Kairo 101 ja Gizan pyramidit

Pian on takana päivä 2. Kairossa ja siltä pohjaltahan on jo lähestulkoon asiantuntija. Kas näin.

Miten Egyptissä/Kairossa toimitaan turistina?

1. Vaatetus

Tätä asiaa pohdin ennakkoon, pukukoodia näes. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, tämä on ensimmäinen käyntini muslimimaassa enkä näin ollen tiennyt, miten tiukka tai rento asenne on ulkomaalaisten naisten ulkoasua kohtaan. E voi kikkailla samoissa t-paidoissa ja shortseissa kuin koti-Australiassakin, mutta itse ostin asiakseni peittävät, väljät vaatteet (eli kaksi paria Bali-housuja ja pari pitkähihaista löysähköä paitaa) Egypti-puvustoksi netistä lukemani perusteella. Huivi on vapaaehtoinen, mutta katukuvaan sulautumiseksi ok valinta. 

Eilisen palloilin ilman huivia, tänään peitin pään lähinnä siksi, että liikuimme koko päivän auringossa aavikolla eli pyramidien tuntumassa. Ristiriitaisesti sain tänään osakseni enemmän huomiota kuin eilen: kyllä eilenkin kadulla tuijotettiin, mutta nähdäkseni uteliaisuudesta. Kairossa ei näy moniakaan länkkäreitä ja aasialaisturistit liikkuvat nippuina oppaansa kanssa, joten E ja minä kaksistaan Kairon kaduilla erotumme kuin kananmunat hernekeitosta. Tänään muutamakin vastaantulija kommentoi, että nyt näytän egyptiläiseltä naiselta (eli oikeanlaiseltako?) ja pari kysyi, olenko muslimi. Tästähän seuraa sisäistä dialogia, että onko parempi olla huivi päässä vai ei, sillä tuleeko huivin mukana jotain käytössääntöjä, joita en ymmärrä/tiedä ei-muslimina? Olisiko parempi olla vain pokalla paljaspää länkkäri?

Muutamia paikallisiakin siellä täällä vilahtelee ilman huivia, mutta 90% naisista näyttää päänsä peittävän. Sen sijaan kasvohuivia tai kokovartalo-burkhaa ei näe usein: ehkäpä yksi nainen sadasta on päästä varpaisiin verhoutunut. 

Puhtaasti käytännön kannalta väljät, pitkät vaatteet ovat fiksu veto, sillä aurinko porottaa täällä aavikon tuntumassa. Täkäläiset naiset käyttävät enimmäkseen pitkiä hameita ja pitkiä hihoja tai kaapumaisia mekkoja, mutta myös samaa tyyliä näkee, jota Malesian ja Indonesian muslimit Australiassa käyttävät: muuten (paljastamattomat) länkkärivaatteet kuten farkut ja paitapusero, mutta päässä huivi. 

Jalkineiksi sopivat lenkkarit parhaiten, sillä vaikka onkin kuuma ja varpaat huutavat sandaaleja, kadut ovat täynnä roskaa ja soraa, siellä täällä myös piikkilankaa tai rakennusjätettä. Läheskään joka tie ei ole päällystetty ja vaikka olisikin, päällysteitä ei ole hetkeen uusittu. Jalkojen suojaksi on peittävä vaihtoehto parempi. 

2. Tippauskulttuuri

Tästä jo mainitsin viime kirjoituksessa, mutta tippailun osaaminen noussee koko loman teemaksi. 

Kairossa jokainen vastaantulija on potentiaalinen uusi ystävä, mutta ystävyys tulee hinnan kanssa. Toisin sanoen kuka tahansa on valmis auttamaan ja tekemään pieniä palveluksia, mutta näistä tulee maksaa. Normihinta pikkujelpistä näyttää olevan 10-20EGP eli yhdestä kahteen aussidollaria; ja isommista jeeseistä saa maksaa 30-60EGP eli kolmesta kuuteen dollaria. Oman minimaalisen kokemuksen perusteella kannattaa antaa ensin pienin mahdollinen summa, koska tyyppi pyytää kyllä lisää, jos ei ole rahaan tyytyväinen. 

Näin käytännössä: buukkasimme tälle päivälle räätälöidyn kiertoajelun hostellimme kautta Gizan ja Sakkaran pyramideille, sitä suorittamaan saapui kaksi miestä: kuski ja opas. Melkein kuusi tuntia kestäneen autoreissun hinta oli sovitusti meiltä kahdelta yhteensä 270EGP eli 27 euroa, ja kuski halusi tippiä 40EGP ja opas 60EGP (neljä ja kuusi euroa). Näistä neljä oli vähän siinä ja siinä oliko riittävästi koko päivän työstä, kun taas kuusi dollaria näytti iloiselta yllätykseltä, eli vitonen mieheen olisi lie ollut sopivin anti. 

Tippikulttuuri on sikäli helppoa ulkkaritollolle, että egyptiläiset eivät arastele pyytää tippiä. Sitä ei siis tarvitse itse älytä, vaan asiasta vihjataan enemmän tai vähemmän suoraan. Joko pyydetään "kiitosta" tai ihan suoraan rahaa. Sen sijaan se, paljonko annetaan, pitää itse päätellä: kokemukseni perusteella 10% hinnan päälle on odotettu summa ja jos hinta ei ole tiedossa (eli joku auttaa esim. löytämään osoitteen ja sitten pyytää kiitosta), 5-10EGP eli 0,5-1 egeä. 

3. Ajokulttuuri

Älä missään olosuhteissa vuokraa autoa Kairossa, täältä et lähde hengissä kotiin jos yrität kylmiltään liikenteeseen. 

E on reissannut minua enemmän mm. Aasian maissa ja on hänkin järkyttynyt täkäläisestä "maksimoidaan tien hyötykäyttö" meiningistä. Kolmelle kaistalle mahtuu ihan hyvin neljä autoa ajamaan täyttä häkää rinnakkain - kaistamerkinnät ovat koriste, eivät opaste - ja vielä muutama ekstra-auto diagonaalisesti ja poikittain. Jos tiekyltissä lukee 60km/h, voi olla varma, että kuskin nopeusmittarissa lukee 110km/h. 

Pullonkauloja aiheuttavat mm. nelisuuntaristeykset, joissa jokaisesta suunnasta tulija haluaa ylittää risteyksen tismalleen yhtä aikaa ja joukossa on myös hevosia, aaseja ja pari vuohta, sekä tietenkin sekalainen valikoima eri-ikäisiä ja erikuntoisia kävelijöitä, jotka puikkelehtivat autojen lomitse. Liikennevaloja ei ole tai jos on, ne vilkkuvat keltaista kaikkiin suuntiin. Se menee, joka uskaltaa, ja hivuttaa nokkaa eniten muiden eteen. Töötti huutaa yötä päivää. Kairon liikenne kuulemma hiljenee noin keskiyöstä aamuviiteen, mutta kaikkina muina aikoina voi odottaa ruuhkaa ja tukoksia. 

Turvavöitä ei tietenkään tarvitse käyttää. Meitä tänään autollaan kuskannut henkilö lähestulkoon loukkaantui, kuin kysyimme vöiden perään huomattuamme, ettei niitä takapenkillä ole. "Taitava kuski, Kairon paras kuski!" oli pelkääjän paikalla istuvan oppaan vastaus epäkohteliaaseen epäluottamuksen osoitukseemme. Kun haparoimme vöitä refleksinomaisesti myöhemmin uudelleen aina autoon palattuamme, tuli sama vastaus ja iloista tuhahtelua päälle. Voi noita länkkäreitä, turvavyöt! Vaikka on hyvä kuski! Eihän turvavöitä tarvitse kuin aloittelijat tai tunarit! 

4. Katukuva

Kairo näyttää jättimäiseltä keskeneräiseltä työmaalta tai mahdollisesti jonkinlaiselta apokalyptiselta jättömaalta, jos ihan suoraan sanotaan. Etenkin Gizan suunnalle ajaessa teitä reunustavat tusinat ja tusinat keskeneräiset, hiljaiset rakennustyömaat. On epäselvää, onko täällä kenties joku vuosi sitten talouskupla romahtanut, ja jättänyt satoja kerrostaloja törröttämään puolivalmiina, ilman ikkunoita ja rappauksia tai viimeistelyjä, kaikkialle kuin reikäiset hampaat. Vai onko paikallinen tapa rakentaa kerros kerrallaan, sitä mukaa kun rahaa on, ja ehkäpä asunnon asukkaat ostavat omat ikkunat...?

Joka paikka on täynnä pölyä, roskaa, soraa ja muoviriekaleita. Köyhissä maissa minua aina ensimmäisenä ihmetyttää jätehuollon puute. Täällä työllistyisi helposti muutama sata ihmistä roskankeruuseen ja kaupunki raikastuisi kummasti, ja ehkäpä houkuttelisi taas turisteja. Parannetussa jätehuollossa ei voi kuin voittaa. Globaalissa kilpailussa ei mielestäni voi nojata pelkkään muutamaan vetonaulaan (pyramidit), kyllä koko kaupungin tai edes keskustan tulisi olla sen näköinen, että siellä länkkärikin uskaltaa astella pelkäämättä, että kohta on kuuden tuuman naula läpi jalkapöydästä samalla kun toinen jalka uppoaa kadunvarren minikaatopaikkaan.  

Kairo ei siis sovi rentouttavaan luksuslomailuun, mutta seikkailumieliselle ja eksotiikkaa hakevalle kylläkin. 

5. Hintataso

Hintataso on halpa, mutta tässä täytyy pitää mielessä ne kaikki pikku-kuluerät, joita jokainen sinua jotenkin palveleva tai auttava odottaa; joista äkkiä kertyy puroa suurempi vuoto lompakkoon. Oppaat ja autokuskit näköjään myös aina tietävät jonkun kaupan, jonne haluavat sinut viedä "vain katsomaan", ja yhtäkkiä ostettavana olisi kaikkea parfyymeista papyruksiin ja kristalleista silkkimattoihin hintahaarukassa 15 - 1500 aussidollaria. Pakko ei ole ostaa, mutta vaatii pokkaa sanoa ei, kun niin vakuuttavasti, kohteliaasti ja sinnikkäästi myydään. 

Maksamme perustasoisesta majoituksesta - hostelli 5min päässä Tahrir-aukiosta eli aivan ydinkeskustassa - 20 euroa per yö kahdelta hengeltä. Hostelli on suurkaupungin keskustaan nähden hiljainen ja siistihkö, jos ei liian tarkkaan syynää kylppärin lattiannurkkia. Lakanat ovat puhtaat ja patjat ja tyynyt ok, ja henkilökunta mukavaa ja avuliasta, joten menettelee, vaikkei luksusta olekaan.

Puolentoista litran vesipullo maksaa 3EGP (30 senttiä), aterian saa hintaan 15-30EGP (1.5-3 euroa) paikallisessa ravintolassa ja hintaan 70EGP (7 euroa) länsimaisessa. Taatusti enemmän tai vähemmän voi myös maksaa, kun oikeat paikat löytää. 

Loman myöhempään vaiheeseen mahtuva Niilin-risteily, neljä päivää ja kolme yötä, kustantaa noin 600 euroa kahdelta hengeltä, sisältäen itse risteilyn, kaikki ruokailut, retket ja oppaan Assuanissa ja Luxorissa, eli mielestäni kohtuuhintainen paketti kun vain itse hankkiutuu Assuaniin risteilyn lähtösatamaan. 

Gizan pyramidit pääsee näkemään hintaan 80EGP, kahdeksan euroa, mutta tähän hintaan sisältyy vain pääsy alueelle, ei kurkkausta sisälle Kheopsin pyramidiin, josta pitäisi maksaa parikymppiä  euroissa ekstraa. Sakkaran pyramidialueelle hinta on sama. Sakkarassa pyramidit ovat pienempiä, mutta siellä on muuta nähtävää, lisää alla.

6. Nähtävyydet

Tässäpä syy, miksi Kairoon ylipäätään tullaan. Meillä on vielä näkemättä Egyptin museo, jossa pyramidien aarteet ovat, mutta tänään kiersimme ne "big hits" eli Gizan ja Sakkaran pyramidialueet. 

Gizassa, Kairon keskustasta n. 20 km lounaaseen, sijaitsevat kolme isointa pyramidia joista Egypti on tunnettu: Kheops eli Khufu, Khafre ja Menkaure-faraoiden hautapytingit. Ja kyllä, ne ovat jättimäisiä. Pohjimmaiset graniittikivet ovat reilusti ihmistä korkeampia ja painavat monta tonnia. Kuvia seuraa, kunhan muistikortin sisällön saa koneelle. Kheopsin pyramidiin pääsee sisälle maksua vastaan, mutta siellä ei käsittääkseni ole mitään, sillä kaikki esineistö on siirretty museoihin. Kaksi muuta pyramidia näkee vain ulkoa käsin. Lisäksi alueella makaa Sfinksi, farao Khafren kasvoilla varustettu leijona, joka vartioi Egyptin valtakuntaa. 

