Ärsyttävät ihmistyypit top 4

Olen huomannut, että minulla on kaksi bloggausasetusta. Inspiroidun kirjoittamaan silloin, kun olen jostain innoissani; sekä silloin, kun joku asia palavasti ärsyttää. Blogin luonnosarkistossa muovautuu vielä kuva-albumi ja tarinaa Ubudista, Balilta, mutta...

Älä jää jumiin negatiivisten ajatusten häkkiin. Ympäristötaideteos Hyde Park'issa, Sydneyssä.

Liekö tänään heräsin väärällä jalalla vai missä vika, mutta mieleen kirposi aamukahvin ja facebookin selailuna aikana aihe, joka ottaa niin maan perusteellisesti pannuun ja kupoliin. Tadaa, ärsyttävät ihmistyypit top 4. Ei sisällä kaikkien ärsyttävien ihmistyyppien pohjasakkaa eli kiusaajia, sadisteja ja muita hulluja, vaan arkisempia näytteitä.

4. Väärin sammutettu

Tämä kaikkien tuttavuus on se nettikeskustelija, joka nillittää positiivisten uutisten ja iloisten aiheiden ketjuissa siitä, miten missäkin oli kirotusvirheitä, motiivi oli kuitenkin väärä (esim. itsekkyys hyväntahtoisuuden sijasta) tai homma muuten vaan väärin hoidettu ("on vaarallista mennä itse heikoille jäille muita pelastamaan, olisi pitänyt soittaa palokunnalle").

Tämä ihmistyyppi taitaa olla universaali, sillä oikeinsammuttajia löytyy sekä suomalaisista että australialaisista keskusteluista. Muistanpa täältä uutisen, jossa perheenäiti oli karkottanut taloon yöllä murtautuneen hämärämiehen hyökkäämällä täysillä päälle, kiljuen kuin pistetty sika. Naisen mukaan reaktio tuli täysin selkärangasta, kun hän yöllä alakertaan mennessään näki vieraan hahmon olohuoneessa. Huoli yläkerrassa nukkuvista lapsista sai kuulemma raivohullun luolanaisasetuksen päälle.

Tunkeilija pakeni, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Netin mielestä ei ollut hyvin. Keskusteluun pukkasi sadoittain ihmisiä neuvomaan, että naisen olisi pitänyt juosta takaisin yläkertaan, ottaa kännykkä yöpöydältään, kerätä lapset sängyistä mukaan vessaan, lukita ovi ja soittaa apua toivoen, että hiippari ei tule ovesta läpi. Varmasti järkevä neuvo, mutta kuka ehtii ajatella kaiken tämän läpi sekunnin neljäsosassa, kun tumma hahmo lähestyy yössä? Vaistot ohjasivat, ja tällä kertaa näin. Perheenäiti olisi ansainnut onnittelut, ei ripitystä tuntemattomilta.

Luin juuri fb:stä suomalaisen päivityksen, jossa reipas nuori jannu (laulaja ehkä?) oli tavannut sattumalta ysikymppisen mummelin, ja juttelun tuloksena huomasi, että vanharouva on yksinäinen, koska yhtään ystävää ei ole enää elävien kirjoissa jäljellä. Nuori kaveri ehdotti, että käydäänpä lounaalla säännöllisesti, tulee kummallekin iloista tekemistä. Kaunein mahdollinen kädenojennus ihmiseltä toiselle siis.

No eikö tähän ketjuun ilmaannu besserwissereitä huutelemaan, että "mikset puhu kunnon suomea, ei tollaista andymckoy-kieltä!" (koska tarinassa oli mukana englannin lainasanoja). Ja myös näitä: "omaa egoasi vaan pönkität tuolla, blaablaa, kerro kelle kiinnostaa".

Olen aihetta analysoinut ja yrittänyt hahmottaa, miksi joillain on tarve arvostella ja kaivaa vikoja toisten onnistumisista tai hyvistä teoista. Onko tässä juurikin siitä egon pönkityksestä kyse, että kun itsellä ei ole vastaavia onnistumisia heittää kehiin, niin aletaan repiä toisen menestystä rikki tai vähintään nakertaa sitä reunoilta pienillä piikeillä (minä osaan suomea paremmin kuin sinä).

Oli miten oli, jos olet oikeinsammuttaja ja toisten sammutusten arvostelija, pliis, lopeta. Eikö se sammutus ollut pääasia, hätä keinot keksi ja tarkoitus pyhitti keinot jo vanhalle kansallekin?

3. Ei tuu onnistuun

Tästä asiasta voisin urputtaa loputtomiin. Toisten suunnitelmien, haaveiden, elämänmuutosten ja tavallistenkin rutiinienrikkomisten arvostelijat. Pariin otteeseen elämässäni on lähipiiriin kuulunut erityisen äänekäs kaikenlyttääjä, jolla oli aina negatiiviset mahdollisuudet ja lopputulemat rivissä odottamassa, kun mistä tahansa muutoskeskeisestä aiheesta aloitti keskustelun.

Toinen näistä ihmisistä todennäköisesti piti itseään vain realistina ja jalat-maassa-tyyppinä, eli katsoi tehtäväkseen kertoa toisillekin, miten monta vaaraa ompi eessä. Toinen henkilö puolestaan käytti lyttäämistä manipulointikeinona, pitääkseen asiat itselleen sopivimpina. Eli hänelle toisten ihmisten suunnitelmat sopivat vain, jos ne tuottivat itselle höytyä - aivan sama, mitä se suunnitelmien tekijä tulisi kokemaan. Jos hyötyä ei ollut näköpiirissä, toisen suunnitelmat piti lytätä äkkiä, jottei mikään muutu itselle epäedullisempaan suuntaan.

