Epäonnen perjantai

Huhhuh, takana on ehkä epäonnisin perjantai hetkeen. Piti oikein kalenterista tarkistaa, ettei kyseessä ollut 13. päivä. Ihme kyllä ei. Huono onni alkoi potkia jo torstaina, kun jouduin lähtemään töistä kotiin heti ensimmäisen tunnin jälkeen eitoivotun, mutta kylläkin tutun vieraan ilmaantumisen vuoksi - migreenin. Eipä olla aikoihin tavattu. Nyt ilmeisesti yhdistelmä stressiä ja poikkeuksellisen painostavaa ukkossäätä tuotti valitettavan tuloksen ja makasin koko torstain petin pohjalla, vain peruakseni hartaudella suunnittelun illanvieton ystäväporukalla. Majoitun tällä hetkellä väliaikaisratkaisuna ystäväpariskunnan luona ja osin kiitokseksi vieraanvaraisuudesta, osin "läksiäislahjana" Suomessa pian lomailevalle N:lle olin buukannut illaksi tyttöjen puuhaa, kuten ruokailua Iittalan ja Marimekon tuotteita myyvässä galleriakahvilassa, sekä viininmaistelua ns. trendibaarissa. Onneksi muu kaveriporukka sekä N saivat nämä toteutettua, kun itse makasinkin reporankana ukkosenpaukkeessa - johon en edes herännyt migreenilääkkeiden tokkuroittamana.

Perjantaina huono tuuri lähtee ykkösvaihteelle siitä, että olin perunut työpaikan yhteislounaan mutta peruminen ei ollut mennyt perille saakka jostain syystä, joten ennakkotilaamani lounas tuodaan minulle take away-paketissa. Tässä ei olisi mitään ikävää muuten, mutta olen jo syönyt lounaan, ja nyt joudun maksamaan $15 broileriavokadovoileivästä, jota en erityisemmin halua. No, säästetään illalliseksi. Kakkoselle kierrokset nousevat, kun joudun jahtaamaan jo kolmatta päivää erästä sihteeriä, jotta saan buukattua tarvittavan bisnestapaamisen. Kyseinen sihteeri on hädintuskin parikymppinen tyttönen ja selvästikin ensimmäisessä työpaikassaan ikinä, niin vaikeaa yhden tapaamisen lätkäiseminen pomon kalenteriin tuntuu olevan. Minun piti tavata pomo jo keskiviikkona - tämän tapaamisajan olin sopinut herra isoherran kanssa puhelimessa ihan suoraan, mutta miitinki oli yllättäen peruuntunut. Painelin sovittuna päivänä keskustan toiselle laidalle toimistoon vain kuullakseni, että sihteeri oli unohtanut soittaa minulle ja ilmoittaa, että tapaaminen on peruttu/siirretty. Tyttönen mumisi käsittämättömän paksulla wessimurteella, että tuotanoinenvoinut soittaa, siis soitin mutta jonotin, no siis en päässyt läpi, en saanut sinua kiinni jii än ee - valtavan uskottavaa, koska meillä työpaikalla on puhelinvaihde, joka on aina miehitetty, eli sinne ei tarvitse jonottaa. Ja minulle asti puhelu ei todellakaan ollut tullut. No ei mahda mitään, mokia sattuu, siirretään tapaamista.

Olin yrittänyt varata uutta aikaa keskiviikon ja torstain kuluessa, ja ei vaan onnistunut niin maan millään. Milloin sihteerillä oli kone kaatunut, milloin ei auennut kalenteri, milloin ei tiennyt, milloin pomolle sopisi... Uhhuh. Vihdoin saan perjantaiaamuna ajan löytyä lukkoon perjantai-iltapäivälle. Luonnollisesti kyseinen tapaaminen menee aivan penkin alle. Kaikki kyllä sujuu kohteliaasti ja asiallisesti, mutta sopimusasioihin liittyvä tapaaminen tuottaa vain pettymyksiä tulokseksi. Huonotuurivaihteita lyödään lisää silmään, kun lähden töistä noutamaan vuokra-autoa viikonlopun aktiviteetteja varten. Perthissä ei jostain syystä saa vuokra-autoa mistään viikonloppuna, ainakaan tänä kyseisenä viikonloppuna, siis siten että auto noudetaan tai palautetaan joko la tai su. Jokaikinen toimisto kiinni, tai ei autoja vapaana. Ainoa lähde autontarpeeseen on lentokenttä. Tarkkaa nouto-osoitetta varten yritän soittaa perjantain mittaan autovuokraamoon, ei vastausta. Siispä googlaan Thrifty-autovuokraamon; jahas international airportilla.

Perthissä ei pääse kuin domestic-eli kotimaanlentojen kentälle bussilla (vie tunnin), ja sen jälkeen kotimaan- ja ulkomaanlentojen kenttien väli pitää taittaa shuttle-bussilla (vie vartin, bussin odotusaika poislukien). Hankkiudun kiltisti internationalille vain kuullakseni virkailijan toteavan, että ei heillä mitään autoa ole. International-kentän palvelut ovat ainoastaan lentäen saapuville matkustajille. Aijaa, eipä tästä lukenut mitään missään pienellä präntillä. Takaisin domesticille siis. Sitä ennen virkailija pyytää reseptin eli printatun kupongin maksusta. No eikös tämä puristamani paperi ole se? Ei kuulemma, tämä on vain varausvahvistus muttei maksukuitti. Virkailija kuitenkin neuvoo, että voin sähköpostittaa kupongin heille, koska minulla taatusti on se sähköpostissa. "Lähetä se vain kännykälläsi!" hän iloisesti ohjeistaa. Ööh, entäs jos on niin aataminaikuinen puhelin, että sähköpostin latautuminen kestää iäti? "Tuolla nurkan takana on kone ja ilmainen netti", saan ohjeiksi. Eikun meilaamaan ja domesticille.

Päästyäni domesticille vastassa on - Perthin asiakaspalveluperinteiden mukaisesti - teini-ikäinen kaikilla meikkipaletin väreillä maalattu ja tupeerattu tyttö, jolta puuttuu vain puhallettu purkkapallo suusta. Ei minulla mitään yleistä vastustusta ole teinityttöjä kohtaan, olenhan itsekin sellainen ollut, mutta nämä täkäläiset ovat jotenkin niin - öhöm - , tehottoman oloisia töissä ettei mitään järkeä. Tyttö mumisee kyllästyneenä jotain epäselvää, josta vihdoin käy ilmi, että hän ei pääse/saa käyttää firman sähköpostia printatakseen lähettämäni maksukuitin. Onneksi vieressä istuu vuoropäällikkö, terhakka ja puhelias aikuinen ihminen, joka alkaa selvittää asiaa. Meili on tullut perille, mutta he eivät saa sitä auki. No voi hyväntähen...

Nokkela täti keksii, että hän etsii maksuvahvistuksen autonvarausnettisivun kautta varaustunnuksellani, tattadaa ja siellähän se. Seuraava ongelma. Nettitarjous-buukkaukseni ei sisällä minkään valtakunnan vakuutusta. Okei, no otetaan vakuutus, koska pienikin naarmu pitää muuten kattaa omasta pussista. Nettitarjous ei olekaan enää erityisen edullinen. Ei auta itku markkinoilla, eteenpäin... Tässä ajokorttini - aiijjaaiiiijjaaaiiii! Onnistun sohlaamaan peukalon kynsivallin rikki lompakon korttireunamaan, sattuu, vuotaa verta. Alkaa ottaa päähän ihan todella. Aha että ei ole automaattivaihteista autoa jäljellä siitä huolimatta, että olen maksanut sellaisesta? En ole koskaan ajanut vasemmalla kädellä vaihdettavia vaihteita, perjantai-ilta alkaa hämärtää, illaksi suunnitellut aktiviteetit pitää perua, koska aikaa ei enää päivänvalolla olekaan, takana stressaava viikko ja olo on edelleen nuutunut ja vähemmän kirkas eilisen migreenin jäljiltä. Voihan prrrrkkrrrr..... ****.

Kuittinippu kourassa painelen kentän perukoille vuokra-autojen parkkipaikalle etsimään Thriftyn autorivejä. Perimmäisinä tietenkin. Virkailija parkkipaikalla ottaa paperini, kysyy kollegalta kyseistä autoa, etsitään hetki. "Valitettavasti tämän auton avaimet ovat tuolla autonpesupaikalla, kestää kymmenisen minuuttia, että haemme ne sinulle, pahoittelut", virkailija toteaa. Kun virkailijan auton perävalot katoavat parkkipaikan ulosmenoportista, lysähdän katukiveykselle. Itkettää. Joskus tuntuu, että olen aika kaukana kotoa. Tämä on juuri niitä hetkiä. Odotan ja odotan, aikoja sitten jäähtynyt ja varmaan mukavasti nyt bakteereja muhiva broilerileipä lojuu kassissa päällimmäisenä, rasva on tuhrinut muuta laukun sisältöä. Autonhaku on nyt kestänyt yli kaksi tuntia, auringonlasku rannalla vaihtuu auringonlaskuun lentokentän parkkipaikalla, perimmäisen auton kulmalla yksin nyhjöttäen. Viimein virkailija palaa takaisin avainnippua heiluttaen, "kovasti anteeksi tästä, oikein mukavaa loppuiltaa!" Thank you, no worries, vastaan täkäläiseen tapaan. No worries.
Niinpä.
Ala uskoa siihen, hop nyt.

