Pariskuntana pidempään reissuun - miten ongelmien yli?

Kirjoitin aiemmin samankaltaisesta aiheesta, vauvan kanssa pidempään reissuun - eli oletteko hulluja..? Tuli kuitenkin mieleen, että myös pariskuntana reissaamisessa on omat haasteensa, olipa muuta perhettä mukana tai ei.

Moni pohtii pidempää matkustamista tai peräti muuttoa ulkomaille kumppanin kanssa, joten ehkä tästä kokemusasiantuntijuudestani on jollekulle hyötyä. Vajaa vuosikymmen sitten muutin Australiaan silloisen suomalaisen siippani kanssa - se liitto päättyi eroon alle vuoden Aussilassa asumisen jälkeen. Sittemmin olen reissannut sinne ja tänne E:n rinnalla, tällä hetkellä olemme pisimmällä yhteisellä ulkomaanmatkalla yhdeksän kuukautta.

Australiaan muuttaa paljon nuoria suomalaispareja working holiday-vuodelle, ja kaikenikäisiä erilaisille työkomennuksille. Ei ole lainkaan tavatonta, että parisuhde ikävä kyllä karahtaa ulkomailla. Näin kävi itsellenikin, tosin ei missään tapauksessa vain Australian vuoksi; tuskin niin yksinkertaista on kenenkään parisuhteessa tai sen ongelmapuolissa. Mutta mitkä kaikki tekijät saattavat suhdetta kiristää, tässäpä itse huomioimaani listaa omasta ja muiden elämästä.

Tyystin erilaiset odotukset

Vaikka reissusta puhuisi päivät pääksytysten ennen sille lähtöä, voi kuitenkin matkalla ollessa huomata, että odotukset eivät kohtaakaan. Toinen saattaa kaivata paljon hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, kun taas toinen buukkaisi kaikki ekstremelajit ja -kokemukset. Tai toinen haluaakin lisätä tai poistaa matkakohteita ja nähtävyyksiä, kun toinen tahtoo pitäytyä laaditussa listassa ja suunnitelmassa.

Ylipäätään tien päällä odottaa monenmonta päätöstä, joita ei kotioloissa samalla lailla vyöry eteen. Mitä tehdään tänään? Minne mennään, millä, milloin, miten paljon se saa maksaa, missä syödään, mitä, minkä hintaista, jne. Normiarjessahan pariskunnatkin yleensä elävät myös erillistä elämää, eli kummallakin on omat työt ja/tai harrastukset, järjestötoiminta, kaverit ja mielenkiinnon kohteet. Suomalaisparien osapuolilla on hyvin usein myös omat tulot ja omat rahat.

Pidemmällä matkalla, oli kyseessä maailman ympäri reissaus tai uuteen maahan asettuminen, kaikesta tulee puoliväkisin yhteistä ainakin väliaikaisesti. Asutaan ahtaammin, mahdollisesti hostellihuoneessa tai kimppakämpässä. Joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen eteen, että ollaan yhdessä 24/7 ja kaikki pitäisi tehdä, päättää, neuvotella ja toteuttaa yhteistyössä. Tämähän on peräti luonnoton tilanne normiarkeen verrattuna eikä ihme, että painetta voi puskea kummankin pääkoppaan. Jos luonteet, tavoitteet ja tavat ovat kovasti erilaisia, päädytään väkisinkin konfliktiin.

Etenkin Aussilaan muuttavien osalta olen pannut merkille, että usein matka on enemmän toisen puolison haave kuin toisen. Tottakai yleensä kumpikin on asiasta innoissaan, mutta muutto on huomattavasti tärkeämpi yhdelle ja/tai yksi rakastuu Australiaan palavammin, kun taas toinen potee koti-ikävää tai ei ainakaan näe Australiaa yhtä ihanassa valossa kuin se aussifani. Tällöin päädytään vaikeiden neuvottelujen eteen: lähdetäänkö koti-Suomeen milloin, jos ollenkaan. Working holiday-vuodelle tulevien alkumotiivi usein on pysyä maassa vuosi-kaksi, jonka jälkeen "asetutaan aloilleen" Suomeen. Kun toinen ei enää haluakaan palata, tai innostuu useammasta vuodesta pallon toisella puolen, voi suunnitelmien muutos tuntua epäreilulta koti-ikävöivästä osapuolesta - ja toisinpäin.

Prioriteetit eivät kohtaa

Tämä aiheuttaa ehkä eniten kitkaa omassa arjessani nyt, vaikka elämän suurten linjojen osalta prioriteettimme ovatkin samat.

Päivätasolla meillä on jokseenkin erilainen tapa hahmottaa asioiden tärkeysjärjestys. Englanniksi on olemassa termi triage, asioiden (erityisesti potilaiden) kiireellisyyden arviointi ja kiireellisyysjärjestyksen luominen. E:llä ja minulla on erilainen arki-triage, ja pikkulapsen vanhemmille tämä on omiaan lyömään löylyjä stressikiukaalle. Esimerkki: jos vauva itkee, minun ensimmäinen reaktioni on koittaa saada lapsi rauhoittumaan keinolla millä hyvänsä. Jos se ei onnistu nopeahkosti, ikävä kyllä turhaudun ja pahimmillaan saatan itsekin alkaa äksyillä ja/tai itkeä. E puolestaan ajattelee, että vauva itkee jo, turha ottaa siitä enää stressiä, paras tehdä se homma loppuun jota oli tekemässäkin ja sitten rauhoitella lapsi. Minulle tämä näyttäytyy hitautena toimia, kun taas E:lle minun tapani on tarpeetonta nollasta sataan-kiihdyttelyä.

Pienten tekojen osalta voi aina joustaa ja koittaa nähdä toisenkin näkökulma, mutta jos toiselle tärkeät asiat ovat aivan muita kuin itselle, ollaan helposti suossa. Reissun päällä tällaisia ovat erityisesti rahan- ja ajankäyttö. Meillä on onneksi hyvin samanlainen käsitys kohtuullisesta hintatasosta, joten raha-asioista ei suuresti tarvitse vääntää. Mutta olen tavannut niitäkin pariskuntia, joilla on joko täysin erilliset rahat aina erillisiin jääkaapin hyllyihin saakka, tai liiankin yhteiset, eli toinen vinguttaa toisen korttia ilman huolta huomisesta. Jos nämä saa toimimaan, kaikki propsit siitä. Mutta matkaillessa, matkan lisäämän stressin ja rahankulutuksen takia, voivat raha ja aika olla murheenkryynilauman pääpukarit.

Kulttuurishokki

Reagoimme kaikki eri tavoin uusiin tilanteisiin ja kulttuurishokki on hyvin tunnettu ja ymmärretty ilmiö - paitsi silloin, kun sen kourissa painii itse. Kulttuurishokkiin määritelmällisesti kuuluvat kuherruskuukausi, kriisivaihe, toipuminen ja sopeutumisvaihe. Oman huomioni mukaan tuohon kriisiaikaan usein kuuluu uuden maan tapojen ja systeemien jatkuva arvostelu ja niistä turhautuminen.

Jos uutta voi ihmetellä, pähkäillä ja manaillakin yhdessä, mieluiten huumorin kautta, hyvä. Mutta tilanteen on helppo lipsahtaa siihen, että vain toista ärsyttää (tai ärsyttää huomattavasti enemmän kuin toista), jolloin siippaa alkaa ärsyttää toisen ärtyminen. Etenkin, jos jommallekummalle tai kummallekaan ei ole selvää, miksi ärsyttää, on riitelyn kierre hienosti pamautettu lähtölaukalle.

Vaikka kulttuurishokista tokenisi, matkustaminen tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Aina ei itsekään voi ennustaa, miten uusiin käänteisiin ja etenkin odottamattomiin vastoinkäymisiin tulee reagoimaan. Vielä vähemmän voi tietää, miten toinen niistä selviää. Joskus puoliso yllättää resursseillaan, joskus tähän pettyy, kun toiminta onkin jollain lailla negatiivista, vaikkapa saamatonta. Silloin joudutaan pohtimaan, onko käsillä yksittäistapaus, vai niin suuresti suhdetta haittaava luonteenpiirre/olemisen tapa, että eihän tästä mitään tulekaan.

Pelisääntöjen puute

Seurailen mielenkiinnosta erilaisia matkailupalstoja somessa ja joskus niissä esitetään jopa huolestuttavia kysymyksiä, kuten "sovitteko ennakkoon matkabudjetista matkakumppanin kanssa, vai onko epäkohteliasta ottaa raha puheeksi?" Häh? Tottakai rahasta on puhuttava ja nimenomaan sovittava. Ei varmaan ole yhtään niin riitaherkkää asiaa matkustaessa kuin raha. Jos toisen käsitys päiväbudjetista on vaikkapa kaksinkertainen toisen maksukykyyn nähden, ei tarvitse olla liikkeellä edes kolmea päivää, kun tilanne tulee kiehumaan yli.

Tässä kertautuvat odotukset ja prioriteetit, mutta luonnollisesti suuntaviivoista on sovittava ennakkoon, edes suunnilleen-tarkkuudella. Minne mennään, miten, milloin, paljonko saa maksaa. Erityisen fiksua olisi miettiä ennakkoon myös erilaisia poikkeustilanteita, kuten toisen sairastuminen, budjetin ylittyminen tai yllättävät isot muut muutokset matkaan. Esimerkiksi meillä on parhaillaan keskustelun alla, mitä teemme, jos koronatilanne pahenee maailmalla. Perutaanko - saammeko edes peruttua? Muutetaanko kohteita? Jatketaanko vain? Päätökset ovat vielä auki, koska tilanne elää päivä päivältä. Kiinassa sairastumiset ovat jo laskussa, joten hyvällä tuurilla pandemia laantuu piakkoin maailmallakin. Huonolla tuurilla ei. Kaikkia skenaarioita ei tietenkään voi ennakkoon harjoitella, mutta jotain yhteistä hajua niistä olisi hyvä olla.

Mikä avuksi?

Omakohtaisesti olen huomannut, että paras keino välttää isompia riitoja ja räjähdyksiä on - neuvottelutaidon lisäksi tietenkin - ettei kanna kaunaa. Mitä enemmän toisen mokia ja vikoja hautoo, sitä vaikeampaa niistä on päästä yli. Joskus luin, että tärkein ennusmerkki parisuhteen kestävyyttä ajatellen on, pelataanko siinä "pistepeliä": montako mokaa toinen tekee vs montako hyvää tekoa minä teen (tähän kuuluu, että taktisesti ohittaa toisen hyvät teot itsestäänselvyyksinä ja omat mokat pikkuvahinkoina). Kun suhdettaan pisteyttää näin, tien kiveäminen eroa kohti on reippaassa vauhdissa.

Toisen hyviin puoliin keskittyminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun puolison kännykänhukkaamisen takia myöhästyy jatkoyhteydeltä, joutuu maksamaan konnarin tarkastusmaksun junassa siipan ostaman vääränlaisen lipun takia, tai ei saa nukuttua öitään, koska partneri ei raaski käyttää enempää rahaa laadukkaampiin ho(s)telleihin. Huom, näistä kaikki paitsi yksi ovat keksittyjä esimerkkejä :D

Kypsä ihminen luonnollisesti myös itsereflektoi, eli miettii, mitä minä voisin tehdä toisin, jotta elo olisi sopusointuisempaa. Esimerkiksi meidän tapauksessamme minä jouduin myöntämään, että minun italiantaidoillani ei voikaan olla satavarma, pääseekö keskustan metrolipulla lentokentälle. Ei pääse. Sakot tulee.

Jokainen eurooppalaiskaupunki karttana. Alla jokainen amerikkalaiskaupunki. (c) Itchy Feet Comic

Mitä meille kuuluu? Irtiottokuukausi viisi

Monet ovat kyselleet, mitä meille kuuluu. Laitetaanpa tänne kootusti tiedot kaikille kiinnostuneille :)

Viimeksi kirjoitin kuulumisistamme vajaa kuukausi sitten, ja toisaalta tässä ajassa on tapahtunut paljon, toisaalta asiat pysyneet ennallaan. Olemme yhä ja jälleen Suomessa, epäonnisesti ajoitetun Italian-loman jälkeen. Matkasta nyt vain sen verran, että itse loma osui koronan alkurynnistykseen maassa, emme saaneet sitä peruttua, joten lähdimme kuitenkin: kyseessä oli "palkkio" itselleni, kun vihdoin ja viimein sain tohtorinväitökseni tehtyä ja tutkinto odottaa postissa, hurraah! Oloa olemme kuulostelleet jatkuvasti, käsidesiä ja saippuaa meni lotraten, terveen kirjoissa olemme ja tahdomme pysyäkin (puunkoputus).