Psykologien mukaan ihminen luontaisesti pelkää muutosta, koska siinähän voivat mennä asiat perssiilleen. Mieluummin valitaan tuttu kuin tuntematon paha. Ja vaikkei olisi edes kysymys pahasta tai isoista muutoksista, vaan arjesta poikkeamisesta, aina löytyy vastustusta. Varmaan jokaisen elämään kuuluu ihmisiä (netistä näitä löytää, jos ei itsellä ole tuttavapiirissä), joiden mielestä vaikkapa ulkomaille matkustaminen on pelkkää vaaraa, riskiä, rahantuhlausta ja onnettomuutta. Parempi pysyä kotona, ovet lukossa ja verhot kiinni.

Hesarissa oli pari päivää sitten juttu, jossa puhuttiin start-up-yrityksistä. En juttua lukenut, koska jo otsikko karkotti. "Kun en onnistunutkaan, totta kai se hävetti". No voihan perhananjuutas sentään! Eikö mitään muuta näkökulmaa kuin häpeä löydy siihen, että joku sentään yritti, lähti unelmansa perään, näki vaivaa, taisteli saavuttaakseen jotain?

Kun aikoinaan julistin kotimaassa, että meikä lähtee nyt enkä takaisin tuu ainakaan hetkeen, reaktioita oli kahta päätyyppiä. Toinen kasti onnitteli, ihmetteli, kyseli ja tsemppasi. Australiaan asti? Mahtavaa! Toivottavasti sujuu! Toivottavasti kuitenkin nähdään pian! Toinen, äänekkäämpi puolikas sitten messusikin, että ei tuu onnistuun. Pieleen menee, katajaan kapsahdat ja takas tuut maitojunalla.

Silloin ärsytti ja halusin näyttää, että näin ei olisi. Nykyään sanoisin: entä sitten? Jos yritin ja epäonnistuin, ainakin sain muistojen ketjuun hienoja helmiä sen sijaan, että jumitin kotona ja tuijotin samaa maisemaa kaikkien muutosvastarintaisten kanssa.

2. Kaikki on huonosti. Aina.

Tätä ihmistyyppiä on vaikea löytää Australiasta, mutta sitäkin viljavammin heitä esiintyy Suomessa. Jos tällä aihealueella käytäisiin MM-kisoja tai rikottaisiin Guinnes-ennätyksiä, olen satavarma, että Suomi olisi kirkkaassa kärjessä. Johan laulukin neuvoo, että kellä onni on, se onnen kätkeköön.

En usko, että olen ainoa ihminen, jonka tuttavapiiristä löytyy negaation kautta keskustelijoita: on ollut sitä ja tätä kremppaa ja sairautta, nekin yhdet erosi, sen ja sen läheinen kuoli, silloin tällöin joku alkoholisoituu. Vaikea on tähän kommentoida, että mulla menee aivan hyvin täällä auringossa.

Ymmärrän (jotenkin) ajattelun, että ei haluta liikoja hehkuttaa oman elämän erinomaisuutta, ettei kuulosta epärealistiselta tai epäaidolta. Ehkä jotkut ajattelevat, että ei tämä elämä nyt vieläkään 100% mahtavaa ole, vaikka menisikin putkeen, jotta ajatuksiin jäisi tilaa jollekin vielä paremmalle. Ymmärrän (jotenkin) senkin, että ei uskalleta julistaa onnea, ettei taikauskoisesti mennä pilaamaan sitä liialla fiilistelyllä. Suosikki-inhokki-syyni onnen ja hyvän mielen peittelylle on kommentti "ettei herätetä turhaa kateutta". Se on pirskatti vieköön kateellisten ongelma, ei sen onnellisen!

Suomalaiseen small talk'iin - kyllä, sitä on olemassa - kuuluu olennaisena osana voivottelu. Sään, oman terveyden, rahatilanteen, yleisen taloustilanteen, politiikan, naapureiden, koirankakkojen, kaupan kassan käytöksen ja minkä tahansa vapaavalintaisen aiheen. Olen aiemminkin kertonut, että kun tätä samaa lähestymistä yritin - tiedostamattani - alkuun Australiassa, vastauksiksi tuli häkeltynyttä hiljaisuutta, ongelmanratkomisehdotuksia, sekä kehotuksia nähdä tilanteen kultareuna. "I'm sure it will be ok!" oli iloinen normikommentti; ja aiheenvaihto lennosta.

Suomalaiselle hyviin uutisiin ja kuulumisiin keskittyminen tuntuu jostain syystä teennäiseltä. "Mokomaa pepsodenttia ja kimalletta koko elämä, amerikkalaista hapatusta". Vain huonot uutiset ovat totta, vakavastiotettavia ja puheenaiheen arvoisia.
Miksi?

1. Kaikkimullehetinyt

Ymmärrän, että joskus sitä on kärsimätön. Itsekin olen. Ymmärrän, että pitää osata pyytää - jopa vaatia - sitä mitä haluaa, ja minkä kokee ansaitsevansa. Kynnysmattona eläminen ei ole koskaan ketään auttanut. Mutta kaikkimullehetinyt-ihmiset jyräävät muiden oikeudet ja muiden tunteet omalla vaatimisellaan, ehkäpä tarkoittamattaan. Stereotyyppiesimerkki olisi teini, joka kiukuttelee muotivaatteiden puutetta, ja äidin ja iskän on vaan kaivettava kuvetta ja tehtävä ylitöitä, jotta hienot rytkyt maksetaan.

