Eihän tällaista paikkaa voi olla rakastamatta. Aina on kesä – vaikka välillä sateinen, tuulinen ja kolea sellainen -, aurinko paistaa vähintään pari kertaa viikossa synkkinäkin aikoina, papukaijat riekkuvat ja säksättävät puissa, valtameren rannalle pääsee kävelemään milloin haluaa, joesta saattaa bongata delfiinejä ja saarelta kenguruja.
Pihapuussamme asuu kyyhkyjä, jotka kujertavat kotoisasti myös öisin. Joka paikka kukkii lähes ympäri vuoden, ja ihana E kerää kukkia puista kotiin maljakkoon aina, kun edelliset nuutuvat.
Alkuun yrmyn tai varautuneen tuntuiset perthiläisetkin ovat osoittautuneet hitaasti lämpiäviksi, mutta sitäkin mukavammiksi arkijärki paikallaan-ihmisiksi. Toki oma kuvani perthiläisistä muodostuu lähinnä työn kautta, eikä ole koko totuus tästä kaupungista.
Mutta ainakin akateemisesti koulutetuissa piireissä arvostetaan samoja asioita, joita itsekin oman luonteeni puolesta arvostan: aikaansaavuutta, luotettavuutta, sosiaalisuutta, nokkeluutta, ideoita, reippautta heittäytyä juttusille, sekä asiantuntevuutta. Paras puoli ausseissa on kuitenkin kyynisyyden puute.
Tietenkin täälläkin tapaa kroonisesti kypsähtäneitä, kaikkeen pettyneitä ihmisiä, mutta lähtökohtaisesti aussien kulttuuri on jotenkin hilpeän ja jopa lapsellisen aurinkoista, suomalaissilmissä. Huumorin yleisin laji ei ole pessimistinen ja kettuileva sarkasmi, vaan näppärä ja nokkela brittisanailu.
Minusta suomalaisen ja australialaisen lähestymistavan ero on, että aussi ottaa rennosti ja ilon kautta, kun suomalainen murehtii, voivottelee, pelkää pahinta ja piilottaa todelliset tunteensa ja toiveensa, ettei kukaan nauraisi niille. Ihmettelin aina – ja ihmettelen edelleen, jos kohtaan tällaisia toisten unelmien vähättelijöitä -, että mistä heitä oikein kumpuaa? Jos jokainen tukee toisiaan tavoitteissa, niin pääsee sitä ainakin puolimatkaan. Parempi kuin olla paikallaan!
Mitä ne musta/meistä ajattelee? Suomalainen tuskittelee vastauksen pelossa; aussi toteaa, että no worries! Kaikki on hyvin, mitä väliä!
Kun Iso-Britannian ja siten myös Australian kuningatar Elisabeth II tuli kylään pari vuotta sitten, mitä teki Perthin väki? No tietenkin järjesti massiiviset grillijuhlat joenrannassa, tarjolla kaikille nakkisämpylöitä ja limpparia. Voiko arkisempaa lastenkutsutarjoilua ollakaan? Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oikeasti.
Päivittäisessä kanssakäymisessä ihmiset eivät marise, valita tai motkota, vaan omat kuulumiset kerrotaan se pilven kultareuna edellä. Jos jotain meni pieleen, jotain meni varmasti myös hyvin, joten keskitytään siihen hyvin menneeseen osaan.
Jos itse satunnaisesti lipsahdan suomalaistyyliseen ”ja tämäkin vielä ärsyttää”- small talkiin, vastaukseksi tulee lohduttelua tai tsemppausta: ”kyllä se siitä, varmasti ei ole kaikki menetetty, paistaa se päivä risukasaankin jne.”. Kukaan ei kerta kaikkiaan lähde mukaan marinaan.
Vietimme äskettäin E:n kolmekymppisten lisäksi erään ystävän kolmekymppisiä ja juhlakalu valitsi paikaksi teemaravintolan nimeltään Deville’s Pad. Teeman on ilmeisesti tarkoitus olla helvetti pirunsarvista ja laavaksi maskeeratuista seinistä päätellen, mutta itselleni tuli enemmän mieleen koktail Rocky Horror Picture Showta ja musiikkivideoita 80-luvulta. Paikka oli täynnä kasarityylin täysillä ottaneita juhlijoita, pääasiassa tuulipuku kahisten ja todella pörheä permis pöyhöttäen hippaavia keski-ikäisiä.
llan kohokohta oli gogo-tanssiesitys, jossa kaksi raamikkaankokoista leidiä pyörähteli kasarimusiikin tahtiin tutut eli ballerinahameet päällä lavalla. Tökeröstä camp-hengestä päättelimme, että kyseessä oli drag show eli siis miehet naisina-esitys, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että ihan biologisia naisia lavalla oli.
Eli tanssi nyt vain oli tökeröä camp-huumoria, mutta täysin rinnoin ja heittäytyen – kun vedetään kieli poskessa, niin vedetään sitten täysillä! Suomessa tahatonta, laskuhumalaista camp-huumoria valitettavasti näkee lähinnä Matti Nykäsen ja Tuksun ravintolakeikoilla, ja tämä huumori aiheuttaa pelkkää myötähäpeää ja surunsekaista sääliä.
En sano, että Australia hyvä, Suomi paha. Tai edes että Australia iloinen, Suomi ankea. Totean kuten aiemminkin, että Suomessa on sata hyvää asiaa, joista puolet puuttuu Australiasta ja todellakin toivoisin saatavan tännekin. Mutta se suomalainen uskomus, että vain negatiiviset tunteet ovat totta, uskottavia ja JÄRKEVIÄ, saisi jo kadota.
Amerikanmallinen ”mitä kuuluu – (leveä hymy) no hyvää kuuluu” – jutustelu ei ole, suomalaisten vakaasta oletuksesta huolimatta, aina teeskentelyä saati tekopyhää. Hyvinkin voi mennä, erityisesti jos keskittyy niihin hyviin puoliin elämässään.
[teksti julkaistu alunperin 3.9.2013, muokattu 13.7.2014]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!