Pyramidialue on sen verran suuri, että oma auto ja kuski tulivat tarpeeseen. Kheopsin ja Khafren pyramidit ovat vierekkäin, mutta Menkauren pyramidi sekä tiiviisti sen edustalla olevat kolme pikkupyramidia (faraon vaimolle ja tyttärille) sijaitsevat n. 700m päässä kahdesta muusta. Kaikki pyramidit ovat suunnilleen ajalta 2500 eKr eli reilut neljä ja puoli tuhatta vuotta vanhoja. Pyramidien välin voisi matkustaa myös kamelikyydillä hintaan viisi euroa naama. 

Sakkara puolestaan on erillinen alue n. 30 km Kairon keskustasta etelään ja siellä sijaitsee porraspyramidi eli kerroksista tai neliskanttisista "kakuista" rakennettu Egyptin vanhin tunnettu pyramidi, kun ne kuuluisimmat kolme isoa ovat sileäsivuisia, "modernimpia" versioita tästä ensimmäisestä porraskokeilusta - ikäeroa pyramideilla on vuosisata, pari. 

Sakkarassa on lisäksi romahtaneita tai keskeneräisiä pyramideja (kivimuodostelmia) sekä erittäin hyvin säilyneitä hautamonumentteja, joihin pääsee sisälle alueen pääsymaksulla. Näissä monumenteissa näkee viimeisen päälle komeita kiveen hakattuja hieroglyfejä ja reliefejä kuin parhaimmissa Indiana Jones-unelmissa konsanaan, osassa reliefeistä on vielä maalitkin tallella. 

Egyptiläiseen tapaan (?) kaikkiin monumentteihin ei pääse opas mukaan, vaan niihin tulee alueen oma opas kierrättämään. Hautakammioissa ei saisi ottaa valokuvia, mutta kappas vain, kun suuri enemmistö turisteista lähtee ja paikalla on vain muutama "sopiva" yksilö tai pariskunta (jotka eivät nosta meteliä...), oppaat alkavat ottaa kuvia ja kehottavat/houkuttelevat poseeraamaan vaikka minkä sarkofagin päällä ja sisällä. 

En häkellyksissäni tajunnut edes olla taidehistorioitsijaksi sopivan pöyristynyt, kun kiipesin minäkin muiden mukana sarkofagiin esittämään hirmuista muumiota ja vasta jälkikäteen tajusin, että onkohan fiksu idea tuhansien ja taas tuhansien turistien könytä pitkin hautakammioita kuin missäkin Disneylandissa, jälkiä jättäen ja pintoja kuluttaen. Valokuvien ottamisesta tulee tietenkin maksaa pikku palkkio, sopiva summa oli näköjään 20EGP/hlö eli pari euroa. 

7. Kairo matkakohteena

Kairo itsessään ei ole huikean kiinnostava paikka monipäiväiseen saati moniviikkoiseen lomailuun lähinnä siksi, että kaikki on enemmän tai vähemmän rähjäistä, likaista ja kaikennielevän liikenteen peitossa. Kaduilla kävely ei ole helppoa eikä hauskaa, sillä koko ajan saa pelätä, että joku jyrää päältä autolla, rekalla, taksilla, mopolla, hevosella tai aasilla. Meillä on varattuna neljä päivää Kairon osalle ja uskoisin, että riittää, sillä pyramidit ja museo sekä yleistä katukuvaa ja pällistelyä tulee suoritettua riittävästi. 

Seikkailuhenkiselle ja uutta (tai pikemminkin antiikkisen ja vuosituhantisen vanhaa) etsivälle Kairo on kuitenkin kiinnostava, edullinen ja jännittävä lisä matkakohteiden kokoelmaan, jossa ei ainakaan tällaisen lyhyen reissun pohjalta ole sen pelottavampaa kuin Pekingissäkään. 

Mielikuvissa tällainen, todellisuudessa aika toisenlainen. Gizan pyramidit joskus historiassa. Nyt markkinahumun, bussien parkkialueen ja alati laajenevan Kairon lähiöiden puristuksessa. Silti näkemisen arvoinen! Kuva Wikipedia.

Ensitunnelmat Egyptistä

Ranska vaihtui Egyptiin lennosta tänään. Saavuimme Kairoon keskipäivällä ja tämä on ensikosketukseni sekä muslimimaahan että Afrikan maanosaan. Balia ja Singaporea ei juuri voi muslimimaiksi laskea, vaikka islaminuskoisia niissäkin elää.

Ymppäsimme Kairon ja Niilin matkasuunnitelmaan, jotta tälläkin reissulla tulisi koettua jotain uutta ja ihmeellistä "pelkän" sukuloinnin lisäksi. Kun tänne asti lentää Australiasta, sama tehdä pieni koukkaus vaikka Afrikan puolelle...

Egyptin-suunnitelmasta emme ole kauheasti ennakkoon huudelleet edes lähipiirille, johtuen maan tämänhetkisestä huonosta maineesta turvattomana kohteena Arabikevään eli muutaman vuoden takaisen mellakoinnin ja kansannousun seurauksena. Tarkistimme kuitenkin ennakkoon matkustusvaroitukset ja nähtävästi Kairon ja Niilin turistikohteet ovat yhtä turvallisia kuin mikä tahansa muukin paikka nykymaailmassa - eli omalla varovaisuudella pötkii pitkälle. Siinain niemimaalle ei suositella matkustamista ilmiselvistä syistä (Syyrian sota), mutta täällä sisämaassa ei ole tiedossa kummempia uhkia.

Ensimmäinen haasteemme Egyptissä oli päästä passintarkastuksesta läpi. Ei siksi, että passeissa olisi ollut jotain häikkää, vaan siksi, että Egyptiin tarvitsee maahantuloviisumin, joka ei siis ole sama kuin normi-turistiviisumi. Alle kuukauden mittaiselle käynnille ei tarvitse viisumia, mutta maahantulomaksu tai "leimavero" pitää maksaa.

Missään ei tätä ohjeistettu ennen passijonoja, vaan meidät käännytettiin passikopilta takaisin hankkimaan puuttuva tarra. Viisumeja myyvät pankkien rahanvaihtokojut Arrival-hallin ovella, mutta asia pitää vain tietää, sitä ei missään kerrota eikä missään ole kylttejä tai ohjeita, että tästä tarra passiin. Lopulta saimme tarrat hintaan 25USD/hlö ja passintarkastus ja tullin läpäisy sujuivat sen jälkeen täysin kivuitta.

Seuraava haaste oli päästä Kairon keskustaan hostellille. Koska Kairossa toimii metro, oletin, että kaipa lentokentältä kulkee keskustaan juna tai edes bussi. Jos kulkee, sitä ei kukaan halua kertoa eikä tähänkään ole kylttejä missään. Arvatenkin siksi, että takseja kiinnostaa enemmän napata turisti kyytiin kuin ohjeistaa joukkoliikenteestä. Taksikuskit hyökkäävät kannoille jo ennen kentän ovesta ulos pääsyä kuten Balillakin, joten tähän osasimme varautua.

Ensimmäinen pyysi 200 EGP eli Egyptin puntaa ja seuraava 160EGP eli otimme jälkimmäisen. Päädyimme kuitenkin maksamaan 200EGP pakollisen tipin kanssa. Hinta oli siedettävä ottaen huomioon, että kyyti vei tunnin ja yksi dollari on 10EGP eli maksoimme 20 AUD tai 15 euroa.

Tippi on asia, joka on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ärsyttävä, sillä täällä se tapahtuu "help yourself" menetelmällä. Jos ei ole antaa tasarahaa ja siihen sopivaa tippiä erikseen, kuski/tarjoilija/kantaja tms. ottaa vaihtorahoista itse sen verran tippiä kuin katsoo sopivaksi. Ravintolassa palvelumaksu on jo lisätty laskuun, joten ekstratipin maksaminen väkisin ei oikein lämmitä mieltä. Vaihtorahaa voi toki pyytää lisää takaisin, mutta tietenkin sitä saa vain erittäin nihkeästi ja paheksuvien katseiden kera.

Itse mokasin palvelumaksumeiningin heti kättelyssä (kuten monesti reissatessa aiemminkin), sillä kävin lentokentän vessassa vaihtamassa vaatteet ja eikös siellä ollut täti töissä. Täti rynnisti suihkuttamaan vessanpytyn pesuaineella ennenkuin päästi minut koppiin, ja lisäksi tarjoili saippuaa, avasi vesihanan ja ojensi paperipyyhkeen kun pesin käsiä. Tästähän noheva tajuaa, että maksua vastaan tietenkin. Minulla ei ollut muuta pikkurahaa kuin Australian dollareita tässä vaiheessa, jotka eivät kelvanneet, joten jouduin kävelemään ulos anteeksipyydellen ja maksamatta, koska en halunnut antaa satasen seteliä (10 AUD tai 7 euroa) vessakopin käytöstä, palvelulla ja puunauksilla tai ilman.

Yhden päivän kokemuksella vinkki yksi Egyptiin suuntaaville: pidä jatkuvasti pieniä seteleitä saatavilla ja siten, että ne eivät ole tukkuna eli et joudu näyttämään, että rahaa on enemmän kuin haluat antaa. Kolikot eivät kelpaa tipiksi, niihin saa hymähtävän vastauksen: "noitahan käytetään vain puhelinautomaatteihin".

Vinkki kaksi heti perään: koska turismi on pahasti kärsinyt eikä meitä länkkäreitä tai muitakaan ei-egyptiläisiä ole maassa montaa, jokainen haluaa jonkun palan lompakostasi, ymmärrettävästi. Meille on tänään myyty ihan kaikkea kukista rantakadun pääsylippuun ja omenista rihkamaan ja papyruksiin, ja jokainen lähestyy niin ylenystävällisesti, että torjuminen on vaikeaa. Paradoksaalisesti tyrkyttäviä kauppiaita on sitä helpompi torjua, mitä aggressiivisempia ja tylympiä nämä ovat, kuten vaikkapa Kiinassa. Tylyys ruokkii tylyyttä. Sen sijaan täällä jokainen on maaperusteellisen ystävällinen, puhuu kohtuullista englantia ja toivottaa tervetulleeksi Egyptiin, ja sen jälkeen pitäisikin ostaa sitä tätä ja tuota. Vaatii rutkasti itsekuria ja pokkaa jättää ostamatta.

Egyptiläisten kikkakuutonen onkin juuri ystävällinen hustle eli huijaus, lukemieni matkatarinoiden sekä omakohtaisen kokemuksen mukaan. Kas näin:

Olimme kävelemässä kohti Niilin ylittävää siltaa Tahirin aukion liepeillä, kun vastaan tuli ryhmä paikallisia, joista yksi alkoi selittää, että sillalla on mielenosoitus ja meidän kannattaisi mennä toista reittiä rantaan. Selvästikin paikalliset tietävät, että turisteja on ohjeistettu välttämään kaikenlaisia mellakanpoikasia, sillä niissä voi käydä huonosti monella eri tavalla. Vaihdoimme suuntaa automaattisesti ja miekkonen - erittäin kohtelias, lämmin ja mukava - alkoi viittoilla, että tuolta kautta pääsee turvallisesti yli. Samalla hän jututti meitä rakentaen ystävyyttä: mistä tulette, ai Ranskasta ja Suomesta, minullakin on tuttuja siellä, kas mikä sattuma!

Kuulemma mies oli juuri avannut taidegallerian ja kappas toista sattumaa, kun olimmekin saman tien hänen galleriansa kulmalla. Sisään, sisään, annan käyntikortin, upouusi galleria, pitäähän sitä katsastaa. Upeita papyruksia, katsokaa, todella ammattimaisia, perheyrityksen tuottamia! Siskollani on huomenna häät, antakaas kun annan teille hänen kunniakseen yhden papyruksen, ottakaa ottakaa käteen, hyvä lahja, arvokas! Ei voi kieltäytyä! Kirjoitan tuohon kulmaan nimenne arabiaksi, kertokaas nimenne...

Tässä vaiheessa oli kummallakin meistä lamppu syttynyt ja ymmärrys päivänselvä siitä, että "lahja" ei tule olemaan ilmainen ja jos otamme yhden vastaan, tulee pian toinen ja lopulta meillä on kymppien, jos ei satasten lasku tiedossa. Peruutimme kohteliaasti väistellen ulos galleriasta "ei, emme voi ottaa vastaan, liian arvokas lahja, vaikea kuljettaa ehjänä läpälää" ja pakenimme takaisin sillalle. Jossa ei ollut mitään mielenosoitusta nähtykään...