Auto on vanhemmanmallinen Toyota Yaris. Ensikosketus vaihteisiin kertoo, että tätä autoa ovat ajaneet liian monet sellaiset ihmiset, jotka eivät Aussilassa epätavallista käsivaihteistoa ole eläessään nähneet saati käyttäneet. Vaihteet eivät tunnu menevän päälle ja kytkin luistaa. Ihan sama tässä vaiheessa, meikäläinenhän hankkiutuu perille vaikka väkisin. Olen printannut kartan määränpäähäni vain international-kentältä, koska sieltä luulin lähteväni liikenteeseen. Tuurilla ne laivatkin seilaa, joten tungen perjantai-illan liikenteen jatkoksi. Great Eastern Highway, täkäläisittäin Suuri Tukkotie, on tietöineenkin yllättävän väljä ja rauhallinen näin illankähmässä. Auto sammuu liikennevaloihin vain kerran, ja vasurilla pelaaminen ei yhtäkkiä olekaan yhtään vaikeampaa kuin oikealla. Jalat polkevat oikeita polkimia suoraan selkäydinkäskyillä, onneksi olen ehtinyt ajaa 95% tähänastisesta autoilu-urastani manuaalivaihteilla Suomessa ennen Aussilaan ja automaattivaihteisiin siirtymistä. Yllätän itseni: lähemmäs kahden vuoden bussiajelu-, ja ympäriinsäasumiskokemuksella navigoin sinne minne pitääkin, ihan ilman karttaa, reilussa vartissa, ajamatta kertaakaan harhaan. Hyvä minä :)

Yllä ja alla: autonvuokraamisen syy, lauantain retki Kalamunda National Park'iin eli Kalamundan (kyläkeskusta Perthistä n. 30 km. koilliseen) tuntuman luonnonpuistoon. Bibbulmun Track vie aina Perthistä Albanyyn saakka. Vaellettavaa koko polveilevalla ja merenrantaa pitkin mutkittelevalla reitillä kertyisi tuhat kilometriä. Autoillen Albanyyn on matkaa reilut 400 km.

Näkymiä Kalamunda National Parkissa.

Siellä se kotikylä siintää - näkymä Perth hills'iltä eli Perthin kukkuloilta (tuttavallinen nimi Darling Range-"vuori"ketjulle, olisikohan oikea suomenkielinen nimi vaara?)

Toissa meilla ja muualla

Tyopaivitys. Sisaltovaroitus. Seuraava sisaltaa yleistyksia ja paivittelya, joille ei ole tieteellista nayttoa tai todistuspohjaa. Pelkkia omia havaintojani, yhdistettyna muiden takalaissuomalaisten tai takalaisulkkareiden eli ei-aussien huomioihin.

Taalla on paljon enemman vakea toissa per tyopaikka tai tyotehtava kuin Suomessa. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa kuulemma on apulaisia, joiden tehtava on pedata pedit, nostella potilaita, auttaa vessaan ja suihkuun, jne. Nama apulaiset eivat ole hoitajia, eika heidan toimenkuvaansa kuulu laakkeiden annostelu tai mitkaan muutkaan hoitotoimenpiteet, siteiden vaihtoa lukuunottamatta. Toimistossa (ainakin julkissektorilla) on ihan eri maara admin- eli sihteerihenkilokuntaa kuin Suomessa totuin. Tyomailla nayttaa ainakin ulkopuolisen silmiin olevan niin paljon vakea, etta osalla on hyvinkin aikaa nojailla lapioon tai valvoa koko paiva, laskeeko vai nouseeko betoninvalmistukseen tarvitun vesialtaan vedenpinta paivan mittaan.

Kahviloissa porraa useampia kahvityolaisia tiskin takana, ja he kaikki ovat kylla kiireaikaan tarvittuja. Joissain kampaamoissa tyotehtavat on porrastettu niin, etta harjoittelija pesee asiakkaan hiukset, ’variteknikko’ varjaa, ja ’stylisti’ leikkaa hiukset. Mahdollisesti viela neljas henkilo kuivaa ja muotoilee kampauksen. Tama vaenpaljous tyopaikoilla on hyva hommeli, koska kaupasta loytyy aina myyja ja ravintolasta tarjoilija, jonka saa jopa kiinni, kun on asiaa. Suomessa loputtomia Prisman kaytavia yksin vaellelleena, myyjaa turhaan huhuilleena olen varsin kiitollinen tasta runsaammasta tyovaestosta. Mutta.

Peruswessi eli lansiaussi ei nayta ottavan vastuuta mistaan. Tyota tehdaan minimimaara, minimivastuulla, minimikiinnostuksella, minimimaaralla liikkeita. Jos mahdollista, tyota tehdaan osa-aikaisena (eika niina parina viikon tyopaivana saada nakojaan paljoakaan aikaan), jottei tarvitse liikaa kuluttaa vaivaa, aikaa ja energiaa rahanhankitaan. Tuli kampaajalla hiustenpesua odotellessani mieleen, etta mahtaako tama olla seurausta takalaisesta harjoittelija/tyossaoppimiskoulutuskulttuurista. Suomessahan tyoelamaan tullaan useimmiten korkeakoulututkinto taskussa, vahintaan on ammattiopisto kaytyna. Taalla monien ns. suorittavan portaan ammattien koulutus perustuu lyhyimmillaan muutaman viikon tai muutaman kuukauden kouluun, jonka jalkeen suurin osa taitojen oppimisesta tapahtuu ohjatusti ja palkallisesti tyopaikalla.

Kampaajalla huomasin niska pesualtaan laitaa vasten puutuessa, etta tassa on puolensa ja puolensa. Kampaaja 1 kysyi harjoittelijalta 2, etta peseeko kukaan taman asiakkaan tukkaa. Harjoittelija 2 sanoi, etta kukaan ei kaskenyt pesemaan. Minut oli siis tuotu harjoittelijan nenan alle, taman valvoman altaan aareen istumaan, mutta mitaan ei alkanut tapahtua, ennenkuin tytto sai uudet ohjeet, etta ala vain tuijota vaan pese. Kampaaja 1 kysyi seuraavaksi harjoittelijalta 3, etta onko kukaan kaynyt tervehtimassa asiakasta y (joka odotteli ovensuussa). Harjoittelija 3 totesi, etta kukaan ei kaskenyt tervehtia.

Ymmarran, etta ehka ensimmaisessa tyopaikassaan olevat teinitytot eivat ole edustava esimerkki koko WA:n tyovoimasta, mutta tama asenne ’kukaan ei kaskenyt, en tehnyt’ ei ole yksin heidan edustamansa. Takalaisilta ystavilta kuulee kauhutarinoita naiden tai naiden tuttujen tyopaikoilta. Tavaroita siirrellaan tuotantohallin laidalta toiselle ja takaisin sen kummemmin miettimatta, missa niita oikeasti tarvittaisiin ja miten tehtavat etenisivat tehokkaimmin. Oma-aloitteisuus tuntuu olevan taysin puuttuva luonnonvara, ja reippaasti toihin tarttuminen on monelle vieras idea.

Oman tyopaikkani aussikollegat ovat ahkeria ja tunnollisia seka rehellisia tyontekijoita, mutta eivat mielellaan tee mitaan, mika haivahdyksenkaan verran saattaa ylittaa heidan valtuutensa. Jos on olemassa riski, etta joku paatos ei perustu manuaaliin, ohjekirjaan, protokollaan tai intranetin ohjeisiin, sita ei tehda, vaan mennaan kysymaan ylemmalta pomolta. Itse taidan temmeltaa kuin norsu posliinikaupassa kirjoittamalla raportit niinkuin minusta on oikein, fiksua ja tehokasta, ei niinkuin ohjesaanto sanoo. Pomot eivat tasta ole valittaneet, mutta oikolukuvaiheen suorittavilta saman portaan kollegoilta kuulen tasta joskus: ”sinulta jai sivunumerot pois tasta luonnosraportista, printtaatko uudelleen, niin oikoluen sen vasta sitten, manuaali sanoo niin”.