Hieman tuntemattomampi, mutta yhtä ärsyttävä esimerkki ovat suomalaiset (huom. minulla on kokemuksia vain suomalaisista, mutta taatusti tämä on yleismaailmallinen ilmiö) haaveilijat, jotka toivovat pääsevänsä ulkomaille kuten Australiaan töihin/lomalle, helposti ja ilmaiseksi. Haave on hieno ja toteuttamisen arvoinen, mutta koskaan se ei ole kellekään toteutunut näin: "Moikka! Haluan Australiaan koska Suomessa sataa räntää. Hommatkaa joku mulle töitä ja työviisumi! Heitän kaljat kiitokseksi!".

Tai: "Moikka! Etsin ilmaista majoitusta kuukaudeksi, mielellään Sydneyn keskustasta uudenvuoden aikaan. Ei voida mennä hostelliin, kun ei mahdu matkabudjettiin. Kiitos avusta :)". Raah. Jos matkabudjetissa ei ole rahaa majoitukseen, kannattaisiko matkaa siirtää, kunnes rahat on säästetty? Australian kalleimpaan osoitteeseen marssiminen ilmaiseksi kaikkein suosituimpaan vuodenaikaan ei ole yhtään liikaa pyydetty...?

Jos olet se, joka Dundernewsiin tai Suomalaiset Australiassa-fb-sivuille näitä kommentteja jätät, kysy itseltäsi: miksi joku tuntematon ottaisi sinun huolesi ratkottavakseen, ilman mitään palkkiota ilman, että itse panet sen kummempaa tikkua ristiin? Nettiin kirjoittaminen ei vielä ole aktiivinen teko, ellei sen tavoite ole esim. kaivaa tietoa viisumiasioista, kysellä työnhakuvinkkejä, etsiä halpaa majoitusta ja niin pois päin.

Olen tästä ennenkin paasannut, mutta suomalaisuus ei vielä tee kenestäkään automaattista avuntarjoajaa tai pelastajaa. Jos elämäsi on solmussa Suomessa ja räntää tulee ovista ja ikkunoista, ota itseäsi niskasta kiinni ja järjestä asiat. Ei meistä tänne muuttaneista kukaan ole tullut taikamatolla maahan, viisumipaperit pullonhengeltä saatuna. Raskasta paperisotaa, sinnikkyyttä, uhkarohkeutta ja ehtaa suomalaista sisua se on vaatinut jokaiselta. Pystyt siihen kyllä, olethan suomalainen. Sisu on tullut verenperintönä.

Sydney, polttarit ja kesän ensimmäisen päivän tanssit

Elävien kirjoista päivää! Takana on vaiherikas viikko, ja vaikka eilen biletettiin ystävän polttarit kuoharit ja margaritat läikkyen, olo on silti parempi kuin hetkeen.

Balilta palasimme puolitoista viikkoa sitten, ja ensimmäinen viikko meni potiessa pahinta "matkakuumetta" naismuistiin - koneesta tai Balilta tarttui mukaan hirveä kombo yskänuhaa ja pahoinvointia, joka ei lähtenyt kuin lopulta antibioottikuurilla. Sairaanhoitajaystävä kommentoi, että Balilla kuulemma käytetään antibiootteja löysin rantein, sääntelemättä. Tästä seuraa resistantteja kantoja pöpölaumoja, jotka tuottavat pahemman olon kuin aussivastineensa. Siltä kyllä tuntuikin.

En viikkoon pystynyt syömään kuin herneenkokoisia annoksia ja erilaisia smoothieita, ja nostan nyt hattua kaikille, jotka ovat raskauspahoinvoinnista selvinneet. Olette sankareita. Viikon yhtäjaksoinen heikotus ja ällötys jää muistoihin jonain, mitä en koskaan enää halua kokea.

Saikulta lähdin suoraan Sydneyyn kolmepäiväiseen konferenssiin, koska sinne ei voinut kukaan muukaan tiimistä mennä (pomo: "se on sinun urakehityssuunnitelmaasi kirjattu, joten ei sitä voi muille siirtää"). Vaikka lentäminen heikossa hapessa ei ole kivaa, lääkäri vakuutti, että saisin näin tehdä (en kuulemma enää tartuta). Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi: kukapa nyt ei Sydneyyn haluaisi työnantajan rahoilla pikalomalle, vaikka sitten puolikuntoisena!

Riskienhallintakonferenssi oli melkoisen full on eli täyteenladattu. Aamukahdeksasta iltakuuteen käsiteltiin erilaisia riskiskenaarioita: osa kiinnostavia, kuten miten Australian poliisi toimi vetovastuussa Thaimaan tapaninpäivätsunamin jälkiselvittelyissä. Osa oli kuivia, kuten millaisia erilaisia riskienhallintatiimejä jollain yksittäisellä yrityksellä on. Ketä kiinnostaa.

Onneksi eka päivänä ehdin käydä pyörimässä keskustaa ympäri, Hyde Parkissa (Sydneyn Central Park) sekä oopperatalolla kuvia räpsimässä. Iltaisin oli vielä pari tuntia aikaa shoppailuun, koska kaupat menevät kiinni myöhään, seitsemän-kahdeksan aikaan, toisin kuin Perthissä.

