Sitä saa mitä tilaa - vaikkei tiennyt tilanneensa

Elämä on kumma juttu. Sen lisäksi, että se on kummallista noin niinkuin biologian ja fysiikan tasolla (miten ne solumöykyt oikein syttyvät elämään, ja entäs sitten atomit? Miten jokin ainerippusista kasattu - ja vielä pienemmässä mittakaavassa silkasta energiasta eli kvanttipartikkelien muodostajista kokoonpantu - voi riittävän isoon mittakaavaan skaalattuna olla tietoinen ja tunteva, ajatteleva ja ihmettelevä olento, kuten nyt vaikkapa ihminen ja vielä tarkennettuna juuri minä?), se on kummallista myös arkipäivän kokemusten tasolla.

Kaikki varmaan tietävät erilaisia self help- ja elämäntaito-oppaita, joiden keskeinen teema on jokin seuraavista: saat sen mistä luovut - saat sen mitä toivot - saat sen mitä tarvitset - saat sen mitä pelkäät tai välttelet. Hmm. Itselleni ei ole oikein selvinnyt, että mikä noista peliautomaateista työntää oikean tuloksen, joten yritän siksi vältellä pelkäämästä mitään (kuten silmälääkäreitä, koska heti pelkäämään alettuani jouduin perinpohjaiseen silmätarkastukseen silmänpaineen mittausta myöten), yritän muistaa ajatella ja toivoa positiivisia asioita niin itselle kuin muillekin, ja yritän jättää tykkänään taakse kaiken tarpeettoman, kuten kaunan ja katkeruuden tunteet (tosin jos noista luopuu, niin eivätkö ne silloin tule takaisin tielleni tuon yhden teorian mukaan? Toivottavasti ei). Tällä hetkellä teoriarallia johtaa saat sen mitä tarvitset - linja.

Olen täällä huomannut, että elämääni on ilmaantunut pyytämättä ja yllättäen, mutta pelkästään positiivisena käänteenä liuta asioita, joita en tietoisesti tajunnut kaipaavani tai tarvitsevani. Mutta nyt kun ajattelen tarkemmin, juuri tätä olen toivonut viimeiset kymmenen, viisitoista vuotta? Paitsi että viisitoistakesäisen ponihaaveet ynnä muut Take Thatin fanitapaamiset ovat yhä täälläkin toteuttamatta. Mutta asiaan.

Ikuinen kesä. Perthissäkin tulee talvi, täkäläisille. He kärvistelevät toppatakit päällä ja käsiään puhallellen bussipysäkeillä kesäkuussa, kun suomalainen lampsii paikalle kevät/syksyvaatetuksessa, eli päällä kevyt takki ja joskus aikaisin aamulla sormikkaat. Keskipäivällä tulee kuitenkin kuuma, joten trenssin voi nakata käsivarrelle ja pyyhältää teepaitasillaan, usein. Tämäkö muka talvi, kutsuisin sitä touko- tai syyskuuksi? Jos sattuu muutamia kylmempiä viikkoja (päivälämpötila seilaa +15:ssa), on kuitenkin takuuvarmasti valoisaa. Aina herää auringon nousuun, ja töistä lähtiessä on vielä päivänvaloa jäljellä edes se yksi tunti, toisin kuin pohjoisen kotimaan kamaralla. On mahtava tunne elää koko vuoden ympäri energisenä ja aikaansaavana, ajattelematta, että taas menee 6-8 kuukautta "hukkaan" pimeässä kärvistellessä, sisätiloihin linnoittautuneena, lumentuloa, pakkasta, räntää ja mörönkolon pimeää manaillen.

Yhteisö. Vaikka itseäni rasittavat poliitikkojen loputtomat tyhjät jankutukset yhteisöllisyyden puutteesta ja keinotekoisista ideoista sen rakentamiseksi (opiskelijat hoitakoot kotikerrostalonsa vanhukset ilmaiseksi aina iltaisin tms.), yhteisöllisyyden puute on todellinen pulma Suomessa. Vietin lapsuuteni Melukylä-tyyppisessä kerrostaloyhteisössä, jossa oli aina naapureiden lapsia leikkikavereiksi, ja naapureita pitämään silmällä lasten temmellystä. Taloyhtiössä vietettiin yhteisiä juhlia ja talkoita, ja haravanvarressa keikuin itsekin syksyisin seitsenvuotiaasta eteenpäin. Vastaavaa samassa veneessä arjessa-tunnetta en ole sittemmin kokenut (paitsi opiskeluaikana Jyväskylässä, terveiset taidehysteerikoille!), vaikka elämässäni on aina ollut tärkeitä ja läheisiä sukulaisia, ja elämääni on säännöllisesti tullut - ja siitä on myös lähtenyt - liuta hyviä kavereita ja ystäviä.

Täällä uudella mantereella kohtaamani suomalaiset ovat kuitenkin muodostaneet tiiviin, lämminhenkisen pienen oman yhteisönsä, jossa ilot ja surut jaetaan kuin pidempäänkin tunteneiden kesken. Yhteishenki on vahva, koska kaikki olemme samassa tilanteessa ja pystymme edes pieneltä osin auttamaan toisiamme eteenpäin täällä expatin arjessa. Yhteisö ei ole kuitenkaan poissulkeva vaan erittäin tervetulleeksi toivottava, eli emme ole linnoittautuneet omaan pieneen Suomi-kuplaamme. Mukaan pääsee kyllä minkä tahansa maalainen - yleensä ne erimaalaiset päätyvät kuvioihin suomalaisen puolison mukana. Ja taas opimme kaikki jotain uutta toisiltamme.

Työ. (Myönnän, että tätä en ole ihan viittätoista vuotta pohdiskellut). Ehdin tehdä Suomessa töitä nelisen vuotta maisterinpapereiden suorittamisen jälkeen, ja sitä ennen väänsin milloin missäkin rekryagentti-vuokratyö-pätkäsilppuhanttihommassa koko opiskeluajan loma-aikoina, viikonloppuina ja osin myös arkiviikollakin. Yhteensä sekalaista, suurelta osin opintojen aikaista työuraa on Suomesta plakkarissa noin vuosikymmen. Koska suurin osa työelämäkokemuksistani koostuu ekstraajan hommista, olen useimmiten ollut aavistuksen kieroonkatsottu irtopala työpaikalla. Sittemmin ns. professionaalitöissä puolestaan tein erilaisia projektitöitä, joista osan kotoa käsin. En siis Suomessa ehtinyt varsinaisesti kuulua moneenkaan työpaikkaan, työyhteisöön ja työkaveripiiriin.

Olen nyt tilanteessa, jossa minulla on varma ja vakituinen työpaikka, osaamistani halutaan määrätietoisesti kehittää, taitoihini uskotaan ja niiden parantamiseksi tarjotaan rakentavaa palautetta. Olen nähdäkseni tärkeä osa tiimiä, ja olen melkeinpä ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en ole noin vain korvattavissa seuraavalla ekstraajalla, tai muuten vain poistettavissa yt-neuvotteluissa. Tiimissämme tehdään yhteistyötä, puhalletaan yhteen hiileen ja ponnistellaan yhdessä yhteisen päämäärän eteen, kukin oman panoksensa reilusti antaen. Kun herään aamulla, ensimmäinen ajatukseni ei enää ole: onkohan mulla vielä ens kuussa työ? Eikä seuraava ajatukseni ole: "onkohan tänään taas raskas päivä edessä, onkohan muut taas huonolla tuulella kaikkien viime aikojen vaikeuksien/yt-neuvottelujen/huonon työilmapiirin takia?" Vaan vihdoinkin ajatus on: "pitääkin järjestellä projekti x alkuun, kysäisen siihen neuvoa P:ltä, juttelen myös R:n kanssa tästä, S mainitsi jotain viime viikolla siitä omasta hommastaan, joka liittyy tähän - olispas muuten kiva käydä tänään yhdessä lounaalla ja viikonloppunakin voi tehdä jotain kivaa, onhan palkkapäivä". Toisin sanoen: minun mielestäni normaaliin työelämään kuuluva normaali ajatus.

Että kiitos Australia ja universumi!

Perthin Suomettaret, koolla ehkä puolet. Eilisiltä synttärikekkereiltä, oli lystiä!

Western Australian luonnonkukkaloistoa. Kevät on täällä ja pian kaikki kukkii! Kuva (c) Nothinglikeaustralia.com.au

Kuka muistaa? Lapsuuden suosikkileffa, Bernard ja Bianca Australiassa [The Rescuers Down Under]  1990. Kuva (c) Disney.

Muuta Australiaan!

1) Eikö suksisauvakonsulentin homma, laskiaispullakioskin pito tai uima-avantojen kairaajan ammatti enää lyö leiville Suomessa? Tai osaatko työsi A:sta Ö:hön, takaperin, keskellä yötä hereille ravistettuna ja jonglööripalloja yhtä aikaa ilmassa kieputtaen? Kaipaatko lisähaastetta ja tilaisuutta näyttää, että on sinusta enempäänkin? Oletko aina haaveillut työkavereista, jotka huikkaavat sinulle juoma-automaatilta good day mate, fair dinkum?* Nyt on tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus vain hintaan $999 ja vähän päälle: muuta Australiaan ja ala pakertaa omassa (tahi uudessa) ammatissa vieraalla kielellä! Uniikki mahdollisuus oppia jokainen ammattitermi uudelleen, petrata kokouskäytännöt, tietokoneslangi, kahvihuonejuorut, lounaslista ja urheiluvedonlöyntitärpit ulkomaan kielellä. Mihin tahansa työtehtävään saa uutta sykettä, kun pitää jokaikinen uusi termi kysyä erikseen tyyliin 'mikä se on se kolmasosa-aanelosen kokoinen logollinen käsinkirjoitettu lappunen, joka pannaan liitteen mukaan kirjekuoreen'**... oh you mean compliments slip? Myös kaikki harrastukset saavat ihan uuden sävyn, kun jokainen normiaktiviteetti onkin yhtäkkiä nimetön. Kesken kiivaimman lentopallopelin tajuat, ettet voi antaa kellekään ohjeita, koska et tiedä toimintojen nimiä. Hyvä syöttö! Torju, torju! Passaa tänne! Hyökkää, iske kunnolla! Ööh, throw that ball up and keep it in the air you know...? 