Ymmarran, etta kyseessa on taatusti kulttuuriero ja parhaani teen, etta noudatan ohjeita. Tassa viime viikolla kuitenkin turhauduin pariin typeraan ja aikaavievaan kaytantoon ja lahetin koko tiimille yrittamalla laimennetun, mutta edelleen tulikivenhaivahdyksisen meilin, etta voitaisko nyt pliis jo viimein paivittaa nama prosedyyrit talle vuosituhannelle oheisen ehdotukseni mukaisesti? Vastaukseksi onneksi tuli kannatusta. Nyt pari paperiatuhlaavaa tyovaihetta on poistettu pykalista ja eras perusraporttipohja paivitetty jarkevampaan taulukkomuotoon, koska seka pomo etta kollegat yhtakkia havahtuivat huomaamaan, etta paperiton sahkoinen raportointi, seka taulukon tayttaminen vuolaiden selostusten sijasta onkin itse asiassa tehokkaampaa, ohjesaannon vaatimuksista huolimatta.

Arkea Perthissä

Olen jo pitkään aikonut tehdä kuvapostauksen siitä, mitä kaikkea täällä tulee ihan tavallisessa arkielämässä vastaan esimerkiksi kaupoissa. Ohessa sekalainen liuta kännykällä napsittuja kuvia näkymistä, joissa on mielestäni ollut jotain kiinnostavaa tallennettavaa.

Tärkein ensin! Salmiakkilaari Ikeassa, muutaman lähijunapysäkin päässä Perthin keskustasta. Huomatkaa teksti Sweden ylänurkassa. Suomalaisia noitapillejä ja liitulakuja tässä on, niin! Suomenlippu välittömästi jonnekin näytille, vaadin.

Olen joskus aiemmin ihmetellyt Perthin naisten pukeutumista ja tällaista näkee kadulla ihan normiratkaisuna. Avoselkäinen mekko ja sen alta vilkkuvat virttyneet rintsikat. En jotenkin tajua yhdistelmää. Tästä kuvasta ei valitettavasti välity reaalimaailmassa ilmiselvä mauttomuus, mutta en vain tajua. Vaikka olisikin bikinikansaa niin ei tässä nyt paljoa järkeä ole.

Perthin joulunalustunnelmia. Käsintehtyä suklaata pikkupakkauksissa puuhun ripusteltuna. Puussa oli myös kauniita lasipalloja, jotka eivät harmi kyllä juuri näy. King Streetin luksusputiikkikujalta. 

Perthin ydinkeskustassa, rautatieaseman tuntumassa Murray Street Mall'illa on päivittäin katutaiteilijoita ja 'taiteilijoita' esiintymässä. Osa on oikeasti taitavia, osa kummajaisia, joiden esiintymistä taitaa innoittaa jonkinlainen mielenhäiriö todellista artistiverta enemmän. Tämä kaveri oli perin taitava robotanssija, tässä vetää nopeutettua versiota Gangnam style- tanssihitistä. Video olisi ollut paremmin kunniaatekevä formaatti tälle kuvalle, oli näkemisen arvoinen!

Keskustaan on viime vuoden mittaan pullahtanut paljon yksittäiskappaleita ja uniikkikäsitöitä myyviä pieniä puoteja. Miten nämä pärjäävät tässä ylihintaisten vuokrien kaupungissa, en tajua. Luulen, että iso osa putiikeista toimii jollain promovuokrasopimuksella, eli saavat käyttää liiketilaa puoleen hintaan ensimmäiset puoli vuotta tms. Mukavasti kuitenkin elävöittää keskustaa. Kuvan matto on huovutetuista palloista kasaan ommeltu, omasta mielestäni tosi näppärä idea, kunnes kuulin, että samanlaista myydään Ikeassa hintaan murto-osa tästä. Harmillista käsityöläisen näkökulmasta. 

Joulunalustunnelmia osa II. Keskusta-aukiolla Forrest Placella rautatieaseman ja Myer-tavaratalon edessä on ollut näin kesäperjantaisin menoa ja meininkiä Twilight Hawkers Market- toritapahtuman ansiosta. Perjantaisin muulloin tyhjä tori täyttyy kirjosta eri kulttuurien ruokakojuja, ja padoissa ja grilleissä porisee ja muhii jos jonkinlaisia herkkuja makkarakojuperiaatteella - maksa muutama raha, saat tuokkosen maukasta purtavaa. Oheinen enkeli(?) seikkaili torilla eräänä joulukuun perjantaina. 

Samaisen Forrest Place-aukion uusin vetonaula on suihkulähdelabyrintti. Näyttää, että osa Perthin perheistä parkkeeraa torille koko päiväksi lapsineen kimpsuineen päivineen, ja lapset juoksentelevat suihkulähteessä samalla kun vanhemmat syövät eväitä ja juovat kahvia läheisistä kahviloista. Aktiviteetti on varsin perheystävällistä ja kiva idea kuumuuttaan paukkuvassa kivikeskustassa, mutta kahta asiaa en tajua. Miksi a) Forrest Place-aukion uudistustöissä aukiolle ei istutettu rutkasti puita sitä reunustamaan ja varjostamaan; ja b) miksi suihkulähteen laatoitus on niin maan perhanan liukas? Hirvittää ajatella, mitä tapahtuu, kun joku onneton taapero mokeltaa kumoon suihkulähdehipassa, kallo edellä kivilaattaan. Aijai, toivon mukaan ovat varovaisia. Terveisin pienenä aina neuvottu, että "uimahallissa ei saa juosta". 

Muksut kallellaan teema jatkuu. Tällainen näyteikkuna on Myerillä, täkäläisellä Sokoksella. Kivoja vaatteita mutta vähän ovat mullin mallin päättömät lapsinuket tässä. Australialaista riehakkuutta kesän tiimellyksessä?

Ihme vehje, jota en ole vielä testannut. Tällä tehdään kallista erikoiskahvia, joka jotenkin erityisen hitaasti suodattuu putkia ja pulloja pitkin. En ole seurannut, miten käytännössä toimii. Myönnän myös, että juurikin tämä laite ei edes välttämättä ole käytössä/käyttökelpoinen, mutta ainakin samannäköisellä vehkeellä kahvia syntyy - jotenkin. Kerron lisää kun selvitän salaisuuden. 

 

Ehdoton suosikkini Perthin kauppatarjonnasta, Boffins erikoiskirjakauppa. OoOoOoOo, kaksi ja puoli kerrosta kirjallisuutta eri tieteenaloilta, mukaanlukien kuvassa esittäytyvä palanen historiahyllyä. Täältä olen kahminut viime aikoina mm. psykologiaan ja luonnontieteisiin liittyviä opuksia. Pakko palata kohta Suomen-metodiin ja uudelleenopetella asioimaan kirjastossa, muuten loppuvat rahat tykkänään. Perthin kaupunginkirjasto valitettavasti ei ole mikään kattavan tarjonnan mekka, ja WA:n osavaltion State Library on 70-luvulle jämähtäneessä ulkoasussaan ja kirjatarjonnassaan vain pölyisen masentava. Kunpa Suomessa tavallinen kirjasto-kohtaamispaikka-mediateekki-lehtienlukusali-kahvila-ajattelu jo pian breikkaisi Perthissäkin! 

Toinen ihana uusi tuttavuus, Mill Point Roadin kirjakahvila. Paikka, josta saa kirjoja ja aamiaista, lounasta sekä kahvia. Hyvää aamiaista, lounasta ja kahvia. Kakkuja. Torttuja. Leivonnaisia. Muffineja. Omnomnom. Paras bisnesidea ikinä - ei ehkä täysin ennennäkemätön, mutta itselleni todellinen lompakkoon iskijä. Pakkohan tällaisessa paikassa on asioida. 

 Yllä ja alla. Näkemäni perusteella norminainen Perthistä ei ole yhtä ihastunut kirjakahviloihin, vaan tällaisiin shoppeihin. Popoa on jos jonkinlaista, mitä enemmän kiiltoa, niittiä, paljettia ja leopardikuviota, sen suositumpaa. Nyt olen ilkeä, mutta ylähyllyn transumonoja en jalkaani saisi vaikka piikkikorolla uhattaisiin. Nilkkahan tuossa menee alta. Korkkareiden ystävä olen tosin muuten, ja alakuvan hylly miellyttää jo enemmän omaakin silmää.  Kenkiä ostelisin ilolla, jos hinta-laatusuhde olisi edes jotenkin maalaisjärkevään kallellaan. Tuntuu, että jos löytyy mukavat kengät, ne ovat niin halvat ruppanat että hajoavat kahdessa kuukaudessa - tällaista anti-ekologista ja anti-ekonomista lähestymismallia en halua enää jatkaa. Kalliit puolestaan ovat huonot ja epämukavat. Ei puhettakaan, että olisivat laadukkaat, pelkästään kovat koppurat. Varmaan mennyt enemmän muovia ja lateksia niihin kalliimpiin malleihin. Ei auta kuin odotella huhtikuun Suomen-lomaan ja painella minkä tahansa kyläpahasen Andiamoon ja K-Kenkään italialaisia nahkakenkiä katsastamaan.

Yleista polinaa ja salmiakkipaivitys

Hajatelmia Perthista osa monennes.

