Otetaan osaa

Myönnän, ettei ollut fiksuin ideani koskaan liittyä työpaikan lentopallojoukkueeseen melkeinpä kuumimmaksi vuodenajaksi. Firmojenvälisiä puulaakipelejä on käyty nyt neljänä viikkona ulkoilmassa rantapuistossa ja lämpötila matseissa on kohonnut tasaisesti. Viimekertaisen, kolmen vartin mittaisen pelin jälkeen olin varma, että pinkki naamani oli pahan kerran palanut kaikesta aurinkorasvasta huolimatta, kunnes tajusin, että ihan tavallista kuumotuksenpunoitusta se oli. Haihtui päivän mittaan pois, kun hikirauhaset tyyntyivät ja työpaikan ilmastointilaitteet pistivät parastaan viilentääkseen ylikuumenneet pelaajat. Myönnän myös, että hivenen huolestuttaa, kun tämän viikon pelin alla ihan asiakseen varoitettiin pelaajia kuumasta säästä. Ja jos keli on täkäläisten mielestä kuuma, se on polttava. Ei auta. Sen verran olen uhonnut viraston käytävillä ja hississä kaikille vähänkään vastustajan näköisille, että minähän pistän teille luun kurkkuun siellä verkolla (jos ensinnäkin ylettäisin edes verkon alareunaan). Mukaan vettä, aurinkorasvaa, lippis ja aurinkolasit, eiköhän se siitä! Pianhan saa Suomessa viilennellä tunteita (toivottavasti) valkoisen joulun vietossa.

Täällä kaikkinainen osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on reippaasti Suomea tärkeämpää. Työpaikolla näyttää olevan tarjolla etenkin urheilutapahtumia, joihin odotetaan mukaan - yleensä toki mukana pyörivät ne samat innokkaat, eli ei osallistuminen ole kuitenkaan pakkorako. Mikään julkissektorin monopoli-ilmiö tällainen työajalla puuhastelu ei ole, sillä Corporation Olympics- eli Yhtiöolympialaiset-nimellä kulkeviin parin kuukauden mittaisiin eri lajien "turnauksiin" näyttää osallistuvan väkeä erityisesti isoista pörssiyhtiöistä, kuten kaivosjäteiltä. Edellinen laji oli jalkapallo, nyt lentopallon rinnalla kulkisivat myös krikettikarsinnat, mutta olen sentään älynnyt jättäytyä joistain pois. Eli urheilurintamalla kalenteriani täyttävät työpaikalla järjestettävä viikottainen jooga (parasta!) sekä lentopallo. Urheilun ohella hyväntekeväisyys on merkittävä osa työpaikkojen sosialiseerausta, ja mm. omalla työpaikallani järjestetään noin kuuden viikon välein rahankeruu-aamutee: vapaaehtoiset kollegat leipovat ihania herkkuja pöydät notkolleen, ja muut maksavat kohtuullisen pikkusumman kuten $5 päästäkseen ahmimaan noutopöydän tyhjäksi aamukahvitauolla. Rahat lahjoitetaan ennalta valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen, omalla työpaikallani on kerätty rahaa mm. RSPCA:n eli Australian eläinsuojelujärjestön hyväksi.

Täällä asenne hyväntekeväisyyteen on kauttaaltaan positiivinen, ainakin julkisuudessa. Joku australialaispohatta onkin yrittänyt herätellä ja levittää ideaa, että jokainen rikas (yritys tai yksityinen) lahjoittaisi vuosituloistaan prosentin hyväntekeväisyyteen. Vaikken rikkaisiin lukeudu, huomaan, että lähes aina kadulla rahankeräyslippaan nähdessäni kaivelen edes joitain roposia pottiin. Sen sijaan kerjäläiset eivät täällä näytä menestyvän. Perthin kaduilla näkee satunnaisesti kerjäläisiä - lähinnä nuoria nuhruisia valkoisia miehiä tai naisia, jokseenkin narkomaanin oloisia - mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään antavan heille rahaa. Itseäni aavistuksen ihmetyttää (ja myös herättää arvostusta), että aboja en ole nähnyt koskaan kerjäämässä. Siinä on kansanosa, joilla ei mitenkään sanottavan hyvin mene, ja moni sortuu alkoholismiin, huumeisiin ja rikollisuuteen. Silti heitä ei näe istuksimassa lakki ja kerjuukyltti edessä ainakaan Perthissä.

Köyhyys ja kodittomuus toki ovat ongelmia myös täällä, kuten varmaan kaikkialla. Yksi mielestäni kannatettava yritys auttaa kurjuuteen joutuneita on Big Issue-lehti. Kaksi kertaa kuussa ilmestyvää lehteä myyvät tehtävään koulutetut, yleensä kodittomat tai vähävaraiset myyjät kadunkulmissa, ja jokaista myytyä lehteä kohden he saavat puolet hinnasta itselleen. Olen ottanut tavakseni ostaa lehden aina kun uusi ilmestyy, en kuitenkaan pelkästään hyväntekeväisyysmielessä. Big Issuen ammattijournalistien kirjoittamat artikkelit ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, tyyliltään lehti muistuttaa ehkä yhdistelmää Suomen Kuvalehteä ja Valittuja Paloja. Joka numerossa on myös sivun verran mietteitä eli kirjeitä myyjiltä itseltään, samoin vakiopalstana on jonkun myyjän esittely ja elämäntarina. Pitäisi olla ilmiselvää, että kuka tahansa voi joutua puutteenalaiseksi. Silti kummasti olen hämmästyttänyt itseni hämmästymällä, kun olen lukenut koulutettujen, aikaisemmin menestyneiden ihmisten tarinoita huonosta onnesta, sairastumisesta, mielenterveysongelmista, yrityksen konkurssista... syistä, jotka ajoivat lopulta kadulle asumaan, ja sittemmin kadulle myymään lehteä. Elämäntarinoiden ja koko lehden asenne on positiivinen ja eteenpäin pyrkivä, ja vaikka maailman kurjuutta ei taatusti lehtikaupustelulla ratkaista, yritys on kuitenkin hyvä. Etenkin, kun lehteä julkaiseva taho on yritys, ei valtio tai viranomainen. Samoin lehdentekoa sponsoroivat yritykset. Osoittaa, että yrityskin voi toimia eettiseltä pohjalta ja tavoitella jotain suurempaa päämäärää kuin lyhytnäköistä voittoa hinnalla millä hyvänsä.

Perthin kaupunkimaisemaa, lentopallo-rantapuistoon vievän kadun varrelta. 

Hyvin, huonosti ja siltä väliltä

Huomasin, että olen viime aikoina kirjoittanut pelkästään positiivisista asioista - mikä toki on iloinen asia, mieluummin kirjoitan hyvän mielen blogia kuin raivopäiväkirjaa. Ja täällä elämisessä todellakin on reilusti enemmän ilon- kuin surunaiheita. On kuitenkin muutama aihe, jotka jaksavat täällä jurppia.

On shokki jopa itselleni kirjoittaa näin, mutta kaipaan (edes) suomalaista asiakaspalvelun tasoa. Vaikka Suomi ei ole mikään Amerikan ihmemaa palvelun tasossa ja ystävällisyydessä, kyllä keskivertokaupungin keskivertomyyjä/tarjoilija näköjään Perthin vastaavat päihittää 6-0. Perth on maanlaajuisesti tunnettu surkeasta asiakaspalvelustaan, ja etenkin turismin lisäämisestä kiinnostuneiden tulisi asiaan jollain keinoin puuttua (millä, en tiedä). Täkäläiset ovat esimerkiksi kadulla ihan kohteliaita, eli annetaan tietä, pidetään ovea tai hissin ovea auki seuraavalle, ei tönitä; jos tönitään, pyydetään anteeksi ihan silmiin katsoen. Kuitenkin asiakaspalveluun kertyy lähinnä parikymppisiä ja yleensä pahimmasta teiniangstista ja what do I care - asenteesta kärsiviä.

Pohjanoteeraus ovat mielestäni monet puhelinvaihteet, yritysten tai kuntien, joissa vastaa melkein aina joku elämäänsä kyllästynyt kynsienviilaaja. Ruokakaupoissa ei myyjien kanssa tarvitse asioida, jos ei halua, siitä pitävät huolen automaatti- eli itsepalvelukassat. Erikoisliikkeissä on kahta kastia myyjiä: jostain kumman syystä jotkut nuoret naismyyjät ovat nuivia kuin sitruunannielleet, ja vastausta mm. tervehdykseen, tavalliseen kysymykseen, kiitoksiin tai hyvästeihin ei saa edes pihdeillä kiskomalla. Auta armias, jos teet jonkun mokan (esimerkiksi annat väärän summan rahaa, kun et saa selvää mutisten lausutusta kokonaishinnasta), vastaukseksi tulee jäätävä mulkaisu ja hapan tuhahdus. Sen sijaan nuoret miesmyyjät käyttäytyvät melko normaalisti eli peruskohteliaasti. Iäkkäämpiä myyjiä ei näe juuri koskaan, ainoan poikkeuksen tekevät liikkeet, joissa oletettavasti on omistaja itse töissä. Nämä tyypillisesti rivakat naishenkilöt yleensä puhuttelevat asiakasta honey, love, cutie, sweetie ja myyvät ota tai jätä-asenteella, eli turhia tyrkyttämättä, mutta tehokkaan avuliaasti, jos jotain kysyy. Tarjoilijat tyypillisesti ovat astetta kohteliaampia kuin myyjät, oletettavasti mahdollisten tippien toivossa. Hymyjä ei kuitenkaan heiltäkään läheskään aina irtoa. Aluksi kylmäkiskoinen kohtelu huvitti (voiko jossain olla Suomeakin tylympää, ja vielä lämpimiksi mainostettujen aussien maassa?), nykyään se ärsyttää. Tekisi mieli joskus tarttua myyjäparan poskiin ja vääntää naama hymyyn vaikka väkisin. Lisättäköön kuitenkin, että erityisesti Fremantlen liikkeissä, ravintoloissa ja baareissa palvelu tyypillisesti on iloista ja asiantuntevaa, eli kyllä myös onnistuneita esimerkkejä löytyy!

On ollut myös kummallista huomata, että vaikka täällä on joka paikka täynnä (alkujaan) ulkomaalaisia, joidenkin aussien on lähes mahdotonta ymmärtää mitään aussiaksentista poikkeavaa puhetta. Puhumme kumpikin sujuvasti englantia, mutta olemme huomanneet, että mitä vahvempi aussiaksentti vastapuolella on, sitä suurempi riski on, että tämä ei ymmärrä kaikkea sanomaamme. Sen sijaan lähes mistä tahansa muualta muuttaneet, olipa alkuperäinen kotimaa Englanti, Irlanti, Kiina, Intia, Filippiinit, Ruotsi tai Japani, ymmärtävät meitä mutkitta. Ymmärtämättömyysongelmaan emme törmänneet Kanadassa koskaan. En tiedä, onko perimmäisenä syynä yksi tai osittain kaikki seuraavista.

