Verkostoituminen Australiassa

Edellisessä postauksessa mainitsin hämmästeleväni henkilökohtaisten verkostojen tärkeyttä täällä. Varmasti verkostoista on hyötyä kaikkialla, enkä uskalla vielä väittää tätä piirrettä yleisaustralialaiseksi, mutta ainakin Perthissä tuttavapiirejä pidetään arvossa monessakin mielessä. Muutamia esimerkkejä:

Kun täällä tapaa uusia ihmisiä ja sattuu mainitsemaan, että harkitsee työpaikan vaihtoa tulevaisuudessa, yllättävän moni intoutuu antamaan vinkkejä omien kontaktiensa joukosta. Yleisimmin esimerkiksi kehutaan jotain tiettyä firmaa tai organisaatiota, jossa oma poika/tytär/serkunpoika/kumminkaima on töissä ja josta kyseinen henkilö on puhunut hyvää. Avuliaimmat saattavat kaivella kännykkänsä puhelinluettelosta yhteystiedot kyseiseen firmaan, esimerkiksi tutulle henkilöstöpäällikölle.

Toim. huom. uusille tulijoille: älä koskaan ala pumppaamaan tietoja muilta tai odota automaattisia palveluksia! On äärimmäisen epäkohteliasta ja myös itsekästä odottaa jonkun toisen järjestävän töitä tai vetelevän omista verkostonaruistaan sinun hyväksesi. Avunantoa tapahtuu, jos avulias osapuoli niin kokee haluavansa/voivansa tehdä.

Kumpikaan meistä ei vielä ole tätä 'taivaasta tipahtaneet kontaktit'-menetelmää käyttänyt, eli emme ole lähestyneet näitä vinkattuja kontakteja (koska on jo työpaikat). En siis uskalla vielä sanoa, mitä lähestymisestä seuraisi. Eli suhtaudutaanko tutun kautta tulleisiin yhteydenottoihin perustavanlaatuisen suopeasti, vaiko ei. Tosin monilla isommilla organisaatioilla on monipolvinen ja aikaavievä rekrytointiprosessi, eli jonojen ohi ei välttämättä hypi edes tällä keinolla. Toki arvokasta tietoa kyseisestä puulaakista ja erityisalasta varmasti saa helpommin sitä potentiaalista työnhakua varten.

Työpaikan kokouksissa olen pannut merkille, miten paljon ihmiset nojaavat työskentelyssä henkilökohtaisiin verkostoihinsa. Esimerkki: olen  mukana viisihenkisessä toimikunnassa, jonka tehtävänä on järjestää tietystä aihealueesta sekä epävirallista että virallista kurssitusta ja osaamisen lisäystä koko henkilöstölle. Kun tätä kurssitusta ideoimme ja pohdimme käytännön järjestelyjä (esim. keitä aihealueesta voisi pyytää puhumaan henkilöstölle), kaikki muut latelivat tulemaan nimiä omista verkostoistaan kuten WA:n nuorten lakinaisten yhdistys, WA:n graafikkojen liitto jne.

Itselläni ei yllättäen ollut heittää verkostohatusta mitään, koska en ole vielä ehtinyt verkostoitua. Suomalaisena tämä henkilökohtaisen - eli työpaikan ulkopuolisen elämän - yhdistäminen työntekoon tuntuu äkkiseltään liian privaatilta ja oudolla tavalla jopa aavistuksen laittomalta. Kai se nyt jonkunsorttista nepotismia ja suosimista on, eikö? Ilmeisesti ei, vaan ihan pelkkä kulttuuri- ja tottumiskysymys. Fiksuahan se epäilemättä on ja tämä on olettaakseni tapa, joka täällä on vain hyväksyttävä ja opittava, jos menestyä haluaa.

Valtaosa työkavereistani tuntee henkilökohtaisesti valvomamme alan eli vesi- ja energia-alan firmojen henkilöstöä, eli ovat tutustuneet joko työn kautta tai jo opiskeluaikoina. Täällä työkuvioihin myös kuuluu yllättävän paljon erilaista sosialiseerausta sekä oman firman sisäisesti, että stake holdereiden eli sidosryhmien edustajien kanssa.

Olin Suomessa kolme vuotta töissä isolla ympäristökonsulttiyrityksellä ja ainoat sosialiseeraustapahtumat olivat päivittäiset kahvitunnit tottakai, sekä firman pikkujoulut. Joskus joku yritti ideoida muunkinlaista yhteistä tekemistä, kuten kajakkimelontaa tahi muuta yhteishengen nostatusta, mutta käsittääkseni tämä tempaus toteutettiin kerran ja sekin ennen minun aikaani kyseisessä puodissa.

Voi olla, että nykytyöpaikkani on poikkeuksellisen aktiivinen järjestämään yhteistä tekemistä, mutta meillä on normitapana yhteinen hyväntekeväisyys-aamutee kahden kuukauden välein, staff social lunch eli yhteinen (itse kustannettava) ravintolalounas kerran kuussa, sekä epäviralliset after work drinks tarpeen mukaan, innokkaiden määrästä riippuen 1-3 kertaa kuussa. Myös muita tapahtumia, kuten erilaisia tempauksia on aika ajoin. Puulaakisarjaurheilua on tarjolla ympäri vuoden vähintään pari tuntia viikossa halukkaille osallistujille - lentopallojoukkueemmekin palasi taas kentälle jokunen viikko sitten.

Koska on selvästi hyödyllistä kuulua - ja mielellään otan osaa - erilaisiin verkostoihin, päätin tänä viikonloppuna liittyä pariin uuteen harrastukseen (mm. lukupiiri). Pohdinnassa on vielä, että pitäisikö liittyä Perthin Skandinaavien klubiin. Skandiklubin kontaktointi epäilyttää hieman, sillä käsittääkseni virallisten Suomiseurojen ynnä muiden jäsenistö on lähempänä seniori- kuin omaa ikääni. Eipä se toki sitä sano, etteikö voisi löytyä kiinnostavia henkilöitä silti.

Olen nimittäin havainnut, miten luokitteleva suomalainen yhteiskunta on iän suhteen. Tietynikäisiltä odotetaan tiettyä käytöstä ja toimintaa lähes pelkästään oman ikähaarukkansa kanssa, ja auta armias jos lokerostasi poikkeat. Suomessa esimerkiksi asumismuoto on pätevä ikäindikaattori: kimppakämpässä asuvat vain alle kolmekymppiset ja jos kommuunista sattuu tätä vanhempia löytymään, kyseessä on elämäntapaintiaani tai muuten vaan outo epäonnistuja, kun ei ole edes omistusasuntoa saanut hankittua.

Täällä asiat eivät ole näin mustavalkoisia ja kukin asuu missä tykkää tai sattuu - toki Perthin tähtitieteellisistä vuokrista paljolti johtuen. Iästä puheenollen: minulle selvisi vasta äskettäin, että kaikki kymmenhenkisen tiimini jäsenet pomoani lukuunottamatta ovat reilusti [jopa 10 vuotta] vanhempia kuin olin luullut. Koulutetut ja itsestään huolehtivat nelikymppiset menevät heittämällä kolmenkymppisistä, koska asenne, käytös ja ulkonäkö ovat nuorekkaampia - olematta silti naurettavia - kuin enemmistöllä vastaavanikäisistä suomalaisista. Sori nyt suomalaiset, tämä erä meni täkäläisille.

Ennen kuin uppoan syvemmälle Suomi- tai muunkaan kritiikin suohon, on turvallisinta palata harrastuspohdiskeluun. Taidan verkostoitumisessakin kallistua Suomesta tutun harrastuksen pariin, (sekalaisten) kielten opiskeluun. Löytyisi japanin keskustelukerhoa - tosin japanini on niin alkutekijöissään ja se alkukin ruosteessa, että vaatisi tuntiopetuspetrausta ennen keskusteluklubia. Myös intensiivialkeet ranskasta paukuttaneena voisin jatkaa tämän kielen polulla, tai vaihtaa pidemmälle ehtineen italian opiskelun espanjan alkeisiin. Kielikylpyyn ja verkostoja punomaan mars!

Verkostoiduin itseni ja patsaiden kanssa Cottesloen rannan Sculpture by the Sea-näyttelyssä toissaviikonloppuna. Alla muita näyttelykävijöitä eli uimareita.

Koulutuksessa

Nyt kun olen viraston vakituinen työntekijä (edellyttäen, että hommaan seuraavan neljän sopparivuoden aikana permanent residency-viisumin), joudun tahi pääsen kaikkiin henkilökunnan koulutuksiin. Ja niitähän riittää. Tosiaan arkistonhallinnan peruskurssi - nettipohjainen, pari tuntia vienyt tehtäviä ja infoa yhdistellyt moduuli - piti tehdä heti ensimmäisenä työpäivänäni reilut seitsemän kuukautta sitten. Edessä ovat vielä esiiintymistaitojen hiomisen sekä powerpoint-diojen laatimisen kurssi, kielenhuollon kurssi, käsittääkseni myös kulttuurisen ymmärryksen lisäämisen kurssi (ilmeisesti osavaltio- ja valtionhallinnon työntekijöille puolipakollinen perehdytys aboriginaalien kulttuuriin), sekä mitähän vielä. Viime viikolla sain suoritettua päivän mittaisen vuorovaikutustaitojen ja palautteenannon kurssin. Eihän tässä muuta ehdikään kuin petrata taitojaan eri osa-alueilla, huh.

Etukäteiskauhukuvistani huolimatta vuorovaikutustaitokurssi oli yllättävän kiinnostava ja antoisa. Alkukammo johtui huhuista, että kurssilla näytellään erilaisia vaikeitakin tilanteita, kuten hankalan työkaverin tai pomon kohtaamista. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että olin itse eniten mukana esiintymisissä, sillä kurssille yhtä aikaa osallistuneet viisi muuta työkaveriani olivat sen verran ujoja, että heillä oli vaikeuksia saada itsestään irti suurta lavatähteä. Joten löysin itsestäni - ehkä ei sittenkään yllättäen - pahimman luokan Idols-tyrkyn, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi lähes kaikkiin ohjaajan (ihana ja mukaansatempaava naishenkilö, ex-lakimies ja ex-ammattinäyttelijä, nykyinen esiintymistaitokonsultti) kanssa esitettäviin kohtauksiin. Ah miten vapauttavaa ja hauskaa! Etenkin kun tunsin tekeväni muille palveluksen (?), kun säästin heidät esiintymisen tuskalta, ja altistin pelkästään omien näyttelijäntaitojeni katselun tuskalle. En kylläkään tanssinut tai laulanut, t. karaoke-esityksistään tarpeettoman negatiivista palautetta puolisoltaan saanut. 