Sydneystä tykkäsin, kuten myös Melbournestakin aiemmin. Manailin vain epätyypillistä huonoa tuuriani (minua kun yleensä lykästää). Melbournessa pari vuotta sitten onnistuin saamaan ruokamyrkytyksen kanapastasta, ja nyt Sydneyssä puolestaan olin toipilaana enkä saanut nautiskeltua kaikesta mahtavasta ravintolatarjonnasta, en edes ilmaisista konferenssisapuskoista! Kaiken yritin syödä minkä pystyin, mutta täysin tapojeni vastaisesti jouduin jättämään enemmistön buffetista koskematta, suklaamousset mukaan lukien. Ei näin.

Erityisesti Sydneyssä pidin Hyde Parkista, sekä ydinkeskustan Pitt Street'iltä ja George Street'iltä löytyvistä vanhoista ja uusista ostoskäytävistä, -kujista, ja -keskuksista. Tunnelmallista kaupunkielämää. Tällaista lisää Perthiinkin! Itärannikolle lentää melkein viisi tuntia, joten ei siellä huvikseen lähde viikonlopuksi piipahtamaan.

Alla tunnelmia Sydneystä.

Yllä ja alla: Sydneyn oopperatalo on sisältä yllättävän ankea, ehtaa 60-luvun betonibrutalismia eli "puhtainta mahdollista betonin muotokieltä". Ei lempityylisuuntani. Sisälle ei myöskään pääse aulaa pidemmälle muuten kuin opastuskierroksen maksamalla: $37/27€/hlö

Lensin kotiin perjantai-iltana ja lauantaiaamuna olikin aika kurvata hakemaan bride-to-be Noonis
polttareihinsa. Häät ovat ensi kuussa ja polttarit pidettiin tarkoituksella hyvissä ajoin: ei menetetä tehokasta peliaikaa kekkeröintiin ja siitä toipumiseen lähellä häitä, jolloin tarvitaan all hands on deck eli kaikki liikenevä viikonloppuaika tarkistuksen tarkistuksiin sekä viimehetken askarteluihin.

Polttarit oli kasattu tiimillä, jossa minä hoidin ohjelman, varaukset ja leikit, yksi kaveri avusti leikkien ideoinnissa ja vetämisessä, ja toinen kaveri emännöi bileet kotonaan. Hän hoiti koko cateringin sellaisella mielettömällä suomimartta-käteväemäntä-draivilla, että kellään ei ollut hetkeäkään lasi tai lautanen tyhjä. Ruokaa ja juomaa tuli kuin liukuhihnalta ja sitä piisasi. Saatiin kotiinviemisiäkin.

Ohjelmassa oli erilaisia leikkejä, joissa morsian voitti palkinnon hyvin pärjätessään - eli aina. Noin puolet leikeistä oli kaikille vieraille, ja puolet oli tehtäväpaketteja morsiamelle. Lounastaessamme saimme paikalle kaksi ammattihierojaa tekemään niskahierontoja kaikille vieraille, morsian tietenkin ensin. Samalla askartelimme viinipullonkorkeista ja helyistä viinilasin markkeeraajia eli niitä trinkettejä, joilla merkitään oma lasi juhlissa (ettei mene sekaisin toisten laseihin). Morsian on innokas ja taitava askartelija, joten kyllä nyt yksi askartelupaskartelu oli upotettava mukaan, ja mukavaa olikin.

Kaiken leikkimisen keskelle saapui yllätysvieras Rob, topless bartender. Alkuun suhtauduin aika nuivasti ideaan, että pitäisi tilata joku paidaton kaveri kotiin kikkailemaan. Mitä sen kanssa oikein tehdään? Mutta kun strippari tai edes topless mies nyt aussipolttareihin perinteisesti kuuluu, ei aihetta oikein voinut skipatakaan.

Löysin Robin Chesty Entertainment - nimisen firman kautta, jota voin lämmöllä suositella, jos tarvitsette polttareille ohjelmaa. Bisneksen omistaa Nikki-niminen nainen, joka omien sanojensa mukaan on kiertänyt niin monet polttarit ja nähnyt niin monet limaiset stripparit, ettei sellaisia enää halua. Hänen yritysfilosofiansa on tarjota "kilttiä" ja hauskaa versiota näistä auervaaroista, eli sporttisia, reippaita ja huumorintajuisia miehiä naislaumaa viihdyttämään.

Rob olikin juuri mitä luvattiin, eli ei tullut sika säkissä. Hän osallistui muitta mutkitta leikkeihin, joihin kuuluivat mm. eukonkanto ja suomalaisen häävalssin opettelu. Hän myös lauloi pikku serenadin morsiamelle, sekä omasta aloitteestaan opetti groovimpia muuveja polttaritähdelle hitaan häävalssin jälkeen. Lisäksi hän - baarimikoksi kun oli palkattu - teki kaikille drinkit ja huolehti, että kaikilla on riittävästi juomaa. Siivosi keittiönkin lähtiessään, eli just nappiin!

Loppuillan me suomitytöt istuimme terassilla juttelemassa, syömässä ja juomassa keskiyölle saakka. Aussit lähtivät kaikki kotiin hyvissä ajoin, eli ennen iltakuutta. Jossain vaiheessa intouduimme kuuntelemaan suomalaisia häävalsseja. Mollivoittoisia kun ovat, luonnollinen jatkumo oli ajautua pohtimaan hautajaismusiikkia. Yhtäkkiä havahduimme siihen, että elämme läpi ehtaa kaurismäkeläistä suomalaisuutta: ilta hämärtyy, mollimusiikki vonkuu, melankolia pyyhkii ylitse, nyyhkitään tuoppeihin.

Laulujen sanat olivat iloisimmillaankin luokkaa "hetken kestää elämä ja sekin synkkää ja ikävää", ja pahimmillaan tahtia "isä hylkäs - äiti kuoli - perunat jäätyi peltoon - talo paloi - naulattiin ovet kiinni". Hip hip, juhli tässä sitten!

