Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.

Matkarattaat - tarpeen vai ei?

Ystäväni kyseli mielipidettä matkarattaista. Ajattelin tehdä aiheesta postauksen, jos mietteistäni on muillekin apua. Heti kärkeen disclaimer, että matkarataskokemuksemme ovat varsin vähäiset - ostimme rattaat ja palautimme ne viikon päästä. Mutta tuuttaan nyt tänne kaiken, mitä olen itse asiasta tutkaillut, pohtinut, lukenut ja muilta kuullut.

Kannattaako moiset härpäkkeet ostaa, ja jos, niin missä vaiheessa? Omien reissujemme perusteella, neljässä maassa vauvan kanssa, matkarattaat olisivat kyllä kovasti kätevät. Ideaalitilanteessa meillä olisi sekä kotivaunut että matkarattaat. Rahan ja säilytystilan puolesta tämä ei kuitenkaan aina ole fiksu veto. 

Omasta mielestäni perheenlisäys ei saa tarkoittaa luottokorttivelkojen ja rahastressitasojen maksimointia eli olemme koittaneet kaikessa elää nuukasti säästäväisesti. Niin myös rattaiden suhteen. Hilux-vaunumme, Baby Jogger City Mini GT:t ostimme Australiasta uutena hintaan $700 eli 400€ ja se oli aika maksimi, mihin olin valmis lompakkoa laihduttamaan. Matkarattaista raaskin pulittaa enintään puolet tuosta, koska ne ovat käytössäkin enintään puolet ajasta. Etsin pitkään minulle suositeltuja tiettyjä merkkimatkarattaita käytettynä, mutta niitä ei juuri koskaan tule vastaan nettikirppareilla, tai niiden hinta pitää sinnikkäästi pintansa. Eli käytetystä saisi maksaa suunnilleen saman kuin uudestakin. 

Joggerit

Ennen raha-asioihin siirtymistä on lie syytä listata, mihin matkarattaita tarkalleen tarvitaan, vai tarvitaanko. Ensin kannattaa miettiä, miten paljon aikoo matkustella vauvan kanssa ja millaista matkustaminen on. 

Jos pääsääntöisesti matkaa kotoa pisteestä A lomakohteeseen B mahdollisimman vähillä välietapeilla, ei matkarattailla välttämättä ole virkaa. Senkun pakkaa perusrattaat lentokoneen ruumaan tai auton takakonttiin ja voila, niistä tuli matkarattaat. Monet lentoyhtiöt antavat lapsiperheiden ottaa vaunut mukaan ruumaan ilmaiseksi eli ne menevät muun matkatavarakilomäärän päälle, eivät siihen sisältyen. Tietysti riippuu lipputyypistä ja lentoyhtiöstä (halpis vai ns kunnollinen), tarkista aina ennakkoon! Me emme ole tähän mennessä maksaneet kertaakaan vaunujen lennätyksestä edes halpislennoilla, joilla lippuihimme sisältyi pelkät käsimatkatavarat. 

Mikäli reissaukseen tyypillisesti kuuluu monta välietappia, pitkiä odotuksia lentokentällä, tai useita kohteita kerrallaan, matkarattaat ovat lahja taivaasta. Matkarattaiden olemassaolon syy on, että ne ovat kevyet, pakkautuvat pieneen kokoon, ne voi mahdollisesti ottaa käsimatkatavarana koneeseen ja niillä manöveeraa kapeitakin vanhankaupungin katuja. Jos me pääsääntöisesti matkuistaisimme vain Suomeen sukuloimaan ja takaisin, matkarattaat olisivat turhaa luksusta eli ilmankin pärjää hyvin. Jos taas reissaamme (tai ainakin yritämme, kiitos korona) pitkin ja poikin, matkarattaat siintävät mielessä joka päivä siirtymien, junamatkojen, vuokra-autojen ja kapoisten kujien labyrintissa. 

Lentokentällä odotteluun ja koneesta poistumiseen vaunut ovat tarpeen, jos lapsi on tottunut nukkumaan niissä. Kentällä säästyy monet itkut lapselta JA vanhemmilta, jos vauvalle on selkeä rauhallinen paikka asettua aloilleen ja levolle. Olen itse vaunujen puutteessa nukuttanut vauvaa viltin päällä lentokenttä-mäkkärin kulmalla ja se oli kyllä yhtä helvettiä. Lentokentillä yleensä on lentoyhtiön tarjoamia ilmaisrattaita, mutta a) niissä ei ole mitään säätöjä eli on kuin työntelisi lasta ostoskärryissä, b) vauva nuoleksii satojen ihmisten käyttämiä rattaita, yök ja c) niitä ei aina ole saatavilla, jolloin ei ole mitään laskupaikkaa lapselle. 

Hyvin usein kentillä on mahdollisuus ottaa omat ruumaan menevät rattaat portille saakka, eli ne saa viedä turvatarkastuksesta läpi ja ne kerätään lastaukseen vasta koneeseennousuvaiheessa. Tässä ainoa ärsytys on isojen rattaiden runnominen läpivalaisuun eli jos on raskaat vaunut ja yksin liikkeellä vauvan kanssa, vaunujen taittelu ja nostelu turvatarkastuksen hihnalle on peestä. Henkilökunta kyllä ripeästi auttaa missä voi. Lapsi tietenkin myös aina nukahtaa vaunuihin juuri ennen turvatarkastukseen menoa, joten pakollisena stressilisänä on vaunuista pois nostettu parkuva vauva, kun keräät kimpsuja ja kampsuja hihnalta. 

Palataanpa rahaan. Me tosiaan tilasimme netitse matkarattaat täällä Suomessa, ajatellen, että jatkamme matkaa niillä ja myymme edelliset vaunut pois. Tiiviin nettiselaamisen jälkeen päädyin merkkiin Petite Cherie, joka on kohtuuhintainen (tarjouksessa 150€), helppokäyttöisen ja kevyen oloinen sekä ainoa tuon hintaluokan vaunuista, jossa on ilmapyörät, ei muoviset. Halpojen ja keskihintaisten rattaiden ongelma yleensä on työnnettävyys, eli niillä saa jumputtaa nupukivikaduilla kuin rodeossa, puhumattakaan lumessa työntämisestä. 

Petite Cherie Avion

Rattaat tulivat ripeästi ja testasimme niitä innolla. Ne olivatkin luvatunkaltaiset eli oikein näppäräliikkeiset, kevyet ja pieneen tilaan taittuvat. EIVÄT kuitenkaan niin pienet, että ne menisivät käsimatkatavarana, ja tämä onkin useiden matkarattaiden ongelmaominaisuus. Vain kalleimmat merkit yleensä taittuvat riittävän pieniksi lentokoneen tavarahyllylle. Isommaksi ongelmaksi kuitenkin osoittautui, että vuosikas poikamme alkoi jo nyt olla liian pitkä vaunuihin, eli pää osui kuomuun ja leveyttäkin oli nippanappa riittävästi. Poika ei edes ole isokokoinen, vaan käyrillä keskivertoa hippasen pienempi. Toinen keskeinen ongelma oli ergonomia eli työntöaisaa ei voi säätää ja työntäjä on jatkuvasti joko liian lähellä vaunuja (jalat potkivat jarrua) tai selkää rasittavassa etukenossa. Testien jälkeen päädyimme palauttamaan vaunut, etenkin kun matkailummekin on nyt  katkolla.

Jos kahdet vaunut ovat liian kalliit, eikö kannattaisi ostaa pelkät matkarattaat? Ehkä, ja näin monet tekevätkin, tyytyväisinä. Meille tämä ei suoraan sanoen pälkähtänyt mieleen vuosi sitten vaunuja ostaessa. Toisaalta halusimme vaunut, joihin mahtuu edes jonkin verran tavaraa alasäilöön. Tosin Hiluxissa eli Joggereissa on turhan pieni alaloosteri ruokakauppa-asiointiin, onhan ne tarkoitettu pääsääntöisesti ulkoiluun ja hölkkäämiseen. Lisäksi matkarattaissa usein on pikkuruinen kuomu, kun taas Joggereiden paras puoli kevyen liikkuvuuden lisäksi on lähes koko istuimen päälle kaartuva, peittävä kuomu. Alussa ei tarvita edes sadesuojaa, koska vauva mahtuu kokonaan kuomun alle. Pieni kuomu puolestaan ei riitä varjostamaan auringolta ja antamaan hämäryyttä ja yksityisyyttä rauhoittumiseen ja nukahtamiseen. 

Eli mitä tekisimme toisin? Ostaisimme perusvaunut, jotka paremmin sopivat kumpaankin käyttöön, arkeen ja matkoille. Mutta en ostaisi matkarattaita ainoiksi, koska en ole ainakaan vielä löytänyt mallia, jossa tuo kuomu- ja säilytysasia on ratkottu tyydyttävästi. Lisäksi rattaita tarvitsee erittäin harvoin lentokoneen matkustamoon saakka eli ruumaan menevä kevyt malli on mielestäni tarpeellisempi kuin käsimatkatavarana kannettava.*

No, emme ole näistä maisemista liikkuneet kuukausiin, joten matkarattaatkin tuntuvat juuri nyt hieman turhilta.

