Parisuhteen monta kulttuuria

Sain Noonikselta Matka Maailmalle-blogista blogipalkinnon, josta pitäisi kirjoittaa oma postaus - se tulkoon seuraavaksi. Kiitos Noonis kunnianosoituksesta! Tällä kertaa kuitenkin asiaa monikulttuurisesta parisuhteesta, muttei niinkään kansallisuuksien vaan ristiin menevien tapojen eli henkkoht. kulttuurien aallokosta. Miten meillä pärjätään ja miltä tuntuu asua henkilön kanssa, jolla on seuraavat ominaisuudet tai tavat?

Laitesukeltaja

E on yhdeltä ammatiltaan laitesukellusopettaja, ja tekisi tätä hommaa freelancerina, jos oppilaat kattava vakuutus ei olisi niin kallis hankkia. Sukellusopetus on käypäinen ansaintamenetelmä halvassa maassa (esim. Thaimaa), mutta ei täällä Australian Perthissä, joka ei paikkana voi kilpailla itärannikon Suuren Valliriutan tai Kaakkois-Aasian korallikohteiden kanssa. Vakuutus vuodeksi maksaa enemmän kuin viikonlopputienestit olisivat, joten E sukeltaa omaksi huvikseen kavereiden kanssa.

Ennenkuin E:n tapasin, en joko ollut ajatellut sukeltamista sen syvemmin (pun intended) tai pidin sitä riskaabelina puuhana. Olen itse kokeillut kerran ja pääsin kuuteen metriin, ennenkuin jänistin ja keskeytin. Sinnehän hukkuu perketti. No ei tietenkään huku, jos käyttää laitteita oikein, eikä panikoidessaan tee tyhmyyksiä, mutta kerro se selviytymisvaistotilaan menneille aivoille. En voi ymmärtää, että toisen mielestä 60m veden alla on ihan normisyvyys ja myös laitteeton sukellus, vapaasukellus eli ranskaksi apnea voi olla sydäntä lähellä.

En ole enää peloissani E:n lähtiessä sukeltamaan, sillä tiedän lajista riittävisti älytäkseni, että a) sukeltamaan ei koskaan mennä yksin vaan diving buddyn kanssa, b) onnettomuuksia sattuu harvoin ja ne yleensä johtuvat kokemattomuudesta tai laitteiden väärästä käytöstä, ja c) panikointini ei auta mitään, koska kyseessä on E:n rakkain harrastus 15v. ajalta.

Sukeltajan kanssa asuminen näkyy niin, että suihku ja parveke ovat täynnä sukelluskamoja. Meillä on tarkoitukseen hankittu puutarha-arkku eli iso puukirstu parvekkeella, jonne varusteet voi säilöä, mutta sukelluskaudella eli kesällä kamppeet ovat enemmän tai vähemmän jatkuvasti levällään ja ne myös pitää huuhtoa suihkussa suolavedestä tultua.

Aviomme on suorastaan tähtiin kirjoitettu, koska lapsuudenperheessäni harrastettiin jääkiekkoa ja totuin siihen, että urheilukamoja lojuu jatkuvasti jollain kulmalla. Eli E:n varustemeri on vain jatkumoa tuttuun fiilikseen.

Arboristi eli puunhoitaja

E on nykyiseltä ammatiltaan arboristi (hankkii parhaillaan virallista tutkintonimikettä) eli kaupunkimetsuri: hän hoitaa, karsii, kaataa ja istuttaa puita kaupunkialueella.

Enpä ollut tämänkään ammatin riskejä ajatellut ennen E:n tapaamista: siinä keikutaan korkealla korinosturin nokassa moottorisahan kanssa, survotaan jättimäisiä oksia silppuriin tai sahataan sähkösahalla oman pään yläpuolelta - täysikasvuisen puun oksat painavat satoja kiloja, joskus jopa tonneja. Siksipä kulmien ja vektorien eli liikeen suunnan ja vauhdin laskeminen kuuluvat arboristin toimenkuvaan, että tietää, minnepäin sahata tai kaataa ja minne itse mennä, ettei jää alle (tai jätä mitään alle).

E on luonteeltaan seikkailullisemmasta päästä ja aluksi jännitinkin, että mitenhän käy töissä, koska osa työtehtävistä suoritetaan puussa, siis oksalle valjastettuna moottorisaha kourassa. Putoamisriski on todellinen, samoin se, että massiivinen oksa tai moottorisaha heilahtaa väärään suuntaan. Nykyään on helpompi hengittää, kun olen E:n kollegoilta kuullut, että hän onneksi ja vastoin oletuksiani onkin se maltillisin ja häntä pyydetään tiettyihin työtehtäviin, koska tiedetään, ettei E ota typeriä riskejä. Huhh, hyvä!

Arboristin tunnistaa high viz- eli huomiovaatteista, jotka säilyvät neonvärisinä vain kuukauden Australian haalistavan auringon alla. Arboristin kodin tunnistaa kaikkialle kulkeutuvasta sahanpurusta ja puusilpusta. E tulee kotiin joka päivä taskut täynnä tikkuja, lehtisilppua ja purua, koska sitä vaan kulkeutuu työpäivän mittaan joka saumaan ja mutkaan. Häntä on myös purrut milloin mikäkin koppiainen puunsa menetyksestä suuttuneena.

