Australia Day 2013 kuvina

Ja viime kerralta uupumaan jäänyt kuvapläjäys, Australia Day 2013 Perthissä Swan-joen rannalla. 

Tästä ihmismerestä tulisi löytää sopiva rako. Kello 17.30 oli selvästikin hiukan myöhäinen ajankohta suunnistaa joenrantaan. 

Liput show'n parhaille paikoille, kirjaimellisesti.

Yllä ja alla: saman seurueen ukki ja mummo olivat tälläytyneet juhlaparhaimpiinsa. Aikas näyttävää!

Taivaalla nähty viesti eli lentokoneen hinaama lakana. Turvallisuus ja siisteys pääasiana tänäänkin!

Ilta alkoi näyttävällä air show'lla. Oli kaksitasoa, oli hävittäjää, oli vaikka minkälaista kieputinta ja kieputtajaa.

Perthin Australia Day'n perinne (ainakin kahtena vuotena peräkkäin näkemäni siis!), jättilippu taivaalla. Kokoa lipulla lie puolikkaan jalkapallokentän verran?
Alla ilotulitukset. Tutkailen vielä mahdollisuutta lisätä videota tänne, pääsisivät paukut oikeuksiinsa.

Tapoihin kuuluu, että jos Australia Dayna jostain - siis mistä tahansa ympäriltäsi ihmisjoukosta - kajahtaa huuto Aussie, Aussie, Aussie (lausutaan Ozii Ozii Ozii), siihen kuuluu vastata yhtä ponnekkaasti

 Oi Oi Oi!! Helppoa kun sen osaa. Australia Day 2014, täältä tullaan :)

Australia Day 2013

Tuli jo toinen plakkariin täällä, Australia Day nimittäin, eli Australian virallinen kansallispäivä. Australialla ei ole teknisesti ottaen itsenäisyyspäivää, sillä Englannin kuningatar on Australiankin kuningatar. Maa on silti hallinnollisesti itsenäinen - ainakin wikipedian tietojen mukaan. Päivää vietetään ensimmäisten eurooppalaisasuttajien saapumisen kunniaksi Sydneyn seudulle v. 1788.* Tänä vuonna suuntasimme ystäväporukalla Swan-joen pohjoisrannalle Langley Parkin tuntumaan, joka oli yksi virallisia juhlintapisteitä Kings Parkin ja South Perthin rantapuiston lisäksi. Omia juhliaan olisi ollut myös Perthin kaukaisemmissa osissa Fremantlessa ja Mandurahissa, ja varmaan muuallakin. Perthin kaupungin ilotulitus järjestetään kuitenkin vuosittain Swan-joen yllä ja kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan tämä nähtävyys vetää vertoja Sydneyn uudenvuodenraketeille - kuulemma Sydney on the place to be  uutenavuotena ja Perth puolestaan Straya Day'na (täkäläisten lausuntamalli). Joenranta oli pakaten täynnä, ja kun pikku seurueemme hankkiutui paikalle puoli kuuden aikaan, oli viidelle hengelle riittävän piknikpläntin löytäminen jopa hankalaa. Onneksi erään palmun nurkalta löytyi sen verran vapaata nurtsia, että saimme korimme, kuoharipullomme ja itsemme asemoitua. Ilotulitus alkoi jo iltakahdeksalta, eli saman tien kun ilta pimeni. Sanat eivät riitä kuvailemaan näyttävyyttä joten liitän myöhemmin kuvakokoelman, kun saan ne toisesta kamerasta.

Jälleen kerran hämmästelin ja ihastelin aussien siisteyttä ja järjestelmällisyyttä. Joenranta pursuili väkeä, mutta missään ei ollut minkäänsorttista häiriökäyttäytymistä, portaloo'ta eli bajamajoja oli riittävästi, poliiseja ja vartijoita käyskenteli alueella muistuttamassa olemassaolollaan että eipäs riehuta, ja kaikki viettivät rattoisaa iltaa sulassa sovussa. Tämä siitäkin huolimatta, että todennäköisesti kaikilla seurueilla, myös lapsiperheellisillä, kului viinipullo jos toinenkin illan mittaan. Tämä on epäilemättä sitä sivistynyttä alkoholinkäyttöä, josta Suomessa vain haaveillaan kaikissa joukkotapahtumissa. Vieressämme iltaa vietti perhe, jossa näkyi olevan isovanhemmat, vanhemmat sekä lapsia ikähaarukassa 2-6v. Isovanhemmilla oli mitä cooleimmat juhla-asut, ukki istuksi aussipunkkariperuukki päässään koko illan ja mummollakin oli aussilippu-kasvomaalit ja lippis, kaikilla tietenkin päällään kansallisvärejä eli sinistä, punaista tai ja/tai valkoista. Ranta tyhjeni äkkiä ilotulitusten jälkeen, ja mekin lähdimme vaeltamaan kotikontuja kohti jo yhdeksän jälkeen. Keräsimme tunnollisesti kaikki roskamme mukaan, niinkuin lähes kaikki muutkin. Hiukan ihmetytti, että monet muut piknik-porukat olivat kaapineet roskansa kyllä pusseihin saakka ja pussin suut solmuun, mutta jättivät pussit niille sijoilleen, vapaaehtoistyöntekijöiden kerättäviksi. Ei nyt olisi ollut liian iso vaiva kantaa roska-astiaan asti...? Etenkin, kun isoja roskapönttöjä oli alueella ihan kiitettävä määrä. Mutta nurmikot sinänsä jäivät jopa yllättävän siistiin kuntoon.

Mitä parhaimpana puolena tänään maanantaina on vapaapäivä Australia Day'n takia. Jos pyhäpäivä sattuu täällä viikonlopulle, se 'hyvitetään' viikolla vapaapäivänä joten public holiday onkin tänään, vaikka juhlat juhlittiin lauantaina. Huippujuttu! Viikonloppu oli kaikkiaan mitä mukavin ja rentouttavin, joten tästähän ponnistaa uuteen työviikkoon taas iloisesti. Etenkin, kun ensi viikonloppuna lähdemme tyttöjen reissuun down South'iin eli WA:n viininviljelyalueelle. Kaiken kivan keskelle sattui kuitenkin pienimuotoinen shokki torakan muodossa. Kotonamme on aiemmin käynyt myrkyttäjä, sillä jostain kerrostalon rakosista oli tännekin tupannut ei-toivottu vieras. Yhtään ei ole näkynyt moneen kuukauteen, mutta eilen illalla näin yhtäkkiä silmänurkassa liikettä ja eikös vain tiskipöydällä möngi ISOIN koskaan sisällä näkemäni yksilö. Salamannopea reaktio - juoksujalkaa kylppärin kaapille, sieltä mikä tahansa siivoussuihke, ja sitä ällön mönkijän niskaan täyslaidallinen. Hennommat ja pienemmät ötökät ovat tällä keinolla kuukahtaneet, mutta tämä panssaroitu roikale jatkoi vain mönkimistä. Käteen ensimmäinen osunut astia, mikrokupu, ja epeli sen alle vangiksi. Toinen kierros kaapille ja käteen hiuslakka ja muotoiluvaahto, joita truuttaan mikrokuvun rei'istä  hyönteisten kaasukammioon. Ei vaikutusta. Kaiken yllä raikuu kämppiksen paniikkikiljunta asunnon kauimmaisesta nurkasta. Selvä, ei aio heittää henkeään, joten viimeisenä keinona leikkuulauta mikrokuvun alle, koko rakennelma parvekkeelle ja tuntosarvihirviö alas kahdeksannesta kerroksesta - pidin sentään astioista kiinni, eli en heittänyt koko settiä jonkun pahaa-aavistamattoman niskaan. Tajusimme vasta päivää myöhemmin, että eliö päätyi pakosti jonkun toisen parvekkeelle. Anteeksi.


*Australia Day'lla on myös ristiriitainen kaiku, sillä siirtomaamenneisyyttä juhlistava päivä ei välttämättä ole - etenkään aina ollut - juhlimisen paikka aboriginaaleille, kuten kerroin tässä postauksessa.

Varpaat esiin

Täällä huomaa huomaavansa kummallisia asioita, kuten nyt vaikkapa jalat. Ja kengät. Perthin ja ehkä koko Australian kansalliskengät ovat varvassandaalit eli flipflops tai thongs täkäläisittäin. Muualla maailmassa thongs tarkoittaa (ainakin minun tietääkseni) pikkupikkuista bikinialaosaa tai stringejä, mutta täällä se tarkoittaakin kenkiä. Thongseilla vedetään menemään vähintään kaksi kolmasosaa vuodesta, kun lämpötila on yli +20 (ja kolmasosan vuodesta yli +35, vähintään). Moni kyllä temmeltää varvassandaaleillaan halki vuoden, mitäs siitä, jos aamulla elohopea tippuu lähemmäs nollaa. Kyllä ne varpaat sulaa, kun lämpötila taas kipuaa kohti kahtakymppiä päivällä. Itseäni ihmetyttää syvästi 1) miten ihmisten pottuvarpaanväli oikein kestää tätä jatkuvaa sandaalin niherrystä ja 2) miten paljon kyseiset lipokkaat voivat maksaa! En voi tajuta, että jos kenkään on mennyt materiaalia a) pohjan verran & b) pari muovinarua sitomaan se pohja jalkaan, miten hinnaksi pystyy kertymaan viisikin kymppiä tai enemmän??