Kurssilla selvisi sellaisia käytännön asioita, miksi työpaikallamme on standardiohjeena aina soittaa työsähköpostien perään. Eli ensin meilataan asia tai kysymys x, ja sen jälkeen pitäisi puhelimessa selostaa sama asia henkilölle, jolle juuri lähetin kyseisen sähköpostin. Miksi, oi miksi, kysyn minä. Ja kapinoin hiljaa tätä typerää ajantuhlausta vastaan, enkä koskaan soita, ellei ihan väkisin ja erikseen tähän vaadita tietyn sähköpostin osalta. Jos ei vastaanottaja osaa sähköpostia lukea tai siihen vastata, niin omapa on häpeänsä, ajattelen. Kurssiohjaaja kuitenkin perusteli käytännön siten, että kaikesta vuorovaikutuksesta tutkitusti jopa 80% perustuu kehonkieleen, 15% äänensävyyn ja vain 5% sanoihin. Sähköpostien mukana kaikista kommunikointikeinoista katoaa jopa 95%, joten näistä edes osa tulisi saada peliin takaisin sillä puhelinsoitolla. Vastaanottaja ei ole ehkä ymmärtänyt kaikkea meilistä tai ei ymmärrä sitä oikein, ei lue kunnolla tai tulkitsee sen sävyn väärin. Yhym, ihan hyviä perusteluja toki. Mutta herranpieksut silti, se meili on TYÖASIAA. Ihan puhdasta asiaa, joka vaatii jonkun toimenpiteen, ei sosialiseerausta ja frendailua. En selityksen jälkeenkään ymmärrä täkäläisten vimmaa pistää oma persoona ja henkilökohtaiset verkostot peliin ihan joka työyhteydessä. Tästä tavasta esimerkkejä myöhemmin. 

Kun avauduin kurssiohjaajalle näkemyksestäni, hän vastasi, että asenteeni on hyvin skandinaavinen eli suora, faktapitoinen, "työt tehdään tehokkaasti ilman tunteiluja" ja asiat asioina-pohjainen. Ja kuulemma myös selvästi persoonallisuuskysymys. Kurssilla nääs tunnistettiin jokaisen osallistujan persoonallisuustyyppi sekä sitä tukeva toissijainen tyyppi tai käytösmalli kätevästä nelikentästä. Neljä vaihtoehtoa olivat englanniksi Driver (käynnistäjä/aikaansaaja), Expressive (itsensäilmaisija), Amiable (tunnollinen ja ystävällinen) sekä Analytical (analyyttinen). Kunkin tyyppejä arveltiin ja arvuuteltiin sekä ohjaajan, henkilön itsensä että muiden osallistujien käsitysten pohjalta. Itse olin sekä ohjaajan, kurssikavereiden että omastakin mielestä kaksi ensimmäistä eli Driver & Expressive: suoraan asiaan-tyyppi, joka haluaa saada työtehtävät halki, poikki ja pinoon ilman kummempia mutkia, loputtomia kompromissikeskusteluja tai - mikä  pahinta - tunteita ja draamaa. Toisaalta Expressive-puoli kuulemma tulee läpi idealistisuutena, sosiaalisuutena ja vahvana haluna kokea yhteyttä muiden kanssa mielipiteiden vaihdon ja keskustelujen kautta. No, en käy kiistämään. Englannintaitoiset voivat tunnistaa itsensä kurssillamme käytetystä nelimallista täältä, kun taas suomeksi samaa asiaa käsitellään täällä. Suomenkielinen ei ole ihan sama kuin englanninkielinen, ja noista suomenkielisistä omat tyyppini olisivat nrot 3 ja 7, suorittaja ja innostuva visionääri.  

Oli perin kiinnostava oppia, että koska koko henkilöstö isoimpia pomoja myöten käy läpi tämän saman koulutuksen, ohjaajalla oli kattava yleiskuva koko viraston persoonallisuustyypeistä. Yleisin malli on kuulemma Amiable-Analytical eli tunnollinen ja analyyttinen; pikkutarkka ja järjestelmällinen, mutta harmoniaa toisten kanssa toivova tiimipelaaja. Varmaan ihan passeli kombo virastoon, jossa analysoidaan numeroita aamusta iltaan: sähkömarkkinoiden kysyntä- ja hintamuutoksia, vesilaitosten toimintavarmuutta, kaasukentiltä pumppaavien firmojen vuosikertomuksia, asiakastyytyväisyysprosentteja energialaitoksia kohtaan ja niin päin pois. Kurssiohjaajan mukaan kuitenkin tutkitusti parhaiten menestyvät ja toimivat työpaikat, joilla on riittävä määrä erilaisia tyyppejä. Liian samanlaiset työntekijät jäävät pahimmillaan junnaamaan käytöskategorioidensa huonoihin puoliin, kun kukaan ei niinsanotusti puhdista ilmaa tai räjäytä pattitilanteita omalla muista poikkeavalla käytöksellään. Opinkin, että virastolla on nykyään virallisena linjana huomioida tämä persoonallisuuspuoli rekrytoinnissa, vaikkei erityisiä persoonallisuustestejä teetetäkään. Selittänee, miksi kulttuurialalta vahingossa paikalle tipahtanut malttamaton suorittaja alun perinkään tuli valituksi kyseiseen organisaatioon. 

Satuin töissä mainitsemaan Suomessa yhä yleisestä Management by Perkele-tekniikasta. Aihe puhutti kovasti, koska a) ei voitu uskoa, että jossain yhä johdetaan pelolla ja huudolla sekä b) perkele-sana johti suunnattomaan intoon oppia lausumaan se, koska kuulemma ärrää siinä on mahdoton ääntää oikein. Poikkeuksen teki tanskalainen työkaveri, joka onnistui kiitettävästi kuulostamaan katu-uskottavalta suomalaiselta! Kuva Google-kuvahaulla.

Ensimmäinen kesä takana

Kesä on jotakuinkin ohi ja onkin aika pohdiskella, että miltä se sitten tuntui. Ensimmäinen kesä, josta valtaosa tuli vietettyä +35 asteen lämpötiloissa ja mojova määrä päivä yli +40:ssä. Voin sanoa, että suomalaisena on yllättävän hyvin treenannut, kun osaa saunoa. Antaa se ainakin itseluottamusta, että en minä tähän kuole. Vartti lähes sata-asteisessa saunassa vastaa rasitukseltaan kokonaista päivää neljänkympin huitteilla, arvelen. Edellyttäen, että neljästäkympistä pääsee säännöllisin väliajoin ilmastoituihin sisätiloihin ja muistaa nestetankata itseään uskollisesti. Mitä tästä opimme? Ainakin nämä.

1) Suostu asumaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa asunnossa, jossa ei ole ilmastointia. Tunnen aimo määrän ihmisiä, jotka ovat tähän pystyneet eivätkä ole edes hikoilleet itseään ameeboiksi, mutta itse en suostuisi, piste. Ilmastointi kylläkin maksaa siksi, että yleensä hivenen 'luksuksempana' pidetyistä air conditioned - asunnoista joutuu maksamaan ekstravuokraa. Mutta myös siksi, että ilmastoinnin huudattaminen yötä päivää vie paljon sähköä, ja sähkö on täällä kalliimpaa kuin Suomessa. Itse optimoimme niin, että ilmastointi luonnollisesti päälle ja mahdollisimman lyhyeksi hetkeksi vasta kun tullaan työpäivän jälkeen kotiin, ja kylmennys uudelleen hetkeksi päälle illan mittaan tarpeen mukaan. Kannattaa pitää verhot kiinni koko päivän erityisesti jos on poissa kotoa, niin aurinko pääsee hiillostamaan sisätiloja mahdollisimman vähän. Lopuksi aircon lähes koko yöksi päälle ajastuksella. Jos ilmastoi makuuhuonettaan esim. aamuneljään saakka, loppuyö sujuu viilenneen ulkoilman vuoksi ilman tekokylmennystä.  Ulkotilojen päiväkuuman kestää kun tietää, että saa viettää edes aamut, illat ja yöt inhimillisissä oloissa. Nukkumisesta ei tule mitään liian kuumassa, joten jo oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta kannattaa hankkia riittävän viileät uniolot.

2) Kesällä ei ole kuuman takia nälkä. Yhtään. Kätevää, koska laihtuu helposti, jos sattuu tarvetta olemaan. Huono juttu, koska unohtaa helposti tykkänään syödä ja näivettyy ravinnonpuutteeseen. Itse huomasin, että salaatit ja toisaalta mausteiset ruuat ovat kova juttu kuumalla. Nandos-grillibroileriketjun tulisia peri peri- chilimaustettuja antimia on tullut syötyä jopa viikottain, koska lounaalla ei vain kertakaikkiaan tee mieli mitään hillittyä ja laimeaa. Onneksi myös tuoresalaattipuotien kattavat, aina houkuttelevat valikoimat (löytyy mitä erilaisimpia vihersalaatteja, juuresraasteita, pastasalaatteja, kukkakaali- ja perunasalaatteja, kuskuspohjaisia grillikurpitsasekoituksia jne.) ovat auttaneet pitämään ruokavalion tasapainossa. Kiitos tästä luottoruokkijani City Greens! Yksi toimiva kikka itselleni on myös ollut syödä mahdollisimman tukeva aamupala, vaikkapa munakas parilla paahtoleivällä, oheen kourallinen pähkinöitä sekä jälkkäriksi hedelmä ja soijajugurtti. Jos lounaalla ei jaksa enempää kuin nakerrella pari murua jotakin, selviää sentään iltaan ja töidenjälkeiseen ruoka-aikaan saakka.

