Suosion huumaa ja biitsielämää

Löysin eilen netissä harhaillessani sivun nimeltään blogilista.fi. Se on luettelo lähes 55 000:sta (!) suomalaisesta blogista, sekä suosituimmuuslistaus eli luetuimpien blogien ranking-lista. Yllätyksekseni oma blogini komeilee Blogilistan tarjottimella mukana ja vieläpä luetuimman 5% joukossa!

Riemastus sijoituksestani oli suuri, koska suosituimmat blogit ovat kauttaaltaan kategorioista kauneus, muoti ja meikit. Muita supersuosittuja ovat leipominen/kokkaus/askartelu/käsityöt. Oma blogini enintään raapaisee näitä, joten olipa iloinen juttu tajuta, että meikäläisen arki, havainnot ja vankat mielipiteet milloin mistäkin ovat näin seurattua kamaa. Että sydämellinen kiitos kaikille lukijoille!

Harmillisesti en saa muokattua hakusanoja Blogilistassa. Nyt se on tägännyt blogini kylkeen sanat Australia, expat, englanti ja ulkomaat. Mielestäni myös nämä voisi blogiini leimata: kulttuurierot, ulkosuomalaisuus, työnteko ulkomailla; ja parisuhde. Parisuhteen eteen voisi laittaa monikulttuurinen, mutta inhoan tätä EU-projektilta kuulostavaa sanaa, joten jääköön ilman etuliitettä meidän suomalais-ranskalainen yhteiselo.

Ja eteenpäin kuin junan vessa (ja koko juna). Mitään viikon kestäviä sateita ei koskaan tullutkaan, joten niihin kyllästyminen jäi kokematta. No, vielä ehtii, kun talvi ja vihmat koittavat. Tämä viikonloppu meni alkaneesta syksystä välittämättä kesäisen kuumissa rantatunnelmissa. Eilen vietettiin perthinsuomalaisen pariskunnan läksiäisiä City Beachilla ja tänään kävin pyörähtämässä viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä Cottesloen rannalla Sculpture by the Sea - eli Veistoksia Meren Äärellä - näyttelyssä.

City Beachilla ihailimme tällaista tunnelmallista auringonlaskua - jo ennen kuutta, niin aikaisin alkaa hämärtää näin kevät/syyspäiväntasauksen jälkeen!

Jokavuotinen Sculpture by the Sea-näyttely oli tänä vuonna jo 17.s järjestyksessään. Olen tehnyt siitä itselleni perinteen, eli käynyt näyttelyssä kaikkina kolmena täälläolovuotena. SbS pidetään aina maaliskuussa Perthin Cottesloessa, syys-lokakuussa Sydneyn kuuluisalla Bondi-rannalla, ja tässä välissä eli kesäkuussa Tanskan Aarhusissa. Tanska vaikuttaa ensin aika irtopalalta, mutta aussit tunnistavat kyllä Australia-Tanska-yhteyden: tasmanialainen naapurintyttö Mary on nykyään Tanskan kruununprinsessa ja myös SbS-tapahtuman suojelija. 

SbS on jälleen mainio esimerkki siitä, miten taide- ja kulttuuritapahtumia tuotetaan Australiassa. Yksityisestä ponnistuksesta lähtenyt taidenäyttely sai vauhtia Sydneyn kesäolympialaisten (v. 2000) järjestelynosteessa, jolloin Australian olympiatoimikunta rahoitti myös kulttuuria. Siitä lähtien tapahtuma on järjestetty yksityis- ja yrityslahjoitusten sekä teosmyynnin turvin. Kaikki teokset ovat kaupan - osa menee, osa ei. Tällaista olisi saanut omaan kotiin tänä vuonna:

Yllä: Tästä teoksesta ei ympärilläni paljoa pidetty. Kuulin ohikulkijoilta kommentteja, että näyttää hautausmaalta. Ja kyllähän tässä vähän sellainen "kaikille hukkuneille surffareille"-muistomerkin tuntu on.

Yllä: Muovikrääsäriutta. Maailman merissä kelluu tonneittain vaikka mitä sinne kuulumatonta. Alla: kaunis, mutta samalla kantaaottava vesipulloaalto. Pullovesi jos mikä on turhake, kun hanavettäkin saa. 

Tykkäsin tästä hennosta katedraali-ikkunasta. Mielestäni idea on sama kuin japanilaisissa Torii-porteissa (netistä pöllitty kuva alla). Ei ole tarvetta rakentaa temppeliä vaan pelkkä ovi tai portti, joka osoittaa, että (pyhää) luontoa ympärillä tulisi muistaa kunnioittaa.

Vaikkei väkimäärä kuvassa näytä hätkäyttävältä, oli koko puolen kilometrin pituinen ranta, rantakatu ja eritoten jokainen parkkipaikka pakaten täynnä tänään. 

Tämä varoituskyltti rannalla huvitti. "Cottesloen pääranta, varoitus: vettä. Myös vedenalaisia esineitä (kuten kiviä)." Tuo pienempi tarra on varoitus kiistellystä haipyydyslinjasta: koukut ja syötit saattavat houkutella haita entistä lähemmäs rantaa. En tiedä, onko ihan virallinen varoitus (ja yritys päästää osavaltio lakituvasta, jos joku vaikka syödään vedessä), vai jonkun luonnonsuojelujärjestön lätkäisemä kannanotto. 

Työstä onnelliseksi

E tuli eilen kotiin arkiviikon mittaiselta maastoleiriltä. Kyseessä oli 10-vuotiaiden koululaisten syysleiri, ja E:n firma oli palkattu leirille ohjelmantuottajaksi ja organisoijaksi. Kun kuuntelin E:n kuvausta viikon tekemisistä, en voinut kuin ilolla ihmetellä, millaisia ammatteja nykypäivän maailmassa on. Koko viikko erilaisia tiimityöskentelyä opettavia seikkailullisia pelejä ja leikkejä, kalliokiipeilyä, köysilaskeutumista, uintia, vaelluksia, hiekkalinnojen rakennuskilpailu jne jne.

E:n firman kolme asiakaskuntaa ovat turistiryhmät, koululaisryhmät ja työpaikat tyky-päivinä. Koululaisryhmiä on minun silmiini yllättävän paljon, ja täkäläisissä kouluissa kouluainerajat ylittävä tai yhdistävä tekeminen (kuten vaikkapa biologia+maantieto+liikunta+taideaineet+äidinkieli) on näköjään paljon suositumpaa ja yleisempää kuin Suomessa. Yksi osasyy arvatenkin on, että täällä n. puolet kouluista on yksityisiä ja puolet julkisia.

E:n asiakkaat ovat yksityiskouluja, joilla on rahallinen mahdollisuus ostaa seikkailufirman palveluja. Itse olen vankka julkisen koulutuksen puolestapuhuja (hallelujaa suomalainen, kaikkien ulottuvilla oleva, yhteisvaroin kustannettu, korkea-asteelle jatkuva koulutus!). Olisin silti itsekin mielelläni käynyt moista koulua, jossa leireillään merenrannassa viikko seikkaillen, delfiinejä bongaten ja luonnosta oppien.

Perthistä löytyy googlaamalla puolisen tusinaa seikkailu-, aktiviteetti-, ja tiimihengennostatus-firmaa. Käsittääkseni ala on itärannikolla vielä isompi, ja kaikkein menestynein se on Uudessa-Seelannissa, tuossa aikuisten puuhamaassa, kuten esimerkiksi Noonis blogissaan kertoo.

Minusta on jotakin perin australiaista siinä, että täällä on olemassa ala, jonka perustehtävä on tuottaa ihmisille hyvää mieltä, iloa ja huikeita elämyksiä luonnon helmassa - ja että esimerkiksi koulut ostavat tällaisia elämyksiä opetusmielessä! Oppiminen ei ole (aina) tylsää ja vakavaa pänttäystä, vaan yhdessä tekemistä ja täkäläisestä luonnosta ja ilmastosta nauttimista.

Seikkailufirmassa työskentely on elämäntapavalinta, sillä kuten olen aiemmin maininnut, sillä tienaa leivän pöytään mutta vain raskaan raadannan kautta* ja rikastumaan ei vahingossa pääse. Ulkomaalaisen silmiin sekin vaikuttaa varsin aussimeiningiltä, että yritetään rakentaa työstä sellainen palikka, joka sopii muuhun elämään sen sijaan, että työ sanelee kaiken muun. Tämä lifestyle design on kuuma trendi elämänhallinnan ja onnellisuustutkimuksen saralla: löydä sisäinen palosi ja muokkaa elämäntavastasi ammatti tai yritys.

Täällä se näköjään onnistuukin, kun esimerkiksi verottaja ei ole koko ajan hönkimässä niskaan ja vaatimassa esim. aikapankkia tai talkootöitä verolle. Terveisin katkera entinen yhden hengen bisneksen pyörittäjä, jonka Suomi-verottaja veti tehokkaasti henkiseen paitsioon vaatimalla jatkuvasti ALVeja myynneistä, joita ei edes ollut (suomennos: lopetin freelancerina/toiminimellä työskentelyn, koska byrokratia tuntui liian raskaalta). Ja muutin sittemmin pois koko maasta yrittämistä yrittämästä, kjähkjäh, siitäs sait byrokratia!