Maaliskuu on viides kuukautemme irtiottoa. Tällä hetkellä vietämme hiljaiseloa veljeni tyhjässä asunnossa, kun hän on itse pidempään ulkomailla. Nähtävyyksientäyteisten kymmenen päivän jälkeen viikko rauhoittumista on paikallaan. Reissussa kävelimme päivittäin jopa viisitoista kilometriä, nyt olla möllötämme. Parhaillaan päivät täyttyvät hyvinkin normaaleista lapsiperheen rutiineista. Aamupala, leikkiä, puuhailua, aamupäikkärit, lounas, lisää leikkiä ja arjen askareita, iltapäiväunet (vauvalle, joskus vanhemmillekin), normioleilua, illallinen ja iltapuuhat. Välissä juodaan kahvia, selataan puhelinta, napostellaan, hoidetaan asioita. Peräti tapahtumaköyhää, mutta erittäin tarpeellista vastapainoa irtiottokuukaudelle neljä, jolloin tuntui, että koko ajan tapahtui tai oli saatava aikaan.

Helmikuu meni suurimmaksi osaksi väitöstilaisuuttani valmistellen. Valmisteluihin kuuluivat yleisölle tarkoitetun luennon laatiminen, henkinen valmistautuminen vastaväittäjän mahdollisiin kysymyksiin, sekä karonkan eli juhlaillallistilaisuuden järjestäminen vastaväittäjälle, ohjaajilleni ja parille läheiselle. Helmikuussa lähdin lähes joka aamu läppäri kainalossa puoleksi päiväksi kaupungille, lapsesta huolehtivat E ja isovanhemmat. Näin sain keskityttyä rauhassa sekä intellektuelliin puoleen että käytännön järjestelyihin, kuten tarjoilujen tilaamiseen. Yhdentoista kuukauden kotiäitiyden jälkeen - vaikka kotiäitiyttä onkin tullut vietettyä monien muiden kuin omassa kodissani! - "töihin" lähtö arkisin tuntui aivan mahtavalta ja stimuloi aivoja kuin pari pönikkää energiajuomaa. Toisaalta kotiinpaluu ilahtuvan lapsen luo on jotain vaikeastikuvailtavan onnellista.

Näin paperille pantuna elämämme kuulostaa oikein menestyksekkäältä ja onnelliselta, mitä se enimmäkseen onkin. Riidoitta ei kuitenkaan arjesta selviä ja kyllä on myönnettävä, että mitä enemmän reissaamme, sitä enemmän myös ärräpäitä ärähdellään. Etenkin Italiassa koronavaara lietsoi lisästressiä ja vaikka toisaalta matka oli mahtava kohteineen - Venetsia, Firenze, Rooma, Napoli - toisaalta on hienoa olla rauhallisesti takaisin kotona, stressin "ulottumattomissa".

Matkustaessa ja vauvasta huolta pidettäessä toisen vanhemman toimet, tavat, prioriteetit, olemus ja naamataulu alkavat välillä ärsyttää, etenkin kököttäessämme pienessä hotellihuoneessa ja vauvan parkuessa väsymystä/nälkää/pitkästymistä/päivän liikoja virikkeitä. En missään nimessä itse ole puhdas pulmunen ja oma meininkini varmasti ärsyttää yhtä lailla, kun niikseen tulee. Minulla on itsekin tunnistamani raivostuttava tapa olla liian ripeä ja suora, eli en odottele, että toinen ehtii itse älytä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Alan marttyyrinä vääntää jokaista hommaa, joka vastaan tulee, ja tasan minun tavallani tietenkin. Ja hyväähän siitä ei seuraa noin niinkuin yleiselle leppoisalle ilmapiirille...

Suomen-aikamme lähenee loppuaan, sillä meillä on ennakkoon ostetut maailmanympäriliput huhtikuun puolivälistä eteenpäin. Seuraavien kohteidemme pitäisi olla Espanja, Costa Rica, Meksiko, Kanada ja Etelä-Korea. Mutta nyt, maailmankirjojen ollessa mullin mallin pandemian vuoksi, ei vielä ole tietoa, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä. Lisäksi aussidollarin arvo on alimmillaan sitten meidän Australiaan-muuttomme, eli matkabudjettimme on ottanut pienoisen kolauksen. Kirjoitan raha-asioista, budjetista ja yllättävistä menoista erillisen postauksen tuonnempana.

Saa nähdä, millaiseksi irtiotto tästä muokkautuu, missä käymme, mitä on jätettävä väliin - jos siis matkoja voi edes muuttaa. Italian-matkaamme ei voinut perua "vain" huolen vuoksi, nythän kaikkialle maahan ei enää saa matkustaa ja ainakin Finnair on perunut liudan lentoja. Minne reissumme vie seuraavaksi ja milloin, ei ole itsellemmekään juuri nyt selvää.
Siispä keskitymme nauttimaan Netflixin antimista ja perusarjesta.

Rooma <3

Rooman parhaita muistoja: kun puoliso ottaa vauvan mukaansa nähtävyyskierrokselle - itsehoitosetti äidille.

Suomalaiset ystävät ulkomailla

Wonderworld-blogin Noora pohtii, mikä merkitys on suomalaisyhteisöllä ulkomailla asuessa. Intouduin sitten minäkin lausumaan sanasen aiheesta. Onko tärkeää, että on suomalaisia(kin) ystäviä? Vai tulisiko päinvastoin pyrkiä integroitumaan ja pyöriä vain paikallisten kanssa?

Tähän on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin on vastaajaakin. Omakohtaisesti ystävyyskuvioni ovat edenneet niin, että alkuvaiheessa Australiassa suhtauduin muihin suomalaisiin aika kaksijakoisesti. Toisaalta ajattelin, että "pitää" löytää paikallista seuraa, jotta kotiutuu ja kielitaito kohenee. Halusin jopa vältellä suomalaisia. Toisaalta ilahduin aina kuullessani suomea ja menin useimmiten juttelemaankin, jos kaupungilla jonkun savonmurre tai muu suomipiirre kiinnitti huomioni.

Vaikken aktiivisesti etsinyt suomalaista seuraa ja suhtauduin jopa ajoittain karsastaen suomalaisiin, päädyin kuitenkin ottamaan selvää suomalaisten tapahtumista. Perthissä suurin osa suomalaisten yhteisistä juhlista ovat Perthin suomalaisen kirkon ja/tai Suomi-koulun järjestämiä, koska varsinaista Suomi-klubia tai Suomi-taloa ei ole, kuten joissain muissa aussikaupungeissa. Muuttaessani Perthiin v. 2011 siellä oli sattumalta muutamia hyvin aktiivisia suomimimmejä, jotka järjestivät mm. puistopiknikkejä ja muita yhteistapahtumia. Yhdessä tällaisessa Christmas in July-illanvietossa tapasinkin liudan suomalaisnaisia, joiden kanssa olen yhä ystävä. On Perthissä toki suomalaisia miehiäkin, mutta etenkin nyt äitiydyttäni muiden äitien vertaistukiseura on osoittautunut kullanarvoiseksi.

En kotiutunut Perthiin mitenkään nopeasti, ja yksi syy on, että en alkuun tutustunut sikäläisiin helposti. Luontevin tutustumispaikka, työ, ei ollut tehokas kaverustumisväylä, koska olin aluksi vuokratyöntekijän statuksella. Tuntui, että kollegat ajattelivat - ja itsekin ajattelin! - minun lähtevän pian muihin maisemiin, joten mitä turhia panostamaan. Jäin kuitenkin kyseiseen virastoon lopulta kuudeksi vuodeksi vakivirkaan, ja vakityön saatuani jotenkin "pääsin piireihin". Aloin ehkä itse(kin) yrittää enemmän sosiaalisella saralla, ja kollegat muuttuivat paljon kiinnostuneemmiksi minusta. Myöhemmin harrastusten kautta löytyi lisäliuta kavereita, ja vauvan synnyttyä sosialiseerasin ahkerasti myös neuvolan äiti-lapsi-piirissä.

Kuitenkin suurin osa tapaamistani ihmisistä jää enemmän tuttava- kuin kaveriasteelle, ja aidosti hyviä ystäviä perthiläisten joukossa minulla on ehkä yhden käden sormilla laskettava määrä - mikä sekin on tietysti huippujuttu. Sen sijaan aussisuomalaisten parista olen löytänyt ns. sydänystäviä, eli sellaisia, joille kehtaisi soittaa vaikka illalla myöhään, jos on jokin ongelma tai huoli.

Onko syy suomenkielessä? Ajattelin alkuun itse näin, koska ajatusten ja tunteiden ilmaisu on helpointa äidinkielellä. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että suurempi syy on samanlainen ajatus- ja arvomaailma, sekä samanlaisten kokemusten läpikäynti. Jokainen Australiaan muuttanut on kohdannut samanlaisia haasteita ja esteitä, ja juhlinut samantyyppisiä onnistumisia, kuten viisumiviidakon selätystä ja kielitaidon takeltelua ja karttumista. Useimmilla on myös enemmän tai vähemmän vahvoja ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksia vrt valtaväestö, koska emme ole syntyneet ja kasvaneet maassa. Olemme hieman kuin vakoojia, tarkkailemme paikallisia, analysoimme heitä ja raportoimme heidän tekemisistään keskenämme.

Nyt tästä saa helposti kuvan, että jaottelen meihin ja heihin. Se ei ole tarkoitus. Olen Australian kansalainen ja vaikka alkuun kulttuurishokin kourissa useinkin manailin sitä ja tätä aussityperyyttä, nyt silmät ovat avautuneet sille, että erilainen tai toisenlainen ei ole automaattisesti huonompi (esim. jokin tapa, käytäntö tai byrokratian koukero). En siis arjessa koe, että olen osa "meitä", ulkosuomalaisia tai australiansuomalaisia, vaan kaikki Australian asukkaat ovat "meitä".

Wonderworldin Noora kirjoittaa, että muiden suomalaisten seura auttaa pitämään yllä omaa kulttuuri-identiteettiä ja kulttuuriperintöä. Tämä on ehdottomasti faktaa. Vaikken alkuun ajatellut, että minulla on jokin erityinen suomi-identiteetti, on sellaisen vaaliminen kuitenkin muodostunut tärkeäksi. Kieli on luonnollisesti tärkeä asia, mutta tärkeintä minulle on ehkä ylläpitää tietynlaista, jopa idealisoitua tai nostalgisoitua suomalaisuutta itsessäni ja perheessäni. Sen olennaisia osia ovat omien perinnejuhlien viettäminen - kuten joulu, juhannus, vappu - sekä arvot kuten luonnonläheisyys ja luonnonsuojelu, tietty "maatiaisuus" eli aidon, rehellisen ja koreilemattoman arvostaminen, sekä tasa-arvo.

En Suomessa asuessani tajunnut, miten itsestäänselvänä pidän tuota viimeisintä, tasa-arvoa, enkä tarkoita nyt pelkästään sukupuolten välillä. Tasa-arvo koskee myös esimerkiksi työpaikkoja, lähtien ammattiyhdistysliikkeiden olemassaolosta ja siitä, että pomoja ei tule/tarvitse mielistellä, kumarella tai pitää puolijumalina. Tästä asenteesta on koitunut pientä kitkaa aussityöpaikoilla, koska vaikka sielläkin on kohtalaisen litteä hierarkia, jotkut johtajat odottavat jonkinsortin fanipalvontaa, mitä minulta ei irtoa millään vain henkilön aseman perusteella - eikä oikein muillakaan syillä. Ihmisiä me kaikki olemme, hyvine ja huonoine puolinemme.

