E on halunnut Balia tutkimaan jo pidempään, kun taas itselleni se kuulostaa samalta kuin Mallorca, tai ehkä Ibiza. Eli ei oma juttuni. Kun kuitenkin olen nyt enemmän aiheesta lukenut, saattaa siellä sittenkin olla muutakin nähtävää kuin Kutan bileranta ja Seminyakin massaturistilabyrintti.

Kuten tällaista:

Riisiterasseja Ubudin ympäriltä. Kuva (c) Act Global.

Kuva (c)Viceroy Resort. Todennäköisesti ei mahdu meidän budjettiin, sillä tämä viiden tähden luksushotelli ei edes paljasta hintoja nettisivullaan.

Balin riisipeltoja. Kuva (c) Daily Mail.

Secret Monkey Forest, Ubud. Kuva Wikitravelista.

Bali-tarina ja ihan itse otetut kuvat jakoon puolentoista viikon päästä!

Top 4 - aussit vastaan suomalaiset

Huomioita ja vertailua Suomen ja Australian meiningistä, vanha kunnon neljän lista pitkästä aikaa. Missä kukakin on parempi? Täysin subjektiivinen mielipide, mutta sitäkin vankempi, kuten mutuun perustuvat mielipiteet yleensäkin.

1) Kahvi. Suomalaiset ovat kahvikansaa ja ylpeilevät vuosittaisilla kahvilitroilla, mutta onko määrä parempi kuin laatu? No eipä tietenkään. En yllättynyt ollenkaan, kun Suomen-loman ja Lapin majapaikkoja etsiessäni törmäsin booking.comissa pariinkin aussimielipiteeseen suomihotelleista: paikka oli hyvä ja luonto ympärillä mahtavaa, mutta... kahvi oli kamalaa!

Aussille kahvi ei tule kahvinkeittimessä seisseenä, vaan jokainen kuppi erikseen tehden. Joko kahvilan baristan tekemänä, oman kodin Nespresso-masiinan tekemänä, tai oman plungerin eli kahvipresson tekemänä. Kahvi ostetaan kahvilassa paahtoasteen, alkuperämaan ja ties minkä meriittien perusteella, ei siis pelkästään sanoen "kahvi".

Itse olen edelleen pihalla kahvipaahdoista, joten tilaan tavallisesti "talon kahvin" eli mikä sekoitus sattuu sinä päivänä olemaan mainostettuna. Ja koska olen enimmäkseen siirtynyt decaf'iin eli kofeiinittomaan, sitä tulee, mitä lajia ja sekoitusta kahvilalla on. Löysin kotiin reilun kaupan luomua myrkyttömästi decaffinoitua kahvia ja siitäkös ilahduin. Kofeiiniton ei siis ole pelkkää kengänpohjanmakuista Nestleä, vaan ihan aitoa tavaraa!

Täällä on ihan käypäinen bisnesidea perustaa kahvila, joka on käytännössä komero seinässä kadunvarressa. Näiden yleisnimi on standing room only eli ei ole istumapaikkoja, vaan kahvit tilataan kuin pikaruokaluukulta ja matkaa jatketaan pahvimuki kourassa. Taso on tietenkin aivan muuta kuin pikaruoan. Löytyy laatuja ja paahtoja joka kahvimaasta. Eräskin hyvinpalkattu kollegani irtisanoutui hommistaan pari vuotta sitten mennäkseen töihin vastaperustamaansa kahvinpaahto-osuuskuntaan. Ja viikko sitten oli lehdessä ilmoitus teineille tarkoitetusta barista- eli kahvikoneenkäyttökurssista, joka on ajoitettu koulujen kevätloman ajaksi. Jättihitiksi osoittautunut kurssi oli saman tien myyty loppuun.

2) Autolla ajo. Keskiverto suomalainen on sen verran teknisesti taitava kuski, että pyyhkii perthiläisten meiningillä lattiaa - itkee ja pyyhkii, koska täkäläiset kruisailevat miten sattuu, ilman turvavälejä, moottoritielle neljän kaistan levyisiä tukoksia ja kaaoksia aiheuttaen, sateella tieltä suistuen.

Luulisin tämän johtuvan kolmesta asiasta. Perthiläisautoista roima enemmistö on automaattivaihteisia; täällä paistaa aina aurinko; ja kaupungin liikennesuunnittelu on mitä sattuu eli kaistat viskaavat lyhyellä varoitusajalla ihmeellisiin suuntiin ja opastusta on minimaalisesti.

Automaattivaihteet ovat mielestäni kaksijakoinen juttu. Toisaalta vaihteiden ja kytkimen kanssa pelaaminen jää pois, jolloin aivojen laajakaistaa jää enemmän muun liikenteen havainnointiin. Ikävä kyllä tämä ei näytä perthiläisillä tapahtuvan, vaan ilmeisesti ekstra-aika ja ylijäänyt keskittymiskyky käytetään puhelimen, radion, navigaattorin tms. näpräilyyn, sillä ajotaito ei autonkäytön helppoudesta kohene. Kun taas itse olen aina ajanut pelkillä manuaalivaihteilla, autoiluun keskittyy ihan eri tavalla, kun pitää varmistaa oikea vaihde ja auton sammumattomuus kaikkialla.

Sää on suurin syy asenteeseen, joissa turvavälejä ei tarvita ollenkaan, ihmeellisiä koukkauksia ja kaistanvaihtoja tehdään metrin varoitusajalla, ja moottoritieltä kurvataan ulosmenorampille huoleti ajokieltoviivojen päältä eli liian myöhään. Kun 200 päivää vuodesta on loistava, aurinkoinen, kuiva ajokeli ja sata päivää vuodesta hivenen pilvinen ja tihkuinen, ne muutamat rajumyrsky- ja kaatosadepäivät tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kuivan kelin minimijarrutusmatkat ovat uskonto, jota ei turhaan kyseenalaisteta fysiikan lakien miettimisellä (auto ei pysähdy vauhdista 100km/h kahdessa metrissä ikinä!).

Eilen matkalla jalispeliin jumituin pahimpaan sumppuun sitten tännemuuton, kun moottoritiellä oli kuuden kaistan levyinen tukkeuma - kaksi liittymiskaistaa mukaan lukien. Ihmiset vaihtelivat kaistaa oikealta laidalta vasemmalle ja taas takaisin nopeinta reittiä hakien, kun kaikki etenivät kävelyvauhtia joka tapauksessa. Olin ihan varma, että kohta tulee kaupunkimaasturi kylkeen, sillä esim. kaistamerkintöjähän ei tarvitse seurata, vaan voi vapaasti ajella kahden kaistan päällä yhtä aikaa tai puskea samalle kaistalle rinnakkain, jos on pakottava tarve, kuten kiire kotiin. Huhhei.

3) Sosiaalisuus. Tässä - ei varmaan yllättäen - aussit voittavat kuusinolla. En tarkoita amerikkalaistyylistä "jutellaan kaikille jopa ruuhkabussissa", jota ei siis täälläkään tapahdu. Vaan yleistä kanssaihmisten huomioonottamista, sekä mutkatonta solahtamista kaveripiireihin. Kaveripipiirejä ei yleensä ole jaoteltu tarkkoihin lokeroihin kuten työkaverit, opiskelukaverit, harrastuskaverit ja naapurit, vaan kaikki ovat samaa kaverimassaa.

Olen tullut johtopäätökseen, että ausseilla on tässä kohtuuton etulyöntiasema ja suomalaisilla puolestaan takamatka: pimeässä, kylmässä, märässä maassa ei pysty olemaan pirteänsirpakka vuoden ympäri. Väkisinkin on sisäänpäinkääntynyt yrmy ainakin ne pimeimmät kuukaudet. Eli yleistykseni pitäisi ehkä lukea kesämaan ja talvimaan välisiksi eroiksi. Kesämaan meno sopii paremmin omaan pirtaani ja täällä on yleisesti paremmalla tuulella ja rennompi olo ihan päivittäin.

Jo siitä syystä, että kanssaihmiset eivät ole sitruunanaamoja, vaan normaaleja ihmisiä. Jos ruuhkajunassa tönäisee jotakuta, tätä katsotaan silmiin ja pyydetään anteeksi. Ovea pidetään auki seuraavalle. Jos kadulla törppöilee ja kumpikin väistää samaan suuntaan, taas katsotaan silmiin ja hymyillään, ellei peräti naureta koomiselle tilanteelle. Kanssakulkijan olemassaolo havainnoidaan ja tunnustetaan. Sinä olet siinä, kappas. Hassu juttu! Suomessa jupistaan nolona ja/tai ärtyneenä, ja katsotaan omiin jalkoihin. Miksi?

Rohkeasti pipoa löysemmälle!

Luin tämän (vanhan) jutun ohareista ja tapaamisten perumisesta, ja mietin välittömästi, että eikö tätä täällä tapahdu vai enkö vain muista? Vai eikö kesämaassa välitä, kun aina on muutakin tekemistä tarjolla, jos yksi suunnitelma pettää? En nimittäin muista Perthin elämästä yhtään kertaa, jossa olisin jäänyt ankeana lehdelle soittelemaan ja katkerana miettimään, että no miksei se tullut. Ja aivan varmana on täälläkin tapaamisia peruttu!

***Edit vuonna 2019: oh, sweet naive Anu... eli olinpa sinisilmäinen vielä v. 2014! Tottamaar täällä perutaan tapaamisia myös, ja on todellakin käynyt niin, että vaikkapa porukalla sovituista treffeistä luistavat kaikki muut paitsi minä, joka nökötän yksin kahvilassa tahi juuri aikeissa lähteä sinne, kun viimeinenkin peruu. Varmaan globaali ilmiö tämä kännykkäaikakauden menojen viime tingan peruminen.***

Suomen-lomalla on varma nakki, että joku tusinasta kaverista peruu sovitun tapaamisen siksi, että oli pitkä työpäivä eikä tänään jaksa. Joo, ymmärrän. Pitkiä työpäiviä on itse kullakin ja aina ei elämä jousta vaikka miten haluaisi. Mutta sitten nähdään vasta ensi vuonna, koska joudun jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin, että ehdin kaikkialle. "Et sitten tullu käymään/et soittanu" - viestejä ja kommentteja on kuitenkin nurjaa torjua, kun itse on ollut partiolaisvalmiina hyvissä ajoin sovittuun tapaamiseen, jonka vastapuoli perui väsymykseen tai kiireeseen vedoten.

Kaikkien ulkosuomalaisten puolesta: suomikaverit ja -tutut. Pliis pliis pliis, älkää myöskään syyllistäkö asenteella: "et sitten voinu täällä tunnin-parin reitiltäpoikkeamismatkan päässä piipahtaa". En niin, koska lensin jo 20-24 tuntia päästäkseni maahan. Ekstratunti minulle tietää yli vuorokauden matkustusta yhteensä, kun ekstratunti sinulle tietää tunnin matkustusta. Olisi tosiaankin aidosti kiva nähdä, mutta voitaisiinko toimia hitusen enemmän minun ehdoillani?

Epäilemättä nyt nillitän ja pyhimystelen, mutta nykyään kiinnitän aina huomiota suomikavereiden facebook-seinillä muiden kavereiden keskinäisiin kommentteihin "et sitten tullu käymään kun olit näillä kulmilla", tai "hei sori laitoin sulle viestiä muttet varmaan saanu sitä, en päässykään tänään kun oli töissä kiire". Ensinnäkin, miksi puolustusasemia jo lähtökohtaisesti lietsova passiivis-aggressiivinen "et sitte voinu"-kysymys? Ja toisekseen: jos toista ihmistä oikeasti arvostaa ja haluaa pitää ystävänään, eikö jostain varaenergia- ja aikavarastosta löytyisi yhtä ekstratuntia tapaamista varten?