Täällä on tosi vaikea löytää oikeita nahkakenkiä, sillä kaikki on tekonahkaa tai muovia, joten hinnasta ei voi edes syyttää kalliita luonnonmateriaaleja. Kohtaan 1) olen päätynyt vastaamaan, että näköjään varvassandaalien käyttöä pitää opetella siitä asti, kun oppii kävelemään, muuten on liian myöhäistä – ainakin minulle. Olen yrittänyt paria paria käyttää, tuloksetta. Viisi minuuttia jalassa ja saan teipata varpaidenväliä kuin – kuin – minkä ammatin tai urheilulajin edustaja nyt aktiivisesti teippaisi varpaitaan? Olen päätynyt kompromissiin ja ostin sandaalintyyliset ballerinat, eli matalat pikkukengät, jotka on puhkottu reikiä täyteen. On hyvin ilmastoitu, muttei ole hiertäviä remmejä ja solkia. Tavallisissa ballerinoissa/kengissä näköjään jalat hikoavat niin paljon, että sama olisi tunkea jalat muovipussiin päiväksi. En voi tajuta näin jälkikäteen, että miten oikein pärjäsin viime kesän, kun kävelin joka päivä toimistoon korkkareissa, joissa käytin vieläpä pikkusukkia?

Toinen ihmetyksen aihe ihmisten jaloissa on vääränkokoiset kengät. Jostain kumman syystä täkäläiset ostavat yleisesti liian isoja korkkareita. Miksi? En tiedä, johtuuko se kenkien laadusta (venyvät kovasti käytössä?), vai onko tarkoituksena, että jos jalat turpoavat helteessä, mahtuvat silti jalkaan? On ihan tavallista nähdä, miten kengän kantapää lonksuu vaivalloisesti edelläkulkijan jalassa. Perthin naiset rakastavat tolppakorkoja ja platform-kenkiä eli sellaisia, jotka saavat jo ennestään pitkät naiset näyttämään vielä 15 senttiä pidemmiltä. Pituusvaikutelmaa tosin hillitsee se, että jostain kumman syystä samat naiset eivät ole treenailleet korkkareilla kävelyä, ja hiihtävät ne jalassa polvet koukussa. Askeleita lyhentää vielä ekstrapiukka minihame, joka useimmilla on päällä, kun tällaiset kengät ovat alla (eli aina iltamenoissa ja monilla päivällä toimistossakin). Ultrakorkeisiin korkoihin alkaa näköjään silmä tottua, ja nykyään en enää järkyty kenkäkaupassa, kun tarjolla on vain näitä viiden tuuman korkoja päkiäkorokkeilla. En ole silti yksiäkään ostanut, vielä... Tuntuu jotenkin luonnottomalta kytkeä moiset kaviot omiin jalkoihin. Olen edelleen niin käytännöllisen suomalainen, että ostan mieluiten kenkiä, joilla pääsee ihmisten vauhtia eteenpäin.

Korkkareitakin ihmeellisempi ilmiö on ranskalainen manikyyri varpaankynsissä. Sori nyt, jos joku siellä ruudun takana rakastaa tätä tyyliä, mutta itselleni ei valkene, miksi varpaankynsien pituutta pitää korostaa? Ranskalainen manikyyrihan on se, jossa kynsien päät lakataan valkoisella ja koko kynsi sitten läpinäkyvällä lakalla. Oikein tyylikäs hyvintehtynä sormien päissä, mutta että varpaissa...? Minusta näyttää lähinnä siltä, että kynsileikkuri on mennyt hukkaan eikä raaskita ostaa uutta. Varpaankynsien lakkailu värilakoilla sen sijaan itseänikin kiinnostaa uudella innolla, kun varpaat ovat koko ajan esillä (niitä sukkia en todellakaan jalkaan laita ennen huhti-toukokuuta eli syksyn viileitä). Täältä käsin huvittaa, miten paljon suomalaiset naiset huolehtivat ruskettumattomista sääristään ja kovettuneista kantapäistään, ”en voi käyttää hametta/sandaaleja, kun kaikki näkevät nämä epäkohdat!”. Täällä ei ketään kiinnosta. Se määrä suonikohjuja, mustelmia, luomia, kesakoita ja kuivettuneita kantapäitä ja varpaita on esillä, kuin kelläkin sattuu olemaan. Tärkeämpää on, että olo on viileä, tai edes sen verran siedettävä, kuin +40:ssä pystyy olemaan.
 

Mitä Suomesta saa sanoa?

Olen nyt blogannut täältä Aussilasta reilut puolitoista vuotta ja silloin tällöin kuulen puskaradion kautta - ja nyt ensimmäisen kommenttiboksin kommentinkin sanoin -, että asenteeni Suomea kohtaan vaikuttaa negatiiviselta. Tällaista havaintoa on hyvä hieman pureskella.

Aloitin blogin matkapäiväkirjana itselleni ja sukulaisille, niinkuin varmaan kaikki ulkomailla asumisesta bloggaajat. Tein jo alussa tietoisen valinnan, että haluan blogini olevan tietolähde, mutta se on sitä hauskalla tai ainakin omien kokemusteni värittämällä tavalla, ei wikipedian mallinen faktaloota. Tarkistan tiedot, joita täällä välitän, joten uskallan sanoa, että 90% varmuudella blogistani saa kohtuullisen luotettavan alkuaskeleen tiedonetsinnän jatkamiselle - mikään viisuminhakuautomaatti tämä ei tietenkään ole, eli blogipostausteni pohjalta ei vielä omaa hakemustaan valmiiksi saa. Toinen valinta oli, että kerron omista tuntemuksistani kohtuullisen avoimesti (en tietenkään kaikkea, mutta sen verran, että elämää täällä on helpompi ulkopuolisenkin seurata ja ymmärtää), mutta läheisistä kertomisen rajaan pois. Koska pistän itseäni tässä aika lailla likoon, otan itselleni myös oikeuden muodostaa ja kertoa mielipiteitäni - tämä ei ole toimittajan artikkelikokoelma eikä uutisnippu, vaan palanen minun subjektiivisesta elämästäni.

Kolmas valintani oli, että blogini idea on vertailla Suomea ja Australiaa niistä näkökulmista, jotka tässä matkan varrella esille nousevat. Tämän yritän toteuttaa mahdollisimman avoimin silmin, ilman alkuasetelmia, ilman oletusta siitä, että Suomi on Australiaa parempi maa TAI Australia on Suomea parempi maa. Miten voisi edes sanoa parempi, kun kumpikin maa on ihan omanlaisensa? Erilaisia ovat monessa suhteessa, mutta kumpi olisi se parempi - mikä otetaan mittariksi? Toki ymmärrän, että paikoin sarkastinen huumori ja lyhyen blogipostauksen vaatima tiivistäminen ja asioiden mustavalkoistaminen kuulostavat joskus asenteellisilta - puoleen tai toiseen. Mutta kuka meistä pystyy olemaan aivan tieteellisen neutraali oman elämänsä kuvailussa, ja onko tällainen koneellisen kylmä neutraali lähestyminen sitten kiinnostavaa luettavaa? Itse rakastan tarinoita ja tarinoissa on aina sankari ja pahis. Oman elämäni tarinoissa Suomi on välillä sankari ja välillä pahis, näkökulmasta riippuen! Itseäni myös kiinnostaa kovasti muiden ulkosuomalaisbloggaajien kuva Suomesta ja harmikseni useimmat seuraamani bloggaajat eivät tästä paljoa kirjoita, kuin enintään Suomessa käyntien aikana/jälkeen. Minulle Suomi ja suomalaisuus avautuvat ihan uudella tavalla (niin hyvässä kuin huonossakin) matkan päästä tarkasteltuna ja nyt kun on viimein tilaisuus vähän kauempaa omaa kotimaataan tutkia, sehän on vain mahtavaa.

Suomalaisten yleisasenteessa itseäni vaivaa erityisesti se, että kaiken pitäisi mennä kuin Sininen ja Valkoinen-laulussa. Jukka Kuoppamäen laulu on kirjoitettu Rostockin laulukilpailuun v. 1972 ja siinähän lauletaan, miten kertoja ei halua tuoda esille köyhyyttä ja kurjuutta vaan kaiken kauniin. Minusta on harmillinen ja jopa vaarallinen asenne, että suomalaiset aidosti uskovat Suomen olevan maailman paras maa. Epäkohtia ei suostuta näkemään, koska johan meillä on kaikki maailman parhaiten. Entäs jos ei olekaan? Entäs jos voisi vielä parantaa? Entäs jos voisimme olla maailman paras maa, jos uskaltaisimme tunnustaa, että vikojakin on? Luulen, että maan pienuus ja väestön homogeenisyys vaikuttaa siihen, että rakentava kritiikki otetaan kauhean henkilökohtaisesti - jos arvostelet meitä, arvostelet minua, et joitakuita tuntemattomia. Suomessa on paljon potentiaalia ja tukahduttavaksi joskus kääntyvä yhteishenki voisi olla se valtava etu, joka kannattelisi kaikkia pinnalla. Samassa veneessä-asenne. Ikävä kyllä se samassa veneessä-asenne tuntuu vääntyvän joskus niin päin, että samaan veneeseen mahtuvat vain samanlaiset ja ne loput (ulkkarit, erilaiset, työttömät, muuten vain pirtaan sopimattomat) voivat sitten uida perässä, mieluiten poispäin.