Samaa olen kuullut muiltakin australiansuomalaisilta, eli aiheutamme pieniä ja isompiakin laineita työpaikoilla tällä "minun nenälleni et hypi jonkun hierarkian pohjalta"-asenteella. Ei ole mielestäni yllätys, että esimerkiksi Perthin suurimman yliopiston henkilökunnan ammattiyhdistyksen johtaja on suomalainen. Kuten ei sekään, että vuosisata sitten Kanadassa suomalaiset työläiset keräsivät (silloin kyseenalaista) mainetta ay-järjestäytymisellään ja lakoillaan.

Suomalaisuuteen ei kuulu vain kieli ja tietty tapakulttuuri saunomisesta iltapäiväkahveihin. Siihen ehdottomasti kuuluu sisukkuus ja sitä myös kaikkinainen tasa-arvopyrkimys mielestäni on. Ei tyydytä siihen, miten asiat ovat, vaan pyritään kohti jotain muuta, parempaa. Ei lannistuta, ei jätetä kesken, ei anneta muiden kävellä yli, pidetään omasta arvosta kiinni, muita lyttäämättä. Ehkä tämän saman arvomaailman jakaminen on se suurin syy, miksi juuri suomalaisista on tullut parhaita ystäviäni ulkomailla.

Suomikätösin väkerrettyjä suomikukkia Suomi100-juhliin Perthissä.

Allekirjoittanut juontamassa Suomi100-juhlia.

Reissussa Länsi-Australian etelärannikolla parhaiden suomiystäviemme kanssa. E rannalla, muut tuijottamassa E:tä rannalla.

Totta vai tarua? Faktoja minusta

Haluaisin kirjoittaa jotain syvällistä elämämme isoista ajankohtaisista teemoista, kuten vanhemmuus, paluumuutto, "kimppakämpässä" asuminen aikuisena, maailman ympäri matkustaminen - kuitenkin lentosyyllisyyttä potien... mutta juuri nyt ei irtoa mitään mielekkäitä mietteitä. Kirjoitanpa siis kirjoittamisen ilosta aivan jotain muuta.

Aussilassa on seuraleikki, faktoja minusta, jossa kerrotaan joitain "hurjia" totuuksia ja joitain valeita. Kuulijoiden tehtävä on arvata, mitkä ovat totta ja mitkä tuubaa! Tässäpä neljä tarinaa, joista kolme on totta, yksi keksitty.

1. Olen illastanut elokuvatähti Charlize Theronin kanssa
2. Olen kelkkaillut alas Kiinan muurilta
3. Olen osallistunut tosi-tv-ohjelmaan
4. Olen mäkihypännyt Kuopion Puijon hyppyristä

Ja totuus on
...
...
...
...
...
...
...

3. Olen osallistunut tosi-tv-ohjelmaan

Ei, en ole ollut Big Brother-talossa tai exät rannalla-kirmailuissa. Luojan kiitos.

Meillä oli viime viikolla hääpäivä, ja pohdin jotain jännää, kuitenkin melko helppoa ja edullista tekemistä. Sattumalta kuulin, että kuopiolaisessa ravintolassa nimeltään Samruai kuvataan Kuppilat Kuntoon-tv-ohjelmaa. Tietämättä, pääseekö perustavis ohjelmaan näyttämään naamariaan, ilmaannuimme ravintolan ovelle avajaisaikaan ja saimme kuin saimmekin pöydän. Paikalla pyöri julkkiskokki, jonka nimeä en millään muistanut ja joka selvisi vasta illan loputtua, kun kävelimme autolle, ja meidät ohitti kuvausryhmän auto teippauksin Kuppilat Kuntoon - Hans Välimäki.

Kuvausryhmän työtä oli kiinnostavaa seurata, ja yritimme tietysti käyttäytyä täysin luontevasti, vaikka iso kamera ja mikki roikkuivat milloin missäkin kulmalla. En kyllä käsitä, miten näyttelijät työnsä tekevät ja voivat keskittyä vain rooliinsa ja tarinaansa! Ennen tilauksen tekoa piipahdin vessaan ja fiksailin siellä antaumuksella tukkaa, voihan tässä peräti päästä telkkariin. Kun palasin, E kertoi, että julkkis-Hans oli käynyt tuomassa tervetuliaiskeitot ja jututtanut häntä hetken. Tämän tuokion jälkeen kamerat eivät meissä enää pörränneet, eli siinä meni tilaisuuteni olla seuraava BB-Anu. Näymme enintään jossain taustalla, kun ravintolan yleistunnelmia kuvattiin. Ohjelma tulee neloselta jossain kohti tätä vuotta. Pitäkääpä silmukat skarppeina, bongaako meitä!

...

1. Olen illastanut Charlize Theronin kanssa

Toinen ruoka-aiheinen, lähes tosi-tv:n veroinen tapaus. Rehellisesti on pakko paljastaa, että "kanssa" on hieman paisuteltu sanavalinta. Olen illastanut yhtä aikaa samassa ravintolassa, viereisessä pöydässä, joten kaipa se voidaan vielä laskea "kanssa"!

Asuin v. 2006 Kanadassa, Regina-nimisessä preeriakaupungissa. Olin japanilaisessa ravintolassa paikallisten kavereideni kanssa, kun ravintolaan saapui hirveällä tohinalla iso seurue, jolle rajattiin tilaa sermien taa. Itse en olisi koko Ms Theronia tunnistanut (en ole koskaan ollut innokas leffafriikki tai julkkistenbongailija), mutta kaverit tunnistivat filmitähden heti. Toisaalta he tiesivät, että Theron on Reginassa kuvaamassa uusinta elokuvaansa, joka sittemmin julkaistiin nimellä Sleepwalking.

Tapahtumasta ei ole mitään todistusaineistoa, koska en kehdannut pyytää nimmaria tai yhteiskuvaa. Reilu vuosikymmen sitten selfie-kulttuuri ei vielä ollut voimissaan, liekö minulla ollut älykännyäkään, eli kameraa tuskin oli edes ulottuvilla.

...

2. Olen kelkkaillut alas Kiinan muurilta

Matkailimme Kiinassa kaksi viikkoa vuonna 2014. Reissu sinällään oli aikamoinen amazing race, koska matkustimme omatoimisesti busseilla etelärannikolta Shanghaihin, kiertomatkaa tuli noin 2000 kilometriä. Jonkun pätkän tosin lensimme. Tämä osaamatta kiinaa. Ihme kyllä, löysimme oikeisiin busseihin ja paikalliset auttoivat meitä kiitettävästi, melkein pelkästään arvaamalla, mitähän mahtaisimme tarvita/haluta. Esimerkiksi kerran eräs herrasmies opasti meidät juna-asemalle, vaikka emme osanneet sitä kysyä. Hän vain arvasi, että kaksi länkkäriä näillä kulmilla mitä todennäköisimmin etsivät reittiä junalle.

Myös Kiinan muurin päätimme valloittaa ei-perinteisin keinoin. Sinne tehdään paljon bussimatkoja, mutta jostain itsepäisestä syystä päätimme, että mehän emme seuramatkoille lähde. Sytkytimme hieman syrjäisemmälle muurinpätkälle paikallisbussilla kauan, kohteemme nimi oli Mutianyu. Kaikkein vierailluin kohde käsittääkseni on nimeltään Badaling. Muurilla vaeltelun ja mongolien hyökkäysten kuvittelun jälkeen tuli aika laskeutua vuorelta ja nopein keino on kelkkarata, toboggan. Kelkkarataa ei ainakaan siihen aikaan suuresti mainostettu ja se piti löytääkin melkein omatoimisesti. Liukua riittää yli puolitoista kilometriä. Kokemus olisi ollut tosi hauska, mutta edelleni sattui joku vähemmän kylmähermoinen kelkkailija, joka jarrutteli alas kävelyvauhtia lähes koko matkan (naamapalmu).

...

4. Olen mäkihypännyt Puijon hyppyristä

No en sentään, jotain rajaa!
Mutta. Olen kokeillut hyppysimulaattoria Puijon tornissa vieraillessani ja siksipä tiedänkin, etten ikimaailmassa uskaltaisi mäkihypätä oikeasti. Järkyttävä vauhti, järkyttävä korkeus, järkyttävä ilmalento. Hyvä, etten tippunut penkiltä, kun 3D-lasit päässä "hyppäsin".  Hyppyä ei siis suositella tehtäväksi oikeasti seisaallaan, koska siinä menee tasapaino suitsait sukkelaan!


Taidanpa tehdä tästä blogihaasteen ja haastan nämä blogit:
Konalla
Edustusrouvan päiväkirja
Viherjuuria
Heidin Italia

Antaa palaa faktoin ja "faktoin"!

Autenttista kuvaa Charlizesta ja minusta Kanadan talvessa.

Paluumuutto Suomeen talveksi - kannattaako?

Oleskelumme Suomessa on nyt puolivälissä: miten on mennyt, mitä kuuluu? Pääsääntöisesti hyvin, vaikka elämään mahtuu aina pieniä vastoinkäymisiäkin. Eikun asiaan.

MENEE NAPPIIN

Isovanhemmat

Suurin syymme oleilla Suomessa näin kauan ovat isovanhemmat. Ennakkoon aavistuksen mietitytti, mitähän tästäkin tulee - muutto "takaisin kotiin" näin aikuisella iällä ei välttämättä ole mutkattominta maailmassa. No, todellisuudessa kaikki on sujunut oikein hyvin. Vauvaperheenä eläminen on aivan erilaista neljän aikuisen kokoonpanolla kahteen verrattuna!

Olemme ilmeisesti kaikki sen verran joustavia, että pikkuasioista ei kitistä ja sopu sijaa antaa - kirjaimellisesti jopa saunan eteiseen, jonne olemme joutuneet tekemään tilapäisen nukkumasopen E:n ja minun vuorotella, kun pikku-N ei juuri ikinä aina nuku öitään rauhallisesti. Pitää lie aupair hommata jollain poppakonstilla Australiaan. On se vaan niin paljon helpompaa, rennompaa ja stressittömämpää, kun ei ole yksin tai kaksin jatkuvasti vastuussa vilkkaasta ja seuraa vaativasta vauvasta, vaan apukäsiä on.

Ihan kitkatta ei tietenkään mikään koskaan suju, tosin meillä kitka on ollut hyvin pientä. Lähinnä haittaa ovat tuottaneet perheessä kiertävät sydäntalven taudit, sekä se, että E:n puolen suku ei ole ollut pelkästään ihastunut siitä, että olemme Suomessa kaksi kertaa kauemmin kuin Ranskassa. No, koskaan ei voi kaikkia miellyttää, tällä mennään.

Joulu

Olen viettänyt Suomessa viimeksi joulun vuonna 2011 ja odotukset olivat korkealla, tosin jännityskin, koska juhlimme ensimmäistä kertaa yhdessä minun perheeni ja E:n äidin kanssa. Joulua edeltävästä leudosta säästä huolimatta saimme kuin saimmekin valkoisen joulun, kaikkien riemuksi.

Anoppi painalsi takapihalle pyörittämään lumiukon ja muut jatkoivat lumirakentamista erinäisinä projekteina aina lumilyhdyistä niiden megaversioihin. N ei vielä osannut joulusta nauttia sen kummemmin, klassisesti kaikkein hauskinta taisivat olla rapisevat käärepaperit, vaikka itse joulupukkikin vieraili. Onneksi sopimus piti ja saimme (ja jaoimme) hyvin maltillisesti lahjoja. Nyt ei tarvitse huolehtia tai harmitella, miten saisimme kaiken matkaan jatkoreissuun tai kotiin Australiaan.

Kulttuurienvälinen joulunviettomme onnistui oikein hyvin ilman suurempia hämminkejä. Ainoana taisi olla anopin ihmettely, miten joka välissä on kahvitauko ja joka päivä saunotaan.

Vanhat kotikulmat

On ollut yllättävän helppoa minulle sujahtaa vanhaan tuttuun suomielämään. Itse asiassa paluu juurille on ollut hyvää terapiaa univajeen zombiuttamille vauva-aivoille. Ymmärrän nyt, miksi vauvat niin kaipaavat rutiineja ja toistoa. Kaiken kaaoksen ja uuden oppimisen keskellä on turvallista ja rentouttavaa, kun jotkut asiat ovat aina samalla tavalla. Entinen kotikaupunkini on nyt minulle tällainen perälauta, jossa ei tarvitse ajatella mitään tai tsempata mitenkään, kaikki hoituu kuin lihasmuistista.

