6.4.2022

Montako kulttuurishokkia voi tulla?

Minulta kysyttiin somen puolella, millaiseksi koen asettumisemme Perthiin, nyt kun paluustamme on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Olen tänä aikana postaillut niin monta Australiaan kriittisesti suhtautuvaa tekstiä, että niistä varmaan välittyy mielikuva, etten suuresti viihdy täällä tai paluu saattaa jopa kaduttaa. Näin ei kuitenkaan ole. 

Minulla aivan selvästi oli paluu-kulttuurishokki, kun takaisin pääsimme marraskuussa 2020. Siihen vaikutti eniten senhetkinen politiikka eli rajut koronasulut, sekä "nostosillat kiinni-vallihaudat syviksi"-lietsonnan aiheuttama keskustelukulttuuri. Minulla oli ajoittain erittäin epätoivottu olo, koska Perthissä kohtasi koko vuoden 2021 ajatusta, että matkustaminen pandemia-aikaan on moraalisesti väärin ja kaikki kohtaamamme vastoinkäymiset olivat itse aiheuttamiamme. Olen kertonut aiemminkin, että kävin peräti terapiassa asian vuoksi, koska torjutuksi/väheksytyksi tulemisen tunne on omiaan aiheuttamaan ei pelkkää mielipahaa, vaan mielenterveysongelmia. 

Edelleenkin ajattelen, että poliittisessa mielessä rajasulku oli hoidettu huonosti: sillä aiheutettiin paljon henkistä ja tunnepuolen kärsimystä, joka ei olisi ollut pakollista, jos Australialla olisi ollut astetta paremmin suunniteltu karanteeniohjelma (eli reilusti enemmän paikkoja vaikkapa leirintäalueilla tai kaivosleireissä, joissa leviämisen riski on minimoitu keskustahotellien sijaan). Rajasulku myös lietsoi ehkä pitkäaikaistakin juopaa heihin ja meihin: paljasjalka-aussit hurrasivat asialle, muualta muuttaneet sitkuttivat vaikeissakin oloissa ilman perheen ja suvun tukea, koska perhe ja suku eivät päässeet maahan. 

Kuitenkin vuoteen 2021 mahtui paljon hyvää. Ostimme uuden kodin, aloitimme uusissa tehtävissä, N on löytänyt paikkansa päiväkodissa, elämä asettui uomiinsa. 

Tapasimme taas monet hyvät ystävämme, ja on ollut tosi onnellista huomata, miten monien ihmisten kanssa välit ovat syventyneet ja ystävyys jatkuu vahvana, vuoden poissaolostamme huolimatta. Jännitin nimittäin palattuamme sitäkin, kuivahtavako kaveruudet, kun muutimme aika kauas (50km tai puolen tunnin ajo) aiemmasta kodistamme ja sosiaaliset verkostomme jäivät ihan eri paikkaan. Ehkä voisi verrata asiaa Helsingistä Hyvinkäälle muuttoon, jos kaikki päivittäiset/viikottaiset piirimme jäisivät välille Helsinki/Espoo. Kuitenkin tätä pelkäämääni kaveruussuhteiden menetystä ei tapahtunut, eli välimatka ei onneksi katkaissut siteitä. Tähän tosin itse aktiivisesti vaikutan eli liikun mukisematta tuota väliä junalla tai autolla, odottamatta, että minua tullaan kotoa hakemaan. 

Kaveruussuhteissa on tapahtunut muutosta ja mullistuksia muista syistä, eli muutamien pitkäaikaisten tuttujen kanssa en enää pidä yhteyttä, koska Perthin rokotuspakkoon ja koronarajoitteisiin suhtautumisemme on niin eri ja sitä myötä myös monet muut elämänarvot, valinnat ja tulkinnat asioista. Itse en olisi mitään välirikkoa toivonut, mutta joskus näköjään menee näin. Kaipa elämässä yleisesti ihmissuhteet elävät ja kehittyvät, eli joskus löytyy uusia tuttavuuksia, joskus vanhoja tippuu pois, kun suuntaudumme kaikki eri tavoin, mielenkiinnonkohteet muuttuvat jne. 