* Toki ruumaan pakatessa ottaa aina riskin, että vaunut menevät hukkaan lennolla, tai niitä joutuu odottamaan kentällä.

Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:

- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.

- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 

- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.

- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.

Bloggarina koronakatkolla - mitäs nyt?

Tuskin olen ainoa ihminen, johon tämä koronakevät (tai syksy, pallonpuolikkaasta riippuen) on vaikuttanut lievästi sanoen latistavasti. Huomaan bloggarinakin olevani vailla ideoita, koska:

• maailmanmatkablogi tai kerranelämässä-irtiottoblogi on puhjenneen ilmapallon lailla kutistunut talveksi Pohjois-Savossa,
• ei tunnu mielekkäältä kirjoittaa Perthistä tai Australiasta, kun en ole siellä yli puoleen vuoteen ollut, ja
• ulkosuomalaisuus on nyt hieman outo identiteetti, ollessani sisäsuomalainen jopa hieman tahtomattani.

En kuitenkaan koe olevani myöskään paluumuuttaja, koska olemme koko ajan olleet "vain käymässä". Emme siis ole pyrkineet integroitumaan takaisin, vaikkapa töitä etsimällä tai muuten punoutumalla yhteiskuntaan Kelaa, työkkäriä tms. byrokratiaratastoa myöten. 

Jos en tällä hetkellä ole bloggari-identiteetiltäni mitään yllämainituista, mitäs sitten olen? Eli mistä aiheista kirjoittaa? Siinäpä kysymys. Olen välillä luonnostellut jotain perhe- ja vauva-aiheisia postauksia, mutta niissä en oikein pääse puusta pitkään. En ole itse ollenkaan lifestyle/vauvablogien lukija eikä aihealueesta tunnu irtoavan sellaista sanottavaa, mitä muut eivät jo olisi sanoneet. Ylipäätään tuntuu, että nyt iisakinkirkko-väitöskirjan valmistuttua olen yhtäkkiä takki tyhjänä, "kaikesta on sanottu kaikki"-fiiliksellä. Kaipa se väikkärin välttely ja viivyttely on omalta osaltaan inspiroinut sijaistekemistä bloggaajana ja nyt tuo puskutraktori on ylittänyt maaliviivan!

No, yksi on ja pysyy, ja se on innostukseni laatia kaikenlaisia listoja. Viisi asiaa, jotka ovat olleet minulle vaikeita bloggarina. Jos mietit blogin aloitusta - liekö sitä enää kukaan edes harkitsee, nykyisessä insta-influensseri/tiktok-video/vloggaajamaailmassa - tällaisia esteitä voi olla ylitettävänä.

5. Ei ole aikaa. Tämä on varmaan kaikkien tekosyiden klassikko mihin tahansa. Päivät täyttyvät niin monesta muustakin, että tietokoneelle istahtaminen useammaksi tunniksi ei noin vain onnistu, etenkään nyt pienen lapsen kanssa. Se istuminen ei myöskään riitä, vaan pitäisi olla jotain mietittyä ja punnittua asiaa, tai edes sen verran keskittymismahdollisuutta, että saa järkevää tarinaa ruudulle. Onneksi jutut voi tallentaa vaikka yhden kappaleen välein ja jatkaa pienempinä palasina, jos yhtenäistä aikaa ei ole. 

4. Ei ole kuvituskuvia. Paradoksaalisesti haluaisin blogini olevan visuaalisesti kiinnostava, mutta en oikein muista ottaa valokuvia arjen tiimellyksessä. Minulla on nykyään ihan hyvä kännykkäkamera, mutta räpsyt ovat hyvin paljon oman elämän dokumentointia (taapero oppi sitä, taapero touhusi tätä), eivät blogia ryydittäviä "yleisotoksia". En halua liikaa laittaa henkilökuvia enkä lapsen tunnistettavia kuvia lainkaan, joten kuvaamista pitäisi harrastaa monipuolisemmin. E sen sijaan ottaa mielellään kuvia kaikkialla ja perusteleekin pysähtymisiään sen ja tuon ilmiön ääreen sillä, että "no sun blogiin". 

3. En halua paljastaa liikaa. Koska blogini on pitkälti omasta elämästäni, aiheitahan luulisi riittävän loputtomiin, sen kun tarinoin omasta päästä. On kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa trapetsilla, jossa kertoo omasta persoonasta, elämästä ja perheestä riittävästi blogin kiinnostavuutta ajatellen, muttei liikaa, jottei tule seiskajulkkis-yläosattomissa-olo. Moni bloggarihan kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista, kuten sairauksista ja vaikeuksista. Itse en koe luontevaksi muuta kuin sivuta tällaisia teemoja, koska blogini aihe ei kuitenkaan ole minä ihmisenä tai minä haavoittuvana olentona, vaan laajemmin ulkosuomalaisuus, monikielinen perhe-elämä, maasta- ja maahanmuutto sekä matkustelu. 

2. Miten pitää teema elossa. Joskus - tosin vasta bloggauksen aloittamisen jälkeen - luin ohjeen, että pitkäikäisimmät ja kiinnostavimmat blogit ovat niitä, joilla on selkeä teema. Teema tuo mukanaan kohdeyleisön ja antaa rakennetta postauksille. No. Itse arvelen, että lähes vuosikymmenen mittainen blogiurani on jo seniorimmasta päästä blogimaailmassa. Tämä on nimittäin harrastus, johon on aika helppo kyllästyä, tai ei vain enää keksi sanottavaa. Luulenpa, että useimmiten bloggausinto hiipuu silloin, kun teema jotenkin kuolee: on jo kirjoittanut aihealueesta kaiken, tai itse siirtyy elämässä eteenpäin muiden kiinnostuksenkohteiden ääreen. Oma teemani mainittiin yllä ja se on vielä ollut ihan hedelmällistä pohdittavaa, paitsi juuri nyt koronakatkolla ollessamme. 

1. Ei ole aiheita. Tämä loppuhuipennus on aikamoinen anti-huipennus, koska aloitin postauksen valittelemalla aihepulaa. Joskus aiheita tulee montakin mieleen viikossa, joskus menee useita viikkoja, että idiksiä saa raapimalla raapia jostain mielen tynnyristä. Kirjaan yleensä aiheita ylös blogialustan luonnoskansioon, mutta usein käy niin, ettei aihe sitten motivoikaan tekstiksi asti. Joku aihe tuntuu liian työläältä, toinen liian henkilökohtaiselta, kolmas liian tulenaralta jotenkin. Ja en sitten jaksakaan. Harmi toisaalta, koska joskus paljastavammat tai mielipiteitä jakavat aiheet voivat olla ne kiinnostavimmat ja ehkä mietteitä herättävimpiä. Tosin juuri nyt yhtään tällaista aihetta ei tule mieleen. Pitääkin alkaa kirjaamaan ideoita ahkerammin ja ehkä joskus laajentaa repertuaaria. 

Bloggausideoita, aiheita, pyyntöjä ja kysymyksiä otetaan vastaan :)

Asiat voisivat toki huonomminkin olla. Ulkoilumaastot ja säät ovat olleet kohdillaan.

Suomi 2020 - vai Muumi ja pyrstötähti?

Ensimmäinen facebook-kuvani ikinä vuodelta 2007.

Kysely - ulkoilutapojen muutos korona-poikkeusoloissa

Nyt kun olen kaupunkitutkija, FT, kartoitan suomalaisten ulkoilu- ja vapaa-ajanviettotapojen muutoksia korona-poikkeusoloaikaan. Vastaisitko kyselyyni?

Vastaaminen on täysin anonyymia ja vie n. 5min. Tulokset julkaistaan netitse ja mahdollisesti akateemisessa julkaisussa.

KIITOS!

Missä olisit mieluiten?

Miten joulusta tuli pääsiäinen

Kun saavuimme Suomeen joulua edeltävällä viikolla, emme suunnitelleet saati arvanneet, että majailisimme vanhempieni luona vielä pääsiäisenäkin. Tarkoitus oli viettää täällä joulunpyhät ja alkutalvea, sitten matkustella sekä Suomen että Euroopan sisällä huhtikuuhun saakka, jolloin jatkaisimme matkaa jo ostamillamme lennoilla Costa Ricaan. Noh.

Jos ja kun tämän koronakaaoksen piti levähtää käsiin, niin kannaltamme on luojan lykky, että se tapahtui juuri silloin kun tapahtui. Maaliskuussa olimme vielä Suomessa, Ranskan, Viron ja Italian visiittien jälkeen. Jos olisimme ehtineet Costa Ricaan saakka, olisimme nyt jumissa jossain viidakossa, mahdollisesti hotellikaranteenissa ilman mitään tietoa paluulipuista Suomeen tai Australiaan.