Huomasin jo kahdella aiemmalla 'ulkomaan keikallani', että suomalaisia yleisesti kiinnostavat ulkomaiden asiat ja elämä ulkomailla, mutta useimmiten vain, jos se korostaa Suomen paremmuutta. Toisten maiden ja kulttuurien tapoja ihmetellään ja ihastellaankin, mutta enimmäkseen päivitellään. On nekin italialaiset... entäs Kreikka, siellä vasta kaikki onkin poskellaan? Mutta Meksiko, sinne en lähtisi. Amerikkalaiset ne vasta hulluja ovat jne. Voi ollakin ja osittain, mutta onko nyt ihan varmasti niin, että mistään muualta ja kenenkään muiden tavoista ja asenteista emme voi oppia mitään, vaan me jo tiedämme kaiken, osaamme kaiken, olemme parhaita ja kaikkien yläpuolella? Ei pahalla, mutta minusta tämä on tilastollisesti yhtä todennäköistä kuin ajatus, että kaikki universumin elämä on keskittynyt maapallolle. Universumi on pikkuisen iso paikka nimittäin.

Minä viihdyn täällä Perthissä erinomaisesti ja se varmaan välittyy tästä blogistakin. Mutta toden totta arvostan MONIA asioita Suomessa ja kaipaan niitä, kuten nyt vaikkapa kierrätys, ekologisuuden arvostaminen ja ylipäätään säästeliäämpi asenne elämässä. Perthissä eletään 80-lukua edelleen sikäli, että kuluttaminen on siistein asia maan päällä ja mitä enemmän tienaat ja kulutat rahaa, sitä 'onnistuneempi' tai menestyvämpi tyyppi olet. Pitää olla hieno auto, iso talo, uudet vaatteet ja uusia laitteita ja pelejä ja vehkeitä. Olen tässä viime aikoina pohdiskellut oman asunnon ostoa ja voin heti kärkeen todeta, että vaikka saisinkin miljoonan dollarin lainan, jättäisin ottamatta. Miltsi kuluisi kuitenkin helposti täkäläiseen omakotitaloon tontteineen. Mutta kuluisi sitten loppuelämäkin sen maksamiseen ja varmaan jälkeläistenkin elämästä hyvä pala. Monia täkäläisiä koko elämän mittainen velkaantuminen ei huoleta yhtä paljon kuin minua, ja tunnen itsekin useampia, joilla luottokorttivelka paukkuu lähempänä kymppitonnia ihan vaan vaateshoppailun tuloksena. Eihyväntähen. Suomalaista maalaisjärkeä tähän hieman mukaan, kiitos.

Suomalaisuuden kiemuroissa

Olemme kämppis N:n kanssa saaneet vinon pinon suomalaisia naistenlehtiä luettavaksi useammaltakin täkäläissuomalaiselta ystävältä. Ihanaa, tässähän viikonloppu alkaa rattoisasti, mikä tahansa kesäkuuta 2011 myöhäisempi lehti on täysin tuore ja lukematon tapaus. Lehtipinon kimppuun. Hetkinen, tässä ensimmäisessä on kyllä aika paljon tällaisia "näin selviät arjen paineista"-juttuja. Oliskohan mitään rennompaa, ei minun arkeni ole mitenkään paineenalaista? Seuraavassa on rutkasti "näin selätät kiireen"-otsikoita. Ei minulla ole kiirekään. "Irti suorittamisen kierteestä!" julistavat kolmannen lehden otsikot. Neljännessä on paljon lauseita, joihin sisältyvät sanat syyllisyys tai häpeä. "Uskalla laiskotella tuntematta syyllisyyttä!". "Kotiäiti vai uraäiti - syyllisyyttä kummastakin!" ÖöÖöÖö? Eikö missään ole jotain rentoa kesänumeroa tai fiilistelevää joululehteä, miten elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa? "Joulustressi on todellista". No tämä ei ollut ihan se jouluartikkeli, jota toivoin. 

Nyt kädessä on jostain pinon keskivaiheilta nykäisty lehti, rohkeasti pääkirjoituksen kimppuun. Teksti alkaa: "Tunnustan, että olen mökkimaanikko. Mökillä on aina keskeneräisiä töitä. On halkoja hakattavana, on vettä kannettavana, mökillä ei laiskotella vaan luodaan kesäparatiisi omin käsin!" Ai-jaa-aa... Jotenkin tulisi mieleen, että eikös se mökki sinällään ole kesäparatiisi, jonne mennään nautiskelemaan lintujenlaulusta ja aaltojen liplatuksesta? Tällaistako se Suomessa eläminen olikin, jatkuvaa stressiä, suorittamista, paineidensietämistä, häpeän ja syyllisyyden tunnetta siitä, ettei tee riittävästi, ei ole riittävästi, ei onnistu riittävästi, on jotenkin liian pieni ja vähän ja tehoton ja tarpeeton ja huonompi kuin muut?  Parempikaan ei saa tietysti olla, koska muut voivat tulla kateellisiksi. Jos näin on, niin A-p-u-a kaikkien suomalaisten puolesta. 

Mutta tunnistan tunteen kyllä. Itselläni on mennyt yli vuosi tajuta, että ei ole pakko olla koko ajan joku projekti menossa tai aloitteilla. Kotiin voi töistä tulla ihan vain olemaan, iltaisin ja viikonloppuisin saa rentoutua ja nimenomaan laiskotella, aurinkoisena vapaapäivänä (aurinkoisia ne yleensä aina ovat, koska aurinko paistaa keskimäärin 200 päivää vuodessa) voi pyöriä koko päivän ulkosalla piknikillä, rannalla kävelyllä, istuskella ja olla vaan. En tiedä, onko helpon ja rennon olon syy tässä yleisessä no worries-asenteessa, auringonpaisteessa, omassa asennemuutoksessani vai kenties suomalaisen "jossain on taatusti tekemättömiä töitä, joista minä olen vastuussa"-ylisuorittajaympäristön puuttumisessa. Ehkäpä yhdistelmä kaikkia. 

Toinen mietityttänyt asia on Umayya Abu-Hannan artikkelista noussut kohu Suomessa - luin artikkelin kyllä, mutta kohusta kuulin vasta eilen, kun N näytti aihetta puineen A-Talk ohjelman netissä. Samanlainen artikkeli julkaistiin jo pari vuotta sitten Vihreä Lanka-lehdessä, josta sen silloin luin, ja tuli itselleni ihan yllätyksenä, että Umayyan kokemukset ovat vasta nyt lyöneet läpi sen suuren yleisön tietoisuuteen. Fakta on, että Suomessa on rasismia, kuten kaikkialla muuallakin. Suomalaiset eivät välttämättä ole sen rasistisempia kuin muutkaan, mutta miksi tämä on jotenkin se useimpien alleviivaama 'pelastusrengas' - ei täällä ole sen pahemmin kuin muuallakaan? Jos muualla on joku asia huonosti, onko se joku ylpeydenaihe, että meillä on sama asia huonosti? Ei kyllä mene minulle jakeluun. Erityisesti on hätkähdyttänyt aiheen mitätöinti ja selittely "ei haukku haavaa tee", "ne olivat vain muutamien kommentteja", jne. Samaa Suomessa kuulee minkä tahansa syrjinnän tai kiusaamisen uhri. 

En toki väitä, että asiat hoidetaan muualla fiksummin tai on olemassa joku pomminvarma järjestelmä, mutta Suomessa on aina ihmetyttänyt uhrin eristäminen tekijän eristämisen sijasta. Koulukiusatun pitää vaihtaa koulua ja työpaikkakiusatun työpaikkaa. Miksei kiusaajaa potkaistu ulos? Rasismikeskustelussakin ollaan uhrilta vaatimassa jaksamista ja ymmärtämistä. Omat silmäni ovat näin maahanmuuttajana avautuneet, kun olen itsekin kohdannut - en välttämättä rasismia, mutta ylimielistä asennetta. Jaa, englanti ei ole äidinkielesi, takeltelet sanoissasi, sinulla on aksentti, olet selvästi vähän tyhmä. T Y H M Ä. Tekisi mieli huutaa, että minulla oli aina ysin keskiarvo, minulla on kolme korkeakoulututkintoa, olen saanut ja saavuttanut elämässäni aika lailla (mm. opetellut toisen kielen, jota puhun 90%:sti yhtä hyvin kuin äidinkieltäni), minulla on täällä hyvä työpaikka ja entäs sinä - pääsit hädin tuskin peruskoulun läpi mutta satuit syntymään tänne ja oppimaan tämän kielen jo äidinmaidossa, joten olet mielestäsi yläpuolellani? 