N:n ensimmäinen synttäripäivä lähestyy ensi kuussa ja pojan kasvun myötä myös elämä on helpottanut, univaje lientyy pikkuhiljaa ja olemme kaikki löytämässä uudet luontevat roolit kolmihenkisessä perheessä kahden sijaan. Emmekä enää ole pikkuvauvan vanhempia, vaan taaperouteen valmistautuvan uteliaan seikkailijan vahteja. Omat haasteensa siinäkin, mutta pienen kanssa touhuaminen on myös mielekkäämpää nyt, kun hän leikkii, liikkuu, syö lähes samaa ruokaa kanssamme ja on oma pieni persoonansa. Pojan kanssa on mukavaa tavata sukulaisia ja suomikavereita.

Talviaktiviteetit

Vaikka talvi on ollut leuto ja paikoin aivan onneton, olemme onneksi löytäneet talvifiiliksen lumentulon myötä. E on päässyt lumilautailemaan, hiihtämään ja korkkaamaan Kuopion Ice Marathonin jääradan, kymmenen kilometrin luistelulla. Urheilulliselle tyypille lumi- ja talvilajeihin laajentaminen on ollut eksoottinen lisä aiempaan repertuaariin.

Oma huippuhetkensä oli, kun E sai ankaran jahtaamisen jälkeen napattua kuvia ja videota revontulista. Hän on toivonut näkevänsä niitä vuosia, ja ajoimme Rukalle asti moisia etsimään - tuloksetta. Koillismaalla oli sen verran pilvistä, että emme nähneet tähtiäkään, saati muita taivaanvaloja. Revontulet räpsähtivät taivaalle heti paluumme jälkeisenä yönä, ihan täältä Kallaveden jäältä nähtynä. E:n revontulisovellus hälyytti ja mies rynnisti pihalle iltayöstä järjestelmäkameran ja kännykän kanssa. Ja tulosta tuli! Revontulet olivat niin hienot, että pääsivät uutisiin asti.

MENEE NAPIN VIEREEN

Säät

Kuten todettua, talvi on ollut leuto koko maassa ja nytkin kirjoitan tätä sohjon ympäröimänä. Olemme jonkun verran liikkuneet Suomessa pituussuunnassa, eli olemme ehtineet nähdä sekä mustaa maata että korkeita kinoksia. Tammi-helmikuun taite on ollut aidosti talvinen, mutta nyt taas näyttää, että laskiainenkin menee ennemmin sulavettä katsellessa kuin pulkkamäessä.

Suomeen ei näköjään voi (enää nykyään?) tulla talveksi ajatellen, että pääsee valkoiseen pakkasihmemaahan. Ehkä pääsee, ehkä ei. Onneksi sitäkin on koettu ja kuviin tallennettu, mutta tammikuun totutut pakkaset olivat muisto vain eikä helmikuussakaan ole - vielä - pakkasmittari paukkunut. Toisaalta leuto talvi helpottaa lapsen kanssa eloa, koska vaunulenkit ja ulkona nukutus ovat iisimpiä järjestää. Toisaalta sorapeitteiset, lillivät jääkentät eivät hivele esteettistä silmää saati kohenna hämärässä kärsivää mielialaa.

Kaamosväsymys

Kun yhdestä väsymyksestä pääsee, toinen alkaa. Olen jo moneen kertaan maininnut pikkuvauva-arjen univajeesta, joka onneksi (kai?) alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Väsymystä vastaan on taisteltu niin rutiinein, kahvikupein, ulkoillen kuin vitamiinilisienkin voimin. Ulkoilu parantaakin fiilistä heti, kun ulkona kimmeltää pakkasaurinko ja hanget hohtavat.

Tätä ihanuutta on saatu kokea hyvin rajallisesti tänä vuonna, muuten on ollut tyytyminen hämäränhyssyyn. Toisaalta talvihorrosjakso on ihan tervetullutkin, koska väsyneelle lyhyet päivät ovat jotenkin armollisia. Ei tarvitse edes yrittää kauheasti mitään, kun heti lounaan jälkeen on ilta eli "ei tässä kerkee enää". Saa olla vaan, ottaa rennommin. Itse olen sietänyt sydäntalven pimeyttä yllättävänkin hyvin, vanhasta muistista ehkä, kun taas E:lle tilanne on ollut vaikeampi. Hän silminnähden latautuu auringossa, eikä koe pääsevänsä hereille oikein ollenkaan, kun aurinkoa ei näy pilvimassan takaa päivä- tai viikkokausiin.

Sekalaiset takapakit

Aina kun matkustaa, myös sattuu ja tapahtuu, rapatessa roiskuu. Olemme tähän saakka päässeet hyvin helpolla (puunkoputus). Lähinnä vastoinkäymiset liittyvät mainittuun sairasteluun, mikä on hidastanut ja vähentänyt sitä, mitä ehdimme ja jaksamme tehdä. Kolme kuukautta kestäneellä reissullamme N on ollut nuhassa kahdesti ja vauvarokossa kerran. Nuha on kiertänyt meilläkin. E on juuri toipumassa jostain ärhäkästä pöpöstä, joka kellisti hänet kuumeeseen useaksi päiväksi.

Takapakkeihin lukeutuu, että emme päässeet terveyskeskukseen E:n tilaa tutkimaan. Tai olisimme päässeet, muttemme menneet, koska laskutus oli niin epäselvää. Kuulemma suomalaisen hinnan saisi eurooppalaisella sairausvakutuuskortilla, jota kummallakaan meistä ei ole. Ilman korttia hinta voi olla jopa 190 euroa. Kummitteleva hinta sai meidät perumaan käynnin. EU-kansalaisuutta ei voi kuulemma todistaa pelkällä passilla ja aussien maksuton sairaanhoito on taattu vain opiskelijoille, Kelan sivujen mukaan.

Koska oleskelemme Suomessa yli kolme kuukautta, olen tehnyt muuttoilmoituksen väestörekisteriin. En kuitenkaan tiennyt, että ulkomaalainen ei voi vain lomakkeella ilmoittaa muuttaneensa, vaan tulee rekisteröityä henkilökohtaisesti maistraatissa, jotta kotikunnaksi merkitään suomalainen paikka ja saa käyttöönsä suomalaisen henkilötunnuksen mm. sitä terveyskeskusasiointia varten. Menimme vaaditusti maistraattiin, jossa odottikin paljon olettamaani "tiukempi" kuulustelu. Miksi olette Suomessa? Millä perusteella kotikunta tulisi olla Suomessa, miksi E:lle tulisi antaa suomalainen henkilötunnus? Ensin meiltä kysyttiin avioliittotodistusta, mitä emme tietenkään kanniskele mukanamme. Onneksi liitto on solmittu Suomessa, joten asia vahvistui maistraatin tietokannasta. Sen jälkeen E:n piti täyttää henkilötietolomake, jossa oli mm. kysymyksiä minusta ja lapsestamme.

En tiedä miksi, mutta tietojen kysely sai minut kummallisen hihittelyhermostuneeksi, ihan kuin olisimme jäämässä kiinni jostain rikkomuksesta. Tilannetta pahensi, kun virkailijan valvovan silmän alla E alkoi kysellä perusasioita minulta, kuten hääpäiväämme, miten toinen nimeni kirjoitetaan, ja N:n syntymäpäivää. Hänelläkin varmaan aivot raksuttivat tyhjää ja halusi varmistaa, että laittaa kaiken oikein. Emme olisi enempää voineet näyttää feikkipariskunnalta, joka yrittää vippaskonstein hyötyä Suomesta. Hikoilimme kuin emme olisi edes koskaan ennen tavanneet, vaikka liittomme on maistraatin kansiin kirjattu vuonna 2015 ja yhteinen lapsikin on rekisteröity suomalaiseksi v. 2019... :D

No, kannattiko lähteä Suomeen? Mielestäni ehdottomasti kyllä. On ollut mukavaa elää perusarkea oman perheen, suvun ja kavereiden lähellä. Olemme voineet seurata N:n samanikäisen pikkuserkun kasvua ja jakaa pikkulapsiarkea meistä kovasti välittävien kanssa. Jos kukaan ulkomailla asuva vanhempi pohtii samanlaista vetoa, oma suositukseni on sataprosenttisesti lähteä matkaan, jos se vain millään järjestelyillä onnistuu. Toiseen kotimaahan pääsee takaisin aina, lapsen vauva-aika on vain kerran.

Pääsimme Kuopion kaupungin kampanjaan mukaan, aitojen talvien puolesta tulevaisuudessakin.

Näitä on syöty. Paljon. Kuvasta puuttuvat irtokarkit ja salmiakki. Ne aina katoavat ennen kuvaan pääsyä.

Luonnonjäällä luistelemassa, upeaa.

Ruka ja kerrospukeutuminen. Rukalla oli ihan riittävä pakkanen ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen sietokyvylle.

Vauvan kanssa pidempään reissuun - oletteko hulluja?

Onko vauvan kanssa matkailussa oikeasti järkeä? Eikö olisi helpointa - ennenkaikkea turvallisinta - pysyä kotona? Ihmettelen, että näitä kysymyksiä ei ole meiltä avoimesti kysytty, vaikka satunnaisesti keskustelukumppanien kasvoilta on voinut merkkejä lukea. No, aivan totuudenmukaisesti, vastaus kysymyksiin järjestyksessä on: ei ole, kyllä olisi. Tästäkin matkustusmuodosta löytyvät puolensa ja puolensa, ainakin nämä. 

Vauvan kanssa reissaamaan, TOTTA MAAR

1. Halpaa

Vauva ei tietenkään tee reissauksesta sinällään halvempaa kuin aiemmin. Mutta verrattuna isompien lasten kanssa matkustukseen, vauvan kulut ovat minimaaliset. Lennoista joutuu maksamaan kymmenisen prosenttia aikuisen hinnasta. Juna- ja bussiliput saa joskus maksutta, joskus niistäkin joutuu maksamaan pikkuosuuden, yhtiöstä riippuen. Maksamallakaan vauva ei yleensä saa omaa penkkiä, vaan matkustaa sylissä. 

Alle vuosikkaan muut kulut ovat ainakin meillä melko pienet, rajoittuen lähinnä vaippoihin ja korvikkeeseen. Pitkään imetetyllä vauvalla korvikekin putoaisi listalta. Kymmenkuinen N syö myös kiinteää ruokaa, mutta aika pieniä määriä, eli ruuan kulut jäävät euroon-pariin/päivä. Kotoa matkaan otetut vaatteet mahtuvat vielä, uusia pitää hankkia tarpeen mukaan. Näissä auttavat kirpparit ja sukulaisilta ja kavereilta perityt vaatteet. Leluja pystymme kantamaan mukana vain pienen määrän, joten enimmäkseen N leikkii sekalaisilla kodin esineillä ja esimerkiksi tyhjillä pahvilaatikoilla, jotka ovatkin tämänhetkinen suuri suosikki.

Suurimmat kulut vauvaan liittyen ovat erikoisvarusteet kuten talvihaalari (sekin saatiin serkultani ilmaiseksi), ja matkarattaat, joita meillä ei vielä ole, mutta hankinta on harkinnassa. Lava-autoluokan Baby Jogger-vaunuilla emme jaksa Suomesta edetä, sillä jo niiden raahaaminen Ranskan halki oli aikamoinen vapaapainimatsi. 

2. Tunneside sukulaisiin

Tämä pykälä riippuu tietenkin siitä, matkustaako suvustaan poispäin vai sitä kohti. Meidän tapauksessamme jätimme taaksemme Australian, jossa meillä ei ole juuri ollenkaan sukua. Perthissä asuviin E:n veljiin emme ole voineet tukeutua vauvanhoidon suhteen. Ensimmäisinä matkakohteina olivat N:n mummolat Ranskassa ja Suomessa. Suomessa pysymme maaliskuun loppupuolelle, joten mummoloissa asumista tulee mittariin viitisen kuukautta. 