Suomiklisee tosin enemmän nauratti kuin itketti, ja aiheesta saatiin hyvät naurut ja kuorot aikaan. Juhannustanssitkin tanssittiin emännän upouudella grillipatiolla, ja pelattiin beach volleytä Valvomon Mikä Kesä - biisin tahtiin emännän keskeneräisellä takapihalla, jolla on laatoituksen sijasta pelkkää hiekkaa.

Ei hassumpi tapa aloittaa marraskuu. Cheers ystävät!

Amed, Bali - miltä tuntuu laitesukeltaa?

Matkustamisen idea on nähdä ja kokea uusia asioita, joten tuumasta toimeen oikein isolla vaihteella. Viikon toisen puolikkaan vietimme Amedissa, uneliaassa kalastajakylässä Balin pohjoisrannikolla.

Amed on scuba diving - eli laitesukellusmekka, koska matala rantavesistö on täynnä korallia ja jos jonkinlaista kirjavaa merenelävää. Erityisesti naapurikylä Tulambenin ranta vetää sukelluksesta kiinnostunutta porukkaa läheltä ja kaukaa, kaikista ikäluokista. Erikoisuus on pinnan alla piilevä Liberty-rahtilaivahylky, joka mahtavalla 120 metrin pituudellaan on maailman suurin turistisukeltajien saavutettavissa oleva hylky.

Liberty makaa veden alla syvyyksissä 5-20 metriä, ja koska näkyvyys kirkkaissa trooppisissa vesissä on mainio 12 metriä, iso osa siitä on näkyvissä jo snorklaajille sekä aloitteleville sukeltajille. Muille maailman hylyille eli yli 20 metrin syvyyteen on asiaa vain kokeneilla sukeltajilla ja ammattilaisilla.

Itselläni ei ollut Amedista sen kummempaa mielikuvaa ennen sinne saapumista, koska kohde oli E:n valitsema. Hankkiuduimme sinne Ubudista minibussilla (joka piti vaihtaa satunnaisessa tienristeyksessä ulos hypäten ja seuraavaa odottaen, kuten Kiinan reissullakin). Amed on kalastajakylä, joka vasta hiljattain on alkanut kiinnostaa turisteja. Se on käytännössä talonauha mutkaisen, nippanappa asfaltoidun tien molemmin puolin.

Tie kiemurtelee Balin pohjoisrannikkoa mukaillen kolmen tulivuoren ja merenrannan väliin jäävällä kaistalla, parisataa metriä rannasta. Kyliä on tien varrella muutaman kilometrin välein ja silloin tienvarresta löytyy paikallisten taloja, erilaisia pieniä kauppakojuja ja -puoteja, satunnaisia ravintoloita sekä majataloja. Kaikki yritykset ovat luonnollisesti perheputiikkeja, joita pyöritetään extended family'n eli suvun ja ystävien voimin. Ketjuja on täältä turha etsiä.

Välillä näkyy pelkkää palmumetsää, kuivia vuorenrinteitä, kynnettyjä porraspeltoja vuorenrinteiden puolella ja suolantekokenttiä meren puolella, kunnes tie taas saavuttaa seuraavan kylän, joskus jopa hivenen isomman hotellin. Hotellit ovat kuitenkin harvassa ja majoitus on pääasiassa mallia homestay eli paikallisten kotonaan pitämä majatalo, hyvällä tuurilla aamupalan sisältäen. Meillä oli tuuria.

Maksoimme yöpymisestä Bali Sari'n kauniissa siistissä huoneessa $20/yö eli kympin (7€) per nenu. Saimme päälle aamukahvit sekä aamupaloiksi banaanilettuja, munakas-paahtoleipiä ja paikallista sitäsuntätä eli grillipossua riisillä, chilillä ja mausteilla. Yksinkertaista ja hyvää. Ilmastointia majoitus ei sisältänyt, vaan pelkän tuulettimen. Jos en olisi tottunut kuumuuteen jo Perthissä, olisin kärsinyt tropiikin helteissä. Nyt meni vanhasta muistista.

Ikkunoita emme voineet pitää auki moskiittojen pelossa, mutta yhtään emme kylläkään nähneet tai kokeneet. Sadekausi on tänä vuonna - taas - myöhässä Balilla ja lokakuun sateita toivotaan nyt marraskuulle. Ilmastonmuutos vai sattumaa, ihan sama paikallisille, jotka kärsimättöminä odottavat viljelysten kastelemista ja jokien ja juomavesivarantojen täyttymistä. Kuivuus oli Amedissa käsinkosketeltavaa. Kivikoiksi kuivuneita joenuomia näki kaikkialla.

Perhe, jonka majatalossa yövyimme, osoittautui todella vieraanvaraiseksi ja lämminsydämiseksi. Saimme ekstrahedelmiä ja riisitaikina-banaanikakkusia kahvin kanssa, ja isäntä kyyditsi meitä ilmaiseksi parhaille snorklaus- ja auringonlaskunkatselupaikoille. Kävimme myös kylässä isännän vanhempien kotitalossa, jota asuttivat lisäksi siskojen ja veljien perheet lapsineen.

En tiedä miksi, mutta oli kummallisen koskettavaa käydä kylässä paikassa, jossa neljä kouluikäistä lasta ryntää ihmettelemään ulkomaalaisia vieraita, ujostelee ensin ja sitten, kuten lapset kaikkialla, haluavat esitellä ihmeellisintä omaisuuttaan: punaruskeaa lemmikkikania nimeltä Kenguru. Liikutuksen kyynel silmässä ihailin lasten kalleinta aarretta ja sain palkkioksi leveimpiä hymyjä ikinä.