Huomenna suuntaamme Gizan pyramideille, saa nähdä millaista väistelyä ja välttelytaktiikkaa se vaatii!

Nefertitin kruunajaiset. Kuva (c) fromcairo.com 

Ranska ja kuntokuurin vastakohta

Terveisiä kylmästä ja pilvisestä Ranskasta! Tosin tällä hetkellä, aamupäivästä, aurinko hieman kurkkii.

Olin Ranskassa käymässä kolme vuotta sitten suunnilleen samoihin aikoihin ja silloinkin oli kylmä jatkuvasti, koska kevät oli myöhässä. Sama vika tälläkin kertaa. Huhtikuun lopulla pitäisi kuulemma olla jo hyvinkin kevätkelit, mutta täällä Loiren laaksossa Toursin lähistöllä on melkeinpä hallaiset yöt ja päivälläkin maksimissaan 10 astetta. No, Suomeen verrattuna kelit lie lämpimät, joten se sääurputuksesta!

Olemme olleet maassa nyt pari viikkoa ja kestävyys on koetuksella, vatsan - ja maksan - nimittäin. Jatkuvasti syödään ja myös juodaan.

En osaa sanoa, olenko ranskalaisuuden ytimessä, vaiko pelkästään E:n perheen ja kaveripiirin ytimessä, mutta jälleennäkemistä on pitänyt juhlistaa joka ikinen päivä jonkinasteisella juhlimisella. Kun itse käyn Suomessa, buukkaan usein kahvit tai lounaan kavereiden kanssa ja kotona tai sukulaisilla käydessä kuulumiset vaihdetaan erittäin epämuodollisesti joko kahvikupin ja/tai telkkarin ääressä. Toki usein myös lasi tai pari kilistellään jälleennäkemisen merkiksi, mutta ei todellakaan joka ilta eikä pullokaupalla...

Täällä tapaamiset otetaan jopa liiankin tosissaan suomalaiseen makuun, eli jokainen lounas kestää pari-kolme tuntia ja päivällinen tuplat, ja kumpikin tulee oletusarvoisesti juominkien kanssa. Niissä keskitytään toisiin sataprosenttisesti eli mitään kännyköiden vilkuilua ei tapahdu, eikä myöskään telkkarin. Jutellaan, jutellaan, jutellaan, syödään, juodaan, jutellaan, toisto. Kirjaimellisesti siirrymme pöydästä pöytään ja meikäläinen on jo monta päivää vain esittänyt juovansa viinit, hieman huulia kostuttaen ja pääosan lasiin jättäen.

Tämä reissu on varmaan poikkeuksellisen kostea sikäli, että E on ensimmäistä kertaa käymässä Ranskassa neljään vuoteen ja juhlimme lisäksi E:n äidin pyöreitä vuosia, eli juhlia on kalenterissa enemmän kuin laki sallii kaikkine mahdollisine jälleennäkemisineen ja virallisine kekkereineen. Tähän mennessä tapaamani ranskikset ovat kaikki olleet näköjään sitä mieltä, että mitä iloisempi tapahtuma, sitä enemmän siihen kuuluu alkoholia, eli ilon mitta on juodun viinin (tai rommin, viskin, liköörin tms.) volyymimäärä. Rankkaa, etenkin kun en itse ole koskaan ollut kovasti alkoholin perään, pari lasia bubblyä eli kuohuviiniä kerrallaan alkaa olla maksimi.

Vaikka tällaiset jatkuvat syömingit alkavat näin kahden viikon mitassa ahdistaa, pidän ranskalaisista pöytätavoista ja sosiaalisuudesta. Poskisuudelmat ovat avautuneet ihan uudella tavalla nyt kun huomasin, että ne ovat erinomainen ice breaker. Kun uusi ihminen tulee paikalle, tälle suikataan aina kahdesta neljään poskisuukkoa (riippuen henkilön kotiseudusta eli moneenko on tottunut) ja sanotaan oma nimi esittelyksi. Kun heti alkuun lähennyttään näin fyysisesti, on itse asiassa helppoa alkaa säveltää jutunjuurta, kun toinen osapuoli ei tunnu niin vieraalta.

Suomalaisissa (vieraiden) kokoontumisissa ensimmäinen tunti - ellei koko tapahtuma - on usein enemmän tai vähemmän häkeltynyttä seinillekatselua, jos kaikki eivät oma-aloitteisesti kättele ja esittäydy vaan himmailevat vain samassa tilassa: jos jää ei murru heti alkuun, sitä on vaikea sulattaa tapahtuman / sukukahvittelun tms. edetessä.

Näin kahden viikon jälkeen tosin suomalaisesta alkaa kuoriutua esiin epäsosiaalinen metsien mörkö, sillä tälläkin hetkellä naputan tätä tekstiä huoneeseemme lukkiutuneena, kun E sosialiseeraa aamuauringossa terassilla lauman kavereita kanssa. Tusina opiskeluaikaista kaveria kerääntyi tänne E:n äidin kotiin eri puolilta Ranskaa ja Belgiaa ja ovat nyt pari päivää (sekä iltaa ja yötä) vaihtaneet kuulumisia.

Yritän pyöriä porukassa mukana sen minkä jaksan toisaalta kohteliaisuudesta, toisaalta kiinnostuksesta, mutta kumpaakaan ei pysty pitämään loputtomiin yllä, kun kielitaito ei riitä kunnolliseen kanssakäymiseen ja jutunaiheet liikkuvat muutenkin kymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa sekä mitä kullekin on sittemmin tapahtunut. Välillä - usein - olo on kuin olisin juuttunut katsomaan vieraskielistä telkkaria ilman tekstitystä...

Ymmärrän ranskaa jonkun verran eli pysyn jotenkuten kärryillä, välillä paremmin, välillä kokonaan kärryiltä pudoten. En kuitenkaan pysty juuri osallistumaan muuten kuin englanninkielisillä välihuudahduksilla ja nauramalla oikeissa raoissa. Ymmärtäminen vaatii kuitenkin täysimääräistä keskittymistä ja se on vaikeaa etenkin taustamelussa. Myös keskittymisen ylläpito skarppina minuutista ja tunnista toiseen on sellaista aivojumppaa että ei pysty, ei kykene vuorokautta ympäri.

Mikseivät E:n kaverit puhu englantia sitten, kohteliaisuudesta? Tästähän ranskalaisia yleensä syytetään, että he ylpeästi ja ylenkatseellisesti puhuvat omaa kieltään ulkomaalaisen seurassa. No, onko se itse asiassa kovinkaan ihme? Tiedän kokemuksesta, miten hassulta tuntuu puhua suomalaisille kavereille englantia vain yhtä ulkkaria varten: kuulumisten vaihto aiheista ja ihmisistä, joita ulkkari ei edes tunne, tuntuu todellakin pöljältä englanniksi vain kohteliaisuuden nimissä - vaikka suomalaiset kyllä kiitettävästi näin tekevätkin.

Todennäköisin syy on kuitenkin kielitaidon puute. Ranskalaiset eivät juurikaan saa harjoitusta englannin puhumisessa: tv ja elokuvat dubataan ja kiitos Ranskan siirtomaamenneisyyden eli entisten alusmaiden niin Etelä-Amerikassa, Karibialla, Tyynellä Merellä, Afrikassa kuin Kaukoidässäkin, myös matkustelu ympäri maailmaa onnistuu ranskaksi, vain muutamien eng. fraasien varassa.

Moni ranskalainen ymmärtää englantia jonkun verran, etenkin jos sitä puhuu hitaasti, mutta harva pystyy vastaamaan etenkään monimutkaisia asioita. Näyttää siltä, että ranskalaiselle englannin puhuminen on kuin ruotsin puhuminen suomalaiselle. Teoriassa sitä pitäisi osata, koska sitä päntätään koulussa, mutta monikaan ei oikeasti osaa eikä myöskään uskalla tai kehtaa yrittää väärinpuhumisen ja naurujen pelossa.

Olen tässä parin viikon mittaan oppinut arvostamaan jokaista yritystä, jonka englanniksi kuulen, sillä se on paljon enemmän kuin mihin itse pysty tai kehtaan ranskaksi - juurikin sen saman väärinpuhumisen pelossa. Eli ensi kerran kun matkustat Ranskaan ja urputat englannin puutteesta - ajattele kaikkia ruotsalaisia turisteja (tai suomenruotsalaisia) jotka voisivat vaatia sinua keskustelemaan kaikesta ruotsiksi. Onnistuisiko? ;)

Kulttuurierohavaintoja seuraa pian, jahka löydän lisää omaa aikaa. Nyt näyttää siltä, että juurikin kohteliaisuuden nimissä on paras taas palata ranskaa oppimaan eli muiden seuraan...

Alla havaittua ympäristöä eli anoppilan pihamaata sekä perusaamupala.

Näin toteutetaan unelma

Aiempaan postaukseeni Mitä sinä haluat elämältä? liittyen: seuraa erittäin subjektiivinen ohjeistus siihen, miten toteutetaan unelma, perustuen omiin ja kavereiden kokemuksiin, sekä Suomalaiset Australiassa - facebook-ryhmästä ammennettuihin huomiohin. Lista joko toimii tai ei toimi kaikille, mutta hei, mitä hävittävää testaamisessa on?

1. Tunnista unelma. Moni meistä elää jonkinlaisessa sumupilvessä, jossa vähän sieltä täältä ahdistaa ja ei tunnu hyvältä tai oikealta, mutta mikä se ratkaisu tuntemuksiin olisi, ei ole oikein selvää. Työ ei huvita tai ei tunnu mielekkäältä. Pomo on *****. Puoliso, koti, lapset, harrastukset, ura, elämä tökkii muuten vaan. Ahdistaa. Väsyttää. Ärsyttää. Ehkäpä vika ei olekaan ympäristössä tai muissa ihmisissä, vaan omassa itsessä. Eli siinä, ettei ole vielä tunnistanut, mitä oikeasti elämältään haluaa.

Itse elin vuosia Suomessa tässä kuvatussa sumupilvessä, ja vaikka päällisin puolin kaikki oli hyvin - minulla oli kodikas vuokrakämppä, ok parisuhde, perhe lähellä, aina töitä, vaikka työsuhteiden laatu olisi voinut olla pysyvämpi ja turvallisempi... silti ahdisti.

Itseäni ahdisti jo lähtökohtaisesti Suomi, eli ilmasto ja säätilat, sekä osin siitä johtuva negatiivinen, kyyninen tai muuten vain kettuuntunut ilmapiiri ja "ei kannata yrittää mitään (uutta ja erilaista), ei onnistu kuitenkaan" -yleisajattelutapa. Ennen Australiaan muuttoa olin muuttanut monta kertaa Suomen sisällä ja kahdesti ulkomaille, joten ulkomaille muutto sinällään ei pelottanut tai tuntunut ylivoimaisen hankalalta, päinvastoin se tuntui mahtavalta uudelta avaukselta ja seikkailulta.

Itse tunnistin omaksi unelmakseni maisemanvaihdon, uudet seikkailut, aurinkoisemman ja kesäisemmän ympäristön, sekä letkeämmän ilmapiirin, jossa on tilaa olla oma itsensä, millaiseksi se oma itse sitten vuosien mittaan paljastuu tai muotoutuu.

En myöskään tuolloin ennen vuotta 2011 tajunnut, miten paljon minua vaivasi alitajuisesti se, että Suomessa vähätellään ns. henkisiä tai pehmeitä arvoja kuten taidetta, filosofiaa, henkisyyttä, kauneutta, leikkimielisyyttä, onnellisuutta ja sydämen sivistystä. Ei Australiakaan mikään antiikin filosofian kehto ole, mutta jotenkin täällä vähemmän aktiivisesti tallataan ko. aiheita. Elämästä nauttiminen ja onnellisuus perheen, suvun ja ystävien kesken on ausseille tärkeää ja erilaisia elämänarvoja ja elämäntapoja hyväksytään laajempi kirjo.

2. Löydä suunta. Onnittelut, olet tunnistanut, mitä oikeastaan elämältä haluaisit, oli se sitten matkustelua, parempi parisuhde tai harmonisempi perhe-elämä, uranvaihto tai oman yrityksen perustaminen (tai jotain aivan muuta). Eli askel 1 on suoritettu. Mutta. Jälleen, moni meistä odottelee vuosia, että tilanne paranisi jotenkin itsestään. Ehkäpä pomo vaihtuu, tai työpaikkakiusaaja vaihtaa työpaikkaa, tai taloustilanne paranee, jotta uskaltaa ottaa yrittäjäriskin, tai iskee inspis kirjoittaa se kirja, josta olet aina haaveillut.

Voin kertoa. Ei vaihdu, ei muutu, ei iske - koskaan ei tule täysin turvallista, riskitöntä ja helppoa hetkeä tehdä jokin suurempi elämänmuutos. Tilannetta on pikkupakko itse aktiivisesti muuttaa.