Nyt siihen kulttuurishokkiin. Kulttuurishokki usein johtuu uuden maan tapojen koetusta outoudesta ja niihin turhautumisesta. Tällä kertaa tavat eivät olleet se syy, vaan todennäköisesti kombo kolmea eri asiaa. Ensinnäkin, palasimme Australiaan töihin, arkeen, peruselämään, vietettyämme vuoden sapattivapaata (jos nyt pikkulapsen vanhemmuutta voi sapattivapaaksi kutsua...). Kulttuurishokki 1 syntyi ihan siitä, että "piti" palata työelämään, kahdeksasta neljään rytmiin, arjen pakerrukseen, nyt höystettynä päiväkotirumballa ja taaperonuhilla.

Toisaalta olin töihinpaluusta iloinen, koska ihmiselle, ainakin minulle, on hyvästä elämän rytmitys ja annettuihin tavoitteisiin pyrkiminen. Toisaalta välillä työelämän byrokratia ja toimistopolitiikka ottavat ihan satasella aivoon. Huomaan entistä tarkemmin kaikenlaista tehottomuutta ja teatteria, jotka aiemmassa elämässä eivät niin rassanneet. Varmaan korona-aika sinällään on herkistänyt tutkimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä vain näennäistärkeää. Esimerkiksi tittelit ovat aika lailla menettäneet kiiltonsa, samoin kaikenlainen turhantärkeä patsastelu, jota Länsi-Australian julkissektorilla (ja varmaan työelämässä yleisesti) näkee. Työelämässä tai politiikassa eivät asiat läheskään aina mene niin, että lopputulos olisi tehokkain, moraalisesti eniten oikein tai rahallisesti edullisin, vaan niin, miten jokin paperi sanelee tai pamppu kokee omaa asemaansa edistäväksi. 

Kulttuurishokki 2 kumpusi juurikin tuosta, että Länsi-Australian politiikka oli totaalisesti mullistunut poissaolomme aikana ja keskittyi aivan täysillä koronasta pelotteluun ja me vs te pullisteluun. Jälkikäteen on kiinnostavaa huomata, että pikkujutut jotka alkuperäinen tännemuutto sai näkemään rasittavina - vaikkapa sekoittajahanojen puute, asuntojen kylmyys talvella, henkilötunnuksen puute, jne - eivät nyt paina missään, mutta autoritäärinen politiikka sen sijaan sai minut mielenosoituksiin asti. Ja tästä taas kumpusi elämään railo, koska paikalliset tuttuni kuten kollegani eivät voineet ymmärtää, miksi vastustaisin "hyvin toimivaa ja parasta mahdollista" saari saaressa-sulkutilaa. Eli en vuoteen voinut juuri puhua aidoista tuntemuksistani töissä, vaan jouduin välttelemään korona-aiheista, väistämättä konflikteihin johtavaa väittelyä. 

Kummallisesti, kun on olemassa aihe, josta ei voi puhua, se pukkaa esiin vähän kaikkialta. Esimerkki. Olin työkonferenssissa ennen joulua ja kahvitauolla istuin ulkopenkillä syömässä välipalaa. Viereeni istui mukavan ja leppoisan oloinen nainen, ehkä 60v. Hän aloitti jutustelun ja jotain kautta aihe piankin kiertyi koronarajoituksiin. Mainitsin, että minulle on vaikeaa, etten pääse matkustamaan perhettäni ja sukuani tapaamaan. Hän samantien ripitti minua itsekkyydestä: miten saatan ajatella vain omaa välimatkaani, kun koronalta turvassa olo kuitenkin on tärkeintä elämässä? Onhan hänkin ollut erossa omasta aikuisesta tyttärestään ja lapsenlapsestaan jo viisi vuotta, he asuvat Melbournessa, joten mitä minä ruikutan vuoden erosta? Eipä siihen sitten juuri ollut kommentoitavaa, kun empatian ja ymmärryshalukkuuden taso oli tuossa. Ironisesti, konferenssin aihe oli kodittomuuden hoito, eli empatiakyvyltään tämä henkilö oli ehkä väärässä paikassa... 