Jotenkin Amedissa tuli tunne, että oli toisessa maailmassa tai ehkä toisella vuosisadalla. Turisteja paikka vetää, mutta ei samoissa massoissa kuin etelä-Balin rannat. Pääasiassa paikalla oli ranskalaisia sukellusharrastajia ja matkailijoiden keskinäinen kieli ranska: kun muita valkonaamoja kohtasi, ensinsanat olivat oletusarvoisesti bonjour. E oli ensin yhtä yllättynyt kuin minäkin ranskalaisten määrästä, mutta totesi sitten, että ranskalaiset tyypillisesti tykkäävät matkailla paikkoihin, joista vielä löytää aitoja maisemia, ihmisiä ja kokemuksia pelkän turistihuminan ja muovikrääsäkojujen sijasta. Allekirjoitan kuvauksen Amedista.

E oli myös sitä mieltä, että Balin pohjoisosat ovat aidointa ja elävintä alkuperäiskulttuuria, mitä hän on Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren reissuillaan tavannut, mukaanlukien sellaisia maita kuin Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa ja Tahiti.

Balilla ihmiset elävät ja hengittävät taidetta, perinnetanssia, musiikkia, kuvanveistoa ja hengellisyyttä. Auto ei liiku ennenkuin siinä on suojelus-uhrilahja eli bambunlehvistä tehty koriste. Bisnes ei kannata ennenkuin oven edessä on joka aamu uusi uhrilahja eli pieni bambukori täynnä kukkia, riisiä, hedelmiä, kolikoita tai kurkkupastilleja.

Koti ei kukoista, jos ei esi-isien alttarille laita joka aamu ja ilta suitsukkeita ja pieniä ruokalahjoja. Rakennus ei ole minkään arvoinen, jos sitä eivät kaikkialla korista kivipatsaat, puusta veistetyt koristeet ja maalaukset, ja jos ei sisällä soi paikallinen musiikki: xylofonilta tai calypsolta kuulostava pimpahtelu. Paikalliset tarinat ja myytit kerrotaan esittämällä erityislaatuista tanssia, jossa käsien, sormien, jalkaterien ja varpaiden asennot sekä silmien liikkeet ovat keskeisessä asemassa.

Amedin ranta, kuten koko Balin pohjoisrannikko, on mustaa laavakiveä, ei valkoista hiekkaa. Terveisiä Balin yhä aktiivisilta tulivuorilta. Mount Agung-vuori etualalla, kaksi sisarusvuortaan horisontissa.

Paikallinen kulttuuri, maisemien lisäksi, on syy tulla kaikkialle muualle Balille paitsi etelän rannoille. Niille eli Kuta- ja Sanur-rannoille puolestaan tullaan samasta syystä kuin Espanjan Aurinkorannikolle tai Bulgarian Sunny Beachille, joten niitä en laske aidoksi Baliksi.

Omaan lapsuuteeni kuului järvissä pulikointi ja koska perheeni ei tehnyt etelänmatkoja, en ole koskaan snorklannut saati laitesukeltanut. Hyvä että olen meressä uinut. Siispä uutta oppimaan. Ostin snorklausmaskin ja räpylät majapaikkaa vastapäätä sijaitsevasta upouudesta sukelluskoulusta, ja testasimme niitä Jemeluk-rannalla upeiden korallien tyyssijoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Räpylät jalkaan ranta-aalloissa, maski naamalle ja... ei mitään. En kertakaikkiaan uskaltanut painaa naamaa veden alle! En todellakaan ole vesipeto ja tässä se nähtiin. Meni monta pitkää minuuttia E:n suostutellessa minua testaamaan uutta ostosta. Olin varma, että snorkkelin putkesta syöksyy koko meri suoraan keuhkoihin. Täysin mahdollinen skenaario.

Rauhoituttuani uskalsin sentään vähän kurkata ja kun sitten tajusin, että putki on riittävän pitkä ja happea tulee, merenalainen maailma veti niin puoleensa, että tajunnan reunamilla häilyvä paniikki melkein unohtui. Melkein.

E varoitteli polttavasta auringosta ja kehotti menemään veteen vain pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä, mutta itse "tiesin paremmin" eli uskoin pärjääväni vedenpitävällä aurinkorasvalla suojakerroin 50. Parin päivän mittaan ottauduin snorklaukseen niin, että selkähän siinä kärähti ja sain myös omat joulukinkut kotiinviemisiksi pahasti palaneiden pakaroiden muodossa.
Ei näin.

Koska olin mielestäni täysin pätevä snorklaaja kahden päivän kokemuksella, ilmoittauduin hetken mielijohteesta laitesukellus-introon. E buukkasi toivomansa sukellusretken Liberty-hylylle ja minullakin oli nyt optio päästä mukaan, kun uima-altaassa harjoittelun jälkeen saisin lähteä hylylle sukeltamaan oppaan kanssa. No tottamaar!

Introon kuului lyhyt teoriavideo, sukellusvarusteisiin tutustuminen kuivalla maalla, ja sen jälkeen laitteisiin tutustuminen uima-altaassa veden alla. Video opetti aivan alkeet ja vaarat (älä koskaan ponkaise pinnalle yllättäen, muista aina tasata paine korvissa nenäpuhalluksella, älä tee mitään omia stuntteja, seuraa aina opastasi, opettele nämä käsimerkit, luota varusteisiisi, sillä yksikään onnettomuus ei ole johtunut varusteista vaan inhimillisestä virheestä, ja ennenkaikkea, pysy tyynenä). Sen jälkeen vedettiinkin jo vermeet päälle altaan reunalla.