A) vierasta aksenttia ei vain ymmärrä, kun on itse ikänsä tottunut kuulemaan tietyt sanat tietynlaisina. Ilmeisesti painotamme joitain sanoja oudohkosti joten ne eivät ensikuulemalta aukea aivan kaikille. B) pieni osa ausseista ärtyy, kun huomaa toisen puhuvan vieraalla aksentilla. Olettaakseni taustalla on harmistuminen tai  loukkaantuminen siitä, että "voi ei, taas näitä, joita ei ymmärrä". Täällä joka toinen vastaantulija on joka tapauksessa jostain muualta, ja esimerkiksi monia kiinalaisia on todella vaikea ymmärtää, vaikka nämä olisivat asuneet maassa vuosia. Kiinalaiset kun eivät esimerkiksi osaa lausua r- ja l-kirjainta erikseen, vaan kaikki ovat älliä. Oletus joillain ausseilla ilmeisesti on, että jos ei ole ymmärtänyt ulkomaalaista x, ei voi ymmärtää myöskään ulkomaalaista y. C) osa ausseista ei tunnu tietävän, millaista englantia ulkomaalaistaustaiselle voi puhua. Eli pitääkö vääntää rautalangasta, puhua ehkä kuin lapselle, vai voiko jutella ihan kuin kelle tahansa aussinaapurille?

Kun toisen puheesta kuultaa muunmaalainen tausta, osa hämmentyy, kun ei osaa päätellä, miten hyvin tämä vastapuoli englantia osaakaan. Itselleni on esimerkiksi käynyt niin, että lausun täkäläisiä nimiä väärin (kuten kuntien nimet Dalwallinu, Morawa, Yilgarn, Gnowangerup). Tästä jotkut päättelevät, että minulle pitää puhua hi-taam-min. Ei todellakaan. Muuta ei tarvita, kuin esimerkki, miten nämä vieraat abosanat oikeasti äännetään (tai siis miten englanninkieliset aussit ne ääntävät). Ja sen jälkeen puhehan jatkuu kuin ei mitään. Erityisen kiitollinen olen ollut mutkattomasti suhtautuvalle brittipomolleni, joka korjaa väärinmenneet sanat asiallisesti ja saman tien, vaivaantumatta, osoittelematta tai kummastelematta. Mahtava asenne, jota toivoisi muillekin täkäläisille. Perth on muihin australialaiskaupunkeihin verrattuna sen verran uusi tekijä kansainvälisillä pelikentillä ja lyhyen aikaa ei-eglantiäidinkielisiä merten takaa vastaanottaneena, että kaikki eivät vieläkään tiedä, miten suhtautua muualtatulleisiin. Manchesterilainen, pitkin Eurooppaa työasioissa reissannut pomoni sen sijaan ottaa kaikki puhujat samanarvoisina häkeltymättä.

Perunat, Joulupukki, pilvet ja Quatar

On taas kertynyt muutamia irrallisia huomioita, joten seuraa vanha tuttu haja-aiheiden yhteispostaus.

1) Suomalainen ruokakulttuuri. Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulta (ja kuulemma myös Ristolta) kysellään usein, millaista on suomalainen ruokakulttuuri. Olen ehkä surkein ruokalähettiläs ikinä - tai vaihtoehtoisesti Suomessa ei ole varsinaista ruokakulttuuria siinä merkityksessä, kun vaikkapa Ranskassa tai Japanissa -, sillä en yleensä osaa kertoa juuri mitään. Mieleen tulevat lähinnä koulujen ja työpaikkojen lounasruuat, eli yleensä keitettyjä perunoita ja jotain lisuketta/kastiketta, ja salaatti- ja raastepöydät. Toki olen muistanut mainita ihanat suomalaiset marjat, joista moni onkin kiinnostunut. Täällä kun ei ole mahdollista lähteä poimimaan mitään metsään, koska siellä ei kasva ainakaan sellaisia marjoja tai hedelmiä, joita me ei-abot tuntisimme ja osaisimme hyödyntää. Kun jälleen töissä tuli useammalta kyselyä suomalaisista ruuista, googlasin asiakseni kuvan suomalaisesta joulupöydästä sähköpostiin kaikille kyselijöille, ja liitin mukaan selitykset, mitä on tarjolla: kinkku, keitettyjä perunoita, riisipuuroa, peruna-, porkkana-, ja lanttulaatikkoa, rosollia (sis. omenaa, perunaa, sipulia, punajuurta), savulohta ja vihreää salaattia. Vastaukseksi tuli epäuskoa. Ihanko tosissaan noin paljon perunoita, vaikka tarjolla on puuroakin? Ja juuresruokia ylipäätään? Kun vielä paljastui, että joulupöydän perinteinen jälkiruoka on - perunajauhoilla suurustettu - luumukiisseli, osa kuulijoista kuvitteli, että koko joulupöytä liikoine perunoineen on huuhaata. Paitsi että irlantilaistaustaiset perunan ystävät pitivät antimia oikein herkullisen näköisinä.

2) Joulupukki. Täällä oli uutisissa männä viikolla, että Suomi ja Norja kiistelevät revontulten herruudesta ja Joulupukin kotimaasta. Eli kumpikin maa väittää sekä revontulia että Joulupukkia omakseen. Uutisiin oli tuotu oikein asiantuntija näyttämään karttapallolta, että revontulia on kylläkin kaikkialla Pohjoisnavan tuntumassa, eli Kanadassa, Skandinaviassa ja Venäjän pohjoisosissa. Mutta Joulupukin kotimaaksi uutisissa kerrottiin Suomi, kuten kuuluukin. Loppukevennystyyppinen uutisaihe huvitti, mutta seuraavana päivänä töissä muutama ihminen kysyi, että tiesinkö minä Joulupukin olevan Suomesta. No tottahan tiesin, ja valistin vielä, että amerikkalaisten propagandasta huolimatta Joulupukki ei todellakaan tule Pohjoisnavalta, vaan nimenomaan Suomesta. Tästä työkaverit innostuivat, koska Joulupukin lähimpänä sukulaisena työpaikallamme voisin hyvin esittää pikkujouluissa Joulupukkia. Yhdennäköisyyttä kuulemma on - mitä huomiota syvästi ihmettelen, pienikokoisena ja tyystin parrattomana naisihmisenä, toim. huom. Joku vielä kysyi, että onko poro siis aivan oikea eläin, eikä taruolento. Yritin selittää, että poroja kyllä näkee pohjoisessa samalla tavalla kuin täällä kenguruita tien varsilla, mutta selitykseni hukkui muiden ihmettelyyn siitä, että eikö kysyjä tosiaan ollut koskaan nähnyt täytettyä poroa luonnontieteen museossa? Tuntuu hurjalta, että täällä luonnontieteen museo on tosiaan ainoa paikka, jossa eksoottisen poron voi täytettynä versiona tavata.

3) Pilvet. Kun ennen tänne tuloamme ajattelin Australiaa, ajattelin aina ensimmäisenä kenguruita ja koaloita, ja ehkä punahiekkaista autiomaata ja Ulurua eli Ayers Rockia, joka on se punainen, mystinen iso kallio lähes keskellä mannerta, autiomaassa puolimatkassa Darwinista Adelaideen. Nyt kun ajattelen Australiaa, ensimmäisenä mieleen tulevat merenranta, silmänkantamattomiin jatkuva utuinen sininen horisontti ja rannan hopeanhohtoinen pensaskasvillisuus, sekä aina yllä kaartuva sininen taivas ja kumpupilvet. Tänä aamuna parvekkeella aamupalaa syödessäni, tornitalojen yllä hiljakseen vaeltavia pilviä katsellessani ihmettelin, että eikö minulla tosiaan ollut aikaa vain tuijotella pilviä Suomessa asuessani. Tajusin, että ei kyseessä sentään ollut ajanpuute, vaan pikemminkin pilvien puute. Valkoisia kumpupilviä eli cumuluksia näkee Suomessa vain kesäaikaan, poutaisilla säillä toukokuusta elokuulle. Muun aikaa pilvisillä säillä pilvet ovatkin lähes yhtenäinen harmaa massa ja taivaankatto. Helmi- huhtikuussa voi olla kirkas sininen pakkastaivas, mutta silloin pilvet ovat muistikuvieni mukaan yleensä korkealla siintäviä pitkiä harsoja, ns. yläpilviä. Eli toisin kuin täällä, vähissä ovat ne kuukaudet, jolloin voi lämpötilojen ja pilvien muodostumisen puolesta oleilla ulkona ja tuijotella taivaalle kumpupilvistä erilaisia muotoja ja hahmoja löytäen.

4) Tämä blogi. Tajusin vasta pari päivää sitten, että blogissa on tilasto-ominaisuus, joka kerää tietoa kävijämäärien lisäksi myös siitä, mistä maista kävijät ovat (eli mistä maista internet-yhteydet ovat), sekä tähän blogiin johtaneista google-hakusanoista. Oli kiinnostavaa huomata, että blogin kävijöistä suunnilleen kaksi kolmasosaa on Suomesta ja yksi kolmasosa Australiasta. Suomalaiset kävijät todennäköisesti tunnen, australialaisia en, joten tervetuloa vain kummallekin lukijakunnalle! Kävijöitä on tilaston mukaan myös Amerikasta, Iso-Britanniasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta sekä Belgiasta. Näistäkin belgialaisille tutuilleni terveisiä, ja lopuille terveisiksi: hauska että olette eksyneet tänne, tervetuloa jatkossakin. Yllättävimmät kävijät löytyvät Quatarista, Malesiasta ja Etelä-Koreasta. Ehkä vielä mielenkiintoisempaa oli huomata, millä hakusanoilla tähän blogiin päätyy. Arvattavia ovat mm. arkea Australiassa, kulttuurishokki tai merenalainen maisema, joka on kuvatekstinä Busseltonin meriobservatoriosta kertovassa jutussa, samaten AQWAa eli Perthin meriakvaariota esittelevässä postauksessa. Oudompia väyliä tänne ovat kallis omakotitalo Floridassa (koska en muistaakseni ole kirjoittanut sanakaan Floridasta, vaikka siellä olemmekin lomailleet), sekä miljoonan vessa. Hmm, ehkä liittyy muutaman kuukauden takaiseen juttuun, jossa kerroin käyneeni katsomassa miljoonan dollarin näköaloilla mainostettua asuntoa, jossa oli ehkä räkäisin vessa miesmuistiin... Hauskin väylä tänne on kuitenkin Wallace & Gromit. Täytyy näköjään jatkossakin kirjoittaa aiheista laidasta laitaan, niin aina joku päätyy tänne ihmettelemään vahingossa, kiva!