Esimerkiksi ulkomaille muutto erittäin harvoin tapahtuu vahingossa tai tuurilla. Toki niitä onnekkaita on, joille työpaikka tarjoaa esim. ulkomaankomennuksen. Ja tässäpä päästäänkin asian ytimeen.

Kun tiedät, mitä tarkalleen ottaen elämältä haluaisit, on aika alkaa liikkua maalia kohti, joka päivä pienin askelin. Jokainen nettihaku, jonka teet löytääksesi enemmän tietoa asiasta, auttaa eteenpäin. Jokainen neuvo, jonka pyydät muilta jo päämäärässään olevilta tai sinne viitoittavilta, auttaa eteenpäin. Jokainen kerta, kun sanot unelmasi ääneen, auttaa eteenpäin, koska mitä useammille asiasta kerrot, sitä todennäköisempää on, että muut löytävät sinulle vinkkejä ja suuntia myös.

Ihmiset keskimäärin auttavat mielellään (paitsi latistajat, mutta heidät pitää vain oppia sivuuttamaan, jos jotain haluaa oikeasti muuttaa...) ja kertovat esim. lukemistaan artikkeleista tai löytävät kontakteja, joista voisi olla sinulle hyötyä. Unelman ajattelu ja siitä puhuminen auttavat sikälikin, että kun unelma raksuttaa alitajunnassasi, huomaat ympärillä uusia mahdollisuuksia ja keinoja kulkea sitä kohti - aivosi alkavat yhdistellä teemoja, joista voi punoa toteutuneen unelman. Itse esim. rahoitin Australiaan muuton säätiön apurahalla, jota hain ja sain tohtoriopintoihini (koska aiheeni liippaa australialaista kaupunkisuunnittelua).

Harmillisesti tämä vaihe on yhtä aikaa sekä hieno mahdollisuus, että pahin sudenkuoppa. Siinä vaiheessa, kun pelkkää tietoa hakee, käy helposti niin, että tieto lisää tuskaa: unelma saattaa alkaa näyttää mahdottomalta ja jää vain suunnittelun tai puheen asteelle. Tässä tulee vaihe, jossa karsitaan jyvät akanoista. Mutta. Ei ole olemassa montakaan oikeaa syytä, mikset juuri sinä olisi myös jyvä akanan sijasta, niin moni muukin on pystynyt samaan.

3. Askel kerrallaan - sisulla ja sinnikkyydellä. Tässäpä elämänkoulun luokka, jota itse olen kerrannut jo monta vuotta. Olen aina ollut kärsimätön ja malttamaton: tuhansista ideoista ja unelmista monet haihtuvat tuuleen, kun yhtäkkiä tajuan, miten monta viikkoa, kuukautta tai vuotta jonkin asian saavuttaminen vie. Mutta olen myös tajnnut sen, että harva iso(hko) muutos tai saavutus pystyy tapahtumaan yön yli - vauhdilla, eli unelmien toteuttamisessa on otettava käyttöön vuosien ellei vuosikymmenten aikahaarukka.

Esimerkki 1. Aloitin tohtoriopiskelut v. 2011, jätin ne kesken v. 2012 avioeron tuoksinnassa, mutta aloitin uudelleen v. 2015, kun elämäntilanne jälleen salli sen, että uskalsin taas pistää itseni likoon.

Kyllä, kiroilen toisinaan, että miksi menin hyppäämään uudelleen samaan porisevaan pataan, kun lähetän artikkeliluonnoksia ohjaajille ja ne tulevat bumerangina takaisin, punakynän viuhuttua. Ei lähelläkään valmista tai vakuuttavaa. Mutta ei auta, tiedonkeruu, tietojen kypsyttely ja eritoten oman ajattelun kypsyttely vievät aikaa. Jonkun mielestä olen nyt 5 vuotta tuhlannut aikaa, koska en ole jo valmistunut - ja näin itsekin ajattelin aiemmin. Mutta olen sittemmin tajunnut, että aika on suhteellinen mittari ja pääasia tässä tulisi olla mitä opin ko. matkan aikana, ei päämäärä sinällään. Mikä kiire tässä valmiissa maailmassa?

Esimerkki 2. Seuloin netistä tietoa Australiasta, Perthistä, työnhausta, viisumeista ym. vuoden-puolitoista ennen tänne muuttoa; permanent residency - viisumin hakuun kului kaikkine työvaiheineen aktiivista aikaa noin puolisen vuotta ja paloi rahaa neljä, viisi tonnia dollareina eli kolme-neljätuhatta euroa. Ei siis tapahtunut ilmaiseksi eikä helposti. Laskeskelin kuitenkin, että loppuelämän kattavana sijoituksena kyse on pikkurahasta, koska Australiassa tienaa vastaavan summan äkkiä ja nyt on tie auki asua Australian auringon alla aina.

Esimerkki 3. Rakastan tarinoita ja lukemista ja olen aina halunnut olla kirjailija, mutta tietenkään minulla ei ole ollut moiseen aikaa ja inspiraatiokin on odottanut itseään.

Puolitoista vuotta sitten tajusin, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, että minulla olisi laajasti ja jaktuvasti ekstra-aikaa tai päivittäistä inspiraatiota kirjoittaa. Kirjailijaksi tullaan vain kirjoittamalla, joten tuumasta toimeen, joka päivä pari sivua kerrallaan. Nyt minulla on valmis Da Vinci-koodi-tyylinen seikkailu/trilleriromaani käsikirjoitettuna teemalla "mystinen arkeologinen löytö Suomen Lapissa", joka toki vaatii vielä editointia ja puhtaaksikirjoittamista ennen kuin alan lähestyä kustantajia.

Kaikkein tuskastuttavinta prosessissa ei ole ollut itse kirjoittaminen, joka jopa hieman yllättäen on hauskaa ja antoisaa puuhaa, kun siitä ei tee itselleen mörköä. Tuskastuttavaa on ollut oma asenne - epäonnistumisen pelko. Entä jos kirjasta tulee täysi susi? Entä jos se ei kiinnosta ketään? Entä jos sille nauretaan? Entä jos sitä ei julkaista? Entä jos saan murskakritiikkiä? Entä jos koko hommasta ei loppupeleissä tule mitään, ja hukkasin vain aikaa? Entä jos koko unelma ei ole saavutettavissa? Mutta...

Entä sitten? Sitten joko totean, että en ole Dan Brown. Tai todennäköisemmin: kirjoitan uuden. Olipahan harjoituskappale alkuun. Vain harjoitus tekee mestarin.

Elämässä ei ole käytännössä yhtään asiaa, joka on pomminvarma menestys jo syntyessään. Kyllä, on täysin mahdollista, että unelman tavoittelu on ajanhukkaa sikäli, ettei se koskaan toteudu. Mutta: jokainen unelma tai saavutus on prosessi, jota on joka askeleella varjostanut epäonnistumisen riski. Jos ei riskiä edes ota, ei taatusti voita. Tsemppiä unelman toteuttamiseen!

Näin toteutetaan unelma: kuvittele itsesi rakettiin. Ota suuntima, löydä maali. Laukaise raketti kohti maaliasi ja taita matkaa sitä kohti metri, merimaili tai vaikka valovuosi kerrallaan. Sisukkuus palkitaan. Tintin raketti Cottesloen Sculpture by the Sea - näyttelyssä 2016.

Mitä sinä haluat elämältä?

Vietin eilen synttäreitäni ja näin vuotta vanhempana ja viisaampana mielessä pyörii jos jonkinlaisia elämänopetuksia, joita tähän mennessä olen kerännyt. Seuraa hieman "diipimpää" pohdiskelua normibloggaukseeni nähden sekä elämänviisauksien jakoa tyyppiä life coaching: Anun Filosofointinurkka.

Olen viime aikoina miettinyt paljon hindujen käsitettä maya, illuusio.

Se tarkoittaa valheellista erillisyyden tunnetta, vaikka me kaikki olemme yhtä ja samaa. Hindujen mukaan yhden ja saman jumalallisen voiman ilmentymiä, ja länsimaisen fysiikan, biologian ja psykologian termein - olemme kaikki yhtä ja samaa universumia ja sitäpaitsi saman lajin edustajina itse asiassa aika samanlaisia pohjimmiltamme, näennäisistä eroista huolimatta. Kaikilla on unelmia, toiveita, pelkoja ja suunnitelmia, ja kaikki rakastavat jotakuta tai jotakin ja pelkäävät tai "vierastavat" jotakuta tai jotakin.

Maya eli illuusion tai näennäisyyksien verho on ollut mielessäni siksi, että näin "vanhemmiten" alkaa tajuta, millaisia illluusioita itse kukin rakentaa, sekä henkilökohtaisella tasolla että yhteiskunnan ja maapallon tasolla. Erityisesti:

Raha. Rahasta voisi kirjoittaa esseitä, sillä käytännössähän rahan ei tulisi olla muuta kuin arvon mitta ja vaihdon väline, mutta nykymaailmassa se on tuote, jota pankit myyvät lainoina.

Suomen Pankki (muiden tahojen mukana) myöntää, että pankit eivät välitä rikkaiden rahoja lainaajille, vaan luovat uutta rahaa kirjanpitokeinoin jokaisen lainan yhteydessä: kun ostat asunnon, pankilla ei ole holvissa odottamassa satoja tonneja, vaan he kirjaavat asuntosi taseeseen omaisuudekseen. Nyt he omistavat asunnon verran arvoa, jonka lainaavat rahana sinulle. Sama asunto siis on seka kiinteistönä että rahana pankin kirjoissa. Käytännössä siis lainaat itseltäsi, mutta pankki perii korot välistä ja näin tekevät jättivoittonsa.

Näin rullaa koko nykyinen talous, eli mikään raha, joka pankista lainataan valtion, yritysten tai yksityisten toimesta, ei ole sijoittajien tai rikkaiden säästöjä - talletusten välittämisen kieltävät jo pankkisäännöt.

Kun tajuaa, että raha syntyy velasta ja on itse asiassa myytävä tuote, rahan puute kuulostaa aika kornilta ongelmalta. Rahaa saa maailmaan niin paljon kuin sitä haluaa olevaksi lainata - ja lainoja voisi tuottaa myös oman maan keskuspankki (kuten tapahtuikin ennen EU:ta), jolloin valtio ei olisi jatkuvasti rahapulassa. Anyhow, tämä osa mayaa ei ole se, mikä eniten ihmetyttää, vaan se, miten paljon raha ohjaa käytöstä vauvasta vaariin ja yksilöstä kansakuntiin.

Kun nuori suunnittelee uravalintaa, hänen on väistämättä mietittävä, mikä tuottaa rahaa. Kun aikuinen/aikuisempi miettii työpaikan- tai alanvaihtoa, on hänenkin tehtävä päätös rahan mukaan. Bisneksiä perustetaan siltä pohjalta, mikä tuottaa, ja valtion budjetti laaditaan siten, että menoja olisi mahdollisimman vähän - vaikka siinä jäisivätkin köyhät ja heikot jalkoihin ja veneestä.

Raha ei kuitenkaan kerro juuri mitään siitä, mikä on arvokasta. Arvokasta on, mikä itsestä tuntuu oikealta ja antaa kanavan auttaa muita. Se, että joku maksaa (paljon) palvelusta tai tuotteesta, ei takaa, että palvelu tai tuote on arvokas tai edes laillinen. Maailman suurimpia rahantuottajia ovat asekauppa, huumeet ja ihmiskauppa, ja rahantienaus ei todellakaan noilla aloilla paranna saati pelasta maailmaa.

Raha, sen tienaus tai menetys sanelevat mielestäni aivan liikaa kaikkien elämää. Moni arkailee esim. välivuoden pitämistä tai downshiftaamista, koska ensinnäkin mietityttää, pärjääkö taloudellisesti, ja toisaalta niistä saa silmilleen sellaista kuraa Suomessa, että oksat pois. Jos ei ole joka hetki taloushyötyä maksimoiva muurahainen, on tallaamisen arvoinen.

Sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä oikeasti on arvokasta - kuten uuden oppiminen, elämänkokemukset, kypsyminen ja viisastuminen ihmisenä - tuijotetaan vain rahakäppyröitä ja sitä, montako veroeuroa jää saamatta, jos Heikki ja Helinä lähtevät kiertämään maailmaa rinkat selässä vuodeksi. Se, mitä H&H voisivat oppia ja tuoda takaisin Suomeen uusina ideoina, energiana ja motivaationa ei näyttäydy kellekään, koska sitä ei voi välittömästi mitata rahassa. Mikä on logiikkana aivan päätöntä.

