Oodi kahville

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, olisi kaikenlaista tekemistä. Kotitöitä, työasioita, pseudotyöasioita eli itse itselleni hankkimia työnkaltaisia tai palkkatyöksi joskus ehkä muuttuvia ekstrajuttuja kuten apurahahakuja, asuntolainapankin kilpailutusta jne. Mikään näistä ei tietenkään onnistu ilman kahvia. Paljon kahvia. Lisää kahvia. 

Muistan, kun aloitin juomaan kahvia. En sentään muista ihan ensimmäistä kertaa tai tarkkaa ikääkään, jossain välillä 14-15v. Aluksi inhosin kitkeränpahaa tervaa. Mutta muistan, että kahvifanitus tarttui silloisen parhaan ystäväni luota. Meillä oli tapana mennä ystäväni kotiin melkeinpä joka päivä koulun jälkeen "tekemään läksyjä", eli oikeasti juomaan kahvia, puhumaan pojista, lukemaan SinäMinää tai katsomaan Jyrki-ohjelmaa ja Salaisia Kansioita. 

Muistan, miten ihanaa oli olla ystäväni kotona, hänen romanttisin kukkakuosein sisustetussa huoneessaan, kahvin- ja paahtoleivän tuoksuisessa keittiössä. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa teinitytöille tärkeisiin asiohin, kuten kynsilakkaan, Olli-Mollin tukkaan (Jyrkin juontaja) ja yläastejuoruihin. Omalla tavallaan ristiriitaista on, että en itse ole koskaan kokenut itseäni kovin tyttömäiseksi vaan pikemminkin aika poikatytöksi. Ehkä siksi tämä muutaman vuoden sukellus uuteen erilaiseen maailmaan oli jännittävää, hauskaa ja muistorikasta. Kahviin lisäsimme kardemummaa ja kanelia ja joimme puoli pannullista.

Suomessa tunnetusti kyläillessä juodaan aina kahvia. Välillä tämä on tuottanut pieniä sosiaalisia ongelmia, koska en kahvifaniudestani huolimatta voi oikeasti juoda sitä paljon ilman helkutillisia vatsanväänteitä. Kofeiiniton kahvi on vasta viime vuosina alkanut saapua Suomeen muinakin kuin Pirkka-pikakahvipuruina. Täällä Aussilassa minulla on aina kotona kofeiinittomia kahvinporoja, joista päivän kahvit keittelenkin - vain aamukahvit tehdään tujusta "oikeasta" tavarasta. Samoin kahvilassa tilaan yleisimmin kofeiinitonta. 

Kofeiiniton kahvi on asia, jota eivät kaikki ymmärrä, esimerkiksi E. Hänen mielestään kahvia juodaan piristeeksi, ei maun vuoksi. Hän keittääkin sumpit vaikka mistä halpahallin tarjouspuruista, kunhan saa sitä kofeiiiiniaaa aamulla ennen töihin lähtöä. Minä taas en ehkä ole monien muiden aussien veroinen kahvipapuhifistelijä, sillä en hanki erikoispaahtimoiden räätälöityjä papueriä enkä jauha niitä kotona juuri ennen keittämistä. Mutta en myöskään halua juoda ihan mitä vaan, kyllä laatua pitää olla. 

Mielestäni kahvi on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, en tiedä miksi. Puolen kilon pakettia harvoin saa alle kymmenen dollarin eli kuuden euron. Suomessa kahvipaketin perushinta liikkuu merkistä ja kaupasta riippuen 2.50-4.50e välillä. Kofeiinittomasta puheen ollen, tilasin juuri äidilleni synttärilahjaksi ruokalahjapaketin, mukaan lukien kofeiinitonta kahvia. Kauppa meni ja korvasi sen normikahvilla... eli se siitä kofeiinittoman idean käsittämisestä!

Kahvissa itse asiassa parasta ei ole sen maku eikä edes sen piristävyys, vaan mitä kahvi edustaa ja symboloi. Olen etenkin nyt äitiydyttyäni tajunnut, että kahvi on minulle tauon paikka ja merkki. Huomaan aamulla juovani jopa kolme kupillista peräkkäin, viivytellen, jotta ei vielä tarvitse aloittaa päivää, kun on "kahvikin kesken". Taaperomme kuulee takuuvarmasti iltapäivisin "äiti juo nyt kahvia", kun hän yrittää nyhtää minua mukaan sadannetta kertaa johonkin monsteriautokisaan. Joskus sanoma toimii, yleensä ei. 

Myös töissä saa niinsanotusti löysempää hihnaa kahvitaukojen aikana. Kukaan ei painosta, hoputa tai vaadi mitään, kun kävelet kohti keittiötä kahvimukin kanssa. Ihanaa. Tämäkin on uusi äitiyteen liittyvä elementti minulle - ennen rakastin kiirettä, suorittamista, vauhtia, nopeita päätöksiä. Nyt en VAAN JAKSA. Antakaa minulle kahvitauko ja hetken mahdollisuus tuijotella kuppiin. 

Suomen-lomien parhaita muistojani koko tämän kymmenen vuoden ajalta ovat kahvittelut läheisten kesken. Olen lapsuudenkodistani oppinut, että kun tiskikone hurisee ja kahvinkeitin porisee, se tarkoittaa, että kellään ei ole juuri nyt kiire ja kohta istutaan pöydän ääreen kahville, juttelemaan. 

Kahvilla jutellaan hartaasti, kauan, vaivattomasti, syvällisiäkin. Suomalaisten kesken arimmat, painavimmat, rehellisimmät asiat puhutaan kahvin ääressä, lenkillä, saunassa tai automatkalla, ainakin näin olen itse huomannut. Kahvilla ei myöskään yleensä riidellä tai kinastella, mistä lie syystä. Kahviin liittyvä keskustelukulttuuri on asia, jota itse kaipaan kovasti täällä Australiassa. 