1) Koulupuvut. Tama on asia, jota itse teinina kovastikin vastustin (periaatteesta, eihan Suomessa missaan naita tietaakseni kayteta). Kuvittelin, etta on kovakin rangaistus joutua pitamaan "uniformua", jossa ei paase omaa grungehippimikalie-persoonallisuuttaan esilletuomaan ollenkaan (olin Nirvana-fani yla-asteella). Nain aikuisen nakokulmasta taalla Australiassa tavallinen koulupuku on jarkevyyden osoitus numero 1. Ei tarvitse pohtia, etta onko vaatekaapissa riittavasti valikoimaa jokaiselle koulupaivalle. Ipana ei paase kitisemaan, etta haluan taman x sataa maksavan vaatteen, koska kaikilla luokkalaisillakin on. Koulupuku asettaa kaikki samalle viivalle ainakin ulkoasun suhteen, eika jakoa rikkaisiin ja koyhiin, muodikkaisiin ja muotimoukkiin paase syntymaan - ainakaan niin helposti.

Koulupukukin pitaa itse ostaa, mutta kasittaakseni siihen saa jonkun pikku avustuksen valtiolta. Kuvittelisin, etta kolme-nelja settia samaa koulupukua riittaa kouluvuodeksi, koska niita joita ei pideta, voi pesta ja toisinpain. Ja kylla se vaan nayttaa siistimmalta, kun jokainen koulukas aina taysi-ikaisyyteen saakka on puhtaassa, silitetyssa asussa, usein jopa kravatti kaulassa, hiukset suittuna tai letitettyna. Sisainen 1800-luvun kotiopettajattareni on nakojaan ottanut minussa vallan taytettyani kolme vuosikymmenta. Joidenkin koulujen koulupukuihin kuuluu myos lierihattu, taalla helteissa kateva. Mutta koulupukuihin kuuluvat maiharityyppiset raskaat mustat kengat kylla nayttavat samoilla helteilla aika tukahduttavilta - voisiko paivittaa tennareihin tai mihin tahansa muihin pikkukenkiin ihan inhimillisyyden nimissa?

2) Salmiakki. Olen tietysti kuullut tarinoita, miten "ulkkarit" (eli ei-suomalaiset) eivat voi sietaa salmiakkia ja osa jopa - hui hirveaa - sylkee herkun pois suustaan, jos sellaista paasee/joutuu maistamaan. En ole itse kauheasti tarjoillut salmiakkia koska syon joka nappulan mieluiten itse, mutta joskus harvoin anteliaisuuden puuskassa tyrkytan tata kultaakin kalliimpaa aarretta esim. kollegoille. Tiimini jasenet tietavat jo, ettei noita poronpapanan nakoisia "herkkuja" kannata ottaa vastaan - useimmat saivat hyvantahtoisena tarjoamani salmiakit sentaan nieltya, mutta yksi toden totta sylkaisi omansa roskikseen karsivan ilmeen kera. No nyt minulla on uusi kollega ja uusi rasia salmiakkia (kiitos viela tuhannesti Tarja!), josta raaskin yhden karkin irrottaa tarjolle.

Pahaa-aavistamaton vanhempi herrasmies otti mustan moykyn vastaan vain aavistuksen epaluuloisena, nakkasi suuhunsa, ja silminnahden valittomasti katui paatostaan. Han hoiperteli kopiohuoneeseen ilmeisesti roskista etsimaan, muttei loytanyt, mummersi minulle ohi mennessaan etta "onpa omaperainen maku" ja karkasi vessoja kohti. Hmm. Kohtuullisen kiittamatonta. Miesparan kalju suorastaan hohti punaisena ammoniumkloridihappohyokkayksen vaikutuksesta. Pyysin jalkikateen anteeksi, etten varoittanut vahvasta mausta - mutta nama olivat siis ihan tavallisia Fazerin perussalmiakkeja, eivat edes turkinpippureita! Vastaukseksi sain alla olevan kuvan:

Moi kaikki! Mina olen salmiakki ja olen taalla, jotta alkaisit voida pahoin ja inhota karkkia!

Uutisten unhola

Koska olen lopettanut lahes tyystin uutisten lukemisen, taalla tyopaikalla tauolla ehtii naputtaa vaikka blogia. Uutisboikotti ei ole mikaan periaatekysymys, vaan huomaan lipsahtaneeni tilaan, ettei nettilehden avaaminen enaa kiinnosta. Suomessa olin suorastaan uutisnarkkari, katsoin uutiset monta kertaa paivassa ja luin seka Hesarin etta oman kaupunkini paikallislehden paivittain. Taalla luin nettihesaria seka Ylen uutisia alkuun, ja yritin ottautua myos takalaisten lehtien lukuun. West Australian on sensaatiohakuisella ja/tai turhanpaivaisella sisallollaan jotain Iltalehden ja Seuran valimaastosta, joten tietolahteena sita on turha pitaa. Saa siita kuitenkin jonkinsortin pikasilmayksen WA:n politiikan kuumiin perunoihin (huonosti).

Nettisivu Perth Now on samaa kastia, sielta tsekkaan lahinna saatiedot. The Australian on asiallisempi lehti, mutta niin talousuutisia pullollaan, etta tallainen Hesarin Oma Kaupunki-, mielipide-, ja kulttuurisivujen ystava ei pysy hereilla paria sivua pidempaan. Sita Hesaria puolestaan ei enaa noin vain lueta, koska ilmaisia artikkeleja nakee viikossa muistaakseni viisi. Siirryin valilla lukemaan Ylen englanninkielisia uutisia, mutta niita on niin niukalti tarjolla, ettei silla kummoistakaan uutisnalkaa tayta. Jos jotain nykyaan seuraan, se on ABC Australian nettisivut, erityisesti maailman uutiset, WA:n paikallisuutiset ja tiedeuutiset.

Niin etta miksiko eivat uutiset kiinnosta? Takalaiset tietenkin jonkun verran siksi, etta ne kuvaavat elamaa ja maailmaa ymparillani. Mutta uutisten lahtokonsepti, eli negatiivisen maailmankuvan lietsominen, on alkanut taalla auringon mollotuksen alla nyppia. Eiko ihan oikeasti ole tanaankaan mitaan hyvia uutisia? Pelkkia rikoksia, onnettomuuksia, uhkaavaa taantumaa, keinottelua, kieroilua, ahneutta, jii an ee. Suomen uutisia en enaa edes pysty seuraamaan, silla se jatkuva suorittamisvaatimusten lapipuskeminen (tehkaa enemman, kuluttakaa enemman, ottakaa enemman lainaa, yrittakaa enemman, jaksakaa enemman, tuottakaa lisaa, ihan sama mita) ei vain kuulosta jarkeenkaypalta eika kestavalta maailmankuvalta mistaan nurkasta katsoen.

Eihan tama Suomen yksinoikeusongelma ole missaan tapauksessa ja valitettavasti, mutta taloussysteemi, jonka olemassaolo perustuu vaatimukseen syovankaltaisesta kasvusta rajallisella planeetalla, ei nyt vaan mitenkaan mahdu minkaanlaisiin jarkevyyden raameihin. Ja luonnostani saitana en voi edes ymmartaa logiikkaa, etta kaikkea pitaisi olla koko ajan enemman ja rahan palaa kuin viimeista paivaa. Ihan kuristaa ajatella, etta eiko ihmiskunta alykkaimpia yksiloitaan myoten ole taman parempaan pystynyt. Kiitos, mutta ei kiitos. Kehittakaa nyt viimein parempi finanssisysteemi,* niin silloin otan osaa taas ilolla uutistenlukuunkin!

Ja aiheesta kukkaruukkuun. Olin aikoinut kirjoittaa taas hajatelmahuomioita ympariltani, mutta niita ei tahan postaukseen enaa mahdukaan uutisrayhaamiseni takia. Pitaa ilmeisesti kirjoittaa pian uudelleen. Mutta sita ennen kiinnostavia Balin, tuon Australian Kanarian, tunnelmia ystavan blogista: paratiisi yksille, jos ei nyt suorastaan helvetti niin ainakin varsinainen antiparatiisi toisille. Itse en ole kaynyt, viela, ja koska maailma on kiinnostavia paikkoja pullollaan niin varma en ole, lukeutuisiko Bali maksun arvoisiin. Ehka.

http://australianauringonalla.blogspot.com.au/2013/03/bali-ubud-candidasa-kuta-perth.html

http://australianauringonalla.blogspot.com.au/2013/03/balin-ensipaivat-kuta-seminiyak.html

 

* Kylla vain, minakin olen Vallankumouksellinen kannattamalla jotakin tamansuuntaista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Talousdemokratia

"Kun rahasta ei saa puhua"

Pyoran paalla Perthissa

Ei tasta sen enempaa, mutta viime vuonna tuli lapikaytya seka viisumitaistelu, ero etta muutto. Nyt uuden asunnon suhteen elama meni taas hetkeksi myllerrykseksi ja evakoksi, joten bloggaus on ollut viimeisena mielessa. Mutta nyt on jalleen jalat maassa, turvallinen tukikohta olemassa seka katse kohti tulevaa, kiitos siita kaikille ihanille ihmisille ymparillani taalla! Ja saman tien iloisempiin/pohdituttaneisiin asioihin.