Ehta suomalainen Joulupukki ja tarueläimet Petteri Punakuono I, II, III, IV.  Kuva Google-kuvahaulla, (c) tvnewsradio.com

Päivä Fremantlessa

Joululoma lähestyy ja sen myötä innostus hankkia Suomen-tuliaisia matkalle mukaan. Aikeenani oli käydä kiertelemässä hyväksihavaittuja Hillary's Boat Harbourin putiikkeja ostosmielessä, mutta ystävän vinkistä suuntasin Fremantlen kauppahalleille. Olen Fremantlesta maininnut aiemmin sen verran, että kyseessä on Perthin ns. vanhakaupunki, alueella on poikkeuksellisen paljon hienosti säilynyttä vanhaa rakennuskantaa teollisuussataman kyljessä. Fremantle on itse asiassa oma kaupunkinsa, kuten Perthin metropolialueeseen kuuluvat alueet yleensäkin. Perthin metropolialuetta, joka koostuu noin 25 kaupungista ja kunnasta, kutsutaan kätevyyssyistä Perthiksi, vaikka se nimenomainen Perthin kaupunki on vain pienehkö maakaistale Swan-joen pohjoisrannalla.

Freossa on vanhan ajan tunnelmaa. Kuvassa poikkeuksellisen vähän ihmisiä, sillä kuva otettu sunnuntaina kauppojen jo sulkeuduttua. Yleensä kaduilla parveilee väkeä.

Fremantle on perustettu hitusen ennen Perthiä 1820-luvulla, kun brittiläinen kapteeni Stirling purjehti Parmelia-laivalla (kumpikin nimi tulee hyvin esille keskustassa, jossa sijaitsevat liikerakennukset Stirling Tower ja Parmelia Building) perustamaan Swan-joen eli sittemmin Perthin siirtokuntaa: ensin perustettiin pieni asutuskeskittymä Fremantleen, joka nimettiin retkikunnan menestystä edesauttaneen kapteeni Charles Fremantlen mukaan. Freossa, kuten täkäläiset sitä kutsuvat, pääsee yhä aistimaan 1800-luvun satamakaupungin tunnelmaa, ja pikkukaupungin keskusta onkin yksi suosituimpia nähtävyyksiä Perthin alueella. Nykyään Freossa on paljon käsityöläisten putiikkeja ja erilaisia uniikkeja myymälöitä, sekä vilkas cappucino strip eli kahvilakatu, jolla on myös ihan ruokaravintoloita, enimmäkseen pizzerioita. Freossa kuullakseni tapahtuu myös iltaisin ja viikonloppuisin runsaasti, eli on keikkoja, yökerhoja, stand up-klubeja ynnä muita. Itse en ole Freossa viettänyt iltaa vielä kertaakaan, johtuen siitä, että sinne on puolen tunnin junamatka keskustasta ja aiemmat asuinpaikkamme eivät ole olleet kulkuyhteyksien suhteen kätevimpiä Freoon hankkiutuaksemme. Nyt keskusta-asukkeina Freo on ihan kilpailukykyinen vaihtoehto Northbridgen yöelämälle.

Freo on myös Perthin satama.

Fremantle Markets eli kauppahallit ovat autenttisia rakennuksia 1800-luvun puolelta, ja halleissa on tarjolla kaikkea mahdollista etenkin turisteja kiinnostavaa putiikkitolkulla. On taidokkaita, kauniita käsitöitä ja taide-esineitä, koristeita, postikortteja ja julisteita, kaikkea mahdollista Australia-aiheista ostettavaa koalakäsinukeista kaikenkokoisiin bumerangeihin ja Australian lippu-rantapyyhkeistä kengurupenaaleihin. Löytyy myös laaja kirjo erilaisia ruoka-aineita, sekä ruoka-annoskojuja ja kahvipuoteja. Pyörin Freossa pari tuntia ja näin silti vain osan hallien tarjonnasta, sillä piipahdin myös kaduilla myymälöissä ennen halleille tuloani, ja piti tietenkin myös tankata soijacappucinolla ja täytetyllä croissantilla ennen varsinaisen shoppailukierroksen aloittamista. Hallin yhdestä matkamuistomyymälästä löysin mielestäni oivan valikoiman kivoja tuliaisia, ja ostelin kassin täyteen. Kun jatkoin matkaa, poikkesin vielä yhtä oivallista tuliaista hankkimaan toiseen vastaavaan puotiin. Tämän puodin kiinalainen omistajarouva huomasi saman tien kassistani roikkuvan hintalapun (jonka siis ostin tästä ensimmäisestä liikkeestä), ja alkoi ripittää, että maksoin aivan turhaan peräti pari dollaria enemmän, kuin mitä hän olisi vastaavasta kassista pyytänyt. Hän myös silmäisi kaikkia muitakin ostoksiani, ja aidosti kärsivän oloisesti tuskitteli, miten olin kertakaikkiaan tullut riistetyksi ja väärinkäytetyksi, kun en ollut ymmärtänyt tulla hänen puotiinsa ensin, jossa hinnat ovat aina parhaat (mikä näytti olevan totta). Osa vuodatuksesta oli taatusti asiakkaan kalastelua, mutta täällä tapaamamme muutamat kiinalaiset ovat todellakin olleet tarkan dollarin vartijoita ja tuntuvat lähes itkevän ajatuksesta, että joku maksaa jostain ylihintaa = ei etsi parasta mahdollista tarjousta kiertelemällä, vertailemalla ja tinkimällä. Eli kun satutte Freoon ja tarvitsette laajan valikoman erilaisia koala-aiheisia tavaroita, Market Halls'ien nurkkaus Market Streetin, Parry Streetin ja South Streetin risteyksessä on paras osoite tähän pulaan!

Kauppahallin tarjontaa. Keskimmäisestä kopista myyjä nakkeli ulos hifibumerangia, muovista kolmisiipistä, joka toden totta palasi myyjän kouraan muutaman metrin mittaisen lenkin lennettyään. 

Yhtä juhlaa

Tämä viikko oli yhtä juhlaa, sillä samalle viikolle sattuivat kahdet isosti juhlitut läksiäiset töissä, Perthin kaupungin Turn on the Christmas Lights eli Jouluvalojen sytytys, sekä "epävirallinen" Perthin suomalaisten illanvietto. Lisäksi perjantaina vietettiin Remembrance Day'ta eli 1. maailmansodan päättymisen muistopäivää.

Remebrance day'sta on täällä sittemmin muokkautunut kaatuneiden muistopäivä liittyen kaikkiin sotiin, joissa Australia on ollut mukana (viiimeisimpinä Afganistan ja Irak). Muistopäivänä ei varsinaisesti juhlita seppeleenlaskun lisäksi, vaan hiljaisesti muistellaan sodissa menehtyneitä. Asiaan kuuluu osallistua kadulla hyväntekeväisyyskeräykseen, josta muistoksi saa punaisen tekounikon. Red poppy on ollut kaatuneiden muistokukka 1. maailmansodasta lähtien, tarinan mukaan unikot olivat ensimmäisiä kukkia, jotka alkoivat kukkia Ranskan ja Belgian totaalituhotuilla Flanderin taistelukentillä. Jäljellejääneet ajattelivat, että unikot symboloivat kaikkea sitä verta, jota sodassa vuodatettiin. Silkkiunikoita alettiin Ranskassa myydä muistopäivänä jo 1921, jolloin tuotosta osa meni ranskalaisten orpojen auttamiseen, nykyään tuotto ohjataan sotaveteraanien hyväksi. On lähes kunnia-asia osallistua keräykseen ja 11. marraskuuta kadulla melkein jokaisen rintapielessä oli unikko, itsellänikin. Myös esimerkiksi tv:n uutistenlukijoilla oli omat kukkansa.

Tällä kertaa 11.lle päivälle sattui myös iloisempi ja riehakkaampi juhla, Perthin kaupungin perinteinen jouluvalojen sytytys. Tämän juhlan ajankohta ilmeisesti vaihtelee vuosittain, ja nyt se sattui tälle marraskuun toiselle perjantaille. Joulukoristeista kadulla ei täällä todellakaan ole pulaa, joka paikka notkuu enkeleitä, tonttuja, tähtiä ja rekiä. Joulukuusia on ilmestynyt jo lähes jokaiseen näyteikkunaan. Illan kruunasi todella näyttävä ilotulitus, josta en ennakkoon tiennyt, mutta joka sattui olemaan korttelin päässä parvekkeestamme. Eikun parkkiin parveketuoliin ja ihailemaan lähes vartin kestänyttä, hyvin suunniteltua ja toteutettua valoshow'ta. Upeita värejä ja valoja, vaikken voikaan olla ajattelematta, miten paljon rahaa ilotulituksissa palaa taivaan tuuliin. Mutta nautin kyllä show'sta silti.

Iloisilla aiheilla jatkaen. Työpaikallamme muuttuu nyt moni asia, kun 50-henkisestä virastosta lähes viidesosa on yhtä aikaa lähtemässä muualle töihin - mikä ei sinällään ole se iloinen uutinen, pikemminkin kurjaa luopua niin monista työkavereista kerralla. Omasta kymmenen hengen tiimistäni lähtee yhtä aikaa kaksi pomoa, ja heidän kummankin läksiäisiään vietettiin viime viikolla. Toisen juhlat juhlittiin tämän kotona nyyttärimalliin, eli kaikki olimme kokanneet jotain, ja herkut kannettiin yhteiseen pöytään. Lämminhenkinen ja iloinen läksiäislounas kesti puoliltapäivin aina neljään asti, mukana myös viinitarjoilu. Näin hartaasti syöminen ei ole täällä juuri tavallisempaa kuin Suomessakaan, ja moni vitsailikin, että muutuimme kertaheitolla italialaisiksi. Iltapäivä oli todella onnistunut ja oli mukava tavata työympyröiden ulkopuolella, vaikka työasioistakin puhuttiin. Toisen pomon juhlat olivatkin jo heti seuraavana päivänä työpaikkaa lähellä olevassa ravintolassa, tällä kertaa mukaan lounaalle oli kutsuttu lähes puolet viraston väestä eli yli 20 henkeä. Erikoista minusta on, että täkäläiset pitävät normaalina juhlimista kesken päivän eli lounasaikaan, ja suurin osa myös otti ruokajuomat juhlatunnelman mukaan eli olutta tai viiniä. Kuitenkin tilaisuuden jälkeen iso osa väestä - minä mukaanlukien - lähti vielä jatkamaan töitä, ja moni näytti pakertavan ainakin iltakuuteen saakka paikatakseen menetetyn työajan. Eli on tärkeämpää osallistua ja olla täysin rinnoin mukana, ja vaikka tehdä pidempää päivää, kuin jättää tulematta niskaanpuhaltavien työtehtävien paineessa.