Vuodatukseni pointti ei ole, että ihmisten arvo mitataan suorituksilla. Mutta ei sitä voida syntymäpaikan, ihonvärin tai äidinkielen perusteellakaan mitata. Joko kaikilla on sama ihmisarvo, tai kellään ei ole arvoa. Minusta väliin ei jää mitään harmaita alueita, että no sinulla on arvoa, koska olet samaa kulttuuria tai uskontoa kuin minä. Suomessa ollaan sitä mieltä, että puheet ja huutelut eivät vielä ole rasismia, koska rasismia ovat vasta väkivalta ja rikokset tiettyjä ihmisiä/ryhmiä kohtaan. Itse olen sitä mieltä, että rasismia on jo se, että jotakuta ei tarvitse kohdella yhtä hyvin kuin itseäni etnisen taustan takia. Miksi minä olisin toista kansallisuutta parempi? En ole huonompikaan, mutten myöskään parempi.

Samalla viivalla. 

Melbourne, päivät 4-6

No näinhän tässä kävi, että innokas päivittäinen päivittäminen jäi, kun a) vietin ensin päivän Great Ocean Roadia pitkin matkaillen, jolloin aikaa ei jäänytkään bloggaamiselle ja b) iski kipeys, tarkalleen ottaen kaksi erilaista tautia. Kiva. Eli viimeiset pari päivää Melbournessa menivät osittain penkin alle käsittämättömän ruokamyrkytyksen, sekä kunnolla vauhtiin päässeen nuhan takia. Jos jollakulla on loistovinkkejä, miten välttää nuhaan sairastuminen lentomatkoilla, otetaan vastaan än yy tee nyt. Tajusin tässä, että olen viime vuosina ollut kipeä pelkästään lennoilla olon jälkeen, eli joululomalla Suomessa, ja jälleen juhannuslomalla Suomessa, sekä nyt lomalla Melbournessa. Krääks, raivostuttavaa. Mutta Suurelle Merenrantatielle!

Great Ocean Road polveilee Victorian osavaltion rannikkoa pitkin ja on kuuluisa upeista merinäköaloistaan. Reitille pääsee joko omalla tai vuokra-autolla, tahi bussiretkellä. Itse valitsin sekä säästö-, ympäristö-, että vähäisistä aussiajokokemussyistä bussikierroksen. Koko päivän (12 h) kestävän bussiretken hinnaksi tuli $99, ja varmaan aika lailla saman summan olisin pulittanut autonvuokrasta, bensasta, navigaattorista ja vakuutuksesta - ellen enemmän. Ja tuntui jotenkin päättömälle idealle ajaa sama reitti yksin omalla autolla bussiretkueen perässä, ja tuprutella omat bensat taivaalle... Ehkä suurin syy bussiretkelle osallistumisessa oli kuitenkin mahdollisuus torkahdella silloin tällöin ja luottaa siihen, että kokenut bussikuski vie ja tuo juuri sinne, minne pitääkin. Tokihan tällä reitillä ei kannata torkahdella, sillä näkymiä tänne ollaan tultu katsomaan ja niitä riittää.

Melbournesta merenrannalle ajo kestää noin tunnin, ja paluu merenrantareitiltä sisämaan halki kesti 2,5 tuntia. Näillä pätkillä ei ole erityisen kiinnostavaa nähtävää, jos jo asuu Australiassa ja on nähnyt täkäläisiä maisemia. Jos sen sijaan on vain käymässä, nämäkin viljelys- ja laidunmaat on syytä tuijotella läpi, idyllisiä ovat. Parasta antia bussimatkalla olivat maisemien lisäksi bussikuski-oppaan selostukset, siinäpä vasta savolainen tarinaniskijä. Leppoisa aussiukkeli jutteli ummet ja lammet lähestulkoon läpi puolen vuorokauden mittaisen reissun. Kertoili maisemista, Australiasta yleensä, seutujen historiasta, nähtävistä kohteista, koaloista, nokkaeläimistä ja mistähän vielä. Kaksikerroksinen bussi oli ilmastoitu ja tilava, joten ei syytä valittaa. Pikkuisen kirpaisi kuitenkin kaiken turisteisuus. Kun bussi kaartaa näköalapaikalle, ulos purkautuu lauma kamerahyeenoja, jotka napsivat rivakassa tahdissa pakolliset edustuskuvat sekä itsestään että maisemista, ja syöksähtävä takaisin bussiin odottamaan seuraavaa maisemasaalista. Ja minä lauman mukana. Itse pidän siitä, että kauniilla luonnonpaikoilla voi käveleskellä ympäriinsä, istuksia ja ihastella, ajatella mitä mieleen juolahtaa, meditoida vaikkapa, käydä pienen lenkin ympäristössä ja lähteä etenemään omassa tahdissaan. Tähän tarkoitukseen se oma tai vuokra-auto sopii kuin nappi jakkuun.

Bussimatka oli kylläkin hyvin suunniteltu ja siihen oli sisällytetty riittävä määrä pysähdyksiä kiinnostavilla paikoilla. Reissu alkoi "australialaisella aamuteellä", jota bussikuski mainosti bush tea'n nimellä, mitä ikinä tässä yhteydessä tarkoittikaan - mikään metsäretkeläisten aamupala tai aussien perinne tämä ei taatusti ole. Bussikuski kattoi pysähdyspaikalla retkipöydälle mustaa teetä, voileipäkeksin/suolakeksin kaltaisia crackereita vegemite-päällysteellä sekä lamingtoneja, suklaakuorrutettuja kookoshippupyöriteltyjä sokerikakkupalasia - Australian erikoisuus. Vegemite tietenkin on myös Aussilan erikoisuus, hiivajämistä vatkattu ruskea notkea leivänpäällinen, jolle ulkkarit irvistelevät, koska syövät sitä ihan liian ison annoksen kerralla. Sitä kuuluu vain sipaista leivän tai suolakeksin päälle läpikuultava kerros. Mukavahan tämä "perinteinen" päivän aloitus oli, ja sai kiinnittämään huomiota siihen, miten tätä maata markkinoidaan. Ja miten Suomea markkinoidaan. Saman asian ajaisi, jos Saimaan risteilyllä tarjottaisiin muikkukukkosiivuja ja korvapuusteja perinteisenä suomalaisena aamupalana. Perinteisiä ja suosittuja ruokiahan ne ovat, mutta eivät välttämättä joka perusjampan aamupala.

Great Ocean Roadin tärkeimpiä nähtävyyksiä on 12 Apostolia, alkujaan 12 hiekkakivipaatta, jotka törröttävät majesteettisina merenrannassa. Näistä neljä on viime vuosina romahtanut eroosion selättäminä, ja jäljellä on enää kahdeksan. Mutta näyttäviä olivat, samoin kuin muutkin merenrannan maisemat. Great Ocean Roadin taika lienee siinä, että reitti tosiaan kulkee aivan merenrannassa, ja näkymät ovat jatkuvasti kiinnostavia. Täällä WA:ssa näkee ihan yhtä hienoja - ja tyhjempiä eli vähemmän turistien kansoittamia - rantoja ja kalliomuodostelmia kuin Victorian reitillä, mutta niille päästäkseen on ajettava vähemmän idyllisiä teitä pitkin. Esimerkiksi tie Perthistä Albanyyn (jossa siis iso osa näistä upeista maisemista on) suuri osa reitistä kulkee liian sisämaassa merinäköalojen katsastukseen, vaikka kartalla tie näyttääkin menevän merenrantaa pitkin. WA:laisen näkökulmasta sanoisin, että ehkä - ihan vain ehkä - lentolippua Victoriaan ei kannata ostaa pelkästään Great Ocean Roadia varten, kun omillakin kulmilla on yhtä upeita näkymiä. Mutta jos sinne Victoriaan asti on hankkiutunut, on Great Ocean Road mielestäni pakollinen nähtävyys.

Loppureissusta ei olekaan mitään painonkestävää kerrottavaa, ruokamyrkytys tuntuu juuri siltä miltä kuulostaa (en tiedä mistä nappasin sen) ja nuha on kaikilla varmasti yhtä tuskaisen turha kokemus. Mutta Melbourne jätti hyvän vaikutelman ja ehdottomasti tulen visiteeraamaan uudelleen. Muuttaisinko sinne, kuulen uteliaiden kysyvän ruudun takana, kuten täällä live-elämässäkin. Hmm... [uskallanko tunnustaa, että joo] - - - tuntuu, että tänne Perthiin kotiutumiseksi minun on ollut nähtävä vaivaa, on ollut tietoisesti etsittävä syitä, miksi pitäisin Perthistä. Ja nyt kun olen sitä vaivaa nähnyt, ja matkalla onnistuneesti tutustunut mahtaviin ihmisiin täällä ja saanut ihanan ystäväpiirin ympärilleni, en raaski tätä maalaiskaupungin meininkiä heittää poiskaan. Ihan kuin Perth olisi juntti maalaisserkku, ei kauhean suosittu, mutta jossa on rakastettavia piirteitä, kun aikansa tutustuu ja hellyydellä katselee. Nyt paikalle ilmaantui se kaikkien suosima kaupunkilaisserkku Melbourne, Mr Maailma-kisojen (Most Livable City eli maailman asuttavin kaupunki-listauksen) voittaja vuodelta 2012, ja vaatii rennolla ja mutkattomalla tavalla huomiota osakseen. "Kaikkihan minua rakastavat, mikset sinäkin?" On kierolla tavalla parempi asua siinä "huonommassa" vaihtoehdossa, koska silloin jäljelle jää paikka, jossa on kiinnostava ja hauska käydä lomailemassa. On jotain, mitä odottaa :)

Ja koska en näin illankähmässä jaksa sommitella näitä kuvia niihin postauksiin, joihin ne kuuluvat, Melbournen-keikka yhdessä ja samassa läjässä olkaapa hyvät.