Sain lahjaksi pyoran (lahja sisalsi myos pyorailykyparan, joka on pakollinen taalla), joten sitahan on tietenkin pitanyt testailla. Ensimmainen retki suuntautui Herdsman Laken lintulammelle seka Scarborough beachin rantamaisemiin. Pyora on perusmalli marketista, mutta varsin nappara silti. Jos joskus innostun suuremmasti pyorailemaan (sanotaan kymmenia kilometreja viikossa), edessa on varmasti investointi kevyempaan ja professionaalimpaan malliin. Mutta tallaiseen sunnuntaiajeluun ja satunnaiseen kaupassakayntiin nykyinen pyorani kelpaa mainiosti.

Pyoraily on taalla sikali helpompaa kuin Suomessa, etta oletusarvoisesti aina on kuiva ja aurinkoinen keli. Sadetta on luvassa seuraavan kerran touko-kesakuussa kun talvi alkaa, vaikka toki satunnaisia kuuroja tulee muulloinkin. Muttamutta, kaantopuolena on totuttava pyorailemaan yli +30 asteessa. Ihme kylla suomalainenkin nain puolentoista vuoden orientaatiolla tahan kykenee, ja nappasin itseni sanomasta tassa eraana paivana, etta ”vain +28? Onpa viileaa!”.

Taysin odottamaton ongelma ilmeni ensimmaisen pyorailypaivan mittaan. Herdsman Laken pyoratiet ovat valkoisia kovia hiekkateita, ja naita auringonpaahteessa hohkavia reitteja aurinkolasit paassa pari tuntia tuijoteltuani huomasin, etta silmat vuotavat taukoamatta kuin melodraaman sankarittarella. Lopulta tuntuma oli niin paha, etta oli pysaytettava puun alle varjoon, nurmelle makuulle ja repusta paita paan yli silmat peittamaan. Pyorailypartneri E ei ollut paisteesta millaansakaan, paikkaili minulle silmapeiton kohdilleen ja paineli itse valokuvaamaan rantadyynin nakymia.

Sen verran tokenin vartissa, etta paasimme jatkamaan rantakahvilaan, jonka ilmastoidussa varjossa sitten kuluikin pari tuntia myohaista lounasta ja kahvikupillista nautiskellessa. Taytyy varustautua ensi kertaa varten paremmin, en tosin tieda miten. Aurinkolasini ovat asianmukaisesti uv-suojatut ja mahdollisimman tummat mallit. Ei nakojaan pohjolan vaalea silmatyyppi (vihreat silmat) kesta tallaista auringonpohotusta. Myohemmin wikipediasta kaivelin, etta karsin tilasta nimeltaan photokeratitis eli lumisokeus. Ei kiva, ei leikin asia. Muistakaa ottaa lippis ja hitsauslasit paahan pyoraretkille taalla.

Toinen pulma tupsahti eteen pyoralenkin lopussa, kun yhtakkia katosi ilma kummastakin renkaasta. Lahempi tutkimus paljasti, etta seka etu- etta takapyora olivat taynna teravia okaita, takalaisten puiden ystavallista antia. Jonkinsortin pahkinoita tai hedelmia ilmeisesti ovat, herneenkokoisia kovia ruskeita mokkuloita, joissa on niin maan teravat piikit. Maastopyoran renkaat nayttivat oikein imevan mokomia puoleensa, jokaiseen renkaan uurteeseen ja notkoon. Onneksi juna-asema oli jo lahella, joten pyora lykkimalla junaan ja sielta kotiin.

Seuraavana paivana maastopyorailya intohimoisesti harrastava kollega asiakseen haki pyorani korjattavaksi, jarjesti thorn proof – eli okaankestavat sisakumit paikalleen, ja palautti vielapa ratsuni vaihde- ja jarruhuollettuna. Ohoh ja tuhannesti kiitos tasta. Takalaista ylenystavallisyytta!

Ylenystavallisyydelle loytyy harmi kylla myos taysin vastakkainen nakokulma, pyora- ja pyorailijaviha. En tieda, lieko WA:n ongelma vai ihan maailmanlaajuinen, mutta joillekuille takalaisille pyorailija tienreunalla (maantien laidalla TAI erillisella pyoratiella, eli taysin autojen ulottumattomissa) on pahempi kuin punainen vaate. Olen innokkaammilta pyorailijoilta kuullut, etta joskus maantiepyorailijoita yritetaan jopa tonaista kumoon ohiajavista autoista, tai heitellaan kaljatolkkeja pinnojen valiin.

En ole koskaan kokenut taalla mitaan uhkaavaa tai pelottavaa kaytosta, mutta nyt onnellisina erillisella pyoratiella rantadyyninlaitaa edetessamme muutamista ohiajavista autoista naytettiin keskisormea ja huudettiin peraan alykasta viestia ”painukaa ****uun ***un turistit, ****uako siella pyorailette, hankkikaa se ***un auto niinku normaalit ihmiset!!!!” Oho, tiesin kylla, etta Perth on autokaupunki ja julkisliikennesuunnittelu laahaa vuosikymmenia Eurooppaa jaljessa, mutta jotenkin kaljatolkein ja mcdonald’s-kaarepaperein koristelluista autoista huutelu ei oikein vakuuta itseani muuttumaan huutelijoiden kaltaiseksi autonpenkkiperunaksi!

minä vs. pankki

No niinhän tässä kävi, että kuumuus vei voiton, ja viimeksi hehkuttamani viileä tuulahdus oli vain hetkellinen. Kuumankostea painostava ukkossääyö tuotti lopputulemaksi heräämisen jomottavaan päänsärkyyn. Pomolle viesti, että emmätänäänpääse; en ole muuten ensimmäinen tämän kesän mittaan. Vaikka perthiläiset ovat teoriassa tottuneita kesän ultrakuumiin säihin, on töistä ollut poissa väkeä helteiden takia vähintään pari henkilöä per viikko. Kuumat ja hiostavat yöt vetävät rajatilanestehukkaan, vaikka päivällä muistaisikin juoda, t. työpöydällä puolitoistalitraista vesipulloa pitävä, ja sen kahdesti päivässä täyttävä ja tyhjentävä työmuurahainen. Janottaa vaan niin maan peijakkaasti.

Tämän päivän aktiviteetti onkin ollut lähinnä sekoitella ja kulauttaa alas uusi lasillinen suolalla ja ripauksella sokeria höystettyä vettä suunnilleen puolen tunnin välein, että saan tankattua itseni ihmisten toimintakuntoon. Tietenkin juuri tämän viikon alussa keittiöhanamme filtteri irtisanoi itsensä erään remonttireiskan (köhköh allekirjoittaneen) käsittelyn tuloksena, mutta klooritonta vettä saa onneksi myös filtterikannulla suodattamalla - allekirjoittaneen hätäpaikkausostos, kun filtterihanan muoviruuvi halkesi kesken puhdistuksenjälkeisen asennustyön. Uusi filtteri hanaan odottelee keittiön työtasolla, josko saataisiin paikalle joku a) teknisesti taitavampi ja b) kärsivällisempi asentaja, joka ei runno muoviosia metalliputkeen sellaisella apinanraivolla, ettei niistä jää kuin suikaleita jäljelle.

Ajattelin sitten panadolin ja suolan vaikutusta odottaessani, että vaihdanpa netitse pankkia. Täällä säästötileille saa ihmeellisen korkeaa korkoa, ja bongasin mainion tarjouksen peräti 5.10% korosta, kun oma pankkini maksaa "vain" 3.50%. Suomalaisiin 0.01% käyttötilikorkoihin tottuneelle jo kolmekin prosenttia on paljon, mutta kenen tahansa lyhyt matikka kertoo, että viisi on enemmän kuin kolme. Säästötili tässä yhteydessä tarkoittaa vieläpä sellaista kätevää tiliä, jolla ei ole nostorajoituksia, talletusaikarajoja tai tilinavaus- tai kk-maksua. Toisin kuin muistini mukaan Suomessa, jossa kunnollista korkoa ei saa sitoutumatta vuosikausien rahapannaan - rahat saa ulos vasta vuonna 2016 tai sinnepäin.

Tietenkin korkeiden tilikorkojen kääntöpuolena on tolkuttomat asuntolainakorot, jotka eivät ole itseäni paljon itkettäneet näin vuokra-asujana. Mutta mitä lähemmäs se päivä hiipii, jolloin itsekin astun pankkiin lakki kourassa asuntolainaa anomaan, sitä tarkemmalla silmällä home loan-korkoja syynään. Halvimmillaan taitaa tällä hetkellä olla 4.90% viiden vuoden kiinteänä korkona (fixed rate), ja variable eli vaihtuva korko puolestaan pomppii yli kuuden prosentin. Jaiksii. Asuntolainan alkuperäinen englanninkielinen termi, mortgage eli dead pledge = lupaus kuolemaan saakka, ei liiemmin ole vauhdittanut matkaani asuntolainalliseksi... Mutta takaisin käyttötiliasioihin.