Vaikka suunnitelmien täydellinen keikahtaminen harmittaa, en voi kuin kiitellä tuuriamme siitä, etteivät asiat ole oikeasti huonosti. Meillä on turvallinen katto pään päällä, seuraa ja apua taaperon kanssa, mahdollisuus elää hyvinkin normaalia elämää ilman, että maksumittari tikittää koko ajan: hotelliöiden, ruokakauppakuljetusten, lääkärin tms.

Hankalinta tilanteessamme on - kuten varmaan kaikille muillekin - tulevaisuuden epävarmuus. Mihin tämä etenee, mitä kannattaisi seuraavaksi tehdä? Ennakkoon maksetuista lennoistamme on tähän saakka peruttu vasta ensimmäinen, eikä siitäkään ole vielä kuulunut rahoja takaisin. Muista emme saa palautuksia, elleivät lentoyhtiöt itse peru, tai ellei matkavakuutuksemme osoittaudu ihmeelliseksi jokeri-rahasammoksi.

Lentoyhtiöt operoivat tällä hetkellä kuukauden aikaikkunoissa ja/tai maiden matkustusrajoituksia noudattaen, eli toukokuun puolivälin jälkeen olevien lentojen kohtalosta ei ole vielä mitään tietoa. Perutaanko, siirretäänkö, lennetäänkö normaalisti? Kuka tietää. Ja vaikka lennettäisiin, voimmeko me lentää mukana, on erittäin kyseenalaista. Matkakohteistamme Kanadaan ei tällä hetkellä myönnetä ollenkaan viisumeita ja Etelä-Korea tietääkseni pistää matkaajat kahden viikon karanteeniin. Meksikoon yhä pääsisi, mutta kuka uskaltaa lähteä reissuun, tuskin moni - eikä tietenkään kannata tai ole suositeltavaa.

Jumitamme Kuopiossa, ihmetellen, mitäs nyt. Jotkut Euroopan maat harkitsevat sisäisten rajoitusten asteittaista purkua ja Suomikin ilmeisesti seuraa silmä kovana, miten tilanne kehittyy. Mutta vaikka maiden sisäiset bisnekset alkaisivat pyöriä normaalisti, on erittäin epätodennäköistä, että rajat avataan tai saapumiskaranteenit puretaan aivan hetkeen.

Milloin palaamme Australiaan? En tiedä. Meidän piti palata heinäkuussa ja minun aloittaa taas työt elokuussa. E:hän irtisanoutui, joten hänen puolestaan täytyy aloittaa työnhakurumba palattuamme. Heinäkuuta aiemmin ei oikein ole järkeä lähteä Down Underia kohti, koska kotimme on vuokrattu määräajaksi, meillä ei ole Aussilassa nyt muita tuloja kuin lomarahani, ja kuluja kuitenkin kertyisi elosta enemmän kuin nyt jaetusti asuessamme. E:n työnhaku tuskin etenisi minnekään, kun työpaikkoja ja yrityksiä suljetaan oikealla ja vasemmalla.

En edes tiedä, miten lennot liikkuvat Suomen ja Australian välillä. Ja kannattaako meidän ostaa uusi suorempi lento, vai koittaa luottaa, että reittimme Kanadan ja Etelä-Korean kautta vielä lutviutuisi kesä-heinäkuussa? Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Henkisesti ihme kyllä voimme hyvin, eli alkushokin ja rajunkin manailun jälkeen olemme sopeutuneet siihen, että näin tällä kertaa. Rahat koitamme saada takaisin valitusreitit loppuunkuluttamalla, jos niikseen tulee. Mutta palautuksissa voi mennä kuukausia aikaa. Onneksi emme missään vaiheessa mitoittaneet niukille, eli emme ole käyttäneet kaikkia säästöjä, ja tuloja on tiedossa minun uudelleenalkavan työni kautta.

Silmälläpitäen töiden epävarmaa alkua, olemme myös hyväksikäyttäneet kaikki säästömahdollisuudet. Hyödynsimme pankin kädenojennuksen ja anoimme lainanlyhennysvapaata, koska paluumme töihin on ajallisesti vaakalaudalla. Peruin muutamia online-kauppoja, esimerkiksi lähetin takaisin matkarattaat, koska emme välttämättä niitä pääse edes käyttämään. Lisäksi teen mahdollisuuksien mukaan pieniä hommia netitse, eli käännöstöitä ja lyhyitä artikkeleita, joista saa kympin sieltä, muutaman täältä. Ruokaostokset ovat tarjoushaukka-matalaliitoa Lidlissä. Näin säästyy jopa parikymmentä prosenttia rahulia K- ja S-markettiin verrattuna, omien kuittisilmäilyjeni perusteella.

Meistä E elättelee vahvemmin toivetta, että voisimme vielä reissata ainakin jossain. Itse olen katsantokannasta riippuen zen tai luovuttanut asian suhteen. Katsotaan miten käy, mutta en aio menettää yöuniani siitä, jos matka jääkin tyngäksi. Elämässä on varmasti mahdollisuuksia muulloinkin, jos sellaisia järjestää. Meillä on kuitenkin kaikki muu hyvin, joten keskitytään siihen.

Kaikesta huolimatta.

Epämääräinen eristysväsymys

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat sitä energisempiä, mitä enemmän tapahtuu. Sen sijaan, että väsyisin kiireestä, tuntuu, että saan siitä virtaa. Paitsi tietenkin nyt pikkulapsen äitinä, kun koko ajan on kiire - leikittämään, vaihtamaan vaippaa, siivoamaan jotain kaatunutta, estämään vahinkoa, lohduttamaan parkuvaa. Äitikiire on ihan erilaista kuin muu kiire, koska sitä höystetään korviaraastavalla rääkynällä, jos asia ei tapahdu Taaperon mielestä oikeassa aikataulussa eli nyt eli eilen.

Lapsettomana kiire oli toisenlaista ja tosiaan kummallisesti akkuja lataavaa. Tuntui, että kiireisenä olo ja monen asian hoito yhtäaikaa olivat palkitsevia sinällään - olen hyödyksi, tarpeellinen, saan aikaan. Äitikiire toistuu joka päivä ja minuutti samanlaisena ja vaikka miten paljon tekee, toimii ja häärää, mitään ei saa aikaan; samat hommat on tehtävä pian uudestaan. Tähän kun yhdistää sen, että normaali elämä on totaalisesti paussilla, puhumattakaan tämän meidän maailmankiertueemme paussista, olo on kumman nuutunut ja motivoitumaton, päämäärätön.

Etenkin poikkeusolojen alussa kolme viikkoa sitten somessa kiersi paljon "tsemppimeemejä", sisällöltään variaatioita tästä: 1500-luvulla Lontoon ollessa karanteenissa ruton vuoksi, Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Kuningas Lear. Eli teepä sinäkin elämälläsi jotain hyödyllistä nyt, kun kerrankin on (pakotetusti) aikaa. Ihan kannatettava idea tietenkin, mutta toteutus ei läheskään aina ole tuumasta toimeen-pyrähtelyä.

Ainakin omalla kohdallani tuntuu, että jos olen jo muiden asioiden vuoksi kiireinen, siihen samaan kiireeseen on tavallaan mahdollista/helpohkoa yhdistää jotain muutakin, kas näin. Vuosien ajan pakersin kokopäivätöissä, kirjoitin romaanikäsikirjoituksia (pöytälaatikossa yhä tosin) ja puskin eteenpäin väitöskirjaa. Samalla häärin siellä ja täällä vapaaehtoistoiminnassa ja harrastuksissa. Loogista olisi, että nyt, kun aikaa on runsaasti, olisi mahdollista tehdä vähintään sama, tai ainakin palata aiemman lempiharrastukseni luovan kirjoittamisen pariin. Joo mutta ei. Kun aikaa on runsaasti, on myös kaikenlaisia harhautuksia ja huvituksia runsaasti, alkaen Netflixistä ja somesta ties mihin pääsiäiskorttinäpertelyyn. Jotenkin näyttää, että minusta ei tule sitä MeNaistenSankaria, joka kertoo kirjoittaneensa esikoisromaaninsa koronaeristyksessä.

Ihan oikeasti en käsitä, miten kukaan saa kotona tehtyä töitä. Olen omallakin työurallani toki tehnyt etätöitä, mutta olen aina lähtenyt tekemään niitä kirjastoon tai kahvilaan. Väikkäristäkin suuren osan tutkin ja kirjoitin kirjastossa tai työpaikalla työajan jälkeen, koska kotiin meno tarkoittaa minulle vapaa-aikaa, vaikka miten koittaisin asennettani jumpata ja mieltäni niksauttaa. Eli kaikki te etätyön tekijät kotona, etenkin jos teillä on lapsia tai riehuvia lemmikkejä, olette heittämällä Arjen Sankareita.