*Jos joku innostuu tämän tekstin perusteella hakeutumaan Australiaan seikkailufirmaan töihin, niin tehtäköön tiettäväksi, että puolet työstä on tylsää varusteiden huoltoa ja putsausta, sekä aikaavievää tapahtumien valmistelua alkaen klo 5 aamulla, eli ei pelkkää henkistä onnen aalloilla surffaamista (toim.huom.).

Tässä on paletti, elämä uusiksi!

Australian dream eli paljon lomia

Kevät- eli täkäläisittäin syyspäiväntasaus on täällä tänään. Ja kuin napin painalluksesta alkoi myös syksy, eli saatiin ensimmäiset sateet neljään kuukauteen. Onpa kiva raikas tunnelma ja tuoksu pitkästä aikaa ulkona! Sadetta on tiedossa viikoksi eteenpäin, joten saa nähdä, laantuuko innostus sadekelejä kohtaan. Todennäköisesti. Onneksi kylmimmät vihmat ovat vielä kaukana edessä, sillä varsinainen talvi koittaa touko-kesäkuulla.  

Syys- eli kevätlomamme Kiinassa starttaa kuukauden päästä, sitä odotellessa. Luin eilen kiinnostavan artikkelin The Australian – lehdestä, jonka mukaan kolmannes yli 30-vuotiaista ausseista pitää sapattivapaan töistä. Vapaa kestää tyypillisesti parista kuukaudesta vuoteen, ellei peräti kahteen, säästöistä riippuen. Täällä ei ole valtion osarahoittamaa vuorotteluvapaata kuten Suomessa, mutta monet työpaikat ainakin julkissektorilla tarjoavat mahdollisuuden ottaa palkatonta tai puolipalkallista lomaa jopa vuodeksi.

Erityinen long service leave eli ”pitkän palveluksen vapaa” paukahtaa voimaan seitsemän vuoden julkissektorityöuran jälkeen, jolloin voi ottaa 13 viikkoa palkallista lomaa, tai 26 viikkoa puolella palkalla. Mahtava etu! Seuraavaa palveluspalkkiota pitää odottaa sitten taas seitsemän vuotta. Itse en ole koskaan aiemmin ollut työpaikassa, jossa näin mahtavia etuja tarjottaisiin, joten taatusti pidän kiinni valtionhallinnon pestistäni kynsin hampain (ja sehän edun tarkoitus onkin, rohkaista ihmisiä pysymään työpaikassaan).

Täällä minimaalisen työttömyysprosentin maassa ihmiset myös uskaltavat eri tavalla irtisanoutua töistä ja jäädä harkitulle vapaalle kuukausista jopa vuoteen, ennen kuin etsivät uuden työn. Yrittäjyyskin on paljon suomalaismallia yleisempää ja nähtävästi tuottavampaa – ihmettelin juuri eilen remppaohjelman pariskuntaa, joiden ammatit ovat nokikolari ja pienyrittäjyysneuvoja/ hatuntekijä, kumpikin siis pyörittävät omaa yhden hengen bisnestään ja näyttävät pärjäävän.

Yksi syy, miksi ihmiset reissaavat paljon, on luonnollisesti sukujuuret. Eilen näin myös uutisen, jonka mukaan Perthin asukkaista 37% on muita kuin syntyperäisiä ausseja. Tähän käsittääkseni oli laskettu vain ensimmäisen polven maahanmuuttajat, ja jos toista saati kolmatta polvea katsotaan, jako lie lähempänä 60-70%. Ja kun tarpeeksi kauas mennään ja tutkitaan sukujuuria parinsadan vuoden takaa, 96% WA:n asukkaista on muualta tulleita, sillä aboriginaaleja on vain muutamia kymmeniä tuhansia koko kahden miljoonan asukkaan osavaltiossa.

Koska suurimmalla osalla on perhettä ja sukua muualla maailmassa, on enemmän kuin luontevaa visiteerata pidempiäkin aikoja. Toisaalta, ehkä tällainen saarella (vaikkakin jättimäisellä) asuminen aiheuttaa sen, että monella on kaipuu matkustella ja nähdä muutakin kuin tämä oma ”plänttimme” planeetasta. Matkustelu ja sapattivapaiden pitäminen on myös sosiaalisesti paljon hyväksytympää kuin Suomessa, ja toisten lomareissuista jutellaan innolla ja niitä vertaillaan omiin.

Suomessa julkinen mielipide on, että työnteon ensisijainen tarkoitus on tuottaa rahaa valtion kassaan veroina sen sijaan, että työllä rahoitettaisiin itselle sellainen elämä, millaista todellisuudessa haluaa elää. Ainakin sen perusteella, miten paljon downshiftaajia ja sapattivapaiden pitäjiä ruoskitaan mediassa ja poliitikkojen puheissa. Valtio velkaantuu ja kierre pitää pysäyttää, jokaisen on osallistuttava talkoisiin, karsit heti ne itsekkäät hengähdystaukoideat ja sillä selvä!

Kertomatta jää, että a) valtionvelan ei ole tarkoituskaan olla sama asia kuin kotitalouden velan, eli valtionvelka otetaan tarkoituksella sukupolviksi kerrallaan, jotta inflaatio syö pääoman ja ainoastaan korkoja lyhennetään; ja b) nykyinen rahajärjestelmä pakottaa valtiot lainaamaan rahansa mm. ulkomaisilta sijoittajilta ja eläkeyhtiöiltä (valtion velkakirjoja myymällä) sen sijaan, että valtion oma keskuspankki rahoittaisi valtion menot ja tuotot jäisivät veronmaksajien hyväksi. Pelkillä verotuloilla ei ole yhtään valtiota ylläpidetty koskaan: tämä on taloushistoriallinen fakta, jota poliitikot eivät joko tiedä, ymmärrä tai halua paljastaa.

Australia on toki osa samaa globaalia rahajärjestelmää kuin Suomikin, mutta onnistuu polskimaan pinnalla rahakkaan kaivosteollisuuden ja maatalousviennin voimin. Ja toki täälläkin valtio kiristää ja kuristaa budjetistaan koko ajan – etenkin näin oikeistohallituksen aikana -, mutta julkissektorin pienentäminen ei samalla tavalla näy koko maan taloudessa, kun yksityisellä puolella menee lujaa Aasian-viennin ansiosta.

Ohoh, nythän eksyin tykkänään poliittisten mielipiteiden viidakkoon (tai kuten itse esittämiäni asioita kutsun: faktojen). Piti kirjoittamani vielä oman kotini kokoisesta kulttuurien sulatusuunista. Vaikka E:llä ei ole ranskalaista aksenttia ja hän puhuu äidin puolen englantilaissuvun vuoksi täydellistä englantia, ranskalaisen kanssa englanniksi eläminen on välillä tahattoman koomista.

Iso osa englanninkielen sanoista juontuu ranskasta (ja siis pohjimmiltaan latinasta). E pärjää yleensä näppärästi tilanteissa, joissa ei muista oikeaa englanninkielistä sanaa. Senkun turvautuu vastaavaan ranskankieliseen sanaan, koska puolessa tapauksista sana on sama, kun sen vain lausuu englantilaisittain.

Tavallisesti vaikutus on vieläpä erityisen hienostunut, koska usein ranskankielinen arkisana vastaa englanninkielistä sivistyssanaa. Aina ei mene nappiin kuitenkaan. En ole voinut muuta kuin räjähtää nauruun silloin, kun E aikoo ”vapauttaa” makaronit pussista (liberate, ranskaksi päästää ulos) tai ”lietsoa” mehupurkkia (agitate, ranskaksi ravistaa).

Australialainen unelma, yllättävän lähellä!

Vihreä on uusi musta

Ajauduin tämän blogin kommenttiboksissa pienoiseen kinaan aiheesta ympäristöystävällisyys (ks. linkin viimeiset kommentit). Bloginpitäjän mielestä kaikki ekoteot ovat turhia, sillä väestönkasvu pitää huolen siitä, että seuraavat(kin) sukupolvet kuppaavat maapallon tyhjiin. Siitä tuli mieleen tutkailla: onko todella niin, että enemmistö ihmisistä elää kuluttaakseen kuin viimeistä päivää – ja että tämä kehitys on vakio, jota ei voi muuttaa?

Samoihin aikoihin sain tutulta kuuman vinkin, että Perthiä oli kuukausi sitten kovasti kehuttu arvovaltaisessa New York Times-lehdessä. Matkailuartikkeli Perthistä on vähintäänkin ylistävä, tässäpä tiivistelmä suomeksi:

”Jos kuvitellaan kaupunki, jossa on kaikki kohdillaan, uskonpa, että kuvitelma sisältäisi seuraavaa: runsaasti puistoja ja veden äärtä, tahrattomat lähijunat ja ilmaista joukkoliikennettä; ravintoloita, joiden menu koostuu luomu- ja lähituotteista sekä ruuan että viinin saralla; kivoja baareja historiallisissa rakennuksissa; ja pop up – sitä ja tätä, aina lähituottajien vihannestorista joogaan ja elokuvateattereihin.