Tämä on compliments slip, ettäs tiedätte. Kuva Google-kuvahaulla.

2) Kyllästyttääkö valinnavara leipähyllyllä? Ärsyttääkö, kun joka ilta marketissa on leipää jäljellä, etkä saa koskaan kokea sitä tunnetta, että saat olla lämpimästi kiitollinen viimeisestä leipäpussista, jonka onnistut Prismassa nappaamaan? Muuta Perthiin! Täällä leipä loppuu kaupasta hyvissä ajoin eli toimistotyöajan päättyessä. Leipä tietysti on pelkkää paahtoleipää, ja vaikka eri merkkejä ja makuja on näennäisesti paljon, käytännössä jokainen on vehnäpaahtista toinen kurpitsan-, toinen pellavansiemenillä. Jos elämästäsi puuttuu lähimatkailua, täällä sitä on tarjolla leivänhakumatkojen muodossa. Ruisleipää tai ainakin sen tapaista vuokaleipää saa muutaman lähijunapysäkin päästä, ja onnekkaasti Transperth katkaisee junaliikenteen juuri sinä päivänä, kun tarvitset ruisleipää tai paksusuolesi räjähtää vehnän paljoudesta. Junan korvaava bussi onneksi sytkyttää sinut perille vain puoli tuntia hitaammin kuin juna. Ja siellä se kaupan viimeinen leipä odottaa, oi onnea!

Tältä näyttää Australandian ruisleipä. Tosin tämäkin on täällä nimeltään Ruotsalainen Ruisleipä. Kuva Google-kuvahaulla.

3) Toivotko vaihtelua painajaisuniin? Itselleni on ilmaantunut täysin uusi painajaistyyppi, jota ei Suomen kultaisella kamaralla oltu kuunaan nähty. Torakkaunet. Olen tässä vuoden mittaan silloin tällöin (ilmeisesti stressin, nuhan tai muun ikävyyden painaessa) päässyt nukkumatin prime time - katsomossa todistamaan torakoiden mönkimistä unieni hämärissä milloin peiton alta, milloin seinien raoista, verhojen takaa, astiakaapista ja niin edelleen. En Suomessa asuessa edes tiennyt, miltä torakka näyttää, ja nyt mätkin niitä unissani epäsäännöllisen säännöllisesti tohveleilla, kirjoilla, kärpäslätkillä, paistinpannuilla ja haulikolla, juuri koskaan osumatta. Painajaisten torakat ovat sentään luonnollista kokoa ja näköä, eivät mitään Harry Potter - jättiläishyönteisversioita. Mutta todellista esikuvaansa vikkelämpiä ne ovat, sillä en koskaan osu niihin millään aseella. Hämähäkit sen sijaan eivät painajaisissa vilistä, mikä on näin araknofobikolle ihan kiitollisuutta aiheuttava ilmiö - kiitos aivot, että jätätte edes jotain alitajunnan suljetun osaston ovien taa ja painajaisissa hyödyntämättä!

Ei aina pelkästään halloween-painajaisia. Kuva (c) Tim Burton ja tuotantoyhtiö.

4) Pidätkö punajuurista enemmän kuin keskivertosuomalainen? Mutta et erityisesti pidä mistään muista pikkelsöidyistä tai etikkaisista mauista? Muuta Australiaan! Täällä leipien, purilaisten, patonkien ynnä muiden oletusarvotäyte on säilötty punajuuri, joka maistuu siis ihan samalta kuin suomalainenkin versio. Sen sijaan kaikki muut pikkelssisysteemit ovat vähemmän happamia/etikkaisia (ainakin kaikki tähän asti kokeilemani), ja perunasalaatista on etikkaisuus kitketty kokonaan, yhyy. Ei sen perunasalaatin kuulu pelkälle makealle ja majoneesille maistua. Suosikkiannokseni punajuurien suhteen on roast beef - setti, joita myydään lounasaikaan food courteissa eli ostareiden ruokakojukerroksissa. Yksinkertaisimmillaan annos on läjä paahtopaistisiivuja ja kasa ranskiksia, päällä (einesmäistä) ruskeaa kastiketta. Astetta yritteliäämpään annokseen kuuluu edellämainittujen lisäksi suomalaisen työpaikkaruokalan malliin jäävuorisalaattia, tomaattia ja kurkkua, sekä keitetty, kuorittu kananmuna ja muutama viipale punajuurta. Jotenkin ei olisi tullut itselleni mieleen kasata päällekkäin punajuuria ja kananmunaa, mutta meneehän tuo, etenkin sen takuumurean paahtopaistin matkassa. Kuin isoäidin keittiössä! Jossa on tosin kaksisataa muutakin toimistotyöntekijää appamassa kiireissään lounasta.

Kiwiburger eli ihan aussiburger - en tiedä miksi tämä on nimetty uusseelantilaisten mukaan, tällaisia täällä syödään. Kuva Google-kuvahaulla.

Kaiken kaikkiaan, ei ole yhtään syytä olla muuttamatta!

Näitä maisemia tosin tulee ikävä, satunnaisesti. Kuva (c) the Knife - bändi (ruotsalaista elektromussiikkia, kannattaa testata!)

* good day mate, äännetään guddai maeit tietysti päivää kamu, ja fair dinkum = totta maar
**Tällä on suomenkielinenkin nimi, mutten elääkseni saati kuollakseni muista sitä.

Toisin päin

Täällä päiväntasaajan toisella puolen on moni asia väärinpäin, ainakin Pohjoisen kasvatille. Olen ehkä jo näistä maininnut, mutta koska mahdollinen aiempi blogipostaukseni on täysin pyyhkiytynyt muistista, antaa mennä toistamiseen ja kerta kielon päälle, hop.

1) Liikenne. Kaikkihan tämän tietävät. Aussilassa ajetaan vasenta laitaa ja tähän tottui yllättävän äkkiä. Itse olen ajanut vain satunnaisesti maantiellä enkä lainkaan kaupungilla, joten en osaa vielä vuoden jälkeenkään sanoa, miten citykurvailu onnistuisi. Vasen laita tuntuu kuitenkin nyt täysin normaalilta. Sen sijaan ratin paikan muistaminen on vieläkin työn ja tuskan takana. Onko se nyt sitten oikealla vai vasemmalla aussiautoissa? Muistisääntöni on, että kuski on tien keskiviivan puolella, eli istuu oikealla ja käyttää vaihteita vasurilla (jos autossa on vaihteet - automaattivaihdeautot ovat täällä huomattavasti yleisempiä kuin Suomessa).

Jalankulkukin tapahtuu vasemmalla, eli esim. liukuportaissa ryhmitytään portaiden oikeaan laitaan, jotta vasemmalta pääsee ohi, jos on kiire junaan/bussiin/töihin/aleen. Kävely on tosin härömpää kuin autoilu, ja moni kävelee missä sattuu, mukaan lukien minä. Töissä on pari kertaa huumorilla huomautettu, että "keep left, you're not in Finland anymore", (eli pidä vasen laita, olet ihmemaa Ozissa nyt) kun olen jäänyt käytävälle arpomaan, kummalta puolen ohittaa vastaantulija.

2) Vesipyörteet. Aku Ankasta ynnä muista lähteistä huolimatta vesi ei täällä pyöri eri suuntaan eli myötäpäivään viemäriin - asia on todistettu ihan telkkarisarja Myytinmurtajissa (mikä tekee tiedosta ehdotonta faktaa). Moni on kuullut, että pallon tällä puolen vesi pyörteilisi eri suuntaan kuin siellä kotipuolella. Pyörteily riippuu kuulemma ihan altaan muodosta, ei sijainnista maapallon pinnalla. Coriolis-ilmiö, eli maapallon kiertoliikkeestä johtuva voima pyörittää ilma- ja vesimassoja isoissa mittakaavoissa pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään ja etelässä myötäpäivään. Ammeen, käsienpesualtaan tai vessanpöntön mittakaavassa voima ei vielä näy, yleisistä uskomuksista huolimatta. Sitä en osaa sanoa, näkyisikö pyörteily esim. uima-allasta tyhjennettäessä, vai tarvitaanko valtamerellinen vettä, ennen kuin Coriolis-ilmiö vaikuttaa...? Vesitieteilijät, apuja!

3) Pillimehut. Pillimehuissa on pilli väärinpäin purkin kyljessä, eli se pillin "nivel" tai taite on purkin alanurkassa, kun se Suomessa on purkin ylänurkassa. Pillireikä toki on purkin yläkannessa - ihan vain selvennyksenä, koska usein tätä pillikäänteisyyttä selittäessäni ihmiset kysyvät, että onko se reikäkin pohjassa ja tökätäänkö pilli sinne. Ei, edes aussit eivät ole niin nurinkurisia. Olen tästä pillifaktasta aikonut ottaa kuvan jo monta kertaa ruokakaupassa, mutta kummasti on nolottanut tähtäillä pillimehurivejä kännykällä... pitää ensi kerralla ostaa pillimehusetti kotiin ja kuvata salassa. Täällä pillimehut usein myydään kolmen tai kuuden pakkauksissa ruokakaupoissa, yksittäisiäkin saa esim. kioskeista.

4) Sosialiseerausajat. Tämä ei varsinaisesti ole käänteistä, mutta kuitenkin eri tavalla kuin Suomessa. Jos täällä kutsutaan kotiin bileisiin/grillaamaan, yleensä paikalle mennään jo hyvissä ajoin (esim. iltapäiväkahdelta) ja kotiinkin lähdetään hyvissä ajoin, usein yhdeksään mennessä. Suomessa kaikki iltamenoksi ymmärretty (eli alkoholia mahdollisesti sisältävä) tapahtuu ilta-aikaan, sanotaanko kuudesta eteenpäin ja saattaa jatkua puoleenyöhön ellei pikkutunneille. Ainoa kerta, kun olen ollut kenenkään kotona juhlimassa puoleenyöhön saakka, on ollut viime uusivuosi. Uudenvuoden pippaloita kun ei ole oikein motivoivaa lopettaa ennen varsinaista vuodenvaihdetta.