Meidän tapauksessamme reissuunlähdön iso osasyy oli, että nyt N saa tiiviimmän tunnesiteen isovanhempiin ja päinvastoin. Vaikka nykymetodeilla on helppo lähettää kuvia, viestejä ja videoita puolin ja toisin vaikka päivittäin, ei se minusta ole yhtä lähentävää kuin fyysinen läsnäolo. 

3. Mielekästä vanhemmille

Myönnetään, kaikkein suurin syy matkaamme on, että se tuntuu mielekkäältä meistä vanhemmista.

Vauvan hoito voi olla palkitsevaa ja mielekästä ihan itsessään, mutta kyllä se enimmäkseen on rutiineja, toistoa, itkua, valvomista, toistoa. Kumpikaan meistä ei ole erityinen kodin hengetär, eli meitä ei kiinnosta kodinlaitto ja kodinhoito välttämätöntä enempää. Kodissa tai kotikonnuilla kökötys ei tuntunut erityisen vetovoimaiselta tavalta viettää vuosi. Halusimme yrittää ottaa kaiken irti mahdollisuudesta olla yhteisellä vanhempainvapaalla, vaikka se E:n tapauksessa onkin täysin omakustanteinen eli säästöillä ja minun äitiysrahallani rahoitettu. Joten eikun Skyscanneriin parhaita diilejä jahtaamaan.

4. Pitkäaikaisesti antoisaa vauvalle, toivottavasti

Emme kuvittele, että N tulee tietoisesti muistamaan tästä reissusta mitään. Hän on aivan liian nuori edes ymmärtämään, missä paikoissa käymme ja mitä nähtävyyksiä koemme. Tavoitteemme ei ole yksittäisten lapsuusmuistojen luominen, vaan toivon mukaan laaja-alaisemman pohjan rakentaminen. 

Reissussa N kohtaa koko ajan uutta, mukaanlukien uusia ihmisiä. Näistä reipas enemmistö on tähän saakka ollut ystävällisiä ja lempeän kiinnostuneita N:stä. Toivomme, että kokemuksista syntyy N:lle vakaa perusturvallisuuden tunne ja hyvä itseluottamus, jotta hän uskaltaa isompana olla oma itsensä, reippaasti sosiaalinen ja muista kiinnostunut. 

En toki luule, että matkustelu on ainoa väylä rakentaa itsetuntoa, tai että jos ei vauvana reissaa, itsetunnon kehitys on jotenkin vaarassa. Itse tein ensimmäisen ulkomaan matkani ruotsinlaivalla Tukholmaan 12-vuotiaana. Seuraavan kerran pääsin Suomen rajojen ulkopuolelle vasta täysi-ikäisenä. Silti, reissaaminen, uusien paikkojen ja ihmisten näkeminen on tuskin huonoinkaan väylä kiinnostua ulkomaailmasta ja rakentaa omanlaistaan elämänkatsomusta. 

Vauvan kanssa reissaamaan, NO EI HEL

1. Univelka

Vaikka N on huipputyyppi täysin puolueettomien vanhempiensa mielestä, hyvä nukkuja hän ei ole. Hän on vastasyntyneestä asti ollut herkkäuninen ja nukkuu parhaiten/varmimmin kontaktissa eli sylissä tai aivan vieressä. Päikkärit menevät hienosti vaunuissa, onneksi, mutta yöunille on aivan turha yrittää laittaa jonnekin pinnasänkyyn saati sellaisen matkaversioon. Einukuta, T: N.

Täällä Suomen-mummolassa, kuten kotonakin, meillä on sivuvaunusänky N:lle. Siinä hän nukkuu ehkä puolet ajasta. Puolet öistä menevät vieressäni tai välissämme. Tuskin tarvitaan Einsteinia kertomaan tai Graham Belliä arvaamaan, että silppuiset yöt eivät pätkääkään helpota matkustamista. Jokainen pidempi lento tuo mukanaan aikaeron, joka aina vaikeuttaa unille rauhoittumista. Samallakin aikavyöhykkeellä matkustaminen on aikamoista unenlahjojen murhaa, sillä uudet paikat, tuoksut, näyt ja etenkin uudet sängyt ovat niin jänniä kymmenen kuukautta vanhalle, että ei ainakaan nukkua malta. 

2. Hankalaa 

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että mikään, yhtään mikään, ei ole vauvan kanssa helpompaa tai yhtä helppoa kuin ilman vauvaa. Joka asia vie vähintään kaksinkertaisesti aikaa, ja matkatavarapino kasvaa väistämättä, vaikka pakkaisikin ultrakevyesti kuten me. Puhumattakaan kuuluisista niskakakoista eli erittäin epäsopiviin aikoihin sattuvista vaippavuodoista - falskauksista, joissa sitä ihteään tulee lahkeista ja hihoista jollain painovoiman uhmaustaialla. 

Ilman yhdistelmärattaita emme voisi reissata, koska vaunut näyttelevät niin montaa roolia: päikkäripaikka, vauvankuljetin, ostoskassien säilytystaso ja yleistavaran raijausrattaat. Vaunujen kanssa ei kuitekaan pääse tai mahdu joka paikkaan ja jos vielä kerrankin joudun raahaamaan vaunut ylös tai alas ranskalaisen juna-aseman portaita, koska sinne ei tietenkään ole hissiä tai ramppia, niin =/(&%%##¤

3. Sairastelut

Siitä asti, kun N sairasti ensimmäisen nuhansa viiden kuukauden iässä, hän on ollut nuhassa suunnilleen puolentoista kuukauden välein. En tiedä, onko tämä usein vain harvoin vauvan mittakaavalla. Sairastelu ei ole vauvalle kivaa, mutta ei se ole vanhemmillekaan (tai yhtään kellekään samassa taloudessa/kuuloetäisyydellä) rattoisaa. En tiedä, olisimmeko välttyneet tukkonokkaisuuksilta pysyttelemällä Perthissä. Vauvan Panadol, Vicks ja suolaliuos-nenäsumute ovat olleet ikävän ahkerassa käytössä, onneksi sentään tilannetta hieman helpottaen. Ranskassa koimme myös vauvarokon, joka säikäytti perusteellisesti esikoisen vanhemmat, mutta joka onneksi meni taudinkuvan mukaisesti ohi parissa vuorokaudessa. 

Ennen Australiasta lähtöä tapasimme immunologin eli rokotuksiin ja vastustuskykyyn erikoistuneen lääkärin. Kun häneltä tiedustelimme näkemystä matka-aikeistamme, vastaus oli, että on vauvalle vain hyvästä "päivittää pöpökirjastoaan". Idea ei tietenkään ole, että sairastutetaan tahallaan tai huolimattomuudella. Pointti on, että vauvaa(kaan) ei tule kääriä pumpuliin, vaan eletään elämää kuten muutkin - sairastumisia tulee ja menee, mutta useimmista selviää hetken kituutuksella. Rokotukset saatoimme ajan tasalle Perthissä ja seuraavat, 12kk iässä, otamme täällä Suomessa. 

4. Riskit

Sairastelut ovat ilmiselvä, mutteivät ainoa riski reissussa. Kaikkeahan voi sattua. Olen yön pimeinä tunteita potenut kaikki mahdolliset paniikit kaikista mahdollisista vaaroista, aina onnettomuuksista Madeleine McCannin tapaukseen (lapsikaappaus Espanjassa v. 2007). Toisaalta, jos antaa hätäännyksen, pelkojen ja suurentelun ohjata elämäänsä, eipä sitä elettävää elämää paljoa jää - turvamarginaalit kutistavat kaiken varsin pieneksi, jos joka asiasta alkaa vääntää mörköä. 

Riskejä on tietysti järkevää torjua ja minimoida, lähtien matkavakuutuksesta. Tämä on tosin meillä työn alla, sillä luulin, että meillä on luottokorttiyhtiön complementary eli luottokorttiin kuuluva matkavakuutus voimassa. Eipä olekaan, koska kyseinen vakuutus kattaa enintään puolen vuoden retket. Vakuutuksen hommaamme itsestäänselvyytenä ennen Suomesta lähtöä. 

EU-parlamentissa kansanterveysasiantuntijana työskentelevä kaverimme antoi vinkiksi, että kaikista matkustelukohteista kannattaa ennakkoon selvittää parhaat sairaalat lapselle, sekä luonnollisesti se, mitä matkavakuutus kattaa. Muuten(kin) pidetään järki matkassa, eli olemme valinneet kohteet sen mukaan, että ne ovat vähintään kohtuuturvallisia - sataprosenttista turvallisuuttahan ei olekaan - ja pidämme huolta käsi- ja ruokahygieniasta. Tosin helpommin sanottu kuin tehty konttaavan, kaiken suuhunsa työntävän epelin kanssa!

Reissuäksöniä tätini luona.

Tavarataivas ja taivas tavarana

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen, uudet kujeet? Henkilökohtaisessa elämässä ehkä, mutta erityisesti yhteiskunnan tasolla tarvitsemme raastavan kipeästi niitä uusia kujeita.

Olemme olleet Suomessa nyt reilun kuukauden, ja ehdimme nippanappa kokea oikeaa talvea joulun ajan. Sittemmin Kuopion korkeudella asti on ollut nolla- ja plussakeliä koko tammikuun. Ilmiö, jollaista moni ei edes muista aiemmin sattuneen - ei pakkasta lähes ollenkaan koko tammikuussa! Samaan aikaan toinen kotimaani, Australia, on kirjaimellisesti häviämässä tuhkana tuuleen. Onneksi maastopalot ovat sentään hieman hellittäneet, tosin rankkasateiden ja tulvien alle.
Se on hyvin konkreettisesti täällä. Ilmastonmuutos.

Vastaälähdyksenä tähän on aina helppo heittää, että "paikallisilmiö", "sattuma", "viherpiiperöiden panikointia", "YK:n verotussalajuoni" ja muuta hälläväliä-settiä. Faktaa kuitenkin on, että maapallon keskilämpötila on jatkuvasti noussut ja nousussa, eikä sitä voi enää mistään kulmalta kieltää, vaikka miten paljon pitäisi Greta Thunbergiä aivopestynä tai ihailisi Trumpin kulutuskulttuurimiljardeja.

Liekö uusi vuosikymmen, nämä apokalyptisen tuntuiset tapahtumat, vai elämäntilanteemme ja elämänmuutoksemme aiheuttamaa, mutta olen viime kuukauden potenut melkoista maailmantuskaa ja ehkä eksistentiaalista kriisiäkin. Mikä on tärkeää, minkä täytyy muuttua, mikä ei voi jatkua samana? Mikä on itseäni askarruttanut erityisesti, on kulutuskulttuurin läpitunkevuus, kaikessa.

Koska elämme matkalaukkuelämää ja kannamme kaiken mukanamme seuraavat puoli vuotta - kolme kuukauttahan on jo tätä mallia takana - emme oikein voi ostaa mitään uutta. En ole materialistinen ihminen yleisestikään, pikemminkin minimalismiin kallellaan. En kuitenkaan ole immuuni vaihtelunhalulle ja tavaratulvalle, etenkin, kun kaikki ympärilläni siihen kannustaa. Eivät läheiset ihmiset sinällään, mutta mainonta, media, yhteiskunta, kaupunkitila. Meitä yllytetään ostamaan ja kuluttamaan joka tuutista. Talouden kasvu riippuu siitä. Työpaikat riippuvat siitä. Kaikkien meidän hyvinvointi riippuu siitä, paljonko laitamme rahaa kiertoon. Kuulemma, näköalattomien poliitikkojen ja omalehmäojassa-bisnesmaailman mukaan.

On oikeasti yllättävän vaikeaa keksiä sellaista tekemistä pitkään jatkuvalla matkalla, joka ei vaadi jonkin sortin kuluttamista. Ulkona syöminen on oma suosikkini ja koen sen palveluna enemmän kuin tavaraostoksena, joten siitä en pode huonoa omatuntoa. Samoin kulttuurimaailmaan osallistuminen eli museot, näyttelyt, tapahtumat, pääsyliput, nouproblem. Kuitenkin museoidenkin kiertelyssä on rajansa eikä niitä määräänsä enempää jaksa. Kun taas olisi tarjolla vaikkapa Antiikin Rooman ajasta kertova näyttely, jollaisen on nähnyt jo neljästi aiemmin, ei inspis vaan iske. Eritoten talvella kaupungilla oleilu keskittyy paljon sisätiloihin, eli liikkeisiin ja kauppakeskuksiin. Siellä katselemme päivästä toiseen asioita, joita emme voi ostaa, koska a) matkabudjetti ja b) kuka ne raahaa?