Eilen kekkeröitiin vielä suomalaisten voimin, kun netin ja ilmeisesti osin puskaradionkin kautta kokoonkutsutut Perthissä asuvat suomalaiset tapasivat yhden meistä kotona. Toki täällä taatusti asuu tusinoittain muitakin, jotka eivät tapahtumasta tienneet/joista me emme tienneet. Paikalle etsiytyi kuitenkin kymmenen suomalaista sekä lisävahvistuksina suomalaisten aussipuolisoita muistaakseni kolme henkilöä. Lisäksi pihalla temmelsi kolme suomalais-australialaista tenavaa ja kaksi yhtä innokkaasti temmeltävää koiraa. Australialaisvahvistuksille pisteet siitä, että uskalsivat ja jaksoivat olla suomenkielisessä illanvietossa, yrittäen ymmärtää ja osallistuen sen minkä taisivat. Toki puhuttiin myös englantia, eli osa keskustelusta soljui jommallakummalla kielellä, osa kummallekin kielelle tulkaten, osa lauseista tuli puoliksi suomeksi ja puoliksi englanniksi... eli varsin vaihtelevassa kieli-ilmastossa. Yksi ausseista keräsi erityispisteitä ja aplodeja puhumalla suomea muutamia täysin selkeitä lauseita, hän olikin päässyt harjoittelemaan Suomen-lomalla juuri viime viikkoina. Ilta oli kaikenkaikkiaan onnistunut, tarjolla oli muun muassa maukkaita lihapullia, ihania graavilohi-kokojyväleipäsiä, sekä ehtaa Suomesta asti lennätettyä dippikastiketta. Täällä ei kuulemma myydä tai tunneta Estrella- tms. dippijauheita, joten illan emännän huomaavainen äiti postittaa niitä tarpeen vaatiessa. Muut innostuimme ideasta myös, osa oli ajatellutkin tätä ratkaisua mutta luopunut siitä luullen, että epäilyttävät jauhepussit jäävät tulliin takuuvarmasti. Ilmeisesti ainakin osa dipeistä pääsee läpi, joten Estrellaa postiin vaan!

Tällaisia torvensoittajaenkeleitä on pystytetty Perthin keskustaan joulutunnelmaa tuomaan.

Joulunaika alkaa houkutella ihmisvirtoja keskustaan - vaikka keskusta on ihan vilkas muutenkin. Huomaa jouluköynnökset. Kuva kuningattaren vierailuviikonlopulta lokakuun lopusta. 

Asumiseroja Suomessa ja Australiassa

Nyt kun asumisuraa täällä on takana jo kolmen asunnon verran - lisäksi äskettäin osallistuin huippukiinnostavaan Affordable Housing in WA- eli kohtuuhintaiset asumismahdollisuudet WA:ssa - seminaariin väitöstutkimukseeni liittyen -, hetki on sopiva vertailla asumista Suomessa ja Australiassa (Perthissä). Tosin mikään allaolevista aiheista ei seminaariagendaan mahtunut, ihmettelen.

1) Viikkovuokra. Täällä vuokra maksetaan viikoittain, ei kalenterikuukausittain. Syynä on mielestäni se, että omistaja haluaa korvauksen/tuottoa jokaisesta päivästä, jonka asunto on vuokralaisen hallussa ja kulutettavana. Kuukaudessa on 30 tai 31 päivää, mutta neljässä viikossa on 28 päivää. Niinpä viikkokohtaisesti maksava vuokralainen ei pääse asumaan vapaamatkustajana noita paria kolmea päivää per kuukausi. Saman asian voisi pyöristäen ajaa niinkin, että veloittaa vähän korkeampaa kuukausivuokraa, mitä ei kuitenkaan tehdä - vuokrat ilmoitetaan yhden viikon, ja yleensä maksetaan kahden viikon pompseina.

Tämä johtuu arvatenkin siitä, että palkatkin maksetaan joko viikon tai kahden viikon välein, eli laskutusväli noudattaa palkanmaksuväliä. Uskon myös, että kalenterikuukausivuokria ei ilmoiteta muista kuin liikekiinteistöistä, koska on aivan eri asia psykologisesti maksaa $300 - 450/vko kuin $1200-1800/kk (ja rapiat päälle, koska noihin lisättäisiin kalenterikuukausivuokrissa niiden puuttuvien parin päivän hinnat).

Koska vuokranmaksupäivä vaihtelee jatkuvasti, jouduin askartelemaan meille lompakkoon mahtuvat vuokranmaksupäiväkalenterit, johon on ympyröity kahden viikon välein eräpäivä ja todellinen maksupäivä. Suomessa lähes kaikki ajattelevat niin, että jos vuokran eräpäivä on 1. päivä, lasku maksetaan 1. päivä. Täällä taas rahan on oltava tilillä eräpäivänä, tai uhkaa varoitus (sellaisen olen jo kerran saanut, kun unohtui maksaa tasan oikeaan aikaan). Joku hifimpi henkilö ratkaisisi almanakka-asian kännykkään ohjelmoitavalla muistutuksella... Pisteet Suomelle stressivapaammasta vuokranmaksutavasta.

2) Turvallisuushakuisuus. Hämmästyttää suomalaista, riippuen toki asunnon iästä ja laadusta. Olen ymmärtänyt, että melko tavallinen ominaisuus ainakin uusissa taloissa ovat turvalasit ikkunoissa, näitä laminoituja ikkunalaseja ei saa rikottua teräviksi pirstaleiksi. Ikkuna ymmärtääkseni rikkoutuu kuten tuulilasi, eli verkoksi säröytymällä, mutta sirpaleet pysyvät kelmun sisällä. Turvaidea on kaksisuuntainen. Toisaalta minimoidaan riski, että lapset särkevät itsensä ikkunaan vahingossa rymytessään. Toisaalta vähennetään riskiä, että joku murtautuu taloon ikkunan kautta.

Täällä sekä vanhojen että uusien talojen ikkunat ovat 99% varmuudella liukuikkunoita, eli kun lasit liu'uttaa päällekkäin, puolikas ikkunaa on avoinna tuuletusta varten. Tuuletusaukko on aina peitetty, joko hyttysverkolla tai metalliristikolla - metalliverkolla jälleen minimoidaan tunkeutumisen vaaraa. Merkillepantava, fiksu ratkaisu ovat erityisesti pistorasioiden katkaisijat. Täällä sellaista pistorasiaa ei olekaan (lue: en ole nähnyt), johon ei kuuluisi sisäänrakennettua virtakatkaisijaa. Ei tarvitse hankkia erillistä jatkojohtoa katkaisimella, jos haluaa laittaa virrat pois mm. telkkarin, tietokoneen ja vaikka leivänpaahtimen ja vedenkeittimen pistokkeista yöksi. Säästyy sähköä, tadaa.

Tässä uudessa asunnossamme on vieläpä sellainen luksuspeli kuin induktioliesi, ja se lähtee päälle vasta, kun tiskipöydän seinässä olevaa katkaisijaa kääntää. Jos olisi lapsiperheellinen, lapsilla ei olisi suuriakaan mahdollisuuksia yltää räpläämään liettä päälle. Australia tasoittaa 1-1.

3) Sisäötökät. Suomessa asunnossa lymyää enintään sokeritoukkia ja turkiskuoriaisia, maantasalla olevissa myös muurahaisia ja muutama irrallinen hämähäkki. Täällä on mahdollista muurahaisten ja tuhatjalkaisten lisäksi törmätä niihin inhoihin torakoihin, sekä joka sortin hämähäkkeihin. Tuo tuhatjalkainenkin inhotti aluksi, kun niitä näin sisällä, mutta se on varsin harmiton, pari senttiä pitkä musta toukka, joka käpertyy kerälle häirittynä.

Torakoita kammoan etenkin torakkaluukkuepisodin jälkeen niin, että edellisessä talossamme satunnaisesti sisälle eksyneet heinäsirkat saivat saman tien kalossista päähän, kun en ehtinyt pohdiskella, onko olio torakka vai ei. Nykyään peräti ilahtuu, jos sisällä hääräävä ötökkä on jotakin niin harmitonta kuin muurahainen. Australian sisäötökät ovat ehdottomasti inhottavampia kuin Suomen. Paitsi että kyllä niitä sokeritoukkia ja vaikeasti hävitettäviä turkiskuoriaisiakin inhosin...

Todennäköisintä on, että tuttuja ötököitä ei pelkää, mutta täällä jokainen ei-toivottu liikahdus lattianrajassa herättää paniikin yaiks, mikä TUO on. Kallistun kuitenkin pisteyttämään Suomen hyväksi 2-1.

4) Vessatuuletin ja lämpölamppu. Etelä-Euroopan maissa matkaillessani olen pannut merkille, että ainakin hotelleissa ja hostelleissa on lähes aina vessan ja kylpyhuoneen valokatkaisijaan yhdistettynä tuuletusominaisuus. Siis ilmanvaihto lähtee päälle aina, kun valot laittaa päälle. Sama pätee täällä. Etenkin uudemmissa taloissa on kylpyhuoneissa olemassa koneellinen tuuletusvaihtoehto, joko valoihin yhdistettynä tai erikseen.

Aluksi koominen, mutta sittemmin älyttömän kätevä keksintö on ollut myös kylpyhuoneen lämpölamppu, joita olen nähnyt sekä vanhassa että uudessa talossa. Lämpölamppu toimii kuin tipulan lämmitin, siis sekä joka hautoo munista tipuja. Lämmittää niiiiiiiiin mukavasti. On yllättävän hyödyllinen kylminä ja kosteina talvikuukausina, kun suihkusta tullessa muuten joutuisi pyyhekuivaamaan kalseankylmässä kylppärissä.

Joku hoksaavainen älyää tässä vaiheessa, että suomalainen malli lattialämmitys on ihan yhtä onnekas asia. Tai sauna, voi sielläkin kuivata, jos oikein saunomisen ja suihkun jälkeen palelee. Kuitenkin tasoituspisteet ausseille yritteliäisyydestä ja parhaasta mahdollisesta virityksestä niillä resursseilla, joita on (hehkulamppuja kiukaan sijasta). Tasapeli 2-2.

Tämä pöytä tulee pysymään 100%:sen ötökkävapaana, mikäli se minusta riippuu. Ansiokas hovisisustajamme (asunto oli siis valmiiksi kalustettu ja sisustettu) oli  hankkinut kuvan kätevät ja kauniit tabletit, pinnoitettua kovalevyä?