Ainakin osalta työpaikoista on melko tavallista käydä perjantaisin työpäivän jälkeen parilla lasillisilla kollegoiden kanssa (ehkä brittivaikutusta...?), ja silloinkin ilta päättyy hyvissä ajoin, useimmiten seitsemän-kahdeksan aikaan. Jos on suoraan töistä neljän-viiden välillä suunnannut pubiin/baariin/ravintolaan, parin tunnin istuskelu on aivan riittävä. Usein baareihin on myös pääsymaksu illemmalla, eli jos haluaa tuopin-pari tai viinilasin-pari nautiskella kohtuuhiljaisessa jutteluympäristössä, kannattaa olla liikkeellä ennen dj:n/livebändin sekä pääsymaksujen keruun aloitusajankohtaa (mikä starttaa kahdeksan-yhdeksän maissa).

Täällä on myös kohtuullisen yleistä tavata kavereita baarissa sunnuntaipäivällä tuopin-parin äärellä. Ideana ei ole juoda humalaan, vaan jutella, vaihtaa kuulumisia, viettää rentoa ja rattoisaa lepopäivää. Itse juon erittäin maltillisesti ja vaikka sunnuntain ideaan ei kuulukaan kännäys, se yksikin lasillinen tuntuu jotenkin ideana liian paljolta. Seuraavana päivänä on kuitenkin työpäivä...?

5) Aurinko ei koskaan paista etelästä. Se nousee idästä kuten Pohjolassakin, kiertää taivaankannen yli melko korkealla ja laskee länteen, pohjoisen kautta koukaten. Suomessa taas pohjoisen suunnasta ei koskaan tule valoa. On outoa, vaikka onkin täysin luonnollista.

6) Itikat ja banaanikärpäset. Täällä keskustassakin kohtaa satunnaisesti itikoita, mutta ne eivät pidä minkäänlaista ääntä. Äärimmäisen ärsyttävää, koska tulosuuntaa tai etäisyyttä ei saa arvioitua. En tiedä, ovatko täkäläiset itikat vähemmän hanakoita verenimijöinä, sillä en muista koskaan nähneeni/tunteneeni yhtään hyttysenpuremaa. Tai sitten niiden hyökkäys ei jätä todistusaineistoa samalla tavalla kuin suomalaisten lajitovereidensa. Banaanikärpäset ovat puolestaan käsittämättömän hitaita liikkeissään. En Suomessa muista koskaan liiskanneeni banaanikärpästä huolimattomalla huitaisulla, kun taas täällä puoli-innoton läppäisy vähän sinnepäin deletoi otuksen varmasti. Mikä lie evoluution oikku. Edullinen meille ihmisille, tosin.

Australiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei, kuin aurinko meillä vain suurempi, oo-hiio-hei. Tällaisen kuvan saa painatettua t-paitaan osoitteessa shirt.woot.com

Viikonloppuaktiviteetteja

Viime viikonloppuna pyörittiin N:n ja K:n kanssa Claremontin messuhallissa käsityömessuilla. Tytöillä oli tähtäimessä löytää korttiaskartelutarpeita, ja itse toivoksin löytäväni virkkuu- tai neulontalankoja. Mitäkö niistä tekisin, no ei ole vielä suunnitteilla, mutta sopivia lankoja nähdessäni olisin varmasti saanut jonkinsortin inspiksen. Villasukille täällä on aina kysyntää, sillä talviaikaan lattiat ovat kylmiä jopa lämmitetyssä, laminaattilattiaisessa kerrostaloasunnossa, puhumattakaan laattalattiaisesta eristämättömästä omakotitalosta.

Mutta mitä opimme? Kortti- ja muuhun askarteluun oli messuhalli puolillaan papereita, pahveja, sapluunoja, leimasimia, kimallemaaleja, huurrehilettä, ruusukkeita ynnä muita. Mahtavaa seuralaisilleni, ja oli noita antimia itsekin mukava penkoa ja tonkia, vaikka olen enemmän korttien piirtäjä- kuin askartelijamallia. Pienisuuri salainen unelmani eli oman nukkekodin askartelu, sisustaminen ja kalustaminen jokaikistä pientä yksityiskohtaa myöten nosti jälleen päätään, ja lähestulkoon ostin pussillisen miniatyyrimaailman luontiin tarvittavia osasia. Jätin kuitenkin tämän uuden projektin aloituksen johonkin myöhempään, otolliseen ajankohtaan, ehkäpä lähemmäs joulua... Mutta lankoja en nähnyt yhtään korillista. Oli ompelukone-esittelyjä, paperi-, pahvi-, ja paperimassamyyntiä ja työpajoja, jonkin verran käsintehtyjä nukkeja sekä koruja (rautalanka- ja muovihelmisiä), ja pari pöydällistä joulukoristeita. Messuhallista kuitenkin vähintään puolet, ellei kaksi kolmasosaa oli varattu tilkkutöille ja niiden tekotarpeille. Tilkkutäkki, tai pienempänä versiona tilkkutyynyliina, on täällä selvästikin the Käsityö. Yksi hallinkolkka oli täytetty Tilkkutäkkikilpailun voittajateoksilla, mutta tähän osioon olisi pitänyt maksaa erillinen (nimellinen) yhden dollarin tiketti messuhallin 15 dollarin hintaisen sisäänpääsylipun lisäksi. Periaatteesta ei ostettu, kun tilkkutäkkejä näki hallissa muutenkin jopa kyllästymiseen asti, niin hienoja ja kärsivällisen taidokkuuden mestariteoksia kuin olivatkin.

Joulukoristeita elokuussa. Olivat tehdastekoisia, olisin toivonut näkeväni uniikkeja käsintehtyjä. 

Korttienaskartelu- ja scrapbooking-maailma on itselleni tuntematonta vyöhykettä, mutta näitä maalattavia ja liimattavia pahvikoristeita penkoessa alkoi kummasti vetämään puoleensa. Scräppäys, here I might come?

Tällainen joulutalo on pakko tehdä. Jos ei vielä ensi jouluksi, niin seuraavaksi!

Nukkienteko näyttää olevan täällä in. Ainakin isommasti kuin Suomessa.

The Käsityö on täällä kuitenkin tilkkutyö. Upeita, kekseliäitä tilkkutäkkejä ja -tyynyliinoja oli tupa pullollaan ja esivalittuja tilkkupaketteja, työpajoja ja ompelukonevinkkejä olisi ollut tarjolla lähes joka kojussa.

Lisää nukkeja. 

Teatteripuvustuksen taidonnäyte nukkientekijältä. Upea kaukaa, mutta läheltä katsoen vähän repsotti sieltä ja täältä laatu. Merkit ovat nyt selvät, Perfektionisti tuli kaapista- keskusteluohjelma selvästikin odottaa minua vieraakseen.

Kertakaikkisen ihana  melbournelaisukki myi tällaisia kertakaikkisen ihania, itsetekemiään tiffanylasitöitä. 

Tänä viikonloppuna oli ohjelmassa suomalaisten, sekä muutamien irkkujen, brittien ja aussien, yhteiskokoontuminen joulunviettoon. Kerroin Christmas in July -juhlan ideasta aiemmassa postauksessa, joten hyppään suoraan tunnelmaan. Harvoin on jouluruoka maistunut yhtä hyvältä kuin eilen lämpimänpuoleisessa Australian elokuun illassa, rattoisassa seurassa. Lähes kaikki oli omin kätösin väännettyä, kuninkuuden ainakin omissa silmissäni veivät itsetehdystä taikinasta ja itsekeitetystä luumuhillosta kokoonpannut tähtitortut, sekä marsipaanikuorrutettu, upeasti koristeltu kesää ja talvea yhdistävä joulukakku. Mutta en kyllä vähättele lainkaan kinkkua, lanttu-, peruna-, ja porkkanalaatikoita, minikokoisia karjalanpiirakoita, rosollia, maksalaatikkoa, lohikeittoa, graavilohitäytteisiä ruisleipä-cocktailpaloja ja kaurakeksejä. Kiitokset ja isot aplodit kaikille kokanneille ja leiponeille! Etenkin kun oma panokseni oli - jouluun kylläkin sopivasti - överipussillinen suklaapatukoita. Näillä saikin juhliin osallistuneet lapset sellaisille ylikierroksille, että tuskin malttoivat nukkua kaiken ympärijuoksun ja trampoliinikisojen jälkeen. Isäntäväki, voitte siis syyttää minua tästä... Pahoittelut. Luonnollisesti tarjolla oli myös pipareita ja glögiä. Vain vihreät kuulat puuttuivat.

Joulukuusi lahjoineen sen sijaan löytyi, ja jokainen sai lähtijäisiksi Secret Santa-paketin. Minulle sattui mystinen muovilätkä, jonka pitäisi leivänpaahtimeen pudotettuna painaa paahtoleipään hymynaaman kuva. Hauska idea, mutta miten se muovilätkä kestää paahtamista...? Täytyy jättää testaaminen johonkin toiseen asuinpaikkaan, sillä nykyasunnon palohälytinjärjestelmä on sen verran herkkä, etten tohdi ottaa muovinkäryriskejä. Muiden lahjapaketeista paljastui mm. kynttilöitä, luomu-suihkusaippuaa, viinipullo, keittokirja, Australia-väritteinen eli sini-valko-punainen peruukki sekä aikuisten kokoa olevat tutti ja vaippa. Öhöm. Väkeä paikalla oli ehkä kolmisenkymmentä, eli erittäin kiitettävänkokoinen seurue. Ilta oli onnistunut ja näillä jouluruuilla pärjää hyvin ensi jouluun. Mahtavaa :)

Joulujuhlakuvat (c) http://australianauringonalla.blogspot.com.au/

Kuusen katveessa juhlimassa. 

Suu täynnä lohikeittoa ja valkkaria. Hyvä  yhdistelmä.

Upea joulukakku! Alla sama kakku illan pimetessä, suli hieman mutta syötiin pois!

Laatikot rivissä, taitavat olla jo loppumaisillaan. Herkullisen lohikeiton jämiä voi ihmetellä muovilautasilta.  Ensi vuonna uusiksi!