Hämmästelen ja ihailen sitäkin, että ainakaan vielä ei ole kuulunut pahempia uutisia mielenterveysongelmien räjähtämisestä käsiin. Suomessa toki saa vielä liikkua asioilla melko vapaasti, vaikka monet kaupat ruokakauppoja ja apteekkeja lukuunottamatta ovatkin sulkeneet ovensa. Ravintolat ja kahvilat menivät ihan kiellon kanssa lukkoon toukokuun loppuun saakka. Mutta monissa muissa maissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto, mukaanlukien veljeni tämänhetkisessä kotimaassa Kolumbiassa. Hän ei ole käynyt oman asuintalonsa kattoterassia kauempana kolmeen viikkoon sakon ja vankilan uhalla. Ulkonaliikkumiskieltoa on siellä pidennetty huhtikuun loppuun eli pitäisi vielä jaksaa tsempata kolme lisäviikkoa. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni jaksamista hänelle ja muille samassa veneessä oleville. Itselleni tekee tiukkaa jo tämä kohtuullisen lepsu eristäytyminen, saati aivan totaalinen mökkihöperyys.

Mitä tästä jää käteen? Äkkiseltään tuntuu, että eipä juuri muuta kuin helpotuksen tunne, kun tilanne viimein päättyy. Tulimme Suomeen tavataksemme läheisiämme, mutta tämäkään ei nyt vanhempiani lukuunottamatta onnistu. Lähimetsät ulkoilumaastoina on jo koluttu useaan kertaan joulusta lähtien, joten siihen alkaa mielenkiinto huveta. Suomea emme pääse kiertämään emmekä tutustumaan paikkoihin ja nähtävyyksiin, joita emme ole aiemmin kokeneet.

Mutta jos oikein pohtimalla pohtii, niin ajasta jää taatusti omanlaisensa positiivisetkin muistot. Olemme nyt saaneet runsaasti yhteistä perhe-elämää Taaperon isovanhempien kanssa, sillä juuri heidän kanssaan halusinkin vauvavuotta jakaa. Uskon, että N:lle kehittyy hyvä suhde isovanhempiin ja toisinpäin tämän yhteiselon pohjalta. Tuskin on N:n kielenkehityksellekään huono juttu, että nyt sanojen opettelun aikaan hän kuulee jatkuvasti ympärillään suomea sen sijaan, että sitä tulisi vain äidiltä ja telkkarista kotona Perthissä. Toisaalta myös E ja vanhempani ovat päässeet kunnolla tutustumaan, kun vierailu kestää pidempään kuin aiemmat muutamat viikot.

Monikin journalisti ja ajattelija on jo raportoinut ideoitaan siitä, miten nämä poikkeusolot tulevat muuttamaan ihmiskuntaa tai ainakin kollektiivista käyttäytymistämme. Kuka povaa vähentyviä bisneslentoja, kuka etätyön massiivista kasvua, kuka puolestaan kulutuskäyttäytymisen muutosta, kun shoppailemaan ei ole päässyt ja ehkä tajutaan, ettei sitä niin kaivatakaan. Yksi asia, mitä itse toivon, on muutos taide- ja kulttuurialojen arvostukseen ja palkkaukseen, vaikka se varmaan onkin kaukainen haave. Tuskin on montaa ihmistä, joka ei ole eristyksen aikana lainkaan katsonut tv:tä, elokuvia, dokumentteja; tai lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja tai radiota; tai askarrellut ja väkerrellyt itse jotain luovaa, mahdollisesti siihen netistä ohjeita ja inspistä hakien. Kaikki nämä kumpuavat tavalla tai toisella taiteilijoilta ja muilta luovan alan ammattilaisilta. Eli mitä meille jää, kun markkinayhteiskunta kaatuu - luonto ja luovuus. Ei välttämättä huono saldo.

Mutta syntyjen syvien pohdinnasta takaisin omaan napaan. Millä ihmeellä sitä tsemppaisi itsensä jonkinlaiseen tuotteliaaseen moodiin eristyksessäkin? Vai/tai tarvitseeko edes? Ehkä sen myöntäminen ja opettelu, että ei aina tarvitse saada aikaan, on tämän poikkeusajan suurin opetus itselleni.

Että näin.

Aaveita Venetsiassa

Matkustelu on tuskin kellään nyt päällimmäisenä mielessä, paitsi enintään tietona, että pääsiäisloma jossain pitää perua. Kirjoitan silti muistiin Venetsian "valloituksemme", oli sen verran koomisen karmiva reissu koronan varjossa.

Päivää ennen lentoamme Venetsiaan, helmikuun 24. päivä, alkoi Suomen media tiedottaa, että Pohjois-Italiassa on koronapiikki. Yritin välittömästi perua tai edes siirtää matkamme, mutta lentoyhtön edustaja ei ollut edes kuullut koronatilanteesta ja suunnilleen nauroi huolelleni puhelimessa. Kuulemma niin kauan, kun rajoja ei ole suljettu, lennot lennetään ja matkustajat maksavat, olivatpa kyydissä tai eivät. Tässä vaiheessa Italian hurjaksi äityvä tilanne ei ollut tiedossa, joten rahojenmenetyksen pelossa lähdimme matkaan, käsidesipulloin ja desinfiointiliinoin varustautuneina.

Saavuimme Venetsiaan auringonlaskun aikaan, piiiiitkän matkustuspäivän jälkeen. Todellisuudessa lennot välilaskuineen veivät ehkä viisi tuntia, mutta kaikki taaperon kanssa matkustaneet tietävät, että jokainen tunti kertautuu eksponentiaalisesti kulkuneuvossa. Otimme lentokentältä vesibussin, joka oli hieman hitaampi kuin normibussi, mutta huikeasti mielenkiintoisempi kokemus. Paitsi minulle, koska nukutin taaperoa iltatorkuille, jotta kerubista ei kuoriutuisi kirkuva demoni pimeän tultua. E pongahteli tyhjähkön matkustajalautan puolelta toiselle, räpsien kuvia kuin eläköitymistä pelkäävä paparazzi. Juuri kun taapero oli nukahtamassa, lautan ainoat toiset matkustajat, keski-ikäiset britit, soittivat kiekuvankailottavan videopuhelun kotiinsa: pitäähän kaikkien sukulaisten nähdä ja kuulla, millaista on saapua Venetsiaan. Se niistä torkuista.

Saavuimme Grand Canalin pohjoismutkaan. Tarkoitus oli navigoida majoitukseen noin puoli kilometriä. Tutkiessamme karttaa taapero nukahti vaunuihin, vaikka tässä vaiheessa iltaunet olivat jo auttamattoman myöhässä ja tulisivat pilaamaan yöunet. Vesibussipysäkin vieressä oli pieni ruokakauppa/kulmakioski, josta E lähti ostamaan iltaruokaa. Huikkasin perään, että ota pullovettä ja banaaneja, koska emme tienneet, voiko Venetsiassa juoda hanavettä. E katosi yllättävän täyteen putiikkiin ja vartin odottelun jälkeen putkahti takaisin, heilutellen innoissaan punaviiniä ja pussillista pizzasämpylöitä. "Missä banaanit ja vesi?" "Häh, mitkä banaanit ja vesi?" Mies ei ollut kuullut halaistua sanaa toiveestani eikä ollut hoksannut, että suolapaakkelsit ja viini eivät juuri taaperomme iltapalaa auttaisi. Naamapalmu, mies uudelleen kioskiin, minä peittelemään väsymyskiukkua kanaalin ääreen. Upeat iltanäkymät helpottivat oloa hieman.

Suunnistimme navigaattorin avulla majoituksen osoitteeseen. Nuoli osoitti kapealle, säkkipimeälle kujalle kanaalinreunalta kääntyen. Ei hotellin hotellia, motellia, hostellia tai reppureissausrastia missään. Varauksemme oli booking.comista ja paikan piti olla ihan vastaanottotiskillä varustettu hotelli. Palloilimme samaa korttelia ympäri, yksin Venetsian varjoissa, ohikulkijoita, edes kulkukissaa näkemättä. Lopulta soitin hotellin numeroon, sillä ihme ja ylistys, DNA:n liittymä toimi Italiassakin, vaikka Ranskassa se ei vingahtanutkaan. Puhelimeen vastattiin paksulla murteella ja hetken pohdinnan jälkeen respa lupasi tulla meitä vastaan kadulle. Hotelli löytyi viimein siltä ensimmäiseltä murhakujalta, neljännestä kerroksesta, ei hissiä, ei kylttiä, ei infoa kadulla.

Raahattuamme maallisen omaisuutemme plus vauvan ylimpään kerrokseen, respan leidi infosi, että olemme ainoat vieraat koronaperumisten takia. Hotellissa ei siksi tulisi olemaan luvattua aamupalatarjoilua, saati ketään töissä. Hän kuitenkin toi meille valtavan tarjottimellisen aamiaistarpeita, mukaanlukien puoli kiloa keksejä sekä vedenkeittimen, johon oli laittanut aamun kahvin valmiiksi - meidän tulisi vain lämmittää se. Leidi lähti, ovet lukittiin, jäimme kolmistaan kaikuvaan laattakäytävään. E alkoi raivata pienestä huoneesta tilaa tavaroillemme ja vauvan matkasängylle, joka oli hotellin toimesta avuliaasti laitettu valmiiksi, mutta aivan keskelle lattiaa.