Kulttuurishokki 3 johtuu nimenomaan työstäni. Palattuani töihin minut siirrettin (taas) uuteen tiimiin, mikä oli sinällään hyvä, sillä tutkimus on minulle parhaiten sopiva työnkuva. Tutkin tiimini kanssa yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltiohallinnon tulisi voida paremmin puuttua lain, käytäntöjen ja budjetin puitteissa. No, työ on mielestäni tärkeää ja tärkeyden vuoksi mielekästä. Mutta. Se on aivan ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti. Kun kahdeksan tuntia päivässä lukee raportteja kaikesta siitä, mikä ihmiselämässä voi mennä pieleen - kodittomuus, kotiväkivalta, lastensuojelu, köyhyys, sairaudet, Aboriginaalien kohtelu, vankiloiden huonot olot jne jne - ei maailmaa näe kovin ruusuisten lasien läpi. Eli kulttuurishokit 1 ja 2 kiertyvät nekin yhteen kolmosen kanssa. Olen joutunut tilanteeseen, jossa olen jatkuvasti exposed eli altistettu, en vain Länsi-Australian hallinnollisille ongelmille, vaan maailman pahuudelle. Ja tämä ei ole hyvä asia kenenkään mielenterveydelle. 

Nyt kuitenkin sikäli iloisia uutisia, että aloitan ensi kuun alussa uudessa pestissä, vaikken vanhaa jätä kokonaan. Pääsin töihin Jyväskylän yliopiston vetämään kolmevuotiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkin ulkosuomalaisia, tarkemmin ottaen Australian ja Kanadan suomalaisia, ja heidän sopeutumistaan uusiin maihin ns. esteettisten käytäntöjen eli kaikenlaisen luovan, taiteellisen, kauniin ja aisteille tärkeän tekemisen keinoin (esim. puutarhanhoito, käsityöt, sisustus). Tämä ei tarkoita, että kaikki sopeutuvat juuri näiden keinojen kautta, vaan tämä linssi on kyseisen projektin valittu näkökulma. Monia muita tulokulmia on jo paljonkin tutkittu (esim sopeutuminen kielenoppimisen, ammatin tai muunlaisten harrastusten kautta). 

Olen huomannut, että kulttuurishokkien 1-3 kautta tai takia koen itseni tällä hetkellä vahvemmin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi kuin australialaiseksi. Olen ylpeä ja tyytyväinen monista asioista Suomessa, ja tuon sen aiempaa enemmän esille somessa ja muissa keskusteluissa. Haluaisin myös, että Australia olisi joissain asioissa enemmän Suomen kaltainen, esimerkiksi juuri kodittomuuden hoidossa. Tottakai silti tajuan, että en voi yhtenä ihmisenä muuttaa kokonaista mannerta eikä missään maassa voi asua siltä pohjalta, että toivoo sen olevan muuta kuin on. Arvelen, että heiluri taas jossain kohti heilahtaa ja australialaisuus noussee vahvemmin minuuteni osaksi. 

Tutkimusprojektini osana tulemme viettämään jonkin aikaa Kanadassa vuonna 2023 (jos korona tms ei heitä kapuloita rattaisiin), eli tämän blogin teema life in English jatkuu toisessa englanninkielisessä maassa väliaikaisesti. Kiinnostavaa päästä sinne puimaan Kanadan epäilemättä aiheuttamaa kulttuurishokkia, tai ehkä Australiaanpaluu-shokkia taas jälkikäteen! :D 

Keskeinen shokki Perthissä on, että suurin osa kahviloista menee kiinni klo 15. Järjetöntä! Iltapäivä- saati iltakahvia ei meinaa saada mistään, vaan töiden jälkeen pitää keitellä omat sumpit kotona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!