Oman elämänsä tv-tähti

Useammin kuin kerran tässä reilun vuoden mittaan on tuntunut, että olen tietämättäni ilmoittautunut kimaraan reality-tv-ohjelmia. Kyseenalainen tähteys on saavutettu ainakin seuraavissa hiteissä: The Truman Show, Selviytyjät, Amazing Race ja epäilemättä joskus lanseerattavassa Kohtaa kaikki heikkoutesi suorassa lähetyksessä-keskusteluohjelmassa.

Voin sanoa, että suurin yllätys tässä maasta toiseen muutossa on ollut - tadaa, toistan taas itseäni - kommunikoinnin vaikeus. Olen ällikällä löyty siitä, että kaikkein naurettavimmat kielimuurit kohtaan arkipäivän tilanteissa ja lauseiden tyyppiä "I have a dog" muodostamisessa. Työpaikalla elektronisen arkistonhallinnan koulutuksessa opin, että olen näköjään sepustanut vajaan vuoden työsuhteeni aikana noin 1100 erilaista dokumenttia. Kirjeitä, työsähköposteja, raportteja, referointeja toisten raporteista ja niin edelleen. Kaikki paperimuodossa oleva vuodatukseni on käynyt läpi moniportaisen laadunvalvonta-oikolukuprosessin (eli vähintään kolme muuta ihmistä on oikolukenut ja tarvittaessa korjannut tekstiäni), ja hyvin olen pärjännyt, erittäin vähillä korjauksilla ja huomautuksilla. Mutta. On se nyt helmutti, että pystyn pulputtamaan paperille kaikenlaista järkevää ja monimutkaista aiheista, joista en vuosi sitten edes tiennyt mitään (jätevesijärjestelmistä jne.). Mutta annapa kun alan kertoa, mitä tein viime viikonloppuna tai aion tehdä ensi viikonloppuna. Huomaan usein jälkikäteen, että olen joko käyttänyt väärää prepositiota (for, to, on, in, jne), mikä on mitätön virhe, mutta saattaa kuitenkin muuttaa lauseen merkitystä (Matti Nykäs-esimerkillä ei it's up to you vaan it's up yours)*. Tai sitten joku ratkaiseva sana on aavistuksen pieleen, ja olen posottanut pitkät pätkät siitä, miten menin kahviin, sen sijaan että menin kahvilaan. Toisin sanoin: ymmärrän kaiken minulle puhutun ja kaiken lukemani tekstin tasosta riippumatta, kirjallinen ulosantini on esimerkillistä, mutta suullinen verbaliikka kompastelee, mikä ärsyttää kuin pesällistä mehiläisiä. Tähän tuhat tulikivenkatkuista manausta, koska haluaisin niin jo pystyä kommunikoimaan kuin natiivit, NIIN! Kauanko se nyt voi viedä, että pääsee tästä I am potato-henkisestä puheesta ylemmälle portaalle??

Tältä tuntuu hyvin usein.

Tiedän, tiedän, todellisuudessa englantini on täysin riittävää, eikä kukaan muu kiinnitä virheisiini samaa määrää huomiota kuin minä itse. Näköjään telkkariohjelmien tähdityssarjaan voidaan lisätä vielä tuleva superhitti Perfektionisti tuli kaapista. Jaa että mitenkö olen näissä reality-ohjelmissa kunnostautunut? Esimerkki 1: Kohtaa (ja selätä) kaikki heikkoutesi - show: Täällä omista ikiaikaisen tutuista ympyröistä irrotettuna huomaa, miten olen itseni aiemmin ymmärtänyt/nähnyt, ja mitä tässä minäkuvassa kenties on ollut pielessä tai ainakin päivittämisen arvoista. Mitä minä ajattelen maailmasta, muista ihmisistä, omista taidoistani ja heikkouksistani - kaikki on käynyt läpi aikamoisen henkisen kasvun myllyn ja tullut ulos ensin silkkana jauhelihana, mutta nyttemmin muodostuneena, uudistuneena Anu vol II. - mallina. Olen tyytyväinen, rehellisesti sanoen. Vaikken ole tietääkseni koskaan ollut nurkkakuntainen, takahikiäläinen omaan paremmuuteeni uskova ja muita vähättelevä nillittäjä, niin jos noita ominaisuuksia on jossain mielen nurkissa pyörinyt, tehokkaasti ne on pölytetty pois. Ihmisillä ympäri maailman on ihmeellisiä taitoja ja ominaisuuksia, kiinnostavia tapoja ajatella, mielenkiintoisesti erilaisia arvoja kuin omani, mutteivät ne välttämättä ole sen huonompia. Erilaisia vain. Aluksi itseäni vaivasi kovastikin se, että erotun täällä joukosta. Aksenttini, vaatteeni, tapani paljastavat heti, etten ole syntyperäinen aussi, enkä edes kovin kauaa maassa ollut. Nykyään ajattelen vain, että minä olen minä enkä kukaan muu, ja sillä mennään.

Truman Show'lta tuntuu, koska kaikki muut ovat perillä siitä, miten täällä ollaan ja eletään, ihan kuin he saisivat ohjaajalta käskyjä ja minä yksin sompailen pelkästään oman itseni varassa. Selviytyjiä on tullut treenattua tänne saapumisen alkuvaiheessa sillä, että käytössä oli a) minimimäärä rahaa, b) ei lainkaan muuta omaisuutta, lukuunottamatta laukullista vaatteita sekä läppäreitä, c) ei tietoakaan maja- tai asuinpaikasta saati sosiaalisista ympyröistä (tutustuuko täällä koskaan kehenkään) ja d) ei harmainta hajua työpaikasta tai tulevasta toimeentulon lähteestä. Jestas, kaikkeen sitä heittäytyy. Mutta suosittelen lämpimästi, kyllä se palmunlehtimaja alkaa rakentua ja oma tiimi muodostua pikkuhiljaa. Amazing Race vedettiin läpi huhtikuussa Suomivieraiden kanssa, ihan vain siksi, että suurella innolla olimme buukanneet (tai siis minä olin buukannut) liiankin kanssa käyntikohteita ja tekemistä:

"Tiimin tehtävänä on kierrättää opastettavia jokaisessa Perthin nähtävyydessä ja esitellä sen parhaat puolet innostavalla, tarttuvalla, mutta rehellisellä ja liioittelemattomalla tavalla. Tiimin on poimittava jokaisessa nähtävyydessä vinkkejä opastettavilta siitä, onko tämä kyseinen nähtävyys ehkä niin kiinnostava, että lisää samanlaista halutaan nähdä, vai pitäisikö tiimin muuttaa lähestymistapaansa ja tarjota jotain täysin muuta. Tiimille annetaan uudet ohjeet kuukauden mittaisen kierroksen lopussa, mikäli he ovat vielä tolpillaan." Onneksi opastettavat itse vetivät välillä käsijarrusta ja viettivät mielellään hieman arkisempiakin päiviä - sitähän tutustuminen uuteen kaupunkiin parhaimmillaan on. Kiireetöntä kiertelyä, katselua, kaiken uuden ihmettelyä, ilman stressiä ja aikatauluja.

Loppuun ihan vain fiilistelyä: on täällä silti hyvä olla. Kukapa ei nauttisi tällaisista kotimaisemista!

Biitsillä. Kuva New South Walesista, mutta täällä Western Australiassa on tismalleen yhtä kaunista rannalla. Kuva (c) theage.com.

* Sama suomeksi: it's up to you = riippuu sinusta, ihan itsesi varassa - it's up yours = työnnäpä vaikka hanuriis.

Talvesta

Go Team Finland! Katselen olympiapurjehdusta ja koska siinä ei varsinaisesti tapahdu äkkikäänteitä, voin hyvin kirjoittaa blogia sivussa. Iso osa olympialajeista näkyy telkkarista vasta keskiyön jälkeen, joten seuraaminen on ollut aika vähäistä. Ensimmäisen kerran vuosikymmeneen missasin myös ainoan olympialaisissa erityisesti kiinnostavan pätkän, avajaiset. Suora lähetys tuli kolmelta aamuyöllä, jolloin olen takuuvarmasti minä tahansa vuoden-, kuukauden- tai viikonhetkenä unten mailla. Ohi meni myös seuraavan päivän uusinta. Jäi näkemättä suomalaisten tämänvuotiset kisa-asut ja tiimikokoonpano. No, ollutta ja mennyttä, siis asiaan.

Tajusin vasta täällä, että maailmassa on toden totta liuta (lue: miljardeittain) ihmisiä, jotka eivät ole eläessään nähneet lunta. Aussikollega suunnittelee parhaillaan innolla reissua itärannikolle, koska jossain päin Victorian vuoristoa (käsittääkseni?) voi nähdä lunta lämpäreinä, kun ajaa riittävän korkealle. Moni muu aussituttu puolestaan ei ole koskaan nähnyt lunta kuin enintään räntäsateena, tai kaukana siintävinä vuorenhuippuina. Afrikaansikollega murisi tänään harmissaan siitä, että kotona Johannesburgissa oli eilen satanut ripauksellinen lunta. Sisko oli kuulemma lähettänyt videokuvaa kännykkään tästä ihmeiden ihmeestä. Aika ihme kyseessä onkin, sillä Johannesburgissa on satanut viimeisen reilun sadan vuoden aikana vain 22 päivänä. Kerran viidessä vuodessa siis, enintään.

Pulkkariemua Johannesburgissa. Kuva (c) CBC News.