4) Suorapuheisuus ja tehokkuus. Suomalaisten synnyinlahja. Silloin kun puhutaan, sanotaan mitä tarkoitetaan; ja se tehdään, mitä pitää ja sillä tavalla, kuin oli ohjeistettu.

Suorasukainen mölälyttely sattuu olemaan oma luonteenpiirteni ja välillä turhankin päällepainava, kuten työhaastattelussa opin (eli älä paljasta, ettei jokainen saavutus ollutkaan niin huikea kuin työnsaantia varten pitäisi olla). Aussien kommunikoinnissa plussapuoli on luonnollisesti kohteliaisuus, mutta miinuspuoli se, ettei aina tiedä, mitä vastapuoli oikeasti ajattelee tai sinulta odottaa.

Kysynkin joskus työtilanteissa, että mitä ihan tarkalleen haluat minun tekevän/reagoivan; tai mitä pohjimmiltaan, kaikista krumeluureista riisuttuna, tarkoitat. Olen onneton puusilmä toimistopolitiikassa ja kaikenlaisten ihmissuhde- tai ylenemispelien pelailussa, enkä pääse yhtään kärryille, jos joku yrittää saada minut diplomaattisesti ymmärtämään jotain ratkaisevaa hierarkiasta tai mistä ikinä kirjoittamattomasta säännöstä. Sanokoon suoraan, kyllä sen kestän. Enemmän kestämistä taitaa olla aussiosapuolella, jonka on pakko tulla mukavuusalueeltaan ulos tokaisemaan asiat niinkuin ne ovat.

Piirre, joka yhä itseäni hämmästyttää täällä on, miten vähäistä yrittämistä joissain asioissa odotetaan. Esimerkiksi työpaikkailmoitusten työtehtäväkuvaukset alkavat joskus niin esikouluperusteista, ettei mitään järkeä. Tyyliin: tässä roolissa sinulta odotetaan perustasoisia tietokoneenkäyttötaitoja ja suullisia ja kirjallisia kommunikointitaitoja.

Eivätkö nämä ole ihan ihmisenä olemisen perusoletuksia 2000-luvulla?

Tuli suomiporukalla puhetta virallisista papereista ja asioinnista mm. viisumiviranomaisten kanssa tai työhaastattelussa. Suomalainen menee työhaastatteluun todistukset ja liitteet mukanaan, ja virkailijan pakeille paperinippu ojennuksessa, jokainen vaadittu dokumentti ajoissa hankittuna ja leimattuna. Virkailija ällistyy. Miten sinulla voi nämä kaikki olla jo nyt? Miten nämä kaikki ovat oikeassa järjestyksessä? Miten voit olla noin organisoitu?

No, lukemalla kaikki ohjeet ja noudattamalla niitä kuten normaali ihminen...?

Me Naiset - lehden artikkelista Ohareista tuli arkea (linkitetty blogissa). Mikset sä jo tuu, tai edes soita? Kuva (c) Shutterstock.

Työnhausta eli hole in one omaan maaliin

Olin oikeassa työhaastattelun aikaisen hehkutuksen suhteen. Kannatti nimittäin aloittaa hehkutus hyvissä ajoin, ennenkuin tilanne lässähti levälleen. Vastaus tuli ja pettymystä niellen luin sanat "kiitos mutta ei kiitos".

Työhaastatteluja on täällä kahta täysin erilaista mallia - varmaan useampiakin, mutta näihin olen omakohtaisesti tai tuttujen kautta törmännyt.

Toinen on äärimmäisen virallinen, ja toinen ei pätkääkään virallinen. Kun E haki nykyistä paikkaansa kiipeilevänä puuntrimmaajana, puhelinhaastattelu meni tällä tavalla: E alkoi selittää taustastaan ja osaamisestaan, kun linjan toisessa päässä vastasi paksua aussiaksenttia puhuva kaveri you sound all right mate, come and have a trial on Monday eli "kuulostat ihan jees tyypiltä, tuuppa kokeilemaan hommia maanantaina".

Haastattelu kesti ehkä kaksi minuuttia. Koetyöpäivä tai koeparituntinen on täällä tavallinen metodi testata kokelas ennen palkkaamista. Koepäivästä tai -tunneista saa teoriassa palkkaa, vaikkei työpaikkaa saisikaan. Käytännössä rahojen nyhtäminen työnantajalta on jälkikäteen mahdotonta, eli palkattomia testitunteja ja -päiviä olen nähnyt teetetyn.

Jos sen sijaan työpaikan saa, rahat tulevat palkkapäivänä myös tästä testipäivästä. Rehellisten työnantajien kanssa tämä on ihan käypäinen systeemi, sillä paremminhan sitä osaamisensa näyttää työpaikalla kuin haastattelussa. Epärehelliset sen sijaan saattavat käyttää tätä systeemiä samaan malliin kuin epärehelliset suomityönantajat työkkärin harjoittelijoita: joo tule vaan testaamaan, ei me sua palkatakaan, otetaan toi seuraava, ei me suakaan palkata, otetaan toi seuraava... ja pyörä pyörii.

Koska oma työhaastatteluni oli osavaltion virkaan, oli se kategoriasta virallinen. Jo hakemusvaiheessa minun piti vastata mm. tällaisiin kysymyksiin tosielämän esimerkkejä ja aiempaa työkokemustani esiintuoden: pystyt osoittamaan analysointitaitoja ja korkeatasoisia neuvonantokykyjä (viraston johtajalle/poliitikoille); ja ymmärrät tämän hetken polttavat kysymykset eri vähemmistöryhmien keskuudessa. Jotakin järjellistä sain sepustettua, koska haastattelukutsun sain.

Haastattelu oli kuitenkin se todellinen koetinkivi.

Haastattelu toimi samalla kaavalla kuin kirjallinen hakemus. Ennen puheosuuden alkua sain vartin aikaa miettiä pontevat ja pätevät vastaukset samantyylisiin neljään kysymykseen kuin mitä hakemuksessakin. Kysymykset olivat mielestäni astetta vaikeampia, etenkin kun aikaa oli vain se vartti, piti antaa jotain uutta tietoa hakemukseni päälle, ja kaiken piti kummuta omista kokemuksista ja osaamisesta.

[Tosin jälkikäteen sain kuuman vinkin kaverilta, joka myös oli äskettäin haastattelussa ja sai siitä tällaista palautetta: jos ei ole aitoa kokemusta, anna teoreettinen vastaus tyyliin "näin tekisin tilanteessa x tai näin opinnoissani tämä käsiteltiin", tai: valehtele pokalla". Näin siis valitsijapaneelin jäsen ohjeisti!].

Haastattelua veti kolmehenkinen paneeli, kuten ilmeisesti virkoihin yleensäkin. Olen kerran kämmännyt paneelihaastattelun lattianpyyhkimistasolle - eli itse pyyhin itselläni lattiaa - tekemällä virheoletuksen, että vain yksi henkilö on tärkeä ja loput ovat jonkinsortin sihteereitä. Eivät tietenkään olleet. Enkä tietenkään saanut paikkaa. Siitäpähän opin, että älä koskaan aliarvioi ketään ja vaikka firman siivoojan sijainen haastattelisi sinua, ole aina paras ja mukavin itsesi.

Onneksi kävin äskettäin puhujakoulutuksessa, jonka pääviesti oli, miten rakentaa äkkiä uskottava ja selkeä viesti asiasta, josta ei tiedä paljoa tai ei ole aikaa miettiä. Ohje oli: paloittele viesti kolmeen osaan tiettyä rakennetta käyttäen, kuten

• yleisellä tasolla - tarkennetulla tasolla - yksityiskohtatasolla (tai käänteisesti)
• aikaisemmin - nyt - tulevaisuudessa
• tästä näkökulmasta - toisesta näkökulmasta - kolmannesta näkökulmasta.

Kun viesti on rakenteeltaan selkeä, se on helpompi esittää ja jää myös mieleen paremmin, vaikka sisältö olisikin heppoinen. Heppoinen sekä sekava viesti kun ei uppoa mihinkään. Käytin näitä menetelmiä, mainiten vastauksen aluksi, että kerron asiasta x yleisellä tasolla, tarkemmalla tasolla ja sitten yksityiskohtaisella esimerkillä - tai mitä rakennetta käytinkään. Ja onnistuin kuin onnistuinkin selittämään työkokemuksestani yleistyksistä yksityiskohtiin zoomaten niin, että kuulosti kuin olisin enemmänkin saanut aikaan paremman yhteiskunnan hyväksi.

Harmi kyllä panikoin paineen alla ja pälätin turhaan, kun huomasin, että sanottava alkaa loppua. Ammuin itseäni huolella kumpaankin jalkaan toteamalla tahattomasti siellä täällä, että "minun osuuteni tässä saavutuksessa nyt ei ollut kummoinen", "ei minulla ole tästä juurikaan kokemusta", "tämä onkin vaikea vastattava, kun en oikein tiedä mitä sanoa" ynnä muuta alimarkkinointia ja 10-0 omaan maaliin laukomista!

Kaikkein tragikoomisinta on, että tajusin toki tämän jo haastattelutilanteessa, ja silti kuulin suustani tulevan seuraavan kysymyksen aluksi: "enhän minä tästä juurikaan tiedä...". Mitä h¤%&#* aivot?? Mitä pahaa minä olen ikinä teille tehnyt, että petätte minut näin?

Valitsijapaneelin nimetyltä jäseneltä saa pyytää palautetta jälkikäteen, jos ei paikkaa saa. Eipä lie ihme, että päätöksenjälkeiset puhelinkommentit olivat: olit loistava hakija ja teit meihin vaikutuksen esiintymistaidoillasi, mutta ikävä kyllä kokemuksesi ei ollut yhtä kattavaa ja syvää kuin kahdella muulla hakijalla. Mutta olit erittäin selkeä puhuja ja todella rehellinen.

Jes. Suomalainen rehellisyys ja vaatimattomuushan se siellä kukkii. Eikun vaan ensi kertaa varten peilin eteen amerikkalaista itsemarkkinointipuhetta harjoittelemaan pepsodent-hymy välkkyen.

Koska haastattelu ei ollut jättihitti, muisteluksi kuva lajista, jossa peittosin kaikki lomakumppanit. Ainoa hole in one jonka haastiksessa tein oli omien kykyjen mitätöinnin vihreällä veralla. Ei näin.

Pakkaus-gate eli väärin pakattu ruokakassi

Aioin kirjoittaa lomakuulumisia ja laittaa kuvia tulemaan, mutta pakko avautua asiasta, joka jurppii täällä joka kerta. Nimittäin ruokakaupan kassat. Tai pikemminkin se, että he pakkaavat asiakkaan ostokset kasseihin. Ja aina väärin! Krääh.

Kun käyn itsekseni kaupassa, maksan aina itsepalvelukassalla. Se on piste, jossa itse skannataan joka tuote ja pakataan omin nokkineen. Yleensä otan myös omat pussit mukaan, koska kaupan muovikassit ovat samaa vahvuutta kuin suomalaiset hedelmäpussit. Höttöä. Niitä joutuu laittamaan kaksi päällekkäin, että saa mehupurkit ja säilyketölkit kotiin tai edes autoon asti.

Ja kaikkihan tietävät, miten muovikassit päätyvät lopulta sadaksi vuodeksi maatumista yrittämään kaatopaikalle, tai pahimmillaan merenelävien mahaan, joten tällainen tuplatuhlaus ei houkuttele. Aina ei kuitenkaan muistu kangaskassi mieleen kauppaan lähtiessä - etenkin, jos sinne menee ex tempore -, joten pakko on joskus joustaa periaatteista. Mutta asiaan, eli siihen pakkaamiseen.