Yllä ja alla: katunäkymä maailman parhaaksi äänestetyn kaupungin kaduilta.

Tulossa China Towniin. Jotenkin seinän haalistunut teksti kiinnitti huomion, samoin itähenkiset katulamput.

Melbournen kaupungintalo kukkaistutuksineen. 

Varjoisilta kujilta. Varjoisilla kujilla ei ollut viileää kylläkään, reissuni aikana Melbournea koetteli tukahduttava lämpöaalto, kolme päivää yli neljässäkympissä.

Hyvä idea Melbourne Central - metroasemalla. Tuo kirja, vie kirja. Kansalaiskirjasto.

Arkkitehtuuri Melbournessa on leikkisää ja innovatiivista. Kuka niitä suoria viivoja jaksaa piirrellä Autocadilla.

Melbourne Central, aseman kellotorni ja kupoli.

Melbourne Exhibition Hall, museoitu näyttelyhalli (ei kylläkään yleisölle auki kuin pyynnöstä) puutarhoineen.

Queen Victoria Market - kauppahalleilla oli pakko käydä pyörimässä. On siellä vipinää ja tavaraa. 

Ainoa säästynyt esine eräistä Victorian metsäpaloista Melbourne Museumissa. Tulisija, josta koko palo sai alkunsa. (Liekö autenttinen vai kopio, taulu ei kerro).

Museon sisälle on tuotu pieni pala Victorian metsiä. Tyhjät rungot markkeeraavat palaneita runkoja, metsäpalot ovat alueella yleisiä.

Yllä ja alla: Melbourne Museum.

Hienoja moderneja kosketusnäyttöjä oli museossa, muinaishistorialliset elukat sai pyörimään miten päin vain.

Yllä ja alla: Carlton Gardens museon ja Exhibition Hall'in ympärillä, Melbournen keskustan koillislaidalla.

Yllä ja alla: South Bank, Melbournea halkovan Yarra-joen etelärannalta. Suosittua kävely-, ravintola-, ja kahvila-aluetta.

Melbournen yliopiston kampusaluetta. Arkkitehtuuri yllättää täälläkin. Mix'n'match.

Pällistelyä 320 metriä korkeasta Eureka-näköalatornista.

Eureka-tornin lasilattiainen parveke, alla tyhjää ja 320 metriä pudotusta. Hämmentävästi jokainen mies, joka koppiin astui, alkoi välittömästi talloa ja polkea lattiaa kokeillakseen, kestääkö se. Entäs jos pettäisikin hyppyjen voimasta?

Sattui pilvinen sää Great Ocean Roadille. Ihana viileys Perthin lämpöaallon (yli +40 viikon) ja Melbournen lämpöaallon (yli +40 kolme ensimmäistä lomapäivääni) jälkeen!

Populaa riittää matkalla kuvaamaan 12 Apostolia.

Ne kuuluisat 12 - nykyään 8 - Apostolia.

Hyville kuvauspaikoille sai jonottaa.

Ja tällaisia kuvia terassilta saa.

Kuin meren vahtitorni.

Joillain näköalapaikoilla pääsi rannalle asti ihastelemaan.

Matkalla rannalle, 88 askelmaa. Tämä oli eri paikka kuin 12 Apostolia, siellä ei rannalle ole reittiä.

Kaunista.

Tervehdys, aurinko! Eipä olla nähtykään kuin vain joka päivä!

Yksi rantapoluista.

Tyrskyjä auringossa.

Salainen rantapoukama. Ei tosin niin salainen, taustan valkeat tasot ovat bussien kattoja ja pisteet rannalla turisteja.

Melbourne, paiva 3

Lahtihan tama Melbournessa ruokailu ja kahvittelu viimein oikealla tavalla kayntiin. Satuin huomaamaan, etta majapaikkani sijaitsee kahden korttelin paassa Seven Seeds-kahvilasta, joka on ainakin Melbourne-oppaan mukaan suorastaan aamiaiskulttipaikka - palkittu kaupungin parhaasta aamupalasta ja kahvista naes. Seven Seedsia ei vahingossa loyda, silla se on hiljaisella asuinkerrostalokadulla Berkeley Streetilla, jolla ei ole oikeastaan mitaan muita liikkeita. Aamu lahti hyvin kayntiin tomaatti-avokadosose-pinjansiemenpaallysteisilla hapanleipa-toasteilla, lasillisella tuorepuristettua omena-karpalomehua seka kupillisella hyvaa mustaa kahvia. Jalkikateen kahvilasta lukiessani tosin huomasin, etta sita arvostellaan kalleudesta ja turhasta hypetyksesta. Jos olisin todellinen ruokahifistelijamatkailija, olisin jo osannu etsia ne tuntemattomat helmet, joista viralliset oppaat eivat tieda mitaan. Mutta tyytyvainen olen trendikkaasti karuun Seven Seedsiin.

Kavin tanaan myos Eureka Towerissa - kuulemma etelaisen pallonpuoliskon korkein nakoalatorni - , seka National Gallery of Victoriassa eli Melbournen taidemuseossa, joista lisaa toisena paivana. Nyt ei aivotoiminta riita tarkkaan faktalajitteluun, takana on kaksi paivaa yli 40 asteen helteessa ja silti tinkimatta patkaakaan nahtavyyskierrossuunnitelmista. (Ehka hieman jaarapaista, myonnan, mutta kerranhan taalla vain ollaan kunnes ollaan toisenkin kerran!). Joten tyydyn palpattamaan mieleen pulpahtavia ajatuksenpoikasia siina jarjestyksessa, kuin tulevat.

Olen yleensa suoranainen hannuhanhi, silla tuntuu, etta asiat vain jarjestyvat tai ainakin tielleni osuu pienia ja joskus isompiakin onnenpotkuja ihan toivomatta. Taalla Melbournessa asiat ovat toisin. Jostain kumman syysta jokaisessa vaihtoehto a vai b tilanteessa olen valinnut - vaarin. Esimerkki eiliselta. China Townissa pohdin, menisinko syomaan herkkuruokaani green currya vietnamilaiseen paikkaan, vai kanaa japanilaiseen paikkaan. Paadyin leivitettyyn broilerinleikkeeseen eli torikatsuun. Olen ylpea japanin aantamisestani, olenhan opiskellut japania sentaan parin alkeiskurssin verran. Torikatsu, tilasin tiskilta. Eteeni tuodaan ruoka, jollaista en ole japanilaisessa ravintolassa koskaan nahnyt: tarjoilija ilmoittaa ylpeana, etta tassa on tilaamanne currykatsu, neiti. Lautasella on kanapalanen aklossa currykastikkeessa. En tieda, tekivatko oikein asiakseen minulle kummallisen sekasikioruuan, kun luulivat, etta lankkari haluaa fuusioaasialaista. Olipa ehtaa japanilaista tai ei, pahaa se oli, ikava kylla!

Tanaan puolestaan ajattelin, etta ajelenpa huvikseni hieman ratikalla, kun kerran eilen menin ostamaan koko viikon turistikortin joukkoliikenteeseen. Hyppasin ensimmaiseen ratikkaan, joka kohdalle sattui, kyseessa oli numero 5. Taulussa luki, etta Melbourne University. Kampusalueet ovat aina kiinnostavia, joten ajattelin, etta ajanpa paatepysakille saakka katselemaan Melbournen yliopistoaluetta. Kun ratikka oli sytkyttanyt hyvan matkaa kaupungista ulos, alkoi arveluttaa, etta olisiko Melbourne, kunnianarvoisa historiallinen kaupunki, aikoinaan perustanut yliopiston nain kauas muusta asutuksesta...? Kannattaa lukea sita reittikarttaa ennen koko linjan paasta paahan ajamista, opimme. Melbourne University oli nimittain se toinen paatepysakki tai tassa tapauksessa lahtoasema aivan hotellini vieressa - kavinhan siella jo eilen kavelemassa! En tajunnut, etta SE yliopisto ja TAMA ratikassa mainostettu yliopisto olivat yksi ja sama asia. Kun ymmarsin erheeni, hyppasin ensi tilassa ratikasta ulos ja vaihdoin kadunpuolta odottaakseni takaisin kaupungiin kulkevaa ratikkaa. Nakomatkan paassa ratikka pysahtyi ja jai odottamaan. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Ei ole todellista, ajoin paatepysakkia edelliselle pysakille, ennen kuin tajusin jaada kyydista. Nolona nousin takaisin samaan ratikkaan, kun se lopulta nytkahti uudelleen liikkeelle ja palasi samoja raiteita takaisinpain. Tasta(kin) tarinasta voisi joku ajatella, etta miten olen koskaan onnistunut yksin matkustamaan missaan ja miten ylipaataan olen paassyt Australiaan asti asumaan. Tuurilla, sanoisin.