Sama pätee alavalintaan ja opiskeluihin. Tajuan, että jokaisen on pakko löytää se rahaa tuottava rako itselleen, koska ilman rahaakaan ei pärjää. Mutta nykymaailma muuttuu niin nopeasti, että alavalinta ei sanele loppuelämää läheskään samalla tavalla kuin aiempina vuosikymmeninä. Nykyään on uusia ammattikuntia, jotka eivät perustu opintoihin, kuten sosiaalisen media koordinaattori/johtaja (eli blogosfräärin, facebookin ja muiden erityisosaaja) tai ammattijärjestäjä eli kotien supersiivooja ja järkkäilijä, joten tietyn alan opinnot eivät takaa rahaa, ja toisaalta tietyn alan opinnot eivät estä rahaa.

Toisin sanoen: mitä opiskelee ja tekee työkseen, tai millä alalla uransa aloittaa ja millä lopettaa, eivät välttämättä linkity paljoakaan toisiinsa, joten oma motivaatio, into ja kiinnostus ratkaisevat paljon enemmän, väitän. Rahan asettaminen johtotähdeksi ei tuo onnellisuutta, olen oppinut omasta ja muiden elämästä.

Mayaa löytyy maailmasta enemmänkin kuin vain raha ja näennäiset erot/kuilut ihmisten välillä. Yksi on perinteet ja mihin on kasvanut.

Hämmästelen joka päivä sitä, miten moni lokeroi itsensä jumiin elämään, josta ei pidä, vain siksi, että olettaa muiden odottavan tätä häneltä.

Milloin pitäisi valita tietynlainen partneri, milloin työ, milloin elämäntapa/uskonto/perinteet/tavat ja käytös muuten. Joissain tapauksissa suku, ystävät, naapurit, työkaverit ja yhteiskunta painostavat elämään tietyllä tavalla - ehkäpä tienaamaan materiaa elämänkokemusten ja viisauden sijasta. Joissain tapauksissa nämä oletukset ovat ihan omassa päässä ja muutoksia ei uskalleta tehdä siinä pelossa, että mitä muutkin sanovat, jos alan elää kuten oikeasti haluan?

Kysymys, jota olen miettinyt jotakuinkin 20 vuotta kuuluu: mitä väliä, mitä muut sanovat?

Kukin on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan, ja jos toisten odotukset eivät tee sinua onnelliseksi, miksi annat oman päätösvaltasi pois kritiikin tai naureskelun pelossa? Se on ihan kritisoijien oma ongelma, miten sinun elämäsi näkevät - ei sen tarvitse muuttaa sinun unelmiasi.

Kun viisi vuotta sitten kerroin Suomessa, että muutan pian Australiaan reppureissaajaksi irtisanouduttuani vakityöstä, sain kahdenlaista palautetta. Toisten mielestä päätös oli huikean jännä, kun taas toisten mielestä se oli vastuuttominta ja päättömintä haihattelua mitä löytyy. Kuka nyt jättää rahanansaintakeinon haahuillakseen maailmalla? Mitä siitäkin seuraa? Entä jos en löydä töitä? Entä jos en tienaa rahaa? Entä jos joudun palaamaan maitojunalla kotiin? Entä jos säästöni palavat reissaamiseen?

Entä sitten?

Minulla olisi silti kaikki ne kokemukset, opit, muistot ja ihmissuhteet, joita en olisi koskaan saanut nököttämällä tietokoneen ääressä toimistossa eläkkeelle saakka.

Unelmien aitouden mittaa mielestäni se, miten paljon vaivaa on valmis niiden eteen näkemään. Jos Kalle ja Kaisa haikailevat Suomesta muuttoa, mutta eivät saa sitä aikaan, koska on tämä oma talo tai hyvä vuokrakämppä, on työpaikat, on kaveripiiri, on sukulaiset, on tulossa tärkeitä sukujuhlia, on ylenemismahdollisuus; kun taas ulkomailla viisuminsaanti on epävarmaa, työpaikan saanti on epävarmaa, entäs jos menee pieleen... silloin maastamuutto ei ehkä ole Kallelle ja Kaisalle sopiva unelma.

Sen tunnistaminen, että itselle sopivat tietynlaiset unelmat ja toisille toisenlaiset, auttaa jo pitkälle. Ehkä elämää voisi silti virittää enemmän onnellisuutta tuovaan muotoon, kuten matkustella ja lomailla muuten enemmän, panostaa isommin onneatuoviin harrastuksiin, tai ottaa kaiken irti siitä, että saa asua lähellä sukua ja kavereita, kauniissa kodissa.

Millaisen elämän sinä haluaisit, jos raha ei olisi este?

Mitkä ovat tämän unelman keskeiset elementit? Itsenäisyys? Vapaus? Rakkaus? Merkityksellisyyden tunne? Haasteiden voittaminen? Rauhassa eläminen? Uusien asioiden kokeminen? Kiinteät suhteet läheisten kanssa?

Miten tuon elämän tai palasia siitä voisi saada ihan ilman rahamuutoksiakin? Mitä sellaista jätät tekemättä joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi, jota itse asiassa voisit tehdä, jos suunnittelisit ja budjetoisit toisin, etkä pelkäisi, mitä muut sanovat? Tai mitä sellaista teet säännöllisesti, mitä et oikeasti halua, mutta teet miellyttääksesi muita tai välttääksesi ongelmia tai kritiikkiä?

Olen kävelevä esimerkki siitä, että arkikin voi olla lähestulkoon juhlaa, jos vain tunnistaa oman onnellisuutensa lähteet ja elää niiden mukaan, välittämättä muiden mulkoilusta :)

Mihin lokeroon sinä istut elämässä, ja oletko siihen tyytyväinen? Tulisiko lokeroa muuttaa, laajentaa tai vaihtaa tykkänään toiseen? Tai astua ulos koko lokerointiviidakosta? Kansallismuseo, Melbourne, lasten taidenäyttely.

Top 10 Australian normiasiaa, joita ei kohtaa Suomessa

Viimeksi kirjoitin Suomessa perin juurin tavallisista asioista, joita ei Australiassa juuri näe, jos lainkaan. Mitä löytyy, jos asetelma otetaan tarkasteluun toisinpäin? Tässäpä lista yleisistä Australian asioista, joita ei juurikaan kohtaa Suomessa. Eivät siis suomalaisille täysin tuntemattomia, mutta eivät kyllä yleisiäkään!

To 10 Australian normiasiaa, joita ei näe Suomessa

Ei tärkeysjärjestyksessä.

1. Punajuuri hampurilaisen täytteenä. Aussit jostain syystä ovat sitä mieltä, että nääh suolakurkku, kyllä etikkaista punajuurta hamppariin tarvitaan! Pikkelsöityä punajuurta löytää usein myös  sandwichien täytteenä, sekä patongeissa. 

Itse jopa pidän punajuuresta silloin tällöin syötynä, mutta en yhtään tykkää siitä voileivän välissä. Hampurilaistakaan se ei sanottavasti paranna. E on lähes kaikkiruokainen, mutta muutamaa asiaa hän inhoaa: keitettyjä munia, perunasalaattia ja punajuuria. Eli hampurilaista tilatessa on paras varmistaa, ettei siellä ole tätä kaikkien aussien herkkua kätkössä. 

2. Fish and Chips. Kala ja ranskikset. Näitä kojuja on ihan joka paikassa, pienimmästä tuppukylästä kaukaisimpiin lähiöihin, ja etenkin rantakaupunginosissa yksi per kortteli, näyttää. Jos Suomessa joka lähiöön kuuluu pizzapaikka, täällä joka lähiöön kuuluu fish and chips-paikka. 

Kalapala on yleensä isohko, mehukas file, leivitettynä ja upporasvassa paistettuna. Ranskikset ovat mitä vain väliltä taivaallisia kultaisia lohkoja - hieltä maistuvia nahkeita suikuloita. Hyvän fish and chips-paikan löytämisessä auttavat nettiarvostelut, ettei vahingossa joudu hikiranksispaikkaan. Fish and chips kuuluu maustaa etikalla, suolalla ja pippurilla, ja on syntisen (rasvaista ja) hyvää, kun laatua löytää!

3. Viinitilat. Helposti ymmärrettävistä ilmastollisista syistä suomalaiset eivät harrasta viinitiloilla kiertelyä. Erittäin monen ison aussikaupungin lähellä on viininviljelyalue, jonne kaupunkilaiset mielellään ajavat viikonloppuisin maistelemaan viinejä ja syömään viinitilojen ravintoloissa. Toki seuduilla viljellään ja myydään muutakin, joten viinitilakiertelyä rytmittävät myös visiitit esim. oliiviöljytilalla, saippua- tai kynttilätehtaalla, suklaatehtaalla, jäätelötehtaalla tai olut- ja siideripanimoissa. 

Perthin läheltä löytyy Swan Valley ja hieman kauempaa etelästä laajempi viininviljelyalue Margaret River. Ne ovat erinomaisia irtiottokohteita, ja esimerkiksi näin pitkän viikonlopun vietto Margaret Riverillä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Joka ikinen hotelli, hostelli, mökki ja vieraspatja AirBnB:ssä oli loppuunmyyty, kun niitä viime viikolla Mgt Riveriltä katselin. 

4. "Kuivasauna" uimahallin allasosastolla. Harrastamme talvisin uintia E:n kanssa (koska kylmemmällä säällä tekee mieli uimahallin höyrysaunaan ja porealtaaseen...) ja talviharrastuskausi korkattiin eilen. Olimme jotakuinkin keskenämme uimahallissa allasvahtien kanssa, koska ihan kaikki muut ovat em. Mgt Riverillä. Kaikissa näkemissäni täkäläisissä uimahalleissa sauna on allasosaston puolella, se on sekasauna ja sinne mennään uikkarit päällä. Yleensä aina on tarjolla höyrysauna eli turkkilainen sauna, ja kuivasauna eli suomalainen sauna ilman löylynheittomahdollisuutta. 

Löylyn heitto on kielletty, koska "vastukset kärähtävät kiukaasta". Jaa. Joskus joku rebel ruikkaa löylyä juomapullostaan, kun uskoo, ettei allasvahti näe. Itse viihdyn paremmin höyrysaunassa, koska kuivasaunassa lähinnä ahdistaa. Ei sitä ole kuivaksi tarkoitettu, mur! Täällä myös pitää erikseen ostaa saunalippu, eli pelkällä allaslipulla ei saa saunoa (ellei onnistu livahtamaan sisään allasvahdin näkemättä). 

5. Hot cross buns. Tässäpä aussien pääsiäisherkku, jota he syövät samalla innolla ja hartaudella kuin suomalaiset mämmiä. Käytännössä nämä ovat aika samanlaisia kuin suomalaisten voipulla rusinoilla. Pullat kuuluu lämmittää uunissa, halkaista ja syödä voin kanssa. Hot cross bunseja myydään vain pääsiäisen tienoilla (tosin myynti alkaa joka vuosi aiemmin ja aiemmin...) eli näitä ei saa vuoden ympäri paitsi itse leipomalla. Pullien päällä on jauhovesiseoksella tehty risti. 

Itse en tajua, mitä erikoista hot cross bunseissa on ja miksi niitä hypetetään joka pääsiäinen. Mutta eipä varmaan moni ulkomaalainen ymmärrä, miksi Suomessa intoillaan mämmistä tai vaikkapa runebergintortuista ja miksi niitä ei voisi syödä vuoden ympäri. 

6. Bleach eli kloori pesuaineena. Suomessa mielestäni luotetaan Mäntysuopaan ja muihin kohtuullisen mietoihin pesuaineisiin, kun Australiassa (ainakin Perthissä) käytetään yhä niinkin jytkyjä aineita kuin kloori, joka on syövyttävää ja myrkyllistä. Tosin sitä on melkein pikkupakko käyttää esim. suihkukaapin pesuun, sillä normaalisti käyttämäni Earth-sarjan kasvipohjaiset ja myrkyttömät pesuaineet eivät pure samalla teholla homeeseen ja kalkkijäämiin. 

Tämän tuotteen kanssa saa olla todella varovainen, koska pienikin nuuhkaisu alkaa pyörryttämään, eli järkkyä myrkkyä on. Kauhistelen joka kerta tätä käyttäessäni (max. 2 kertaa vuodessa), miten se päätyy jätevesiin - ei voi olla terveellistä. T: muista homeenpoistovinkeistä kiitollinen!

7. Lämpölamppu kylppärissä. Näitä ei ole joka talossa, mutta on kuitenkin kohtuullisen yleinen mielestäni. Eli kylppärin katossa on tuhottoman kuumat hehkulamput, joiden alle voi mennä kuivaamaan itsensä suihkun jälkeen, ja jotka ainakin teoriassa auttavat tilan kuivumista. Lattialämmitys, tuo hitsin paljon energiatehokkaampi tapa kuivattaa ja lämmittää pesutila, ei ole täällä tavallinen - yhtään en ole vielä itse nähnyt. 