Aussit ovat kahvihifistelijöitä sen laadun suhteen, mutta juttelu on usein suomalaisen korvaan pinnallista, hyviä suhteita ylläpitävää rupattelua, todellisen syväluotauksen ja maailmanparantamisen sijasta. Tämä ei tosin liity vain kahviloihin ja kahviin, vaan yleisesti aussien ja suomalaisten kommunikointieroihin. Siksi käynkin kaikkein mieluiten kahvilla suomalaisten kanssa, oli paikkana Perth, Kuopio tai Ivalo. 

Yllä ja alla: yksi lempipaikkani Perthissä, ruotsalainen Fika-kahvila Fremantlen kaupunginosassa. Kanelipullaa! Hapankorppua! Salmiakkia! Mitä muuta voi edes toivoa?

Kyltti kahvilan ovessa Perthissä.

Tämän pikkusankarin kanssa leikkiminen saa välillä kahvintarpeen kaakkoon. Vaikka huippu kaveri onkin!

Sattuu ja tapahtuu

Johan tässä menikin pari kuukautta ilman kummallisuuksia tai kriisejä... Eilinen oli peräti tragikoominen epäonnen päivä. Tänään naurattaa, eilen ei. 

Päivä alkoi ihan normaalisti. Meillä oli illaksi suunnitteilla meno ystävän synttärijuhliin: 40-vuotisjuhlat, iso juttu, lahja hankittuna, juhlavaatteet kaivettu esiin. Olimme aiemmin pohtineet, että pyytäisimme lapsenvahdin N.lle ja menisimme juhlimaan aikuisten kesken, mutta vakivahtimme onkin saanut uuden työn eikä enää pääse avuksi. No, ei se mitään, lapsi mukaan, kuten kaikkialle muutenkin. Onneksi Aussilassa lapset illalla mukana on aikalailla normi, eli juhlissa olisi varmasti muitakin mukeloita juoksentelemassa.

E päätti viedä taaperon Scitechiin päiväksi, paikalliseen Heurekaan, nyt kun meillä on sinne vuosijäsenyys. He lähtivät, jäin kotiin, touhuilin omiani. Pesin vessat, kävin ruokakaupassa, kävin äänestämässä. Olin oikein tyytyväinen tehokkuuteeni. 

Synttärit olivat illalla klo 17.30, joten sinne piti lähteä meiltä ajamaan vaille viisi. E aikoi tulla junalla keskustasta suoraan juhlapaikalle, koska muuten hänellä menisi tunti siihen, että tulee ensin kotiin, ja sitten ajamme yhdessä. 

Pakkaan autoon E:lle ja N:lle juhlavaatteet, kuohuviinipullon ja lahjan, sekä itseni juhlatamineissa. Jalkaan korkeimmat korkkarit. Auton nokka kohti juhlapaikkaa, lähelle Perthin kukkuloita, maaseutuajomatkan päähän meiltä. 

Navigaattorina käyttämäni puhelin alkaa piristä heti, kun pääsen moottoritielle. E. Painan punaista luuria, mutta mies ei ota kuuleviin korviinsa. Hän soittaa ja soittaa ja soittaa. Onneksi moottoritietä on vain pätkä, ennen maaseututielle kääntymistä. Heti seuraavalta rampilta ajan tien sivuun ja soitan takaisin, mitä ihmettä?

E kertoo, että hän ei pääse juna-asemalle, koska se on poliisien eristämä. Poliisit eivät suostu kertomaan, mikä vika, eivätkä sitäkään, milloin juna taas kulkee. Kyseessä kuulemma on major incident eli jotain sellaista, joka on vaatinut henkilövahinkoja, tai uhkaa ihmishenkiä. 

Junayhteydet ovat täällä useinkin poikki, mutta yleensä se johtuu laiteviasta. Tällä kertaa on mahdollista, että junassa on tapahtunut jotain uhkaavaa, tai joku on ollut raiteilla. Emme saa tietää, mikä ongelma on. Mutta on selvää, että E ja N jäävät juhlista paitsi, koska he pääsevät junalla vain kotiinpäin, eivät juhlapaikan suuntaan. Ja jos minä ajan takaisin kotiin heitä odottamaan, olemme kaikki vähintään tunnin myöhässä. 

Teemme päätöksen, minä jatkan juhlimaan yksin ja E vie taaperon kotiin iltatoimiin. Näpyttelen taas navigaattorin eloon ja jatkan matkaa. 

Vartin päästä, ensimmäistä kertaa elämässäni, aivan takapuskuriini ilmestyvät poliisiauton vilkkuvat valot. Haluaako se ohi? Hidastan, ajan pientareelle varmuuden vuoksi. Poliisit pysäyttävät perääni ja nousevat autosta. Häh, he halusivat pysäyttää juuri minut, miksi?

Avaan ikkunan, kaksi poliisia tulee puhuttelemaan. He eivät tuhlaa aikaa small talkiin vaan pamauttavat kysyä, kenen autoa ajan. Takeltelen, että aviomieheni. He jatkavat saman tien, että auto on laiton, rekisteröinti on vanhentunut puoli vuotta sitten. En häkellykseltäni saa vastattua varmaan puoleen minuuttiin, koska muistan aivan elävästi, miten maksoin rekisteröinnin liikenneviraston nettisivulla. Muistan tarkistaneeni auton rekisterinumeron ja näpytelleeni sen ruutuun. Mitä ihmettä?

Poliisia eivät muisteloni kiinnosta, vaan tiukka ohje on, että rekisterikilvet ruuvataan autosta irti NYT. Toinen poliisi kertoo, mitä tapahtuu, ja puhalluttaakin varmuuden vuoksi. Toinen poliisi ruuvaa jo kilpeä irti takapuskurista, tässä ei nokkaa tuhistella. 

Minulle ojennetaan vain muoviset rekisterikilven "pidikkeet". Poliisi infoaa, että. Auto pitää nyt viedä katsastukseen, ennenkuin voimme rekisteröidä sen uudelleen. Ja autoa ei sitten saa ajaa enää metriäkään, ellen hanki väliaikaista siirtolupaa liikennevirastosta. He toteavat, että googlaa se ja soita, kiitos näkemiin. 

Poliisit tekevät uukkarin rekkarini kyydissään ja sinnehän jään maaseudulle tienposkeen alpakkafarmin viereen ihmettelemään, mitä seuraavaksi.