Maailmassa tuotetaan aivan törkeät määrät tavaraa ja ajattelen aina vaate-, kenkä-, teknologia-, lahjatavara-, ym. liikkeissä, miten iso osa tästä kaikesta päätyy lopulta kaatopaikalle niin, että sitä ei ole edes kukaan koskaan käyttänyt, tai viimeistään käytön jälkeen. Talouslehti Business Insiderin mukaan maailmassa poltetaan tai viedään kaatopaikalle joka sekunti rekkakontillinen vaatteita. Muotiteollisuus tuottaa jopa kymmenesosan kaikista kasvihuonepäästöistä. Ja muotivaatteista tulee samantien lähes arvottomia, kun ne kantaa kaupasta ulos - niitä jälleenmyymällä ei totisesti tienaa.

Koska meillekin on jo kertynyt kasseihin turhaa tavaraa (lähinnä pieneksi jääneitä vauvanvaatteita), yhdistin voimani perheeni kesken ja pidimme kirpparipöytää viikon. Pöydän vuokra oli 30e, kokonaistuotto 75e, eli käteen jäi 45e. Tavarasta jäi myymättä neljä viidesosaa, joten se päätyi lahjoitukseksi hyväntekeväisyyskirpparille. Kokemus oli jälleen hyvä osoitus siitä, että vähänkäytetty tai lähes uusi tavara ei liiku edes muutaman euron hinnalla, koska netistä saa upouutta jopa halvemmalla.

Amazonin omistaja Jeff Bezos on jo ylivoimaisesti maailman rikkain mies, silti katsoo asialliseksi firmansa kiristää ja kurittaa työntekijöitään mm. vessatauoista nipistämällä. Bezos omistaa 115 miljardia, kaksi kertaa Suomen valtion vuosibudjetin verran. Samalla rahalla siis pidettäisiin huolta 5,5-miljoonaisen kansan kaikista tarpeista, mukaanlukien valtion kaikkien työntekijöiden palkat ja kaikki verovaroin kustannettavat palvelut, kaksi vuotta. Voiko yksi ihminen mitenkään tarvita itselleen niin paljon?

Onko tässä meiningissä yhtään mitään järkeä?

Samaan aikaan mietin sitäkin, aavistuksen huonoa omatuntoa potien, että lennän ja lennämme niin paljon. Australiasta käsin ei pääse Suomeen vuosilomilla millään muulla järkevällä metodilla - takavuosien rahtilaivakyydit eivät nykymaailmassa noin vain toteudu. Tälle reissullemme olemme jo ostaneet maailmanympäriliput, ja matka Suomesta jatkuu Espanjan kautta Costa Ricaan huhtikuussa. Maailman päästöistä henkilölentäminen aihettaa noin 2% , mutta luku on jatkuvassa kasvussa. Teollisuusmaissa, Suomi ja Australia mukaanlukien, yksittäisen henkilön hiilijalanjäljestä jopa kolmannes voi tulla lennoista, etenkin jos lentää paljon.

Tavarasta on tehty taivas ja taivaasta tavaraa, kulutusmateriaa.

Onko matkustelu ihmisoikeus, kysyy Gia blogissaan. Eli onko meillä oikeus lentää vain siksi, että haluamme? Onko meillä ylipäätään oikeus tavaraan ja kamaan vain siksi, että haluamme? Näin meille vakuuttaa aikamme uskonto, markkinatalous, joka mielestäni on övereimmillään jenkkimallin kulutuskulttina. Siinä halut on muutettu tarpeiksi, ikäänkuin taaperomainen "mulle heti" olisi riittävä syy vaatia yhtään mitään itselleen. Meille uskotellaan, että tavara tekee autuaaksi, ostelu parantaa, shoppailu on terapiaa. Näinhän ei tietenkään ole ja jokainen järjellä ajatteleva sen tajuaa, viimeistään siinä vaiheessa, kun luottokorttilasku kolahtaa postiluukusta ja vaatekaappi pursuaa kenkäpareja, joita ei koskaan tule käytettyä.

Mutta voiko matkailu parantaa ja olla terapiaa? Tämä onkin paljon kinkkisempi kysymys mielestäni. Tutkitustikin maisemanvaihto auttaa kokemaan suurempaa subjektiivista hyvinvoinnin tunnetta, ja eiköhän kaikilla ole omakohtaisia kokemuksia siitä, miten loma virkistää ja auttaa jaksamaan. Juuri, kun maailman väestöstä iso osa on pääsemässä taloudelliseen tilanteeseen, jossa matkustelukin on mahdollista, tulisiko se kieltää tai lopettaa?

Matkustaminen on kohtalokasta ennakkoluuloille, kiihkomielisyydelle ja kapeakatseisuudelle, sanoi Mark Twain vuonna 1884 julkaistussa kirjassaan. Avaria, tervehenkisiä, hyväntahtoisia näkemyksiä maailmasta ja asioista ei pysty hankkimaan nököttämällä vain yhdessä maailman kolkassa koko ikäänsä. 

Ei tietenkään voi sanoa, että vain matkustelemalla voi kasvaa hyväksi ihmiseksi -  päinvastoinkin voi käydä. Maailman turismista osa on haitallista, tuhoisaa, jopa ihmiselämiä pilaavaa (eläimistä puhumattakaan). Mutta matkustaminen tuottaa maailmaan myös paljon hyvää. Vähemmän rasismia ja ennakkoluuloisutta, noin alkuun. Ruohonjuuritasolla voi tapahtua vaikkapa näin: Konalla-Anu kertoi blogissaan perheensä matkasta Myanmariin ja kohtaamastaan orpolasten huoltajasta. Muiden lukijoiden tavoin minäkin järkytyin ja liikutuin, miten yksittäinen perhe yrittää huolehtia 26 orvosta, omien lastensa lisäksi. Nyt olen mukana tukemassa perhettä, jotta kaikille riittää ruokaa pöytään ja katto pään päälle. Tätä ei olisi koskaan tapahtunut ilman matkustamista.

EU:n sisällä liikennepäästöistä reilu kymmenys tulee lennoista, kolmasosa rahdin- ja tavarankuljetuksesta, ja kaksi kolmasosaa yksityisautoilusta. Junat tuottavat vain puoli prosenttia kasvihuonekaasuista. Kun näitä lukuja tutkailee, aika äkkiä älyää, että junamatkustus olisi fiksuin siirto jatkossa ja näin aiommekin liikkua aina kun mahdollista. Kuitenkin, lukuihin, omakohtaisiin kokemuksiini ja Twainiin nojaten ajattelen, että jos jotain on pakko lentokoneilla liikuttaa, olkoon se ihmisiä tavaran ja ruuan sijaan. Kunhan kaikki teemme voitavamme, että minimoimme vahingot siellä missä voimme - vaikkapa kotimaan lentoja ja työlentoja vähentämällä aina kun mahdollista!

En muista missä, todistusaineiston perusteella Suomessa. Kuva: E.

Vauvaperhe vailla vakituista osoitetta

Millaista on elää kiertolaisina, ilman omaa kotia, vierashuoneesta vierashuoneeseen vauvan kanssa? Ennen aiheeseen pääsyä, vaelletaan aasinsiltaa lähes kahden vuosikymmenen taa.

Toukokuu 2002. Opiskelen vanhojen rakennusten entisöintiä, olen savitiilien tekoleirillä. Eräs poika jää vahvasti mieleen. Rastatukka, paljaat jalat, sätkä korvan takana, hamppuvaatteet, hyväntahtoinen katse, unohteleva hymy.
Ehei, kyseessä ei ole nuoruuden rakkaustarina tai ensitapaaminen vauvani isän kanssa. Jäi mieleen, koska pidin tyyppiä erityisen ärsyttävänä.

En enää muista hepun nimeä - kutsutaan häntä vaikka Timoteiksi -, mutta muistan, miksi hän ärsytti. Ensinnäkin, ulkoasu. Epäsiisti, lököttävä, hieman lemahteleva. Ulkoasuakin enemmän minua haittasi hänen elämänkatsomuksensa: Timotei ei halunnut omistaa mitään tai tehdä palkkatöitä. Hän ei halunnut olla yhteiskunnan renki saati orja. Ailuaja mikä ituhippi, aivoni parkuivat silloin, vaikka jaoimmekin joitain samoja periaatteita, kuten innostuksen kierrätykseen ja vanhan kunnostukseen.

Timotei liftasi kaikki matkat ja asui siellä, minne sattui pääsemään. Kavereiden luona, festareiden liepeillä, lehtiroskiksissa. En ollenkaan tiedä, minne hän leirin jälkeen päätyi. Mutta nyt, eläessäni itse "kulkurina", Timotei on yhtäkkiä mielessäni ihan uudesta näkökulmasta. Ehkä hänen visiossaan oli jotain pointtia sittenkin.

Ajattelin vuonna 2002, että sellainen elämäntapa ei ole kestävä, joka edellyttää muiden puurtavan. Koin Timotein heinäsirkkana muurahaissadusta: jotta hän voi liikkua paikasta toiseen ilmaiseksi, jonkun muun on hankittava ajokortti, ylläpidettävä autoa, maksettava bensat. Jotta hän voi nukkua sohvalla, jonkun toisen on ensin hommattava asunto sohvineen ja tehtävä töitä kattaakseen vuokrat tai asuntolainat. Muiden omaisuuden jatkuva hyödyntäminen satunnaisina murusina tai vieraanvaraisuuteen luottaen kuulosti vähintään laiskuudelta, pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Muttamutta.

Lähdimme Perthistä marraskuun alussa lähes yhdeksäksi kuukaudeksi tien päälle. Reissuajasta puolet olemme Ranskassa ja Suomessa sukulaisten (satunnaisesti kavereiden) huomassa, toisen puolen matkustamme maailmalla. Yhdeksän kuukauden aikana meillä ei ole omaa kotia, omaa autoa tai omia tavaroita matkalaukullisia lukuunottamatta.

Timotei ajatteli, että maailmassa on paljon ylimäärää, joka menee hukkaan, jos ei sitä hyödynnä. Jos joku ajaa yksin autoa, kyllä sinne mahtuu liftarikin samoilla bensoilla. Jos toinen heittää ruokaa roskiin ja liftari sen sieltä dyykkaa, sehän on vain win-win kaikille. Onhan se noinkin ja totta toinen puoli. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän jakamistalous puhuttelee minua. Miksi kaikkien tulisi omistaa "kaikkea", kun voidaan jakaakin, resursseja, tavaraa, aikaa, apua? Lisäksi minusta on tosi mielenkiintoista saada vierailla aidoissa kodeissa. Opimme joka päivä uutta toisten arvoista, elämänkatsomuksesta, tavasta olla ja elää, kasvattaa lapsiaan. Ja ehkä meiltäkin opitaan, puolin ja toisin.

Mutta missä menee jakamisen ja hyväksikäytön raja? Olemmeko vaivaksi, taakkana, toisten työssäkäyntiin luottavia loisia? Mielestäni niin kauan, kun emme odota keltään mitään, mitä nämä eivät ole valmiita täysin omaehtoisesti antamaan, näin ei ole. Emmekä suinkaan ole liikkeellä heinäsirkkoina rahatta, vaan ostamme ruokaa, tavaraa ja palveluja tarpeen mukaan, oman osamme kustantaen. Pidämme kiinni hyväksihavaitusta toteamuksesta: "kalat ja vieraat alkavat haista kolmen päivän jälkeen". Sohvilla ei ole fiksua surffailla liian kauaa, omien vanhempiemme koteja lukuunottamatta. Kaveruussuhteita ei kannata vaarantaa puolin ja toisin liian pitkillä visiiteillä!

Palataanpa siihen, miltä tuntuu olla vailla vakituista osoitetta vauvan kanssa - tiivistettynä, ajoittain mahtavan vapauttavalta, ajoittain tuskastuttavan hankalalta.