8. Kattotuuletin. Tämä vehje toki Suomessakin tunnetaan, mutta ei mielestäni ole mikään joka kodin, ei ehkä edes joka kymmenennen kodin normitavara. Täällä kattotuuletin on tavallinen vanhemmissa rakennuksissa (1980-luvulla ja aiemmin valmistuneet), ennenkuin ilmastoinnin asentaminen tuli yleisemmäksi. Itselläni on kattotuulettimiin liittyvä fobia, eli en mielelläni nuku moisen alla, koska mitä jos se tippuu yöllä pyöriessään ja murskaa jalat? Ei ehkä todennäköisin skenaario, mutta pelottava silti. 

9. Ulko-ovi suoraan keittiöön tai olkkariin. En voi mitenkään käsittää tätä aussiarkkitehtien logiikkaa, että kotiin on hyvä lampsia suoraan johonkin oleskelu- tai ruuanlaittotilaan. Eteinen vaikuttaa olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, ainakin kerrostaloasunnoissa. Oman talon rakennuttavat sellaisen toki saavat. 

Jos jonkinlainen eteistila on, siellä ei ole riittävästi tilaa ulkovaatteille, kengille ja siivouskomerolle, eli usein on vain yksi kaappi, ei kahta. Siivouskomeroa ei mielestäni muutenkaan yleisesti erikseen ole, vaan kämppään pitää itse ostaa kaappi imurille jne, tai säilöä sitä makuuhuoneen komerossa. Monet aussit näyttävät säilövän kenkiään autotallissa, siivousvälineitään esim. laundryssä eli kodinhoitohuoneessa (joka astetta isommissa asunnoissa lähtökohtaisesti on), ja takkejaan makuuhuoneen komerossa. Ihme hajasijoittelua, kun kaiken voisi latoa samaan eteisen kaapistoon, puhisee suomalainen. 

10. Paukkukarkit jouluna. Aussien joulupöytään kuuluu olennaisena osana cracker, eli Aku Ankasta tuttu isoksi paperikaramelliksi naamioitu pötkylä. Sen päistä kuuluu vetää pöytäkumppanin kanssa kilpaillen niin, että pahviputki poksahtaa katki (siellä on nalli sisällä, jotta poksaus kuuluu) ja sisällä olevat hilut ja sälät tippuvat ulos. 

Sisällä on yleensä pientä krumeluuria kuten jokin hassuttelukapistus (esim. tekonaula sormeen laitettavaksi), pieni lahja (vaikkapa avaimenperä-kompassi) ja vitsi tai mietelause paperille painettuna. Lisäksi putkesta aina paljastuu silkkipaperikruunu, jota kuuluu pitää päässä ruokailun ajan. Älä kysy miksi. Jotenkin suomalaisten tonttulakeissa on enemmän järkeä kuin kruunuissa, vai olenko vain missannut jonkun olennaisen kruunuun liittyvän joulumerkityksen? Itämaan tietäjien kruunut?

Pääsiäisherkkua tarjolla, hot cross buns. Kuva (c) Taste.com.au

Top 10 Suomen normiasiaa, joita ei kohtaa Perthissä

Tulipa mieleeni pohdiskella, mitä suomalaisille aivan tuttuja asioita Australiasta ei juurikaan löydä. Kaikki tietävät salmiakin ja ruisleivän puutteen, sekä sen, että suomalainen keksintö tiskienkuivauskaappi on yleinen vain Suomessa.

Mutta tässä top 10 arkipäiväistä asiaa, joita en ole nähnyt yhtään/montaa kertaa Perthissä. Tosin voi olla vain omien piirieni rajoittuneisuutta - eli jos jollakulla on ilmiantaa näitä, saa ilmoittaa kommenttiboksiin!

Ei tärkeysjärjestyksessä. 

1. Leikkuulauta keittiölaatikoston osana. En osaa sanoa, onko tämäkin suomalainen keksintö samoin kuin kuivauskaappi, mutta en ole vielä kertaakaan nähnyt täällä tai itse asiassa muissakaan maissa laatikostosta ulosvedettävää leikkuulautaa, joita suomalaiskoteihin yleensä kuuluu vähintään yksi, ellei peräti kaksi kappaletta.

Yleensä leikkuulautaa voi käyttää myös leipoma-alustana, ja leikkuulaudan siisteys- tahi viiltelyjälkien määrästä voi arvioida myös vuokra-asunnon ikää ja edellisen asukkaan tapoja. Täällä leikkuulauta on henkilökohtaista omaisuutta, ei asuntoon kuuluva kiintokaluste.

2. Mehukeitto eli kiisseli. Tässä on tuote, jota satunnaisen säännöllisesti Suomesta kaipaan. Saisihan sitä itsekin keitettyä pienellä vaivannäöllä, mutta ei koskaan tule saatua aikaiseksi. En tiedä, onko tämä kaikkien suomalaisten vankka tapa, vai vain oman sukuni ja perheeni, mutta kyllä mehukeittoa tai kiisseliä aina olla pitää. Sitä on kätevä lorauttaa jugurttiin tai juoda sellaisenaan.

Etenkin itse maitoallergisena en voi täkäläisiä jugurtteja syödä (täällä ei tunneta kaurajugurttia ja soijajugurttiakin saa vain kolmea makua tuplahinnalla normaaliin nähden), joten olisipa kiva joskus aamu- tai välipalaksi syödä kiisseliä. Syön tosin joka päivä pakastemarjoja tai viipaloituja hedelmiä jugurtin- ja kiisselinpuutteessa, että ehkä olen vahingossa terveellisemmällä puolella sokerin määrällä mitaten.

3. Matontamppausteline. En tiedä, eikö tamppaustelineitä tarvita, koska kokolattiamattoa on paha kiskoa irti tampattavaksi, Kyllä täällä ihmisillä irtomattojakin näkee, mutta ilmeisesti teline ja mattopiiska eivät silti ole tuttuja. Ehkäpä matot puistellaan käsin, tai vain imuroidaan? Mikä lie tilanne Australian nykykulttuurin emämaassa Iso-Britanniassa, onko siellä mattopiiskoja ja telineitä?

E:ltä kun kysyin, tietääkö hän mistä härvelistä puhun, vastaus oli joo. Mutta kuulemma Ranskassa moisia telineitä on vain maalaistaloissa jäänteinä vanhoista ajoista. Miten modernit ihmiset sitten mattonsa putsaavat? Kun selitin E:lle, että Suomessa on tapana myös pyöritellä matot hangessa talvella, tätä hän ihmetteli siivouskeinona. Mistä silloin otetaan lunta, jos sitä ei ole satanut? Miten kesällä tampataan?

4. Kylmäkellari. En ole riittävästi pyörinyt Australian maaseudulla tietääkseni, onko näitä olemassa maalaistaloissa. Täällä kaupungilla en ole koskaan kuullut enkä nähnyt kenenkään omistavan kylmäkellaria. Liekö sellaisen toimivuus kyseenalainen maassa, jossa on kolme kuukautta +35-45 ja puoli vuotta +25 kieppeillä. Suomalaisiin kerrostaloihinkin (jos enintään 1960-70-luvulta) lähtökohtaisesti kuuluva säilytystila ei siis ole täällä Down Underissa kovin tuttu.

5. Kerrostalon yhteinen pyykkinaru pihalla. Tätä en ole nähnyt vielä yhtään kertaa. En tiedä, onko naruja mahdollisesti jossain, mutta sattuu vaan aina olemaan takapihan puolella tai sen verran syrjässä, etten ole koskaan bongannut. Mutta yhteinen pyykkinaru tai pyykkitupaan kuuluva kuivaushuone ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Suomessa.

Yhteenkään kerrostaloon, jossa itse olen asunut, ei ole kuulunut sen paremmin pyykkitupa kuin pyykinkuivaustilakaan, pihapyykkinarusta puhumattakaan. Pyykkitupia eli pesukonetiloja täällä on vanhemmissa kerrostaloissa, mutta liekö oma pyykkikone tai pesulassa käyttäminen olleet aina yleisempiä kuin jaetun pyykkitilan käyttö?

6. Seinään kiinnitetyt lämpöpatterit. Näistä en mene väittämään, etteikö näitä ole olemassa, mutta en vain ole itse useinkaan nähnyt. Vanhemmissa (1970-lukua vanhemmissa) taloissa ei näytä olevan lämmitystä vakioasetuksena ollenkaan, vaan niihin pitää itse ostaa kaasu- tai sähkölämmitin (puhallin), jos lämmittää haluaa. Uudemmissa taloissa ja asunnoissa usein on reverse cycle air con eli viilentävä ja lämmittävä ilmastointi.

Vesikiertoinen patterilämmitys on asia, jollaisia - tai lähinnä sellaisen jäämiä - olen nähnyt vain hostelleissa, jotka periytyvät viime vuosisadan alusta. Onko kellään perthiläisellä seinäpatterit? Ilmoittaudu, hep! :)

7. Sälekaihtimet. Tässä toinen tuote, jota en väitä kokonaan olemattomaksi, vaan huomattavasti harvinaisemmaksi kuin Suomessa. Näin aurinkoisessa maankolkassa todentotta tarvitaan suojaa, mutta se yleisemmin hoidetaan blinds´eilla eli rullaverhoilla, tai sitten suomalaispankkien konttoreista tutuilla suikaleverhoilla - mikä lie niiden virallinen nimi on. Siis ne pystysuuntaiset kangaspaneelit, jotka kääntyvät auki ja kiinni ketjusta vetämällä.

Jos vaakasuuntaisia sälekaihtimia näkee, näkyvät Venetian blinds´it eli puusälekaihtimet olevan suositumpia kuin Suomessa tavalliset metalliset. Täällä etenkin omakotitaloihin asennetaan myös shutters´eja eli ikkunaluukkuja, jotka voi laittaa päiväksi kiinni paahteen estämiseksi, ja lomille lähtiessä lukita kiinni murtoja ehkäisemään.

8. Ikkunalauta sisällä. Kyllä täälläkin ikkunasyvennyksiä on, eli ikkuna on sen verran sisällä seinässä, että syvennyksestä muodostuu ikkunalauta. Mutta en muista kertaakaan nähneeni varsinaisia paikalleen ruuvattavia ikkunalautalankkuja kellään. Usein täällä uusissa taloissa ikkunat yltävät lattiaan saakka, joten ikkunalauta ei edes käsitteenä toimi. Ruukkukasvit laitetaan joko lattialle, seinähyllyille, senkin päälle tai siihen ikkunasyvennykseen, jos sellainen on.

9. Keskuspölynimuri. Tässä taas yksi kapistus, josta en voi vannoa, etteikö niitä olisi, en vain ole koskaan itse nähnyt. Tietääkö joku muu aussifinski keskuspölynimuriesta jotain?

10. Bideesuihku. Näitä ei ylipäätään maailmalla näe, paitsi joissain Aasian maissa. Singaporessa on bideesuihkuja yhtä varmasti vessoissa kuin Suomessakin, mutta muualla reissatessa en ole niitä nähnyt, en Euroopassa, en Kanadassa, en Australiassa. En voi ymmärtää, mikseivät muut maat ole ällänneet bideesuihkujen kätevyyttä - kyllä olo tuntuu huomattavasti hygienisemmältä pesemällä kuin pyyhkien, etenkin tällaisessa jatkuvan hikoilun maassa! Lisäksi vessan peseminen on ekstrahelppoa, kun siihen voi käyttää suihkua huuhtelutoiminnon sijasta.

Itselleni bideesuihkun puute oli etenkin alkuun ärtymystä herättävä totuttelukysymys, mutta nyt asian yleensä huomaa vain Suomessa käydessä sekä Singaporessa välilaskuilla - ai niin, oli tämäkin kätevä keksintö olemassa maailmassa!

Ja koska näitä asioita ei Perthissä näe, en voi niillä juttuakaan kuvittaa. Alla sen sijaan kuvia Wanneroon eli yhden Perthin kaupunginosan Bali-henkisestä trooppisesta puutarhasta, josta löytyy myös minigolf-rata sekä kahvila. Käymisen arvoinen paikka! Puutarhaa vuokrataan häitä ja muita juhlia varten, eli jos olet juhlapaikkaa vailla Perthissä, kannattaa katsastaa tämä.

Ne pienet erot

Tässä vaiheessa Australiassa asumista on jo jonkinlainen riski vertailla Suomen ja Australian eroja, koska olen mahdollisesti jumahtanut jonnekin vuoden 2011 aikakuplaan, millainen Suomi on. Luotan kuitenkin yhä siihen, että lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisuuden viettäminen Suomessa jätti sen verran perustavanlaatuiset kulttuurijäljet, että niihin voi yhä vedota.

Tässäpä muutamia perusasioita, joissa suomalainen ja aussi voivat erota - huom., tosin vain perthiläisen toimistotyöntekijän eli white collar - henkilön näkökulmasta.