Ja takaisin ruokaan. Seven Seedsissa syoty aamupala heratti myos arvostamaan Perthia aivan uudella tavalla. Ei siella niin paljoa jaljessa ollakaan, kuin yleinen mielipide uskoo! Olen syonyt ihan yhta maistuvan luomuaamupalan Fremantlessa kasvisruokakahvilassa, joka on ilmeisesti suurille massoille toistaiseksi tuntematon helmi (ja jonka nimea en tahan hataan muista). Kahvista sen sijaan en uskalla vannoa, silla kahvituntemukseni on samalla tasolla kuin viinituntemukseni. Tilaan kumpaakin tekniikalla 'lasillinen, kiitos', tai 'kupillinen mustana, kiitos', sen sijaan, etta osaisin pyytaa rypaleen, alueen, vuoden, pavun tai paahtoasteen mukaan. Oppia ika kaikki, ehka viela paasen sellaisenkin tietotaidon herrattareksi tassa kahvin ja viinin luvatussa maassa.

Ruuasta puheenollen, talla reissulla sympatialukemani kaikkia kala-, pahkina- ym. allergikkoja, seka kasvissyojia kohtaan on piikannut uuteen ulottuvuuteen. En ole koskaan ennen joutunut uhraamaan ajatustakaan sille, miten vaikeaa on olla varma, etta saa valtettya jotain ruoka-ainetta. Maitoallergiani on aitynyt sen verran pahaksi tassa vuosien 'in denial'-elaman jalkeen ("en ma voi allerginen olla, ainakaan pahasti''), etten sieda enaa edes voita tai mitaan maitorippusia. Joudun vahtimaan ihan uudella tarkkuudella, mita mistakin ruuasta elimistooni pullahtaa. Esimerkiksi eilinen lounaani, tandoorikana-wrap sisalsikin yllatystaytteena maitorahkakastiketta, minka huomasin liian myohaan. Myos soijamaito vaahdotetaan/kuumennetaan nakojaan samalla suuttimella kahvikuppiin kuin normimaito, joten ainoa varma vaihtoehtoni on musta kahvi kahviloissa. Seven Seedsissakin pyysin juustottoman version aamupalastani, mutta eikos ensimmainen poytaan tuotu lautanen pyoriskellyt fetajuustossa, jonka siis olin pyytanyt jattamaan pois. Eikun lautanen takaisin keittioon ja uusi versio tilalle. Nyt kasvissyojaystavien tarinat mummolareissuista, joissa mummo tarjoaa lihakeittoa, josta lihapalat on noukittu pois, saavat aivan uutta henkilokohtaista kosketuspintaa.

Huomioita Melbournesta, paiva 2

Melbourne on paljon vihreampi ja lehvaisempi kaupunki kuin Perth. En tieda, ovatko kaupungin puut vieraslajeja vai kotoperaisia, mutta kaupungin katuja reunustavat jonkinsortin vaahterat, lehmukset ja jalavat, tarjoten todella tervetullutta varjoa jalankulkijoille. Perthissa kaupunkipuut (ja kaikki muutkin puut) ovat enimmakseen eukalyptuksia, viikunoita ja palmuja. Melbournen yleisfiilis on jotenkin 'pohjoisempi', vaikkei kaupunki Perthia sanottavasti pohjoisempana olekaan (vai onko ollenkaan?). Johtuu ainakin minusta juuri tasta eri puuvalikoimasta. Perthissa henkii jonkinlainen eramaan ja villin lannen eksotiikka (ja paikoin ihan vaan silkka rumuus, jos sattuu oikein 70-lukuvoittoiselle rakennusalueelle).

Lahestulkoon jokainen, jolle kerroin tulevasta Melbournen-matkasta, hihkaisi saman tien: tulet rakastumaan siihen kaupunkiin, se on niin vetovoimainen - paljon eurooppalaisempi kuin Perth! Eurooppa ei itse asiassa tule itselleni mieleen vaan pikemminkin Toronto. Johtunee ainakin osittain siita, etta kummankin kaupungin rakennushistoria paaosin alkaa samalta vuosisadalta, 1800-luvulta. (Keski- ja Etela-)eurooppalaisissa kaupungeissa on viela paljon enemman kerroksia ja historiaa. Itselleni tulee myos mieleen Tallinnan satama-alue, se seutu, jonka vanhaan rakennuskantaan on ilolla ja huoletta yhdistelty taysin uutta, modernia ja kekseliasta. Taallakin arkkitehtuuri on leikkisaa ja ennakkoluulotonta yhdistelya. Vaikken Euroopassa luulekaan olevani, toinen osa hihkaisusta oli totta. Kylla vain, olen sita mielta etta: Melbourne, olet ihana.

Toinen valiton huomio on, etta hanavesi maistuu taalla hyvalle. Ei kloorinmakua, ei ummehtunutta lammenmakua. Kotona odottavaa filtterihanaa ei tarvitse taalla ikavoida. Myos vessanpontot on suunniteltu jarkevammin, ja ne kayttavat todella nuukasti vetta. Mika lie perthilaisilla rakennuttajilla ja rakentajilla, kun yha edelleen jopa sikalaiset vedensaastopytyt tuntuvat lotraavan enemman kuin taalla.

Ensimmaisen puolen tunnin aikana kadulla olin ehtinyt kuulla englannin ja eri Aasian kielien lisaksi venajaa, saksaa, ranskaa, espanjaa, ruotsia ja suomea, seka Kill Bill'n vihellystunnarin seuraamassa itseani, jaiks. Tanaan Queen Victoria Marketeilla - takalainen laaja ja historiallinen, yha vilkkaassa toiminnassa oleva kauppahallirykelma - jostain syysta huomioni kiinnittyi kolmeen kaverukseen, jotka nayttivat erityisen paljon turisteilta. Turistejahan tassa on itse kukin ja kaupunki pursuilee turisteja, mutta jostain syysta nama kolme matkaajaa - kaksi poikaa ja tytto -, erottuivat joukosta kameroineen, tunnollisine lierihattuineen ja jarkevine matkustusvaatteineen. Ohi kulkiessa kuulin, etta ehtaa savoahan he puhuivat. Perthissa olisin mennyt juttusille, mutta taalla tuntuu, etta toisten suomalaisten kohtaaminen ei ole niin ainutlaatuista. Namakin olivat jo kolmannet suomalaiset taallaolovuorokauteni aikana. Perthissa tapasin sattumalta kadulla ensimmaiset suomalaiset muistaakseni puolen vuoden oleskelun jalkeen.

Tasta matkakertomuksesta uhkaa tulla varoittava esimerkki siita, mita taalla ei pida tehda. Victoria Marketin kierroksen ja aamupalan jalkeen nimittain sain hyvan idean hypata ilmaiseen ratikkaan, joka kiertaa keskustan ympari. Mika kateva tapa saada kokonaiskuva kaupungista, ja saastaa jalkoja tassa lahes +40 asteen helteessa! Luulin tulleeni tanne helletta pakoon ja taisin tuoda sen mukanani, huhhahhei. No, eivatpahan harmita ne eilen ostamatta jaaneet sukkahousut. Mikaan asia ei voisi kiinnostaa vahempaa juuri nyt kuin sukkahousut. Mutta takaisin ratikkaan. Se nakojaan kulkee vain yhteen suuntaan. Maaranpaani Carlton Gardens ja Melbourne Museum olisivat olleet kaksi pysakkia painvastaiseen suuntaan, mutta lahdin siis koko kaupungin ympari vievalle kierrokselle puolivahingossa. Eipa hataa, onhan tassa aikaa turisteilla. Ei vaan kaynyt mielessakaan, etta heritage cart eli museoratikka on pikkuisen kuuma, ilman ilmastointia, kaikki rappanat ja ikkunat kiinni, tayteen pakattuna (kylla vain, puolet ajasta minulla oli jonkun kyynarpaa naamassa tai laukku suussa ihmispaljoudessa istuessani).

Tekonahkapenkki hautoo viela mukavasti kropan koko taustapuolta. Sitkutin kuitenkin koko reitin (45 minuuttia) paamaaraani saakka, vaikka joka toisella pysakilla tekikin mieli rynnistaa mielipuolena, suu janosta vaahdoten pihalle ja huutaa VETTTTTAAAAAA JA AKKKIIIAAAA! Oli sentaan vesipullo mukana. Itse asiassa rynnistinkin lahestulkoon kuvailemallani tavalla ulos paatepysakillani, silla olin ainoa ulosjaaja, ja jouduin survomaan itseni kyynarpain ja polvin ulos sillipurkista. Ei aavistustakaan, minne kaikki muut olivat matkalla, silla kukaan ei tuntunut jaavan millaan pysakilla pois: kyytiin pakkasi vain jatkuvasti lisaa ihmisia, lastenvaunuja, perassavedettavia ostoskarryja, videokameroita jne.

Carlton Gardens oli kuitenkin nakemisen arvoinen lehvastoinen, varjoisa, siisti puisto, ja Melbourne Museum sitakin tervetulleempi ilmastoitu mekka. Museon nayttelyt on hyvin suunniteltu ja toteutettu, siella oli perati interaktiivisia kosketusnayttoja, joilla pystyi pyorittelemaan muinaismerien trilobiitteja (animoituja tietenkin) ympari, ja tutkimaan niita joka kulmasta. Museosta loytyy dinosaurusten luurankoja, liuta kaikenlaisia taytettyja elaimia, seka tietoa ihmisen anatomiasta ja psykologiasta. Nayttely mielen ihmeista ei tosin itseeni kolahtanut, koska se koostui lahinna luettavista infotauluista - museonayttelyjen esitystapa, jonka saisi mielestani jo karsia historian hamariin. Yleensa minka tahansa asian esittaa kiinnostavammin kuvin, videoin, esinein... ja jattaa se kirjoitettu sana vahemmalle.