Tervetuloa Perthiin.

Newyorkilainen suorastaan häkeltyy siitä, miten kaupunki voi ollakin näin rento, raikas, vihreä ja siisti – kertakaikkisen viihtyisä. Perth on hipsterien taivas.

WA:n pääkaupunki Perth on 1,8 miljoonan asukkaan koti – koko osavaltiossa asuu parisen miljoonaa asukasta. Perthin talouselämä on remponut nousukiidosta mahalaskuihin aina seudun kultaryntäyksestä 1880-luvulta lähtien. Viime vuosikymmen elettiin nousukiitoa, jota vauhdittivat kaivosala ja luonnonresurssit kuten uraani, rautamalmi, sinkki ja kaasu.

Talouskasvu on Perthissä kääntynyt tyyliksi eko-komea, säihkyvän ja överin Dubain mallin sijasta. Nostokurjet ovat nyt pysyvä näky Perthin pilvenpiirtäjien seassa, kun kaupunki jatkaa kasvuaan. Osavaltio on investoinut miljoonia jättiprojekteihin, kuten yli 15 000 katsojan Perth-Areenaan, joka avattiin 2012. Lentokenttää kohenneltiin vastikään massiivisella 750 miljoonalla dollarilla.

WA tarkoitti joskus wait awhile ("odotahan tovi / ei mitään kiirettä"), millä viitattiin rannikon leppoisaan elämänasenteeseen verrattuna Melbournen tai Sydneyn minuuttiaikataulutettuun elämään. Nyt termillä on uusi lisämerkitys: jos uskot, että Perthistä on tulossa trendikäs, odotahan vain kunnes näet, mitä kaikkea kaupungista muodostuukaan."

Kirjoittaja jatkaa juttuaan ihastelemalla mm. tunnelmallista Terrace – hotellia Saint Georges Terrace-bisneskadun päässä;  kuvailemalla erinomaista hotelliaamiaista (graavilohta ja uppomuna portobellosienten kera täysjyväleivällä = täkäläinen fiinimpi aamiainen), sekä ihmettelemällä, miten tosissaan aussit ottavat kahvinsa. Maitokahvin ja mustan kahvin väliin jää kymmeniä muita tilausvaihtoehtoja, jotka tunteakseen tulee olla todellinen kahviharrastaja. Sää herättää ihastusta myös ”joka päivä kahden viikon reissullani oli aurinkoinen – suorastaan keinotekoisen aurinkoinen!”.

Lisäksi Perthistä löytyy mm. Urban Orcard eli kaupunkipuutarha keskustan museo- ja kulttuurikorttelista, koristeltu iloisen värikkäin paperilyhdyin. Perthin coffee strip – kaupunginosat saavat mainintansa myös: tällaista kaupunkirakennetta ei oikein Suomessa ole, joten termi on hankala kääntää. Australiassa se tarkoittaa kaupunginosia, joilla on vilkas, elävä keskuskatu, jonka varrella on kahviloiden lisäksi myös ravintoloita, baareja sekä pikkuputiikkeja. Tällaisia Perthissä ovat mm. Mount Lawley, Subiaco, Leederville, Victoria Park ja uutena North Perth.

Erityisen vaikutuksen kirjoittajaan ovat tehneet 1800-1900-lukujen taitteen rakennuksiin perustetut baarit, kahvilat ja ravintolat. Tällaisia ovat mm. Bar Lafayette (ent. teknillinen oppilaitos), 1907 (lumpputehdas), the Old Crow (vaatimaton tiilimökki) ja the Stables Bar (talli ja asunto).

Perthistä ei voi puhua mainitsematta merenrantaa. Suositulle, kauniille Cottesloen rannalle pääsee keskustasta lähijunalla ja sitten asemalta kävellen (vajaa km). Artikkeli puhuu metroista (subway), mutta tarkoittaa lähijunia, koska metroa ei Perthissä ole maanalaista keskusasemaa lukuunottamatta.

Myös boheemi, suosittu turistikohde Fremantle (Perthin satama n. 22 km keskustasta etelään) saa osakseen innostunutta kuvailua. Kirjoittaja ehtii pyörähtää myös Swan Valleyn viininviljelyalueella ihastumassa. Swan Valley ei ole nimestään huolimatta laakso, vaan hedelmällistä maaseutua Swan – joen molemmin puolin Perthin metropolin pohjoislaidalta alkaen.

No, todellisuudessahan Perth ei aivan näin ruusuinen paikka ole, ja kirjoittajan mainitsema ekoilu on vasta parin viime vuoden juttu. Perthin keskikaupungin pormestari Lisa Scaffidi on ajanut jo vuosia aktiivista ohjelmaa, jolla ennen tyhjä ja tylsä Perthin betonikeskusta on saatu muuttumaan eläväksi ja kiinnostavaksi mm. pieniä kahviloita ja putiikkeja lisäämällä, kujia elävöittämällä (taitavat graffitit ja ruukkukasvit), sekä edistämällä pyöräily- ja kävelymahdollisuuksia keskustassa ja Swan-joen rannalla.

Itse tykkään Lisan visiosta ja siitä, mitä kaupungissa on tehty ja muutettu, todella. Melbournen-visiitin kokemuksella sanoisin, että Perth ottaa kiinni itärannikon viihtyisiä kaupunkeja nyt pitkin loikin.  Amerikkalaisen silmiin meno on ehkä kovastikin vihreää, mutta eurooppalainen saati skandinaavi kiinnittää yhä huomiota autokaupunkirakenteeseen mallia Teksas. Perth levittäytyy 60 km etelään ja pohjoiseen (eli yhteensä 120km päästä päähän), ja kaikki eivät voi tai halua käyttää lähijunaa liikkumiseen.

Myös kodittomuus on ongelma kalliissa Perthissä. Ongelmaa hoidetaan kovasti eri tavalla kuin Suomessa, jossa vedottaisiin sosiaaliturvaan ja valtioon. Täällä esim. työpaikkani kerää rahaa Swags for Homeless-ohjelmaan, jossa kodittomille lahjoitetaan teltan ja makuupussin kombo ulkona yöpymiseen. Ajatus ei siis edes ole saada jokaiselle kattoa pään päälle. Kaipa näin lämpimässä ilmastossa logiikka menee niin, että pakkaseristystä ei aivan välttämättä tarvita.

Päädyin kerran itse juttusille (E:n vanhempien mukana, näiden välittömyyden ja sosiaalisuuden tönimänä) erään kodittoman miehen kanssa, jolle annoimme piknik-ruokiemme tähteet. Mies oli menettänyt kotinsa avioerossa, eikä ollut sittemmin hankkinut uutta, kun on niin kallista. Luuloistani poiketen miehellä oli kuulemma perhettä, aikusia lapsia, jotka haluaisivat auttaa ja ottaa isän luokseen asumaan. Mies ei kuitenkaan ollut suostunut, koska elää mieluummin omilla ehdoillaan kuin on kenellekään taakka. Hän on elänyt Perthin puistoissa jo vuosia.

Ruusuisista laseista huolimatta NY Timesin jutussa on paljon perää. Olen itse usein täällä miettinyt, että ”näinkö ihmiset elävät silloin, kun heillä ei ole huolta huomisesta ja on riittävästi varaa elää, kuten tahtoo?”. Omiin silmiini se näyttää tältä – ja mitä itse olen saanut omaan elämääni täällä:

- Ostetaan paljon palveluita eli elämyksiä ja muistoja fyysisen tavaran sijasta. Esimerkki: Perthissä pariskunnat, perheet ja ystäväporukat käyvät paljon ulkona syömässä, etenkin lähituote-viikonloppubrunsseja ja –lounaita. Kaupunki pursuilee kampaamoja, kauneushoitoloita, hierontapaikkoja ynnä muita hyvän olon palveluja, ja kulttuuri- ja taidetempauksia  sekä ruokafestivaaleja on tämän tästä.

- Harrastetaan paljon (ilmaista tai edullista ulko)liikuntaa yksin tai porukalla, nautitaan luonnosta, säästä ja upeista puisto- ja vesimaisemista. Kun eilen lähdin töistä kotiin kuuden aikaan, puolet kaduilla kulkijoista oli urheiluasuisia lenkille/salille/joogaan/puistojalispeliin menijöitä.

- Harrastetaan sosiaalista kulttuuria, eli käydään ulkoilmakonserteissa ja -elokuvateatterissa perheen ja/tai kavereiden kanssa.

- Nautitaan edullisista ulkoaktiviteeteista täysin rinnoin, kuten piknikeistä tai grillijuhlista, jotka saattavat venyä viikonloppuaamusta iltaan asti.

Moni Perthissäkin elää kulutusjuhlaa mm. shoppaamalla jatkuvasti uusia vaatteita, teknologiaa ja krääsää, ja kierrätys voisi olla aivan eri mittakaavaa. Samaten runsas autoilu, ja mm. kesällä ilmastointilaitteiden huudattamisen vaatima sähkökulutus, ovat täkäläisten ekosyntejä.