Pakkaus-gate syntyy joka kerta, kun menemme kauppaan E:n kanssa. E ei nimittäin pidä itsepalvelukassoista. Syyt ovat: a) siellä yleensä sattuu joku härö, eli laite skannaa jotain väärin tai alkaa muuten vaan herjaamaan oikeastakin skannauksesta, vaatien henkilökuntaa paikalle hälytysäänin ja sireenivaloa pyörittäen; sekä b), jos kaikki käyttävät itsepalvelukassaa, kassahenkilöt menettävät työpaikkansa.

Tänäkin aamuna ruokakaupassa päädyimme hetken keskinäisen purnaamisen jälkeen jonottamaan miehitetylle kassalle, koska meillä oli niin paljon ostettavaa, että itsepalvelukassan pakkaustila ei meinaa riittää. Itsepalvelukassojen huonoin puoli on, että ne yleensä alkavat hälytyspiippaamaan, jos nostat edellisen pussin pois pakkaustasolta muistamatta ilmoittaa sitä kosketusnäytölle - kassin painoa tarkkaileva kassa kuvittelee, että nyt tässä varastetaan jotain. Jostain syystä tämä toiminto ärsyttää E:tä ylitsepääsemättömästi. Siispä normikassajonoon.

Pakkaus-gate lähti välittömästi kumuloitumaan.

Nuori kassaneiti alkoi ensin tunkea ostoksia niihin hedelmäpussin rohjiin, ennenkuin ehdimme ilmoittaa, että omatkin kassit löytyy. E miehitti pakkauspäätä ja itse vahdin linjaa, jotta kaikki rullaa kohti skannaushetkeä mutkattomasti, eikä kukaan tuuttaa omia ostoksiaan meidän satsin päälle. Täällä ei nimittäin läheskään aina ole niitä erotuskapuloita kaupoissa, vaan pitää itse osata jättää kohtelias väli edellisen ruokavarastoon.

Luin muuten jostain - Hesarista, Ylen sivuilta tai todennäköisimmin ihan vaan Facebookista - että erotuskapulan oikeaoppinen käyttö ja siitä keskustelu oli aiheuttanut kovan myrskyn jollain suomalaisella nettisivulla (Suomi24? Vauva.fi?). Nähtävästi erotuskapulakoulukuntia on kahta täysin eri laitaa edustavaa lahkoa: "itse laitat itsesi perään" tai "seuraava laittaa edellisen perään". Nämä koulukunnat eivät kohtaa ymmärrystasolla, eivät diplomatian, eivät verisen riitelynkään tuloksena.

Tyypillinen suomalainen tuppisuu ei myöskään asiaa sanallisesti kommunikoi kassalla, vaan tuijottaa ärtyneesti kapulaa ja tuuppaa sen lopulta loukkaantuneena ruokavuorten väliin, koska se toinen asiakas on tietenkin juuri vastakkaisen koulukunnan edustaja = idiootti. Mutta takaisin Australian ruokakassikriisiin.

Kassaneiti alkoi pakkaamaan kassejamme ja luonnollisesti ihan väärin. Tunki viinirypäleitä ja muuta murskaantuvaa alimmaiseksi, kun käsillä olisi ollut myös raskaita mehupurkkeja ynnä muuta kulmikasta ja kestävää. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! E yritti ohjailla tuotteita oikeisiin kassinnurkkiin, mutta kassa latoi settiä kahteen pussiin vuorotellen niin, että mitään järjestystä ei taatusti synny.

Sanat "voin mielelläni pakata itsekin, kiitos" eivät tuottaneet mitään muutosta asiaan, kuten eivät yleensäkään. Pakkaus kuuluu kassan työtehtäviin eivätkä he siitä hevillä luovu - varmaankin siksi, että sitten tulisi pomolta sanomista, että laiskottelet tai välttelet hommiasi. Lopulta meitä oli kolme käsiparia hääräämässä kassien yllä, jokainen omaa ruokatetristään pelaten.

Suomalainen kauppa: teet tämän homman oikein, koska jätät pakkaamisen pakkausasiantuntijan eli kunkin asiakkaan omaksi huoleksi.

Alla mielenkiintoinen kuva Woolworth'ista, eli paikallisesta Prismasta tänään: eurooppalaista leipää. Kohtuullisen laaja maantieteellinen ote italialaiseen foccacciaan ja ranskalaiseen patonkiin, sekä ihan tavalliseen vaaleaan leipään. Nähtävästi se on eurooppalaista, koska ei ole valmiiksiviipaloitua paahtista.

Alla toinen täkäläinen ominaisuus, vakioasiakaskortteja kahvilan seinällä. Jotkut kahvilat tarjoavat ilmaiset kahvit 10 tai 20 ostoksen jälkeen, ja monet asiakkaat säilyttävät vakkarikorttejaan kahvilassa oman lompakkonsa sijasta (näin ainakin olen tämän homman ymmärtänyt). 

Vitsi seinällä ei käänny suomeksi, mutta oli hauska engkuksi: Cape Drilling Services - Never dull, always boring eli Niemen Porauspalvelut, ei koskaan mälsää vaan aina tylsää [dull = tylsä (myös terä) ja boring = kyllästyttävä, mutta myös kaivon- tms. kairaus]. Tietysti slogan oikeasti tarkoittaa: ei koskaan tylsää terää vaan aina kairaamassa.

Lomalla etelässä eli luontopolkuja, valasbongausta, luolakierros ja jäätelötehdas

Viime viikonlopun vietimme valtameren rannassa joogahippien ja surffareiden suosimassa Dunsborough'ssa, Perthistä reilut kolme tuntia etelään. 

Kylä on Margaret Riverin viininviljelyalueen reunamilla ja majoitus löytyikin pelkästään tutunkaupalla, koska koko down south on Perthin suosituinta loma-aluetta etenkin näin koulujen kevätloman aikaan.

Yleisnimi down south kattaa koko WA:n lounaiskolkan eli maapalasen, joka suunnilleen jää viivottimen eteläpuolelle jos kartalle vedetään viiva Bunburystä Albanyyn. Down south voi yksityiskohtaisemmin tarkoittaa Cape Leeuwin'in ja Cape Naturaliste'n väliin jäävää kaistaletta, jonka maantieteellinen napa on Margaret Riverin kylä. Down southiin lähteminen on sama kuin helsinkiläisille ilmaisu: lähdetään mökkeilemään, tai lähdetään pohjoiseen viikonlopuksi.

Kyseessä oli pitkä viikonloppu maanantain pyhäpäivän ansiosta: kuningattaren syntymäpäivä, jo toinen tässä maassa tänä vuonna. Villi länsi WA nimittäin viettää synttäripäivää eri päivänä kuin muut Australian osavaltiot. Muualla päivää juhlitaan aina kesäkuun toinen maanantai. WA:ssa puolestaan on päätetty, että meillä juhlitaan syyskuun viimeinen maanantai, tai joskus lokakuun ensimmäinen maanantai. Ettepä voi tietää ennakkoon lällällää.

WA:ssa Queen's Birthday'n ajoitus riippuu koulujen vuosilomista, koska sen halutaan osuvan kevätloman aloitukseksi ja Perthin perinnetapahtuman Royal Show'n osaksi. WA:n maalaismaista meininkiä hyvin kuvaava Royal Show on viikon mittainen yhdistelmä maatalousnäyttelyä, tivolia, markkinoita ja tuotantoeläinnäytöksiä, kuten lammaskoirien taitokisoja.

Englannin Elizabethin oikea synttäripäivä on Wikipedian mukaan 21. huhtikuuta, päivänä, jota ei missään päin Australiaa oikeasti juhlita. Ota tästä nyt selvää.

Vetäisimme pitkästä viikonlopusta vielä pykälän pidemmän ottamalla perjantai vapaaksi, ja starttasimme auton etelää kohti torstai-iltana. Lähtö viivästyi työpäivän jälkeen pakkailessa, ja vielä entisestään, kun piti käydä tankkaamassa fish and chips-annos ennen motarille liittymistä. Matkalla nimittäin olisi ruokaa saanut vain huoltsikoilta, jotka eivät edes välttämättä ole metropolialueen ulkopuolella auki iltakahdeksan-yhdeksän jälkeen!  

Leivitetty kalapala- ja ranskisannos kääräistiin mukaan Lathlain'in lähiön perukoilta, puiston laidalta löytyneestä kioskista. Kioski luonnollisesti etsittiin ruokaraamatustani Urbanspoon-nettisivulta, ja oli kaikkien keräämiensä tähtien ja ”Perthin P-A-R-A-S fish and chips-paikka!!!” hehkutusten arvoinen. Tuoretta, herkullista, pikaisesti öljyssä käristettyä, juuri kuten pitääkin. Easy Bite Fish Burger, painakaahan kaikki perthiläiset nimi mieleen.

Lomalla tehtiin niin paljon erilaisia juttuja, että on pakko jakaa tämä postaus useampaan osioon. E ja minä saavuimme majapaikkaan ensimmäisinä. Lomaseura eli kaksi muuta pariskuntaa sekä yksi yksittäiskaveri ilmaantuivat paikalle kukin omaan tahtiinsa perjantai-illan ja lauantapäivän mittaan.

Koska lomapaikkamme oli tutulta vuokrattu talo, maksoimme neljän päivän majoituksesta vain $50/kotitalous, kun viralliset majoittajat pyysivät mitä tahansa väliltä saturaisia-tonneja samasta ajasta. Kuten sanottua, Perthin suosituimmalla loma-alueella voi pyytää mitä lystää, ja aina joku maksaa. Talon kalustus oli melko perustasoa, mutta ihan riittävä mökkeilyyn tottuneelle.

Mitä siellä teimme? No söimme tietysti! Ruokavalio koostui pääasiassa nachosalaatista (eli nachoja papu- ja jauhelihakastikkeella, salsalla ja juustolla), supermaukkaista maustemakkaroista, sekä pizzasta. Ja pavlovasta, eli marenkilevy-kermavaahto-marja-kerroskakusta. Ja kyllä, olen syönyt pelkkää marjavihannesjuures-osaston antia reissusta palattuamme tasapainon takia... 

Iltaisin pelasimme tarkoitusta varten tuotuja lautapelejä; mitä nyt meikäläinen tapani mukaan simahdin pikkulasten aikaan, jättäen muut vielä takomaan Scrabble-sanapeliä, Risk-maailmanvalloituspeliä tai Texas Hold'em-pokeria pikkutunneille.

Perjantain trekkasimme kaksistaan rantapolkuja pitkin Cape Naturalisten luonnonpuistossa villikukkia maanisesti kuvaten – ne kun ovat nyt kevään myötä kukkeimmassa loistossaan, ja WA:sta löytyy kolmisentuhatta erilaista kukkivaa lajia. Tämän jälkeen ajoimme ihailemaan metsää, jollaista löytää koko planeetalta vain WA:n lounaiskolkasta: jykevärunkoisia eukalyptuksia nimeltään karri, jotka kasvavat jopa 80-metrisiksi. Ajoimme majesteettisen metsän halki ja pysähtelimme kuvaamaan villiä luontoa ihan keskenämme, yhtään vastaantulijaa ei koko tunnin reissun aikana näkynyt.

Lauantaina kävimme porukalla tutustumassa Jewel Cave'en eli jalokiviluolaan, joka oli E:n ennakkoluuloista poiketen mieletön hitti meille kaikille. Miten voi kivionkalo ollakin näin näkemisen väärti. Valtavia maanalaisia tippukiviluolasaleja, kammioita ja käytäviä! Seuraavana listalla oli Cape Leeuwinin majakka ja sen näköalatasanteelle kiipeäminen raivoisasti repivää tuulta uhmaten. Kotimatkalla poikkesimme Simmo's-jäätelötehtaalla syömässä parasta lakritsijäätelöä nais- ja miesmuistiin, sekä pelasimme 18 reiän kierroksen minigolfia. Juhlin minigolf-mestaruutta yhden pisteen erolla seuraavaan, jehuu!