Uuteen kotiin

Muutto ja pari yötä uudessa kodissa nyt takana. Suurta ihmetystä ja onnea on aiheuttanut etenkin se, että Perthin keskustan yhden pääkadun varrella voi olla näin hiljaista öisin. Tosin on aiemmin tullut huomattua, että meluisimpia paikkoja ovat a) baarikadut ja b) highway'iden eli valtateiden reunamat. Tässä osassa keskustaa näköjään harvalla on tarvetta ajella läpi yön. Asiaa auttavat myös kadullepäin antavien ikkunoiden ja parvekkeen oven äänieristys. Myös naapurit ovat - ainakin toistaiseksi - olleet hipihiljaa.

Vaikka omaisuutemme koostuu muutamasta matkalaukullisesta emmekä läpikäyneet täysimittaista muuttolaatikot + huonekalut - muuttoa, venyi muuttopäivä silti pitkäksi. Halusimme muuttaa niin pian kuin suinkin, ja muutto osui siten arkipäivälle. Pääsimme viimeistelemään pakkaamiset ja siivoukset, sekä toteuttamaan varsinaisen tavaroiden raijaamisen vasta työpäivän jälkeen, ja uuden kerrostalomme parkkihallissa olimme vasta iltayhdentoista maissa. Kaksikerroksisessa parkkihallissa vastassa oli täysin odottamaton Amazing Race-tehtävä. Kiinteistövastaava oli infonnut, että vuokraamme kuuluvan parkkiruudun numero on sama kuin asuntomme numero. Parkkiruutujen numerointi ei kuitenkaan noudattanut mitään loogista järjestystä, vaan kaikki numerot oli viskottu hallin kahteen kerrokseen täysin satunnaisesti. Ainoa mahdollisuus löytää oma ruutu oli ajaa joka ikinen rivi päästä päähän (ja vielä tuplavarmistuksena kävellä kaikki rivit uudelleen), ja yrittää etsiä parkkiruutuun maalattu oma numero - joka usein oli ruutuun parkkeeratun auton keulan alla piilossa. Pitkän päivän jälkeen, puolenyön lähestyessä, moinen bingo olisi voinut ihan hitusen ärsyttää, mutta ihme kyllä jaksoimme pysyä tyyninä. Ja arvattavasti oman numeromme löytyessä, ruudussa oli jo jonkun toisen auto. Pakosti vain vahinko kiertämään ja oma vuokra-auto tämän rikkuriauton viereiseen parkkiin.

Arvattavasti nro 2, automme tuulilasiin ilmestyi seuraavana aamuna valituslappu, että parkkeeraamme luvatta toisen paikalla. Nohevasti siirsimme saman lapun meidän paikallamme parkkeeraavan auton tuulilasiin. Kun myöhemmin olimme hakemassa viimeisiä nyssäköitä peräkontista, vartioidun talomme vahtimestari hyökkäsi takavasemmalta tivaamaan, miten kehtaamme pysäköidä väärälle paikalle. Pätevä selityksemme päästi pulasta. Vahtimestari myös valaisi, miksi parkkiruudut ovat sekalaisessa järjestyksessä: kuulemma turvallisuussyistä. Jos naapuruksilla on jostain syystä jotain kärhämää, vierekkäiset parkkiruudut lisäisivät riskiä, että toinen keksii vandalisoida toisen autoa kostoksi. Jopas. Vahtimestarin mukaan käytännössä kaikkien strata - eli asunto-osakeyhtiöiden uudet parkkihallit noudattavat samaa sekalaislogiikkaa. Sinä aikana, kun etsii naapurin autoa, todennäköisesti pahin tunnekuohu laantuu ja naarmutus- tai tuulilasin mäiskintä-aikeet jäävät aikeen tasolle. Lisäksi, jos sattuu tietämään naapurinsa olevan esimerkiksi matkoilla ja auton tallissa, ja sattuu vahingossa lipsauttamaan tämän tiedon jollekin hämärätyypille, niin hämärätyyppi ei voi vain käydä hakemassa naapurin autoa parkista ilman pelkoa välittömästä kiinnijäämisestä. Kuulostaa hätävarjelun liioittelulta, mutta kai sitten on olemassa ennakkotapauksia, jotka ovat tähän systeemiin johtaneet.

Uusi kotimme on pieni mutta siisti ja uutuuttaan kiiltävä, ja sisältää kaiken tarvittavan. Vähintään yhtä hyvä asia on keskustasijainti, sillä työmatkani lyheni nyt kymmeneen minuuttiin entisen tunteroisen sijasta, hurraa! Helppo liikkuminen tuli testatuksi ja hyväksihavaituksi heti perjantaina, kun työpaikallamme vietettiin erään työkaverin läksiäisiä ja illanvieton ja lasillisten jälkeen pääsin kävellen kotiin tasan siihen aikaan kuin halusin, sen sijaan että olisin joutunut tähtäämään joko bussiin klo 18, bussiin klo 20.15 tai bussiin klo 23.15. Näin tiheään tahtiin meillepäin siis ennen pääsi, sinne Perthin kukkuloiden suuntaan. Perthissä suunnitellaan kiihkeästi erilaisia joukkoliikenteen parannuksia, on väläytelty mm. lähijunareittien pidentämistä perimmäisten suburbioiden perukoille, sekä eri kaupunkialueita rengasmaisesti yhdistävän light rail'in eli ratikan/kevytjunan perustamista. Nämä uudistukset toivotan riemulla tervetulleiksi, mutta odottaa niitä saa -etenkin, kun rahoitusta ei ole vielä edes suunniteltu - hyvän tovin. Perthistä voi tulla toimiva joukkoliikennekaupunki jo vuoteen 2030 mennessä!

Sisustusmakua à la Aussit. Kuva ei ole kodistamme, vaan huonekaluliikkeen tarjontaa. Valikoima on kaikkiaan paljon leikkimielisempää ja tyyleiltään vaihtelevampaa kuin Suomessa, eli ostajia on ilmeisesti joka lähtöön.

Melbourne Cup Day!

Tänään oli uusi lempipäiväni joulun rinnalla, Melbourne Cup Day. Melbourne Cup on laukkakisa, joka pidetään nimensä mukaan Melbournessa joka marraskuun ensimmäisenä tiistaina. Taustafaktana sen verran, että kisaajina ovat maailman kovimmat täysiveriset laukkahevoset, pääsy mukaan kilpailuun riippuu mm. aiemmin voitetuista palkintosummista, menestyksestä muissa arvokilpailuissa - sekä tietenkin kohtuullisen mojovan osallistumismaksun pulittamisesta. Ilmoittautuminen Cup'iin vie yhteensä yli 50 000 dollaria. Koska suuri osa hevosista on kansainvälisiä laukkatähtiä, niiden ja niiden seurueiden eli hoitajien, valmentajan ja jockeyn tuonti maahan maksanee myös sievoisen summan. Kisattavan matkan pituus on reilut kaksi mailia eli 3200 metriä ja kilpa käydään ruohoradalla. Tämän vuoden palkintosumma oli rapiat kuusi miljoonaa aussidollaria sekä päälle mainetta ja kunniaa, ja vaatimattomasti 125 000 dollarin arvoinen, 18 karaatin kullasta muovattu palkintopysti. Melbourne Cup on varmaankin tämän maan pisimpiä yhtäjaksoisia perinteitä, sillä kisat on pidetty melkeinpä tauotta vuodesta 1861 lähtien.

Vaikka päivä herätti myös uinahtaneen heppahullun - harrastin lapsena periaktiivisesti hevosia -, pääjuoni suurimmalle osalle ausseja Cup-päivänä on vallitseva vapputunnelma ja iloinen rieha. Työpaikoilla ympäri maata järjestetään Melbourne Cup luncheon'eita eli Cup-lounaita, joko oman työpaikkani tapaan työpaikan kokoushuoneeseen buffettina kattaen, tai sitten kollegat ulos syömään vieden. Päivä eteni käytännössä niin, että vähän ennen puoltapäivää saavuttiin kreppipaperein koristeltuun kokoushuoneeseen ykköset päällä, aluksi tarjoiltiin kuohuviinilasilliset ja pian korkattiin ihanuuksia notkuva buffet-pöytä. Lautasille kertyi muun muassa poikkeuksellisen mehevää grillikanaa, erilaisia kotitekoisia salaatteja kuten viher- ja hedelmäsalaattia, sekä kuskus- ja perunasalaatteja. Lisäksi löytyi pastaa, erilaisia piiraita, kaksi isoa vadillista sushirullia ja mitähän vielä. Tietenkin jälkiruuat erikseen, paakaroituina suklaaruutuja/brownieseja sekä keikauskakkua tuorejuustokuorrutuksella. Juomaksi olisi ollut kuoharin lisäksi valkoviiniä ja olutta, mutta puolitoista lasillista kuoharia kesken työpäivän oli itselleni tyystin riittävä annos.

Ennen laukkakisan alkua olisi ollut mahdollista käydä lyömässä vetoa jossain virallisessa moneybet-paikassa (en ole yhtään perillä minkäänsortin vedonlyönnistä joten tästä en tiedä enempää), lisäksi järjestettiin toimiston sisäinen vedonlyönti eli yhden dollarin hintaan sai hatusta arvan = hevosen numeron. Voittoja jaettiin siten, että ensimmäiseksi, kolmanneksi ja viimeiseksi tulleiden hevosten numeroilla voitti eri summia, potti taisi vaihdella välillä $20-50. Vähintään voittohevosten veroisia päivän tärkeysjärjestyksessä ovat katsojien asut. Paikan päällä Melbournessa etenkin naisten asujen pitää olla viimeisen päälle ja pisteeksi iihin vielä näyttävä hattu. Myös Perthin kaduilla näki tänään kauniita mekkoja ja jakkupukuja, muutamilla innokkailla keikkuivat myös ne hatut tai muut pääkoristeet. Itse en tätä dress up - teemaa tajunnut ennakkoon ihan vaaditussa laajuudessa, mutta lähdin aamulla töihin omasta mielestäni särmänä ja simpsakkana jakkupuvussa - päällä mustaa, harmaata ja valkoista. Olen aiemmin (aluksi tahattomasti, sittemmin antaa mennä-asenteella) jonkun verran rikkonut toimistokoodia vastaan liikkumalla värikkäämmissä vaatteissa kuin muut, eli päällä ei ole läheskään aina liituraitaa, vaan kukkaishameita, ja kauluspaitojen sijasta siistejä trikoopuseroita. Nyt siis omalla mittapuullani panostin erityisesti toimistokoodin tyyliin. Kuinka ollakaan, heti aamulla useampi ihminen tuli sanomaan, että mitä on tapahtunut - missä ovat kaikki minulle ominaiset värit? Paras kommentti tuli eräältä iäkkäämmältä miespomolta: älä nyt sinäkin ala värisokeaksi niinkuin nuo muut (viittaus toimiston naisiin, joilla pikkumustat). Ensi vuonna päähän hattu, värikäs sellainen!