Ollaksemme pois jaloista, vein N:n tutkimaan hotellia. Pimeät aulatilat oli lattiasta kattoon sisustettu paikallisella taiteella, höyhenkoristeisilla naamioilla ja käsinpuhalletulla lasilla. Hämärät kivikäytävät huokuivat samaa tunnelmaa, jota tapaa renessanssiajan Medicit-tv-sarjassa. Piileksiikö mutkan takana joku? Mitä kuiskaillaan ovikongeissa? Jos puiset ikkunaluukut avaa, livahtaako sieltä yöllä sisään assassiini? Koko rakennus oli kuitenkin hiljainen, ihan kuin olisimme ainoat ihmiset tässä kaupungin kolkassa.

Huoneeseen palattuamme tajusimme, että lämmitys paahtoi aivan liian kovalla. E alkoi säätää ilmastointilaitteen nappuloita ja tilanne levisi samantien käsiin. Digitaalinen näyttö jumittui ja vilkutti lukuja +246, siis ei 24 pilkku 6, vaan yli kahtasataa astetta. Eiper.... Taoimme kumpikin vuorollamme näyttöä samalla kun katonrajan ritiläsuutin puhalsi uuninkuumaa ilmaa huoneeseen. Vauva parkui taustalla, epätoivomme aistien. E yritti soittaa lankapuhelimen vieressä oleviin henkilökunnan numeroihin, saamatta vastausta mistään. Puolen tunnin taiston jälkeen oli pakko myöntää tappio, mukaanlukien hotellin järkyttävä lämmityslasku, ja avata ikkuna. Nukkumaan kävimme ristivedossa, hiustenkuivaaja vastaan jääkaappi. Vauva piti ottaa suosiolla viereen, koska maanrajassa matkasängyssä ei lämpötila tulisi olemaan koskaan oikea minkäänsortin yöunille.

Yö sujui ihme kyllä jotenkin, ehkä vain puolella tusinalla heräilyllä, ja aamu alkoi toiveikkaana. E alkoi asetella aamupalaa esille - lämmittimen yhä tohottaessa - samalla kun minä vaihdoin vaatteet ja vaipat taaperolle. Siitäpä se sitten lähtikin alamäkeen. Jokainen lapsiperheen tavannut on varmasti kuullut kuuluisista niskakakoista, eli eeppisesti kaikkialle valuvasta "siitä itestään". Tällainen löytyi pyjamasta. Koko poika ammeeseen suihkutettavaksi, pyjama jälkikäteen perään. Samalla, kun painin liukkaan muikun eli pyyhekuivattavan pikkulapsen kanssa kylppärissä, huoneesta kuului karjaistu kiroussarja. Kahvit kiehuivat yli vedenkeittimen suuaukosta, suoraan rapatuille seinille ampuen. Italialainen Lavazza ei muuten lähde pyyhkimällä seinän huokosista, voin kertoa. "Onko tämä peevelin hotelli kirottu?", E manaili hiki otsallaan.

Kun olimme hinkanneet puhtaaksi jälkikasvumme, itsemme, seinät ja elektroniikan, joka kahvisuihkun alle jäi, pääsimme aamupalalle. Eilisiltaiseen puheluummekin peräti vastattiin, ja hotellin leidi lupasi tulla korjaamaan lämmityksen. Pääsimme liikkeelle. Kunnianhimoiseen suunnitelmaamme kuului kävellä koko vanhan Venetsian ympäri, jotta näemme mahdollisimman paljon sen yhden päivän aikana, jonka uskalsimme kaupungissa viettää koronauhan alla. Tässä vaiheessa emme tajunneet, miten paljon niitä kuuluisia kanaaleja, siltoja, portaita ja nousuja vanhassakaupungissa on, ja miten epäkiitolliset nosteltavat ovat lava-autoluokan vaunumme. Optimisti ei opi vai miten se meni.

Pitkän urheilusuorituspäivän ja toinen toistaan upeampien nähtävyyksien jälkeen palasimme yhä tyhjään hotelliimme, jatkaaksemme matkaa aamujunalla Firenzeen. Lämmitys oli säädetty inhimilliseksi ja uusi aamiaistarjotin odotti meitä. Jokin huoneessa (edellisillan traumat?) sai kuitenkin N:n tolaltaan. Hän kieltäytyi syömästä iltaruokaa, parkui vain, äitiäiti-moodissa eli isi ei kelpaa. Hotkin oman annokseni supermarketin valkosipuliperunakanaa ja tyrkkäsin E:n osuuden pahvipaketissa tämän kouraan. Mies "pois tieltä" jonnekin hotellin käytäville ja minä rauhoittelemaan äksyväsynyttä lasta. Vaippa, pyjama, maitopullo, viereen sänkyyn, iltalaulut.

Makasimme pimeässä, minä sadannetta kertaa pientä nokipoikaa hyräillen, kun huoneessa alkoi kuulua outo narina. Vilkaisin ovea. Ei liikettä. Kylppärinkin ovi näytti olevan paikallaan. Jatkoin laulua. Narina palasi. Kuin askeleita ikivanhalla lankkulattialla. "Oletko siellä?" huikkasin E:lle. Ei vastausta. Hän oli todenäköisesti mennyt aamiaishuoneeseen syödäkseen rauhassa. Aivan hotellikerroksen toiseen päähän. Vauva aisti epävarmuuteni ja alkoi itkeä uudelleen. Hyssyttelin, hyräilin, pidin lähellä. Taustalla, hiljaa, jatkui askeltenomainen, keinahteleva narahtelu.

Nousin ylös, suljin kylppärin oven, samoin huoneen oven, vaikka tiesin, että E:llä ei ole avainta. Toivottavasti koputtaa hiljaa, ajattelin. Äkkiä takaisin vauvan viereen, ennenkuin tämä aloittaisi parkurallinsa uudelleen. Asetuin makuulle, huone oli hiljainen, viimeinkin.
Kunnes narina palasi. Kohottauduin nähdäkseni, liikkuiko lattialla mitään. Tajusin tuijottavani kivilaatoitusta. Missä täällä oli nitisevää puuta? Oliko katolla joku? En voinut mitään sille, että sydän alkoi pamppailla nopeammin. Lapsen vuoksi, sisulla, jatkoin tuutulaulua. Minua et pelottele.

Kun E palasi, narina oli loppunut. Yö sujui taas jollain lailla, enemmän tai vähemmän epämukavasti kolmen hengen perhepedissä. Aamulla, ollessani suihkussa, kuulin taas - en narinaa, vaan - kirousryöpyn. E oli kiehuttanut uudestaan kahvit seinille. Rynnistin hakemaan N:n makuuhuoneesta, ettei tämä kahlaisi kuumaan kahviin. Päästyämme viimein aamiaiselle pikkupöydän ääreen ikkunan alle, tajusin, että ikkuna oli yhä raollaan. Kun työnsin ruutua, kuului tuttu narahtelu.

Muutama yö myöhemmin, olimme jälleen hylätyn hotellin ainoat vieraat vuosisatoja vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa, tällä kertaa Napolissa. Olen käynyt Napolissa ennenkin, vieraillessani Pompeijissa. Sieltä päällimmäisiksi muistoiksi jäivät kaksi vuosituhatta sitten tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kipsivalokset. Miehet, naiset, lapset, kyyryssä, lyhistyineinä, kokonaiset perheet toisiaan suojaten.

Taapero levitteli tavaroita innoissaan hujan hajan ja E nappasi kuvan muistoksi/todistusaineistoksi, millaista pikkulapsen kanssa matkustaminen on. Laitoin kuvan someen, huumorimielessä. Ensimmäiset kommentit kuitenkin pysäyttivät.
"Miten tässä kuvassa on toinenkin lapsi?" "Minäkin katsoin, että huoneessa on kaksi lasta!"

Katsoin kuvaa ja tosiaan, taustalla näkyy jotain aavemaista. Entä sinusta?

Unelman kuolema

Jahas, nyt se sitten tapahtui. Lentoketjumme ensimmäinen lento Euroopasta eteenpäin on peruttu. Tietenkin tapahtumasarja käynnistyi jo aiemmin, kiinalaiselta villieläintorilta, pahamaineisesta virusmutaatiosta. Emme ole enää hetkeen kuvitelleet, että pääsisimme jatkamaan matkaamme aikataulussa huhtikuun puolivälissä.

Mutta nyt alkaa tulla jännät paikat siitä, pääsemmekö jatkamaan ollenkaan. Meidän oli tarkoitus olla kiertomatkallamme aina heinäkuun puoliväliin. Jos poikkeusolot, lentokiellot ja saapumiskaranteenit jatkuvat vaikka kesäkuullekin, on aika epävarmaa, onnistuuko mikään matkasuunnitelmamme etapeista ja onko meidän vain palattava Perthiin töihin, irtiotto lässähtäneenä.