Sunnuntaina osa meistä irrottautui kolmen vartin matkan päähän Busseltoniin valaidenbongausretkelle, eli kahdeksi tunniksi pikaveneilemään oppaan kanssa. Näimme ryhävalaita jo Cape Naturalisten kallioilta, tosin kaukaa, sillä valaiden muutto on juuri nyt käynnissä trooppisilta leveyspiireiltä Etelänavalle kesävesille. WA:n koillisnurkan kiertää peräti 40 000 erilaista valasta matkallaan kesälaitumille. Ja saimme kuin saimmekin ryhävalaita kiikariin eli kameran tähtäimeen myös vesillä ollessamme!

Viime keväänä, siis syyskuussa, näimme kauempana etelässä Albanyn tuntumassa southern right whale- (ehkä suomeksi etelän hetulavalas?) valaita aivan rantavedessä kellimässä, ne kuulemma tykkäävät levätä ja leikkiä parimetrisessä vedessä. Ryhävalaat puolestaan viihtyvät hieman syvemmässä vedessä ja tykkäävät hyppiä ilmaan ja kierähdellä ympäri. Sekä hetula- että ryhävalaat ovat kokoluokkaa 15 metriä aikuisiksi kasvettuaan. Jopa sinivalaita eli maailman suurimpia eläimiä - kokoluokkaa 30 metriä - voisi täällä nähdä. Huhhei. Ei sattunut kylläkään tällä kertaa kohdalle, harmi.

Tähän postaukseen ei enempiä mahdu, joten pitää kertoa aktiviteeteista lähemmin ensi kerralla, kuvien kera tietenkin. Monen kuukauden mittaisen lomattoman työpuserruksen jälkeen nelipäiväinen tauko oli kummallekin enemmän kuin tervetullut, samoin kuin lokakuun puolivälissä tulossa oleva viikon breikki Balilla. Kyllä nyt kelpaa :) 

Dunsborough´n keskustan kiva kahvi- ja karkkipuoti, Chocolatte.

Afgaanikulttuuria ja kummitussirkkatuttavuus

Eilen oli museossa afgaanikulttuurin päivä, jota menimme ihmettelemään kokoonpanolla minä, E ja E:n toinen veli A. Itse harrastan aktiivisesti näyttelyissä käyntiä ja E tulee mielellään mukaan, jos aihe on kiinnostava.

A:n kiinnostus kulttuuripläjäystä kohtaan sen sijaan yllätti itseni, koska hän on tavallisesti eniten kiinnostunut tekemisistä janalla kasino-hauskanpito-bileet. A kertoi myöhemmin, että perheen geologi-isoäidillä oli tapana viedä koko pikkupoikapoppoo kiertämään Pariisin museoita koulujen lomilla, eli museokokemusta voi A:lla olla enemmän kun itselläni. Jälleen kerran opin, ettei ole koiraa karvoihin katsominen eikä kirjaa kirjankanteen.

Museon aulassa oli kohtuullisesti porukkaa tutustumassa myynnissä oleviin käsitöihin sekä pariin työpajaan, joissa afgaaninaiset esittelivät perinteisiä käsityötaitoja ja hennatatuointien tekoa. Afgaanimiehet puolestaan pitivät yllä pientä maistelukojua, josta jaettiin erilaisia kuivattuja taateleita ja vihreää ja mustaa teetä - musta kardemummatee oli mielettömän hyvää. Vihreää en maistellut, kun en siitä yleensä tykkää. Ennakkoluulouksissani taisin menettää makuelämyksen; A nimittäin kehui vihreää teetä kovasti.

E ja minä olemme ennenkin käyneet tässä museossa ja skippasimme siitä syystä luonnontieteellisen perusnäyttelyn. Ajauduimme kuitenkin puolivahingossa discovery centeriin eli lapsiperheille tarkoitettuun, selkokielellä esiteltyyn "läpileikkaukseen" museon annista. Täältä löytyi asioita, joita en museossa tiennyt olevan: terraariorivi erilaisia käärmeitä ja sammakoita, sekä hirvittäviä jättihyönteisiä. Kuivuneen lehden, skorpionin ja painajaisista karanneen kuoriaisen risteytyksiltä näyttävät elukat täyttivät yhden terraarion pusikon kokonaan.

Tämän puskan kuningatar oli kammokuoriaisiakin isompi, Australian toisiksi suurimman hyönteislajin edustaja goliath stick insect eli goljatti-kummitussirkka (kuvia alla). Vieläkin isompi otus tästä maasta löytyy tittelillä titan stick insect. Luulin, että goljatti olisi maailman isoin höynteinen parikymmensenttisellä varrellaan, mutta titaani on vielä astetta pidempi. Ja googlen mukaan Australian naapurisaarelta Borneolta löytyy yli puolimetrinen kummitussirkkalaji. Jahaiks..

E ja A - tapansa mukaan - intoilivat käärmeistä ja hyönteisistä ja pyysivät saada ottaa goljatin käteen terraariosta. Museo-opas suostui tähän mielellään. Koska en halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi, lupasin minäkin otusta pidellä vaikka sydän takoikin siihen malliin, että ihme ettei sirkka haistanut pelkoani ja syönyt saman tien silmämuniani.
Opas vakuutti, ettei se ole aggressiivinen, utelias ja vilkas kylläkin. Ja toden totta.

Otuksen kroppa tuntui käsiä vasten kuin eläväksi muuttuneelta viileältä bambunvarrelta, ja ohuenohuet jalat puolestaan päättyivät tarranauhamaisiin "jalkateriin". Poikien käsivarsia pitkin se kiipeili enemmän, mutta liekö häkeltynyt kämmenilläni, koska huitoi siinä vain paikallaan. Ihmeellinen.

Opas kertoi, että tämä goljatti on jo arvokas vanharouva 2,5 vuoden iässä, kun kolme on maksimi-ikä. Kuulemma se silti edelleen munii, ja munia olikin terraarion pohja täynnä. Sirkkavauvoja tuloillaan.

Tämän siedätyshoidon jälkeen ei ehkä tarvitse kuolla järkytyksestä lähestyvällä Balin-lomalla, jos huoneeseen eksyy jokin karmea giganttinen tropiikin ötökkä.  Hämähäkit ja torakat ovat silti edelleen tiukalla nounou-vyöhykkeellä, enkä kolmea metriä lähemmäs mene kumpaakaan. Kolmekymmentä on sopivin turvaväli.

Pääsimme vihdoin discovery centeristä etenemään itse Afganistanin Aarteita - näyttelyyn, johon oli eilen pääsy puoleen hintaan (kympillä normi-kahdenkympin sijaan). Kuten kaikki tietänevät, Afganistanin pääkaupunki Kabul on pommitettu lattanaksi monta kertaa sitten 1970-luvun, kun länsimaat ovat taistelleet maan herruudesta ja sittemmin tie oli auki myös julmalle Taliban-liikkeelle.

Näyttelyn kimmeltäviä kulta-aarteita ihmeellisempi tieto itselleni oli, miten rikas historia ja kulttuuri Afganistanilla on ollut Silkkitien keskeisenä markkinapaikkana. Kaikki info, mitä Afganistanista nykyään kuulee, on vain sotiin, naisten alistamiseen ja Taliban-liikkeen raakuuksiin keskittyvää.

Näyttelyn mukaan afgaanien kulttuuri on ollut rikas, värikäs sekoitus ja sulautuma persialaista (nyky-Iran), kiinalaista, siperialaista, intialaista, kreikkalaista ja roomalaista perinnettä, tyyliä ja tapoja. Esineitä on kulkeutunut Silkkitien kauppiaiden mukana aina Egypistä asti, ja näitä harvinaisia maalattuja lasiastioita löytyy kaivauksissa vieläkin - silloin kun kaivauksia pystytään sotien ja levottomuuksien tauoilla järjestämään.

Sydäntäsärkevästi Kabulin museon kokoelmat on pommitettu, hajotettu ja tuhottu (sekä ryöstelty) sotien helmassa niin, että läheskään kaikki siellä säilytetty ei ole enää tallella.

Nykyään köyhä ja piesty maa ei ole aina ollut köyhä, karusta vuoristosijainnista huolimatta. Alueelta on kaivettu kultaa, jalokiviä ja korukiviä, kuten turkooseja ja lapis lazulia (syvänsinisiä kiviä) ja kaupattu kaikkiin suuntiin. Tästä syystä seutu on aina ollut ryöstäjäjoukkojen kohde Aleksanteri Suuren ja Tsingis Kaanin ajoista saakka. Eikä nykytilanne näytä paremmalta, vaikkeivät kulta ja jalokivet tietääkseni enää sotien sytyttäjiä ole olleetkaan.

Näyttely koostuu yksittäisestä löydöstä, joka säästyi presidentinpalatsin salaisiin kammiohin piilotettuna, kun Kabulin museo pommitettiin päreiksi.

Löytö on yhden korkea-arvoisen miehen ja viiden korkea-arvoisen naisen hauta noin vuodelta 0 j.a.a. ('jälkeen ajanlaskun alun', eli jKr). kaikkine uhriesineineen. Nämä nomadikuninkaallisiksi tulkitut ihmiset oli haudattu kaikessa loistossaan ja rikkaudessaan. Jokaisen puvussa oli kiloittain kultaa erilaisina koristepaljetteina, -nauhoina, vöinä, pääkoristeina, kengänpohjina(!) ja vaikka mihin koristemuotoon ja -käyttöön taottuna. Kuolinsyy ei ole selvillä, ja johtavat arvaukset ovat jokin tautiepidemia; tai mieshallitsija kuoli ensin ja haudattiin uhrattujen vaimojensa kanssa. Toivon, että syy oli ensimmäinen.

Perth on sen verran syrjässä maailmankartalta, että mielellään käyn katsastamassa kaikki kiertonäyttelyt ja isomman luokan tapahtumat. Jos on käynyt maailman isommissa museoissa ja ihmetellyt vaikkapa Egyptin, Rooman, Kreikan tai Mesopotamian aarteita, tämä yksittäinen hautalöytö ei vie jalkoja alta. Mutta ainakin itselleni se oli hyvä silmienavaaja sille, miten erilainen maa ja kulttuuri Afganistan on joskus ollut.

Näyttelyssä näytti enimmäkseen olevan yleisönä Perthin afgaaneja ja heille erityisesti uskoisin näyttelyn olevan tärkeä osa omaa identiteettiä. Yksikään nainen ei muuten ollut burkhassa, vaikka kaikilla päätä peittikin huivi. Burkha ei myöskään kuulu aitoihin afgaaniperinteisiin eikä pukeutumissääntöihin aikaan ennen Talibania.

Yllä: Museum of Western Australia'n aulassa on myynnissä afgaanikäsitöitä ja tyyliin sopivia koruja.

Yllä: tärähtänyt mutta onnellinen, pelko voitettu! Hauska tutustua, Rouva Goljatti. Alla: E haluaisi tällaisen lemmikiksi, mutta ei taideta ottaa. Eikä myöskään hämähäkkiä.

Yllä ja alla: perinteisten hennatatuointien tekoa. Olisin saanut tällaisen ilmaiseksi, mutta tekeminen näytti vievän aikaa enkä osannut päättää kuviota, joten jätin väliin - vaikka taidokkaita ovatkin. 

Yllä ja alla: kuvia näyttelystä. Ei ihan helpolta näytä tuo vuoristoelämä. Yläkuvan kalliosyvennyksessä oli ennen vuosisatoja vanha kallioon hakattu buddha-patsas, mutta se pommitettiin atomeiksi jossain viime vuosien sodista. Aivan turhaa tuhovimmaa. 