3) Varaudu käymään suihkussa usein. Olen onnekseni löytänyt vallan mainiota shampoota sekä suihkusaippuaa, jotka eivät kuivata tukkaa tai ihoa elottomaksi edes pari kertaa päivässä-käytössä [jos jotakuta tarkempi tuoteselostus kiinnostaa, niin kovasti tykästymäni shampoo+hoitoaine ovat merkkiä John Frieda 'Brilliant Brunette' ja suihkusaippua ihan vanhaa kunnon Dovea]. Ja toisaalta, hyväksy se fakta, että tulet hikoilemaan. Elämästä tulee aika paljon helpompaa, kun ei yritä välttää hikoilua. Hyvä dödö on ehdoton - ihana takuuluotettava Garnierin mineraalidödö, en vaihda sinua enää koskaan mihinkään enkä ole edes saanut minkäänlaista sponsoritunnustusta Garnierilta tästä hyvästä! Hikoilu ei niin haittaa, kun voi luottaa, ettei sentään haise. Kumpikin olemme tosin tottuneet kuumaan jopa yllättävän nopeasti, sillä alkukesän jatkuva, pistelevä hikikelmu haihtui ihmeen äkkiä ja sittemmin olo on ollut jotakuinkin normaali myös yli kolmessakympissä. Olemme pystyneet elämään ja olemaan ihan normaalisti, jopa urheilemaan kesäaikaan ilman ylenmääräistä hienvirtausta.  Onnekkaasti olemme siis päässeet kesän yli ilman amerikanpoliisihikeä eli näyttäviä tummia länttejä rinnassa, yläselässä ja kainaloissa - ja pahimmillaan ahterissa. Kaikille ei ikävä kyllä tämä onnenkantamoinen osu eli poliisihikeä näkee silloin tällöin kanssaeläjillä bussissa, kadulla ja jopa toimistolla. Mutta pakko se on vain sietää, sekä kokijan että näkijän. Itsepä olemme kaikki valinneet täällä asuvamme!

4) Kesä oli kaikesta huolimatta ihana. Aurinkoinen, aina sininen taivas ja takuulämpimät aamut ja illat. Perthiläisillä on tapana narista liian kuumasta kesästä samaan tapaan kuin suomalaisilla on tapana narista liian märästä syksystä, liian pimeästä ja pitkästä talvesta, liian loskaisesta tai vaihtoehtoisesti kuivana katupölisevästä keväästä, sekä liian märästä/kylmästä/ankeasta/itikkaisesta kesästä. Itse läpikäyn mieluummin +40 astetta muutaman viikon kuin -30 edellyttäen, että kohtien 1-3 selviytymisehdot täyttyvät. Täkäläiset syksy ja kevät ovat kuitenkin jo näin lyhyessä juoksussa osoittautuneet lempivuodenajoikseni, sillä hieman pilvisempi, astetta viileämpi ja tuulenvireisempi vuodenaika saa kuitenkin jaksamaan aktiivisempana. Kevääseen kuuluu vielä huippubonuksena upea kaikkialla levittäytyvä kukintakausi - kilpaa kukkivat puut, pensaat, ruohot, kaikki mikä vain saa nuppuja puserrettua ulos. Täkäläinen syksy ei ole läheskään niin näyttävä kuin ruskaväriloistoineen Suomessa, mutta on silti näin maaliskuun syyssäässä erityisen mukava käydä lenkillä Swan-joen rannalla viilenevän, tummuvan illan sylissä.

Yllä ja alla: iltalenkiltä Swan Riverin rannalta. Kuvat (c) Risto.

Picnic at the Hanging Rock - australialainen elokuvaklassikko

Kävin tuplasivistämässä itseäni tutustumalla Rooftop Cinemaan eli Kattoterassin Elokuvateatteriin, ja katsomalla siellä australialaisen klassikkoelokuvan Picnic at the Hanging Rock (1975). Rooftop Cinema on yksi Perthin lukuisista ulkoilmaleffateattereista, ja se on nimensa mukaisesti kerrostalon - tarkemmin sanoen parkkitalon - katolla Northbridgen menokaupunginosassa, eli varsin keskustassa. Ulkoilmaleffoja voi täällä katsella huhtikuun loppuun saakka, mutta pakko todeta, että vähän jo vilutti paikallaan istuminen illankähmässä. Päivisin on kuuma edelleen, mutta auringon laskettua ja etenkin katolla tuulenviimassa istuskelu oli kylmempää puuhaa kuin odotin, vaikka olinkin varustautunut paksulla hupparilla ja huovalla. Ihmettelen, miten muutamat pikkumekoissa paikalle tulleet selvisivät kohmettumatta. Enemmistöllä sentään oli takit/hupparit/huovat/parhailla jopa untuvatäkit. Hieman liikaa ehkä se. Paikallisen tavan mukaan kaikilla (muilla paitsi minulla) oli myös eväitä ja juomia, enemmän tai vähemmän alkoholipitoisia. Katselu on silti aina siistiä ja hiljaista, mitään mölinää ei tarvitse sietää, vaikka vieressä huikkailtaisiinkin valkoviiniä. Oli vieläpä onnenpäiväni sikäli, että onnistuin saamaan viimeisen luukulta myydyn lipun! Taakseni jäi montakymmentä jonottajaa ja paikka oli täpötäynnä. Todennäköisimmin elokuvan maineen vuoksi, ei siksi, että se aidosti olisi kaikkien paras koskaan näkemäni leffa.

Picnic at the Hanging Rock on kuulemma kulttielokuvan maineessa ainakin kultturellimmissa piireissä. Elokuva kertoo vuoden 1900 ystävänpäivän tapahtumista jossain päin Melbournea. Tyttöjen sisäoppilaitoksen opiskelijat saavat luvan lähteä piknikille ja tutustumaan erikoiseen geologiseen muodostelmaan Hanging Rock'iin kahden opettajattaren sekä hevosvaunukuskin seurassa. Kaunis, unelias, huoleton päivä korkeiden eukalyptuspuiden ja kaiken yllä häilyvän kalliomuodostelman varjoissa saa odottamattoman käänteen. Neljä tytöistä lähtee kiipeilemään kalliosoliin edemmäs muista. Luokkaretkueen päivälevon aikaan tapahtuu jotain selittämätöntä - kauemmas vaeltaneet kolme tyttöä katoavat ja neljäs kompuroi muun seurueen luo hysteerisenä, pystymättä vastaamaan, mihin toiset jäivät. Illalla koululla selviää, että toinen opettajakin on kateissa. Poliisit kutsutaan, kyläläiset organisoivat etsintöjä, lähikartanon nuoriherra kehittää pakkomielteekseen kadonneiden tyttöjen, etenkin suloisen Mirandan löytämisen ja melkein itsekin kokee kohtalonsa kallioilla.

Tarinan tahti on todella viipyilevä ja noin puolet elokuvasta keskittyy kuvailemaan piknik-päivän aamua ja tapahtumia Hanging Rock'illa. Toinen puoli kuvaa, miten katoaminen ja äkkiä masinoidut etsinnät vaikuttavat kyläyhteisöön ja etenkin tyttökoulun arkeen ja tulevaisuuteen, yksittäisiin oppilaisiin ja opettajiin sekä koulun johtajattareen. Elokuvan suosio perustuu käsittääkseni siihen, että sen uskotaan laajalti olevan tositarina - vaikka romaani, josta elokuva on sovitettu, on kirjailijan itsensä mukaan fiktiivinen. Tarinan ympärillä on kuitenkin romaanin julkaisuvuodesta 1967 lähtien leijunut yliluonnollisen mysteerin ja tositarina-arvelujen utu, mikä selvästi pitää elokuvan suosiota yllä edelleen.

En vielä osaa sanoa, pidinkö elokuvasta vai en.  Elokuva on vahvan symbolinen (teemana selvästi mm. nuorten heräävä, mutta jälkiviktoriaanisen ajan äärimmäisen tukahdutettu seksuaalisuus). Minusta elokuva oli ensisijaisesti kertomus siitä, miten eurooppalaiset asuttajat ovat nähneet ikiaikaisuutta huokuvan Australian luonnon - mystisenä, pelottavana, vetovoimaisena mutta uhkaavana. Jos on lukenut John Steinbeckin Amerikan Keskilännen uudisraivaajaperheestä kertovan romaanin Tuntemattomalle jumalalle, yhteyksiä löytää ihan etsimättä. Koska kyseinen kirja on yksi ehdottomia suosikkejani, mielleyhtymän takia myös Picnic oli vetovoimaista katsottavaa. Vaikka pit-käl-tä se välillä tuntui hitaan, jopa unohtuilevan tyylinsä takia. Kannattaa katsellessa asettautua vuoden 1900 tahtiin, jossa ei soiteltu kylille koska ei ollut puhelinta, ei sanottu asioita suoraan vaan perin muodollisesti, eikä kaahattu autolla vaan käveltiin.

Elokuvaa katsoessa ei myöskään kannata keskittyä liian tiivisti juoneen, vaan kuvastoon, vaikuttavaan musiikkiin ja siihen, mitä jätetään kertomatta tai mitä pitäisi lukea rivien välistä. Tosin yksi efekti oli ihan omaa mielikuvitustani. Luulin lähes koko elokuvan ajan, että ohjaaja oli valinnut Hanging Rock'ia kuvatessaan esittämisen tavaksi helteessä aaltoilevan, kallion 'elävää' luonnetta välittävän kuvan - kunnes tajusin, että tuuli heilutti valkokangasta sopivina hetkinä. Olisi ollut ohjaajalle ilmainen vinkki tuo, lisäsi nimittäin kivimuodostelman mystisyyden tuntua - oliko kallioilla joku tai joitain muita kyseisenä kohtalon päivänä, oliko kyseessä murhamysteeri? Vai oliko itse uhkaavana kohoava kallio jokin ikiaikainen, elävä... uhreja vaativa? Klassista musiikkia, kaihoisia huiluja ja uhkaavaa urkupauhinaa yhdistelevä ääniraita lisää painostavaa tunnelmaa. Elokuva jää taatusti mieleen, vaikkei koskaan suosikkilistoille asti yltäisikään. Suosittelen, jos on tilaisuus nähdä.