Pukeutumistyyli

Itse olen aina tykännyt mahdollisimman rennosta, mutta siististä asusta. Nansot, Marimekot ja kaverit toimivat siis oikein hyvin, samoin useimmiten H&M, jos löytää laadukkaampaa trikoota. 

Täällä olen tajunnut, että en voi käyttää monia lempipaitojani töissä edes casual Friday`na eli epämuodollisena perjantaina, koska ne näyttävät pyjaman yläosalta. Kukaan ei ole aiheesta vielä kommentoinut, mutta vertailu muiden asuihin paljastaa eron. Samaten se, että eräälle työkaverille oli huomautettu pyjamaisesta vaikutelmasta, kun hän ilmaantui töihin trikoopaita päällä. Kiva. 

Meillä töissä pukeutuminen ei ole edes erityisen  muodollista, vaan keskitasoa. Miehillä työasu on puvun housut ja kauluspaita, kravatilla tai ilman. Kokouksiin saattavat laittaa puvuntakin päälle, etenkin jos kokous on ulkopuolisten kanssa. Naisilla yleisin kombo on suorat housut tai puolihame, ja kauluspaita tai neule, Sen sijaan muilla toimistotyypeillä kaupungilla näkee juurikin pukuja  ja jakkupukuja, ja naisilla hyvin usein kotelo- tai tyllimekkoja, joita suomalaiset laittaisivat päälle enintään häihin - eli todella muodollisia mielestäni. 

En tiedä, tottuvatko aussit helpommin tällaiseen muodolliseen pukeutumiseen kuin suomalaiset, koska täällä käytetään koulupukuja. Pienestä asti siis kasvaa ajatukseen, että "virallisissa" yhteyksissä tulee näyttää viralliselta ja siistiltä. Itse puserrun juuri ja juuri riittävän muodollisen puolelle, koska inhoan jäykkiä ja silitettäviä vaatekappaleita. 

Huom, töiden ulkopuolella aussit eivät voisi vähempää välittää pukukoodeista. Esim. kengät ovat voluntary eli vapaaehtoinen valinta. Avojaloinkin pärjää ostarilla, autoa ajaessa ym. Lipokkaat ja varvassandaalit ovat astetta muodollisempi valinta. Samoin kaikenlaiset roikkuvat ja lötköttävät trikootopit, polyesterishorsit jne. kaikissa maailmankaikkeuden väreissä ovat ihan jees perthiläiseen makuun, joskus kaikki värit päällä yhtä aikaa. 

Hiustyyli

Tässä voin mennä vikaan, koska en tiedä, mikä on kuuminta hottia Suomessa juuri nyt. Perthin naisia näkee todella harvoin lyhyessä tukassa. Olkapäille ulottuva polkka vielä menee, mutta sitä lyhyemmät kampaukset ovat erittäin harvinaisia jostain syystä. 

Itsekin kasvatin hiukset pidemmiksi tänne muutettuani (minulla oli lyhyt, revitty polkkatukka aiemmin), lähinnä siksi, että osaavan kampaajan löytäminen oli niin vaikeaa. En tiedä, kummasta päästä kierre alkaa. Jos lyhyitä kampauksia haluavia on vähän, ehkä niitä ei pääse harjoittelemaan kampaajana? Vai ovatko muutkin tuskastuneet taitojen puutteeseen ja kasvattavat hiuksia välttääkseen asioimasta kampaajalla usein? 

Samoin perthiläisnaiset näyttävät värjäävän hiuksiaan paljon vähemmän kuin suomalaiset, tai jos värjäävät, sävy on niin luonnollinen, ettei sitä tunnista värjätyksi. 

Täältä käsin ihmettelen monien suomalaisnaisten hinkua värjätä hiukset liian tummiksi. Itsekin värjäsin hiukset mustiksi vuosikausia, kunnes lopulta kypsähdin ainaisen juurikasvun kanssa taisteluun. Ajan myötä huomasin, että auringon raidoittama kastanjanruskea on itse asiassa oikein kiva. Johtuu varmaan erilaisesta valosta - Suomen räntäsäissä ja loisteputki-sisävalaistuksessa mikä tahansa hiusväri näyttää kulahtaneelta helpommin kuin täällä, joten ehkä vahvempaa väriä tarvitaan enemmän. 

Täällä on peräti harvinaista nähdä jokin räväyttävä väri, mukaanlukien punainen. Suomalaiset - etenkin naiset - ovat itse asiassa aika rohkeita hiustyyli-, hiusväri- ja raidoittajakokeilijoita, ja usein yhdistävät lookkiin myös värikässankaiset silmälasit. Voi tosin olla taide- ja kulttuurialan erikoisuus, joihin suurin osa suomalaisista kavereistani kuuluu :)

Miesten hiustyylistä en osaa sen kummemmin kommentoida, paitsi että sivusta siili, päältä pidempi malli on täällä in - niinkuin ilmeisesti ympäri länsimaiden, netin perusteella. Jos haluaa hipsterimmäksi, tähän yhdistetään parta; mitä tuuheampi ja pidempi, sen cooliompi, ilmeisesti. 

Lounasvalinnat

Suomalaisuuteen kuuluvat mielestäni kiteytetysti työpaikkaruokalat ja lounasbuffetit, josta otetaan tarjottimelle salaatit, leipä, lämmin ruoka, joskus tuurilla jälkkäri sekä kahvikuppi. Perthissä tällaisia komboja ei oikeastaan näe. Buffetteja on kyllä, mutta niistä ei valikoida suomalaisen lautasmallin mukaan. Buffetista voi valita esim. kolmea erilaista currya riisin päälle, tai kolmea erilaista thai-ruokaa. 

Salaatit, leivät tai kahvi eivät yleensä tule mukaan, koska niitä ei nähdä aterian osina vaan ruokina itsessään. Voileipiä (sandwichejä) myyvät eri paikat kuin buffet-lounaita, samoin salaatteja myyvät eri paikat (tosin voileipiä ja salaattia voi saada samastakin kojusta), ja kahvia jälleen eri paikat. Kahviin erikoistutaan täällä, ja kahvipannusta myytävää kahvia ei näe missään. 

Jokainen kuppi valmistetaan erikseen kahvikoneella, tuoreista pavuista jauhaen. Tämä vie tietenkin enemmän aikaa kuin asiakkaan itse kaatama kahvipannukupillinen. Jos joku lounasbuffetti yrittäisi buustata myyntiä kahvipannulla, en usko, että se auttaisi asiaa - saattaisi jopa karkottaa asiakkaita! Kahvikonetta huonompi vaihtoehto on kahviautomaatti, jollaisia näkee lähinnä työpaikoilla ja enintään huoltoasemilla. Monikaan kahvila tai lounaspaikka ei kauaa pysyisi pystyssä, jos he yrittäisivät rahastaa kahviautomaattikahvilla! 

Lapsiystävällisyys ja suhde alkoholiin

Nämä kaksi asiaa eivät ensinäkemältä kuulu yhteen, mutta täällä kuuluvat, hieman mutkan kautta. Aussit ovat tapaamistani kansallisuuksista perhe- ja lemmikkirakkaimpia. Lähes kaikilla on vähintään yksi koira ja/tai kissa, monesti useampia. Lapsiin suhtaudutaan erittäin ystävällisesti ja esimerkiksi vanhempainvapaalla olevat työkaverini käyvät vapaan aikana työpaikalla tervehtimässä kollegoja lasten kanssa parin kuukauden välein. Ihan vaan esittelemässä lapsia kollegoille ja toisinpäin. Tällöin koko toimiston meno pysähtyy siksi aikaa, kun kaikki kerääntyvät lepertelemään pallerolle, oli tämä aivan vastasyntynyt tai taaperoiän jo ylittänyt. 

90% ravintoloista suhtautuu ystävällisesti lapsiin ja jopa baarit ja pubit päästävät pienetkin lapset sisälle aikuisten seurassa. Täällä on perinjuurin tavallista nähdä koko perhe vauvasta vaariin pubilounaalla sunnuntaina - pubit tosin lähtökohtaisesti ovat enemmän mallia Rosso kuin Kontulan Lähiö-Ruusu. Myös tapahtumat 90%:sti suunnitellaan lapsiperheiden ehdoilla ja päiväsaikaan on aina lapsille suunnattuja tai sopivia tapahtumia. Iltaohjelma (esim. klo 21 tai 22 lähtien) ehkä enemmän aikuisille suunnattua. Niinpä täällä näkeekin esim. ulkoilmakonserteissa, -elokuvissa ja melkeinpä missä vain kekkereillä runsaasti lapsia, parin viikon ikäisistä vauvoista lähtien. 

Onko juominen sitten kiellettyä näillä perhefestareilla? Yleensä ei. Erona Suomeen on, että joko tilaisuudessa on rajattu anniskelualue, jossa pitää osata käyttäytyä (känniääliöitä ja pöytään oksentajia ei siedetä), tai sitten tapahtumaan on alkoholiraja, esim. 3 pulloa olutta per henkilö piknik-kassissa. Toki ylilyöntejäkin täällä tapahtuu ja tietyt alueet kaupungeista (esim. Kings Cross Sydneyssä ja Northbridge täällä Perthissä) ovat tunnettuja siitä, ettei siellä kannata hengailla pitkälti keskiyön jälkeen, jos haluaa taatusti ehjänä kotiin. Mutta baarikadut ja tapahtumat ovat kuin kaksi eri maailmaa, eikä tapahtumien pääanti ole käytännössä koskaan holtittoman tai agressiivisen känniörvellyksen mahdollistaminen.

Bonus - käytöstavat. Aussien jokapäiväisestä small talkista, no worries-asenteesta ja yleisestä kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä olen sekä itse että niin moni muu bloggari kirjoittanut, että siitä ei sen kummempia tällä kertaa. 

Esimerkki vaatekappaleesta, jota ei omalla työpaikallani voi käyttää pyjamahenkisyyden takia. Minulla on samankaltainen Nanson Paulakukka-paita josta kovasti pidän, mutta sen käyttö rajoittuu pitkälti kotioloihin ja Suomen-vierailuihin. 

Ihan normaalia

Vaikka Australiassa asumista on pian paketissa viisi vuotta (kesäkuun alussa on anniversary), törmään edelleen kummallisuuksiin, tai sanoisinko asioihin, joihin joutuu Down Underissa tottumaan. Ainakin näin perthiläisenä, eli melko eristyneenä asukkina.

1) Puhelinriippuvuus asioinnissa. Asiointi itärannikolle eri aikavyöhykkeelle on arkipäivää, mutta aiheuttaa omat haasteensa. Perthissä ei ole läheskään joka pankin, vakuutusyhtiön jne. konttoria, vaan toimipisteet löytyvät vain itärannikolta kolmen tunnin lentomatkan päästä. Siksipä monet firmat tarjoavat/tuputtavat online-palvelua ja puhelinpalvelua, eli soitetaan automaattiin ja näpytellään numeroita, mitä asiaa.

Itse inhoan automaattipuhelinpalvelua, ja mieluiten hoitaisin kaiken sähköpostilla tai chatilla, jota jotkut firmat jo tarjoavatkin. Puhelin ärsyttää lähinnä siksi, että ensin siinä luetellaan taustatietoja (puhelu saatetaan nauhoittaa, yrititkö jo löytää vastauksen nettisivultamme, jii än ee) ja sitten puolen tusinaa erilaista palveluvaihtoehtoa, ja oma on tietenkin viimeinen (jos asiasi koskee plaaplaa, paina yksi, jos asiaa plaaplaaplaa, paina kaksi jne.). Ja sitten saa odotella säröinen pimpelipompelimusiikki seuranaan, että joku oikea ihminen vastaa. Ja jos sattui väärä valinta valikossa, joutuu aloittamaan alusta. Krääh!!

Sähköposteihin ei kuitenkaan aina vastata pikaisesti - tavallinen odotusaika on minimissään 2 päivää ja joskus ikuisuus -, eli puhelin on ainoa tapa hoitaa mitään äkkiä. Olen nyt koittanut uudelleenjärjestellä asuntolainaa eli vaihtaa halvempaan, kun edellinen pankki hilasi korkoa ylös vain puoli vuotta asiakkaana oltuamme. Uusi pankki on tietenkin itärannikolla. Lainaneuvoja on oikein herttainen ja avulias, mutta on tämä yhtä /&%¤#"!)(/&!!! kun asiat voivat viivästyä!

Olen nyt kohta kolme kuukautta vääntänyt papereita kuntoon, ja aina joku todistus puuttuu tai sitä kysytään uudestaan, tai tulee jokin viivytys, kun summat ovat papereissa väärin (ei minun, vaan pankin taholta!!). Ja kyseessä iso, tunnettu yhtiö, ei mikään eilisen teeren poikanen. Neuvoja soittaa yleensä klo 7 aamulla, koska elää itärannikon ajassa, ja sitten häntä ei saa kiinni enää iltapäiväyhden jälkeen, koska työaika on loppunut Brisbanessa. Ailuajatätä. Vähän sama, kun Helsingissä hakisi pankkilainaa Barcelonasta.