Miltäkö sukeltaminen tuntuu? Testaa helposti itse kotona:
Tarvikkeet

• kumiset hammassuojat tai paremman puutteessa tutti
• metrin pätkä puutarhaletkua (jos tarkkoja ollaan, kolme pätkää)
• reppu
• 8 kiloa tiiliskiviä
• ilmastointiteippiä
• vyö
• luontodokkari merenalaisesta elämästä, mieluiten BBC:n tai muu lempparisi
• snorklaus- tai hiihtomaski tai uimalasit; jos ei ole, isot kekkosmalliset silmälasit käyvät hätätapauksessa. Olennaista on, että maski/lasit painavat korvilta ja nenältä
• kaksi settiä korvatulppia
• avustaja ja vesikannu/suihku/vesiletku.

Ohjeet

Teippaa neljä kiloa tiiliskiviä vyöhön ja laita toiset neljä kiloa reppuun. Tässä on lyijyvyö ja happipulloliivi. Pue vyö ylle, ota reppu selkään ja pujota kumiletkun pätkä repusta etupuolellesi. Lisäautenttisuuden takia pujota kaksi muuta letkunpätkää reppuun, vedä ne olkiesi yli ja pujota päät repun olkahihnojen alle. Nämä markkeeraavat vararegulaattoria (varahengitysletku) sekä happimäärä- ja syvyysmittaria. 

Laita hammassuojat/tutti sekä yhden letkun pää suuhusi niin, että puret siitä hammassuojilla kiinni. Jos sinulla on tutti, pure letkusta hampailla kiinni ja ujuta huulet tutin muovireunojen yli niin, että tuntuu epämukavalta ja ikeniä hankaa. Tadaa: regulaattorisi eli hengitysletku ja suukappale. 

Tunge korvatulpat niin syvälle korviin, että ahdistaa. Tunge toinen setti korvatulppia sieraimiin niin, ettet varmasti saa henkeä - oikea maski tukkii nenäsi kiinni kumikotelolla ja vedenpaine painaa tärykalvoja. Laita maski naamalle, mutta sitä ennen hönkäise hieman toiseen lasiin, jotta se huurtuu. Tositilanteessa tavoite on, ettei maski huurru, mutta huurtuu se silti. 

Nyt itse testiin. Kuvittele, että olet jähmeässä vellovassa nesteessä: huojahtele paikallasi hitaasti oikealta vasemmalle sydämenlyöntien tahtiin vähintään 45 minuuttia luontodokkaria katsoen. Ajattele, että ylläsi on metritolkulla vettä ja ympärilläsi hehtolitroittain lisää koko valtameren täydeltä. Hengitä letkun avulla suun kautta vaikka kurkkusi kuivuu ja yskittää, ja järjestä avustaja kaatamaan päähäsi vettä koko ajan niin, että naamasi on märkä ja osa valuu maskin alle. Jälleen tositilanteessa tavoite on, ettei vettä mene maskin alle, mutta menee sitä silti. 

Jos lasit huurtuvat, kumarru eteenpäin niin, että valuva vesi huuhtelee huurteen puhtaaksi, sen jälkeen "tyhjennä" lasit pitämällä yläreunasta tiukasti kiinni ja puhaltamalla nenästä niin kovaa kuin lähtee. Jos korvatulpat lentävät sieraimista, tunge ne välittömästi takaisin vetämättä henkeä nenän kautta. 

Jos kaikesta tästä huolimatta pystyit seuraamaan luontodokkaria ja nautit näkymistä ajatellen, että tätä lisää, onnittelut. Olet syntynyt sukeltajaksi. 

Laitesukeltaminen on ihan muuta kuin snorklaus, opin. En entuudestaan tiennyt, että minulla on kaksi fobiaa tai ainakin ahdistuksen aihetta. Toinen on tukehtumisen pelko. Tämän tiesin jo ennakkoon, koska vahdin hysteerisesti ihmisiä, jotka syövät pihviä. En halua olla se, jonka on yritettävä epätoivoista heimlich-otetta pihviravintolassa. Kävi ilmi, että tukehtumisen pelko on itse asiassa sama kuin hukkumisen pelko. Pää veden alle minuuttitolkulla? Ei, älkää pakottako, ette voi pakottaa, ei ei ei!!! Avulias viesti aivoiltani, kun yritin kastautua laitteet päällä uima-altaaseen. 

Toinen fobia on muunnelma suljetun tilan kammosta. En tykkää lentokoneista enkä muista ahtaista tiloista, koska en pidä tunteesta, etten pääse ulos vaikka haluaisin. Olen oppinut elämään tämän kanssa ja pystyn kyllä lentämään Suomeen asti ja takaisin, mutta en erityisesti asiasta nauti. 

Nyt kävi ilmi, että sukeltajalle meri on suljettu tila, koska kun sukeltamaan lähtee, sieltä ei pääse turvallisesti pois milloin haluaa sen jälkeen, kun on syvemmällä kuin viidessä metrissä. Muuten saattaa käydä kinkkisesti ja iskeä painetauti: happipullosta hengitetyt typpikuplat rikkovat kudosta kehossa, jos paine muuttuu liian nopeasti. 