Mitä tapahtui täällä vuonna 1900? Monet innokkaat yrittävät yhä selvittää, onko tarinassa perää. Ammattihistorioitsijoiden mukaan ei, mutta sitkeästi legenda elää elämäänsä. Kuvat Wikipedia.

Sittenkin perunaa

Seuraa kotikokkikulma ja oman onnistumisen ihastelua. Olen asiallisten ja perusteltujen itsekehujen vankka kannattaja, ja minusta Suomessa on se iso vika, että pitää aina olla niin pirkaleen vaatimaton. Ei saa erottua, ei saa näkyä, ei saa olla toisia parempi (ei kyllä huonompikaan) ja auta armias, jos vaikka tienaat enemmän. Johan siinä naapurit öisin heittävät tikkaa sinun kuvaasi. Mutta asiaan.

Työpaikalla vietetään huomenna monikulttuurisuuden päivää ja sitä juhlistetaan multicultural lunchilla: jokainen asiasta innostuva ja kynnellekykenevä tuo yhteiseen buffettiin jonkun omasta kulttuuritaustastaan tutun ruuan ja sitten kaikki syövät onnellisessa yhteisymmärryksessä. Ne jotka eivät kokkaa (tai osta jotain valmista ruokaa), maksavat pienen osallistumismaksun ja tarjoomuksien tuojat saavat syödä toisten ruokia ilmaiseksi. Yllätin itseni keksimällä välittömästi suomalaisen (helpon) ruuan - perunasalaattia sen olla pitää. Kyllä täälläkin perunasalaattia myydään, sitä samannäköistä majoneesipohjaista kuin Suomessakin, mutta omien maistelujeni perusteella se on yllättävän makeaa ja mitäänsanomatonta. Suomalainen versio on varmaankin venäläis- tai saksalaisvaikutteisesti aika etikkaista (ja sata kertaa parempaa, t: etikka-addikti), joten ajattelin läväyttää sellaista testattavaksi huomiseen pöytään. Äsken väsäilin ja namnam, tulipa hyvää!

Jos jollekulle ei avaudu, miksi itsetehty vappu- ja uudenvuodenpöydän perussetti saa jonkun näin onnelliseksi, syynä ovat erittäin harvassa olevat aiemmat erityiset onnistumisenhetkeni keittiössä. Mitäkö annokseen nakkelin? Keitettyä perunaa, omenaa, punasipulia, suolakurkkua ja kastikkeeksi kermaviiliä maustettuna etikalla, dijon-sinapilla, sokerilla, suolalla ja mustapippurilla. Majoneesin jätin pois, koska en siitä erityisemmin pidä ja dijon-sinapissa sitä paitsi on sitä tujaus. Ohjeessa olisi ollut valkopippurikin, mutta sitä ei marketin maustehyllystä löytynyt. Hupaisinta minusta on, että tarjolla tulee huomenna olemaan mm. itsetehtyjä italialaisia pikkuleipiä, vietnamilaisia ja kiinalaisia kevätrullia, japanilaista kanaa, sisilialaisia lihapullia ja mitähän vielä. Ja meikäläisen perunasalaatti on saanut osakseen eniten hypetystä, koska kaikkien mielestä on niin eksoottista päästä ensimmäistä kertaa maistamaan jotain suomalaista. Hieman tässä kerää suorituspaineita. Jääpähän itselle enemmän mussutettavaa, jos muut eivät pidä - edellyttäen, että kehtaan toisten puolisyötyjä annoksia käydä salaa keräilemässä omalle tarjottimelleni... Karjalanpiirakat olivat vaihtoehtolistallani nro 2, mutta niitä on niin työlästä vääntää etenkin pikkukämpän pikkukeittiössä, että päätin päästää itseni helpommalla. Ikean korvapuustit olisivat tietysti olleet vielä astetta helpompi aidan ali sieltä mistä matalin-valinta kiiretilanteessa.

Kivaa vaihtelua tällainen buffetti. Toimistomme* muutti helmikuun lopussa ja edellisen rakennuksen alakerrassa ollut kätevääkin kätevämpi ja edullinen kiinalainen lounaspaikka jäi kauas taa. Uuden toimiston sijainti on aiheuttanut, että lounaskuviot on pitänyt pistää uusiksi, enkä ole vielä löytänyt vastaavaa luottopaikkaa. Yhtä thaimaalaista kojua yritin, mutta sen kookoskana täysin poikkeuksellisesti ja odottamatta pisti päiväksi mahan sekaisin. Tuskin huonouttaan, ehkä ylenmääräisen aromivahventeen käytön takia. Ruokapaikan metsästys jatkuu jälleen torstaina, huominen onneksi pulkassa.

*Ai juu, on tykkänään unohtunut kertoa että tulin valituksi omaan työpaikkaani jota hain, onnea minä! :) Hakuprosessista - ja syystä, miksi minun piti hakea samaa työtä, jota jo tein - kerroin tammikuussa.

Tällaisessa kompleksissa pakerran päivittäin töitä nykyään, tosin kyseisen rakennuksen takapuolella. Kuva (c) Winward Structures. Muissa kerroksissa on mm. WA:n osavaltiovarainministeriö ja itse rakennus on kuulemma hieno maamerkki ja valmistuessaan kuuluisuus. Hmm.

Yleisiä hajahuomioita vol. 4

Elämä alkaa asettua uomiinsa täällä jo sen verran, että arjen keskeltä ei aina huomaa kiinnostavia uusia asioita, tai muista blogata sitä mitä huomaa. Olen muiden blogeja seuraillessani pannut merkille, että innokkainkin bloggaustahti näyttää henkilöstä riippuen hiipuvan vuoden, viimeistään parin, maassaoleskelun jälkeen. Sen jälkeen tulee lähinnä kirjoitettua erikoisemmista aiheista kuten matkoista. Tietenkin ymmärrettävää. Kun uuteen maahan tottuu ja hieman myös turtuu, niitä alussa hämmästyttäneitä/ilahduttaneita uusia asioita, tai ärsyttäneitä byrokratia- ja työelämäkoukeroita ei enää tule vastaan samalla syötöllä. On tässä vielä kuitenkin ihmeteltävää jäljellä, joten muutamia kertyneitä huomioita jälleen listaksi.

1) Täkäläinen kokouskäytäntö. Riippuu taatusti työpaikasta ja -alasta, mutta jokainen Suomessa koskaan läpikäymäni kokous häviää tehokkuudessa kirkkaasti täällä kokemilleni. Itseäni on aina ärsyttänyt ankarasti kokoustaminen tyhjänpuhumisen takia, mitä useilla (suomalais)työpaikoilla ikävä kyllä harrastetaan. Harva valmistautuu ennakkoon, lukee ajatuksella agendaa, miettii valmiiksi puheenvuorojaan ja niin päin pois. Pahimpia ovat kokoukset, joihin sattuu besserwissereitä tai läpäniskijöitä (tavallisesti viidenkympin korvilla olevia miehiä), joiden ainoa tavoite on olla äänessä ja mieluiten ihailtuja - mitä nuorempien naisten silmissä, sen parempi. Ja ne nuoret naiset puolestaan tuskittelevat ääneti pääkopassaan, että eikö tuo tollo voi jo vaieta, jotta päästään asiaan ja etenemään listalla. Mitään tällaista ei ole tullut vastaan omien kahden täkäläistyöpaikkani kokouksessa, päinvastoin. Tehokkuuden ja osallistumisinnon tahti suorastaan huimaa päätä, vaikka olen itse sieltä aikaansaavemmasta päästä työtehon suhteen. Esiinnostettavia aiheita ja puheenvuoroja on mietitty ennakkoon, kukin haluaa kantaa kortensa kekoon eikä välttele vastuuta - päin vastoin tarjoutuu vapaaehtoiseksi, kun tehtäviä jaetaan. Kokouksella on selvä syy ja tavoitteena tietyt seuraukset/toimenpiteet, joiden odotetaan tapahtuvan muutamien viikkojen sisällä - ei vuosien, kuten etenkin Suomessa kuntapuolella aikajänne tuppasi olemaan. Onnen maa suorittajille tämä, huomaan.

2) Jälleen kerran, kommunikointierot. Jouduin ihan peilin edessä seuraamaan, että eikö minulla ole enää naamanilmeitä, kun tuntuu, etteivät muut pysy yhtään kärryillä äänensävyistäni tai tarkoituksistani. Tuli tässä viikolla puhetta läheisempien työkavereiden kanssa, että sanomisistani on kuulemma ilmeiden, eleiden ja äänensävyjen vaihtelun puutteen takia todella vaikeaa erottaa, olenko tosissani vai en, ja olenko sarkastinen vai pelkästään ilkeä. Herrajjesta, minä olen luullut olevani  suorastaan ylitsevuotavan ystävällinen, nokkela ja lähestyttävyydessä huippuluokkaa! Ja toden totta, kaikki omasta mielestäni perin näkyvät ilmeet [mitä tahansa väliltä iloinen - surullinen - hämmästynyt - tyrmistynyt - järkyttynyt - vihainen - vitsaileva - myötätuntoinen - ystävällinen] näyttävät peilistä katsoen melkeinpä samalta. Kyllä oma silmäni ne erottaa ja muut kouliintuneet suomalaisetkin selvästi, koska olen tähän saakka pärjännyt ilman vastaavia tulkintavaikeuksia. Pitää varmaan alkaa harrastaa näyttelemistä, jotta saan omat tarkoitusperäni ja tunteeni näkyviin täkäläisille asti. Hymyilemistä pitää myös lisätä kourakaupalla, vaikka olen täällä 9 kuukauden aikana hymyillyt leveämmin ja enemmän tutuille ja tuntemattomille, kuin varmaan koko aiemman elämäni aikana. Ja olen sentään aika iloinen ja positiviinen ihminen, en koskaan aiemminkaan ole kuljeskellut naama sitruunahapolla.