Lentojen peruuntuminen kaikkialla tuntuu monellakin tavalla unelman kuolemalta. Ei vain henkilökohtaisen, vaan ihmiskunnan. Tietenkin ymmärrän täysin, että lentämisen ja muun toiminnan saasteita tulee leikata ja nyt tupruttaminen monestakin lähteestä on radikaalisti tipahtanut. Jos koronasta seuraa jotain hyvää, niin jonkinlainen hengähdystauko luonnolle, ihmisillekin. Globaalisti on uutisoitu ilmanlaadun paranemisesta ja jokien, jopa Venetsian kanaalien kirkastumisesta, sekä villieläinten paluusta ihmisten aiemmin valtaamille asuinsijoille.

Maailmanympärimatkamme oli tarkoitus olla jonkinlainen "viimeinen hurraa" englanninkielistä termiä mukaillen. Arvelemme kumpikin, että lentojen hinnat tulevaisuudessa tulevat rajusti nousemaan ilmastonmuutoksen vaatiman sääntelyn ja lentoverojen myötä. Lentämisestä on tulossa ja jo tullut sosiaalisesti paheksuttua, ainakin omissa piireissämme. Ja vaikkei suuria hinnankorotuksia äkkiä tapahtuisi, lentämisestä tulee meille henkilökohtaisesti kalliimpaa nyt kolmen perheenjäsenen tiiminä aiemman kahden sijaan. Eli näin pitkää ja kokonaisvaltaista reissua emme usko voivamme tehdä ainakaan lähitulevaisuudessa, jos koskaan uudelleen.
Ja nyt matka räpiköi stoppiin kuin kana orreltaan.

Yllättävää kyllä, en ole itse asiasta pahemmin shokissa. Meillä on kuitenkin perusasiat hyvin ja koska asumme nyt vanhempieni luona, toinen unelmani elää kultakauttaan - että voimme jakaa taaperomme kehityksen ilot ja surut sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikkein eniten pikku-N:stä välittävät.

Tietenkin yhä toivon, että edes jonkin pätkän suunnitellusta matkastamme voisimme kokea. Ja kyllä se huolettaa, että jos kaikki tai osa lennoista perutaan, saammeko varmasti rahat takaisin. Ensimmäinen peruttu lento Iberialta antaa osviittaa, että lentoyhtiöt eivät tule luovuttamaan tappelutta. Iberia tarjoaa (EU-lakien vastaisesti?) vain etukuponkia uutta lentoa varten, ei rahojen palautusta, vaikka emme tule tekemään Espanja-Costa Rica-lennolla yhtään mitään Australiaan palattuamme.

Selvästi kovempi isku tämä unelman kuolema on E:lle. Hän on uhrannut paljon enemmän kuin minä, jotta pääsemme matkaan. Hän irtisanoutui työpaikastaan, käyttää prosentuaalisesti isomman osan säästöistään reissuun kuin minä, ja on nyt suostunut sopuisasti asumaan kuukausikaupalla minun perheeni luona, minulle tutuissa ja tärkeissä ympyröissä, minun kavereitani tavaten. Kun tieto tuli, että saatamme joutua jumittamaan Suomessa vielä parikin kuukautta lisää, ei vastaanotto ollut suunnattoman ilahtunut ja ymmärrän sen.

Isommalla tasolla tilanteen tekee kiinnostavaksi se, onko korona kuolinisku ihmiskunnan kuvitelmalle, että voimme, saamme ja meidän tulisi voida liikkua rajoittamatta, missä, milloin ja millä pelillä vain? Itse olen tähän visioon uskonut ja pitänyt sitä ei vain luontevana jatkona lajimme nomadihistorialle, myös henkilökohtaisesti palkitsevana, kiehtovana elämäntapana. Vaikka rajat aukeavatkin aikanaan, ennuisteiden mukaan jopa yli puolet maailman lentoyhtiöistä tulee menemään konkurssiin. Tämähän todennäköisesti tarkoittaa vähemmän kilpailua, kovempia lippuhintoja ja vähemmän matkailua jatkossa, ainakin joksikin aikaa.

Tätä ja muitakin pidemmän ajan ennusteita pohtivana olen alkanut väkisinkin miettiä, onko Australia meille enää sopiva asuinpaikka tulevaisuudessa. Urasuuntautumiseni vuoksi (kaupunkitutkija) parempi olisi ns keskeisempi sijainti, eli Eurooppa tai mahdollisesti jokin maa Aasiassa. Tärkeää olisi kotitanner, josta pääsee liikkumaan laajalti lentämättä - junayhteyksillä mieluiten. Meren ja autiomaan eristämä Perth alkaa vaikuttaa yhä hankalammalta jatkoelämän kannalta, ellei sitten keskity ihan puhtaasti Perthiin ja sen ongelmiin ammatikseen.

Australian jättäminen olisi toinen unelman kuolema E:lle, sillä hän on haaveillut Australiassa asumisesta ihan nuoresta saakka. Toki Down Underissakin on isoja ja kiinnostavia kaupunkeja; kun puhun liikkumisen laajuudesta, tarkoitan mahdollisuuttani esim. osallistua konferensseihin ja kehittämispäiviin eri maissa.

Edessämme on isoja ratkottavia asioita riippumatta siitä, jatkuuko tämänkertainen reissumme ja miten.

Venetsia ennen tilanteen riistäytymistä käsistä.

Italia iloisempina aikoina.

Matkakuvien joukosta löytynyt roomalaisen kirkon veistos lie paras kuvitus tähän juttuun.

Irtiotosta tynkä?

Jaahas ja voihan korona. Irtiotostamme uhkaa tulla aika tynkä verrattuna siihen, mikä oli alkuperäinen ideamme. Tämän postauksen tarkoitus ei ole olla koronasta sinällään, mutta tuskin juuri mitään voi tällä hetkellä kirjoittaa sivuamatta pandemiaa. Sen verran isot vaikutukset viruksella on kaikkiin ja kaikkialle, tuntuu.

Olemme edelleen Suomessa ja alkuperäinen tarkoituksemme oli jatkaa huhtikuun alussa Portugaliin ja Espanjaan, sieltä Costa Ricaan ja Meksikoon, sitten Kanadan kierroksen ja Etelä-Korean kautta kotiin Australiaan. No.

Jokainen uutisia seuraava tietää, että a) Suomi ei suosittele mitään ulkomaanmatkustusta ainakaan kuukauteen, b) Espanja on tautitilastoissa seuraava Italia, c) Espanjan rajat ovat kiinni ja d) niin ovat jotakuinkin kaikkien muidenkin matkakohteidemme. Osa rajoitustoimista on julistettu huhtikuun puoliväliin, jotkut maat ovat suoraan hyppänneet toukokuuhun. Esimerkiksi veljeni on nyt jumissa Kolumbiassa, jonka rajat on suljettu 30. toukokuuta saakka. Suomen viranomaiset puhuvat, että tautipiikki saattaa täällä meilläpäin kestää kolme kuukautta, eli ehkä kesä-heinäkuulla tilanne voisi palata normaaliin. Meidän paluupäivämme Perthiin on heinäkuussa ja töihinpaluu elokuussa.

Ymmärrän, että reissumme peruuntuminen tai raju muuttuminen on #firstworldproblem. En missään tapauksessa täällä ruikuta, että voijuuriminua. Mutta eipä ihan tunteettomastikaan voi sitä ottaa, että vuosikymmenen säästöt ja monta kuukautta kestänyt suunnittelu lorisevat, jos ei kaivosta alas, niin ainakin tipoittain ja osittain menemään.

Urheasti ja sinnikkäästi jatkan kuitenkin matkustusteemalla. Ehdimme kierrellä Ranskaa, Suomea ja (nyt pahamaineiseksi muuttunutta) Italiaa. Näillä ja aiemmilla reissuilla olen havainnoinut seuraavaa matkustuksesta ylipäätään:

Kengät. Kenkiin tiivistyy kaikki matkailu, sekä symbolisesti että käytännössä. Oma suosikkitekemiseni ihan arjessakin on vaellus, oli se kaupunkivaellusta eli urbaanissa ympäristössä kiertelyä, tai luonnon helmassa seikkailua. Mikään ei vaeltaessa ole yhtä tärkeää kuin hiertämättömät kengät. Kenkien merkitys korostuu jo ennen matkaa. Montako paria tarvitaan, montako mahtuu mukaan? Onko oltava siistimmät kengät, ehkä peräti korkkarit? Entä sandaalit? Talvikengät? Lenkkarit? Vaelluskengät? Lyhyemmät matkat teen yleensä yksillä, max. kaksilla kengillä.

Tälle yli puolen vuoden reissulle mukaan otin kolme paria, joista kahdet ovat jo osoittautuneet aivan fiaskoksi. Siistit korolliset kaupunkikävelykenkäni ovat käytöstä niin kuluneet, että pohjien läpi/saumoista vuotaa vettä. Matkatessani kohti väitöstilaisuuttani Jyväskylän yliopistolle en juuri voinut keskittyä väittelyyn valmistautumiseen, koska tuntemukseni pyörivät kenkien sopimattomuudessa. Liian ohuet talvikeliin, vuotavat räntäsäällä, soran pistellessä jalkapohjia. Vedin kuitenkin väitöksen kunnialla läpi märissä sukissa. Kengät saivat potkut palveluksesta välittömästi jälkikäteen. Mukaan pakkaamani lenkkarit osoittautuivat nekin huonoksi hankinnaksi, sillä ne tuntuivat isoilta ja paksuilta kompuroilta. Nyt matkaan kevyesti tekonahkatennareissa.