Täytin online form'in eli nettihakemuksen käyttö- ja säästötilin avatakseni. Seuraavaksi identity check eli henkilöllisyyden tunnistus. Valikosta voi valita vaihtoehtoja a) anna ajokortin numero, b) anna tax file number* eli verotilisi numero, c) lataa skannattu kopio ajokortistasi ja d) anna yksityisen sairausvakuutuksesi numero, mutta vain yksi tietty yhteistyökumppanivakuutusyhtiö kelpaa. Eikun rastia ruutuun. Vaihtoehto a) kosahtaa siihen, että järjestelmästä voi valita vain itärannikon osavaltioita eli Queensland, Victoria, Australian Capital Territory eli Canberra, South Australia tai Tasmania. Yritän b:tä. Järjestelmä ei tunnista tax file numberia, mahdollisesti siksi, että olen tehnyt vasta yhden veroilmoituksen tässä maassa enkä kai ole kirjautunut johonkin sähköiseen verotietotunnistusjärjestelmään. Sama ongelma oli, kun yritin täyttää samaisen veroilmoituksen netitse. Ei hyväksytty, vaikka verotoimiston nettilomake varsin kätevä olikin muuten.

Pykälä c) lähtee kuuliaisesti latamaan läppäriltäni viisumihakemusta varten alunperin skannattua ajokorttia, hop ja hei, näinhän tämä järjestyy. Mutta Aussilan identiteettipistebingon perusominaisuuksien mukaisesti yksi dokumentti ei riitä, joten saan vastauksen, että persoonastani on tunnistettu vasta puolet. Yritän tyrkyttää myös sairausvakuutusnumeroa, joka ei tietenkään kelpaa, koska vakuutukseni on eri firmasta kuin kyseisen pankin yhteistyökumppanilta. Krääääääk. Muutenkin koskee päähän ja nettipankki senkun temppuilee! Viimeisinä vaihtoehtoina on soittaa asiakaspalveluun ja lukea virkailijalle ääneen dokumenttinumeroita esim. passista. Soitan. Soitan ja soitan. Soitan vielä uudelleen. Pimpelipompelin ohi ei pääse sitten millään, mutta kovasti on puhelinvastaaja pahoillaan siitä, että kaikki virkailijat ovat varattuja.

Ei auta kuin huomenna marssia postiin ja todistuttaa henkilöllisyys siellä, ja postittaa todistuskaavake pankille.

Sitten kun on tällainen, asiointi helpottuu - mutta vain pykälän. Kansalaisuutta voi hakea tietyn asumisajan jälkeen ja tiettyjen ehtojen täyttyessä, ja itselläni aikaisin hetki kahmaista tällainen passi olisi kesäkuussa 2015.

*Reppureissaajille ja toki kaikille tiedoksi, että ensi tilassa maahan saapumisen jälkeen haettava tax file number kannattaa pitää varmassa jemmassa, sillä sitä numeroa tarvitaan muuallekin kuin työsopimuksiin ja verotoimistossa. Näköjään pelaa useammassakin paikassa henkilöllisyydentodistamisvälineenä.

Suomea ikävä

Välillä huomaan ikävöiväni niin paljon jotain asiaa Suomesta, että asia tunkee yö- ja päiväuniin, valveillaollessakin ajatus harhautuu ikävän kohteeseen. Alussa ikävöintiä ilmeni säännöllisesti, kukapa ei ikävöisi ruisleipää edam-juustolla sekä jättipussillista salmiakkia! Saati saunaa... Mutta mitä pidempään täällä on, sitä normaalimmaksi täkäläiset asiat muuttuvat ja ikävän kohteita on vähemmän. Mietin tässä päivänä muutamana, että jos minut yhtäkkiä teleportattaisiin suomalaiseen ruokakauppaan, en ehkä enää muistaisi, miten päivittäinen kierros siellä sujui. Mitäs se nyt olikaan, mitä kärryyn ladoin puolivaloilla ja ilman kauppalistaa kaiken muistaen? Juuri nyt ikävän kohde ei ole mitään syötävää, vaan tunnelmoitavaa. Se on syksy.

Syksyn kaipuu liittynee ainakin osittain pakahduttavaan kuumuuteen kyllästymiseen. Antakaa edes pieni tuulahdus raikasta, raitista, kirpakkaa syksyn ilmaa! Ihania auringossa säteileviä värejä kaikissa keltaisen, vihreän, punaisen, ruskean ja purppuran sävyissä, kipristelemässä alkutalven ensimmäisiä pakkashenkäyksiä vastaan. Nyt toive raikkaammasta ilmasta tosin toteutui, ja ensimmäistä kertaa viikkoihin on pitänyt nukkua parvekkeen ovi tiukasti kiinni, jotta tarkenee. Yöllä lämpötila on tipahtanut arvatenkin peräti +15 asteen tietämille. Mutta, arvatenkin osa II, tämä on vain väliaikainen asiaintila ja kuumaa tunkee taas pian pohjoisesta ja idästä aavikolta. Jatkuuhan kesä täällä vielä hyvinkin kuukauden, ellei puolitoista.

Pakko tunnustaa, että kaksi ohitettua syksyä peräjälkeen on suomalaiselle pitkä aika. Rakastan Perthin ilmastoa ja jopa +40 asteessa pyyhkivä kesä päihittää Suomen yleissäät (räntää ja pimeää, anyone, tai kylmää ja märkää?). Vaikka olen käynyt Suomessa säännöllisesti, vuodenajoista syksy on jäänyt kokematta ja nytkin huhtikuulle ajoittuva reissu tarkoittaa, että syysvärejä en pääse tälläkään kertaa näkemään. Seuraava trippi puolestaan olisi todennäköisimmin joulun tuntumassa, koska Suomen joulu on kaipaamistani ajankohdista top kolmosen mahdollinen ykkönen. Joulu, keskikesä, ruskasyksy. Jos ne saisi tänne Perthiin, eipä elämästä puuttuisi mitään. Paitsi tietysti Suomen rakkaat ja läheiset ihmiset, jotka hekin sentään ja onneksi ovat skypen, tekstareiden ja meilien mitan päässä.

Asiasta kukkaruukkuun. Ruokakauppa on asia, jossa poissaolon huomaa ehkä selvimmin. Kun viimeksi kävin Suomessa, ihmettelin suu auki ruokakaupan muuttuneita valikoimia. Näin paljon uusia jugurttimakuja! Myös uusia kaura- ja soijamaitoversioita, mahtavaa! Herkullisen näköistä uudensorttista leipää! Oho, vissyjä on vaikka millaisia uutuuksia! Näin kerran-kaksi vuodessa Suomessa visiteeraavana olen pysynyt jopa telkkariohjelmien perässä, sillä samat Putoukset näkyvät pyörivän ruudussa sitkeästi, ja suomalainen julkkiskaarti on lähtökohtaisesti niin pieni, että montaa muutosta ei siinä vuoden mittaan tapahdu. Tosin nyt alkaa tuntua, että yli puolen vuoden poissaolo kerrallaan alkaa jättää aukkoja viihdeyleissivistykseen, ja suomikaverien puheet facebookissa vaikkapa jostakusta bändistä tai telkkariohjelman käänteestä menevät minulta täysin ohi.

Vastavuoroisesti alan itse tunnistaa esimerkiksi täkäläisiä julkkiksia, ja telkkarissa näkyvää naamaa ei tarvitse enää juurta jaksain selittää jonkun täkäläisen toimesta. Mutta edelleen ja varmaan vielä pitkään tuntuu, että täällä on tipahtanut tarinaan kesken juonta. Esimerkiksi Aussilan tai WA:n osavaltion politiikasta tiedän vain hävettävän pieniä muruja. Kaikki henkilöt ja juonenkäänteet ovat aivan vieraita, kun ei ole seurannut puolueiden väittelyä viimeiset vuodet, saati vuosikymmenet. Työkavereiden humoristiset sähköpostit joudun joskus tulkkaamaan googlen avulla. Kuka olikaan Kevin Rudd... Sama asia olisi Suomessa googlata Paavo Lipponen. Mutta kyllä tämä tästä... nyt googleen tutkimaan kuvia syksystä.

Harvoin on tällaista lehteä ollut näin kova ikävä. Kuva (c) Nettivekkari.

Metsä. Syksyinen metsä. Missä viipyy se aikakone ja sädetyslaite, jolla tänne pääsee mistä tahansa puolelta palloa milloin vain, kysynpähän vaan? Mihin ne tieteentekijät aikaansa tuhlaavat...? Kuva (c) Oulun kaupunki.

Silkkaa kauneutta. Kuva (c) Sanojalautaselta.blogspot.