Kehitys on kuitenkin kohti parempaa, sillä shoppailu on ainakin osin siirtymässä käsityön ja uniikin suuntaan massarättien ja pidä-ja-heitä-pois-tavaran sijasta. Kaupunkirakennetta tiivistetään aktiivisesti, joukkoliikennettä kehitetään, ja esim. aurinkopaneelien suosio on jatkuvassa kasvussa. Jopa nihkeä osavaltiohallintokin siirtyy (tuskallisen) hitaasti poispäin hiilivoimaloista, kohti kestävämpiä vaihtoehtoja.

Eli ehkä vihreä ideologiani ei olekaan vain oman pääni sisällä elävää utopiaa, vaan saavuttaa vähitellen ainakin valistuneimpia länsimaita ja siitä leviää pikkuhiljaa globaaliksi voimaksi, ja tuottaa ihailtuja, suosittuja, viihtyisiä kaupunkeja kuten Australiassa.

Toivottavasti!

Hauska Greenhouse - kahvila ja baari Saint Georges Terracen varrella. Paikasta saa kuulemma Perthin parhaat aamukahvimuffinit. Seinä koostuu ruukkukasveista.

Nuoren polven nousu

E paineli testaamaan uutta maastopyöräänsä Kalamundan kukkuloiden maastopyöräreiteille n. 15 km päähän Perthistä. Itse sen sijaan suuntasin kaveriporukalla tutustumaan koulunsa päättävien taidelinjalaisten lopputyönäyttelyyn, WA:n kansalliseen taidegalleriaan Perthin keskustassa. Taidelinjan päättävät ovat luokka-asteelta 12, eli abiturientteja. Ikää heillä on 17 vuotta, koska koulu täällä aloitetaan viisivuotiaana. Kun pitää taiteilijoiden iän mielessä, työt todellakin tekevät vaikutuksen.

Näyttelyyn on valittu 56 työtä kaikkien niiden WA:n koulujen joukosta, jotka lähettivät töitä taidegallerian arvosteluraadille. Taitotaso on todellakin kohdillaan, ja opetus vaikuttaa laadukkaalta. Itseäni kiinnosti tämä nuorten näyttely enemmän, kuin viereisessä salissa oleva ammattitaiteilijoiden video- ja multimedianäyttely. Jostain syystä videoteokset usein typistyvät lähikuviksi taiteilijan omasta purkanjauhannasta, läähätyksestä tai tuijotuksesta. Ei nykyajan visuaalisesti näyttäviin elokuviin, videopeleihin, 3D:hen ja vaikka ihan vain värikkäisiin ja energisiin mainoksiin tottunut ihminen jaksa kauaa pohtia filosifisia purkkaa jauhavan keski-ikäisen huonoihoisen miehen loputonta lähikuvaluuppia tuijottaen.

Oma analyysini nykyhetken taiteesta on, että monet tekijät vielä vuosikymmen sitten suosivat kollaaseja eli paljon kuvia/tekstiä/symboleja samaan tauluun tunkevaa tyyliä, mikä arvatenkin on joko tarkoituksellinen tai alitajuinen kuva informaatiotulvamaailmastamme. Year 12-näyttelyssä sen sijaan pisti silmään melko pelkistetty, teknisesti taitava, selkeä ja tyylitelty ilmaisu, jossa yhdellä pohjalla on yksi pääasia, esimerkiksi muotokuva. Liekö tämä nykyajan nettiomakuvien ja graafisen suunnittelun suosion (mm. julistetaide, logot; mutta myös sarjakuva ja videopelit) aikaansaama kombo, mutta hyvin toimii, ainakin minulle.

Aiheet teoksissa vaihtelevat maailman ongelmien ja epäreiluuden pohdinnasta (sodat, äärikapitalismi, ilmastonmuutos, luonnon riistäminen) henkilökohtaisten kasvukipujen kuvaamiseen (kuka minä olen, pitääkö minusta kukaan [ja etenkin se tietty ihastuksen kohde], koulu loppuu, paineet kasautuvat, mitä seuraavaksi?). Aihealue, jota Suomessa ei taiteessa samalla tavalla näe, on nuorten oman kulttuurisen identiteetin etsiminen.

Nimistä, aiheista ja teoskuvauksista päätellen noin puolet taiteilijoista edustaa jotain muuta kuin valkoista anglosaksista taustaa. Miten olla intialaistaustainen nuori aikuinen tämän päivän Australiassa? Tai indonesialainen, korealainen, malesialainen, iranilainen? Miten paljon omaa kulttuuri-identiteettiä voi ja haluaa korostaa verrattuna valtaväestöön, etenkin, jos ja kun on kuitenkin jo x:nnen polven australialainen sukujuurista huolimatta?

Aiheeseen sopivasti taidegallerian edustalla oli tänään myös kansainvälisten opiskelijoiden messut, ja kojuissa oli arvontojen ja opiskeluinfon lisäksi tarjolla muunmuassa suomenkielen oppitunti! Ei aavistustakaan, kuka tämä suomentaitaja joukossa oli, koska tunti alkoi vasta sen jälkeen, kun itse lähdin kotia kohti.

Bongattu! Taidegallerian edustan kojussa olisi voinut osallistua suomenkielen esittelyoppitunnille tänään kv-opiskelijoiden messuilla. 

Taidenäyttelyssä saa äänestää omaa suosikkiteostaan, jonka tekijä voittaa matkan South Australian taidegalleriaan Adelaideen ja jonka koko luokka myös saa jonkun yllätyspalkinnon. Itse päädyin äänestämään kuulakärkikynällä tehtyä muotokuvakokoelmaa, koska tekijän tekniset piirustustaidot ovat etenkin 17-vuotiaaksi ällistyttävät ja myös tekniikan vaikeutta sopii arvostaa: kun piirtelet lyijärillä tai hiilellä, tai maalaat akryyli- tai öljyväreillä, aina voi kumittaa tai maalata päälle. Kyseisissä mustekynätöissä ei ollut yhtään väärää viivaa tai korjauksen jälkeä, vaan jokainen oli saatu kerralla nappiin. Ei onnistu ihan joka jonnalta tai jonnelta.

Ainut asia, joka näyttelyssä hieman kummastutti/häiritsi, oli monien teosten värimaailma: kummallisen tunkkainen ja ruskeansuttuiseen taittuva. En tiedä, onko tämä jonkinlainen yhteinen tiedostamaton aussinuorten mielivärikartta, vai pelkästään seurausta maalaustekniikan puutteista (eli liian montaa väriä sotkettu kerralla toisiinsa tai maalattu liian usein päälle). Toinen ärtymyksensekaista ymmärtäväisyyttä herättänyt seikka oli monien nuorten taiteilijoiden käsitys, että teos pitää selittää mahdollisimman vaikealla tavalla, pelkkiä sivistyssanoja käyttäen, jotta kuulostaa tarpeeksi filosofiselta.

Jos teoksessa on hyvä idea ja se on osuva kommentti johonkin ajan ilmiöön (kuten useimmat olivatkin), kyllä se tulee ihan pelkän kuvan voimalla, selkokielellä ja arkisanoillakin läpi. Itseasiassa paremmin, kuin turhantärkeilevillä sanakäänteillä. Tämä tosin ei mielestäni ole nuorten vika, vaan taidemaailman ylipäätään, sillä jostain tämä malli on otettu: ja mistäpä muualta kuin taidenäyttelyistä, joissa teoskuvaukset ovat usein jostain kvanttifysiikan ja teoreettisen filosofian välimaastosta ymmärrettävyydeltään.

Esimerkki tarpeettoman fiinistä teoskuvauksesta. Käännös: Suhteellisen Merkityksen Subjektiivinen Arviointi (työn nimi). "Taiteeni tutkii ihmisten himoa omistaa ja hallita kauneuden ja harvinaisuuden leimaamia asioita, joilla tyydytetään omaa egoa. [Taideteoksessani] merenneidon jaksoittainen läsnäolo ja poissaolo vankilastaan symboloi yhteiskunnan tekoja menneisyydessä ja nykyisyydessä. Olettamamme hierarkkisen ylivallan takia uskomme, että meillä on oikeus hallita luontoa. Käsityksemme rajoittavat ja viime kädessä muovaavat sitä, miten toimimme kasvi- ja eläinkuntaa kohtaan. Uteliaisuutemme ja kontrollinhalumme aiheuttavat vakavaa haittaa muiden olentojen olemassaololle." 

Sen sijaan kovasti tykkäsin siitä kekseliäisyydestä, miten muutamassa työssä oli rikottu kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen rajaa maalaamalla ei-litteälle pinnalle. Harmi kyllä räpsimissäni kuvissa ei tämä moniulotteisuus oikein näy, mutta esimerkkejä olivat mm. kaarevalle ja kerrostetulle pinnalle maalattu katupanoraama Singaporesta, laatikon sisäkulmaan maalattu breakdance-tanssija, sekä akvarellipaperille tehty vesi-dystopia, jossa paperista leikatut ja maalatut kerrokset oli limitetty toistensa päälle syvyysvaikutelmaa antamaan.