Tietenkään tässä kohti ei ole edes nettiyhteyttä, joten joudun ajamaan puolisen kilometriä eteenpäin ensimmäisen talon pihatielle, siinä sentään on verkkoa. Googlaan, näpytän, hikoilen. Liikenneviraston puhelinnumero löytyy, mutta eihän siellä kukaan vastaa lauantai-iltana. Puhelinvastaaja kertoo, että väliaikaista siirtolupaa voi anoa vain ma-pe virastoaikaan, no niinpä tietysti. Kuka nyt joutuisi poliisien pysäyttämäksi muulloin kuin virastoaikaan...

Seuraavaksi soitan E:lle, sitten pikaisesti synttärisankarille, perun juhliintulon anteeksipyytelyin. Millä ihmeellä pääsen kotiin? Pitääkö jättää auto tähän ja tilata Uber? Vai tilata hinausauto? Paljonko sekin maksaa? Kauanko joudun odottamaan? Ilta hämärtyy jo, eikä kauheasti huvita jumittua puskaan illankähmässä yksin. Perthissä tunnetusti hylätyt autot ryöstetään tai poltetaan, joten auton jättö yöksi pientareelle ei ole vaihtoehto. 

Lopulta päätän ajaa pikkuteitä pitkin takaisin kotiin, 20 minuutin matkan. Jos siitä tulee sanomista ja sakot, ei mahda mitään. Pienempi paha kuitenkin.

Pääsen sentään kotiin kommelluksitta, sitten alkaa selvittely, miksi regoa ei ole maksettu. En löydä mistään todisteita, että olen maksanut, vaikka muistini väittää toista. Pankkitili, sähköposti, liikenneviraston log-in. Nyt alan muistaa. Olen suorittanut maksun siihen saakka, kunnes se pitää vahvistaa tekstarilla. En pystynyt vahvistamaan maksua ulkomailla, koska sekä luottokorttini että pankkitilini vaativat vahvistustekstarin ja en saanut sellaista tilattua ranskalaiseen SIMiin, viestit oli ohjattu suomalaiseen numerooni. Rego olisi pitänyt maksaa lokakuussa eli juuri silloin, kun lentojahtaus Ranskasta kotiin Perthiin oli meillä kiivaimmillaan, samoin stressitasot. Eli kesken jäi. 

Nyt kerrottuna juttu tuntuu vähemmän dramaattiselta kuin eilen läpieläessä. Mutta kyllä ihmettelimme kotona sitä, miten voi kaksi ihmistä samasta perheestä kokea samana päivänä tällaisen tiesulun eri liikennevälineissä. Tehän ette minnekään synttäreille mene, vaan kotiin siitä, hus. 

Alpakkafarmille pysäytetty.

Totun, en totu, totun...

Paluumuutto Australiaan on jälleen avannut silmiä uudella tavalla kulttuurieroille ja tekemistapojen eriävyyksille. Vaikka Suomi ja Australia ovat kumpikin ns. kehittyneitä länsimaita, on maiden arvopohjissa ja tapakulttuureissa (minun mielestäni) yllättäviä eroja. En nyt puhu stereotyyppisistä suomalainen ei osaa small talkkia - aussi vain surffaa, telttailee, grillaa ja painii krokotiilien kanssa - jutuista. Vaan syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa ja tapakulttuurissa piilevissä loimilangoissa. 

Australiassa en totu, ja olen tottunut, seuraaviin.

EN TOTU...

Kodittomiin. Länsi-Australian osavaltiossa, jossa asuu puolen Suomen asukasluku, on 9000 koditonta ihmistä, joista 1000 asuu kadulla. Kodittomiksi lasketaan kaikki, joilla ei ole pysyvää osoitetta, eli asuvat esimerkiksi sukulaisen tai tutun luona, yömajassa tai autossaan. Perthissä kodittomuusongelma on ollut nähtävillä aina (siis minun täällä ollessani), mutta viime vuoden mittaan se on räjähtänyt käsiin. Keskustan liepeille rautatiesillan alle on muodostunut kodittomien telttakylä eli ehta slummi, ja samaten Fremantlen vanhakaupungin keskustassa oli joulun yli kodittomien telttakylä. 

Telttakylistä äityi iso byrokratiariita, kun Perthin pormestari, Fremantlen pormestari ja osavaltiohallinto syyttelivät toisiaan siitä, kenen vastuulla telttakylien purkaminen on. Perthin pormestari nousi viime vuonna valtaan juurikin sillä lupauksella, että ratkaisee keskustan kodittomuusongelman, mutta eipä ole ratkaisua vielä näkynyt sormellaosoittelun alta. Perthin pormestarin kuningasidea on muuttaa parkkihalleja yömajoiksi, eli niissä olisi jonkinlainen peti/makuupussimajoitus sekä ilmeisesti portaloot eli bajamajat. Kuka tätä hallinnoisi ja miten, ei ole ratkennut, eikä asia ole siis edennyt. Fremantlen pormestari puolestaan näytti nostavan kädet pystyyn ja tästäkös osavaltion pääministeri kimmahti ja alkoi syytellä pormestaria politikoinnista - pääministeri on Labour-eli Työväenpuolueesta ja Freon pormestari Vihreistä. Eli sen sijaan, että ongelmaa ratkottaisiin, päädyttiin lehtien palstoille ja tiedotustilaisuuksiin piikkittelemään toisiaan. Huoh. 

Lopulta osavaltion pääministeri tyhjensi poliisivoimin Freon telttakylän ja passitti kodittomat viikoksi hotelleihin. VIIKOKSI. Viikon päätyttyä kodittomat olivat yhä kodittomia, kuten kukaan ajatteleva ihminen olisi älynnyt jo ennakkoon. Mitään pitkän linjan ratkaisua ei ole saatu, ja nyt osallistuneet hotellit puolestaan odottelevat maksua, jota osavaltio ei sitten olekaan vielä toimittanut vaan alkoi riitauttaa kuluja. Huoh x 2. 