Suihku. Ehkä kenkiäkin tärkeämpää reissun päällä on mahdollisuus suihkuun. Koska olemme budjettimatkaajia, ihan jokaisen majoituspaikan suihku ei ole ollut priimaa laatua - vaikka todellisia helmihostellejakin olemme bonganneet pikkurahalla. Joskus vettä tulee loropaineella (paineetta), joskus koppi on muuten epäkäytännöllinen tai kuumaa vettä tulee vain hetkonen. Olen nyt kuitenkin oppinut, että suihku kannattaa aina hyödyntää, koska seuraavan majoituksen suihkuratkaisu voi olla vieläkin huonompi.

Itsensähän pesaisee vaikka bideesuihkulla ja vauvan voi pakon edessä putsata lavuaarissa, mutta tukanpesuun oikea suihku on minulle tärkeä. Toki suomalainen kesämökkeilevä vatipesijä pärjää suihkuttakin, jos vaihtoehdot uupuvat. Mutta. Etenkin pitkien lentojen tai muuten raskaiden päivien jälkeen kuuma suihku on minulle henkireikä ja latautumispaikka, jossa fyysisen lian ja hien lisäksi peseytyvät pois henkiset kuonat ja paha mieli. Siksi ihmettelenkin, miksi niin harvat lentokentät tarjoavat mahdollisuutta suihkuun. Suihkuista voisi melkein kirjoittaa oman postauksensa, niin ihmeellisiä virityksiä on välillä näkynyt, vaihdellen suoraan wc-pöntön päälle asennetusta suihkusta aina kökötyskokoiseen istuma-ammeeseen ilman suihkua.

Lahjat ja hankinnat. Pidempään reissatessa pakostikin huomaa, että jotain on jäänyt ottamatta matkaan, ja se täytyy ostaa. Tai, tavaroita unohtuu eri majapaikkoihin, etenkin jos a) mukana on salakätköilyä rakastava piilottajataapero ja b) majoitus on usein toisten kotona, missä omat kamat sekoittuvat iloisesti muiden kamoihin ja katoavat kaaokseen. Ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi ostos vie tilaa laukuista ja oikeastaan mitään ei voi hankkia, jos ei samalla jätä pois jotain muuta pakaaseista. Emme yhdeksään kuukauteen voi ostaa mitään vain siksi, että huvittaa tai jokin tavara olisi kiva, ei välttämätön. Se saa kyllä miettimään yhteiskuntaamme, kapitalismia ja kulutusta. Olisikin enemmän tarjolla kaikkea lainauspalvelua - kun et enää tarvitse, palauta tai anna eteenpäin!

Nyt vuoden täyttävä pikku-N on saanut reissun mittaan runsaasti lahjoja, ja vaikka jokainen antaja on selvästi miettinyt tavaran kannettavuutta, tusina pientä pakettia vie matkalaukusta yhtä paljon tilaa kuin pari isoa lahjaa. Osan leluista päädyimme jättämään Ranskan-mummolaan, osa jäänee Suomen-isovanhemmille, osan ehkä yritämme postittaa itsellemme Australiaan tai tuoda mukana seuraavalla käyntikerralla. Vinkkinä muille pitkän matkan suunnittelijoille - älä missään nimessä pakkaa laukkua liian täyteen jo kotona, koska takaisin et pääse ihan samoilla spekseillä kuin lähditkin. Meillä pakkauspuserrus jo aiheutti sen, että E:n käsimatkavararepun vetoketju paukahti ja täytyy korjauttaa.

Kotivara. Kotivaran, säilykkeiden ja mausteiden merkitys on yhtäkkiä näynomaisesti avautunut minulle. En itse tykkää kauheasti säilöä ruokia kotona ja meillä onkin vain pieni pakastin ja melko pikkuinen pantry, kuivaruokakaappi. Kotivara on nyt korona-aikaan arvossa arvaamattomassa kaikilla, enkä edes aloita siitä, että Perthissä on kuulemma jouduttu ottamaamaan käyttöön erilliset ostostunnit vanhuksille ja vammaisille, jotta nämä saisivat kaiken tarvitsemansa muiden tönimättä ja tappelematta, mukaanlukien vessapaperit.

Kotivara on ilman epidemiaakin yllättävän tärkeä arjen hiljainen kannattelija. Nyt, kun majoitumme 2-7 päivää paikassaan (mummoloissa toki reilusti pidempään), ruoka on suurin "ongelmamme". Vaikka mielelläni varaan aamupalallisia majoituksia ja syömme normaalia enemmän ulkona, väli- ja iltapalaa tarvitaan kotiin. Kokkaamme aina mahdollisuuksien mukaan, mutta tässä kotivara juuri osoittaa merkityksensä.

Airbnb-asunnoissa erittäin harvoin on kovin kattavaa kokkausarsenaalia. Ruokaöljy, suola, pippuri, sokeri, kattila ja paistinpannu saattavat löytyä, siinäpä se - ja aika harvoin nämä kaikki yhdestä ja samasta asunnosta! Joskus puuttuu kauha, joskus kuorimaveitsi, joskus tölkinavaaja, lähes aina uupuvat sakset. Jotakuinkin joka kerta ostaessamme viinipullon tajuamme majoituksessa, että korkinavaajaa ei ole. Tärkeimpänä, on melkeinpä mahdotonta mitoittaa kaupassakäynnit niin, että aina siirtymän koittaessa meillä ei olisi paljoa mukanaraahattavaa ruokaa, viinietikasta, oliiviöljystä, banaaneista ja kauramaidoista lähtien.

Näillä (kirjaimellisilla) eväillä tänään. Mitä ensi bloggauskerralla, saa nähdä tilanteen kehittyessä.

Ai miksi meillä katoaa hiusharja sinne, bussikortti tänne, aurinkolasit jonnekin toisaalle?

Töttöröö, reissussa tärähtää.

Pariskuntana pidempään reissuun - miten ongelmien yli?

Kirjoitin aiemmin samankaltaisesta aiheesta, vauvan kanssa pidempään reissuun - eli oletteko hulluja..? Tuli kuitenkin mieleen, että myös pariskuntana reissaamisessa on omat haasteensa, olipa muuta perhettä mukana tai ei.

Moni pohtii pidempää matkustamista tai peräti muuttoa ulkomaille kumppanin kanssa, joten ehkä tästä kokemusasiantuntijuudestani on jollekulle hyötyä. Vajaa vuosikymmen sitten muutin Australiaan silloisen suomalaisen siippani kanssa - se liitto päättyi eroon alle vuoden Aussilassa asumisen jälkeen. Sittemmin olen reissannut sinne ja tänne E:n rinnalla, tällä hetkellä olemme pisimmällä yhteisellä ulkomaanmatkalla yhdeksän kuukautta.

Australiaan muuttaa paljon nuoria suomalaispareja working holiday-vuodelle, ja kaikenikäisiä erilaisille työkomennuksille. Ei ole lainkaan tavatonta, että parisuhde ikävä kyllä karahtaa ulkomailla. Näin kävi itsellenikin, tosin ei missään tapauksessa vain Australian vuoksi; tuskin niin yksinkertaista on kenenkään parisuhteessa tai sen ongelmapuolissa. Mutta mitkä kaikki tekijät saattavat suhdetta kiristää, tässäpä itse huomioimaani listaa omasta ja muiden elämästä.

Tyystin erilaiset odotukset

Vaikka reissusta puhuisi päivät pääksytysten ennen sille lähtöä, voi kuitenkin matkalla ollessa huomata, että odotukset eivät kohtaakaan. Toinen saattaa kaivata paljon hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, kun taas toinen buukkaisi kaikki ekstremelajit ja -kokemukset. Tai toinen haluaakin lisätä tai poistaa matkakohteita ja nähtävyyksiä, kun toinen tahtoo pitäytyä laaditussa listassa ja suunnitelmassa.

Ylipäätään tien päällä odottaa monenmonta päätöstä, joita ei kotioloissa samalla lailla vyöry eteen. Mitä tehdään tänään? Minne mennään, millä, milloin, miten paljon se saa maksaa, missä syödään, mitä, minkä hintaista, jne. Normiarjessahan pariskunnatkin yleensä elävät myös erillistä elämää, eli kummallakin on omat työt ja/tai harrastukset, järjestötoiminta, kaverit ja mielenkiinnon kohteet. Suomalaisparien osapuolilla on hyvin usein myös omat tulot ja omat rahat.