Perthiläiset, käykäähän tsekkaamassa, ilmaista huvia ja ajattelemisen aihetta! Näyttelykatalogi löytyy täältä. Kaikki teokset ovat vuodelta 2013.

Blogin kuvia on pyydetty isommiksi, mutta valitettavasti typerä blogipohja ei tätä tue, eli isommat kuvat menevät ärsyttävästi sivupalkin päälle ja pilaavat hienon feng shuini. Kuvat saa isommaksi niitä klikkaamalla.

Jesse Lee: Khmer Grandmother. Hiilipiirustus (ei siis valokuva, vaikka siltä näyttääkin). 

Zaynad Obib: Eid. Akryylimaalaus.

Ryan Dorey: Journey with Friends. Kuulakärkikynä paperille (ja mielestäni näyttelyn paras työ, mutta olenkin varmakätisen piirtämistaidon fani yleisesti ottaen).

Sonja Tennberg. Street to Stage. Akryyli ja öljyväri MDF-levylle. Tämä teos on kuin kaapinkulma ja seisoo siis lattialla, tanssija on maalattu kumpaankin sisäseinään sekä kaapin lattiaan. Mahtava 3D-efekti!

Kaylene Bederson: Survivor. Keramiikka. Öljyisen linnun turvakypärässä lukee BP - Broken Promises eli Rikotut Lupaukset sen alkuperäisen British Petroleum-nimen sijasta. 

Lily McAuliffe: Subjective Evaluation of Relative Significance. Sekatekniikka ja multimedia.

Charlie Yin: Chrystal Clear. Keramiikka ja sekatekniikka. Taustalla näyttelyseuralaisistani yksi.

Georgia Deguara: Performer. Valokuva. Teos on osa viisiosaista sarjaa. 

Kotia kohti kahvi- ja lehdenlukutauon voimalla. The Toastface Grillah on pieni, perthiläismuodikkaasti sekalaisesta kierrätystavarasta kokoonpantu kiva kahvila epäilyttävännäköisen kujan varrella Wellington Streetin ja Barrack Streetin kulmakorttelissa. Mutta hyvää kahvia myyvät, ja lounaaksi on tarjolla pelkästään erilaisia grillattuja leipiä. Valmistäytevalikoima on runsas!

Vaikka aamut ovat jo viilenneet (noin +20:een), yhä on kesä. Kotikadun kulmassa jacarandapuukujalla. 

Ranskalainen Australiassa

Blogistani on näköjään tullut ”arkea siellä ja täällä”-teemainen, pelkän Perthin ja Australian pohdinnan rinnalla. Tänään jatkuu ranskalaisuuden ihmettely. Toisaalta, Australia maana koostuu niin monista eri etnisistä ryhmistä, että on itse asiassa osuvaa tutkailla myös muita tapoja kuin englantilaisia, joista Australian kulttuuri periytyy.

Tapasimme eilen töiden jälkeen E:n kavereita, joita minä en entuudestaan tunne ja jotka ovat lomalla Perthissä Ranskasta. Pariskunta, olkoon vaikka Christa ja  Beau, ovat sukuloimassa serkkujen luona, mutta myös tutustumassa Australian länsirannikkoon ensimmäistä kertaa. Ehkä kiinnitin asiaan huomiota nyt enemmän, luettuani viimeksi mainitsemaani Sarah Turnbullin kirjaa Almost French. Mutta harvoin on niin tyrmäävää lomalaista nähty kuin ranskatar Christa.

Tyyli ja asu lomaan sopivan rento, mutta silti kuin suoraan Voguesta. Sarahin kirjasta saa kuvan, että ranskalainen kaupunkilaisnainen ei lähde ovesta, ellei ole tyylikäs ja huoliteltu, ja näköjään pätee myös Christaan. Suoraan töistä pöllähtävä meikäläinen oli toimistoasussakin alipukeutunut tässä seurassa. Christa itse sen sijaan ihaili aussien rentoa menoa eli sitä, että kaikki näyttävät olevan samalla viivalla ulkoasun suhteen - kadulla ei erota rikkaita köyhistä, sillä aussit vetävät menemään joko samalla tavalla lipokkaissa ja shortseissa, tai naiset samoissa (mauttomissa) trikoo-miniminihameissa varakkuudesta tai sen puutteesta riippumatta.

Ulkonäkö oli kuitenkin sivuseikka itse tapaamisessa, sillä hauskaa oli, yhteinen sävel löytyi heti ja toivottavasti ehditään nähdä vielä uudelleenkin kaksikon loman aikana. Eniten kiinnitin huomiota Christan pariinkin otteeseen lausumaan kommenttiin: ”täällä Perthissä on niin rauhallista ja turvallista, kaduilla ei ole ollenkaan aggressiota!”. Kysyin jälkikäteen E:ltä, että onko Ranskassa sitten kovasti turvatonta, eli mitä tämä kommentti ylipäätään tarkoitti. E selitti, että monissa kaupungeissa Ranskassa on lähes mahdotona edetä kadulla ilman, että joku on jatkuvasti vaatimassa rahaa, puhelinta, tupakkaa.

Väistämättä tulee rasistisen kuuloinen kommentti nyt, mutta E:n mukaan nämä (ajoittain aggressiiviset) kinuajat ovat pohjoisafrikkalaisia miehiä. E piti erityisen paheksuttavana samojen miesten tyyliä vislailla ja huudella naisille, koska he näin osoittavat, etteivät kunnioita naisia eikä heillä ole myöskään tyylitajua eli mitään hienostuneempaa keinoa yrittää tehdä vaikutus. Olen itse käynyt Ranskassa vain kaksi kertaa, Lyonissa, sekä Pariisissa ja Loiren laaksossa maaseudulla, eikä minulla ole vastaavia kokemuksia maasta ollenkaan. Mutta ehkä parin pitkän viikonlopun mittaisella käynnillä ei kovin kattavaa kuvaa saa mistään paikasta.

Kiinnostava havainto Sarahin kirjassa oli myös se, että ranskalaiseen kulttuuriin kuuluu sisäänrakennettuna jatkuva sosialiseeraaminen, eli ihmiset ystävystyvät yhtä lailla sekä miesten että naisten kanssa, eivät vain naiset keskenään tai miehet keskenään. Tokihan myös Suomessa ja Australiassa näin tehdään, mutta selitän esimerkillä: sekä Suomessa että Australiassa esimerkiksi illanvietoissa ja grillijuhlissa usein jossain vaiheessa iltaa miehet ja naiset kerääntyvät omiksi ryhmikseen juttelemaan omia asioitaan.

Ranskassa tällaista jakoa ei kuulemma tapahdu. Tämä selittääkin, miksi E hengailee aivan yhtä paljon sekä nais- että miesporukassa, kun täkäläiseen illanviettoon lähdetään. Silloin kun itse järjestämme juhlia, E:n sydämenasia on isäntänä jutella kaikille ja viettää yhtä paljon aikaa eri ryhmissä, oli siinä ennestään miehiä, naisia tai kumpiakin.

Tänä aamuna tuli puhetta koulusysteemistä, sillä ranskalaisilla vaikuttaa olevan hyvin samanlainen malli kuin suomalaisillakin, aina maksutonta yliopisto-opiskelua myöten. Kyselin, miten paljon Ranskassa panostetaan mm. esiintymistaitojen ja väittelytaitojen opettamiseen koulussa. Käsittääkseni Australiassa kaikkeen kommunikointiin, esitelmiin ja ryhmätyöhön käytetään paljon aikaa ja kommunikointi- ja esiintymistaidot sekä oppilaiden hyvä itseluottamus ovat suorastaan systeemin kulmakivi.

Ranskalaiskoulussa ei kuulemma saanut minkäänlaista oppia esiintymistaitoihin ja argumentointiin ennenkuin lukiossa (kuten minäkin suomalaislukiossa). Kun tätä ihmettelin – ranskalaisillahan on maine erittäin itsetietoisina ja helposti barrikadeille syöksyvinä oikeuksiensa puolustajina – hän vain totesi: ”ehkäpä he ajattelevat, ettei kannata rohkaista sitä kansanluonnetta enempää, kun se jo on olemassa”.

Tästä kulkeuduimme aasinsillalla aiheeseen, jota itse olen näin aikuisena ihmetellyt suomalaisessa koulusysteemissä kovasti. Nimittäin laulukokeet. Selitin E:lle, että (ainakin minun aikaani) koulussa piti mennä luokan eteen seisomaan ja laulaa opettajan harmoonisäestyksellä (tai ilman) kaikkien edessä. Pitihän opettajalla olla joku keino antaa musiikinnumero. Tämä pakotettu, myötähäpeän ja jännityksen kuorruttama Idols-kierros sai E:n häkeltymään, ”ihan tosi? Vau, outoa!”.
Heillä kuulemma musiikinnumero ratkaistiin nokkahuilunsoiton näyttökokeella.

Ohlalaa, mikä aksentti(merkki)!