Koska täällä ei ole jouluna lunta eikä joulutunnelmaa, juhlimme tulevana viikonloppuna kaveriporukalla paikallista enemmän tai vähemmän vakiintunutta perinnettä Christmas in July (in August, tässä tapauksessa).  Heinäkuun joulun ideana on, että vietetään keskitalven juhlaa keskitalvella, kuten asiaan kuuluu. Täällä talvi on nyt, joten joulukin on nyt. Todellisuudessa joulu on täällä joulukuussa kuten muuallakin maailmassa, ja Christmas in July on ilmeisesti muutamien viime vuosikymmenten mittaan keksitty tekosyy juhlia myös tähän vuodenaikaan. Vaikka Christmas in July-haulla löytää googlesta paljonkin tietoa ja väittämiä siitä, miten juhla olisi iso ja tunnettu perinne Australissa, eivät läheskään kaikki (west)aussit tunne konseptia. Töissä aiheesta kyselin ja yksikään ei tällaista perinnettä oikein tunne, saati vietä. Ihan sama minulle, mepä vietämme :) Heinäkuun joulu vietetään tietysti täysissä joulutällingeissä eli juhlapaikalla tulee olemaan kuusi, joulukoristeet A:sta Ö:hön, perinteisen joulupöydän kaikki herkut ja ylikin, sekä Secret Santa eli mikähän tämä Suomessakin tuttu lahjanjakosysteemi oikein on suomeksi nimeltään - salapukki?? Nyyttäripukki, ehkä. Jokainen tuo tullessaan pienen anonyymin lahjan yhteiseen lahjasäkkiin, ja pussukasta jaetaan vastaavasti jokaiselle jotakin. Kertoilin tulevista pippaloista täkäläistutuille ja yksi kysäisi mainiosti Is it only for Northern Hemisphere people? eli "onko ne billeet vain Pohjoisen Pallonpuoliskon immeisille?" Hehhee, hauska yleistys - kaikki päiväntasaajalta pohjoiseen ovat yksinkertaisesti Pohjolan väkeä, oli sitten kotoisin Marokosta, Japanista, Irlannista, Meksikosta tai Suomesta.

Talvi alkaa täällä tosin jo taittumaan, sen näkee jacarandapuihin ilmaantuvista lehtisilmuista. Jacaranda kukkii näyttävän violettina pilvenä lokakuussa, mutta lehdet puuhun näkyvät kasvavan jo nyt. Talvi on hujahtanut ohi vaivattomasti - tänä vuonna kun käytössä oli peräti lämmittävä ilmastointi ja kerrostaloasunto pysyi ihan itsestäänkin ihmisasumukseksi sopivan lämpimänä. Toisin kuin viimetalvinen, eristämätön, lämmittämätön, muiden kanssa jaettu omakotitalo. Nyt iltayhdeksältä keskitalvella pidän parvekkeen ovea auki samalla kun pyöritän pyykkejä kuivaajassa (joka syytää pikkuasunnon täyteen kuumaa ilmaa kuin jättimäinen fööni), ja hyvin tarkenee. Aamuisin on välillä kirpakkaa kuin Suomessa syyskuussa, mutta keskipäivään mennessä lämpö nousee kahdenkympin tuntumaan. Tänä vuonna on satanut poikkeuksellisen vähän, mikä on huono uutinen kuivuudesta jo valmiiksi kärsivälle osavaltiolle. Aurinkoiset säät kylläkin pitävät mielen virkeänä. Kyllä kiitos tällaiselle talvelle (paitsi että toivon käytännön syistä lisää sadetta, mutta vain öisin, tack)!

Jacaranda täydessä kukassa. IIhana. Laji on alun perin Brasiliasta, mutta näyttää menestyvän mallikkaasti Australiassa. Kuva google-kuvahaulla.

Piti kirjoittamani myös Claremontin käsityömessuista, joilla pyörin N:n ja K:n kanssa viime lauantaina koko iltapäivän. Pakko kuitenkin jättää kuvat ja kuvailut toiseen kertaan. Loppuun kuitenkin tärkeänä uutisena, että viikonloppuna olisi tullut suomalaista tv-tarjontaa, joka meni ikävä kyllä ohi silmien käsittämättömän lähetysajan takia. Sanoinko jo, että olen aina, kaikista tekijöistä riippumatta, nukkumatin kanssa treffeillä aamukolmelta? Suomalainen kung fu-fantasialeffa jäi siis jälleen kerran katsomatta, aihealuetta kohtaan tuntemastani syvästä kiinnostuksesta huolimatta. Voi suru! Toivottavasti elokuva uusitaan yleisön pyynnöstä - pitänee pommittaa kanavaa eri sähköpostiosoitteista ja tekaistuilla nimillä ja käsialoilla kirjeitse seuraavat kuukaudet. Kampanjaani saa osallistua.

Suomileffa Jade Warrior telkussa aamuyhdestä aamukolmeen, jee! Epäonninen seppä muuttuu vahingossa kung-fu-soturiksi, kohtalonaan taistella demonia vastaan jäätävässä Pohjois-Suomessa. 

Arjen ajatuksia

Miten se aika on taas näin vierähtänyt enkä ole mitään kirjoittanut pariin viikkoon?? Ohhoh ja voivoi. Puolustukseksi selittelen, että töissä on ollut ennätyskiire, vaikka tiimissä pitkään ollut yhden hengen aukkokin on täytetty eli saatiin puoli vuotta avoinna olleeseen paikkaan rekryttyä mallikelpoinen uusi kollega. Töitä pukkaa silti ovista ja ikkunoista, sillä tänä vuonna jokaikinen WA:n osavaltion pikkukunta läpikäy vesihuollon auditoinnin ja kukas muu niitä raportteja lukee, käsittelee, referoi, edelleenraportoi ja Ympäristöministeriöön kirjelmöi kuin minä. Tiimikaverit pitävät huolen sähkö- ja kaasulaitosten valvonnasta, toimilupien myöntämisestä ja lupaehtojen noudattamisen valvonnasta, eli eivät siellä muutkaan ehdi paikalleen sammaloitua. Kaiken lisäksi suoritan parhaillaan (pakollista) lisäkoulutusta, sellainenkin ammatti näköjään maan päällä on kuin compliance officer ja tähän tottelevaisuusvalvojan hommaan minua siis kurssitetaan - sen lisäksi ja siitä huolimatta, että olen jo vuoden pestissä pakertanut. Suomeksi titteli on suunnilleen "lakipykälien noudattamista valvova riskienhallintavirkailija" eli mahdollisesti kuivakoin ammattinimike sitten kirjanpitäjän. Onneksi työ on nimestään huolimatta antoisaa, lähinnä huumorintajuisten kollegojen ansiosta. Mutta se työasioista ja jälleen lista huomioita:

1) Tajusin tässä äskettäin, että täällä englantia puhuessa on lähes ykshailee, miten vokaalit ääntää. Joka maasta tulijoilla on omat tapansa, ja joskus tuntuu, että englantia lausutaan samoin kuin hepreaa kirjoitetaan, eli jättämällä kaikki vokaalit pois ja lausumalla vain konsonantit. Esimerkkejä. Bird (lintu) voidaan näköjään ääntää böd, bööd, bd tai bed (sänky). Suosikkiesimerkki aussiaksentista on sanoa 99 (kirjoitetaan ninetynine ja tavallisesti lausutaan naintinain), aussit tunnistaa välittömästi nasaalilla vedetystä ääntämisasusta noointinoin. Vokaalien pituudella ei ole suurta väliä ja se, lausutaanko joku vokaali o:na, u:na vai peräti ö:nä, ei näytä olevan kummoista väliä - tai siis sillä ei voi olla kummoista väliä, kun jokaisen omaperäistä aksenttia on vain pakko ymmärtää. Eilen yritin selittää englanninkielisille kavereille, että suomenkielessä on vissi ero vokaalipituuden suhteen. Tuli on eri sana kuin tuuli, ja mätä on eri sana kuin Määttä. Täkäläisille kertakaikkiaan mahdoton sana on xylitoli, se ei tule suusta ulos edes hammaslääkärin pihdeillä. Zailitoli on osunut kai lähimmäs ja loput eivät edes yritä toistaa ks-alkua pidemmälle. Mutta. Voin rehellisesti tunnustaa, että kiinalaisten nimiä ja sanoja ei suomalainen saa suusta ulos, sillä en ikimaailmassa olisi tajunnut, että kollegattaren nimi Huijuan lausutaan Hweidzaan. Ja sekin pitäisi lausua laulavalla, ylösalas polveilevalla äänenkorkeudella. Ei irtoa...

2) On se vaan myönnettävä, että Perth ei ole mikään timantti kaupunkien joukossa, vaikka paikallisjohto yrittääkin kovasti lanseerata titteliä Intian Valtameren Helmi. Vai oliko se Tuhkimo. Viihdyn täällä kohtuullisen hyvin, kaupunki on siisti ja suittu, mutta... ruma kuin suomalainen keskivertokirkonkylä, josta on vanhat talot surutta raivattu monotonisten, betoni- tai peltijulkisivuisten ABC:n, Siwan, S-marketin ja teollisuushallin tieltä. Onneksi täällä sentään yritetään, ja laajalle hajautettu, pääasiassa 1960-70-luvuilla rakentunut omakotitalomatto sekä saman aikakauden toimistotalokeskusta ovat monin paikoin uudistusten alla.  Perthin kaupungilla on menossa 'tyhjät tilat käyttöön'-kampanja, jolla yritetään elävöittää esimerkiksi keskustan vanhojen rakennusten unohtuneita ylempiä kerroksia kaupoiksi, kahviloiksi, gallerioiksi ja toimistotiloiksi. Myös aiemmin nuhjuiset, hylätynoloiset keskustan pikkukujat on monin paikoin onnistuttu virkistämään ruukkukasvien rajaamiksi kahviloiden terasseiksi. Täällä rakennussuojelu toimii ilmeisesti vapaammalla kädellä kuin Suomessa, sillä vuosisadan taitteen rakennukset on yleensä sisältä myllerretty uuteen, loft-tyyppiseen uskoon ja jäljellä ovat vain julkisivut eli katukuvaa on yritetty sentään säilyttää. No parempi tämäkin kuin ei mitään historiaa ja persoonaa. Ja loft-rakentamisen ystävänä rouheat tiiliseinät ja viimeistelemätön interiööri-look vetoavat kyllä. Jahka jossain vaiheessa saan aikaiseksi visiteerata Melbournessa, Sydneyssä ja Brisbanessa (ja sittemmin myös Darwinissa, Cairnsissa, ehkä Adelaidessa ja Hobartissakin), pystyn lopulta vertailemaan isommassa mittakaavassa, miltä Perth australialaisena kaupunkina näyttää ja tuntuu.