3) Syksy. Koko vuodenaika on minusta täällä tekaistu kaupan vaatimusten takia, jotta voidaan myydä syksymuotia ja syksymallistoja. Toki vuodenaika on vaihtumassa ja sen huomaa mm. jo hieman ruskeaksi käyvistä lehdistä ja öiden viilenemisestä - päivät ovat edelleen reilusti yli +30:ssä, öisin on vain viittätoista astetta - mutta en todellakaan näe samassa mittakaavassa kuin vaateketjut tarvetta villapipoille, hanskoille, neuleille, villakangastakeille ja saappaille. Jos täällä jossain palelee, niin se on muutamissa yli-ilmastoiduissa sisätiloissa. Itselläni, kuten lähes kaikilla muillakin, on työpaikalla neuletakki tai leveä huivi sitä varten, että kun iltapäivästä alkavat sormet kohmettua näppikselle ilmastoinnin huutaessa liian kylmällä, voi kietaista lämmikettä päälle ja pärjätä kotiinlähtöaikaan saakka. Toimiston yksinkertaisten ikkunalasien päällä saa myös kätevästi sormet sulamaan, jos rullaa lämmönestokaihtimet ylös hetkeksi. Ilman kaihtimia auringon porottama toimisto olisi kuin terraario. Käyn useimmiten lounaalla toimiston ulkopuolella sekä jaloitellakseni, että lämmitelläkseni. Ihana piipahtaa hetki auringossa keräämässä lämpöä pintaan - toki minulla on aina aurinkorasvaa kertoimella 30, vaikka pääosa päivästä kuluisikin sisällä. Ei ole mitään tarvetta hankkia vastaavaa maksaläikkäistä tai ylikesakkoista ihoa, jollaista täällä näkee vähemmän suojautuneilla.

Kesäpäivistä ehtii vielä nautiskella esimerkiksi Cottesloen rannalla Sculpture by the Sea-näyttelyssä, jonne aion tänä viikonloppuna suunnata.  Kuvan teos Steve Croquett'in Shipwreck eli Haaksirikko.

Tervehdys

Taman upean itsetehdyn tervehdyksen lahetti muulloin arhakka blogitar Tubbs Suomen talvesta. Ihana, viela kerran kiitos!

Happier, healthier - onnellisempi, terveellisempi

Huomaan, että kirjoitan tänne usein paatoksella ja sitä on taas tiedossa, eli herkimmät varustautukoon provosointisuojilla. Olen taas kerran ihmetellyt, millainen yhden totuuden maa Suomi voi pahimmillaan olla - ja millainen painoarvo ns. asiantuntijasanomisilla on, sen sijaan, että ihmiset itse etsisivät tietoa ja vertailisivat sitä omien havaintojensa ja faktojensa pohjalta. Erityisesti asiantuntijauskossa mietityttää, että Suomessa ei näytetä huomaavan mitään eturistiriitoja asiantuntijoiden taustoissa. Esimerkiksi Valion johtaja voi ihan vapaasti ylistää mediassa maidon etuja ruokavaliossa tai ison leipomon pomo hiilihydraattipitoisen ruokavalion onnea, eikä kukaan tunnu epäilevän, että miksi omaa lehmää ojasta ajavat olisivat niitä vakaimpia, luotettavimpia tietäjiä?

Olen kummastuksella ja mielenkiinnolla seuraillut keskustelua, joka lähti Hesarista ja jatkoi omaa elämäänsä mm. Taloussanomien, Uuden Suomen blogistien sekä internetin keskustelupalstoille: aiheena lisäaineiden haitallisuus tai haitattomuus. Kummastuksella siksi, että kaikissa näkemissäni Hesarin uutisissa asiantuntijat vankasti puolustavat lisäaineita yleisesti, eivätkä tunnu uskovan, että ne voivat aiheuttaa ihan oikeita oireita. Oireet kuitataan mielestäni vähättelevästi "yksilöllisellä yliherkkyydellä", joka "ei ole syy lopettaa kyseisten aineiden käyttöä ruuissa". Samat tuntijat myöntävät, että esimerkiksi lisäaineiden yhdistelmiä ja niiden mahdollisia haittavaikutuksia ei ole juurikaan tutkittu, ja "ettei niitä ole tarpeenkaan tutkia". Ai? Harvassa ovat minusta ne asiat, jotka voi purematta niellä ja tutkimatta väittää kivenvarmaksi. Uutisoinnin pohjanoteeraus oli mielestäni tämä 15 kysymystä ja vastausta - artikkeli, joka ei tarkemmalla luennalla vastaa yhteenkään kysymykseen, vaan puhuu asian vierestä. En ole lisäaineiden asiantuntija, mutta luotan silti maalaisjärkeen: mitä lähempänä luonnosta tullutta joku ruoka on, sitä turvallisempaa se on. Kemistien ja tutkijoiden väitteistä huolimatta en millään voi uskoa, että ihmisen elimistö on muutamassa vuosikymmenessä paremmin sopeutunut sietämään saati hyödyntämään vaikkapa atsovärejä, bentsoehappoa, nitriittiä/nitraattia, aspartaamia ynnä muita sen sijaan, että käytettäisiin ihan perusraaka-aineita ja mausteita.

Taatusti täälläkin on olemassa ja syödään jos minkälaisia kemikaalicocktaileja, mutta mielestäni niitä silti löytää Suomesta enemmän. Siellä myös puhuttavat enemmän (kuin WA:ssa) erilaiset ruokavaliot ja niiden haitat ja hyödyt. Täällä asia on jotenkin simppelimpi: syödään tuoretta, kohtuudella ja sitä mikä maistuu. Suomessa yhdet vannovat lautasmallin ja Pohjois-Karjala-projektin nimeen, toiset karppaavat ja laskevat jokaisen hiilarigramman, kolmannet ovat vegetaristeja mutta sitten pitääkin tietää, ovatko nämä kenties lakto- tai ovo-vegejä, vai peräti vegaaneja. Perthissä en ole erityisruokavalioihin törmännyt juuri ollenkaan. Ainakin tässä kaupungissa tuntuu olevan paljon harvemmassa esimerkiksi eettinen pohdinta siitä, onko oikein syödä lihaa ja pitää yllä lihantuotantoa. En varmaan liiku riittävän boheemeissa piireissä, sillä Suomessa yliopistolla aihe oli jokaisen huulilla ja kaikilla oli asiasta vankka (yleensä lihattomuutta kannattava) mielipide. Ihmisiä täällä kiinnostaa kyllä ruuan terveellisyys; monet syövät lounaalla ruokaisaa salaattia ja illemmalla jotain tukevampaa. Hyviä salaattibaareja löytyy food courteista eli ostoskeskusten -ja käytävien ruokapuodeista, samoin keitto-, tai pastapaikkoja. Olen ennenkin kertonut, että täällä ei juuri myydä eineksiä joitain pakastesettejä lukuun ottamatta. Sen sijaan erilaisia valmiita tai tilattaessa kokattavia maukkaita take away-annoksia löytyy moneen lähtöön, tosin niiden lisäainepitoisuuksista en tiedä - ainakin kiinalainen ruoka usein sisältää natriumglutamaattia eli aromivahvennetta, ellei toisin mainita.

Täällä myydään enemmän luomutuotteita, esimerkiksi luomulihaa ja -munia löytää etsimättä, samoin luomusoijatuotteita, kuten -maitoja ja -jugurtteja ja joskus peräti soijarouhetta, joka on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi metsästettäväksi. Hedelmät ja vihannekset ovat pääasiassa lähituotantoa eli kotoisin Perthin ympäristöstä, lukuunottamatta Queenslandin banaaneja, Uuden-Seelannin kiivejä ja USA:n kirsikoita. Hedelmiä tuleekin tarjonnan kattavuuden takia syötyä paljon monipuolisemmin ja runsaammin kuin Suomessa, vaikka siihen sielläkin yritti panostaa. En tunne täältä ketään, joka noudattaisi jotain erityistä ruokavaliota. Yleinen linja näyttää olevan, että kaikkea kohtuudella ja oman maun mukaan. Jos jokin erityistoivelista on, niin vältetään msg:tä eli juuri natriumglutamaattia, ei syödä punaista lihaa tai valitaan pelkkää luomua, sekä vältetään liikoja hiilareita ja sokeria. Leivän päälle käytettävää voita on tarjolla margariinien rinnalla isompi valikoima kuin Suomessa, ja olenkin vaihtanut kokonaan voihin - hivenen kun epäilyttävät kaikki muokkaillut, notkistellut ja uudelleen kovetetut kasvirasvasekoitukset, vaikka terveellisiksi mainostetaankin.

Jotain täällä tulee tehtyä oikein syömisen kanssa, sillä olemme kumpikin laihtuneet jonkun kilon ihan huomaamattamme, vaikka aktiiviurheilemme saman määrän kuin Suomessakin: 1-3 kertaa viikossa. Normaalipainossa tosin oltiin sielläkin. Hyötyliikuntaa kertyy reilusti enemmän, sillä meillä ei ole täällä autoa, keskusta-alueella asuessa tulee käveltyä paljon, ja ilmastokin sallii/rohkaisee jokapäiväiseen helppoon ulkoiluun - kun vain muistaa joka-aamuisen aurinkorasvakerroksen.

Täkäläistä tuoretarjontaa, omnomnom. Kuva (c) www.halal-australia.com.au

Viisumien valitusveisu

Viisumeissa riittää pohdittavaa, joten taas byrokratian hämmästelyä. Virasto on virasto on virasto joka maassa, mutta Australian maahanmuuttopolitiikka ja -käytäntö ovat maailman mittakaavassakin poikkeuksellisen tiukkaa tavaraa. Jotta maahan ei lampsittaisi noin vain, tiedossa on lisätiukennuksia entisestään kireään linjaan. Muutos tulee voimaan vajaan puolen vuoden päästä eli 1. heinäkuuta 2012.

Pikakatsaus tavallisimpiin väyliin tulla Australiaan.

Maahan pääsee helpoiten turistina, mutta turistiviisumilla ei tehdä minkään valtakunnan töitä, eli ollaan vain lomalla kuten viisumin nimikin sanoo. Tänne opiskelemaan tuleville on omat viisuminsa opintojen tasosta riippuen, mutta niissä on erilaisia työrajoitteita, kuten lupa tehdä töitä max. 20 h/vko lukukauden ollessa käynnissä ja vasta opintojen todistetusti alettua.