Mamun mokia

Sain loistavan lukuvinkin ja saman tien myös lainaan kiinnostavan kirjan (kiitos A!), Sarah Turnbullin omaelämäkerrallisen Almost French eli Melkein Ranskalainen. Sarah on aussijournalisti, joka päätyi Euroopan reppureissausvuoden jälkeen asumaan Pariisiin Romaniassa tapaamansa ranskalaisen poikaystävän kanssa. Kirja alkaa reppureissauksesta ja vuodesta 1995, jolloin Sarah oli 28-vuotias.

Kirja on jouhevasti kirjoitettu katsaus kenen tahansa expatin elämästä: väistämättä eteen puskevat kulttuurishokki, uuden kielen takelteleva opettelu, töiden etsintä, omien sosiaalisten piirien löytäminen, uuteen kaupunkiin ja maahan tutustuminen... ja tietysti liuta kommelluksia, vastoinkäymisiä, väärinkäsityksiä ja mokia, joita ei voi välttää tässä alien-vaiheessa, kun ei vielä kuulu joukkoon. Etenkin Pariisi-faneille - tai ylipäätään eurooppalaisessa suurkaupungissa asumisesta haaveileville - kirja on valloittavaa, vaikkakin välillä karmaisevaa luettavaa. Romanttinen Pariisikaan ei ole rottalaumoista ynnä muista vitsauksista vapaa!

Itselleni erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee, että se on kanssasisaren lämmin tilitys elämästä ranskalaisen kumppanin kanssa. Myöhemmässä elämässään Sarah muuttaa miehensä Fredericin työn perässä Ranskan Polynesiaan (saariryhmä, johon mm. Tahiti lukeutuu), Moorean saarelle Papeeten kaupunkiin. Juurikin Papeetesta E puolestaan muutti Perthiin, missä hänet tapasin joulun alla 2012.

Olen kuunnellut suu ammollaan E:n kuvauksia joka-aamuisista uinneista ja viikonloppusukelluksista polynesialaisparatiisissa, ja toisaalta ihmetellyt faktaa siitä, että trooppisella saarella asuminen ei olekaan yhtä juhlaa. "Kun ajaa sitä pientä kiveä ympäri tuhannetta kertaa, tajuaa, että se on kultainen häkki", E totesi. Neljä vuotta työntekoa ja täydellistä eristyneisyyttä keskellä Tyyntä Valtamerta oli E:lle tarpeeksi, kuten useimmille muillekin Polynesiaan muuttaville eurooppalaisille. Joten seuraava pysäkki hänelle oli Perth - maailman eristynein (osavaltio)pääkaupunki... taisi muuttua siellä aavan meren ympäröimänä kuitenkin.

Takaisin kirjaan. Sarah on uudesta elämästään Pariisissa innoissaan, mutta törmää myös ikäviin puoliin. Näitä itsellenikin tuttuja tilanteita ovat mm:
- tuntuu, että paikalliset kohtelevat kuin vajaaälyistä, koska kieli ei luista täydellisesti.
- muiden käsitys minusta ja luonteenpiirteistäni on valovuosien päässä totuudesta (puhumatonta luullaan ujoksi ja vetäytyväksi, vaikka mykkyyden syy on sanavaraston puute).
- typerä-roolia alkaa elää itsekin siinä mielessä, että monimutkaisista aiheista ei edes jaksa avata keskustelua, koska tietää, ettei saa sanottua, mitä oikeasti haluaisi.
- paikallisilla on jo oma elämä, mukaanlukien kaveripiiri, eikä siihen välttämättä mahdu irrallinen expat (joka ei edes paljoa puhu eli ole kiinnostava). Toisin sanoen tutustuminen ja kavereiden löytäminen on haastavaa.
- vakaa aikomus hengailla vain paikallisten kanssa kärsii kolauksen, kun ystäviä onnistuu saamaan vain muista expateista - joista heistäkin moni katoaa elämästä samantien, koska olivat alunperinkin vain läpikulkumatkalla.
- uuden asuinmaan byrokratia ensin ärsyttää, sitten itkettää, ja lopulta naurattaa. Jossain vaiheessa sen huomaa omaksuneensa osaksi elämäänsä sen kummempia urputtamatta.

Ja esimerkkejä kulttuurikolahduksista. Kirjassa Sarah osallistuu Pariisissa cocktail-kutsuille, joilla ei oikein tapahdu mitään. Vieraat seisoskelevat tyylikkäinä seinustoilla, jutellen vain jo tuntemilleen ihmisille. Shampanjapullot on avattu keskipöydälle, mutta kukaan ei tarjoile juomaa eikä kukaan myöskään kaada itselleen. Puheensorina ja juhlatunnelma puuttuvat kokonaan. Rentoihin grillijuhliin tottunut aussi päättää pistää vipinää kekkereihin ja kiertää vieraan luota toisen luo, esittelee itsensä, juttelee niitä näitä, ihailee isäntäväen kauniita tavaroita ja taidetta; ja lopulta päättää tarjoilla juomat, kun kukaan ei kerran itse ota. Vastaukseksi tulee lähinnä nyrpeitä katseita ja varautuneenkohteliasta päänpuistelua kuin yli-innokkaalle lapselle.

Jälkikäteen Sarah kuulee Fredericiltä, mikä meni pieleen:
a) vieraat odottivat, että kaikki ovat paikalla, ennen kuin juomat kaadetaan ja juodaan maljat isäntäväen johdolla,
b) pariisilaisten mielestä vain moukka ällistelee suureen ääneen kauniita asioita, paljastaen näin, että ei ole ennen moisia nähnyt, ja
c) itsensä esittelyä ja seurueisiin hivuttautumista pidetään tuppautumisena ja tarkoitus onkin lähinnä jutustella jo ennakkoon tuttujen kanssa, kuten esimerkiksi pelkästään oman puolisonsa. Tarkoitus on näkyä, ei kuulua.

Mainittakoon väliin, että kun luen otteita kirjasta aidolle ranskalaisyksilölle E:lle, hän enimmäkseen tuhahtelee pariisilaisten tiukkapipoisuudelle ja tapaorjuudelle. Eli ranskiksiakin löytyy moneen lähtöön 66-miljoonaisesta maasta.

Omat mokani ovat kohtuullisen pieniä ja pääasiassa väärinymmärryksiä, kuten taannoinen keskustelu töissä.
naiskollega: "Pomolle tuli kutsu ministerin iltatilaisuuteen."
minä: "Pääseeköhän sinne mukaan? Ehkä sä voisit osallistua gorillana."
naiskollega: "Anteeksi mitä?? Mistä kohti minä olen gorillan näköinen?"
minä: "Tarkoitin henkivartijana!"

Keskustelun kuullut tanskalaistyökaveri purskahti nauruun sermin takana ja kertoi vastavuoroisen oman tarinansa. Tanskassa on kuulemma tapana kutsua söpöjä vauvoja tietyllä sanalla, tarkoittaen lähinnä "pikku nöpönassu". No eikös kaveri ollut möläyttänyt sanansa väärään paikkaan aussituttujen vauvaa ihastellessaan: "how cute little troll" eli mikä suloinen pikku menninkäinen! Eivät aussit olleet lämmenneet tälle.

Ps. huomasin juuri, että nyt on vissiin kääntynyt vaakakuppi aussilaistumisen puolelle itselläni. Tätä kirjoittaessani tietokoneen johto jäi jumiin tuolinjalkaan, enkä saanut sitä kovallakaan nyhtämisellä irti. Vaikka olen yksin kotona ja kirjoitan tätä suomeksi, suusta pääsivät ääneen tuskastuneet sanat: "how is this even possible!" eli miten tämä jumi on edes mahdollinen. Enkuksi näköjään tulee puhe, kun ei keskity.

Toisin kuin järki sanoo, myös paratiisisaaresta voi saada tarpeekseen. E:n entinen kotipaikka, Moorea eli Tahitin naapurisaari Tyynellä Valtamerellä. Polynesialaiset tuntevat nimeltä vetämättömän olon, joka kohtaa saarille muuttavia expatteja: fiu - osin trooppisen hiostavan kuumuuden ja osin saaren pienen koon ja eristyneisyyden aiheuttama kyllästyneisyys. Lähtisin silti käymään milloin vain!

Tykypäivä vesipuistossa

Tästä kehkeytyi oikein helppo töihinpaluuviikko. Maanantai oli vapaa, kuten edellisessä postauksessa kerroin. Perjantaina juhlittiin työpaikan pyöreitä vuosia perustamisesta lukien. Juhlat vietettiin tyky-päivän merkeissä Adventure Worldissa, joka on Perthin Linnanmäki ja vesihuvipuisto.

Tyky-toiminta on ainakin omalla työpaikallani melko harvinaista, eli varsinaisia tyky-päiviä on ehkäpä kerran viidessä vuodessa. Sen sijaan työajalla urheilua tuetaan: viikossa saa käyttää tunnin palkallista työaikaa järjestettyyn urheiluun osallistumiseen (lentopallo, jalkapallo, squash tms.). Aiemmin työpaikka kustansi myös kuntosalijäsenyyden, mutta vain tietylle salille. Suosion puutteen takia tästä edusta on luovuttu.