Suomen ja Länsi-Australian ero kodittomuuden hoidossa on, että Suomessa on tehty periaatepäätös jo kolme vuosikymmentä sitten, että kodittoman ei tarvitse olla päihteetön, ongelmaton, ns hyvässä jamassa ennenkuin voi saada kodin. Australiassa ajatellaan niin päin, että koti on "palkinto" tai saavutus siitä, että pärjäät elämässä ja todistat, että pystyt hallinoimaan kiinteistöä hyvin. Suomessa taas ajatellaan, että koti on ihmisoikeus ja kaikilla tulee olla katto pään päällä, ennenkuin mitään muita avustuspalveluja voidaan järjestää, ml. huumevieroitusta tai alkoholiaddiktion purkua. Tietenkin Suomessakin on kodittomia, erityisesti piilokodittomia eli sohvilla asujia. Kuitenkin Suomen kodittomien määrä on jotakuinkin sama kuin Länsi-Australian, eli täällä ongelma on kaksinkertainen. Väittäisin myös ihan silmämäärältä, että Perthin kodittomat keskimäärin ovat moniongelmaisempia kuin Suomen.

Ongelmaa pahentaa, että Länsi-Australiassa ei ole käytännössä ollenkaan julkissektorin asuntotuotantoa. Ei siis ole olemassa vaikkapa opiskelijayhdistysten tai kaupungin ylläpitämää kiinteistöyhtiötä, joka omistaa ja vuokraa asuntoja alennettuun/säänneltyyn hintaan. Osavaltio omistaa jonkun verran vuokra-asuntoja, joita vuokrataan kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville, mutta vain, jos nämä ovat kohtuullisen päihteettömiä ja harmittomia. Julkissektorin asuntoihin on tällä hetkellä 10 vuoden jonot. KYMMENEN vuoden. 

Itse olen ajatellut, että jos olisin raharikas, ensimmäinen juttu mitä tekisin, olisi asuntosäätiön perustaminen ja alkaisin rakentaa/remontoida koteja vähävaraisille, opiskelijoista eläkeläisiin. Mutta näköjään tämä toiminta ei oikein ketään muuta kiinnosta - onhan se vaikea rako tehdä voittoa - joten tällaisia yleishyödyllisiä säätiöitä on meilläpäin vain kourallinen. Yleensä säätiöiden asuntotuotanto on suunnattu vammaisille tai mielenterveys- tai päihdekuntoutujille. Ns tavallisille vähävaraisille perheille, opiskelijoille tai eläkeläisille on sitten tarjolla eioota ylikuumenneilla yksityisasuntomarkkinoilla. 

Toinen tai ehkä suurin pahentava tekijä on Länsi-Australian huumeongelma. Täällä eletään boom and bust- elämäntyylillä (nousukiidosta mahalaskuun) kaivosalan kannattavuuden mukaan. Joskus kaivosala vetää koko osavaltiota mukanaan kohti rikkauksia, joskus taas tulee takkiin ihan urakalla kaikkialla. Huumeet, etenkin metamfetamiini, ovat täällä järkyttävän yleisiä. Maailman valtioista USA johtaa huumeidenkäyttötilastoja ja kakkosena on ikävä kyllä Australia. Huumeista puolestaan suosituin on Länsi-Australiassa juuri meth - huumeidenkäytöstä 90% on metamfetamiinia, 10%  muuta kuten pilvenpolttoa. Eli totaalisesti väärinpäin, jos ns. miedoista rajuihin-skaalaa miettii. 

Lukemani ja kuulemani mukaan meth on äärimmäisen addiktoivaa ja kun koukkuun jää, eipä muuta elämään enää kuulu kuin seuraavan annoksen metsästys. Työpaikka, ihmissuhteet, elannon hankkiminen laillisesti, eivät paina enää vaakakupissa ja siksi täällä kodittomat kerjäläiset kadulla eivät ole koskaan Euroopasta tuttuja Romanian romaneja vaan pääsääntöisesti valkoisia nuoria miehiä parhaassa työiässä - kirjaimellisesti hampaattomina, koska meth aiheuttaa vakavaa ien- ja suutulehdusta ja hampaat murenevat suusta. Toinen yliedustettu ryhmä kodittomissa ovat aboriginaalit ja kolmas kotiväkivallan uhrit (alaikäiset ja/tai naiset). Eli tämän asian hoito ei ole todellakaan mennyt nappiin Länsi-Australiassa. Mietin joka päivä, miten näin suuren ongelman voidaan vain "antaa olla", miksei resursseja ole kohdennettu tämän enempää sekä innovointi- että rahoitusmielessä?

OLEN TOTTUNUT...

Paradoksaalisesti ja ehkä hieman mauttomasti heti huumetekstin perään, olen tottunut täkäläiseen alkoholikulttuuriin. Mutta juurikin siksi, että tavallisesti tai onnistuneimmillaan alkoholi on hillitty osa normaalia elämää, ei räkäkännäyksen pohjaton pontikkapannu. Esimerkiksi ystävänpäivänä kävin päiväskumpalla kaverini Anun kanssa, eikä lasillista keskellä päivää tarvitse perustella, kummastella tai ujostella. Baari olikin täynnä, klo 14 sunnuntaina. Sunday Sesh eli Sunnuntaisessio, iltapäivän seitinohut paikallisessa perhepubissa tai rantabaarissa, on yleisesti tunnettu ja hyväksytty aussitraditio. 

Tottakai myös Australiassa on alkoholin väärinkäyttöä ja kyllä täällä on alueita, aikoja ja paikkoja, jonne ei edes kannata mennä, ellei halua turpiinsa tai vähintään jonkun oksennusta kengilleen. Yleensä nämä ovat kaupunkikeskustojen bilealueita eli tihein mätäs pubeja, baareja ja yökerhoja, keskiyön jälkeen viikonloppuisin. En missään nimessä ihaile tällaista elämäntyyliä eikä se ole Suomea parempaa (tai huonompaa). Mutta noin niinkuin yleisellä tasolla alkoholi on positiivisesti mukana elämässä, myös perhe-elämässä. 