Ai juu, ne laukkakisat. Kilpailu oli itse asiassa kiinnostavampi kuin ennakkoon odotin, ja eliittihevosten menoa oli vaikuttavaa katsella kokoushuoneen screenilta, työkavereiden hurratessa ja kannustaessa ympärillä. Voi vain kuvitella sitä treenaamisen ja huolenpidon määrää, mitä hevosta kohti käytetään, jotta tälle arvokisatasolle pääsee. Voittajaksi selviytyi ranskalaiskilpuri Dunaden, omistajanaan sheikki ja jockeynaan pikkuruinen ranskalainen Christopher Lemaire, hän saapui maahan vasta eilen ja tänään voitti Cupin. Sitä en tiedä, onko sama jockey ratsastanut Dunadenilla paljon ennenkin, eli pitääkö jockeyn ja hevosen treenata hyvin yhteen, ennen kuin tällainen voittosuoritus saadaan aikaan. Dunaden puolestaan on ollut Australiassa jo hyvän tovin, karanteenissa ja tottumassa ilmastoon. Ensimmäiseksi Cupiksi tämänpäiväinen kisa oli ehdottomasti sopiva aloitus, sillä voittaja ratkesi vasta maalikamerakuvista - Dunaden ja Red Cadeaux-niminen englantilaisratsu saavuttivat maaliviivan melkein sekunnilleen yhtä aikaa. Itselleni ehkä suurin yllätys oli, että suomalaisiin raveihin tottuneena tässä kisassa ei juostu useampia lähtöjä, jotka olisivat huipentuneet siihen varsinaiseen kuningaslähtöön. Lähtöjä oli tasan yksi, ja kilpa oli ohi alle kymmenessä minuutissa. Ehkä laukkarataa ei voi käyttää montaa kertaa päivässä, ettei nurmi mene pilalle ja riskeeraa kalliiden luksushevosten jalkoja. Oma teoriani. Päivän tunnelma oli kuitenkin upea, ruuat maukkaita ja oli hauska nähdä työkavereita parhaimpiinsa pukeutuneina, erityisesti eräs tiukka naisjohtaja finanssipuolelta yllätti pinkillä sulka-harso-pääkoristeellaan. Kuin työpaikan vappu ja pikkujoulu yhdessä.

Tältä se näyttää, kun eliittihevonen voittaa. Kuva jostain aiemmasta Cupista [Google-kuvahaulla].

Suosittu aussijulkkis (laulaja?) Olivia Newton-John vasemmalla sekä itselleni tuntemattomia muita julkkiksia, näyttämässä  Cup-asumallia [Google-kuvahaulla].

Napakymppi

Nyt pitäisi olla kaiken raiteillaan asumisen suhteen, tänään on allekirjoitettu vuokrasopimus upouudesta keskusta-asunnosta, hip ja hurraa! Nyt ei ainakaan tuhoeläimistä ynnä muista yllättävistä vuokraankuulumattomista lisistä pitäisi olla vaivaa, sillä kerrostalo on ihan vastikään valmistunut ja olemme ensimmäiset asukkaat kyseisessä pikkukaksiossa. Täysin kalustetussa asunnossa on varustusta jopa enemmän kuin asuntonäytössä käydessäni tajusin, sillä vuokraan kuuluvat myös pyyhkeet, liinavaatteet ja astiat, sekä vakiovarusteina pesukone ja kuivausrumpu, mikro, vedenkeitin ja leivänpaahdin. Jopas. Ihan tekokukkiakin löytyy, ja isolla parvekkeella puutarhakalusteet. Kelpuutan.

Hintaa on tietenkin enemmän kuin tässä kämppisjaetussa, ja luonteeltani kitsaahkona kovin vääntö onkin ollut hyväksyä se fakta, että asuminen maksaa, piste. Risto otti asian tapansa mukaan paljon stoalaisemmin, eli jos täällä näin on, niin silloin näin on. Yksi merkittävä syy tähän asunnon löytämisen venymiseen onkin se, että yritin viimeiseen asti kaivaa kivien koloista minun käsitykseni mukaan kohtuuhintaisia, mutta uusia ja siistejä asuntoja, järkevän ja helpon kulkuyhteyden päässä keskustasta. Ja niitähän on tarjolla njet, nada, nil eli nolla kappaletta. Tosin nyt kun asiaa oikein asiakseni pohdin, tajusin seuraavaa. Kun asuu keskustassa, työmatka lyhenee 10 minuuttiin lähes tunnin sijasta, suuntaansa. Kun säästän työmatkoissa 1,5-2 h joka päivä, on helppo tehdä vähän pidempää työpäivää. Ja kun säästää myös bussikuluissa päivittäin, pienehkö määrä lisäpalkkaa (saan tuntipalkkaa) sekä matkakorttisäästöt leikkaavatkin nuo kohonneet vuokrakulut aika lailla plus miinus nolla - tasolle. Eli se siitä rahanmenon kauhistelusta ja vinkumisesta.

Vuokrasopimuksen allekirjoitus on täällä operaatio sinänsä. Vuokrasopimus käydään kohta kohdalta läpi ennen allekirjoitusta, property manager eli kiinteistövastaava (omistajan edustaja vuokravälitys-agencysta) suullisesti selostaa kaiken sen, mitä paperissa lukee muutenkin. Ja näitä kohtia on ihan kiitettävä määrä. Lisäksi sopimuksen liitteenä tulee valokopio ja kuitti luovutetuista avaimista, kuitti maksetusta vuokravakuudesta ja ennakkoon maksetusta kahden viikon vuokrasta, sekä infolehtinen vuokralaisen oikeuksista Tenancy Act'in eli täkäläisen huoneenvuokralain mukaan. Tietenkin on erikseen ohjepaperi myös vuokranmaksusta, koska sen voisi täällä maksaa sekä luottokortilla että ihan tavallisesti verkkopankin kautta. Lisäksi nippuun kuuluu vuokra-agencyn oma Tenant Manual eli Vuokralaisen käsikirja, tässä tapauksessa 26-sivuinen pe-rin-poh-jai-nen ohje siitä, miten normaalijärjellä varustettu ihminen toisen ihmisen omistamassa asunnossa asuu - eli ei sotke, riko, töhri, tupakkasavusta, aiheuta vahinkoa tahallaan tai huolimattomuudellaan, ei aiheuta melu- tai hajuhaittoja, ei päästä kylppäriä homeeseen, ei ala itse korjaamaan vuotavia putkia tai rikkinäisiä sähkölaitteita, ei vaihda lukkoja omin päin (!), ei alivuokraa asuntoa ilman lupaa, ei soittele vuokra-agencyn hätäpalvelunumeroon turhaan, jne.

Erityisesti kiinteistövastaava painotti minulle sitä, että a) vuokra pitää ehdottomasti maksaa ajallaan ja b) asuntoa ei saa mitenkään tuhria, eli esimerkiksi asettaa kuumaa kattilaa aralle pinnalle, kukkaruukkua ilman aluslautasta parketin päälle, lähmiä sinitarraa tapettiin... Kun näihin sitten kommentoin, että ei ole koskaan ollut ongelmia vuokranmaksun suhteen ja että eiköhän arkijärjellä vältä kaikki haitat, ongelmat ja korvausvastuut, vastauksena oli vain "you would be amazed". Eli löytyy myös sellaista porukkaa, joilla ei ole alkeellisintakaan käsitystä, miten asutaan ihmisiksi ja pidetään toisten (tai omastakaan) omaisuudesta huolta. Vuokran maksamatta jättäminen on täällä todella rankasti sanktioitua, sillä jo viikon myöhästyminen ilman selitystä ja asiasta neuvottelua voi johtaa sopimuksen irtisanomiseen ja häätöön. Kuulemma niin moni suhtautuu asiaan niin, että ei kai se nyt voi ongelma olla, jos ei pariin kuukauteen vain jaksa maksaa. Huh. En ole asiasta varma, mutta täällä käsittääkseni ei ole vastaavaa puolijulkista luottotietorekisteriä kuin Suomessa. Eli työnantaja tai vuokranantaja ei voi ottaa selvää, onko jollakulla luottohäiriöitä. Todennäköisesti täkäläisiä yksityisyydensuojan ystäviä ei moiseen käytäntöön saisi suostumaan kirveelläkään. Sen sijaan täällä on käytössä maanlaajuinen vuokralaistietorekisteri, johon tehdään merkintä, mikäli vuokria jää maksamatta tai on muuten epäonnistunut vuokralainen. Näin muut vuokranantajat voivat varmistaa, etteivät päästä ketä tahansa hiippailijaa asuntonsa kimppuun. Kiinteistövastaavan muutamista kommenteista päätellen varsin tarpeellinen tietokanta.

Swan - joen rannan Langley Park ja Perthin konserttitalo (kuva kyseisen laitoksen takapihalta) ovat kivenheiton päässä uudesta kodistamme, samoin työpaikkani, joka siintää jossain kuvan pilvenpiirtäjien takana.

Pemberton - Albany - Walpole - Busselton, matkapäiväkirja

Nyt siihen lupaamaani matkakertomukseen. Kävimme tutkimusmatkailemassa pitkin WA:n koillisrannikkoa 20.-23.10. Kuten tuli aiemmin mainittua, autoreissu sisälsi erityisen paljon, no, autoilua. Hauska on ollut huomata, että osa tämän giganttisen maan vakioasukkaista eli paikallisista pitää kummallisena, että meitä kiinnostaa ajella tuntikaupalla ympäriinsä päästäksemme katsomaan mm. puita, kiviä, kallioita ja merenrantaa. Etenkin, kun rantaa on Perthissäkin. Suomalaisena on kuitenkin yllättävän tottunut pitkähköihin välimatkoihin, koska sukulaisia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan 3-5 h suuntaansa. Ja Lappia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan +10 h.