Perjantain tyky-päivä vietettiin tiimihenkeä nostattavan aarteenmetsästyksen parissa Adventure Worldissa. Tehtävät olivat kiinnostavia ja hyvin ohjattuja ammattijärjestäjän toimesta, ja mielestäni päivä onnistui tavoitteessaan aidosti, sillä kukin tutustui sellaisiin työkavereihin paremmin, joiden kanssa ei muuten työskentele tai jutustele työpaikalla. Puoli päivää kestäneen tehtävänratkonnan jälkeen sai joko lähteä kotiin tai jäädä loppupäiväksi pyörimään huvipuiston laitteisiin ja vesiliukumäkiin.

Oletin ennakkoon, että enemmistö 50 hengestä katoaisi kotiin välittömästi kun pilli soi. Väärässä olin. Arviolta 85% väestä, minä mukaanlukien, jäi moneksi tunniksi vesialtaisiin ja liukumäkiin kikkailemaan: vesileikkijöiksi paljastui mm. liuta isokenkäisiä pomoportaasta sekä CEO eli toimitusjohtaja. On jotakin perin australialaista siinä, että pulikoidaan uikkareissa ja lasketaan kilpaa vesiliukumäkeä täysin luontevasti, vaikka tätä ennen on nähnyt pomot ja CEO:n vain puku päällä neukkarissa. Rantakulttuuri nimittäin.

Suomalaiset saunojat eivät hätkähdä alastomuutta ja aussien mielestä näköjään uimapuku on täysin riittävä asu työkavereiden seuraan. Kun itse ennen kyseistä tyky-päivää pohdiskelin, että missä asussa kehtaan mennä, naiskollega lohdutteli: "onko sulla vain bikineitä vai onko myös uimapuku?" - "on mulla uimapukukin" - "no laitat sen, ongelma ratkaistu!". Itsekseni ajattelin, että ei se uikkari nyt paljoa enempää peitä kuin bikinitkään, mutta mennään sitten sillä.

Paikan päällä uimassa näkikin sitten asua laidasta laitaan, eli häveliäämmät uivat t-paita päällä kun taas osa veteli menemään niissä bikineissä tai uimashortseissa. Yksi raja täällä näyttää olevan ylittämätön: mies, älä mene altaaseen/rannalle speedoissa eli pikku-uikkareissa, ellet oikeasti ole ammattiuimari. Shortsit ne olla pitää.

Täkäläisillä on polttavan auringon takia myös märkäpukumaisia uima-asuja, eli uikkarikankaasta tehtyjä pyöräilyshortseja ja t-paitoja. Pitkähihaisiakin uimapaitoja näkee uima-altaissa. Lapsille on olemassa myös uintihattuja, eli lierihattuja, joissa on takana erillinen pitkä niskaläppä niskaa suojaamaan. Tällaiset tamineet kannattaisi itsenikin hankkia UV-suojaksi ja tilanteisiin, joissa ei halua palloilla pelkissä biksuissa.

Pääsymaksu Adventure Worldiin on $50/pvä/aikuinen, eli melko hinnakasta. Jos kuitenkin haluaa kuumaa päivää pakoon jonnekin muualle kuin oman kodin ilmastointilaitteen alle tai toiseen täkäläisten suosimaan viilennettyyn tilaan, ostarille, on AW käymisen arvoinen vaihtoehto. Perhe- ja ryhmälippuja myydään myös. Itse kuvittelin viihtyväni enintään tunnin, puolitoista, mutta päivän päätteeksi tajusin laskeneeni liukumäkiä neljän tunnin ajan ilman taukoja. Koukuttavaa huvia!

Yllä: Adventure Worldista löytyy uima-altaiden ja vesiliukumäkien lisäksi myös normihuvipuistosetti laitteita, eli vuoristorata ja erilaisia kieputtimia, sekä carting-autorata. Vesi on tietenkin se suurin vetonaula kuumina päivinä. 

Yllä ja alla: tällaisia liukuja muunmuassa pääsee huvipuistossa testaamaan. Ylläolevaan putkeen mennään kahdenistuttavalla "kumiveneellä" tai tuplarenkaalla (näkyvät kuvan alalaidassa) ja allaolevaa kilparataa pitkin lasketaan jumppamaton näköisen liukurin päällä. Kummassakin saa hyvät vauhdit, naurut ja kirkaisut aikaan. Kaikki kuvat google-kuvahaulla. 

Hyppien keikkuen kotiin

Kotona taas! Viikonloppu meni enimmäkseen aikaerosta toipuessa (unettomuus, näin parin päivän kokemuksella voin sanoa, että en halua törmätä sinuun enää koskaan!), sekä erilaisia kodin askareita toimitellen. Kuten, matkalaukkua purkaen ja vanhoja vaatteita kaapista raivaten, jotta uusille on nyt tilaa. E puolestaan etsii parhaillaan uutta työtä, sillä seikkailufirma teettää tunteja kellon ympäri eikä korvaus ole oikein kohdillaan. 

E:n työnhakuun uppoaa mukavasti meidän molempien vapaa-aikaa: koska olen ainatukena-partneri, autan mm. etsimällä sopivia työpaikkaehdokkaita, oikolukemalla E:n työhakemusluonnoksia ja ehdottamalla viilauksia ansioluetteloon. Lopulta kumpikin saimme kertakaikkisen tarpeeksemme kotitöistä ja paperisodasta - täällä kun etenkin julkissektorille haettaessa työhakemuksen tulee olla jopa nelisivuinen ja hyvin yksityiskohtainen -, joten löimme hanskat tiskiin. Aika tehdä jotain ihan muuta. 

Pikainen tsekkaus netistä, onko odottamamme uusi "teemapuisto" jo auennut - - - ja olihan se! BounceINC eli aikuisten(kin) pomppulinna on itärannikolla jo toimiva bisnes, joka avasi äskettäin ovensa myös Perthin Canningtonissa. Idea on simppeli. Peltihalli on täytetty ja päällystetty erilaisilla, erikokoisilla trampoliineilla, joita on myös pitkin seiniä; sekä trampoliinisuorilla, joiden päässä on volttimonttu eli vaahtomuovilla täytetty kuoppa kaikenlaisten kierrehyppyjen vastaanottamiseksi.

Testipäivämme maanantai oli yleinen vapaapäivä eli myös koululaisten vapaa, ja trampoliinimaailma oli tupaten täynnä. Emme tajunneet ottaa tätä asiaa huomioon käyntiä buukatessamme: yllätys oli suuri, kun tajusimme paikan päällä, että tännehän tuskin mahtuu sekaan. Teoriassa pomppuilu on tarkoitettu kaikille lapsenmielisille, mutta käytännössä aikuisia oli joukossa ehkä 10% ja loput olivat lapsia tai vanhimmillaan teinejä. Kaikki kuitenkin pomppivat sulassa sovussa keskenään, eikä mitään aikuisten tai lasten alueita ole erikseen.

Systeemi toimii niin, että liput ostetaan tietylle kellonajalle tunniksi kerrallaan. Aika kannattaa varata netissä etukäteen, sillä päivätunnit oli jo aamupäivästä myyty loppuun, ja vain iltakuudesta eteenpäin oli tilaa. Kaikki samalle tunnille ajan varanneet saavat samanvärisen rannekkeen, jolla pääsee pomppualueelle. Kun tunti päättyy, kaikki paimennetaan ulos, ja seuraava ryhmä erivärisen rannekkeensa kanssa päästetään sisään. Myös itse trampoliineille joutuu jonottamaan – ainakin paikan ollessa täysi.

Jonot etenivät kuitenkin jouhevasti, ja saimme testata jokaista erilaista pomppualuetta antaumuksella. Kaikki toimi yllättävän kurinalaisesti. Jokaisella eri trampoliinipisteellä on oma valvoja, ja lisäksi teinit ja jopa aivan lapsetkin käyttäytyivät todella kohteliaasti eli mitään tönimistä, etuilua tai trampoliinin loputonta varaamista itselle ei tapahtunut.

E taisi olla se suurin trouble maker, sillä hän innostui etenkin trampoliinikentästä (trampoliineja vieri vieressä shakkiruudukon tapaan) niin, että pongahteli menemään pitkin kenttää sähköjäniksenä eikä aina tajunnut, että joissain trampoliiniruuduissa hyppi jo joku. Kullakin trampoliinilla saisi olla vain yksi ihminen kerrallaan turvallisuussyistä.

Itsekin onnistuin tyrmäämään yhden kymmenvuotiaan pojankoltiaisen hyppäämällä vahingossa päälle yrittäessäni parkour-temppua trampalta korokkeelle, mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Paikan yksi erikoisuus on slam dunk eli korkealle seinään kiinnitetyt koripallokorit. Trampoliinilla otetaan kunnon pomput ja siitä jättidonkkaus koriin.