Jos haluaa rahoittaa reissujaan tai yleisesti käydä kokeilemassa siipiään työelämässä täällä, alle 30-vuotiaat voivat hankkia Working Holiday- eli WH-viisumin vuodeksi. Itse tulimme tällä maahan, koska se on ainoa helposti ja oma-aloitteisesti irtoava työlupa. WH:n voi saada toiseksikin vuodeksi, edellyttäen että on 2. viisumin hakuhetkellä yhä alle 31vee ja on tehnyt 88 työpäivää töitä syrjäseudulla tietyillä aloilla (maatalous, kaivosala).

WH-malliin on ehdotettu muutoksia, sillä kakkosviisumiin vaadittava työehto on jopa naurettavan tiukka sallittujen alojen suhteen. Tuskin on henkilön saati kansantalouden kannalta järkevää, että ulkomaalaiset lääkärit ja sairaanhoitajat pakertavat poimimassa luumuja 88 päivää pystyäkseen pidentämään työlupaansa vuodella, kun nämä ammattilaiset voisivat tehdä oman alansa kipeästi tarvittuja töitä syrjäseutujen sairaaloissa.

WH-haun ikäraja saatetaankin tulevaisuudessa nostaa 35 vuoteen, ja kakkosviisumiin oikeuttavien alojen joukkoon lisätä ainakin matkailuala - se kärsii paikoittaisesta työvoimapulasta, koska paikalliset eivät halua lähteä töihin tuhannen kilometrin päähän lähimmästä kaupungista.

WH:laisia on kahta perustyyppiä. Niitä, jotka pyörivät maassa vuoden-kaksi ja lähtevät takaisin kotiin jatkamaan sinne jäänyttä elämää, ja sitten niitä, jotka tulevat tänne toiveissaan saada ensin jalka oven väliin työelämään WH:lla, siitä ponnistaen 457:lle ja sittemmin ehkä pysyvälle oleskeluluvalle tai peräti kansalaisuuteen. Itse olemme nyt täällä 457 business long stay - viisumilla, joka on työnantajan järjestämä työlupa tyypillisimmin 2-4 vuodeksi.

457-viisumin voi saada osoittautumalla riittävän osaavaksi ja reippaaksi tekijäksi, ja pääasiassa työvoimapula-aloille, joille ei paikallisia tekijöitä löydy. Julkissektori eli valtio-, osavaltio- ja paikallishallinnot eivät sitä voi järjestää, sillä näiden on aina palkattava vain sellaisia, joilla on olemassaoleva työlupa. Julkissektorin vakipaikkoihin voidaan valita vain kansalaisia valtiolle tai PR- eli pysyvällä oleskeluluvalla olijoita osavaltiohallintoon ja kunnille.

Saa nähdä, miten viisumivirasto tulee todennäköisestä PR-lupien hakemustulvasta selviämään, sillä maahan on alkanut ns. normi-WH-määrien - noin 160 000 tulijaa vuosittain - lisäksi tulvia WH:lla väkeä talouskriisin alta Italiasta, Kreikasta ja erityisesti Irlannista. Nuoret kynnellekykenevät ovat lähteneet kun vielä voivat, ennen kuin ikäraja 30v täyttyy.

Tilitin aiemmin PR-haun vaikeudesta ja jotta asiat eivät näyttäisi liian valoisilta tai jouhevilta, ehtoihin on tulossa tiukennuksia ensi heinäkuussa. Uusi systeemi ammentaa oppinsa jo aiemmin käytössä olleesta mallista, joka hylättiin toimimattomana v. 2007. Ei kauhean rohkaisevaa, että surkeaksi todettu järjestelmä lanseerataan käyttöön uudelleen, ilmeisesti fiksumpien vaihtoehtojen puutteessa.

Australia on selvästi säikähtänyt viimeaikaista maahanpyrkijöiden määrää (maa on surullisenkuuluisa venepakolaisten kohtelusta ja mm. räpiköivistä yrityksistä päästä näistä eroon yrittämällä sopia erittäin kiisteltyä pakolaisten vaihto-ohjelmaa Malesian kanssa). PR-hakemuksia jätettiin 150 000 kappaletta pelkästään vuonna 2010, ja nyt hakijoiden määrää yritetään hillitä EOI - expression of interest- järjestelmällä.

Heinäkuusta lähtien kaikki PR:ää halajavat jättävät ensin EOI:n eli ns. esihakemuksen Immille*, ja näiden joukosta kutsutaan sopiviksi katsottuja hakijoita hakemaan varsinaista viisumia. Esivalinta tehdään ennakkotietojen mukaan joko neljännesvuosittain tai puolivuosittain, ei siis jatkuvalla syötöllä. EOI on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen se täytyy uusia, jos ei ole vielä saanut hakukutsua.

EOI:n jättäminen on ilmaista, mutta sen jälkeen maksetaan varsinaisesta viisumihausta, jos hakijaksi kutsutaan. Rahastuksen makua, sanon minä. Etenkin, kun esivalmistelupapereista eli IELTS, Skills Assessment ja tiettyihin viisumeihin vielä State Sponsorship ei tietenkään eroon pääse vaan ne on hankittava ja maksettava kuten tähänkin saakka ennen viisumihakua.

En rehellisesti sanottuna tajua, miten esivalintaporrastuksen käyttöönotto tulee esimerkiksi helpottamaan vakavaa työvoimapulaa täällä WA:ssa, sillä myös State Sponsored-viisumit joutuvat esivalinnan kohteeksi. Eli 9-12 kk kestävään viisumin odotteluun tulee ylimääräinen 3-6 kk odotusporras. Minusta kyseessä on yritys siirtää viisumihaku työpaikkojen ongelmaksi, sillä työnantajat voivat edelleen hakea tietynlaista PR-viisumia työntekijälle, ja nämä hakemukset käsittääkseni eivät joudu EOI-sumppuun vaan käsitellään pikana (muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen).

EOI-systeemiä on perusteltu silläkin, että hakijat voivat julkistaa tietonsa potentiaalisille työnantajille, jotka voisivat tästä poolista seuloa ihmisiä, joita haluavat sponsoroida eli järjestää nopeamman viisumin. Ihmettelen syvästi, jos kovinkaan moni työpaikan tuota kautta saa, sillä siinä pelataan pelkillä papereilla todellisen osaamisen näytön sijasta.

WH:ta käytetään täällä ihan yleisesti ns. koeaikaviisumina, eli sen keston ajan katsotaan, mitä tekijä osaa, ja jos osaa riittävästi, työnantaja voi intoutua "palkitsemaan" 457:lla tai peräti PR:llä. Itseäni epäilyttää, että EOI:n käyttöönotto aiheuttaa sen, että maassa ollaan 457:n (tai muun vastaavan viisumin) sallima aika eli 2-4 vuotta, ja jos PR:ää ei ala herumaan, suunnataan joko takaisin lähtömaahan tai johonkin seuraavaan, yleisimpinä näyttävät olevan Kanada, USA ja Etelä-Amerikan maat ainakin kaivosalan ammattilaisilla.

Aussit eivät kokemukseni mukaan pidä siitä, että ulkkarit käyvät täällä "rahastamassa" eli tekemässä töitä hyväpalkkaisilla aloilla muutaman vuoden ja muuttavat sitten muualle säästöineen ja supereineen (täällä kerrytetty eläkekassa) päivineen. Mutta minkäs teet, kun teidän omat byrokraatit tekevät kaikkensa estääkseen potentiaalisia kunnon kansalaisia jäämästä maahan pysyvästi. Oheisesta linkistä lisätietoa maahanmuuttouudistuksesta:
http://www.acacia-au.com/selection_model_for_general_skilled_migration.php


*Department of Immigration and Citizenship Australia eli Australian maahanmuuttovirasto

Viisumin hakeminen tuntuu tasan tältä.

Vaatetta ylle

Seuraa tyttöjen postaus, jota saavat pojatkin lukea, jos vain jaksavat ja viitsivät. Ystävä pyysi jo kuukausia sitten tekemään postauksen Perthin katumuodista ja pitkään suunnittelinkin pysäytteleväni tyylikkäitä kulkijoita kadulla kamerani eteen. No, joko ei koskaan ollut kamera tai edes kännykkä saatavilla kuvaamista varten,  kaduilla ei riittävän kiinnostavia (tai kauheita) asuja, tai kaikkein todennäköisimmin allekirjoittaneella meni sisu kaulaan ihmisten pysäyttelyä ja valokuvaamista silmälläpitäen. Näin itseni elävästi änkyttämässä "niin mun blogiin, kun sulla on tuo hieno asu... ai että kertooko muodista? Eipä oikeestaan, se on ihan kaikesta muusta - niin se on muuten suomeksi, et sä sitä pysty lukemaan. Mut hienon kuvan voisin susta ottaa ja sinne laittaa vaikket tietäiskään mitä sanoin susta". 

Suomalaisuuteni on nyt virallisesti todistettu. En saanut itsestäni irti niin ekstroverttiä muotianalyytikkoa, että olisin kehdannut pysäyttää ensimmäistäkään hipsteriä tai muutakaan muotiesimerkkiä. Eipä hätiä, onneksi on google-kuvahaku ja muiden ottamia kuvia netti pullollaan. Paitsi että ei. Hakusanoilla Perth street fashion löytyy muutama hassu sivusto, eivätkä nekään varsinaisesti katumuotia seuraa, vaan designer-muotia. Luulin, että tämänkokoisessa kaupungissa olisi samanlaisia nettisivuja kuin nyt vaikkapa Helsingissä, ja joku intoilija kuvaisi ohikulkijoita päivän asu - tyyppisesti. No, sillä mennään mitä saadaan. Täällä kesämuoti on parhaillaan vaihtumassa talvimallistoiksi ja siitä maapallon perusliikkeelle kiitos. Kesämuoti oli minusta häkellyttävän, omituisen rumaa: enemmistö vaatteista oli mauttomia, sekavia, pussittavia, tyynyliinamaisia tai outoja rypytyksiä ja pitsihapsusettejä täynnänsä. Väritkin liian pliisuja, liian ruskeita, liian nudea. En todellakaan ole mikään muoti-ikoni enkä edes osaa nimetä pukeutuja- tai tyyli-idoleja (paitsi ehkä Audrey Hepburn ja 50-60-lukujen klassiset linjat), mutta kirkkaita värejä tai graafisuutta asussa olla pitää. Täkäläisissä syksy- ja talvimalleissa näkee - pohjoisen pallonpuoliskon talvitarjonnan tapaan - kirkkaampia ja iloisempia värejä ja selkeämpiä malleja ja kuoseja, eli nämä kelpuutan.