Länsi-Australiassa, kuten kaikilla maan viljavilla seuduilla, on viinitiloja ja olut- tai siideripanimoita ihan turistikartoiksi asti. Suomalaiseen silmään kummallisesti monet näistä - etenkin panimot - houkuttelevat juurikin perheitä asiakkaikseen tarjoamalla isoja leikkikenttiä osana tiluksiaan. Onkin ihan normaalia, että jopa lapsen synttäreitä vietetään panimolla (joka yleensä on lähinnä Rosson kaltainen perheravintola juomatarjoiluineen) - konsepti, jota Suomessa ei varmaan näkisi koskaan, ainakaan ilman alkkikseksi leimautumista. 

Myös ristäisiin ja lapsen synttäreille on normaalia hankkia juomat aikuisvieraille. Pullo siideriä tai olutta takapihagrillauksen parissa on täällä sama asia kuin kakkukahvit suomalaisilla synttäreillä. Avainsana tässä juuri on pullo, eli otetaan yksi (max kaksi), kännäyksen puolelle ei mennä. Paitsi jos on se kaikkien tietämä naapurinmies tai setä, jolla ei ihan aina pysy lapasessa. Näitä varmaan on joka kulttuurissa, valitettavasti.

EN TOTU...

Hierarkisuuteen. Australia on näennäisesti ja aussien omasta mielestä hyvin rento ja flat kulttuuri, eli täällä ei teoriassa katsota muita ylös- tai alaspäin. Kuitenkin todellisuudessa hierarkiaa näkee eri tavalla kuin mielestäni Suomessa. Ensinnäkin opettajia puhutellaan Mrs/Mr/Ms Sukunimi, ei etunimellä. Työpaikollakin voi kohdata tilanteita, joissa on tai ei ole sopivaa puhutella jotain tiettyä henkilöä, tai tietyllä tavalla (tosin kollegoja tai pomoja ei juuri koskaan teititellä). 

Eräällä omalla työpaikallani emme saaneet kutsua ylintä pomoamme nimeltä vaan häntä piti puhutella tittelillä. Itse koen tämän naurettavaksi tärkeilyksi, mutta minkäs teet - sen lauluja laulat jonka palkkaa saat. Myös soittaessani ns tavalliselle kansalle eli toimistoomme yhteyttä ottaneille ihmisille, teitittelen heitä aina sekä puhelimessa että sähköpostitse (Mrs/Mr/Ms se ja se). Tässä lipsun jatkuvasti eli vahingossa tulee "hei Mary, mites menee" vaikka pitäisi sanoa "Good morning Ms Smith, how are you today?"

Hierarkkisuus näkyy eniten siinä, että keskiverrosti aussit hyväksyvät ihmeen paljon eriävää kohtelua sen mukaan, kuka on kyseessä. Seuraa vuodatus esimerkkitapauksesta. Nyt rajojen ollessa kiinni, maahan ei pääse, ellei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), tai lyhyellä poikkeuslupalistalla. Näin teoriassa. Kuitenkin koko vuoden kestäneen rajasulun aikana maahan on jatkuvasti saapunut milloin ketäkin julkkisia, urheilijoita tai muita rikkaita milloin minkäkin erikoisjärjestelyn turvin. 

Tämä ei minun suureksi hämmästyksekseni ole aiheuttanut kummoistakaan yleistä haloota, vaikka jonkin verran mutinaa asiasta on jatkuvasti ollut. Näkemäni perusteella jopa puolet ihmisistä on sitä mieltä, että mitä se haittaa, jos joku saa suhteilla ja rahalla erityiskohtelua? Tätä ei sosdem-Suomessa kasvanut vaan saa millään nieltyä, että lompakon paksuus tai medianäkyvyyden määrä sanelevat, millaiset säännöt sinua koskevat. 

OLEN TOTTUNUT....

Puhelinasiointiin. Tai, ehkä todenmukaisempaa on sanoa, että olen oppinut sietämään puhelinasiointia. Olen aiemminkin kertonut, että Perthissä asiat hoidetaan 95%:sti puhelimella ja puhelinvastaajilla, kuin 90-luvulla ikään. Kaikilla työpaikoillani on täällä ollut sellainen sääntö, että sähköpostia talon ulkopuolelle ei edes saa lähettää tai jos saa, se pitää hyväksyttää pomolla ja/tai täytyy soittaa sähköpostin perään, jotta asia varmasti selkiää/hoidetaan/otetaan vakavasti. 

Työskentelin ennen Australiaan muuttoani mm. konsulttina ja freelancerina, joten on ollut todella pitkä matka tottua ajatukseen, että minun meilini eivät ole minun - siis että ne tarvitsisivat esimiehen läpiluvun ja siunauksen. Liittyy edelliseen kohtaan, hierarkia. Tämä tottakai vaihtelee työpaikasta riippuen ja valtion virastot (omat työpaikkani) ovat ihan muuta kuin ketterät yksityisyritykset saati globaalit suurfirmat. 

Puhelinasiointi ei ole vain valtionhallinnon heiniä, vaan myös pankkien ynnä muiden. Esimerkiksi kilpailutin juuri asuntolainaamme ja sitä ei ole mahdollista hakea kokonaisuudessaan netitse (en tosin tiedä, onko se mahdollista Suomessakaan). Pitää puhua virkailijan kanssa puhelimessa, jotta tämä voi varmistaa henkilöllisyytesi ja myös varmistaa, että pankki täyttää lakisääteiset velvoitteet eli on kertonut sinulle lainaehdoista. Ei voi olettaa, että ihminen lukisi nivaskat ja pumaskat itse. Olen jo niin tottunut puhelinpälätykseen, että en enää jännitä sitä kuten ihan alussa. Mutta kyllä se silti aavistuksen ärsyttää, että monenmonia asioita ei pysty hoitamaan muulloin kuin toimistoaikaan, silloin, kun puhelimen päässä on joku. Miksei voi vaan alkaa käyttää sitä sähköpooostiaaaa tai, gulp, tekstiviestejä!

EN TOTU...