2) Yltiöpuheliaat lääkärit. Täällä lääkärit haluavat rupatella tutkimuksen / tapaamisen ajan, koska ilmeisesti hiljaa tutkiminen vaivaannuttaa joko potilasta tai lääkäriä tai molempia. Suomalainen voisi ihan hyvin istua mykkänäkin sen aikaa, kun koputellaan, tunnustellaan tai tarkastellaan.

Kävin eilen skin checkissä eli ihotarkistuksessa, jota suositellaan määräajoin tehtäväksi, kun näin polttavan auringon alla elää. Itse olen ottanut tavaksi käydä parin vuoden välein. Siinä siis lääkäri tutkii valaisevalla suurentavalla luupilla, että näyttääkö yksikään luomi vihamieliseltä, vai ihan viattomalta. Kun luomia keskivertokropassa on muutama kymmenen ellei yli sata, yksitellen tarkistaminen vie aikaa.

Eiliselle sattui erityisen puhelias lääkäri, joka aloitti small talkin jo odotushuoneesta hakiessaan ja jatkoi keskeyttämättä hyvästeihin saakka. Itselle tuli melkeinpä tunne, että mahtoikohan keskittyä tutkimukseen kunnolla, kun niin paljon kyseli ja rupatteli lomasuunnitelmistani, missä olen töissä, miten kuljen töihin, missä kasvoin jne. Luomitarkastus on muutenkin koominen tapahtuma, koska siinä suurennuslasin kuva välittyy isolle telkkariruudulle ja omia karvaisia näppyjään saa katsella tuhatkertaisena erityistarkkana suurennoksena.

Lääkärin syyni tuntuu simpanssina ololta, koska toinen tökkii ja hipelöi jokaista pilkkua ihossa, naaman lähelle painaen ja asiakseen niitä tarkastellen. Kun mukaan vielä liittää täysin epäolennaisista asioista, kuten bussireiteistä keskustelun, ainakin meikäläisellä meinaa pokka pettää koko ajan Monty Python-tunnelman johdosta.

3) Ylilupaaminen. Tämä liittyy täkäläiseen no worries - mentaliteettiin eli siihen, että mitäpä sitä stressaamaan, hoituuko joku homma sovitussa ajassa ja tavalla vai ei. Kyllä se joskus tulee jotenkin tehdyksi, nou hätä!

Näin uuden asunnon omistajana on saanut jahdata jos jonkinlaista tradieta eli työmiestä, jotta ollaan saatu keittiön välitilan lasi paikalleen, keittiönkaappien ovet fiksattua (jotka putosivat paikoiltaan....), uuni oikein kytkettyä ja niin poispäin. Yhden homman hoito vaatii keskimäärin kolme soittoa, joista yksi on asian sopimiseen tarkoitettu ja kaksi on patistelua, että teetkö vai etkö, ja jos et pian tee niin alkaa ärsyttää. Sama oli netin avaamisessa - oli jostain syystä todella vaikeaa saada netti toimimaan uudessa asuintalossa ja vaati puolen tusinaa soittoa ja saman verran sähköposteja.

Pankkilainaan liittyen: kun minulle ensimmäisen kerran soitti Brisbanesta pankista lainaneuvoja, minulle vakuutettiin, että kyseessä on mobile banker eli sellainen neuvoja, joka voi tulla kotikäynneille. No, puhelussa ei vain tullut ilmi, että banker on Brisbanessa, kun minä olen Perthissä. Eli kun myöhemmin pyysin neuvojaa kotikäynnille, tämä sanoi, että voivoi kun ei pysty täältä Brisbanesta asti.

En vieläkään tiedä, eikö neuvoja hoksannut ensimmäisen kerran soittaessaan, että olen Perthissä, vai kehuiko vain pokalla Brisbanessa tapahtuvaa palvelua, josta minä en hyötyisi. Siinä vaiheessa prosessi oli jo aloitettu ja sen verran pitkällä, että tuntui typerältä jättää lainatarjous ottamatta... huoh.

Ylilupaaminen ei rajoitu vain palveluihin, vaan ulottuu tottamaar myös työpaikoille. Koska itse olen osavaltiolla töissä, siellä noudatetaan tarkkoja sääntöjä ja vedätystä ei ole tullut vastaan, mutta E ja veljensä ovat kohdanneet jos minkälaista viheltäjää työnantajapuolella. Tavanomaisimmat lupaukset ovat "kyllä me sulle viisumi sponssataan" (ja sitten ei), sekä "kyllä me sulle tämä koulutus/kurssi/pätevyys hommataan" (ja sitten ei).

Eli jos olet uusi Perthissä ja työnantaja lupaa kaikenlaista, ota lupaukset varauksella ja vahdi, että taatusti saat palkan. Niitäkin tapauksia on nähty, jossa työnantaja lupaa maksaa tänä perjantaina ja rahoja ei kuulu edes kahden viikon päästä perjantaina.

4) Positiivisena ilmiönä kahden viikon välein oleva palkkapäivä. Vaikka olenkin raha-asioissa järjestelmällinen enkä ole taipuvainen tuhlaamaan, on kahden viikon välein maksettava palkka aivan älykätevä asia etenkin nyt, kun siihen on tottunut. On helpompi uskaltaa laittaa isompia potteja korkeampikorkoiselle säästötilille saman tien, kun tietää, että kahden viikon päästä jo tulee lisää. Samaten uskaltaa maksaa hieman isompaa asuntolainanlyhennystä, kun ei tarvitse pelätä, että loppuvatkohan rahat loppukuusta.

Ylipäätään budjetointi on helpompaa, kun uusi erä tupsahtaa fortnightly eli kahden viikon välein sen sijaan, että uutta rahaa näkisi vain kerran kuussa. Joillain aloilla, erityisesti raksalla ja ulkotöissä, palkkapäivä voi olla peräti viikoittain. Rahan tuloa ei voi estää :D

+1) Myös Cottesloen rannalla vuosittain järjestettävä Sculpture by the Sea eli Veistos Rannalla - näyttely on täällä normaalia. Alla tämän vuoden kuvasaldoa.

Nolojen tilanteiden nainen

Jos joku asia on suomalaiselle vaikea, niin se on nolouden ja häpeän sieto ja siitä ylipääseminen. Suomalainen nettisarjis Matti - Finnish Nightmares perustuu juuri tähän, erilaisten nolojen tilanteiden esittelyyn ja etenkin niiden mitättömyydelle ja naurettavuudelle nauramiseen. Kyllähän sitä itsekin tajuaa, että pienet jutut eivät ole niin vakavia, mutta silti ne nolottavat!

Mutta, jos jonkun asian oppii ulkomaille muuton – tai ihan matkustelun – myötä, niin juurikin nolostuksen voittamisen. Noloja tilanteita kohtaa jatkuvasti, ja elämän on vain jatkuttava. Lopulta oppii, että ei nolostukseen kuole; eikä se edes ollut niin vakavaa alunperinkään, kun pääsee yli siitä tunteesta, että kaikki muistavat tämän ikuisesti ja katsovat kieroon ja alaspäin.
Otetaanpa esimerkki elävästä elämästä.

Nimeltämainitsematon henkilö, joka on tai ei ole tämän blogin kirjoittaja, osti alepassin joogaan. Siis sarjalipun, jonka sai netistä puoleen hintaan tutustumistarjouksena – ehtona tietenkin, että vain yksi passi yhtä uutta asiakasta kohden. Henkilö innoissaan kävi joogassa ja pilateksessa luvatut 10 kertaa, kunnes passi meni umpeen.

Henkilö harmitteli, että kylläpä nyt jää hyvä studio sivu suun, koska normihinnat ovat liian korkeat, että henkilö ostaisi ihan oikean sarjalipun ja alkaisi säännöllisesti siellä käydä. Tuskin studio siitä kaatuu, jos sinne tulee sama henkilö uudelleen tutustumaan, itsehän myyvät halpuutuspasseja? Niinpä henkilö ovelana osti uuden tutustumispassin, tällä kertaa tyttönimellään ja etunimeä muuttaen. Tällä kertaa anonyymi henkilö ei ollutkaan Anu B, vaan Ann T. Kjähkjäh, kyllä onnistuu!

No, harmillisesti henkilön ensimmäisen passin kanssa oli ollut ongelmia ja Anu B oli joutunut soittamaan asiakaspalveluun aika monta kertaa saadakseen nettivaraussysteemin toimimaan, eli Anu B oli tehnyt itsestään erityisen muistettavan henkilön studion henkilökunnalle. Tästä Anu B ei lannistunut saati oppinut mitään, vaan kirjautui varaussysteemiin Ann T:nä. Tietenkin systeemissä oli samat ongelmat, eli varaukset eivät onnistuneet. Henkilö lähetti meiliä studiolle, pyytäen korjaamaan nettisysteemiviat.

Kun ovela henkilö oli lähettänyt meilin, hän tajusi sydän polviin valahtaen, että oli lähettänyt sen Anu B – sähköpostistaan, ja että luottokortti, jolla lippu oli ostettu, on Anu B:n nimissä. Niinpä Ann T:nä esiintyminen voisi olla hippasen haastavaa ja lievästi sanoen ei pätkän, karvan, himpun tai tipan verran uskottavaa.

Henkilö yritti paniikinomaisesti, sydämen hakatessa ja käsien hiotessa suorittaa recall-toiminnon eli perua meilin lähetyksen, mutta tietenkin Anu B:n gmail-luukusta ei tätä gmailin uutta toimintoa löytynyt, vaikka se henkilön toisesta gmail-osoitteesta löytyy (eli siitä Anu T-osoitteesta, joka olisi vielä saattanut mennä läpi teoreettisen Ann T:n osoitteena, mutta jota henkilö ei tohkeuksissaan tajunnut käyttää).

Se häpeän ja nolouden tunne, kun henkilö tajuaa, että on totaalisesti nolannut itsensä a) rikkomalla sääntöjä eli ostamalla lipun, vaikka ehdoissa luki, että vain yksi per asiakas, b) paljastamalla itse huijauksensa ja c) paljastamalla sen idioottimaisimmalla mahdollisella tavalla. Sama kuin olisi pankkiryöstön tehnyt ja sitten soittanut pankkiin omasta numerostaan, että hei unodin mun sukkahousunaamion sinne pankkiin, voitteko lähettää sen kotiosoitteeseeni, joka on tämä, kiitos?

Eipä aikaakaan kun vastausmeili tuli, ja se oli juuri sellainen, kuin henkilö pelkäsikin, paitsi että ei sisältänyt täysin avointa naureskelua, ivaa tai haukkumista. Siinä todettiin: hei Anu B, olet ostanut kaksi lippua, vaikka ehdoissa sanotaan, että vain yksi per asiakas. Emme voi auttaa, kiitos ja hei.

Anonyymi Anu/Ann nolosteli tapahtunutta kokonaisen vuorokauden, sitä makustellen ja tunnustellen. Kehtaanko mennä ulos? Kehtaanko enää mitään? Pitäisikö muuttaa maasta?

Vuorokauden jälkeen, ja kerrottuaan tarinaa riittävän monta kertaa saadakseen sen sydämeltään ja pystyäkseen nauramaan itselleen, Anu/Ann älysi, että vika ei ollutkaan nettivaraussysteemissä, vaan uhohtuneessa salasanassa, jonka sai helposti lähetettyä itselleen automaattisella viestillä. Eli Anu/Ann pääsi kuin pääsikin käsiksi joogatunteihin.

Anonyymi henkilö ryhdistäytyi, ajatteli kuin aussi (no worries, ostettu ja maksettu, tulipahan tehtyä, paras ottaa nyt hyöty irti) ja paineli joogatunnille salanimen turvin. Ja joogaili täysin onnellisena, vain pieni omantunnon pistos sydämessä.

Kolme joogatuntia kymmenen kerran passista käytettyään anonyymi henkilö muljautti nilkkansa pahasti futsal-pelissä eikä ole voinut urheilla ollenkaan kuukauteen, eli seitsemän kertaa jäi käyttämättä, koska passi vanheni. Karma läpsäytti avokämmenellä poskelle – älä huijaa. Jaaha.

Tulipahan maksettua ekstraa studiolle ja tuettua hyvää yritystä. Ja tulipahan opittua, taas kerran, että häpeästä voi selvitä ja itse on itsensä pahin vihollinen järjestääkseen itsensä noloihin tilanteisiin. Ja itse on myös itsensä paras tuki, kavereiden ja aina kultaisen aviomiehen lisäksi.

Matti (c) Karoliina Korhonen.