3) Siitä huolimatta, että tänne on virrannut porukkaa merten takaa jo vuosikymmeniä (puhumattakaan, että käytännössä kaikki ovat alun perin merten takaa), wessien on yhä kummallisen vaikeaa ymmärtää joitain ulkkaripiirteitä. Hyvänä esimerkkinä toimii eteläafrikkalaistuttu, joka puhuu äidinkielenään afrikaansia ja muutti Perthiin pari kuukautta sitten. Poikaparka oli saanut kuulla aussiappiukoltaan, että "mahdatko kenties olla vähän hidas?", kun lauseet tökkivät ja piti hakea oikeaa englanninkielistä sanaa. Itsekin samaan asenteeseen (useammin kuin kerran) törmänneenä ihmettelen, eikö mieleen ehkä pälkähdä, että vieraan kielen puhuminen ei etenkään aluksi voi sujua kuin vettä vaan? Aivojen kun on pakko kääntää joka ikinen sana ja myös lausejärjestys oikein, ennen kuin voi mitään pullauttaa ulos. Kanadalaisilla on yleensä tapana avittaa ja tarjota jotain sopivaa sanaa tai lauseenlopetusta, jos he huomaavat, että ulkkarilla meni nyt kieli englanniksi solmuun. Wessit eivät usein joko huomaa, tajua tai halua auttaa, vaan monet tuijottavat kuin ääliötä: etkö osaa ihmisiksi olla ja lausettasi lopettaa? Todennäköisimmin he eivät vain tajua, mistä äkkinäisessä puhekatkossa on kyse, harva täällä kuitenkaan ilkeä on. Silti kummallista. Mutta kaikkeen tottuu, myös hämilliseen tuijotukseen :)

Kahvila-galleria Venn'issä tänään bongattua Iittalaa. Aaltovaasi vain $180 ja pikku lasirasiat kannella $95. Skandinaavinen design hinnoissaan - samasta paikasta myös muita "Pohjolan raikkaita ja moderneja" tuotteita. 

Sunnuntaiaamu

Tänään tuli pitkästä aikaa palloiltua Freossa, sellaisilla seuduilla, joita en ollut ennen kolunnut. Ystäväni J halusi näyttää (ja koemaistattaa) aamupala-buffet-ravintolan The Left Bank eli Se Vasen Rantatörmä Swan-joen rannalla. Paikasta saa toki ruokaa myös muina aikoina, mutta me etsiydyimme joenrantamaisemiin jo kukonlaulun aikaan eli aamyhdeksäksi, mikä tarkoitti klo 8 aamujunaan hyppäämistä Perthissä. Mikäs sen parempi syy nousta sunnuntaina aikaisin reippailemaan kohti juna-asemaa ja North Freoon saavuttuamme reippailemaan kohti rantatörmää, kuin mielikuvissa siintävä herkullinen buffet. Tältä seudulla näyttää:

Näkymiä Swan-joelle Stirling Highway-sillalta. Yläkuvassa siintävät myös Freon  satamarantaa täplittävät nosturit. 

Maisema The Left Bank-ravintolan edustalta Swan-joelle. Ei hassumpaa. Eikä hassumpi talvipäivä, aamulla kirpakat +14  astetta ja keskipäivällä lähemmäs +20.

Sitten kaikkia kiinnostaviin yksityiskohtiin, eli mitä siellä söimme. Buffet oli hotelliaamupaloilta tuttu, eli tarjolla oli munakokkelia, pekonia, papukastiketta, makkaroita, pannareita, paistettuja herkkusieniä ja grillattuja tomaatteja. Minkäänsortin salaatteja tai vihreää ei ilmeisesti aamupaloilla harrasteta, sillä en ole koskaan nähnyt aamupalabuffeteissa esimerkiksi vihanneksia (viipaloituja kurkkuja, salaatinlehtiä tms. suomalaisten harrastamia leivänpäällisiä). Paahtoleipä tietysti aina lisukkeena, ja päällisiksi tarjolla voita, hilloja tai pannareille vaahterasiirappia. Jälkiruuaksi oli hedelmäsalaattia eli lohkottua tuoretta vesimelonia, omenaa, cantaloupe- ja hunajamelonia sekä appelsiinia. Lisäksi löytyi vadillinen marjoja: vadelmia ja boysenmarjoja, ainakin minun nähdäkseni, ja luonnonjugurttia (jonka jouduin skippaamaan). Marjat mätin pannareiden päälle, toimi hyvin. Aamupala oli maukas mutta tuhti, ja olikin kummankin mielestä hyvä idea jaloitella vähän ekstraa eli kävelimme East Fremantlen halki Freon juna-asemalle. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että buffettiin ei kuulu kahvi. Tai siis kuuluu, mutta pelkkä pikakahvi. Koska suosikkiani Mocconaa ei kahvikuppien tuntumasta löytynyt, enkä juo Nescafea edes äärimmäisessä pakossa, jouduin valitsemaan kummajaiskahvin eli kahvia teepussissa. Öhöm, mikä idea...? Ohjeen mukaan kahvi suodattuu 3-4 minuutissa, mutta J:n neuvosta liotin pussukkaa kaksinkertaisen ajan. Ja silti "kahvi" oli vain kahvinväristä ja etäisesti -makuista, mutta erittäin laihaa lientä. Juu-u, ei näitä kahvipusseja enää koskaan, kiitos.

Sunnuntaiaamun omnomnom. Huomaa kahvipussi kupissa. Outo.

Perthin parhaita puolia on aamupala- ja brunssikulttuuri, vaikkei se täkäläisten mukaan olekaan mitään verrattuna vaikkapa Brisbanen, Melbournen tai Sydneyn vastaaviin. On täällä meikäläisen Suomi-kotikaupunkeihin verrattuna silti huikeasti enemmän vaihtoehtoja ulkoistetuille aamupaloille sekä ravintolan tyylin, että ruokatarjonnan suhteen. Harva lauantai tai sunnuntai voi paremmin alkaa, kuin yhteisellä leppoisalla ja maistuvalla aamupalalla ystävän/ystävien kanssa kuulumisia vaihtaen. Kiitän!

Picasso Perthissä

Seuraa taiteentuntemuksen opetustuokio - mitä ei varmaan olisi kannattanut tähän kärkeen todeta, että edes joku lukisi postauksen loppuun asti.

Mutta ihan sitä silmälläpitäen, että muut täkäläissuomalaiset haluavat käydä katsastamassa Picasso to Warhol-näyttelyn Perth Art Gallery'ssa, aikaa on vuoden 2012 loppuun saakka. Ja toisekseen olen itse niin innoissani aiheesta, kun pitkästä aikaa pyörin "omieni parissa" eli vaellellen taidehistorian oppikirjoista tuttujen, aitojen ja ehtojen teosten keskellä.

Picasso to Warhol-näyttely on lainassa New Yorkin MoMa:sta eli ehkäpä pallon kuuluisimmasta modernin taiteen museosta, joten merkit olivat lupaavat. Tosin ounastelin, että Perthin museolla tuskin on varaa kovin laajaa näyttelyä tuoda maahan, koska teosten lainasta joutuu maksamaan mojovaa vuokraa, järjestelyt ja vakuutukset maksavat taatusti satatonnisia ja niin ees päin.

Näyttely oli tosiaan aika suppea, mutta perjantai-illan visiitin arvoinen silti. Taidemuseo panostaa kivasti viikonloppuihin, sillä perjantaisin näyttely on auki peräti iltakymmeneen ja ala-aulaan on rakennettu viini- ja juustobaari. Taidemuseolta voi iltaa jatkaa kulttuurikorttelin sekä Northbridgen menokaupunginosan muihin kahviloihin ja boheemeihin baareihin.

Itseäni harmittaa suunnattomasti melkein missä tahansa näyttelyssä yleinen taustatiedon puute, tai oman käsitykseni mukaan vääränlainen kontekstointi. Älkää aina lätkikö niitä taiteilijan elämäkertatietoja kylteissä seinille, vaan infotkaa, miksi tämä kyseinen tyyppi, teos tai tyylisuunta on niin ihmeellinen, että se pitää ihan museoon asti tuoda. Taustoitus ja historialliseen hetkeen sitominen kertovat paljon enemmän mattimeikäläisille kuin se, milloin taiteilija valmistui taidekoulusta.

Työhistoriaani mahtuu useita pestejä taidemuseo-oppaana, ja silloin opin, että ihmisiä kiinnostavat eniten tarinat. Kuka, missä, miksi, mitä minun pitäisi tässä teoksessa nähdä? Etenkin Picasson kohdalla enemmistö yleensä olettaa, ettei tyyppi osannut maalata muuta kuin sekavia palikoita ja vääntyneitä naamoja. Totuushan on, että Picassolla oli klassinen taidekoulutus ja hän aloitti maalaamalla melkolailla realistisia muotokuvia, mitä ei palikkatyylistä uskoisi.

Picasson nerous piilee siinä, että hän keksi alkaa kuvata kohteita useasta eri kulmasta, useana eri ajanhetkenä, yhteen kuvaan vangittuna. Palikat ja vääntyneet naamat kuvaavat siis samaa kohdetta eri näkökulmista ja eri hetkinä, liikkeessä. Picasson uran alkuaikaan, 1920-30-luvuilla, liike ja nopeus olivat suuria ihmeitä länsimaissa: autot, junat ja lentokoneet olivat ihan vasta yleistyneet ja tulleet tai tulossa kaikkien ulottuville, kuin myös elokuvat eli liikkuva kuva. Liike ja ajan kuluminen kiehtoivat kovasti myös taiteilijoita.

Pablo Picasso, Crucifixion 1930. Tällaisia on tarjolla muutamia Perthissä, tosin ei juuri kyseinen teos .

Näyttelyssä oli pari teosta myös suosikiltani Piet Mondrian'ilta, tosin ei lempiteoksiani (maisemia), vaan tunnetumpia abstrakteja geometrisiä viiva-, perusmuoto- ja perusvärisommitelmia. Nämäkään neliöt valkoisella taustalla eivät kerro mitään kenellekään, ellei tiedä, että samaan aikaan (1920-30-luvuilla) kehittyi funktionalismi eli funkis-arkkitehtuuri.

Funkis syntyi, koska arkkitehdit halusivat riisua kaiken ilmaisun peruselementteihin. Ei mitään koristelua tai krumeluureja, vain rytmikkäitä perusmuotoja ja yksinkertaisia värejä eli valkoista, mustaa, punaista, keltaista ja sinistä. Myös huonekalumuotoilijat intoutuivat perusmuodoista ja -väreistä, ja aikakaudella ideoitiinkin monta muotoilun klassikkoa, kuten Red and Blue Chair (Gerrit Rietveld), kuva alla.