Leväperäisyyteen eritoten työasioissa. Länsi-Australian (WA) lempinimi on Wait Awhile, juurikin siksi, että yleensä mikään ei tapahdu täällä napakasti, tomerasti, täsmällisesti, tarkalleen. Vaan sinnepäin, sillon kun jaksaa, silloin kun ehtii. Esimerkki. 

Käytin N- taaperoa hammaslääkärissä tarkastuksessa ja saimme lopuksi tietenkin maksuerittelyn ja kuitin. Vastaanottovirkailija ohjeisti, että hinta on $50, josta saamme puolet takaisin paikallis-Kelalta Centrelinkiltä anomuksesta. No, kotona aloin täytellä Centrelink-hakemusta ja...

Maksuerittelyssä oli ihan kaikki väärin. Potilaan nimi (sekä etu-, että sukunimi), tarjotun hoidon koodi, sekä itse summa. Virkailija nimittäin soitti perään ja sanoi, että oli laskuttanut väärin, meiltä olisi kuulunut ottaa vain $25 ja siitä saamme puolet takaisin Centrelinkistä. Hän lähetti kyllä samana päivänä korjatun maksuerittelyn ja palautti rahat, mutta onko pakko aina säääätääääää?? Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, eikä edes ensimmäisten sadan kerran joukossa, kun jotain tällaista vastaavaa tapahtuu. Todella moni tekee työnsä vasemmalla jalalla ja/tai sanoo mitä sylki suuhun tuo, kun kysytään neuvoa, ohjetta, sääntöä tai menettelyä. Tai sitten ei sanota mitään, ettei vaan joudu vastuuseen mistään. Aina ei jaksa saksalaisskandinaavisen täsmäkulttuurin kasvatti tätä etelänhetelmien menoa. 

Kuva (c) Tourism Australia

Turvaverkoton

Kun muuttaa ulkomaille, yksi välittömimpiä muutoksia elämässä on läheisten puuttuminen. Vaikka ajan myötä yleensä tutustuu uusiin ihmisiin ja saa työkavereita, tuttavia, harrastuskamuja, kavereita, sydänystäviä, oman lähisuvun puute samassa maassa on kuitenkin asia, josta ei pääse yli eikä ympäri. 

Etenkin nyt Australiassa tilanne on korostunut, koska maa sääti äärimmäisen tiukat matkustusrajoitukset maaliskuussa 2020 ja näillä näkymin lähes täydellinen rajasulku jatkuu ainakin vuoden 2022 alkuun. Tänne ei siis pääse ollenkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), kansalaisen/PR:n perheenjäsen eli puoliso tai alaikäinen lapsi, tai lyhyellä poikkeuslupalistalla eli esim. diplomaatti tai äärimmäisen keskeisen toimi/teollisuudenalan keskeinen työntekijä. Australiasta ei myöskään pääse matkustamaan ulos, jos on maan kansalainen tai PR, paitsi jos saa poikkeusluvan pitkällisen ja vaivalloisen prosessin päätteeksi. Suurin osa poikkeuslupaa hakeneista on saanut vastaukseksi tylyn EIn, vaikka syynä olisi esimerkiksi lähisukulaisen joutuminen teholle ulkomailla, tai lähisukulaisen hautajaiset. 

Meillä ei onneksi omakohtaisesti ole juuri nyt pakottavaa syytä päästä maasta ulos, vastahan pääsimme sisään kolme kuukautta sitten monikuukautisen yrittämisen päätteeksi. Mutta lähisukulaisten puute, turvaverkottomuus, tuntuu elämässämme uudella lailla koska a) olemme nyt pikkulapsiperhe ja b) emme saisi tänne apua/tukea/seuraa vaikka haluaisimme. E:n äidin on tarkoitus muuttaa Australiaan pysyvästi ja hänellä olisi nyt auennut mahdollisuus sitä alkaa toteuttaa eläköitymisen myötä, mutta kun ei pääse niin ei pääse, rajat kiinni. Eli meillä olisi innokas ja vetreä mummo hoitamaan N:ää, mutta toisella puolen maapalloa. Omat vanhempani ovat toki innokkaita myös, mutta käytännön syistä (terveys jne) matkustaminen tänne ei ole mahdollista edes normaalitilanteessa. 

Miten ihmeessä käytännössä pärjää ilman turvaverkkoa? Australiassa ei nimittäin ole myöskään samoja yhteiskunnan tukimuotoja kuten Suomessa, eli esimerkiksi pitkää vanhempainvapaata, kotihoidontukea, tai (lähes) maksutonta päivähoitoa. 

Alkuun todettakoon, että toki Suomessakin on paljon (enemmistö?) perheitä, joiden lähisuku/isovanhemmat/vanhempien sisarukset eivät asu lähellä eivätkä siten pysty osallistumaan pikkulapsiperheen elämään viikottain tai edes kuukausittain. Eli vaikka asuisimme Suomessa, ei saman maan jakaminen tietenkään olisi tae sille, että meillä olisi aina lapsenvahtiapua tms. jelppiä tarjolla, ei tietenkään - eikä sellaista ole edes realistista odottaa. Mutta toki tilanne olisi joustavampi ja helpompi kuitenkin verrattuna nykyhetkeen toisella mantereella. 

Tukimuodot, joita itse olemme pystyneet käyttämään, ovat:

• vanhempainvapaa
• pitkän palveluksen vapaa (joka ei liity vanhemmuuteen, vaan riittävän pitkään jatkuneeseen keskeytymättömään työsuhteeseen)
• Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoidontuki
• työpaikkojemme kohtuullinen joustavuus
• suomalainen lapsenvahti, sekä 
• oma kaveripiiri. 

Kas näin.

Sain pitää vajaat viisi kuukautta vanhempainvapaata Centrelinkin tuella (maan minimipalkkaa vastaava kk-summa), sekä puoli vuotta työnantajan kustantamana (puolella palkalla). Tämän lisäksi sain puoli vuotta pitkän palveluksen vapaata puolella palkalla, koska olen ollut julkissektorilla töissä vähintään 7 vuotta. Päälle sain työnantajan suostumuksella pitää kaikki mahdolliset vuosilomat, saikut ja kertyneet vapaat, joten sain venytettyä tulollista vapaata sinne saakka, kun N täytti 1v8kk. Alkuperäinen ajatuksemme oli laittaa N päivähoitoon puolitoistavuotiaana, ja "pitkittyminen" johtui pelkästään siitä, että emme päässeet palaamaan kotiin aiemmin. 