Aluksi yleishuomioita. Täällä majoitus on minusta kalliimpaa kuin Suomessa, sillä siellä olen usein onnistunut varaamaan hyvän hotellihuoneen hyvällä aamupalalla hintaan 80e/vrk. Täällä sadalla dollarilla saa enintään motellihuoneen, eli siis sellaisen, joissa amerikkalaisleffojen tahattomasti takaa-ajetuiksi tai kidnappajiksi päätyneet sankarit yöpyvät matkakumppaninsa tai kaappaamansa naispoliisin kanssa. Aamupala ei tavallisimmin kuulu motellihuoneen hintaan. Motellikokemustemme perusteella huoneet ovat yleensä perussiistejä ja hiljaisia, joskin hieman nukkavieruja ja jokseenkin epämuodikkaita. No, pieni haitta. Aamupalan puute on suurempi pulma, jos ei tykkää lähteä liikkeelle tyhjin vatsoin. Tosin aamupalaa saa lähes joka kahvilasta, eli ei ylipääsemätön kriisi. Jos oikein tuuri käy, saattaa hintaan $120-140/vrk löytyä bed&breakfast eli tavallisesti jonkun yksityisen omassa kodissaan tarjoama majapaikka, hintaan normaalisti sisältyy lämmin englantilainen aamiainen eli pekonit, munat, nakit, paahtoleivät, yleensä myös jonkinsortin buffetti eli muroja, jugurttia, hedelmiä, ja tietysti mehua + kahvi tai tee.

Ensimmäinen pysäkkimme oli Pemberton, jota mainostetaan idylliseksi kyläksi, mutta nähdäkseni mikä tahansa muukin kylänen matkan varrella oli ihan yhtä idyllinen. Idyllinen tarkoittaa tässä yhteydessä, että kyläkeskusta on vehreä ja sijaitsee tiiviisti pääkadun varressa sekä koostuu ainakin osittain kauniista vanhoista puutaloista, ja vain vähäiseltä osin moderneista peltihalleista ja muista rumuuksista. Pembertonia ympäröi luonnonpuisto, josta löytyvät ne pari postausta aiemmin kuvailemani kiipeilypuut, eli ex-metsäpalontähystyspuut. Luonnonpuistossa on myös luontopolkuja, joita ehdottomasti kannattaa kiertää edes lyhyempien reittien (noin kilometrin) verran. Polkuja olisi myös 5-10 km pituuksilla, sekä tosivaeltajille Bibbulmun Track, yksi maailman pisimpiä vaellusreittejä. Pembertonin kautta kulkeva Track ulottuu Perthin reunamilta Kalamundasta aina Albanyyn asti, matkaa kertyy 1000 km. Tapasimme juurikin kiipeilypuun juurella noin viisikymppisen miehen, joka oli jalkaisin matkalla Trackin päästä päähän. Hän oli lähtenyt Perthistä pari viikkoa aiemmin ja ennakoi olevansa perilla Albanyssa parin-kolmen viikon päästä. Kova kaveri.

Pembertonin luontopolulta. 

Tällaisia kaijoja pyöri luonnopuistossa, päästivät puolikesyinä metrin-parin päähän kuvaamaan. Lintuja ei saa ruokkia, ettei niistä tule häiriköitä. 

Seuraavaksi porhalsimme Albanyyn, jota varten olisi ehdottomasti kannattanut varata useampi päivä, nyt jouduimme puristamaan käyntimme yhden vuorokauden mittaiseksi. Albany muistuttaa mielestämme todella paljon Pohjois-Norjan Tromssaa. Kumpikin pikkukaupunki koostuu kauniista, tunnelmallisista vanhoista taloista ja kapeista kaduista, ja kumpikin kaupunki sijoittuu aivan merenrantaan, rannasta ylöspäin kohoaville kukkuloille. Jopa Albanyn satamarannassa sijaitseva upouusi, moderni teräksinen kokous- ja tapahtumakeskus toi mieleen Skandinavian arkkitehtuurin. Albanyn liepeiltä löysimme puolivahingossa valtavan hienoja käyntikohteita, mm. Risto bongasi motellimme respassa postikortista kuvan kivimuodostelmasta, jota lähdimme onnistuneesti jäljittämään. Löysimme Torndirrup-luonnonpuiston, joka on Albanysta etelään työntyvällä niemellä. Niemen etelärannalla on uskomattoman upeita, karuja meri- ja rantakalliomaisemia. Päänähtävyydet ovat kivimuodostelmat The Natural Bridge eli Luonnonsilta, sekä The Gap eli Kuilu. Kallioranta näiden ympärillä on itsessään huumaavan kaunis ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Kallioilla on syytä olla varovainen, sillä esimerkiksi kymmeniä metrejä syvästä Gap'istä pärskyy vettä melko tyynelläkin säällä jopa katsomotasanteelle saakka - rannalla on joskus sattunut onnettomuuksia, kun uteliaat turistit ovat kurkkineet liian lähellä kallionreunaa ja yllättävä jättiaalto on pyyhkäissyt mereen. Seurasin sydän kurkussa, kun pari uhittelevaa nuorta miestä esitti toisilleen muka hyppäävänsä mereen kallionkielekkeeltä. Typerämpää temppua on vaikea keksiäkään, sillä meri pieksää tipahtajan muussiksi kallioon ja sieltä ei ylös pääse, sillä mitään pelastusköysiä tai muita apuvälineitä ei rannassa ole saatavilla. Turistien suosimalta kalliolta jatkoimme matkaa samalla niemellä pariin hiljaisempaan paikkaan, mm. unenomaisen Frenchman Bayn rannalla saimme olla ihan kaksistaan, samoin karulla Stony Hill'illä eli Kivikukkulalla: nummikasvillisuuden ympäröimällä kalliolla seisoo siellä täällä pyöreitä, hioutuneita parimetrisiä kiviä, kuin siirtolohkareita tai jättiläisen pelikuulia. Olen ennenkin ihmetellyt, miten hiljaista aivan tunnetuimpien turistireittien vieressä on - useimmat tuntuvat kiertävän laput silmillä ne kuuluisimmat kohteet, ja unohtavat, että ihan lähellä voisi olla jotain vähintään yhtä ihmeellistä.

Albanyn keskusta, näkymä satamaan ja merelle päin.

Torndirrupin luonnonpuistosta, rantakallioita. Näille rannoille saapuivat koko WA:n ensimmäiset eurooppalaiset asuttajat, brittisotilaat 1826 estääkseen ranskalaisten aluevaltaustavoitteita.

Risto matkalla kohti Gap-kivimuodostelmaa.

The Gap, Kuilu, kymmenien metrien korkuinen kallionsola. Kuvasta ei valitettavasti hahmotu meren valtava voima, kun näin tyynelläkin säällä aallot pärskähtävät metrien korkeuteen.

Kallioiden sylissä.

The Natural Bridge eli luonnonsilta. Kivisilta on muodostunut vuosimiljoonien mittaan meren hiomana.

Karua kauneutta.

Näkymä Stony Hill'iltä. 

Stony Hill'in pusikoissa.

Hiekan peittämät puuportaat Frenchman Bayn unelmarannalle, turkoosin veden ääreen.

Liian pikaisen Albany-visiitin jälkeen suuntasimme kohti Walpolen kuntaa ja Treetop Walk'ia eli Puunlatvakävelyä. The Valley of the Giants - eli Jättiläisten laaksossa sijaitseva luonnonpuistokohde oli se alkuperäinen syymme lähteä ajamaan etelään, mutta matkalla paljastui, että kaikki muukin näkemämme oli vähintään yhtä hyvä syy. Jättiläisten laaksossa valtavien erilaisten eukalyptus- eli karri-, marri- ja tinglepuiden latvustoon on rakennettu metallinen riippusiltakierros, jolla kävellen pääsee tutustumaan metsänäkymiin yläilmoista käsin. Korkeimmillaan silta kulkee noin 40 metrissä, eli peräti 20 metriä matalammalla, kuin Pembertonin kiipeilypuun näköalatasanne. Siispä sillalla kuljeskelu ei pahemmin korkeuden puolesta huimannut. Näköalat ovat upeat, ja kokemus yleisesti ottaen hieno, vaikka siltareitti onkin lyhyempi (ehkä n. 400 m) kuin olin alunperin kuvitellut. Sillat heiluvat jonkin verran tuulessa ja etenkin muiden kävelijöiden (pahimmillaan juoksijoiden) askelten alla, eli kannattaa varautua henkisesti. Selvisi ainakin, miksi elokuvissa kanjoneita ylittävien köysi- ja puusiltojen käyttäminen pelottaa roolihahmoja. Samassa paikassa on myös lyhyt luontopolku maassa puiden katveessa, joka kannattaa ehdottomasti kiertää. Metsässä on upeita värikkäitä villikukkia ainakin näin keväällä eli lokakuussa, lisäksi maassa ja puissa näkee villejä pikkulintuja lähietäisyydeltä. Kuulemma paras aika vierailla olisi aamulla, jolloin linnut ovat eniten liikkeellä ja äänessä. Huomasin metsässä kävellessämme, että kaikki tuoksuu paljon miedommalta kuin suomalaisessa metsässä. Ei erityisemmin tunnu karikkeen tai mullan tuoksua, havujen tuoksua ei tietenkään ole lehtimetsässä, myöskään kukat eivät tuoksu juuri lainkaan. En tosin tiedä, ovatko tuoksut vahvempia märällä säällä, kuten Suomessakin.

Treetop Walk'in sillalla, ehkä 20-30 metrin korkeudessa.

Terässillat pujottelevat latvustossa.

Metsänpohjaa peittävät hennot, värikkät villikukat.

Jättiläisten laakson puut ovat nimensä mukaan jättimäisiä. Monien tyvessä on sienten, hyönteisten ja tulipalojen aiheuttama onkalo, joka ei kuitenkaan monisatavuotisten puiden elämää pysäytä.

Viimeinen vierailukohteemme oli Busselton, josta meillä ei ollut erityisempiä odotuksia, oli lähinnä yöpysäkki seuraavan päivän kotiinajoa varten. Miten väärässä olimmekaan. Busselton on viehättävä pikkukaupunki, tosin ei kannata vierailla sunnuntaina (kuten me), kun kaikki paikat ovat kiinni. Käveleksimme aamulla katselemaan rantaa ja satamaa, ja tadaa, siellähän olikin yllättäen yksi retkemme kohokohta. Olimme aiemminkin kuulleet paikasta, mutta unohtaneet tyystin, missä kaupungissa nähtävyys tarkalleen ottaen olikaan. Rannassa sijaitsee Busselton Jetty, kaksi kilometriä pitkä laituri, joka jatkuu rantahiekalta suoraan merta kohti. Laituria pitkin liikennöi minijuna, ja laiturin päällä junalla ajelu kohti meren ulappaa on absurdiudessaan upeaa. Laiturin päässä on meriobservatorio eli meren alle rakennettu katselu"torni", jonka ikkunoista näkee meren elämää. Etenkin näin sukeltamista koskaan harrastamattomalle kokemus on mahtava, vaikka ikkunat ovatkin verrattain pieniä ja näkymät ovat vain pieniä välähdyksiä merenalaiseen maailmaan. Laiturin pylväiden suojissa, meriobservatorion naapurina, elää runsaita kalaparvia ja koralli- ym. merieläväyhteisöjä. Merimaisema ei ole niin värikäs ja eksoottinen kuin Perthin meriakvaariossa AQWAssa, mutta aitoudessaan ihmeellinen. Kaikkiaan matka onnistui jopa yli odotusten, koska näimme paikkoja ja asioita, joita emme osanneet odottaakaan. Anun matkat suosittelee kierrosta, täydet viisi tähteä ja lisäpeukku päälle.