Yksi lempparini Piet Mondrianilta (ei ole Perthin näyttelyssä), The Red Tree. Mondrian maalasi alunperin maisemia ja siirtyi neliöiden maalaamiseen funkis-tyylin kehittymisen aikoihin, oli yksi tyylisuunnan kehittymiseen vaikuttaneista taiteilijoista.

Gerrit Rietveld, Red and Blue Chair 1917. Muotoiluklassikko, vaikkei välttämättä kauhean mukava. En ole kokeillut, on kallis tuoli.

Piet Mondrianin Dej Stijl - tyylisuunnan yksi edustaja. Perthin näytelyssä on Trafalgar Square-niminen vastaava taulu.

Näyttelystä löytyy nimensä mukaisesti myös legendaarisen Andy Warholin teoksia - ensimmäisiä taiteilijoita, joka keksi ottaa kohteekseen arkipäivän esineitä ja toistaa painokuvaa loputtomiin, mm. kaikkien tuntema Marilynin naamakollaasi (kuva alla).

Toinen legenda on Marcel Duchamp, joka puolestaan keksi ottaa konkreettisia arkipäivän esineitä käyttöönsä ja kyseenalaisti koko taiteen olemuksen tuomalla näyttelyyn omana teoksenaan seinästä irrotetun pisuaarin. Teoksen nimeksi hän kertoi "Suihkulähde" (kuva alla). Mikä on taidetta ja mikä ei, kuka sen saa määritellä, Duchamp kysyi. Niinpä, ei ole vastausta tähän oikein vieläkään, vaikka Duchamp mellasti taidemaailmassa 1910-luvulta lähtien.

Nykykatsojia nämä aikanaan mullistavat oivallukset eivät juuri hätkäytä, sillä elämme maailmassa, jossa on jo nähty kaikki. Mutta teokset onkin syytä asettaa historialliseen asemaansa, eli nähdä ne oman aikansa pioneereina. Joku keksi tämänkin idean ensin, vaikka me olemmekin samaa nähneet toistettuna jo miljoona kertaa. Perthissä pääsee kurkistamaan niihin ensimmäisiin oivalluksiin, ideoiden lähteille.

Andy Warhol, Marilyn 1967. Ei Perthissä. Allaoleva Campbell - keittopurkkiteos (yksittäisiä painokuvia kehystettyinä tauluina) sen sijaan löytyy näyttelystä ja on hieno.

Marcel Duchamp, Fountain (Suihkulähde) 1917.  Alkuperäinen teos on mennyt hukkaan ja siitä on enää valokuvia,  Perthin näyttelyssä tästä on pienoismalli (!).

Modernista taiteesta olisi ylipäätään hyvä tietää, että se syntyi kameran keksimisen myötä ja takia (1800-luvun loppupuolella). Taiteilijat joutuivat suorastaan identiteettikriisiin kameran yleistyessä, sillä kuka heitä enää tarvitsisi tallentamaan ulkomaailmaa, jos kuka vain pulliainen pystyi nappaamaan kuvan, milloin huvittaa, missä huvittaa, parissa sekunnissa? Kuka enää jaksaa kiinnostua maalauksista, joiden tekoon menee ikuisuus?

Syntyi täysin uudenlaisia tyylejä, kuten impressionismi - tapa vangita valon ja varjon leikkiä ja hetkellisiä mielikuvia. Ekspressionismi - taiteilijan omien ajatusten ja tunteiden muokkaamia näkymiä. Surrealismi - unikuvia ja painajaisia, mielikuvitusmaailmoja ja alitajuntaa. Abstrakti taide - keskitytään muotoihin ja väripintoihin, "taidetta taiteen vuoksi", aivan sama mikä aihe on kyseessä. Kubismi - Picassonkin tyyli, eli kohteen paloittelua eri näkökulmiin ja geometrisiksi perusmuodoiksi. Ja niin pois päin...

(Esi)surrealisteja Perthin näyttelyssä edustaa Giorgio de Chirico.  Ylläoleva teos on näyttelyssä: The Enigma of a Day, 1914. Surrealisteista tunnetuin on Salvador Dali - ks. kuva alla, jos et muista kuka, ei ole mukana Perthissä. Chirico oli liikkeellä ennen Dalia ns. metafyysisellä tyylillään ja Dali itse asiassa sai Chiricolta vaikutteita oman surrealismi-tyylisuuntansa kehittämiseen.

Salvador Dali, The Persistence of Memory (Muiston pysyvyys) 1931.

Näyttely on käymisen arvoinen, mutta suosittelen osallistumaan opastetulle kierrokselle. Muuten teosten tuijottelu saattaa jäädä tussahdukseksi, "mikä tässä nyt on niin hienoa oikeastaan...?"

*Kaikkien teosten tekijänoikeudet taiteilijoiden*

Odottamattomia onnenaiheita

Tajusin tässä äskettäin, että ulkomaille muutto opettaa valtavasti uutta sekä toisesta kulttuurista ja muista ihmisistä, että minusta itsestäni. Tuntuu, että olen vuodessa kasvanut ihmisenä saman kuin kotiympyröissä pysytellessä olisi ollut mahdollista vuosikymmenessä. Silmät avautuvat ihan uudella tavalla odottamattomille onnenaiheille, kuten:


1) Sosiaaliset ympyrät ja ystäväpiiri ovat rikastuneet roimasti. Nyt tuttuja, kavereita ja ystäviä on monilta eri maailman kolkilta, ja on sekä ihmetystä herättävää että ilahduttavaa tajuta, miten hyvin voi tulla toimeen täysin eri puolilta palloa olevien kanssa. Olen aiemminkin maininnut, että jostain syystä parhaiten handlaan suhteet britteihin ja irkkuihin, sekä moniin aasialaisiin. Eräs parhaista ystävistäni täällä on vietnamilainen, ja myös jutut eteläafrikkalaiskollegan kanssa käyvät ällistyttävästi yksiin. Skandinaavit menevät tottakai kotikategoriaan, eli heidän kanssaan tulee hyvin toimeen. Aussien kanssa sen sijaan on jatkuvasti pientä kulttuurieroklikkiä, hyvin pinnanalaista ja harmitonta onneksi, mutta emme ole oikein vielä samalla sivulla.

Meikäläisen ja monien wessien huumorintajun eroa kuvaa paljastavasti (usein vastaavana kokemani) esimerkki: viime sunnuntain trapetsitunnilla eräs lähtölavalle kiipeävä tyttö jämähti tikkaiden puoliväliin korkeanpaikankammon kohtauksen kourissa. Tytön kaveri huuteli alhaalta rohkaisua: "ostan sulle drinksun, jos teet sen!". Tokaisin kaverille hymyillen: "Olis ehkä kannattanut ostaa se drinksu etukäteen". Kaveri katsoi minua kuin ääliötä ja vastasi: "Ennen tällaisia tapahtumia ei saisi koskaan juoda". Aijaa, ihanko totta?! Usein törmään siihen, että suomalainen sarkasmi/ironia/musta huumori ei oikein uppoa. Vieressäni istunut brittityttö nauroi jutulleni, eli ei se nyt niin huono ollut...

Mutta takaisin ystäviin. Myös ikä on jotenkin menettänyt merkityksensä kaveruussuhteissa, ja on täysin luontevaa kaveerata vuosikymmenen nuorempien, tai vuosikymmeniä vanhempien kanssa. Eilen vietin antoisan taidenäyttely-, pizza- ja viinilasillis-illan täkäläissuomalaisen R:n kanssa. On täysin yhdentekevää, että R:llä on ikäisiäni lapsia - juttu luisti, kummankin pulmia ja onnenaiheita puitiin ja elämänohjeita sinkoili puoleen ja toiseen täysin ikäerosta piittaamatta. Tällaisista avauksista ihmissuhderintamalla olen todella kiitollinen :)

2) Ulkomailla arjessa kamppailu kasvattaa itseluottamusta ja lähestulkoon kaikkia mahdollisia arjen taitoja väistämättä. Huomaan nyt, että alkuaikoina puhuin usein aika hiljaa, koska en ollut ihan varma, onko sanomiseni sanottu oikein tai sanomisen arvoista. Nyt paapatan kuuluvalla äänellä joka paikassa, jos sanat eivät tule oikeassa järjestyksessä suusta, ihan sama. Kyllä ne ymmärtää ja jos ei ymmärrä, toistan. Alkuun oli vaikea soittaa minnekään, koska puhelimessa asiointi usein tiesi takeltelua, kielen kangistumista ja väärinymmärryksiä. Nyt sama kuuluva posmottaminen toimii puhelimessakin, ja omille mokille voi ihan hyvin nauraa. Vastapuolikin suhtautuu ymmärtäväisemmin, jos ei yritä tai esitä olevansa täydellinen. Blogista on varmaan käynyt selville, että minua on vuoden mittaan suunnattomasti vaivannut kommunikoinnin takkuilu eli omat kielitaitopuutteeni (todelliset ja kuvitellut), aksenttini (kaikki arvaa etten ole täältä), sekä yhteisymmärryksen puute (vrt. edellinen huumoriesimerkki).

En ennen tänne tuloa tajunnutkaan, miten korkealle itseni arvostin kommunikoijana (syystä ja syyttä). Olen Suomessa usein saanut hyvää palautetta mm. kokoustekniikastani sekä kirjoitustaidoistani, ja nyt olen yhtäkkiä jossain ravintoketjun alapäässä mongertamassa skottiaksentilla, jota aussit eivät ymmärrä. Aluksi sekä otti päähän että teki mieli heittää hanskat tiskiin (okei, en sitten puhu mitään missään koskaan ikinä), mutta nyt sisu on taas koottuna ja asenne on, että sanoilla vaikka läpi harmaan kiven. Jos en kokouksissa ehdi tai osaa perustella kantaani niin monisanaisesti kuin suomeksi voisin, vedetään sitten lyhyillä, napakoilla lauseilla. Onpahan ainakin asian ytimeen. Voin rehellisesti tunnustaa, että harvoin on niin paljon sydäntä lämmittänyt kuin eilen kollegan todetessa jonkin erityisen osuneen kommenttini jälkeen: "Anu's razorsharp wit strikes again" eli että partaveitsenterävä älyni leikkasi jälleen. Oho, ei kommunikointini sittenkään niin onnetonta ole kuin olin synkimmissä kuvitelmissa, tuhkaa päälleni ripotellessa uskonut.