Alla perinteisiä asuja. Valitettavasti siitä vetonaulasta eli kulta-aarteesta ei saanut ottaa kuvia. 

Urheiluhullujen Australia

Suomalaisia ja ausseja yhdistää yksi vahva side, nimittäin rakkaus ulkoiluun ja urheiluun.

Täällä ei ehdi kauaa elää panematta merkille, miten paljon ihmiset harrastavat liikuntaa ulkona. Pyöräteillä ja puistoissa - etenkin tässä Swan-joen varrella - on aina populaa lenkillä: kävellen tai pyörällä; tai rattaiden ja koiran kanssa.

Tasaisin välein pyörätien varrella on oman kehon painoa vastapainona hyödyntäviä pihakuntoilulaitteita, kuin leikkipuistoversio kuntosalista. Joku saattaa venytellä tai joogata nurmikolla, ja toisaalla on nurmikentän täydeltä jalis-, rugby- tai krikettitohinaa.

Toisaalta, hämmentävästi ja ristiriitaisesti monet koiranomistajat eivät lenkitä koiraansa ollenkaan. He uskovat, että koska koira jo valmiiksi elää takapihalla eikä edes saa käydä sisällä, tämä täyttää koiran ulkoilutarpeen. Monellakin tutulla on - muuten kovasti rakastettu! - koira, jota käytetään lenkillä enintään viikonloppuna, kun on töiltä aikaa. Sateella ei silloinkaan.

Enpä ole sellaista koiraa vielä tavannut, joka itsekseen hölkkäilee ja lenkkeilee takapihaa ympäri omaa kuntoaan ylläpitäen. Sitten ihmetellään, kun koiralla on eroahdistusta, ylipainoa ja rakkovikaa. Sääli näitä rekkuja, mutta vaikea käydä neuvomaan kasvatuksessa näin koirattomana...

Aussien erikoisuus ja tunnuspiirre omissa silmissäni on ns. sosiaalinen urheilu, eli joukkuelajit, joita pelataan huvin vuoksi amatöörisarjassa tai ihan vaan kaverit kasaan kutsuen. Suomessa ainoa mieleentuleva vastaava malli olisi työpaikkojen puulaakiliigat. Mutta jos omalla työpaikalla ei pelata, vaikea on muualtakaan joukkuetta löytää.

Täällä sen sijaan ihmiset kokoavat kaveriporukoita vaikkapa jalkapalloa potkimaan, aussifutista heittelemään tai polttopalloa pomppimaan. Erityisen suosittua opiskelijoiden keskuudessa tutustumis- ja sosialiseeraustekemisenä, mutta toimii myös vanhemmilla ikäpolvilla.

Pelaan tiistaisin työpäivän jälkeen jalista tyttöporukalla lähipuistossa ja melkeinpä viikoittain seuraan pyytää saada liittyä satunnainen nuorimies - joka kerta eri -, joka on tullut puistoon oman jalkapallonsa kanssa harjoittelemaan, toiveenaan löytää palloiluseuraa. Kun peli on ohi, sen viikon miesvahvistus kerää pallonsa kainaloon ja katoaa kuvioista, epäilemättä seuraavaa joukkuetta etsimään. Hirmu kätevää. Alle kouluikäisten "leikittekste mun kaa"-metodi toimii aikuisenakin.

Urheilun voima aussien sosiaalisena liimana valkeni erityisen selkeästi, kun luin ensi viikon työhaastattelua varten materiaalia kulttuurien edistämiskeskuksen sivuilta. Täällä on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että eri maahanmuuttajaryhmiä aktivoidaan eli houkutellaan muiden seuraan urheilun avulla. Näkyy olevan muun muassa kävelykerhoa italialaissenioreille, uimaklubia musliminaisille ja jalismatseja korealaisnuorille. Löytyisi myös erilaisia kässäkerhoja - tiedä vaikka pian virkkailen värikkäitä patalappuja intialaismummujen kanssa ja saan siitä palkkaa. Huisia.

Ausseilla on maine surffareina ja rantaihmisinä, ja sitä nämä todentotta ovat. Halki talven - kesästä puhumattakaan - näkee meressä uimareita ja surffaajia. Muutama tuttu käy meressä uimassa joka päivä ennen tai jälkeen työpäivän, ja uimakoulut näyttävät uimahallissa olevan tupaten täynnä taaperoikäisistä lähtien. Kesällä rannat tietysti pursuilevat ihmisiä. Paitsi ne vähän syrjäisemmät, joita Perthin tuntumasta löytyy monia ja jotka saa pitää melkein itsellään!

Havainnoistani päätellen aussit rakastavat merenrantaelämän ohella leirielämää eli telttailua ja asuntovaunuilua, sekä muuta luonnossa liikkumista kuten retkiä ja vaelluksia. Itse en tunne metsästäjiä tai kalastajia, mutta näitä arvatenkin on rutkasti, koska heillä on peräti oma puolueensakin täkäläisellä poliittisella kartalla: Shooters and Fishers. Myös autourheilijoille löytyy oma poliitikkonsa Motoring Enthusiasts - puolueesta. Paljoakaan valtaa näillä minipuolueilla ei ole, mutta riittävästi kannattajia parlamenttiin pääsyä varten kuitenkin.

Pian koittaa kesä, ja sitä myötä päästään taas puistopiknik- ja grillauskauteen. Ne ovat tavallista täkäläistä viikonloppuhuvia, ja tästä tekemisestä itsekin kovasti tykkään. Vaikka olisi grilli omallakin pihalla, usein ihmiset mieluummin kokoontuvat puistoihin tarkoitusta varten varatuille barbeque-alueille isoilla porukoilla syömään ja juomaan: oma ja kaveri-/sukulaisperhe mukana vauvasta vaariin.

Urheilulajien seuraaminen on vielä asia erikseen ja astetta kiihkeämpi juttu monelle. AFL:aa eli aussifutisliigaa tapittaa ainakin meillä töissä käytännössä jokainen, ja footy tipping eli vedonlyönti kuuluu työporukan kesken asiaan (hävisin, eli sain huonoimmat tipping-pisteet koko työpaikalta jo toisena vuonna peräkkäin). Rugbyäkin seurataan, mutta enemmän se vaikuttaa olevan kiwien eli uusiseelantilaisten juttu. Krikettikausi pyörähtää päälle kun AFL päättyy, jolloin näitä kahta voi kätevästi vaihdella katselulistallaan.

Baseballia eikä jenkkifutista ei täällä käsittääkseni pelata, eikä myöskään jalkapallo näytä kummoiselta katsojamagneetilta, vaikka sitä kouluissa ja harrastusurheiluna paljon pelataankin. Koripalloa en itse ole seurannut koskaan, joten sen menestyksestä en tiedä muuta kuin että Perthillä on oma joukkueensa liigassa. Täysin uutena tuttavuutena itselleni on täällä tullut vastaan netball eli hameet päällä pelattava "helpotettu" naisurheiluversio koripallosta. Ei tasa-arvon lähettiläs skandinaavi voi tajuta, mihin tarvitaan erilliset lajit, kun samaakin voisi pelata?

Alkukesän kukkaloistoa etupihan kukkapenkissä.

Kutsu työhaastatteluun

Jahuu! Koska uskon kaikkien hyvien uutisten välittömään levittämiseen, jotta niitä ehtii fiilistellä mahdollisimman pitkään - sain kutsun työhaastatteluun!

Fiilistelyn oikeutus syntyy ihan siitä, että tämä on ensimmäinen hakemus, joka tärppäsi haastatteluun asti. Olen vuoden mittaan lähetellyt hakemuksia aina kun kiinnostava paikka sattuu kohdalle, eli noin kerran parissa kuukaudessa. Vaikkei tätä hajanaista hakemista voi hakurumbaksi sanoa, kyllä silti rohkaisee ja lämmittää mieltä, että vaihteeksi tulee innostava vastaus radiohiljaisuuden tai "ei kiitos tällä kertaa"-viestien sijasta.

Ensi viikon haastattelu on ensimmäinen sitten nykyisen työpaikkani, jossa olen jumittanut pysytellyt nyt neljättä vuotta. Eli hirveästi aussikokemusta haastatteluista ei ole. E lupasi preppausapua viikonloppuna: pitää feikkihaastattelun. Kuulemma hän aikoo ampua kaikki tarinani alas, jotta saan täyslaidallisen stressinsiedätyshoitoa, enkä sitten panikoi aidossa haastattelutilanteessa. Aha. Toivottavasti ei ihan näin hirviöhaastatteluun joudu, siinä feikki- eikä oikeassa tilanteessa.

Haastattelun tulosta saan varmaan odotella pari-kolme viikkoa, eli seuraavat hyvät tai huonot uutiset tulevat lokakuun puolella.

Mikäkö on homman nimi? Yritin sitä eilen selittää kavereille pizzan äärellä, mutta jotakuinkin mitään valtionhallinnon työnkuvaa on vaikea hahmottaa pelkän JDF:n eli job description form'in perusteella. JDF on kiinteä työpaikkailmoituksen liite julkissektorilla, ja siihen on listattu rooliin kuuluvat tehtävät - mutta niin yleistasolla, ettei käytännön soveltamisesta ota erkkikään selvää: "tämä henkilö kerää ainestoa, analysoi dataa, tuottaa suosituksia ja raportteja, osallistuu kokouksiin, pyrkii vaikuttamaan sidosryhmiin...". No joo joo mutta mikä se varsinainen työnsisältö ja tavoite on?

Organisaatio on the Department of Local Government and Communities, eli Kunnat ja Yhteisöt. Työ liittyy rasisminvastaiseen kampanjointiin ja monikulttuurisuuden positiiviseen edistämiseen (augh, että tuo monikulttuurisuus-termi tökkii paperinmakuisena EU-projektina!).

WA:ssa muualta äskettäin muuttaneiden määrä on Australian korkein, kolmasosa väestöstä, joten etnistä ja kulttuurista taustaa on joka lähtöön. Rasismille ei passaa antaa sijaa - kuten ei tietenkään missään muuallakaan - koska muuten ei muuta ehdi tehdäkään kuin urputtaa samassa junavaunussa istuvien 20 muun kansallisuuden alkuperästä.

Ensimmäistä kertaa Perthin aikana suomalaisuudestani oli hakutilanteessa hyötyä. Yleensä on huonoon kallellaan oleva juttu, jos ei ole paikallista kokemusta, koulutusta, taustaa, suosittelijoita jne. Nyt natsasi sikäli hyvin, että minulla on riittävästi paikallista työkokemusta, mutta myös omakohtaista kokemusta maahanmuutosta, vähemmistöön kuulumisesta, sekä päivittäisasioinnista ei-äidinkielelläni.

Lahjakkaasti sepustin hakemukseen, miten olen muun muassa "pitänyt yllä alkuperäisidentiteettiä järjestämällä kulttuuriin kuuluvia juhlia suomalaisyhteisölle Perthissä", koska olenhan kasannut facebokissa ihmisiä juhlimaan itsenäisyyspäivää ja juhannusta ja mitä ikinä. Kiitos facebook ja Suomalaiset Perthissä - ryhmä!

Mietin, että koska haastattelussa hyvin todennäköisesti kysytään vahvuuksia ja heikkouksia, uskallanko paljastaa oikean heikon taitoni: australialaisittain epäkohtelias kommunikointi. Suomalainen tuppaa möläyttämään asiat liian suoraan, ilman mitään koristenauhoja tai pehmusteita, ja siitähän kuulen edelleen töissä hyväntahtoisena kuittailuna.