Junamatkalla merelle.

Busseltonin meriobservatorio, meren alle laskeutuvat kierreportaat.

Observatorion ikkunasta.

Observatorion ikkunasta, ohi leijailevat kalat.

Busselton Jetty koko mitassaan, kuva ilmakuvasta observatorion seinältä.

Mitä tänään telkkarissa

Minulta on kyselty, miten ehdin ja jaksan päivittää tätä blogia näinkin tiheästi. Suurin syy on tietenkin into kirjoittaa, mutta toinen merkittävä syy on, etten enää katso telkkaria juuri ollenkaan. Tämä ei ole mikään ideologinen valinta, vaan tahaton lipsahdus pois telkun äärestä.

Jaetussa talossa asumisessa on arvattavasti se hankala puoli, että kaikkea pitää jonottaa. Vaikka meillä on oma wc/pesuhuonetila, suihkuhuone on kuitenkin jaettu. Samoin keittiö ja olohuone. Kaikilla on vähän eri ruoka-ajat, joten kokkaamaan joutuu jonottamaan melko harvoin - etenkin kun tässä isossa talossa on myös iso keittiö, ja mm. liedessä on kuusi levyä. Mahtuu useampi makaronikattila kerrallaan tulille. Telkkarikin olisi suhteellisen usein vapaana, sillä eivät kämppikset sitä vuorokauden ympäri tuijota. Ongelma onkin enemmän se, että harvoin pystyy katsomaan keskittyneesti. Kun itse haluaisi uppoutua elokuvaan tai luontodokumenttiin, taatusti joku toinen häärii keittiössä kilkattamassa. Esimerkiksi jo Suomessa alkanut sunnuntaiaamupäivien perinteeni, sisustus- ja remonttiohjelmien tuijotus myöhäisen aamupalan äärellä, on joutunut väistymään muiden kokkailumelun takia.

Toinen iso syy on, että taloudessamme on Foxtel eli satelliitti-tv. Ristiriitaisesti mitä enemmän kanavia näkyy, sitä vähemmän lopulta on katsottavaa. Kaksisataa kanavaa näyttää vuorokauden ympäri enimmäkseen uusintoja, ja sadannen kerran pyörivät Frendit, 70's Show tai Miehen Puolikaat eivät nyt vain kertakaikkiaan nappaa. Kanavapaljouden joukosta on käytännössä mahdotonta löytää mitään kiinnostavaa, sillä pelkästään kanavien selailu ja ohjelmatietojen penkominen puuduttaa - siitä huolimatta, että kanavat on kategorisoitu mm. viihteen, elokuvien ja uutisten & dokumenttien alle. Lehdistä ja muiden puheista bongaamani muutamat kiinnostavat australialaissarjat ovat menneet ihan ohi silmien. Näitä olisivat mm. Underbelly: Razor, 1920-luvun Sydneyn gangsterien maailmaan sijoittuva sarja; sekä The Slap, nykydraama siitä, mitä tapahtuu ja miten yhteisö reagoi, kun aikuinen läimäyttää vierasta lasta. Suuresti harmittaa myös se, että en pysty seuraamaan (lue: jaksa etsiä, milloin tulee) The Farmer Wants a Wife eli aussimaajussille morsian. Tärkeämpää ei olekaan kuin että outbackin yksinäinen sydän löytää viimein elämänkumppanin.

Joskus telkkaritietämättömyys harmittaa, koska minusta etenkin aussiohjelmien seuraaminen olisi kätevä tapa sujahtaa uuteen kulttuuriin. Välillä havahtuukin siihen, että nythän asumme maassa, jonka ohjelmia jo Suomessa mielenkiinnolla seurasin: sisustus- ja talokauppaohjelmat, Animal Rescue eli Eläintenpelastajat (ja nyt niitä kenguja ynnä muita näkee ihan livenä) sekä - kyllä vain - Bondi Rescue eli Rantavahdit. Kuitenkin, kun on jo kuukausia ollut lähes tykkänään tv:tä katsomatta, ei jotenkin tunnu kiinnostavalta alkaa penkomaan matolaatikon sisältöä. Saa nähdä, muuttuuko mieli, kunhan pääsemme omaan asuntoomme ja telkkarin ympärillä ei ole enää häiriötekijöitä.

Telkkarin sisältö vaikuttaa nykyään yhtä kiehtovalta kuin tämä lähtevien bussien näyttö bussiasemalla.

Long to reign over us eli kauan hallitkoon Elizabeth II (ja sen hän tekikin)

Tänään oli se suuri päivä, se jota on sanomalehdissä hehkutettu viikkotolkulla. Ihan itse kuningatar Elizabeth II kyläili Perthissä, CHOGM:n eli Commonwealth Heads of Government Meeting'issä, Brittiläisen kansanyhteisön valtiopäämiesten kokouksessa. Commonwealthiin kuuluu nykyään 54 maata ja päämiehet ja -naiset (peräti neljä korkeinta naisjohtajaa, mukaanlukien Australian pääministeri Julia Gillard) kokoustavat joka toinen vuosi eri puolilla Commonwealthia. Viime kerralla herrasväen tapaaminen pidettiin Antigua & Barbudalla, ja ensi kerralla isäntämaana on Sri Lanka. Commonwealth on muuten siitä vekkuli yhteisö, että siihen voi liittyä anomuksesta. Aiemmin pääsyvaatimuksena on ollut historia Brittien siirtokuntana, mutta nykyään käsittääkseni vaikka Suomi voisi hakea paikkaa, jos huvittaisi. Itselleni ei ole ihan selvää, mitä iloa Commonwealthiin kuulumisesta on - esim. saavatko kansalaiset liikkua jotenkin vapaammin Commonwealthin maiden sisällä -, mutta ihmeen suosittu kerho se on, koska maapallon valtioista joka neljäs siihen kuuluu. Commonwealthin maissa asuu yhteensä 2 miljardia ihmistä, Intia yksinään muodostaa puolet tuosta määrästä. Mutta asiaan eli kuningattareen.

Olen täällä huomannut itsestäni ihan uuden puolen, eli sellaisen, joka innostuu mahdollisuudesta mennä tienvarteen heiluttamaan pientä lippua ja heittelemään kukkasia, jos kuninkaallinen suvaitsee ajaa ohi. Intoa lietsonee se, että etenkin naistenlehdet seuraavat herkeämättä brittikuninkaallisten elämää ja jutunjuurta riittää erityisesti viimekeväisistä prinssi Williamin ja Catherinen häistä. Siispä olin hyvissä ajoin tänään tienvarressa, kun kuningattaren autosaattueen oli määrä ajella Perthin keskustan katuja klo 11 lähtien. Suomalaisystävät, joiden kanssa paikalle saavuin, olivat kiinnostuneempia hyväntekeväisyys-barbecuesta Esplanaden rantapuistossa ja jatkoivat urheaa taistelua läpi ihmismeren kohti edullisia makkarakojuja, kun itse parkkeerasin paraatipaikalle aidan viereen, vielä mukavasti puun varjoon. Ehdin tosin odotella kamera ojossa vain pari minuuttia, kun yksi väkijoukkoja valvovista poliiseista ilmeisesti huomasi kohtuuttoman innokkuuteni ja kävi ystävällisesti neuvomassa, että autosaattue ei edes aja tästä kohtaa. Just. Siis jatkamaan vaellusta sadantuhannen muun innokkaan puserruksessa. Lopulta löysin kohdan, jossa tarvitsi töniä edestä vain pari pikkutyttöä ja -poikaa (ei sentään, annoin heidän olla) ja sain viriteltyä hyvän kuvakulman muiden katsojien päiden ja hartioiden välistä. Jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä ei päästetty aidatun tien vastapuolelle lainkaan, ja kaikki joutuivat pusertumaan vain yhdelle laidalle Saint Georges Terracea. En tiedä, oliko tämä järjestely jotenkin kuningattarelle turvallisempi, vai eikö yleisöä vain haluttu asettaa alttiiksi paahteelle - ihmispaljouden kadunpuoli kun oli hyvin kerrostalojen varjostama.

Ihmetytti ja ilahdutti erityisesti se, miten hyvin ihmiset suhtautuivat ruuhkaan ja ahtauteen. Kukaan ei valittanut eikä töninyt, ilmapiiri oli iloinen ja leppoisa. Kuningattaren autosaattue ajoi ohi melko rivakkaa vauhtia ja kukin ehti nähdä ehkä puolentoista sekunnin vilauksen, mutta silti ihmiset olivat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, eivät valittaneet järjestelyjen puutteista tai tapahtuman hienoisesta karuudesta (ei ratsupoliiseja, ei kukkaistyttöjä, ei ylilentoja, ei torvisoittokuntaa, ei ylipäätään mitään juhlallista, vain letka ohi vilahtavia autoja). Päivässä parasta olikin - ei niinkään julkkiksen näkeminen, näkeehän noita telkkarista - ilmapiiri, ihana sää, kymmenettuhannet juhlatunnelmaiset ihmiset Esplanaden puiston barbecuessa, sekä rattoisa monituntinen piknik ystävien kanssa King's Parkissa. Perin onnistunut päivä!

Tässä sitä ihmettä odotellaan, kuninkaallista autosaattuetta.

Oli siellä jokunen muukin kiinnostunut. Kaikkien täytyi siis katsella vain tuolta puolen tietä, kuva otettu siinä vaiheessa kun autosaattue oli jo ohittanut yleisön, 20 minuutin lisäodottelun jälkeen aitoja avattiin ja sai vaihtaa kadunpuolta.

Kuningattaren kunniaksi järjestettiin jättimäinen hyväntekeväisyys-barbecue Esplanaden rantapuistossa. Kahden dollarin wannabe-hodari eli makkara kiedottuna paahtoleipään veti väkeä. 

Siellä, ihkaelävänä, itse Elizabeth II (tai ainakin joku hattupäinen iäkäs rouva), Britannian toiseksi pitkäaikaisin hallitsija kunigatar Victorian jälkeen - takana jo lähes 60 v kuningattaruutta. Kuningatarparin Range Roverin rekkarina oli simppelisti kruunun kuva.

Voi miksen itse tajunnut hankkia asiaankuuluvia kenkiä Union Jack'illa eli Iso-Britannian lipulla varustettuina! Salakuva edellä kävelleiden jaloista.