3) Ihmissuhteet Suomessa saavat ihan uutta syvyyttä ja merkitystä täältä kaukaa käsin. Äskettäinen lomani Suomessa onnistui suorastaan yli odotusten, koska oli niin mukavaa, rentouttavaa ja onnellista kaikkien kohtaamieni tärkeiden ihmisten kanssa. Suomessa asuessa oli ihan liian helppoa lykätä sukulaisten ja ystävien tapaamisia arkikiireiden takia, koska aina ajatteli, että "sit ensi viikolla/kuussa/jouluna". Ja helposti lipsuu siihen, ettei näe juuri koskaan. Koska näemme nyt harvoin mutta säännöllisesti, eikä tapaamista voi sovitusta ajankohdasta lykätä (kun en ole ensi viikolla enää maassa), yhteinen aika on todellista laatuaikaa.

Laatuaika ei onneksi tarkoita, että vaikeita asioita yritettäisiin lakaista maton alle ja esittää, että ollaan onnellisia jos ei olla. Päinvastoin. Kaikki keskittyvät mieluummin hyviin puoliin ja antavat huonojen puolien tai mitättömien pinnankiristysten liukua ohi muistin ja ärsytyskynnysten. Mitä sitä tarttumaan turhiin pikkuärsytyksiin, jos voi valita nauttivansa hyvistä puolista? On myös helpompaa ja luontevampaa keskittyä kertomaan ne todelliset tärkeät kuulumisensa ja elämänkäänteensä, kun aikaa on vähän, hyvääpäivääkirvesvartta-puheen sijasta. Pureudutaan jotenkin asioiden ytimeen helpommin ja rennommin. Niin se näköjään on, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle, ja vasta luopuessa tiedät, mitä sinulla siihen saakka oli. Ja vasta uuteen hypätessä tiedät, mitä kaikkea siellä sateenkaaren tuolla puolen odottaa, sekä pahassa että hyvässä.

Oh Australia, how I love thee, let me count the ways. Kuva (c) Basicoshop.com

Australian avohaava

Olen lahjakkaasti vältellyt kirjoittamasta vaikeasta aiheesta jo vuoden, mutta nyt on aika tarttua tämänkin suhteen näppikseen. Välttelyn syy on, etten kertakaikkiaan tiedä, miten kirjoittaa aboriginaaleista poliittisesti korrektisti ja siten tasapainoisesti, että kaikki näkökulmat tai edes enemmistö niistä tulisi esiin. Australiassa vietetään kansallista NAIDOC-viikkoa 1.-8. heinäkuuta, joten nyt jos koskaan on syytä avata sanainen arkku myös tästä.

NAIDOC on aboriginaali- eli indigenous people'n kulttuurin juhlaviikko. Määritelläänpä ensin termit, jotta pääsee edes alkuun. 

Aboriginaali sanana tarkoittaa samaa kuin indigenous, eli "kotoperäinen, alkuperäinen". Vaikka etenkin iäkkäämmät aboriginaalit usein kutsuvat itse itseään black fellah'iksi eli mustiksi hemmoiksi, kaikki valkoisten harjoittama mustittelu kannattaa tiputtaa jo rajalla, jos tänne aikoo. Ei tule toimimaan ja rasistiksi leimataan. 

Opin jo Kanadassa, että intiaaneja ei todellakaan ole sopivaa kutsua intiaaneiksi, heitä kutsuttiin joko First Nation'eiksi (eli Ensimmäisiksi Kansoiksi), indigenous people'ksi tai heimon nimellä (jos tiedossa). Jos oikein muistan, asuinpaikallani keskellä preeriaa on perinteisesti elänyt Lakota-heimoa, joka puolestaan on osa Sioux-ryhmää. Siouxit eivät ole koskaan olleet yhtenäinen porukka, vaan ryhmä koostui ja koostuu samaan kieliperheeseen kuuluvista erillisistä heimoista. Mutta takaisin aboriginaaleihin. 

Perthin ja ympärysseudun perinteinen heimo on nimeltään Nyongar tai Noongar (kirjoitusasu vaihtelee, koska heimo itse ei kirjoittanut ennen eurooppalaisten asuttajien tuloa). Noongareita on seudulla arviolta 28 000, ja koko WA:ssa asukkaita on viimeisimmän tilaston mukaan 2,35 miljoonaa. Noongarit edustavat siis 1,1% väestöstä. Koko Australiassa alkuperäisasukkaita on noin 2,3% eli suunnilleen sama osuus kuin Suomessa on suomenruotsalaisia.

NAIDOC-viikon alkuperä on eurooppalaisasuttajien saapumisessa ja alkuperäisväestön oikeuksien polkemisessa, mikä lie kaikille tuttua historiantunnilta. Australian perustamisen vuosipäivää eli Australia Day'ta vietetään vuosittain 26. tammikuuta, tätä juhlaa aboriginaalit vastustivat alusta saakka riistämisen vuosipäivänä. Vuoteen 1938 mennessä abot järjestäytyivät Sydneyssä Australia Day'n mielenosoitukseen, nimeten päivän Day of Mourning'iksi eli Suremisen Päiväksi. 

Aboriginaalit viettivät Surunpäivää vuoteen 1955 saakka Australia-päivää edeltävänä sunnuntaina. Tuolloin asenteet sulivat ilmeisesti puolin ja toisin sen verran, että Surunpäivä siirrettiin heinäkuun ensimmäiselle sunnuntaille ja nimettiin uudelleen aboriginaalikulttuurin päiväksi. Juhlan nimi tulee organisointikomiteasta, National Aborigines Day Observance Committee (NADOC). I-kirjain on lisätty myöhemmin Torres Strait-saarelaisten huomioimiseksi, Islanders. Valtiovalta näkee paljon vaivaa liputtaakseen NAIDOC-päivää - nykyään viikkoa - valkoiselle enemmistölle, ja Perthissäkin kaduilla liehuu värikkäitä lippuja, julisteita, lakanoita ja viirejä. Pakko on silti sanoa, että ei ole aavistustakaan, mitä NAIDOC-viikon juhlallisuuksiin kuuluu. Jotain tapahtuu jossain, mutten ole oman elämäni tohinalta ehtinyt tai muistanut selvitellä, että mitä ja missä. Saati että olisin osallistunut. 

Nyt jo huomaa, ettei yhteen postaukseen mahdu kuin raapaisu koko aiheesta, joten pidättäydyn tällä kertaa suosiolla NAIDOC-historian briiffauksessa. On kuitenkin sanottava, että valkoisten on erityisen vaikea heittäytyä innolla juhlallisuuksiin niinkin yksinkertaisesta syystä kuin pelko. Juhlaviikolla tuskin mitään kovin dramaattista tapahtuu, mutta moni valkoinen WA:ssa pelkää aboriginaaleja, joko syyttä tai syystä. 

Vaikka kansanosan kohtalo on ollut kova ja historiassa on paljon vääryyksiä ja päähänpotkimista, on silti yhtäaikaa traagista, surullista, järkyttävää, käsittämätöntä että pelottavaa, että aboriginaaleja niin usein tapaa humalaisina tai aineissa kadulla. Osa heistä on myös avoimesti rasistisia valkoisia kohtaan, epäilemättä omakohtaisten kokemustensa seurauksena, tai sukupolvia jatkuneen väärinkohtelun katkeroittamina. Toivoisin (kuten kaikki muutkin), että olisi toisin, ja palaan tähän myöhemmin: mikä on kaiken pahan alku ja juuri, mitä tilanteen pelastamiseksi on jo tehty, mitä olisi pitänyt tehdä, mitä vielä on tehtävissä vai onko mitään, ja miten molemminpuolinen epäluulon, pelon ja jopa inhon kuilu saataisiin suljettua? 

Pelko on kuitenkin se ensimmäinen ylitettävä este. Myönnän, että itsekin lähes juoksin kotiin, kun aamulenkin loppupuolella pari varhaisteinipoikaa keksi lähteä seuraamaan kotiovelleni saakka. Vaikka aboriginaalipojat hyvin todennäköisesti pelleilivät ja rehvastelivat, olen riittävän kyllästetty uutisilla, joiden mukaan Perthin omaisuus- ja väkivaltarikoksista valtaosa on alaikäisten aboriginaalipoikien tekemiä (näpistykset, murrot, ryöstöt, autovarkaudet, pahoinpitelyt ja muut nilkkiteot). 

Koskaan aiemmin ei ole edes etäisesti käynyt pelko mielessä täällä asuessa, mutta viikon takainen sattumus sai arvioimaan tilannetta uudelleen ja pitämään silmät hieman enemmän ammollaan yksin liikkuessa. Myönnän, ettei ole reilua syyttää kokonaista kansakuntaa parin yksilön tekemisistä (sitähän rasismi nimenomaan on). Mutta. Samaa toivoisi myös vastavuoroisesti, sillä en se ollut minä henkilökohtaisesti, joka seilasin tänne ja vein toisten maat pari vuosisataa sitten. Paluu tähän monimutkaiseen aiheeseen selvästikin edessä myöhemmin.

Netistä löytyy englannintaitoisille oheinen aboriginaalikulttuurien tuntemuksen testi. Tarkoitus on epäilemättä hyvä ja tein itsekin testin mielenkiinnolla, mutta... kyllä tästä enemmän tulee mieleen tutustuminen johonkin eksoottiseen eläinlajiin. "Montako aboriginaalia asuu yhdessä talossa maaseudulla? Jopa 17!" Häh, ihan kuin laskettaisiin munia tai pentuja pesässä. Ei välttämättä paras mahdollinen tapa yrittää tuoda sitä faktaa lähemmäs, että ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja kukin oman kulttuuri- ja perhetaustamme muokkaamia persoonia. 

Taideteos nimeltään Perth Flag (c) Nellie (Jonelle) Green.