Olen tajunnut olevani vielä suomalaiseksikin harvinaisen törppö suorasuu, koska suusta tulee tasan se, mitä aivot ajattelevat sillä millisekunnilla. Usein vielä väärällä äänensävyllä ja ilman hetkenkään harkintaa. Tässäpä kasvun paikka. Ja en ehkä mene sabotoimaan tsäänssejäni tällaista epäkohtaa paljastamalla.

Ristiriitaista kyllä, suomalaisena kykenee myös olemaan hiljaa ennätysmäisiä aikoja aussinäkökulmasta. Olin taas tällä viikolla koulutuksessa, tällä kertaa aiheena how to deal with difficult situations; miten hoitaa hankalat (keskustelu)tilanteet. Koulutuksen aluksi vetäjä pyysi kaikkia olemaan hiljaa niin kauan kuin keskustelussa tuntuisi luontevalta, ja nostamaan käden ylös, kun tulee pakottava tarve sanoa jotain. Ajanotto tapahtui sekuntikellolla.

Ensimmäinen käsi luokassa nousi ylös kolmen sekunnin jälkeen, seuraava neljän ja sitten viiden. Koe päättyi viidentoista sekunnin jälkeen, koska kaikki olivat niin vaivautuneita.
En ollut ehtinyt nostaa kättäni.

Vetäjä kertasi dekkareista ja poliisisarjoista tutun faktan (väitti tarkistaneensa oikeilta poliiseilta), että hiljaisuus on kuulemma kuulusteluissa käytetty taktiikka. Kun kuulustelija istuu hiljaa, kuulusteltavalle tulee pakottava tarve täyttää hiljainen tila ja pulputtaa mitä vain, yleensä tahattomia paljastuksia tehden.

Mietin, käyttääkö Suomen poliisi samaa tekniikkaa, ja jos käyttää, miten tuloksekas se on? Siihen nähden, että suomalainen pystyy istumaan junassa kuusi tuntia hiljaa jonkun vieressä, vaihtamatta sanaakaan. Vai ovatko poliisit niin kovia konkareita, että pystyvät hiljaisuushiillostamaan umpinaisimmankin tuppisuun?

Suomesta puheenollen, hiihtoloma Suomessa lähestyy ja sitä myötä intoni suunnitella paras reissu ikinä. Vaikka tykkään käydä Suomessa muutenkin - kuten kaikki muutkin ulkosuomalaiset, odotan kaikkien tärkeiden ihmisten näkemistä -, mutta tällä kertaa mukana on tuore silmäpari, jolle saa esitellä Suomen ihmeitä. Olen jo listannut matkaohjelmaan Kemin lumilinnaa ja Rovaniemeltä Joulupukin maata, Ranuan eläinpuistoonkin haluaisin, kun en ole koskaan käynyt.

Osaan ideoistani E heittäytyy täysillä mukaan (lumilinna) ja osaan tuhahtelee huvittuneesti (joulupukin maa), mutta kaikki nämähän käydään kun kerran tilaisuus on! Harmittaa vähän, ettei päästä Aitoa Oikeaa Joulua viettämään, ja missaamme myös ystäväpariskunnan tammikuuhäät, mutta melkein tonnin ero lippuhinnoissa joulunajan ja helmikuun välillä tiputti maan pinnalle. Helmikuu se on, ja toivottavasti hohtavat hanget.

Eukalyptuksenkukan kuva alla muuten vaan. Kevään tunnelmointia, ennen kuin pitkä, kuuma, paahtava hellekesä koittaa.

Uusia näkökulmia

Asioita, joita oivaltaa Australiassa (ja varmaankin missä tahansa ulkomailla asuessa): omassa päässä on valtavasti oletuksia ja uskomuksia, joiden kuvittelee olevan yleismaailmallisia. Niin kauan kun elää yhdessä ja samassa paikassa ja kulttuurissa, ei ehkä koskaan huomaa, että totuttu ei välttämättä olekaan luonnonlaki ja ainoa oikea tapa olla ja elää.

Kyseessä on pelkkä mielen rakennelma: näin nyt vaan on aina tehty.

Etenkin monien eri kansojen kotimaassa kuten Australiassa näitä ”näin me on aina tehty” oletuksia on jokaisella kulttuurilla omansa, eli kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä – vai onko kaikilla joku pointti, josta muut voisivat oppia?

En sano, että jokainen perinteinen tapa on oikein (ei todellakaan), mutta on myös paljon kilpailevia näkökulmia, joista muillekin olisi oppia ja hyötyä. Otetaan nyt vaikka Suomea viime aikoina ravistelleet byrokratian kourat. Ei saa myydä kahvilassa itseleivottua pullaa - pitää tulla teollisesta ketjusta - koska muuten voi joku saada mahataudin. Ei saa myydä jäähtynyttä kouluruokaa työttömille ja eläkeläisille, koska kylmäketju on voinut katketa, taas voi tulla tauti.

Ei saa pitää kirpputoria hallissa, joka on asemakaavassa merkitty varastoksi, koska varasto ei täytä kokoontumistilan määritelmää. Ei saa tehdä talkootöitä, koska niistä ei makseta oikealla tavalla veroja. Ei saa myydä pesuainejauhetta irtomyyntinä asiakkaan omaan kippoon, koska joku voi unohtaa, mitä osti, ja käyttää tuotetta väärin.

Melkein ei saanut myydä Venäjän tuontikieltotuotteita, koska niissä oli ainesosaluettelo vain venäjäksi. Ihme kyllä järki voitti ja näitä sai kuin saikin myydä, kun luettelo oli tuotteen vieressä kaupassa näytillä. Ravintolapäivän kieltoa odotellen... Ai niin, ja ei saa hurahtaa uskomushoitoihin kuten akupunktioon; kemikaaleja, lääkkeitä ja tiedettä sen olla pitää.

Perthissä suosituimmat ravintolat ja kahvilat ovat niitä, jotka tarjoilevat lähituotteita, luomua ja itse leivottua. Ketjut, kuten Dome (täkäläinen Rosso) ovat vain hätätilanteisiin, jossa parempaa eli omaperäistä pienkahvilaa ei löydy vaikkapa vieraassa kaupungissa.

Pop up-myymälöitä on joka paikka pullollaan ja nykyään peräti pien-kahvipaahtimoita ja pienpanimoita tupsahtelee hylättyihin tiloihin (tosin kuulemma byrokraattisen prosessin päätteeksi täälläkin). Kujien seiniä maalautetaan kaupungin toimesta taitavin graffitein, että saadaan elävämpää näköä kuin tylsiä tiilimuureja ja rapistuneita betoniseiniä.

Aasialaisissa ja lähi-itä-ruokakaupoissa tuotteiden kylkeen on lätkäisty tarra, jossa on hoonolla englannilla lueteltu ainekset. Aina ei ole tarraakaan. On itsestä eikä viranomaisesta kiinni, haluaako ostaa jotain, jonka kaikkea sisältöä ei takuuvarmasti ymmärrä. Aasialaisissa ravintoloissa ruokalista on hoonolla englannilla, jossa herkulliseksi osoittautuvan annoksen tunnistaa lähinnä kuvasta, ei todellakaan selityksestä.

Terveyspuolelta sen verran, että uskoni lääkkeisiin tai pikemminkin hoitotapaan, jossa lääkitään pelkkää oiretta, on aika lailla kolissut pois Suomesta muutettuani. En lähtisi tarjoamaan homeopatiaa syöpään tai muuta yhtä radikaalia, mutta näköalani ovat kyllä Perthissä muiden kulttuurien oppien äärellä laajentuneet. Pari vuotta sitten potemani sitkeä vaiva katosi kiinalaisen akupunktiolääkärin tapaamisen jälkeen. Hyvin todennäköisesti ei itse akupunktion seurauksena, vaan lääkärin asenteen.

Hän nimittäin ensin kartoitti tarkkaan, millaiset elämäntavat minulla on, onko elämässäni viime aikoina tapahtunut isoja muutoksia, sekä mitä syön. Sen jälkeen hän kehotti itse pitämään silmällä, mikä näyttää pahentavan tai helpottavan vaivaani, ja muokkaamaan elämääni sen mukaan. Lääkäri oli vakuuttunut, että stressi on avaintekijä vaivan puhkeamisessa. Purskahdin vastaanotolla itkuun, koska elin stressaavinta aikaa elämässäni ikinä (ero, sekä tarpeetonta draamaa uuden kämppiksen kanssa), ja kaikki lääkärin empaattiset kysymykset olivat aivan nappitulkinta.

Vastaanoton jälkeen aloin tarkkailla elämääni ja seurata tilannetta aktiivisesti. Ja kas kummaa. Lopulta maito – tuo viaton, luustolle ehdottoman tarpeellinen kalsiumpommi Valion mukaan – paljastui stressin ohella syypääksi. Kun näistä kahdesta tekijästä pääsin eroon, vaiva katosi eikä ole palannut.

Aiemmin samaa vaivaa potiessani – vaikeassa työilmapiirissä työskennellessäni - Suomessa lääkäri määräsi lääkityksen sanoen, ettei vaivaani ole selkeää syytä, tällaista nyt vaan joskus tapahtuu ja lääke hillitsee oirehtimista. Muttei poistanut vaivaa. Ei kai, jos stressiä ja maitoa kippaa kehoon kaksin käsin.

Samanlainen muutos tapahtui pitkäaikaisen riivaajani, migreenin kanssa. Suomessa sain lääkekuureja buranasta migreeninestolääkkeisiin. Lopulta Perthissä älysin sporttisemman elämäntavan sekä joogan aloittamisen myötä, että niskahartiavaivoista ja samasta vanhasta stressistä tässä onkin kyse, joita voi ehkäistä liikunnalla ja meditaatiolla. Oi onnea ja huoletonta oloa.

En sano, että vika on Suomessa ja pelastus odottaa Australiassa. Pointti on, että kun vanhat totutut kuviot ja käsitykset haastaa vaikka huomaamattaan – eli tässä tapauksessa päätymällä uuteen ympäristöön uusien tapojen luo – vanhat ongelmat saattavat ratketa. Ja aiemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat saattavat kääntyä outouksiksi, tai ainakin perustelua vaativiksi ilmiöiksi.

Kun muutin Perthiin, juhlin totuttuun tapaan nimipäivääni viemällä keksipaketin töihin. Nimipäivä aiheutti kovasti ällistystä. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Onko se sama kuin syntymäpäivä, mutta erikoisella nimellä? Mistä sen tietää, milloin nimeä juhlitaan? Ai kalenterista? Saako Suomessa antaa vain sellaisen nimen, joka on kalenterissa? Miten kaikki nimet voivat olla kalenterissa? Mistä kalenterintekijä tietää, mitä nimiä siihen pitää printata? Eiväthän kaikki maailman nimet mahdu kalenteriin mitenkään? Juhlitaanko jokaista nimeä, vai pelkkää etunimeä? Saako nimipäivänä lahjoja? Miksi nimeä pitää juhlia? No öööööh... annas kun mietin.

Kun kävin koti-Suomessa lomalla ja palasin Perthiin, toin mukana muumimukini, jotka eivät olleet mahtuneet alkuperäiseen laukkuun. E ei voi käsittää muumibuumia. Miksi haluan lasten tavaraa, eli piirretyillä mielikuvitushahmoilla koristeltuja esineitä? Miksi jokaisella suomalaisella, jotka tunnemme täällä, on muumimukeja? Mikä niissä virtahevoissa kiehtoo? Miksei vain osteta mukeja, jotka ovat muuten vaan kauniita ja käytännöllisiä, miksi juuri muumimukeja?

Yritin selittää, että se on nostalginen yhdistelmä lapsuutta ja Tove Janssonin upeaa grafiikkaa. Muumien maailma on yksinkertaisella tavalla filosofinen ja yhteisöllinen, mikä näyttää kolahtavan sisäänpäinkääntyneeseen suomalaiseen mentaliteettiin. E vaikutti ymmärtävän ja halusi vastineeksi näyttää netistä oman lapsuutensa suosikkisarjaa.