Museoon kuuluu kiinnostava Forest Gallery eli Metsagalleria, pieni palanen Victorian metsia. Olen jostain syysta todella ihastunut sisapuutarhoihin ja kasvihuoneisiin, ja tama museon sisalle rakennettu 'aito metsa' oli lempikohteeni. Metsapolulle paasee lyhyelle kavelylle myos museon takapihalle. Jos ei ole aikaa tai mahdollisuutta paasta tutustumaan oikeisiin metsiin, antaa tama pieni palanen edes vahan tuntumaa, millaista taman maankolkan luonnossa on. Museossa olisi myos Melbournen suurin 3D-teatteri, ja olisi houkuttanut jaada katsomaan Hobitti-elokuva. Sita olisi kuitenkin pitanyt odotella yli kaksi tuntia, joten ehka palaan joku toinen paiva (vain osittain ilmastoinnin houkuttelemana!).

Melbourne, paiva 1

Matkaloki. Melbourne, paiva 1.
Blogisivusto vaihtoi pyytamatta ja yllattaen itse itsensa ranskankieliseksi, mutta onneksi tata alustaa on tullut kaytettya jo riittavan kauan, etta huteralla kouluranskalla tunnistan, mita nappulaa klikata, jotta taman tekstin saa ulos. Hotellin kone ei osaa skandinaavikirjaimia, joten ilman aan ja oon pisteita mennaan. Blogikin kansainvalistyi saman tien kun lensin ulos Perthista! Ja matkaan.

Lentokenttabussiin klo 7.30 lahestulkoon kotipihalta, miten katevaa. Bussimatka vie melkein tunnin, bussi 37 kiertelee Perthin lahioita antaumuksella. Kentalla ketaan ei kiinnosta toilettilaukkuni, jonka 100 ml kokoisia nestepakkauksia yritan tarjota naytille matkatavaratarkistuksessa. 'Onko siella hiuslakkaa tai spray-deodoranttia? Ai ei, no anna menna sitten. Nesteet on okei'. Ahaa, ei ne ole muilla kentilla olleet? Mutta asia selva, sitten koneeseen. Ensilentoni Virgin Australialla. Olin buukannut onnellisena vahinkona erityispaljon jalkatilaa sisaltavan penkin. Kiva! Ilmastointi on tietenkin taysilla, kuten aina lennoilla. 'Anteeksi, voisinkohan saada huovan?' 'Taalla turistiluokassa ei valitettavasti ole tarjolla peittoja.' Aijaa, no onneksi olen sisukas. O-l-e-n  s-i-s-u-k-a-s... paleleelllleeeeeee!

Vieressa istuva aasialaistytto livahtaa heti koneen noustua vessaan. Esimerkkia seuraten nousen ylos ja alan ujuttaa laukkuani alas ylahyllylta, jotta saan sielta hupparin, eihan tata kylmyytta kesta suomalainenkaan. Lentoemanta syoksahtaa torumaan: 'Penkissa on istuttava, kunnes turvavyon merkkivalo sammuu'. Muttamutta... 'Ei mitaan muttia, tama on omaksi turvaksesi', lentoemanta melkein tyontaa minut takaisin penkkiin ilman huppariani. Kaivelen sen myohemmin, katson vaikka odotellessa telkkaria. Nayttoruutu tosin on rikki minun penkissani. Ei haittaa, mukana on hyva kirja, Nigel Marshin Overworked and Underlaid (ylityollistetty ja aliarvostettu) - ei henkilokohtainen tuntemukseni kyllakaan, mutta sisaltaa humoristisia tositarinoita elamantaitokirjoittajaksi heittaytyneen entisen toimitusjohtajan arki- ja perhe-elamasta. Lukaisen tasta pari lukua lisaazzzzz....

'Saisiko olla kasvis- vai lihavaihtoehto?' Oho, mitenkas mina noin torkahdin. Kasvisruoka, kiitos. Trooooot, vaara valinta. Kasvisruoka on pastaa, siis kaksi kourallista pennepastaa ketsupilla tomaattikastikkeella, paalla hippunen parmesaania. Onneksi sentaan vain hippunen, maitoallergiani huomioiden. Vierustoverini syo hyvalla halulla maukkaan nakoista lihacurrya. Kone laskeutuu Melbourneen melkein saman tien lahdon jalkeen, tuntuu, koska edelliset lentomatkani ovat kumpikin olleet Suomeen, ja kestaneet vuooorookaauuusiiiaa - no joo, todellisuudessa 22 tuntia, mutta se on lahella vuorokausia, monikossa. Perthista Melbourneen singahtaa kolmessa tunnissa. Olen buukannut ennakkoon kyydin hotellilleni, kentalta lahtee Skybus, joka vie Melin etelaiselle bussiasemalle (lieko rautatieasemakin?), josta pienemmat shuttle-bussit vievat kyytilaisia tarpeen mukaan keskustan hotelleihin. Hotellini on ihan Victoria Markets'in kupeessa, sinne heti huomenaamulla! Mutta nyt  heti tutustumaan edes lahikortteleihin. Vaikka lentoni lahti aamuyhdeksalta, on Melbournessa kello jo yli viisi, kun paasen hotellihuoneestani kadulle. Aikaero, kolme tuntia, haukkaa palasen paivasta.

Mahtavaa, taalla olen, Australian ruuan ja juoman paakaupungissa! Hyvia kahviloita, tunnettuja ravintoloita, valtava kirjo erilaisia keittioita ja ruokakulttuureja... namnamnam. Hirvea nalka. Siitahan on muuten jo tunteja, kun soin pastalounaani. Ja sita ennen soin vain pari leipaa ja banaanin aamupalaksi. Hirrrrrvvvveeaa nalka. Hirvea. Hirhirhirhir... toisella puolen katua on nakojaan korealainen, thaimaalainen ja japanilainen ravintola. Hmm, seuraavista valoista yli siis. Oho tassa kohdallanihan on Nandos! Kanaa ja akkia. Ja ranskiksia. Annos tulee poytaan parissa minuutissa. Ranskikset ovat haaleahkoja. Pitaisiko valittaa? Ei ole aikaa, NALKA. Kana on sitkeaa. No onpas kurja alku ruokapaakaupungilta. Ensimmainen valinta meni selvastikin pieleen, oma moka, mitas menin. Edes Nandos-kanta-asiakaskorttini ei kelvannut. 'Tama kampanja on vain WA:n asukkaille', myyja toteaa, kun tyrkytan korttiani. Hmhm, syodaankohan WA:ssa poikkeuksellisen paljon kanapikaruokaa siis....?

Jatkan Elizabeth Streetia alaspain kohti joenrantaa. Tuossahan on kivannakoinen kahvila, taidan juoda kahvikupillisen. Ja porkkanakakkupaloja... yksi mulle, kiitos. Ai tamahan taitaa muuten olla joku ketju. Hudson? En ole kuullut. Kahvi ja kakku tulevat poytaan. Porkkanakakku on kuivaa, ja tuorejuustopaallyste kelmeaa. Hmm, mites muuten menin taas ottamaan juustoa, vaikkei pitanyt? Kahvi maistuu pannunpohjilta suomalaisella huoltoasemalla ja soijamaitokin nayttaa juoksettuneelta. Kaksi epaonnistunutta valintaa perakkain, uskomatonta! Huomiselle googletan Urbanspoon-nettisivulta suositellut ja suositut vaihtoehdot, tama selva! Poikkelehdin kaduilta toiselle, paadyn vahingossa Chinatowniin. Upeita nakymia, taalla olisi varmasti hyvia ruokapaikkojakin. Pitaakin kayda vessassa valilla, tuossa on sopivasti ostari. Target Center, ahaa. Takalainen keskus-Anttila siis. Vessa unohtuu, kun mieleen tulee, etta pitanee ostaa sukkahousut: taalla Melbournessa on paljon viileampaa kuin Perthissa. Vain +21, kun Perthissa koko viime viikko pyyhki yli neljassakympissa. Eivat muistuneet sukkahousut mieleen pakatessa yhtaan kertaa. Targetista niita saa, joten sisalle mars.