Tänä aikana E sai palkallista isyysvapaata peräti kaksi viikkoa, eli tasan eivät käy nopat ja kortit ja onnenlahjat. Mutta onnekseni E oli niin rohkea/vastuuntuntoinen/uhrautuva, että mieluummin irtisanoutui töistä mahdollistaakseen jaetun vanhemmuuden ja Euroopan-vuotemme, kuin jätti pikkuvauva-arjen kokonaan minulle. Tottakai tämä aussinormiratkaisu monissa perheissä toimii (isä töissä, äiti kotona), mutta ei meillä N:n vaativuuden/itkuisuuden/minun rajatapaus-synnytyksenjälkeisen masennuksen takia. 

Nyt saamme Cenrelinkistä päivähoidon tukea niin, että Centrelink maksaa n. 40% päiväkotimaksuista, jättäen meille omasta taskusta maksettavaa $67/päivä eli 43€. N on  hoidossa kolme päivää viikossa. Minä hoidan N:ää loput kaksi arkipäivää, tosin usein käytän paikallista crecheä eli kerhoa, jonne lapsen voi viedä kolmeksi tunniksi aamupäivästä hoitoon. Viikonloput ja illat jaamme. 

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista hermojen koettelua, koska N oli pahasti kipeänä (virustartunta, joka nosti kuumeen moneksi päiväksi jopa 40 asteeseen, eikä poika pystynyt syömään, juomaan eikä nukkumaan kunnolla viikkoon). Sen lisäksi, että tilanne pelotti ja huolestutti meitä (yksi käynti päivystyksessä, kaksi yleislääkärillä ja yksi hammaslääkärillä lopulta ratkaisivat diagnoosin), päälle osui Perthin ainoa lockdown melkein vuoteen eli lähes kaikki meni kiinni ja meillä oli käytännössä ulkonaliikkumiskielto viikon ajan. Moni asia ei kilkuttele hermosäikeitä pahemmin kuin olla lukittuna kotiin kipeän, kiukkuisen, väsyneen lapsen kanssa itse väsyneenä ja ahdistuneena. Mutta jollain ihmeen tempulla tästä selvittiin. Lehmänhermot ovat kasvaneet vanhemmuuden myötä. Tosin lockdown ei päättynyt yhtään liian aikaisin. 

Tämän viikon N on voinut jo paremmin, mutta päivähoitoon hän ei voinut palata tartuttavuusriskin vuoksi. Olemme kumpikin joutuneet jo ottamaan useita carers´ leave eli sairaan lapsen hoitovapaapäiviä, eikä niitä haluaisi kaikkia polttaa näiden ensimmäisten päivähoitokuukausien aikana. Mikä neuvoksi? Saimme sovittua työpaikkojemme kanssa vuorottelusysteemin, eli E oli töissä klo 05-11.30 ja minä 12.30 - 18.30. Läpsystä vaihto, kirjaimellisesti, koska E:n saapuessa töistä kotiin vaille 12 minä jouduin rynnistämään välittömästi junalle ja töihin. Sujui tämäkin, kun pakko on, mutta onneksi pääsemme palaamaan normaaliin rytmiin ensi viikolla (puunkoputus). 

Mikä meitä auttaa aivan huikean paljon, on sattumalta löytämäni suomalainen ihana lapsenvahti. Hän asuu melko lähellä Perthin mittakaavassa eli ajaa meille noin vartissa. Hän on aivan mahtava, ilmiselvän lapsirakas tyyppi ja N on nyt viihtynyt vahdin kanssa jo useamman leikkituokion - myös tänään on vahtikeikka tiedossa, onhan hääpäivämme ja illallinen suunnitteilla. Jos olisi rahallisesti mahdollista, käyttäisimme lapsenvahtia viikottain. Mutta parikin kertaa kuussa on huima apu ja ilo meille - emme muuten koskaan saa yhtä aikaa vapaata E:n kanssa. Vaikka miten koittaisi viettää "parisuhteen laatuaikaa" iltaisin, laatuaika jää lapsen tarpeiden ja älämölön jalkohin. N on sen verran sosiaalinen, meluisa ja illanvirkku tyyppi, että ei todellakaan mene kohteliaasti nukkumaan aikaisin, jotta vanhemmilla olisi hengähdystauko. 

Meillä on täällä mielestäni kohtuullisen laaja ja läheinen kaveri- ja ystäväpiiri, mutta useimmilla on omat lapset, työt, kiireet, menot. Eli meille ei ole ollut ainakaan toistaiseksi mahdollista järjestää vaikkapa vahtirinkiä, jossa yksi perhe ottaisi kaikkien lapset hoitoon pariksi tunniksi. Lisäksi kaikki asumme niin eri puolilla Perthiä, että yhteiset tapaamiset vaativat logistista järjestelyä ja hyvissä ajoin sopimista. Kaveripiiristä onkin enemmän vertaistuki- ja henkireikä-apua. Välillä tapaamme lasten kanssa, välillä ilman. Esimerkiksi eilen E oli viihteellä poikien kanssa ja ensi viikonloppuna pääsen minä ensimmäistä kertaa sitten N:n syntymän viettämään tyttöjen mökkiviikonloppua, wuhuu, voisinko enempää odottaa! 

Aiomme vielä yrittää saada anopille poikkeusluvan saapua maahan, koska sellaista on mahdollista hakea. Näin moni lapsenvahtipulmamme ratkeaisi edelleen, lähinnä liittyen sairastelutapauksiin. En kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttunut, että lupa heltiää, koska sille on niin tiukat kriteerit ja hakijoita paljon. Mutta jos ei koita, ei voi voittaa, kuten elämässä yleisesti. 