En muista sarjan nimeä, mutta siinä keksittyä siansaksaa puhuvat, kolmionmuotoiset linnut puuhailevat kaikenlaista kovasti fysiikanopetukseen haiskahtavaa, muunmuassa pohtivat entropian lakia. Siis sitä, miten kaikki (lämpötila, kaasut, kaikki hiukkaset) jakaantuvat aina tasaisesti kohti tasapainoa – vaikkapa lämpö karkaa saunasta kylmään ulkotilaan, koska lämpötilat hakeutuvat kohti samaa eli tasapainoa. Aijaa.

Ranskalaiset näköjään olettavan lasten olevan intellektuelleja suoraan syntymästä. Hahmot eivät sitäpaitsi olleet esteettisesti mistään kotoisin, vaan abstrakteja geometrisia otuksia ehdalla 70-luvun tunkkaisella värimaailmalla.
E intoili sarjasta silmät loistaen.
Nähtävästi minä muumeineni näytän ihan yhtä ymmärrettävältä hänen näkökulmastaan

Jotakuinkin tältä tuntui, kun luin, ettei pesuainetta saa myydä ympäristöä säästäen eli irtomyyntinä.

Työelämän eroista - Aus. vs. Fin

Vietimme eilen päivää suomimimmiporukalla notkuvan herkkupöydän äärellä ja juttu polveili kaikkien muiden aiheiden ohella siihen, miten erilaista Australiassa työskentely on Suomeen verrattuna.

Kellään meistä ei tosin aivan viime käänteistä Suomessa ole tietoa, koska kaikki ovat päätyneet Perthiin vähintään kolme-neljä vuotta sitten. Eli jos tilanne on kovasti elänyt Suomen päässä sittemmin, juttumme ovat vanhentuneita jo heti kättelyssä. Mutta senkin uhalla:

Isoin ero maiden välillä on siinä, milloin ja miten kouluttaudutaan. Aussilassa odotetaan paljon enemmän työuran aikaista koulutusta ja ammattitaidon päivitystä. Suomessa puolestaan oletus on, että hankit jotakuinkin kaikki tiedot ja taidot ennen työpaikan saantia. Työelämässä voi olla jotain erikoiskoulutuksia, kuten uuteen tietokoneohjelmaan perehdytys, jos pakko on. Opintovapaalle pääsee jos työnantaja suostuu.

Täällä esimerkiksi itselläni on vuosittainen koulutusbudjetti, jonka järkevä käyttäminen on yksi kehityskeskustelutavoitteista. Budjetti riittää yhteensä viikkoon koulutusta, ja lisää saa, jos tarvitsee ja perustelee koulutustarpeen. Työpaikka myös järjestää erilaisia inhouse-koulutuksia (neuvottelutaidot, esitelmänpito...), joille osallistuminen ei kuluta koulutusbudjettia.

Jos koulutustavoitteet jäävät kovasti jälkeen, voi edessä olla palkanalennus tai ainakin sen paikalleenjäädyttäminen. Myös sairaanhoitajakaverit kertoivat eilen, miten paljon heiltä odotetaan erilaisia jatkuvia taitopäivityksiä ja tiedonlisäämistä työn ohella.

Täällä ei läheskään joka työhön ole yhtä korkeat lähtökoulutusodotukset kuin Suomessa, mutta työhön kuin työhön joutuu kyllä suorittamaan erinäisiä todistuksia ja sertifikaatteja ennnen kuin niihin pääsee. Otetaan vaikka E. Kun hän työskenteli seikkailufirmassa, piti taskuun hankkia köysikiipeilyopettajan pätevyys kurssilla, sekä erämaaselviytymistaitojen todistus. Ensiapukoulutus on tietenkin oltava ajan tasalla jatkuvasti.

Nyt uudessa työssä aloitettuaan E:n piti hankkia moottorisahan käyttölupa eli ticket: yksi päivä moottorisahalla päristelyä ja näyttökokeita opetuskeskuksessa. Luulin, että tämä on hyvä juttu, koska kaikki itse suorittamani kurssit ovat aidosti olleet rahan väärti ja hyötyä täynnä. Muttamutta... Kotiin palasi lakananvalkoinen järkyttynyt mies. Kuulemma kaikki muut kurssilaiset olivat sellaisia tohvelipäitä, että ihme, että porukka selvisi päivästä hengissä.

Jollain näyttökokelaalla oli mm. irronnut jokin ratkaiseva osa moottorisahasta ennen sen käynnistämistä, eikä tämä - saati opettaja - ollut edes asiaa huomannut; ja opettajan mielestä oli ihan käypäinen sahausasento nojautua eteenpäin moottorisahan ylle, kun poikkaisee tukkia maassa.
Jos terä osuu johonkin kovaan, se pojahtaa voimalla takaisinpäin ja suoraan käyttäjän omaan kroppaan tässä asennossa, eli omaa päätä tahi vartaloa ei ikinä samaan linjaan käynnissä olevan terän päälle... Itsekin tämän turvakäytännön opin aikoinaan AMK:ssa puulinjalla.

Kaiken kukkuraksi opettajalla oli kurssilla matkassa koira, jolle kurssilaiset heittelivät palloa samalla kun opettelivat sahan käyttöä. Koira syöksähteli sinne tänne kaikkia tönien, käynnissä olevien terien alta. Ei herramunjee. Kun E oli yrittänyt protestoida, muut kurssilaiset, opettaja mukaanlukien, olivat naureskelleet asenteella "ei tässä tukkijätkän ammatissa elä pitkään kuitenkaan, ehhehheh". Ailuaja.

Muita tietämiäni vaadittavia lupia eli tikettejä esimerkiksi raksa- ja varastohommiin ovat mm. trukkiajokortti ja elevated platform ticket, eli korkeanpaikan työskentelylupa. Kaikessa vaaditussa lupahässäkässä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on, että tiketit saa yleensä äkkiä: suorittaminen vie aikaa päivän-pari, parhaimmillaan vain pari tuntia nettikurssina. Huono puoli on, että töitä on useimmilla aloilla vaikea ellei mahdoton saada, jos ei näitä todistuksia ole takataskussa. Ja jokainen tietenkin maksaa laajuudesta riippuen muutamasta satasesta useampaan tuhanteen dollaria.

E unelmoi ranger'in eli metsänvartijan tai merivartioston työstä, mutta sinnekään ei noin vain pääse. Pitäisi olla suoritettuna Municipal Law A and B - niminen kurssi, tahi laajempi Certificate IV in Local Government (Regulatory Functions), toisin sanoen kunnallislaki- ja järjetys - opintoja. Etenkin Cert-kurssit ovat yhden tai kahden lukukauden mittaisia ja useamman tonnin hintaisia, joten niihin pitäisi löytyä rutkasti rahaa ja aikaa kokopäivätyön ohella.

Työtilanne on täällä selkeästi huonontunut vuodesta 2011, jolloin itse saavuin ja saman tien työllistyin. Niin moni kaivos on siirtynyt rakennusvaiheesta tuotantovaiheeseen, että hommia ei enää riitä kuin kouralliselle ihmisiä siitä määrästä, mitä rakennusaikaan tarvittiin. Osa kaivoksista on lyönyt hanskat tiskiin kokonaan, kun toiminta ei olekaan enää kannattavaa ja/tai siirretty muualle. Niinpä Perthissä eletään aika toisenlaista todellisuutta nyt, ja töitä on lähinnä rakennustyömailla ja kaupoissa - eikä niissäkään mitenkään runsaudensarvesta tursuten.

Terveydenhoitoalalla olisi työpaikkailmoitusten perusteella töitä vaikka muille jakaa, mutta niitä ei jaeta, koska AHPRA eli paikallinen Valvira on ottanut über-tiukan linjan ulkkarihoitajien hyväksynnän suhteen. Muualta tulleet eivät yhtäkkiä enää kelpaakaan, eivät edes eurooppalaisella koulutuksella ja vuosikymmenen kokemuksella. Pitäisi kuulemma opiskella täällä alusta saakka uudelleen ammattiin
- just joo.

Ja ihan ilman aasinsiltaa täysin muuhun asiaan.

Olen jo vuosia ihmetellyt, miten huonosti Suomessa (ja oikeastaan kaikkialla) hyödynnetään ihmisten loppumatonta rikkautta:
luovuutta.

Suosituimmat koulutusalat ovat jatkuvasti luovilta aloilta (medianomit sun muut), vaikkei alalla työllisty läheskään yhtä helposti ja varmasti kuin vaikkapa kirjanpitäjänä. Mielestäni tämä luovuuden kaipuu on ihmisen perusominaisuus, johan sen lukiopsykologiassa opiskeltu Maslow'n tarvehierarkiakin todistaa: ihminen lajina ja yksilönä tarvitsee ruokaa, juomaa, suojaa, hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Mutta myös ja erityisesti itsensä toteuttamista.

Etenkin viimeaikaisilta esimieskursseilta on päähän tarttunut mielestäni kullanarvoinen ohje: eri ihmisiä motivoivat eri asiat. Toisille hyvä motiivi on raha. Tosin ja tutkitusti aika harvalle, väittipä kapitalismi ja oikeistopolitiikka mitä tahansa. Rahaa on tietenkin pakko olla, jotta elämässä selviää. Mutta useimmat eivät halua rahaa sinällään, vaan sitä mitä sillä saa: lomia, matkoja, vapaa-aikaa, elämyksiä, hyvää ruokaa, itse määriteltyä mielekästä tekemistä.

Tutkimusten mukaan palkankorotus  motivoi, mutta vain lyhytaikaisesti - etenkin, jos ja kun sen kylkiäisenä tulee lisää kiirettä, vastuuta, paineita ja pidempiä työpäiviä. Pitkäkestoisemmat motivoijat työpaikalla ovat tunnustuksen ja kiitoksen saaminen, sekä johonkin omaan mielenkiinnon kohteeseen uppoutuminen ja kyseisen taidon hiominen. Jenkkilässä kuulemma on käytössä ns. "mestarin tunti" joissain kouluissa, eli viikkotunti, jolloin oppilaat saavat tehdä mitä tahansa omaa juttuaan pelkästä tekemisen, oppimisen ja taidonhiomisen ilosta.

Olen jo pitkään kummastellut, miksei Suomessa kouluteta ja hyödynnetä paljon enemmän vaikkapa taideterapeutteja terveydenhuollossa? Sote on ala, jossa on koko ajan rahapula, työntekijäpula ja jaksamispula (kun hommaa on liikaa). Toisaalta, yhdeksän kymmenestä ihmisestä aidosti nauttii kaikenlaisesta luovasta, oli se sitten kukkien istutusta, valokuvausta, bloggausta, puutöiden tekemistä, härveleiden rakentelua, mitä ikinä. Miksei näitä kahta osa-aluetta voisi luovasti yhdistää, ja kehittää aivan uuden ammattialan ja miksei vientituotteenkin? Suomi nousuun luovuudella!
Terveisin idealisti.

Ps. myöhäisherännäisenä innostuin äskettäin Instagramista, ja lisäsin oman linkkini blogiinkin. Enpä ollut ennen koko palvelua tajunnut, koska luulin Instagramin olevan pelkkä selfie-albumi. Mutta sehän on täynnä mieletöntä visuaalista osaamista, näkökulmia ja kiehtovaa arkea maailman kaikilta kolkilta.

Ihannemaailmassa kaikilla olisi hyvää aikaa tehdä omaa juttuaan, oli se sitten vaikka tuuletin selässä leijailua.