Itseäni donkkaus ei kovastikaan kiinnostanut, mutta kun korien tuntumassa henkeä vetäessäni eräs ujo pikkutyttö kysyi minulta, että onko tuo vain poikien juttu, oli reaktio välitön: ”ei sellaista asiaa olekaan kuin vain poikien juttu, tule, mennään!”. Ja onneton pyllähdyshän se meikäläisen donkkaus oli, mutta tuli testattua.

Harrastin joskus muinaisuudessa telinevoimistelua ja hypin silloin sydämeni kyllyydestä volttimonttuun, joten parhaat kokemukset itselleni olivat ne uudet: superkorkealle pompauttava jäykkä verkkotrampoliini; sekä edellämainittu trampoliinikenttä, jonka laidoille oli myös kiinnitetty viistoja trampoliineja seiniä vasten, joten siinä sai vaikka minkälaisia temppuja aikaan.

Yllättäen arastelin trampoliineilla, etenkin kentällä, pomppuilua enemmän kuin odotin. Tramppakentällä pomppaa helposti trampoliinien väliselle pehmustetulle, mutta silti kovalle reunalle. Itselläni ei meinannut ponnistusvoima riittää hyppäämään trampalta seuraavalle yhdellä pompulla, ja osuin helposti samaan ruutuun kaksi kertaa, joista toinen hyppy liian reunaan.

Pomppiminen on vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja myös hurjasti rankempaa! Olin puolen tunnin jälkeen kohtuullisen puhki, mutta koska koko tunnista oli maksettu, piti vain jaksaa. Mietimme buukatessamme, että pitäisikö ottaa kaksi tuntia kerralla, mutta yksi tunti riittää enemmän kuin hyvin.

Superkuntoinen E riekkui kuin sokerihumalainen viisivuotias ja temppuili volttimontussa niin, että valvojan piti sanoa, että otahan poika rauhallisemmin – liian vaikeita ja vaarallisia temppuja yrität. Kun tramppakentällä pysähdyin vetämään henkeä ja aioin sanoa jotain, E pingahtikin menemään ympäri kenttää yhä uudelleen. Eli ainakin löytyi yksi tehokas keino purkaa työ- ja työnhakustressiä. Jos sattuu tilaisuus kohdalle tai tällainen rantautuu joskus Suomeen, äkkiä kokeilemaan!

Alla pomppupaikkoja kuvina. 

Yllä ja alla: tällaisia tramppakenttiä oli useampia ja suurin oli n. kolme kertaa kuvatun kokoinen. Näillä kentillä oli käynnissä dodgeball - eli polttopallokisat. Polttopalloa emme saaneet testattua, sillä niihin olisi pitänyt ilmoittautua omalla joukkueella ennakkoon. 

Oma tyylinäytteeni. Sinipaitainen hamehelmainen hyppijä keskirampilla. Matka vie kohti volttimonttua ja epäonnistuvaa etuperinvolttia (näyte A alla).

Rakkaudesta

Jihuu, hääkellot kilkattavat! Eivät kuitenkaan omat, vaan perthinsuomalaisen ystävän. Ja meikäläinen on saanut kunniakutsun toimia kaasona, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huhhuh, jännittää! Aussihäät olisi tarkoitus kasata, ja miten se tehdään - en vielä tiedä. Eiköhän morsiamella ole visio ja liuta neuvoja :) .

Tajusin tässä, että ystäväpiirissäni ei ole paljoakaan naimisiinmenneitä, eli häissä ei ole tullut oltua vuosiin. Sen sijaan tulevia morsiamia on ympärillä lähes puolen tusinaa, ja näistä ensimmäinen viettää häitään tämän vuoden lopussa. Kysyin luvan, että saako häätouhuista ja -tohinoista blogata kaason näkökulmasta, ja kuulemma saa. Eli tästähän kehkeytyy arkea Australiassa ja Suomessa - blogin lisäksi vielä hääblogikin!

Pian edessä on hääpukujen sovittelua, epäilemättä kaikenmoista askartelua, ehkäpä kukkien valintaa ynnä muuta. Ensi viikonlopun häämessut eli ensimmäisen kaasohommani missaan muiden menojen takia, mutta onneksi morsian löysi varsin helposti (n. viidessä minuutissa) uutta seuraa muunmuassa niistä muista tulevista morsiamista. Eli ehkäpä kauhean pitkää miinusta pätevät kaasot - listaukseen ei kohdalleni vielä tullut!

Häistä pääseekin aasinsillalla toiseen aiheeseen, expatin koti-ikävään. Ikävä on varmasti kaikille ulkomailla asuville tuttu mielentila. On se tuttua myös monelle suomensisäisesti muuttaneelle, jolla perhe/suku/ystävät ovat jääneet toiseen kaupunkiin tai kylään. Itse en ole koti-ikävästä juuri kärsinyt, sillä alun kulttuurishokin jälkeen olen solahtanut ulkosuomalaiseksi varsin vaivatta. Tykkään käydä Suomessa, mutta elämäni on nyt täällä Perthissä.

Olen useinkin pohdiskellut, että onko ikävöimättömyys luonteenpiirre vai opittu ominaisuus. Olen lapsena muuttanut perheeni mukana pitkin poikin Suomea vanhempien työn perässä, joten minulla ei edes ole sitä yhtä ainutta kotipaikkaa tai lapsuudenkotia. Ikävöimättömyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö toinen tuttu tunne olisi omaakin sydäntäni raastanut muuton jälkeen - nimittäin syyllisyys.

Siitä ei nimittäin pääse yli eikä ympäri, että kotiin jäävien ikävä painaa mieltä yhtä paljon, ellei enemmän, kuin oma ikävä kotiin. Oma ikävöimättömyys voi sitäpaitsi syyllistää enemmän, sillä silloin joutuu selittelemään, miksei ole ikävä - "emmekö ole sinulle tärkeitä??" En usko, että yksikään maastamuuttaja muuttaa siksi, että läheiset ihmiset eivät ole tarpeeksi tärkeitä. Päinvastoin. Pois muutetaan jonkin niin vahvan magneetin takia, että JOPA ero läheisiin on pystyttävä sietämään.

Omalla kohdallani kaksi aiempaa lyhyttä ulkomaanjaksoa ovat opettaneet kestämään ja käsittelemään ikävää ja syyllisyyttä. Pois niitä ei kuitenkaan täysin saa. Vuosia sitten Kanadassa opiskellessani meni öitä koti-ikävän ja syyllisyyden itkemiseen. Nyt kolmen vuoden australialaistumisen jälkeen kotona vierailut eivät pääty enää kyyneliin, koska kaikki osapuolet - minä ja muut - olemme tottuneet ajatukseen, että välillä ollaan erossa, ja sitten taas nähdään. Mutta alkuun teki todella tiukkaa loman lopussa lähteä, kun oli halattu äiti, isä ja veljet, ja äiti jäi aamuhämärässä kotiovelle vilkuttamaan silmissä huolta ja ikävää.

Oma perheeni, sukuni ja ystäväni ovat kaikki olleet todella hyvänä tukena, sillä kukaan ei ole vuolaasti itkenyt kaipausta saati lyönyt lyötyä syyllistämällä sillä. Tunnen kuitenkin monia, joita kotijoukkojen ikävän aiheuttama syyllisyys painaa kyyneliin asti. Olen aiemminkin kirjoittanut, että ulkomailla asuminen on etenkin alkuvaiheessa ja ajoittain todella rankkaa, ja/joten siihen on yleensä kullakin todella painavat syyt, oli kyseessä sitten pakkorako työn osalta, täältä löytynyt elämän rakkaus ja sittemmin perheellistyminen, tai oman polun löytäminen ja ihmisenä kasvaminen.

Tiedän, että on valtavan tuskaisaa nähdä oman rakkaan perheenjäsenen muuttavan tuhansien kilometrien ja harventuneiden kyläilyiden päähän. Toivoisin silti, että kunkin omaa elämänvalintaa osattaisiin kunnioittaa, ja kotijoukot osaisivat myös päästää irti. Ikävä kun osaa muuttua myös itsekkyydeksi: haluan, että olet lähelläni aina - vaikka se pahimmassa tapauksessa tarkoittaisi, että joudut tyytymään Suomessa elämään, jota et todellisuudessa halua (esim. luopumaan siitä ulkomaisesta kumppanista, työstä, kiinnostuksenkohteista jne.). Aiheesta lisää kotiin jääneen siskon näkökulmasta tästä linkistä.

Vaikka tämä tylyltä kuulostaakin, on jokainen itse vastuussa omista tunteistaan ja elämänsä rakentamisesta. Loputtoman ikävöinnin ja syyllistämisen sijaan voi maastamuuton kohdatessa yrittää löytää ilonaiheita - on uusi kyläpaikka missä käydä, ulkomaille päätyneen morsiamen tai sulhasen tapauksessa tulee uusia kiinnostavia sukulaisia uudesta kulttuurista, on mahdollisuus oppia itsekin ja itsestäänkin uutta. Vanha kunnon ilmapallovertaus on mielestäni pätevä. Päästä vapaaksi se, mitä rakastat.

Loppuvuodesta juhlitaan rakkautta! Kuva (c) beforethebigday.co.uk