Kotona voisimme babyprooffata, tehdä kaikesta vauvaystävällisempää. Tulpat pistokkeisiin, särkyvät esineet piiloon, kaikki hutera tai terävä tai kaatumisaltis pois ulottuvilta. Nyt muiden kodeissa - ja satunnaisesti budjettihotelleissa - asuessamme meidän on tyytyminen siihen, mitä ympärillä on. Konttaavaa, ylösnousevaa vauvaa joutuu vahtimaan herkeämättä. Toisaalta koko irtiottomme idea on viettää läheisempää perhearkea, enemmän aikaa yhdessä, joten tämä tulee vähän puolipakollakin toteutettua. Tosin ei se ole aina ja koko ajan hauskaa, vaan väsyttävää ja ärsyttävääkin.

Vierashuonesurffaus vaatii kaikilta pitkää pinnaa, kompromissihalukkuutta ja monen mailin joustamiskykyä. Eikä näitä löydy joka päivä, ainakaan allekirjoittaneelta - pikkulapsen äitinä elän muutenkin jatkuvassa univajeessa, enkä nykyään saa hyvin unta uusissa paikoissa, vaikka nuorempana mikä tahansa sohvaa etäisesti muistuttava olisi kelvannut. E on sellainen kameleontti, että hän sopeutuu minne vain eikä hätkähdä yhtään mistään. En ole koskaan nähnyt majapaikkaa, joka hänelle ei kelpaisi, ja tämä kattaa ihan kaiken koirankakkalattiaisesta puolikylmästä remonttikaaoksesta Kaakkois-Aasian halvimpaan torakkahostelliin (näistä viimeisimmässä emme tosin ole vauvan kanssa olleet, onneksi. Koirankakkapaikastakin lähdimme aika liukkaasti lipettiin).

Ymmärrän, että kaikkein eniten odotamme vauvaltamme. Hänellä ei ole ympärillään selkeää tuttua ympäristöä, ei omaa sänkyä, ei muuttumattomana toistuvia rutiineja. Vaikka pidämmekin parhaamme mukaan kiinni päiväuni-, ruokailu- ja nukkuma-ajoista, kaikista on välillä pakko joustaa, jos reissun päällä on. En valehtele, tästä kärsimme ajoittain kaikki. N on pienestä asti ollut kevytuninen, ei nuku viittä tuntia pidempään kerrallaan yöllä, enkä itse ole vuoteen nukkunut sellaisia yöunia, jotka eivät olisi katkenneet ainakin neljä-viisi kertaa.

Onko huonosti nukkuvan vauvan kanssa matkustamisessa mitään järkeä?

On ja ei. Vauvan uniin ei näytä suuresti vaikuttavan, missä nukumme. Nukkuminen oli kotona melkein yhtä repaleista, eli tuttu paikka sinällään ei takaa pitkiä yöunia. Vanhemman näkökulmasta omassa kodissa voisi huoletta ottaa päiväunia kun tarvitsee, kun taas muilla kyläillessä ei aina voi, ja nähtävyyksiä kierrellessä hotellimajoittuessa ei malta. Toisaalta, kotona huonot unet ärsyttivät minua huomattavasti enemmän, koska energiaa ei riittänyt mihinkään ekstraan. Nyt sukuloidessa ja ystäviä tavatessa sosiaalinen kanssakäyminen antaa virtaa, samoin muiden tarjoama lapsenvahtiapu. Alkureissustamme emme tosin apua voineet ottaa vastaan, koska N eli pahinta vierastuskauttaan ja on vasta nyt 9 kuukautta täytettyään alkanut taas hyväksyä muutkin kuin minut lähelleen, leikittämään ja sylittelemään. Yöunille hän yhä suostuu vain minun nukuttamanani.

En missään nimessä kannata tai ihannoi sitä, että väkisin vääntää menemään, suorittaa elämää, nukkumatta. Meillä on koettu useampikin kriisinpoikanen siitä, että en vaan jaksa, mukaanlukien allekirjoittanut purskahtamassa itkuun jossain Ranskan perähikiän marketin kylmätiskillä. Näistä olemme toistaiseksi selvinneet sillä, että E ottaa vauvan hoiviinsa muutamaksi tunniksi. Tänäänkin hän on kaupungilla asioilla N mukanaan. Meillä on auttanut, että luojan kiitos N nukkuu päiväunensa ennustettavassa aikataulussa vähintään tunnin kerrallaan, joten se antaa hengähdystaukoja kaikkien päivään.

Mikä järki tällaisessa matkustamisessa on? Eikö se vain tee kaikkien elämästä vaikeampaa?

Ensinnäkin, järkisyyt löytyvät taloudellisuudesta. Meillä ei mitenkään olisi varaa pitää näin pitkää vapaata yhdessä, jos maksaisimme joka yö majoituksesta. Joko sukuloimme, tai paiskimme töitä kuten kaikki muutkin. Onneksi meillä on niin reiluja, auttamishaluisia ja sukurakkaita sukulaisia, että meille on jatkuvasti tarjolla jokin majapaikka ihan ilman pyytämistäkin. Toisekseen, toisten kodeissa matkustamisen paras puoli on, että vietämme paljon aikaa muiden perheiden kanssa. Vaikka olen aina ollut itsenäinen ja yksinoloakin kaipaava ihminen, olen Perthissä jatkuvasti ikävöinyt perheeni ja sukuni läsnäoloa eli isompaa "laumaa" tai heimoa, johon kuulua, ja nyt sellainen on.

Muttamutta numero 2: mitä enemmän elämäänsä jakaa muiden kanssa, sitä altistetumpi on kaikenlaisille ärsytyksille ja ärsyyntymisille puolin ja toisin. Aikataulut eivät aina mätsää, kuten eivät myöskään mielipiteet, asenteet ja tavat etenkin lastenkasvatuksessa. Hyväätarkoittavia neuvoja satelee, eikä niitä ole aina helppo ohittaa olankohautuksella. Jos jokin mättää päivässä, muissa tai omassa fiiliksessä, ei voi lukkiutua omaan kotiin neljän seinän sisälle odottelemaan huonoa oloa pois. Perheriidatkin on riideltävä kaikkien kuullen, vetäydyttävä jonnekin nurkkaan "neuvottelemaan" tai vaan nieltävä nalkutukset.

On selvää, että emme tällä matkalla voi paneutua samalla lailla nähtävyyksiin ja uuden kokemiseen, kuin ennen vauvaa. Jaamme vastuuta E:n kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta N:n äitiäiti-vaihe vaikeuttaa tasapainotusta, eritoten yöunien ja yöheräämisten suhteen - käytännössä ne lankeavat minulle, koska E ei yöllä kelpaa. Toisaalta saan matkustamisesta ja uusista asioista virtaa sinällään, eli niiden ansiosta jaksaa kompuroivillakin unilla. Jännä juttu, että mitä enemmän unenpuutetta on aikaa harmitella, sitä enemmän se ärsyttää ja vaivaa. Mitä enemmän keskittyy kaikkeen muuhun, puolivillaisillakin nokosilla kiskoo menemään.

Kun tämän kaiken laittaa paperille, kuulostaa, että rakennamme itsellemme, etenkin minulle, vaikeuksia koko reissuidealla. Mahdollisesti. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pikkuvauvan vanhempana jaksaminen oli enemmän kortilla yksin omaan kotiin jäädessä, vaikka yritinkin ulkoilla paljon ja tavata ystäviä lähes päivittäin. Samat ympyrät ja samat rutiinit univajeessa vaan saivat seinät kaatumaan päälle ja olon kurjaksi, itkuiseksi, äkäiseksi, jopa raivon partaalle.

Kaikesta tästä huolimatta paras palkkiomme on pikkupoikamme aurinkoinen ilme, kun hän innolla seuraa muiden puuhia, ihmettelee toisten lasten leluja, ihailee taas uuden isäntäperheen joulukuusta. Puhumattakaan siitä, että hän saa rauhassa, ajan kanssa, tutustua isovanhempiinsa ja sukuunsa ja toisinpäin.

Ei lisättävää.

Sveitsin Geneveenkin ehdimme joulun alla autoilla. Australiasta tulleelle Euroopan lyhyet välimatkat ovat mahtijuttu.

Joulurauhaa Oulujärvellä.

Oletko suomalais-, aussi-, vai ranskalaisvanhempi?

Suomalaisilla, ausseilla ja ranskalaisilla on mielestäni perustavanlaatuista eroa siinä, miten vauvoihin ja vauvaperheisiin suhtaudutaan. Suomessa ja Australiassa vauva usein on perheen erikoisjäsen sikäli, että vauvan rytmi ja tarpeet sanelevat, miten muu perhe elää ja päivänsä viettää. Ranskassa näköjään homma menee päinvastoin ja vauva sujutetaan mukaan perheen elämään parhain päin tai miten kuten.

Tietenkin kaikissa maissa näkee kaikenlaisia variaatioita kummastakin – vauva sanelee vs muut sanelee –, testaa itse tästä, mitä kansallisuutta edustat. Varoitus, sisältää kärjistyksiä. Oletus kyselyssä on, että sinulla on vauva.

Saat kutsun illalliselle ystäväperheen luo. Mitä teet?

1) Varmistat monta kertaa, että vauvasi ei ole haitaksi, viet omat vauvanruuat, ja vahdit haukkana, ettei vauvasi sotke ystävien kotia. Tasan kello seitsemän, kun illallinen viimein päättyy, siivoat pöydän, pakkaat vauvan autoon ja viet kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, ettei päivärytmi mene sekaisin. 

2) Et mene ollenkaan, koska vauvalla on kylpyaika kello viisi, iltapala kello kuusi ja hiljaista leikkiä ja kirjojenlukua kello seitsemän, jonka jälkeen vauva nukahtaa yksin omaan huoneeseensa – tai ainakin näin kerrot neuvolassa, koska jos paljastuisi, että aktiivisesti nukutat vauvaa, saisit ripityksen, koska et opeta vauvaa itsenäiseksi nukahtajaksi. 

3) Käyt ostamassa pullon viiniä, jota valitset hartaudella. Parasta sen olla pitää. Saavut ystävien luo kello kahdeksan, aloitatte alkumaljat ja pikkusuolaiset. Ruokaa aletaan miettiä kello yhdeksän ja kymmeneltä pääsette viimein pöytään. Vauva on joko nukahtanut omia aikojaan sohvalle, istuu pöydässä muiden kanssa tappiin saakka mutustellen patonkia, tai parkuu yliväsyneenä jonkun sylissä, mutta parku ei saa ketään lopettamaan ruokailua - ruokaa ei jätetä, koskaan. 

Olet itse illallisjärjestäjä, ilta venyy, kutsut vauvaperheen jäämään yöksi. Mitä tapahtuu?

1) Olet jo ennakkoon varautunut tähän mahdollisuuteen, olettehan hyviä ystäviä. Vieraampia et tietenkään kutsuisi. Olet siivonnut ja puunannut kaiken tiptop-kuntoon ja vaihtanut lakanat vierassänkyyn. Sängyllä odottavat vieraspyyhkeet ja kylppäriä on tuoksutettu raikastussuihkeella. Kyselet monta kertaa, onhan vierailla kaikki hyvin, pärjääkö vauva, ja oletteko liian meluisia vauvan nukkumista ajatellen. Pakotat kaikki pois pöydästä viimeistään kymmeneltä, että lapset saavat nukkua.

2) Kukaan ei ota kutsua kuuleviin korviinsa, äkkiähän sitä Uberin tilaa ja hurauttaa kotiin. Se on pikkuraha kuitenkin, maksaa kotimatka. Tai perheen isä vakuuttelee voivansa yhä ajaa ja hyppää rattiin muutamassa maistissa. 

3) Raivaat tilaa lastenhuoneeseen, jotta ystäväperhe mahtuu. Siellä on yksi sänky kolmelle. Voisiko joku nukkua sohvalla? Vieraspatja on hukassa. Vieraspyyhkeet ovat pyykkikorissa, annat oman vähänkäytetyn pyyhkeesi. Lakanoita ei kannata yhden yön takia vaihtaa, kyllä ne menevät, eivätkä vieraat sitä missään nimessä odotakaan. Illanvietto jatkuu aamuneljään, tottuneimmat lapset nukkuvat, loput itkeskelevät, jolloin heidät hyssytellään takaisin uneen. 