Vuokrasopimus, taas

Muuttamassa ei sentään olla, eli melkeinpä puolivuosittainen perinne on tästä poikki - hyvä. Nykyinen vuokrasopimus on kuitenkin uusittava, sillä ostamamme asunto valmistuu vasta ensi vuoden puolivälissä, jos aikataulut pitävät. Sopparin uusiminen on itsessään projekti.

Kysyin vuokravälittäjältämme pari viikkoa sitten, josko voimme asua nykyisessä kivassa asunnossamme, kunnes omamme valmistuu. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei sillä, että asuminen sinällään on ongelma, vaan sopimuksen pituuden määrittely. Täällä ei jostain syystä melkein koskaan saa tehtyä jatkuvaa vuokrasopimusta kuten Suomessa, vaan tarjolla on vain määräaikaisuuksia. Yleensä vähintään vuodeksi.

Määräaikaisesta sopimuksesta irtipääsy on hankalaa ja pahimmillaan rahanielu ja musta aukko. Sopimuksen rikkoja joutuu maksamaan vuokraa, mainostuskuluja ja välittäjän palkkion niin kauan, kunnes uusi vuokralainen löytyy. Mistään ei voi tietää, milloin se löytyy - etenkin, kun välittäjän tehokkuuteen ei voi itse vaikuttaa.

Kun tämän nykyisen kämppämme löysimme, se oli juurikin vapaana "break lease"-tilanteen eli määräaikaisuudesta lähdön takia. Välittäjää ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, löytyykö uusi vuokralainen: edellinen maksaa joka tapauksessa, kunnes uusi on koukussa. Asuntoesittelyt hoituivat laiskasti perusperthiläisellä tyylillä eli esimerkiksi soittopyyntöihini vastaaminen oli hitaanpuoleista. Silloin kun välittäjä soitti takaisin minulle, hän antoi puhelimen pirahtaa maksimissaan kolme kertaa ennenkuin katkaisi puhelun olettaen, etten aio vastata. No juu, se siitä tarinasta.

Nykyinen sopimuksemme päättyy lokakuun alussa. Halusimme ajoissa varmistaa, että saamme tässä pysyä, kunnes muutto omaan tapahtuu. Neuvottelujen jälkeen saimme kuin saimmekin luvan puolen vuoden määräaikaiseen sopimukseen, joka jatkuu siitä eteenpäin kuukausiperusteisesti niin kauan kuin tarvitaan. Eli ihan hyvä diili perthiläisittäin - ja suomalaiselle melkein ainoa normaali vuokrasopimus: asut ja maksat niin kauan kunnes toisin ilmoitat?!

Seuraava mutka oli sopimuksen allekirjoitus. Välittäjältä tuli tiukkaa eitä: ei, emme voi meilata sopimusta teille, emmekä voi sitä myöskään postittaa. Emme voi jättää sitä asuntoonne, kun käymme tällä viikolla tekemässä neljännesvuositarkastuksen. Pitää tulla toimistoon allekirjoittamaan todistajan läsnäollessa, kummankin. Koska muuten voisitte väittää oikeudessa riitatilanteessa, että ette ole itse allekirjoittaneet, tai vähintään toinen väärensi toisen nimen.
Tämä selvä.

E:n saaminen toimistoon oli kuitenkin kinkkisempää kuin olettaisi, koska hän tekee töitä Perthin ulkopuolella Perth Hills'eillä eli kukkuloilla/metsässä. Se on täysin toisessa suunnassa kuin vuokra-agentin toimisto on, eikä E pysty sieltä piipahtamaan lounastauolla Subiacoon tuntia suuntaansa ajaen. Onneksi perjantaina oli kummallakin meistä aamupäivä vapaata, joten allekirjoitusreissulle.

Tuttu paperipinkka odotti respan pöydällä. Meidät ohjattiin neuvotteluhuoneeseen lukemaan ja allekirjoittamaan joka paperi. Täällä ei nimittäin riitä, että lätkäisee lopun pisteviivalle nimmarinsa, vaan jokainen yksittäinen paperi parikymmensivuisesta sopimuksesta pitää puumerkata nimikirjaimillaan lukemisen todistamiseksi. Ja erillinen lista yksityiskohtaisia ehtoja pitää puumerkata kohta kohdalta koko sivun nimmaroinnin sijasta, kas näin:

• Vuokralainen sitoutuu siihen, ettei koskaan laita kukkaruukkuja suoraan parketille vesivahingon välttämiseksi.
• Vuokralainen sitoutuu olemaan kävelemättä parketilla piikkikoroilla.
• Vuokralainen lupaa pitää huolen pihan sadetusjärjestelmästä [jota meillä ei edes ole, kun ei ole pihaakaan, mutta luvattava on, koska sopimusmallissa näin seisoo].
• Vuokralainen lupaa ilmoittaa kaikista vahingoista välittömästi vuokravälittäjälle, eikä jättää ilmoittamista neljännesvuositarkastuksen yhteyteen.
• Vuokralainen lupaa maksaa vuokran (täysimääräisenä, ei alennuksia tai maksusuunnitelmia) kahden viikon välein sovitulle tilille häädön uhalla. 
• Vuokralainen sitoutuu siihen, ettei kiinnitä mitään seinille eikä myöskään poista mitään kiintokalusteita.
• Jne. 

Ihan järkeenkäypiä ohjeitahan nämä tietysti...  riitatilanteiden varalta kerätään jokaiseen tunnustus, että kyllä olen nähnyt tämän ehdon, kyllä lupauduin näin tekemään, ja kyllä, en voi väittää, etten tiennyt. Mutta aikamoiselta pölkkypään kohtelulta puumerkkaus tuntuu.

No, nyt ovat nimet alla ja koti turvattu. Viereisessä korttelissa kerrostalo, jossa ostoasuntomme on, valmistuu kovaa vauhtia. Joten ensi heinäkuussa - jos aikataulun mukaan mennään - pidetään tuparit ensimmäisessä itse omistetussa kodissa. Jei! Tupareiden myötä heitetään hyvästit vuokrasopimuksille, ainakin vuokralaisen näkökulmasta ja joksikin aikaa. Saa nähdä, jos joskus päätyy sinne vuokranantajan puolelle asioimaan. Se onkin epäilemättä oma souvinsa.

Kotikulmilta illansuussa. Alla kasvi nimeltään kangaroo paw eli kenguruntassu.

Polttarit tulossa

En ole koskaan ollut polttareissa. Kun asiaa rupesin miettimään, säikähdin ensin, että enkö ole kenenkään kavereista parhaimpia eli kutsuvieraslistalla. Sitten tajusin, että enemmistö lähiystävistäni ei ole naimisissa. Ne, joista on morsiamia tullut, ovat ovelasti astuneet avioon salaa maistraatissa tai karkaamalla aina Las Vegasiin asti vihkimistä varten.

Kokemuksen puute on pian paikattu, sillä joulukuun morsiamelle järjestetään tietenkin myös polttarit - minä kärkisuunnittelijana. Yksityiskohtia en paljasta (koska morsiamellakin on nettiyhteys), mutta yleinen aussimeiningin hämmästely tuskin pilaa yllätystä.

Polttarit ovat täällä nimeltään hens night/party naisille ja bucks night/party miehille. Kyllä varmaan jenkkiläiset bachelorette- ja bachelor party - nimetkin tunnistettaisiin, mutta kanojen ilta ja urospeurapippalot ovat aidompaa aussislangia. Koska en ole ollut suomipolttareissakaan, en tarkalleen tiedä, mitä muuta siellä tehdään kuin puetaan morsian Matti Nykäseksi ja viedään torille myymään Pims-keksejä hameen alta. Mutta hens night'in pääosassa näyttävät olevan pelit ja vehkeet - miehen siis.

Olen etsiskellyt netistä ideoita ja vinkkejä, mitä juhlissa tehdään, miten koristellaan, miten homma hoidetaan. Hens nightia ei näköjään voi kuvitellakaan järjestävänsä, ellei siellä ole katon ja pöytätasojen täydeltä fallospalloja, kellikakkuja, jormaviirejä, pippelitikkareita ja penispillejä. Nähtävästi champers'ia eli kuohuviiniä ei voi juoda suoraan lasista, ettei huulipuna tuhriinnu. Penispilli apuun. Ja naurattaa.

Suomalainen ei ihan tiedä, miten tällaiseen suhtautua. Pitäisikö sukeltaa täysillä mukaan, muuntautua true blue aussie sheila'ksi ja juhlia kaupan otsakikkeli-pääpanta keikkuen; vai pitää joku raja, tiputtaa mauttomuudet ja turvautua suomalaiseen perinnesuuntaan, morsiussaunaan ja hyvän onnen toivotteluun kukkakimpuin ja -vastoin? Noonis, ole varoitettu, voidaan mennä aivan överiksi tässä kumpaan suuntaan tahansa ;)

Onneksi on vielä aikaa päättää ennen loppuvuoden polttareita.

Ostin kuitenkin eilen valmisteluja varten tarpeellisia tavaroita nettiteitse ja myyjä lupasi tavata minut yhden Perthin isoimman pilvenpiirtäjän aulassa lounasaikaan. Täällä maamerkkirakennuksilla on nimi, yleensä sen mukaan, minkä firman rakennuksesta on kyse (Rio Tinto, BHP, Woodside, St George's...). Myyjä antoi nimen ja hankkiuduin ala-aulaan sovittuun aikaan, vain tajutakseni, että olin firman B rakennuksessa, kun piti olla firman A. Onneksi firman A pilvenpiirtäjälle oli lyhyt kävelymatka. Tekstasin myyjälle, että hetko vain. Takaisin tuli viesti, että kirkas punainen muovikassi on tunnusmerkki, josta bongaan oikean henkilön ihmisiä vilisevästä miljoona-aulasta.

Siellähän hän istui aulassa, pieni intialaisnainen siistissä jakkupuvussa, vierellään lattialla iso kirkkaanpunainen muovipussi. Ennenkuin älysin, etten edes tiedä myyjän nimeä, hyökkäsin paikalle: "moikka, odotatko minua? Sulla on tuo pussikin valmiina, hyvä juttu!". Nainen katsoi minua häkeltyneenä, kumartui ottamaan pussin lattialta, "eeeeiii... en odota ketään".
"Aijaa, sori vaan, mun piti tavata täällä joku, jolla on punainen pussi, ööh, heippa". Tyylikäs vetäytyminen takavasemmalle ja takaisin pyöröovien kylkeen. Nainenkin pakeni paikalta.

Sitten näin rullaportaissa isokokoisen aussitytön kirkkaanoranssi pussi kourassaan. Oranssi? Eikö sen pitänyt olla punainen? Tyttö tallusti ohi, pyöröovista ulos ja jäi seisoskelemaan rakennuksen eteen. Yritin soittaa myyjän numeroon nähdäkseni, josko kyseinen tyttö vastaa. Puhelimeni ei saa yhteyttä mihinkään, ei teksaten, ei soittaen. No, härkää sarvista, eli jututtamaan vaan. Tällä kertaa osui oikea henkilö, eli toisen oranssi on toisen punainen pussimaailmassa.

Ensimmäisen "Hi, how are you"-normitervehdyksen jälkeen tyttö kysyi, mistä olen. Suomestahan minä.
"Eikä! Tiesin heti aksentista, että sieltä! Olin Suomessa vaihtarina lukiossa ja rakastin sitä. Alkuun oli vaikeaa, kun kaikki ovat niin ujoja ja on niin pimeää talvella, mutta sitten ihastuin täysillä koko maahan ja kulttuuriin. Käyn siellä parin vuoden välein edelleen, se lukiovuosi oli elämäni paras vuosi!"
Vau, suomimorsiamelle polttarijärjestelyapuja suomifanilta, tämän on pakko olla hyvä merkki!