Puolen tunnin panikoinnin jälkeen uima-altaassa opin kuin opinkin hengittämään epämukavan suukappaleen kautta, kestämään uloshengityksen aiheuttamaa voimakasta kuplintaa, joka tönii maskia ja omaa naamaa ja blokkaa näkyvyyyttä, ja ylipäätään sietämään ajatusta, että ehkä, ehkä, tähän ei kuolekaan.

Kurssikavereinani olleen ranskalaispariskunnan toinen puolikas, tyttö, lähti kesken kurssin lätkimään. Hän ei päässyt samaan vaiheeseen kuin minä viimein, eli uskomaan, että ei tähän kuolekaan. Kuulemma kohtuullisen yleistä, että ensikertalaisilla jää leikki kesken. En ihmettele. Tuli täysin yllätyksenä itselleni, miten vahva psykologinen muuri omissa aivoissa on sen suhteen, että laita nyt vaan se pää veden alle ja usko, että letkusta tulee riittävästi ilmaa. Miten h%#¤"*:ä muka voisi tulla, huutavat avuliaat aivot. On vain pakko kokeilla ja uskoa ja painaa asia lihasmuistiin.

Lopulta makasin mahallani altaan pohjalla veden alla kolmen metrin syvyydessä ohjaajan kanssa harjoittelemassa paineentasausta ja hengittämässä sisään - ulos - sisään - ulos - sisään - ulos...
Rohkea rokan syö ja kuuseen kurkottaa. Parin tunnin allastreenailun jälkeen uskoin, että kyllä tämä tästä. Seuraavana aamuna mereen mars.

Edellisen päivän rohkeat ajatukset meren valloittamisesta karisivat ranta-aalloissa, kun piti iskeä maski eli nenäntukkija taas päähän, pujottaa räpylät jalkaan ja pusertaa suukapula suuhun. EIEIEIEIEIEIEIEIIEIEIEEEEEEIIIIII! tuli taas vaistoista viestiä kroppaan ja adrenaliinia perään. Kiitos. Ei helpota asiaa.

Kuulemma paniikki on normaali tila sukellusharrastuksen aloittamisessa, koska ihmisille nyt vaan on epänormaalia olla kokonaan veden alla ja hukkumisen pelko on ihan oikeutettu. Kun killuu aalloissa muun porukan odottaessa, että saa itsensä kasaan, tämä tilan normaalius ei kuitenkaan tunnu normaalilta vaan kaikelta muulta. Lopulta kärsivällisen ohjaajan avulla sain kuin sainkin sen verran zeniä tilanteeseen, että uskalsin laskeutua aaltojen alle ja lähteä etenemään - tiukasti käsi kädessä ohjaajan kanssa - pohjan tuntumassa korallien ja kalojen suuntaan.

Harmi kyllä tämä saitti ei ollut yhtä kiinnostava kuin paikat, joissa aiemmin snorklasimme, ja hiekkapohjan tuijottelun lomassa oli ihan liikaa aikaa panikoida ja käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miten vesi kohta tunkee suoraan suuhun ja happipullossani ei taatusti olekaan ilmaa vaan vettä. Eli vaikka aikani ihmettelin muutamia mereneläviä ja katselin rauskua kaivautumassa hiekkaan, lopulta hermo petti ja oli päästävä pois. Ylös, ylös, ylös, hoin ohjaajalle käsimerkein (peukku ylös) vaikka tämä puisteli päätä ja yritti kärsivällisesti näyttää, että calm down and relax.

Ohjaaja sääti kanssani aikansa, yrittäen taivutella minua pysymään paikallani ja pitämään pintani, mutta kaiken epämukavuus oli liikaa. Hankaava suukappale, kuivuva kurkku, korvia pusertava maski, räkänenä puristettuna maskin kumisuojaan, jatkuvasti huurtuva maski (koska paniikissa hengitin siihen nenälläni vaikka piti hengittää pelkästään suun kautta). Olo oli kuin olisin merenpohjassa pesukoneen sisällä pikku luukusta ulos kurkkimassa, haluamassa epätoivoisesti pois.

Lopulta toinen opas otti minut mukaansa ja johdatti pintaan ja rantaan, kun muu seurue, E mukaanlukien, jäi jatkamaan matkaa. Kun odotin ohjaajani lupaa päästä pintaan hänen pitäessä puvustani kiinni, sain juuri ja juuri pidettyä paniikin aisoissa. Tajusin vasta pari päivää jälkikäteen, että hän viivytteli tarkoituksella saadakseen paineen tasaantumaan ja typpikuplavaaran pois elimistöstäni.

Hylky olisi ollut päivän toinen sukellus, mutta sen päädyin snorklaamaan eli näkemään vain yläviistosta. Mahtava oli silti. E kehui jälkikäteen, että oli isoin hylky, jonka hän on vuosien sukellusuransa mittaan nähnyt. Eli reissu kannatti.

Luulin, että mokasin sukelluksen kovastikin, mutta kuulin sukelluskoululle palattuamme, että olin itse asiassa sukeltanut 25 minuuttia ja syvimmillään 8 metrissä. Ei paha vesipelkoiselta panikoijalta. Jos suunnittelet sukeltamisen testausta: pidä pää kylmänä, hengitä hiiiiittttaaaaassttii ulos ja sisään (tahdilla 10 sekuntia sisään, 10s ulos), luota varusteisiin ja ohjaajaan, ja siitä se lähtee.

Alla todistusaineistoa. Merikuvissa typerästi päiväykset, koska sukelluskoulun kamera ne siihen laittoi.

Kaikki ok - ainakin just nyt. Peukku ylös-merkki olisi "haluan ylös". 

Ankeriasmetsä. Ankeriaita huojumassa pohja-aalloissa.