Täällä on Suomea paljon vahvemmin in 80- ja 90-lukujen taite, ja se on aikakausi, joka saisi jo kadota kaikkien suunnittelijoiden ja sisäänostajien kollektiivisesta tajunnasta. Huonolaatuisia tai ainakin laaduttoman näköisiä materiaaleja, kummallisia räiskittyjä ja roiskittuja kuviointeja, yhteensointumattomia värejä. Onneksi syksylinja alkaa voittaa alaa ja kaikkien mahdollisten ruskean sävyjen rinnalle on lopulta muistunut mieleen myös joku oikea väri. Kiinnostuneimmat voivat selailla tarjontaa esimerkiksi seuraavista: Supré + Chic a Booti ovat täkäläinen Gina Tricot. Suprésta en ole mitään koskaan ostanut, mutta kuulemma sieltä saa värikkäitä paksuja sukkahousuja, joten talven eli kesäkuun koittaessa koukkaan täältäkin jotain. Supré on erityisen suosittu empiiristen tarkkailukierrosteni perusteella 15-20-vuotiaiden keskuudessa. Muuten, täällä ei koskaan näe alle 15-vuotiaita keskenään ostareilla tai kaupungilla. En tiedä eivätkö vanhemmat päästä, eikö näillä ole omaa rahaa, vai olenko vain eri ostareilla? Chic a Bootista löytää välillä jotain tarpeellistakin, kuten valikoiman erivärisiä trikoo- ja pitsiboleroja tuomaan vaihtelua työvaatteisiin. 

Crossroads vastaa HM:ää / Seppälää, eli välillä sattuu hyviä ja peräti yllättävän kestäviä löytöjä, toisinaan taas tarjonta on ehtaa kuraa sekä tyylin että laadun osalta. Paremman laadun perässä löytöjä kannattaa metsästää täkäläisten Aleksi 13:n tai Sokoksen hengareista eli Cuen tai Portmansin käytäviltä. Täällä olisi koluttavana myös aitoja, hintavia high fashion-merkkiliikkeitä sekä paikallisten designereiden omia pikkuputiikkeja, mutta koska olen armottoman pihi kröhhöh tarkka rahoista, en ole uskaltanut. Pitäisi uskaltaa, tiedä miten hienoja ja kestäviä löytöjä tekisi - puhumattakaan käsityötaidon ja paikallisuuden tukemisesta - esimerkiksi Leedervillen tai Freon puodeissa, tai keskustan Kings St:n ja Queens St:n pohjoispään designkorttelissa. Yleensä yritän löytää kaiken tarvitsemani helppopääsyiseltä Harbour Townin outlet-ostarilta, sillä sen kaupoissa on hyviä tarjouksia (50-70% alea) ja ostari on riitävän pieni, ettei ehdi väsähtää, nuupahtaa ja turhautua tuntisotalla kiertelyyn. Valikoima tosin vaihtuu harvakseltaan, oletettavasti sesonkien mukaan, ja esim. kerran kuussa käynti on hieman turhan usein. Sieltä minut kuitenkin säännöllisesti löytää nahistelemasta viimeisistä alekappaleista intialaisten ja kiinalaisten kanssa. 

Nyt sitä lupaamaani katumuotia jokunen näyte. Kaivelin nämä kuvat sillä idealla, että tällaista tyyliä täällä näkee kaduilla usein (paitsi että kaduilla on myös miehiä, vanhempia ja nuorempia naisia, kaikenvärisiä ihmisiä, business-pukeutuneita jne. Mutta ymmärtänette pointin). Kuvat ovat enimmäkseen viime keväältä (syys-lokakuu), siksi sukkahousut. Nyt niitä nylon-hirttäjäisiä ei pukisi hullukaan päälleen.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Kuva (c) dropstich.com.au

Kuva (c) the Sydney Morning Herald.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Vieraalla maalla

Olen ollut täällä liian vähän aikaa, jotta kärsisin varsinaisista kulttuuri-identiteettiongelmista. Olen yhä selkeästi suomalainen ulkomailla, joten en ole joutunut tosissani tai juurta jaksain pohtimaan, että mitäs jos joskus olenkin australiansuomalainen. Käsitykseni mukaan siis joskus vuosien päästä, kun elämä on kunnolla vakiintunut tänne. On ehkä omistusasunto, seuraan aktiivisemmin täkäläisiä uutisia kuin suomalaisia, on enemmän täkäläisiä tuttuja ja ystäviä kuin suomalaisia, ehkä jopa kaksoiskansalaisuuskin. Toki en tiedä, tapahtuvatko nuo asiat koskaan. Mutta kun viime viikkoina huomasin, että olen ylittänyt rajapyykin - ajattelen nykyään englanniksi enemmän kuin suomeksi, etenkin silloin kun Risto ei ole kotona -, alkoi identiteettikin kummuta pohdintaan.

Huomaan, että minulle suomalaisuus on ennenkaikkea mielenlaatu ja rakkautta suomalaista luontoa ja maisemia kohtaan, sen sijaan että se olisi joitain ulkoisia merkkejä tai aktiivista suomalaisuuden osoittamista. Seurasin tietenkin jääkiekkoa Suomessa (terveiset jääkiekkohullulle perheelleni!), erityisesti MM-kisoja, mutta en ole vuosiin osannut intoutua hehkuttamaan suomalaisuuden ylivertaisuutta, jos menestystä kisoista satelee. Saunoin ahkerasti, mutta täällä en ole käynyt saunassa kertaakaan enkä ole edes muistanut kaivata sitä. Jos nyt jollakulla täkäläistutulla sattuisi sauna olemaan vaikkapa jossain pihan perällä, niin kyllä minut saa testaamaan kutsua, toim. huom.! Ilman salmiakkia eläminen sen sijaan on temppu, joka ei minulta onnistu. Alakerran kioskista saa onneksi erilaisia hollanninlakuja kuten salmiakkisia kovia karkkeja ja - oi onnea! - liitulakuja, joten pysyn ammoniumkloridiannoksissa ja pärjään. Makkaraa en syönyt Suomessakaan, perunat ja maidon olen jo laulanut suohon tässä blogissa, itikoita ei ole ikävä kuten ei paarmojakaan. Kesämökkeily on aina ollut epäsäännöllinen harrastus ja mieluiten vain piipahdan mökillä saunomassa satunnaisina kesäiltoina ja yövyn ehkä yön-pari, mutten ole ikinä halunnut muuttaa kesäkuukausiksi mökille - etenkään perinteisen alkeelliselle kaivovesi- ja työleiri-huussimökille.

Olen bongannut muilta täkäläissuomalaisilta kuitenkin tapoja, joista itsenikin tunnistaa suomalaiseksi. Aika on ajanut esimerkiksi kansallispukujen ja tanhuharrastusten ohi, jotka olivat suosittuja identiteetinrakennuspalikoita joskus ennen sotia. Mutta kaikilla suomalaisillahan nyt muumimukeja ja muumi-esineitä olla pitää! Harmittaa katkerasti, että koska lähdimme maasta pelkkien matkalaukkujen kanssa, muumimukit jäivät Suomeen! RAAH. Onneksi ovat tallella vielä, ja ne pitää kiikuttaa seuraavalla Suomen-käynnillä oikeaan kotiinsa eli omaan astiakaappiimme. Muilla aussifinskeillä on ihania muumimukikokoelmia ja vaikka minkälaisia emaliuutuuksia. Mulle kans. Muumeista olemme ylpeitä, sekä siitä, että muumeista tykätään Japanissa. Harva australialainen on tosin niistä kuullut, kummallista tietämättömyyttä. Tove Janssonin luomuksista on kirjoitettu jopa väitöskirjoja ja kapinallisten, mutta hyväntahtoisten muumien on analysoitu olevan suomalaisen erikoisen mielenlaadun heijastuma (toiset tosin väittävät omaperäisyyden motiiviksi Janssonin suomenruotsalaisuutta). Janssonin peruja oleva graafinen, riisuttu mutta silti runsas japanilaishenkinen piirrosjälki kuitenkin jaksaa vedota meihin vuodesta toiseen.

Toinen - ehkä itsestäänselvä - tarve on kuunnella suomalaista, suomenkielistä musiikkia. Omalla kohdallani tarve on peräti yllättävä, sillä cd-hyllyyni ei ole koskaan kuulunut eikä vieläkään mahdu ns. perus-suomalaista (ei poliittisesti) musiikkia kuten vaikkapa Zen Café, Juice, Yö, Eppu Normaali, Neljä Ruusua, Dingo, Popeda, mitä näitä nyt on [pahoittelut kaikille erittäin vanhentuneesta Suomi-musiikkitietämyksestäni!]. Jostain kuitenkin on pulpunnut teini-iän suosikki Ultra Bra takaisin kuunteluun, CMX ei listoilta ole koskaan lähtenytkään, Emma Salokoski Ensemble hurmaa aina kuulaudellaan. Joskus saattaa mennä joku Leevi & The Leavingskin tai peräti Hassisen Kone, ehkä PMMP:ltäkin jotain. Oman kielen kuuntelu on taatusti kaikille ihmisille ja etenkin emigranteille tärkeää, mutta kyllä suomalaisessa musiikissa joku tietty melankolinen sielunmaisema on, joka kolahtaa erityisesti meihin pohjoisen kolkan kasvatteihin. Melankoliasta puheen ollen, katsoin tänään ensimmäistä kertaa elokuvan Äideistä Parhain, joka kertoo ruotsalaisperheeseen Skåneen lähetetyn suomalaisen sotalapsen tarinan. Koskettava elokuva sai vedet silmiin vähän väliä, mutta huomasin jossain vaiheessa nyyhkiväni ihan siitä syystä, että elokuvan viipyilevä, pohjoisten kesäiltojen ja -aamujen valo oli niin kaunista ja tuttua. Täällä paistaa lähes aina aurinko, päivä nousee ripeästi ja laskee yhtä äkkiä. Alkukesän valkoisia öitä, kesäaamujen pitkävarjoista valoa tai keskiyölle jatkuvaa hidasta auringonlaskua ei täällä ole. Ihmeellisiä asioita sitä huomaa kaipaavansa ja ottavansa osaksi omaa minäänsä.