Pidemmällä matkalla, oli kyseessä maailman ympäri reissaus tai uuteen maahan asettuminen, kaikesta tulee puoliväkisin yhteistä ainakin väliaikaisesti. Asutaan ahtaammin, mahdollisesti hostellihuoneessa tai kimppakämpässä. Joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen eteen, että ollaan yhdessä 24/7 ja kaikki pitäisi tehdä, päättää, neuvotella ja toteuttaa yhteistyössä. Tämähän on peräti luonnoton tilanne normiarkeen verrattuna eikä ihme, että painetta voi puskea kummankin pääkoppaan. Jos luonteet, tavoitteet ja tavat ovat kovasti erilaisia, päädytään väkisinkin konfliktiin.

Etenkin Aussilaan muuttavien osalta olen pannut merkille, että usein matka on enemmän toisen puolison haave kuin toisen. Tottakai yleensä kumpikin on asiasta innoissaan, mutta muutto on huomattavasti tärkeämpi yhdelle ja/tai yksi rakastuu Australiaan palavammin, kun taas toinen potee koti-ikävää tai ei ainakaan näe Australiaa yhtä ihanassa valossa kuin se aussifani. Tällöin päädytään vaikeiden neuvottelujen eteen: lähdetäänkö koti-Suomeen milloin, jos ollenkaan. Working holiday-vuodelle tulevien alkumotiivi usein on pysyä maassa vuosi-kaksi, jonka jälkeen "asetutaan aloilleen" Suomeen. Kun toinen ei enää haluakaan palata, tai innostuu useammasta vuodesta pallon toisella puolen, voi suunnitelmien muutos tuntua epäreilulta koti-ikävöivästä osapuolesta - ja toisinpäin.

Prioriteetit eivät kohtaa

Tämä aiheuttaa ehkä eniten kitkaa omassa arjessani nyt, vaikka elämän suurten linjojen osalta prioriteettimme ovatkin samat.

Päivätasolla meillä on jokseenkin erilainen tapa hahmottaa asioiden tärkeysjärjestys. Englanniksi on olemassa termi triage, asioiden (erityisesti potilaiden) kiireellisyyden arviointi ja kiireellisyysjärjestyksen luominen. E:llä ja minulla on erilainen arki-triage, ja pikkulapsen vanhemmille tämä on omiaan lyömään löylyjä stressikiukaalle. Esimerkki: jos vauva itkee, minun ensimmäinen reaktioni on koittaa saada lapsi rauhoittumaan keinolla millä hyvänsä. Jos se ei onnistu nopeahkosti, ikävä kyllä turhaudun ja pahimmillaan saatan itsekin alkaa äksyillä ja/tai itkeä. E puolestaan ajattelee, että vauva itkee jo, turha ottaa siitä enää stressiä, paras tehdä se homma loppuun jota oli tekemässäkin ja sitten rauhoitella lapsi. Minulle tämä näyttäytyy hitautena toimia, kun taas E:lle minun tapani on tarpeetonta nollasta sataan-kiihdyttelyä.

Pienten tekojen osalta voi aina joustaa ja koittaa nähdä toisenkin näkökulma, mutta jos toiselle tärkeät asiat ovat aivan muita kuin itselle, ollaan helposti suossa. Reissun päällä tällaisia ovat erityisesti rahan- ja ajankäyttö. Meillä on onneksi hyvin samanlainen käsitys kohtuullisesta hintatasosta, joten raha-asioista ei suuresti tarvitse vääntää. Mutta olen tavannut niitäkin pariskuntia, joilla on joko täysin erilliset rahat aina erillisiin jääkaapin hyllyihin saakka, tai liiankin yhteiset, eli toinen vinguttaa toisen korttia ilman huolta huomisesta. Jos nämä saa toimimaan, kaikki propsit siitä. Mutta matkaillessa, matkan lisäämän stressin ja rahankulutuksen takia, voivat raha ja aika olla murheenkryynilauman pääpukarit.

Kulttuurishokki

Reagoimme kaikki eri tavoin uusiin tilanteisiin ja kulttuurishokki on hyvin tunnettu ja ymmärretty ilmiö - paitsi silloin, kun sen kourissa painii itse. Kulttuurishokkiin määritelmällisesti kuuluvat kuherruskuukausi, kriisivaihe, toipuminen ja sopeutumisvaihe. Oman huomioni mukaan tuohon kriisiaikaan usein kuuluu uuden maan tapojen ja systeemien jatkuva arvostelu ja niistä turhautuminen.

Jos uutta voi ihmetellä, pähkäillä ja manaillakin yhdessä, mieluiten huumorin kautta, hyvä. Mutta tilanteen on helppo lipsahtaa siihen, että vain toista ärsyttää (tai ärsyttää huomattavasti enemmän kuin toista), jolloin siippaa alkaa ärsyttää toisen ärtyminen. Etenkin, jos jommallekummalle tai kummallekaan ei ole selvää, miksi ärsyttää, on riitelyn kierre hienosti pamautettu lähtölaukalle.

Vaikka kulttuurishokista tokenisi, matkustaminen tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Aina ei itsekään voi ennustaa, miten uusiin käänteisiin ja etenkin odottamattomiin vastoinkäymisiin tulee reagoimaan. Vielä vähemmän voi tietää, miten toinen niistä selviää. Joskus puoliso yllättää resursseillaan, joskus tähän pettyy, kun toiminta onkin jollain lailla negatiivista, vaikkapa saamatonta. Silloin joudutaan pohtimaan, onko käsillä yksittäistapaus, vai niin suuresti suhdetta haittaava luonteenpiirre/olemisen tapa, että eihän tästä mitään tulekaan.

Pelisääntöjen puute

Seurailen mielenkiinnosta erilaisia matkailupalstoja somessa ja joskus niissä esitetään jopa huolestuttavia kysymyksiä, kuten "sovitteko ennakkoon matkabudjetista matkakumppanin kanssa, vai onko epäkohteliasta ottaa raha puheeksi?" Häh? Tottakai rahasta on puhuttava ja nimenomaan sovittava. Ei varmaan ole yhtään niin riitaherkkää asiaa matkustaessa kuin raha. Jos toisen käsitys päiväbudjetista on vaikkapa kaksinkertainen toisen maksukykyyn nähden, ei tarvitse olla liikkeellä edes kolmea päivää, kun tilanne tulee kiehumaan yli.

Tässä kertautuvat odotukset ja prioriteetit, mutta luonnollisesti suuntaviivoista on sovittava ennakkoon, edes suunnilleen-tarkkuudella. Minne mennään, miten, milloin, paljonko saa maksaa. Erityisen fiksua olisi miettiä ennakkoon myös erilaisia poikkeustilanteita, kuten toisen sairastuminen, budjetin ylittyminen tai yllättävät isot muut muutokset matkaan. Esimerkiksi meillä on parhaillaan keskustelun alla, mitä teemme, jos koronatilanne pahenee maailmalla. Perutaanko - saammeko edes peruttua? Muutetaanko kohteita? Jatketaanko vain? Päätökset ovat vielä auki, koska tilanne elää päivä päivältä. Kiinassa sairastumiset ovat jo laskussa, joten hyvällä tuurilla pandemia laantuu piakkoin maailmallakin. Huonolla tuurilla ei. Kaikkia skenaarioita ei tietenkään voi ennakkoon harjoitella, mutta jotain yhteistä hajua niistä olisi hyvä olla.

Mikä avuksi?

Omakohtaisesti olen huomannut, että paras keino välttää isompia riitoja ja räjähdyksiä on - neuvottelutaidon lisäksi tietenkin - ettei kanna kaunaa. Mitä enemmän toisen mokia ja vikoja hautoo, sitä vaikeampaa niistä on päästä yli. Joskus luin, että tärkein ennusmerkki parisuhteen kestävyyttä ajatellen on, pelataanko siinä "pistepeliä": montako mokaa toinen tekee vs montako hyvää tekoa minä teen (tähän kuuluu, että taktisesti ohittaa toisen hyvät teot itsestäänselvyyksinä ja omat mokat pikkuvahinkoina). Kun suhdettaan pisteyttää näin, tien kiveäminen eroa kohti on reippaassa vauhdissa.

Toisen hyviin puoliin keskittyminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun puolison kännykänhukkaamisen takia myöhästyy jatkoyhteydeltä, joutuu maksamaan konnarin tarkastusmaksun junassa siipan ostaman vääränlaisen lipun takia, tai ei saa nukuttua öitään, koska partneri ei raaski käyttää enempää rahaa laadukkaampiin ho(s)telleihin. Huom, näistä kaikki paitsi yksi ovat keksittyjä esimerkkejä :D

Kypsä ihminen luonnollisesti myös itsereflektoi, eli miettii, mitä minä voisin tehdä toisin, jotta elo olisi sopusointuisempaa. Esimerkiksi meidän tapauksessamme minä jouduin myöntämään, että minun italiantaidoillani ei voikaan olla satavarma, pääseekö keskustan metrolipulla lentokentälle. Ei pääse. Sakot tulee.

Jokainen eurooppalaiskaupunki karttana. Alla jokainen amerikkalaiskaupunki. (c) Itchy Feet Comic