Haluat viettää hauskan sunnuntain ystäväperheen kanssa. Miten päivä kulkee?

1) Jos Muumilaakso ei ole vaihtoehto, muumit tietokoneelta toimii aina. Tai muuten vain rattoisaa yhdessäoloa kahvikupin äärellä, kun lapset leikkivät lattialla. Kaikki lähtevät viimeistään klo 17, kun on aika keittää perunoita ja nakkikastiketta. 

2) Vesipuisto, ehdottomasti! Vauvasi on uinut viisiviikkoisesta lähtien ja rakastaa vesileikkejä. Pakkaat oman lounaan, hedelmiä ja voileipiä, tai varaudut maksamaan kiskurihinnan vesipuiston nakkisämpylöistä ja sipsipussista. Kerran se vaan kirpaisee ja on pieni hinta siitä, että päivä on hauska ja kaikilla vatsa täynnä. 

3) Ensin sovitaan, tavataanko jo aamiaisella vai vasta lounaalla. Illallinen kuuluu ohjelmaan ilman muuta. Päätetään, ovatko ruokailut jonkun kotona vai ravintolassa. Valitaan parasta, oli se sitten omat maukkaimmat reseptit, tai suosikkiravintola. Vauvat istuvat syöttötuolissa, patonginpaloja tai vauvankeksejä pureksien. Isommat lapset saattavat piirrellä tai värittää värityskirjaa ruokalajien välillä. Pöydästä ei nousta leikkimään, koska juustolautanen ja jälkiruoka ovat vasta tulossa.  

Annat ystävän vauvalle lahjaksi vaatteita ja leluja. Mitä ostat?

1) Laadukasta kotimaista merkkituotantoa, kuten käytännöllisen ja lämpimän haalarin sukupuolineutraaleissa väreissä. Jos se löytyy alesta tai nettikirpparilta melkein uutena, aina parempi. Lelu on mieluiten puinen ja opettavainen, tai ainakin luonnonmateriaaleista.  

2) Uusimman, trendikkäimmän ja meluisimman härpättimen, jota olet kuullut kehuttavan, sekä uimapuvun ja kankaisia ruokalappuja. 

3) Ison pehmolelun, koska vauvoilla ei voi koskaan olla liikaa itseään isompia pehmoja. Vaatteet ovat söpöjä ja pikkuvanhoja, kuten tytölle romanttinen röyhelöpusero, pojalle farkkuiset lappuhaalarit. 

Tulokset

Jos sait eniten 1-vastauksia, olet ehta suomalaismartta tai -markku. Käytännöllistä, vaivatonta ja huomaamatonta sen olla pitää. Koskaan ei saa olla vaivaksi, ja koskaan ei tule poiketa liikaa keskitiestä, ”ettei tule sanomista”. 

Jos listallasi kukkivat kakkoset, sovit parhaiten Australiaan. Toisaalta otat asiat rennosti ja vauvasi kasvaa rantahiekkaa syöden, toisaalta panikoit siitä, että vauva ei nuku tietyillä kellonlyömillä kuten neuvolantäti painottaa. 

Jos kolmoset ovat heiniäsi, olet sielultasi ranskalainen. Ruoka ja viini tuovat ihmiset yhteen, miten muuten perheet kokoontuisivat vauvasta vaariin, ja mikä muu pointti perhe-elämällä on? Kaikki muu hoituu omalla painollaan ja jos ei hoidu, c'est la vie.

Mokaillen halki Ranskanmaan

Ranskassa viettämämme aika on tulossa päätökseen: puolentoista viikon päästä matkaamme Suomeen joulunviettoon ja pysymme kotitanhuvilla näillä näkymin maaliskuulle. Kommelluksitta emme ole navigoineet.

Ensimmäinen mokani ranskalaisen ruokatapakulttuurin parissa tapahtui jo anopin ensivisiitillä Perthissä, olisiko ollut jouluna 2013. Anoppi oli laittamassa ruokaa, kun tulin nälkäisenä kotiin töistä. Äkkäsin keittiötasolla juustolautasen ja napostelin siitä pahimpaan nälkääni nokareen sieltä, siivun täältä. Anoppi katsoi touhuani ällistyneenä ja kauhoi sitten alkuruokasalaatista annoksen eteeni. Tajusin vasta myöhemmin, että juusto on aina osa jälkiruokaa Ranskassa ja pilasin Madame E:n juustoasetelman hätäisyyksissäni ronkkimalla. Opin myös, että on erittäin huonotapaista syödä eri aikaan kuin muut, tai aloittaa oma annos ennenkuin kaikilla on lautanen edessä. No, sattuu ja tapahtuu...

Tällä reissulla ensimmäinen etappimme oli rannikkokaupunki Nantes, jossa tapasimme E:n yliopistoaikaisia ystäviä. Meidät oli kutsuttu erään heistä kotiin, jossa muut majoittuivat. Saavuimme sovitusti aamupalalle, ja kaivelin repusta esiin omat eväämme, patonkia ja mehua. Eräs ryhmäläinen otti samantien mehupullon ja kaatoi siitä omaan lasiinsa. Ensireaktioni oli hämmentynyt hei se on mun mehu, mutta tulin sanoneeksi totuudenmukaisesti, mä kyllä join siitä pullonsuusta. Tyttö katsoi minua hetken ja lopetti kaatamisen. Silloin älysin, että kaikkien oli ollut tarkoitus tuoda jotain_yhteiseen pöytään_, tietenkin, ei vain omaan suuhun. Yritin paikata tilannetta ylituputtamalla, ota vaan siitä, juo ihmeessä. Tyttö kaatoi epäröiden tilkan lisää lasiinsa, muttei (tietenkään) koskenut siihen, ottaen huomioon nuhaisen ääneni ja lentokoneyskäni. Argh.

Seuraavaksi kyläilimme Toursissa E:n ystävän luona, kutsutaan häntä vaikka Marieksi. Saavuimme iltamyöhällä junalta ja juuri ennen nukkumaanmenoa sovimme seuraavan päivän kuvioista. Marie olisi päivän töissä, mutta halusi kokata meille illallisen töistä tultuaan. Meidän tehtävämme olisi tuoda pöytään patonkia, viiniä ja jälkiruoka. Vietimme seuraavan päivän isossa ostoskeskuksessa asioilla, muunmuassa kännynlaturin adapteria jahdaten. Ihmettelimme ison ruokakaupan tarjontaa, valitsimme hartaudella viiniä illalliselle, ostimme patongin ja lounastarpeet, huolehdimme vauvasta. Illankähmässä palasimme Marien kauniiseen marokkolaisvaikutteiseen asuntoon. Hän väänsi pitkän työpäivänsä jälkeen tarjolle vihanneskeittoa, jossa oli leipätaikinapyöryköitä, sekä shaksukaa, eli uppomunia tomaatti-paprika-chilipadassa. Jälkiruuan aika tuli. Tajusimme erheemme, tupla-argh. Nolona hikoillen tunnustimme, että jälkiruoka unohtui päivän tiimellyksessä!

Marie ei  hätkähtänyt, vaan alkoi saman tien leipoa päärynä-manteli-suklaapiirakkaa. Jestas, ranskalaisemäntä tai -isäntä ei anna periksi kolmen ruokalajin illallisesta, vaan tarjoilee sen vaikka läpi harmaan kiven. Eikä todellakaan mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Itse olisin hätäisenä pilkkonut vaikka hedelmäsalaattia, mutta E sanoi, ettei se ole ranskalainen tapa, kiirehtiä ruuan suhteen. Ehei, kun syödään, niin syödään kunnolla. Istuimme illallisella keskiyöhön, mutta näin olisi varmaan tapahtunut ilman jälkkärifiaskoakin. Nautimme Marien vieraanvaraisuudesta ja majapaikan tarjoamisesta kaksi päivää, ja unohdimme ainoan vastapalveluksen, jota hän pyysi! Nolotuspunoitus...

Tänne anopin luokse saavuttuamme olemme vierailleet myös E:n 97-vuotiaan mummon luona. Kutsun häntä tässä isomummoksi erotuksena anopista, N:n mummosta. Isomummo on ollut koko elämänsä taitava ja innokas kokki, eikä ikä ole höllentänyt hänen gastronomisia odotuksiaan lainkaan, vaikka hän ei itse enää jaksa ruokaa laittaa. Nyt hänellä on kotiapulainen, joka kokkaa. Isomummo kutsui meidät tapansa mukaan lounaalle, joka venyikin sitten yön yli vierailuksi eli kahdeksi lounaaksi ja yhdeksi illalliseksi. Itselleni ei käy pirtaan, että istuisin vain paikallani, kun lähes satavuotias emäntä häärää ja touhuaa, joten yritin parhaani mukaan auttaa kaikessa: kantaa astioita pöytään ja pois, leikata leipää, kaataa juomia. Isomummo yritti toppuutella, mutta en ottanut kuuleviin korviini, jatkoin puuhiani suomalaisella sisulla. Lopulta kohtelias mummoraukka ihan ärähti, että lopeta hyvä tyttö, ja siitä oli pakko uskoa, ettei ole sopivaa vieraan "varastaa" emännän velvollisuuksia.

Viimeisin mokasarja sattui automatkallamme Ranskan ja Sveitsin halki Ranskan alpeille Mont Blancin juurelle. Pysähdyimme matkalla E:n sukulaisilla Besanconin linnoituskaupungissa. Kaupungissa on monta kiinnostavaa nähtävyyttä, kuten jättimäisen linnoituksen sisällä sijaitseva eläintarha, sekä arkeologinen museo ja Ajan Museo eli kellojen valmistuksen historian museo. Majoituimme E:n serkun luona remontin keskellä - serkkupoika oli varoittanut E:tä kaaoksesta, mutta emme ihan tajunneet mittakaavaa. Talosta oli mm. vesi poikki yläkerran kylppäristä, ainoa toimiva hana oli alakerran keittiössä. Janon yllätettyä keskellä yötä vaelsin pimeän talon halki, säkinmustaan eteiseen, jossa kompastuin perheen pentukoiraan. Rekku innostui, kun avasin pariovet olohuoneeseen. Se pinkaisi riehalla sohvalle. Vasta silloin tajusin, että serkku nukkui kulmasohvassa 7-vuotiaan poikansa kanssa; hän oli luovuttanut oman sänkynsä meille, minä luulin, että nukumme vierashuoneessa. Isä ja poika heräsivät sadatellen villin pennun loikintaan, minä peruuttelin pois nolojen anteeksipyyntöjen kera.

Aamusella lähdimme tutkimaan kaupungin museoita. Tyypillisesti museot ovat kiinni maanantaisin, mutta Besanconissa ne ovatkin lukossa tiistaisin. Museot ja nähtävyydet jäivät haaveeksi. Iltapäivällä päätimme, että on aika lähteä jatkamaan matkaa etuajassa, koska aiheutimme ekstravaivaa serkulle majoituskuviollamme. Muokkasin aiemmin tekemääni hotellivarausta seuraavassa pysähdyspaikassa ja lähdimme matkaan. Perille päästyämme selvisi, että ilmaisena mainostettu varausmuokkaus ei ollutkaan onnistunut. Hotelli oli tulkinnut muokkaukseni liian myöhään tulleena peruutuksena, ja oli veloittanut yhden yön hinnan sakkomaksuna. Iltamyöhällä vastaanottotiskillä kinastelu, väsymystään parkuva vauva kainalossa, oli viimeinen meitä kiinnostava asia. Raivoitku ei ollut kaukana minultakaan. Saimme sentään yösijan, vaikka sänkyratkaisu olikin vähemmän ideaali - kaksi yhden hengen petiä kolmelle, lakanalla yhteensidottuna. Jotenkuten siinä nukkui. Nyt olemme jo palanneet anopille "turvaan". Tappelen yhä sakkomaksun palautuksesta hotellin kanssa sähköpostitse, peruutuksesta kun ei ollut kyse. No, loppu hyvin sentään.

Yllä odotukset Mont Blancin seudulta - täyttyivätkin, eli oli kaunista ja kuvauksellista. Alla todellisuus automatkan ajalta. Kuvat netistä.