Olen pannut merkille, että aussit suhtautuvat kahtiajakoisesti muualtatulleiden kulttuuri-identiteettiin. Toisia lähtömaa ja sen tavat kiinnostavat kovastikin, toisia ärsyttää, jos omaa muualtamuuttaneisuuttaan korostaa -"korostamiseen" voi tosin melkein riittää maininta siitä, että olen muuten kotoisin Suomesta ja puhun äidinkielenäni suomea. Vaikka se ääneenlausumatonta onkin, täälläkin ajatellaan, että maassa maan tavoilla ja olet nyt Australiassa, joten ala tykätä, sopeutua, puhua englantia tai häivy. Itse tasapainoilen sen kanssa, miten paljon kerron Suomesta, perinteistä ja tavoista, jotka ovat minulle tuttuja. On välillä jopa ärsyttävää tajuta, että täkäläisille kaikki piirteeni ja tekemiseni ovat henkilökohtaisia luonneominaisuuksiani, vaikka itse näen, että moni asia kumpuaa suoraan omasta kulttuuritaustastani ja siitä, mihin minut on kasvatettu suomalaisena. Kuten nyt vaikkapa se tiiviin, jatkuvan katsekontaktin väistäminen, oman vuoron odottaminen keskustelussa, hillitty tapa suhtautua julkisesti mihinkään tunnekuohuihin (eli en ala itkeä, huutaa, raivota tai myöskään totaalihysteerisesti nauraa kenenkään nähden), konfliktien ja tunnekuohujen välttely ylipäätään: en esimerkiksi ala inttää tai väittää - ainakaan julkisesti - esimiehelle vastaan, jne. Toisaalta on kiinnostava sosiaalinen eksperimentti seurailla muutosta omassa itsessään ja havainnoida, miten Australiassa asuminen minua muuttaa ihmisenä - koska väistämättä näin tulee tapahtumaan jossain mittakaavassa ja jollain aikavälillä. Seuranta ja raportointi jatkukoon!

Vaikka suomalaissukuisia on Australiassa noin 30 000, joskus tuntuu silti tältä. Pioneeri vieraalla maalla. Kuva (c)  e-conomics.fi - blogi.

Nyt meni hermo, sen kyllä huomaa (eli viisumipurnausta)

Olin tänään aikeissa tehdä kaikkea muuta kuin blogipostailla, mutta nyt ei pysty olemaan tilittämättä. Viisumibyrokratia tiputtaa kyllä välillä polvilleen. Yritämme parhaillaan hakea pysyvää oleskelulupaa, viralliselta nimeltään Skilled Sponsored Migrant Visa Subclass 176.

Nimihirviö aukeaa siten, että haemme skilled-kategoriassa eli täällä tarpeelliseksi katsottuun ammattiin ja korkeakoulutukseen vedoten, ja vieläpä osavaltion "sponsoroimina" eli WA:n osavaltio ikäänkuin myöntää meille muuttoluvan, jos kokee meidät tähän maailmankolkkaan tarpeellisiksi asukkaiksi.

Viisumihaku on yhtä pistebingoa, sillä jokaisen skilled-kategoriassa yrittävän pitää ylittää tietty pisteraja (huom. viisumityyppejä on kymmeniä erilaisia ja niille on eri ehdot). Perusasioina ja pisteiden lähteinä haussa on täytyttävä oikea ikä, riittävä kielitaito, oikea (täällä tarpeellisena pidetty) ammatti, oikeaksi todistettu tutkinto sekä muutamia muita vapaavalintaisia kriteereitä, meidän viisumityypissämme nimenomaan osavaltion muuttolupa tai -kutsu.

Meidän osaltamme hakua vaikeuttaa se, että minulla on pidempi työkokemus, mutta ammattini on väärillä listoilla (Skilled Occupation List 2 eikä 1), ja tämä tarkoittaa sitä, että voin hakea meille vain tuota osavaltion muuttoluvallista viisumia No 176. Risto puolestaan olisi tutkinnon puolesta (civil engineer) haluttua kamaa muihinkin viisumeihin, mutta työkokemusvuosia ei ole vielä kertynyt riittävästi, jotta yltäisi riittäviin pisteisiin.

Tarkennettakoon, että näin pariskuntana riittää, että toinen ylittää pisterajan ja toinen tulee siivellä. Puolisosta voisi vielä yrittää hyötyä paperilla ja kerätä lisäpisteitä, jos kummallakin olisi maahanmuuttoviraston listaama ammatti ja pätevyysarvio täkäläiseen malliin teetettynä. Toki on oltava oikeaksi todistettu avioliittotodistus aviopareilta, tai pitkä todistelitania vakuuttelua suhteen todenperäisyydestä avopareilta, mukaan viisumihakemukseen.

Ennen kuin viisumihakemuksen voi jättää maahanmuuttovirastoon, sen liitteeksi pitää olla hankittuna skills assessment eli pätevyysarvio (check, löytyy), IELTS-testin tulokset riittävin pistein (check, tuli tänään), sekä se osavaltion muuttolupa eli State Sponsorship. Tämä viisumihaun esivalmistelu ei missään nimessä ole ilmaista eikä edes halpaa, sillä pätevyysarvion teettäminen kustansi muistaakseni peräti $700 (siitä hyvästä, etteivät edes tunnustaneet maisterintutkintoani, nimimerkillä kiukkuinen ja katkera köyhtynyt), ja IELTSistä pulitin kolmesataa.

Itse viisumihaku tulee maksamaan rapiat kaksi ja puoli tonnia, ja tosiaan tuo State Sponsorshipinkin haku parisataa - ironista, että muuttoluvan nimi on sponsorointi, kun todellisuudessa itse maksamme, että saamme tulla. Sponsorointia = muuttolupaa ei voi hakea, ennen kuin on hankkinut pätevyysarvion ja IELTS-tuloksen. Köyhillä tai piheillä ei ole tänne asiaa, paitsi enintään pakolaisina, se tässä tehdään kyllä selväksi.

Innoissani aioin jättää nettihakemukseni WA:n osavaltiolle Sponsorshipiä varten tänään ja mihin törmäänkään: vaikka toisin ilmoitettiin vielä kuukausi sitten, nyt oma ammattini ei ole enää muuttolupaan oikeuttavien joukossa, sillä Social Professional-tittelin alla hakevien kiintiö ON TÄYSI. Nyt loppuu huumorintaju tai oikeastaan lähtee koko taju, ihan just nyt.

Ihan vähän vaan tältä tuntuu joo.

Ehdin jo lähettää vihaista palautetta petollisista ja harhaanjohtavista ohjeista ja rahanhaaskuuseen usuttamisesta WA:n osavaltion maahanmuuttoasiain vastaaville, kun nyt olen kuitenkin työllä ja vaivalla hankkinut IELTS-tuloksen ja pätevyysarvion. Toki yritin hillitä raivoni ja muotoilla viestin asiallisen kriittisen palautteen muotoon - jos sillä nyt ikinä mitään merkitystä on tai mitään muutosta t-y-p-e-r-i-i-n käytäntöihin tullaan aikaan saamaan.

Pidemmällä tutkailulla löytyi sentään edes pieni porsaanreikä WA State Government Sponsorship - nettisivulta (mistä sitä muuttolupaa haetaan). Kunkin ammatin kiintiön täyttyminen ei tarkoita, etteikö muuttolupaa heru ollenkaan, sillä kiintiöitä tarkistetaan joka kuukauden 1. päivä. Eli tästä lähtien minun on vahdittava 1.x-kuuta klo 00:01, että saan ladattua nettihakemukseni sisään, jos ammattini kohdalle ilmaantuukin pelastava available - eli käytettävissä - tunniste. Tuskin se kyllä yöllä sinne päivittyy. No aamuseitsemästä lähtien sitten.

Paikkoja ei voi jonottaa eikä varata, vaan hakemus on vaan tyrkättävä interwebin syövereihin sillä siunaaman hetkellä, kun available-valo palaa. Onko tässä nyt ihan oikeasti mitään järkeä, moni kysynee. Minä ainakin. Ensinnäkin: miksi kiintiö ei ole vuositasolla, vaan kuukausitasolla? Olisi varmaan kaikille helpompaa, etenkin jos jossain olisi laskuri, että montako historioitsijaa jo meni läpi ja montako vielä mahtuu. Interaktiivisuutta siihen tiedottamiseen, sanon minä.

Toisekseen: kuka niitä historioitsijoiden määriä vahtii ja miten paikkoja voi tulla uudelleen auki? Huomataanko jossain palaverissa yllättäen, että ei hemmeli, mehän tarvitaan jo ensi kuussa kipeästi lisää historioitsijoita, niiden kohdalla ammottaa valtaisia työvoimapula-aukko! Vai tarkkaillaanko historioitsijoiden muuttovirtaa poispäin ja rajalta kilahtaa heti puhelu punaiseen luuriin WA:n mamuviranomaisille, että nyt lähti yksi, laittakaa available-nappi pohjaan netissä.

No, toimin hädän hetkellä kuten aina toimin kun ahdistaa. Menen joko urheilemaan ja polttamaan adrenaliinin pois, tai museon hiljaisuuteen tyyntymään. Koska täällä on aika usein aika kuuma urheilla, WA:n (yllättävän tylsä ja vanhanaikaisesti kuratoitu) historiallinen/luonnontieteellinen museo saanee minusta ahkeran vakioasiakkaan seuraavien kuukausien (vuoden?) viisumitaiston ajaksi.

Australian perhosia vitriinissä. WA:n luonnontieteellisestä museosta.

Hauskoja Ystävyyttä Säilyttäviä lasitölkkejä WA:n taidemuseon putiikissa. Tarvitsisin yhden, jossa voisin säilyttää mielenrauhaa ja annostella aina byrokratian heitellessä kapuloita rattaisiini.