Lomalla kuin paikalliset - Dunsborough

Jestas, tässähän on vierähtänyt useampi viikko ilman päivityksiä. Niin se aika rientää myös täällä Down Underissa. Olin tammi-helmikuun taitteessa kaveriporukalla viikonloppureissussa Margaret Riverin viininviljelyseudulla, tarkemmin kartoittaen Dunsborough'ssa. On pitänyt aiheesta kirjoittamani, mutta näköjään kirjoitin pelkästään päässäni, en nettiin saakka. Going Down South on perthiläisten ilmaus lomailulle osavaltion lounaisnurkassa, ja seutu onkin kovasti suosittua viikonloppu- ja juhlapyhänviettoaluetta. Kun suomalaiset lähtevät mökille, perthiläiset lähtevät down southiin eli alas etelään. Olen onnistunut asumaan Perthissä jo lähemmäs kaksi vuotta ja tämä oli silti ensimmäinen visiittini down southiin. Olen autoillut kyllä muualla Perthin ulkopuolella, erityissuosikkini on Tromssaa (täysin subjektiivinen mielipide) muistuttava kalliorantainen Albany, sekä Denmarkin ja Pembertonin seutujen jättiläiseukalyptusmetsiköt. Mutta kyllä Margaret Riverin alueen polveilevat ja kumpuilevat viiniköynnösviheriöt olivat kaunista katseltavaa nekin.

Seudulla lomailun perusajanviete, viinitilojen kiertely ja viinienmaistelu, oli itselleni täysin sopimaton harrastus, huomaan. En todellakaan ole alkoholin isoimpia kuluttajia ja tajusin muistaakseni toisella vierailemallamme viinitilalla, että minimaalisinkin siemaus tätä ja tuota kahtatoista erilaista cabernet sauvignonia, merlotia ja sekoitusta riitti kihauttamaan promillet nuppiin ja höveli lupaukseni toimia kakkoskuskina pysyi juuri sinä - pelkkänä lupauksena. Onneksi ykköskuski A sieti sekä maistelua että rikottuja lupauksia itseäni paremmin, eikä ainakaan avoimesti kapinoinut jättämällä lupailijaa kyydistä. Parasta antia meille oli Noonankin lämpimästi suosittelema Vasse Virginin oliiviöljytuotetehdas ja tehtaanmyymälä. Taivaallisemman makuisia oliiveja saa hakemalla hakea! Maistelupöydillä oli myös erilaisia maustesekoituksia, oliiviöljyjä, pestoja ja mitähän muuta. Matkaan tarttui valikoima kosmetiikkaa kuten kosteusvoiteita, saippuoita, shampoota ja hoitoainetta. Huumaavia tuoksuja, värejä ja koostumuksia! Itse myymälän esillepano oli mielestäni kaunis, ja saippuanvalmistusta olisi voinut seurata lähietäisyydeltä - saippuamaakarin vieressä. Alla kuvakimaraa Dunsborough'n ympäristöstä ja vierailemiltamme tiloilta.

Kyllä täällä on sitten nättiä. Kauniita rantanäkymiä osa I.

Viikonloppumökkimme etupiha aamupaisteessa. Löytyy gum tree'tä (eukalyptus, mikä tahansa) ja grass tree'tä.  Ja aurinkoa. Auringosta ei ole koskaan puute. 

Pikkuinen roo eli kengurunpoikanen mökin takapihalla. Kävi laumoineen laiduntamassa. Hoidettu nurmi on kenguruiden buffet.

Yllä ja alla. Näitä rantoja ja turkoosia vettä ei kyllästy ihailemaan. 

Yllä ja alla: kaikille Dunsborough'n - kävijöille ehdoton matkakohdevinkki. Samudra-kasvisruokakahvila ja -ravintola. Ei muistu mieleen, milloin olisin maistuvamman aamupalan vetäissyt, kaikki vieläpä vegaanisia tuotteita. Keltainen sose keskellä on pähkinöistä survottu "juustonkaltainen dippi", omnomnom miten hyvää!

Yllä: Samudran salaatit ja yrtit tulevat oman takapihan puutarhasta. Alla: Samudran vessakin oli koristeltu kukkasin. 

Nättiä, nättiä...

Yllä ja alla: Vasse Virgin oliiviöljytuotemyymälä. Ihana. Kuski ja ystävä A tutkailee, mitä kaikkea ostetaankaan.

Yllä ja alla: mussunmussun, Vasse Virginin maistiaispöytä. Parempia oliiveja ei varmasti löydy edes oliiviparatiisin paraatipuusta.

Dukkah-maustesekoituksia. Ideana on dipata leipäpala oliiviöljyyn ja pyöräyttää palasta tällaisessa seoksessa. On muuten hyvää, makuvaihtoehtoja runsaasti. Voi käyttää toki muissakin tarkoituksissa!

Kookaburra, naurava lintu. Ei paljoa nauranut. Kyttäsi varmaan viinitarhan rypäleitä, jotka oli harmillisesti kätketty verkkojen alle.

Yllä ja alla. Tällaiselta näyttää viinitilalla, ainakin joillain! Baarin ja kahvilan puolta (kovasti oli tyhjää, saimme maistella ihan keskenämme), ja alla viinitynnyreitä. Arvokas on tämä huone, sillä yhden tyhjän tynnyrin arvo on pari tonnia ja tämän koko huoneen arvo miljoonia.

Minä tässä terve. Täkäläisessä perusmaisemassa. Rantaa riittää, ja sinisyyttä.

Yllä ja alla: lisää viinitilamaisemia. Komeaa on, ja vihreää. Paikkaa myös Keski-Euroopan maisemien ikävää sellaisesta kärsiville!

Sankaripyytäjät rapujahdissa

Tälle viikonlopulle oli kalenterissa täysin uudenlaista tekemistä. Lähdin kaverikokoonpanolla ensimmäistä kertaa elämässäni ravunpyyntiin. Täkäläisille puuha oli tutumpaa, mutta kyllä suomalainenkin kärryillä pysyi toisten mallista esimerkkiä seuraamalla. Hankkiuduimme Point Walteriin Bictonin kaupunginosaan, Perthin keskustasta etelään Swan-joen rannalle. Perthissä on runsaasti kauniita ja siistejä viheralueita, mutta Point Walter vetää kyllä pisimmän korren! Mahtava matala hiekkaranta kutsuu uimaan, puiden varjostamalla rantanurmikolla on grillejä vieri vieressä kaikkien käyttöön tarkoitettuna. Joki avautuu tällä kohtaa ainakin kilometrin levyiseksi, mutta itseäni kovasti kiehtoi pitkälle jokeen työntyvä hiekkasärkkä, jota pitkin pääsee kävelemään ja kahlaamaan lähestulkoon vastarannalle Mosman Parkiin saakka. Luonnonkauniiden maisemien vetämänä Bictonin ja Mosman Parkin esikaupungeissa tuppaa näköjään asumaan Perthin parempituloinen väki, ja joen törmillä törröttää toinen toistaan komeampia 'kotini on linnani'-kartanoita.

Point Walter ei ollut pelkästään meidän lauantainviettoideamme. Oli jopa hieman työn takana löytää seitsenhenkiselle porukallemme laituripaikka, sillä laiturilta polski veteen useampi kymmenen ipanaa ja koko laituri oli muutenkin miehitetty onkijoiden, virvelöijien ja ravustajien toimesta. Muita ravustajia uhmaten pudotimme omat pyydyksemme laiturin kupeeseen, syöteiksi oli viritetty lihakaupasta haetut kalutut kananraapaleet. Nähtävästi rapujen herkkua. Tavoitteena blue swimmer crab - eli sininen uimarirapu-nimiset niveljalkaiset. Seurueen kokeneemmat ravustajat kehuivat, miten viime vuonna sai rapuja niin paljon kuin viitsi hakea: senkun tiputti pyydykset veteen ja kävi kohta kokemassa ne, ja eikun ravut pataan porisemaan iltaruuaksi. Tällä kertaa onni ei ollut yhtä lailla myötä. Miten ravustus reaaliajassa eteni:
tiputimme pyydykset. Istuimme odottamaan. Hinasimme pyydykset ylös tarkistettaviksi. Ei niin mitään. Pyydykset takaisin joenpohjaan. Kohtapuoliin uusi tarkistus. Ei vieläkään mitään. Hetkinen, oho, yhdessä pyydyksessä on meritähti! Meritähti vapauteen ja pyydykset taas veteen. Odottelua. Tylsempää kuin pilkkiminen. Mutta eipä hätiä. Istuskelu ja odottelu oli mukavasti höystetty piknik-eväillä, juomilla, hauskalla seuralla ja rupattelulla, lämpimässä illassa pimenevän tähtitaivaan alla. En valita!