Jälleen, yhteiselomme on kohtalon johdatusta, koska lähisuvussani on puuseppiä ja näin ollen olen tottunut siihen, että töistä palaava mies on puupölyn peitossa ja haisee sahanpurulle ja moottorisahalle. Rikkaimuri on ystävämme ja E on onneksi noheva itse imuroimaan omat purunsa.

Ranskalainen

Onhan meillä myös tämä kansallisuuksien tuottama kulttuuriero, vaikka ranskiksen ja suomalaisen erot eivät maatamullistavia olekaan. Olen ise suomalaiseksi puhelias ja sosiaalinen, ja E taas ei ole pahimmasta huitojaselostaja-eteläeurooppalainen-päästä, vaan intoutuu elehtimään metrin kaarilla ja raikuvalla äänellä vasta pienessä sievässä.

Ranskalaisista ylipäätään minulla on hyvä kuva, johtuen siitä, että tuntemani ranskalaiset ovat omia sukulaisiani tai sukulaisten ystäviä, eli lähtökohtaisesti hyväntahtoisia. Pidän siitä, että ranskikset arvostavat sosiaalisuutta ja pitävät yhteyksiä yllä illallisten voimin. Tapaamillani franskeilla on myös lähtökohtaisesti hyvä itsetunto: heidän kanssaan on helppo jutella, koska he eivät ujostele mielipiteitään tai elämäntarinaansa. Hyvä omanarvontunto tosin monesti sekoitetaan ylpeyteen tai ylemmyydentunteeseen ei-ranskalaisten taholta.

Kotonamme kulttuurierot näkyvät ruuan ja vaatetuksen kautta. E arvostaa tyylikkyyttä ja on valmis maksamaan (minun silmissäni) paljon laadukkaista, hyvin leikatuista ja istuvista vaatteista. Itse ostan vähän sitä ja tätä rättiä, hinta johtotähtenäni eli mikä ei maksa liikaa on hyvä - shoppailenkin melkein pelkästään alennusmyynneistä ja -laareista. Ruoka-ajat meillä ovat melkoinen hybridi, sillä nälästä(ni) riippuen meillä syödään joko heti klo 17:30 töistä tultuani, tai vasta iltaseitsemän-kahdeksan aikaan eli E:lle sopivaan aikaan, jos minä syön välipalaa töistä tultua.

Vielä neljän vuoden jälkeenkin ruuan suhteen pääerot ovat: E:n mielestä on normaalia juoda lasi tai kaksi viiniä joka illallisella ja viikonloppuisin myös lounaalla. Illallisviinilasiin olen tottunut, lounaslasiin en, joten emme sitä juo. Minun mielestäni on normaalia juoda kahvia töiden jälkeen, E:stä iltakahvi on huvittava konsepti. E:n mielestä ruuat syödään eri annoksina: salaatti ensin, sitten pääruoka. Minun mielestäni ruuat pannaan samalle lautaselle lautasmallin mukaan - mutta kumpikaan meistä ei nipota tyylistään vaan hybridillä mennään tässäkin.

E: kulttuurissa ruuat syödään aina yhdessä ja se joka kokkaa, myös tarjoilee ja annostelee ruuan. Syömme yhdessä joka ilta ilman kännyjä tai telkkaria, ja voin kyllä suositella tätä ranskisten mallia toimivan parisuhteen perustaksi.

Musiikkia rakastava duracel-pupu

E on saanut synnyinlahjaksi ekstra-annoksen energiaa ja positiivisuutta, eikä ole juuri koskaan huonolla tuulella; tai jos on, se unohtuu äkkiä. E intoutuu kävelyllä käydessämme hyppimään ja juoksemaan, koska ekstravirtaa vain on. Hyväntuulisuus kuuluu myös hyväntuulisena musiikkina, jota ilman E ei elä. Meillä soi koko ajan musiikki silloin kun E on kotona. Yksinäni en kuuntele musiikkia ollenkaan ja onkin suoranainen ihme, että E:n musiikki ei rassaa minua vaan itse asiassa natsaa rajalliseen makuuni.

Musiikinluukuttajan kanssa asuminen näkyy siinä, että aina kun lähden autolla johonkin, minun pitää muistaa vääntää volyyminamikka minimiin ennen auton käynnistystä, jottei E:n jäljiltä täysille jäänyt radio räjäytä vaikkuja korvista ja hampaita suusta.

E myös osaa sujuvasti suomeksi sanan pienemmälle, koska se meillä kuuluu usein musiikkia rytmittämässä. Hän on nyttemmin oppinut minulle sopivan volyymin eikä sanaa tarvitse niin usein toistella. Kommunikoinnistamme musiikin suhteen kertoo eniten se, että E ei tiedä suomeksi sanaa isommalle tai kovemmalle, vaan pyysi kerran laittamaan telkkaria ei-pienemmälle.

Juhlatunnelmissa kaupungilla.

Bali.

Ylpeä saalistaja ja saalis.

Kuvassa näkyvät varusteet märkäpuvusta lähtien löytyvät joko meidän suihkusta tai parvekkeelta normipäivinä.

Egyptin nähtävyydet ja matkatoimiston mainosvideon mallit. Tuskinpa tätä kuvaa valittiin.

Suomessa.