Hetkinen, taallahan on eri valikoima kuin Perthissa. Kivannakoisia vaatteita tuossa (omatunto kolkuttaa, etta et kai aio tuhlata matkabudjettiasi Targetiin, samaan halpistavarataloon, jonne paaset Perthissa milloin vain, vaikka lounastauolla?) Omatunto, vaikene. Kavaisen akkia vaan sovittamassa. Sovituskopissa huomaan, etta yliannostus hiilareita - joita en yleensa nain paljoa syo - seka ei-niin-laadukas kahvikupillinen ovat tehneet tehtavansa. Murruuroououraour. Oliko se mun maha joka vinkas? Akkia etsimaan yleisovessaa. Vessa on ostarin toisessa kerroksessa, siella on perati kaksi koppia. Kopissani ei ole vessapaperia, onneksi olen oppinut tutkimaan asian ennen asioinnin aloittamista. Viereisesta kopista kuuluu: 'Oletko siivooja? Taalla ei ole vessapaperia.' Aikun kiva. En ole siivooja, valitettavasti. Kun lahden kiireella vessasta etsimaan toista, kuulen epatoivoisen aanen huutavan peraani: 'Jonkun pitaisi kertoa jollekulle, ettei taalla ole paperia!' Totta, mutta se joku en voi olla nyt mina, oma hata lahempi hata. Seuraava ostari tarjoaa helpotuksen, Melbournen paarautatieasema. On muuten siisti, moderni, hieno. Vahan samalla idealla kuin Helsingin Kamppi, eli bussiasema on yhdistetty uuteen kattavaan ostoskeskukseen. Ehka tama oli vain vatsalaukkuni kiero juoni jattaa Targetin vaatteet sovituskoppiin ja saastaa rahani johonkin uniikimpaan. Melbournella on shoppailukaupungin maine, ja bongaankin monta kiinnostavaa putiikkia jo Swanston Streetilta,Elizabeth Streetin suuntaiselta rinnakkaiselta keskuskadulta.

Yleiseen vaelteluun menee paljon enemman aikaa kuin huomasinkaan. Kun paasen hotellille, kello lahenee jo puolta yhdeksaa. Ilta on hamartynyt. Aika vetaytya yopuulle iltapalani, omenamehun ja kuivattujen mangolastujen kanssa. Lahikioskista ei taman kummempaa ruokaa irronnut, mutta parempi tamakin kuin sipsipussi ja pullo kokista, joita hotellin automaatista saisi. Unten maille ja aamulla ylos uusin voimin ja kamera ojossa! Kuvat joudun postaamaan jalkikateen, silla muistikorttiani en saa tahan hotellin koneeseen ujutettua.

Uusi vuosi ja viisumi

Uusi vuosi, uudet kujeet. Onnea kaikille matkaan vuodelle 2013! Vielä sen verran menneen vuoden asioita, että miten viimeistellään State Sponsored (190) viisumin saanti.

Pysyviä oleskelulupia, PR (permanent residency) voi tänne hakea useaa eri reittiä. Ihan viimeisimmistä uutisista en ole perillä, mutta ennen oli esimerkiksi Australian oppilaitoksista valmistuneille reitti, josta sai haettua pysyvää viisumia aussitutkinnon suorittamisen jälkeen. Tämä väylä on ilmeisesti ainakin osittain tukittu, koska sitä pitkin maahan pullahteli väkeä, jotka hädin tuskin puhuvat englantia. Tutkinto on täällä kauppatavaraa ja jos on varaa maksaa lukukausimaksuja riittävästi, tutkintotodistus on lopulta taskussa ja portti pysyvään oleskeluun auki. Ilmeisesti osa oppilaitoksista (yliopistot, TAFE eli ammattiopiston ja ammattikorkeakoulun sekoitus) eivät ole olleet turhantarkkoja, millainen kielitaito tutkinnon läpäisseillä on. Simppeli perusenglanti luokkaa I have a dog, the dog is black on enemmän kuin riittävää antia monelta, näköjään. Jäljellejääneet väylät ovat ns. independent viisumit, eli ilman sponsoria haettavat, sekä sponsoroidut viisumit, eli joko työnantajan, puolison, lähisukulaisen tai osavaltion kautta saatavat.

Sponsorointi tarkoittaa eri asiaa eri yhteyksissä. Työnantaja 'sponsoroi' siten, että palkkaa sinut ja järjestää työluvan. Mitään erillistä stipendiä tai tännemuuttorahaa ei sponsorointi tarkoita. Aussipuoliso tai -sukulainen, tai täällä pysyvällä oleskeluluvalla oleva partneri tai sukulainen voi sponsoroida ulkomaalaisen tänne lupaamalla pitää tästä huolta ja elättää, jos tulija ei itse heti löydä töitä ja toimeentuloa. Puolisoksi voidaan laskea sen jälkeen, kun puolisot ovat joko naimisissa tai de facto-suhteessa (avoliitto), jonka rajapyykkinä on yhden vuoden todistettu  yhteisasuminen (sekä liuta muita ehtoja, kuten 'aito suunnitelma yhteisestä tulevaisuudesta', jotain yhteistä omaisuutta/tili/laskuja, jne.). Osavaltion sponsorointi  tarkoittaa vain muuttolupaa tai kutsukirjettä, jota haetaan osavaltioilta erillisen byrokraattisen prosessin kautta - sponsorointi ei siis ole mitään rahallista tukea.

Sen jälkeen, kun viisumihakusysteemi muuttui heinäkuussa 2012, on State Sponsored-viisumista tullut hyvä ohituskaista pysyvään oleskelulupaan, jos osavaltion kutsukirjeen vain onnistuu saamaan. Kutsukirjeen haltijan viisumihakemus nimittäin aloitetaan käsittelemään välittömästi, kun taas ns. independent-viisumeiden käsittelyn alkamista voi joutua odottamaan jopa vuosia huonolla tuurilla. Itselläni on tämä osavaltion sponsoroima pysyvä oleskelupa. Sen ehtoihin kuuluu, että ensimmäiset kaksi vuotta Australiassa (viisumin myöntämisen jälkeen, huom.) tulee asua siinä osavaltiossa, joka viisumin sponsoroi eli minun tapauksessani WA:ssa. Olen asunut täällä jo puolitoista vuotta ennen viisuminsaantia, mutta tämä aika ei ainakaan teoriassa kuulu mukaan tuohon kahden vuoden ehtoon. Mutta kappas.

Viisumini mukana tuli infokirje, jossa kerrottiin, miten Australiassa ollaan ja eletään, mm. kerrottiin mahdollisista etuuksista kuten Medicare (paikallinen 'kelakorvaus')-systeemistä, jonka piiriin kylläkin jo kuuluin edelliselläkin viisumillani. Mukana oli myös tieto, että seuraavaksi on rekisteröidyttävä Department of State Workforceen eli Osavaltion Työvoimatoimistoon, jotta se kahden vuoden asumisvaatimusaika alkaa raksuttaa jossain systeemissä. Dept of State Workforce ei ole suomalainen työvoima- tai työnvälitystoimisto, vaan lähinnä infopiste, josta saa esitteitä eri koulutusmahdollisuuksista, ja jossa osavaltion sponsorointipäätökset tehdään. Toimiston viisumikäsittelyhaara on auki vain kolmena päivänä viikossa, kolme tuntia kerrallaan, eri kellonaikoihin eli esim. ma klo 9-12, ke klo 13-17 jne. Toimisto on ihan työpaikkani nurkalla, mutta sinne ei ihan noin vain piipahdeta aukioloaikojen takia. Soitin toimistoon ennakkoon ja kysyin, voinko tulla tänään rekisteröitymään. Virkailija mutisi vaikeana, että no tänään ei kyllä oikein mitenkään käy, kello on jo 11 ja suljemme klo 12. Minä siihen, että työpaikkani on kulman takana, olen siellä 5 minuutissa, hetkonen vaan! Johon virkailija, että eikun tule seuraavana aukiolopäivänä, olemme jo sulkemassa kun puoti menee kuitenkin jo tunnin päästä kiinni (!). Just.

Lopulta marssin ohjeen mukaan passin, viisumin ja infokirjeen kanssa toimistoon. Siellä odotti yllättynyt virkailija, joka ihmetteli, miksi tulin ja miksi sitä passiani tyrkytän, johan minulla on viisumi. Yritin selittää, että tämän maahanmuuttoviraston kirjeen mukaan minun pitää rekisteröityä täällä. Häkeltynyt virkailija otti passini, tutkaili sitä ja kirjettä, marssi sermin taakse, josta putkahti kohta takaisin - asia selvä. Varmistin kaksi kertaa, että onko minut nyt rekisteröity jonnekin kuten kirjeessä sanotaan. 'Kylläkyllä, joojoo, rekisterissä olet, minä -öhm - skannasin-, tai siis tuota noin merkitsin tämän passin tuonne- öö - tietokantaan'. - - - aha tämäpä oli vakuuttava selitys...? Eli ei ole aavistustakaan, olenko rekisteröity, ja onko kukaan muu State Sponsored viisumin saaja koskaan käynyt rekisteröitymässä, sen verran ällistynyt ainakin tämä virkailija oli. Epäilyttää, että jos muuttaisin heti huomenna Melbourneen (jonne muuten lennän lomalle huomenna!), kukaan ei saisi koskaan tietää ja vielä todennäköisemmin - ei välittäisi pätkääkään. Täällähän ei ole keskitettyä väestörekisteriä eikä osoitetietokantaa, joten käytännössä kukaan tuskin ikinä jäljittäisi liikkeitäni Australian sisällä. Maasta ulos lähtiessä tietenkin jää tieto rajalle. Liekö tämäkin sitä kuuluisaa länsi-Australian no worries = otetaan iisisti - asennetta.

Hyvää Uutta Vuotta täältä Perthistä! Alla kasinon ilotulitukset, Perthin kaupunki järjestää omat ilotulituksensa vasta Australia Day'na eli 26. tammikuuta.