Aktiivisempaa otetta kaipaavina minä ja S päätimme kahlata rannassa S:n scoop'ia testaamassa, hätäinen suomenkielinen käännös olkoon rapusiivilä. Scoop on metallinen salaattikulhon kokoinen sihti parimetrisen varren päässä, ja luulimme, että tarkoitus olisi tällä napata rapu kuin perhonen haaviin. Kahlailimme reidensyvyisessä vedessä aikamme, mutta yhtään rapua ei tullut vastaan. Selvisi myöhemmin, että sihdillä kuuluu sihdata hiekkaa, koska ravut piileksivät hiekan alla. Ilmankos ei tullut saalista. Seureen miehillä oli astetta tehokkaampi tekniikka käytössään, sillä he snorklasivat ympäriinsä rapuja joenpohjasta etsien. Koska ravut tulevat esiin vasta hämärällä, oli vedenpitävä taskulamppu ehdoton väline. Voin saman tien todeta, että minua ei erkkikään saisi pimeään jokeen sukeltelemaan, parin-kolmen metrin syvyyteen, nappaamaan vastaanpanevia rapuja käsin joenpohjasta! Ravut ovat paitsi käsittämättömän vikkeläliikkeisiä, myös hanakoita pistämään hanttiin, sillä ne napsivat saksillaan rauhahäiritsijöitä. E saikin vastaansa todellisen kapteeni koukku-ravun: hän yritti napata ravun painamalla sen joenpohjaan, mutta käteen jäi pelkkä saksi. Rapu ei tätä käännettä arvostanut, vaan kävi uljaasti vastahyökkäykseen jäljellejääneellä saksellaan, uimarin keskikroppaa raivoisasti sohien. Onneksi oli märkäpuvun paita päällä, muuten olisi vatsanahkaan jäänyt pysyvä muisto ravustuskeikasta.

Saaliiksi saatiin viisi yksilöä, kaikki snorklaamalla. Yksi jouduttiin nakkaamaan vapauteen, sillä se ei täyttänyt vaadittuja mittoja - noin kokistölkin verran pitäisi löytyä ravun keholta läpimittaa, ennen kuin sen saa pyydystää. Laiturin innokkaat, meille vieraat kalamiehet ja -naiset kehuivat onnistuneita rapusnorklaajia, ja vastavuoroisesti me kehuimme ja ihailimme kalaväen saaliita aina kun jotain tuli vedestä ylös. Laihanlainen ilta taisi olla tosin kaikille, mutta tunnelman lämpimyys korvaa satakertaisesti saaliin puutteen. Uudestaan!

Blue Swimmer Crab. Tällaisia piti vedestä löytää. Kuva WA:n kalajaosto, Department of Fisheries.

S ja minä scooppaamassa. Siivilämme ei jostain syystä kuvasta näy. Kuvan oikean laidan ihmiset eivät liity tarinaan. Jännä tuo hiekkasärkkä! Jos olisin vielä alle kouluikäinen, olisi hiekkasärkkä ollut vaikuttavin näkemäni asia koskaan. Ja oli se kyllä vieläkin aika hieno :)

Mitä siitä kertoisin - Perthistä siis

Kolmen viikon takaiselta Melbournen reissulta vielä hajamietteitä. Olen kuullut moniaisia mielipiteitä täällä Perthissä, että Sydneyssä on äkäisempää tai tylympää kuin täällä, kun taas Melbournessa on ystävällisempää ja avoimempaa. Sydneystä en pysty vielä sanomaan mitään, mutta Melbournessa ihmisten avoimuus todellakin yllätti. Kaupunki on kaunis ja viihtyisä, ja ihan kuin sikäläisille olisi sydämenasia, että "hei ollaan kaikki kivoja toisillemme"'. Juttelin käytännössä kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa ja esimerkiksi kampaaja, baarimikko, tarjoilija ja kahvilan kassa jututtivat kaikki minua ihan pidemmän kaavan mukaan. Kampaaja ei välttämättä ole yllätys, mutta muut olivat ainakin vähän. Ei Perthissäkään ihan tuppisuita olla, mutta erityisesti asiakaspalvelussa työskentelevien asenne tulee ihan bingosta. Vastassa voi olla tosi kiva ja ystävällinen tyyppi, tai sitten sitruunakilon niellyt kynsienviilaajateini.

Melbournelaisten aksentti on ainakin omaan korvaani lähempänä (hienosto)brittiaksenttia kuin perthiläisten, jotka puolestaan puhuvat maalaisemmalla tavalla - ainakin minusta. Tietenkin vieraan kielen murteita ja aksentteja ei tunnista ja osaa luokitella yhtä hyvin kuin oman äidinkielensä. Omalla Australia Suomenmaana-kartallani Sydney on Helsinki, Melbourne on Tampere (joka mielestäni on Suomen viihtyisin kaupunki) ja Perth on --- ei välttämättä Rovaniemi, jolla on rempseä maine, eikä oikein Oulukaan, joka on sentään tunnettu yliopisto- ja teknologiakeskus, mutta ehkäpä Kuopio? Kohtuullisen iso koko maan mittakaavassa, mutta etelästä päin katsoen täysin tuntematon ja ylenkatsottu. "Mitä Kuopiossa on - villahousuja torikojuissa", kuten Hesari niin nasevasti kiteytti taannoisen lääkevalvontaviraston alueellistamiskiistan yhteydessä (kyseinen virasto tyrkättiin siis Helsingistä Kuopioon väkisin). Mitä Perthissä on - eipä juuri mitään, ympärillä aavikkoa ja aavikoilla valtavia avokaivosmonttuja, näyttää olevan itärannikon aussien käsitys.

Mitä täällä Perthissä on? Ainakin paljon manikyyriputiikkeja ja hierontapaikkoja. Nyt en tarkoita mitään epäilyttäviä vyön alle keskittyviä hierontapaikkoja, vaan ihan tavallisia niskahartia-, selkä-, ja kokovartalohierontapuoteja. Kumpaakin bisnestä pyörittävät aasialaiset, vähäisen aasialaisuustuntemukseni perusteella kiinalaiset. Manikyyria en oikein tajua. Miksi maksaisin monta kymppiä siitä, että joku muu viilaa ja lakkaa kynteni, saanhan ne itsekin lakattua jos pakottava tarve on? Tarkoitus ei ole arvostella kaikkia manikyyria rakastavia lukijoita, mutta väistämätön ensimmäinen ajatus joka kerta manikyyriliikkeen ohittaessani on, että noilla naisilla on muuten ylimääräistä rahaa ja vähän ideoita, mihin sitä käyttää. Mutta kukin tyylillään. Ja eräälläkin kollegallani on käsittämättömän hienot tekokynnet, joiden koristekuviot vaihtuva t joka viikko. Miten näppistä käytetään parisenttisillä kynsillä, en tiedä, mutta varmaankin harjoittelu tekee mestarin siinäkin. Hieronnoissa sen sijaan käyn vakioasiakkaana. Paras tähän saakka löytämäni paikka on edullinen Chi keskustan Carillon Arcade'lla, vinkkivinkki perthiläiset. Kiinalaisten pyörittämät paikat toimivat periaatteella, että sisään marssitaan ilman ajavarausta ja asiakas ohjataan sille hierojalle, joka sattuu olemaan vapaana. Enemmistö hierojista on 20-30-vuotiaita tyttöjä (tiedä vaikka olisivat nelikymppisiäkin, aasialaiset eivät näytä ikääntyvän ollenkaan!), pienempiä kuin minä, eli täysin mitättömän kokoisia. Mutta mitkä näppivoimat. En voi ymmärtää. Treenaavat varmaan hevosenkenkiä puristelemalla.

Pian täällä on vaikka mitä, ainakin Perthin kaupungin edustajien mielestä. Joenrantaan kaavaillaan uututtaan kiiltävää hotelli-, toimisto-, ravintola- ja asuinkorttelikompleksia Elizabeth Quay'ta, ja toinen jättiprojekti aivan ydinkeskustassa on upottaa Perthin rautatieasema sinne johtavine raiteineen maan alle. Keskustaan tulee siis monen korttelin ja kilometrin verran uutta rakennusmaata, ja sitä myöten tietenkin uusia tornitaloja,  kauppoja ja ravintoloita. Työtä itsekin vapaaehtoisena valvon - meidän toimisto on nimittäin ihan työmaan reunalla ja neljännestä kerroksesta on toimistotyöntekijöiden hyvä kyttäillä (ja neuvoa, tietenkin), mitä raksalla tapahtuu kulloinkin. Hyvin näyttää projekti etenevän ja kaivurit ovat haukanneet jo pitkät pätkät raiteenmentäviä kuiluja, joista siis valmistuessaan tulee tunneleita junille. Täkäläisiä kavereitani kovasti puhuttavat pian avautuva Jamie Oliverin italialaisravintola, mutkattomasti nimetty Jamie's Italian. Tänään aukaisi ovensa uusi meksikolaispikaruokapaikka Guzman y Gomez, joka on ainakin Melbournesta tuttu, mutta Perthille uutuus. G y G veti tänään tuhansittain asiakkaita lupaamalla ilmaisen burriton per nenu avajaispäivän kunniaksi. Perthissä riittää siis kiinnostavaa seurattavaa tuleviksi kuukausiksi ja vuosiksikin!

Burritojono Guzman y Gomezin edustalla Northbridgessä iltakuudelta. Mittaa jonolla noin 250 metriä.  En jäänyt odottelemaan.