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Kaksikielinen taapero

Minulta pyydetään usein, että kirjoittaisin taaperomme kielenkehityksestä kaksikielisessä kodissa. Toisaalta vastaavia juttuja ovat some, blogosfääri ja netti pullollaan, joten en ole ollut super-innokas tähän aiheeseen tarttumaan. Toisaalta jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy omaan tahtiinsa, joten ehkäpä juuri meidän tarinamme antaa jollekulle toiselle jotain hyödyllistä ja kiinnostavaa tiedettävää aiheesta. 

N täyttää maaliskuun puolivälissä kaksi vuotta eli on tällä hetkellä 1v10kk. Pojan ensimmäinen ymmärrettävä sana oli äiti n. 10kk iässä ja sitä seurasi pian pullo, tai pujjo, kuten hän sen sanoo. Muita suomen (ja vauvakielen) sanoja hän alkoi tapailla tunnistettavasti vuoden iässä ja listaan kuuluivat silloin bruum bruum (auto), paapaat (varpaat), pää, sekä daddy ja come. 

Sanalista oli hieman kasvanut 16kk ikään mennessä ja silloin N osasi sanoa seuraavaa, edellisten lisäksi: kakka, kukka, piipii (pissi), kunkku (kinkku, silloinen lempiruoka), Papa, paipa (vaippa), vieo (video eli lastenohjelma), comecome, bye bye, wowwowwow (vauvauvau, ihmetys), kuo (Kuormuri Leo lastenohjelma). Tässä vaiheessa siis suomi ja englanti olivat aika tasavahvoja, kun sanoja oli vasta kourallinen. Ajattelin itse, että Suomessa asuminen juuri kielenkehityksen alkuaikana olisi hyvä juttu suomen vahvistumista ajatellen, mutta tästä en pidemmällä aikavälillä tiedä. Nimittäin nyt päiväkodin alettua suomi tuntuu jääneen aika sivuosaan ja vain muutamat jatkuvasti toistuvat arjen avainsanat eli äiti, pullo, mai (maito), kakka ja vaippa tulevat luotettavasti suomeksi. Tosin nyt N osaa myös sanoa kyytiin (tarkoittaen syliin tai rattaisiin), kylpyyn, suihkuun (minkä hän lausuu kahtena sanana, suih kuun :D), mennään sekä tuommoin/tämmöin. En itse tiedä, mistä tuo turkkusen murre on mukaan tullut, koska en itse sitä puhu emmekä sitä missään kuule! Se on arvaukseni mukaan N:n oma kombo sanoista tänne, tämä, tällainen sekä tuonne, tuossa, tuollainen. 

Varsinaisia lauseita N ei vielä puhu, mutta muutamia päikyssä opittuja päiviimme nykyään kuuluu, mm. come please, there you go, I don't know / I know, sit down. N on myös oppinut hurjan määrän uutta sanastoa, kuten erilaisten eläinten ja esineiden nimiä englanniksi. Hän ei ole koskaan aiemmin ollut oikein kiinnostunut kirjoista ja on enimmäkseen käyttänyt niitä "talojen" rakenteluun sen sijaan, että niitä luettaisiin. Mutta päikyssä on "mattoaikaa" eli opettaja lukee kun lapset istuvat lattialla kuuntelemassa ja tämä on kyllä auttanut sanaston mukaantarttumista aivan selvästi. Olen kotona yrittänyt lukea suomenkielisiä kirjoja silloin tällöin, mutta N tykkää lähinnä repiä niitä käsistäni ja heitellä ympäriinsä sen sijaan, että keskittyisi istumaan, kuuntelemaan ja katselemaan. 

Nyt vaille kaksivuotiaana N on mielestäni aivan ylittämättömän söpössä iässä, kun hän pikkuäänellään kertoilee asioita, joista saamme enintään puolet selvää. Hän osaa pyytää leikkiin sanalla pei (play) ja on alkanut antaa meille positiivista palautetta sanalla gut (good), kuin pieni saksalainen professori. Hän myös komentaa meitä nukkumaan olkkarin lattialle tyynyjen päälle sanalla sleep, päiväkodin päikkäriajasta oppineena... Aivan paras hänen sanoistaan on wobbit, mitä emme alkuun yhdistäneet mihinkään. Sittemmin selvisi, että wobbit on tietenkin sammakko, koska englanniksi sammakon kurnutus sanotaan onomatopoeettisesti ribbit, ribbit. Kaikki linnut ovat N:lle pigin (pigeon), koska sen hän oppi E:ltä Euroopan vanhojen kaupunkien puluaukioita kiertäessämme. 

N selvästi ymmärtää enemmän suomea kuin mitä hän itse tuottaa, koska voin puhua hänelle suomeksi ja hän useimmiten /yleensä tekee kuten pyydän, paitsi tietysti silloin, kun ei huvita. Tavoitteeni onkin pitää edes tämä taso yllä, jotta Suomessa käynnit onnistuisivat helpoiten. Emme ole vielä lähteneet mukaan mihinkään ohjattuun kielitoimintaan, mutta aikomuksena on aloittaa Perthin Suomi-koulussa, kahden viikon välein järjestettävässä kielikerhossa, nyt kun uusi lukukausi alkaa. 

Mutta mitä kuuluu ranskalle? Postaukseni on tähän saakka selostanut vain suomen ja englannin kehitystä. Vaikka E on kaksikielinen syntymästään, Australiassa hän käyttää lähes pelkästään englantia elämässään ja selvästi ei muista tai koe luontevaksi puhua ranskaa silloin, kun minä olen lähimaastossa. Hän puhuu ranskaa N:lle satunnaisesti heidän kahdenkesken ollessaan. N ei osaa muita ranskankielen sanoja kuin Papa, eli se on jäänyt sivurooliin, valitettavasti. Toisaalta ranskan oppimisesta emme niin suuresti stressaa tässä taaperovaiheessa, koska sitä on mahdollista opiskella täällä koulussa, toisin kuin suomea. 

Ajatuksemme/oletuksemme oli, että olisimme nykyistä enemmän ranskalaisten ja ranskankielen kanssa tekemisissä Perthiin palattuamme. Kuitenkin ranskalaiset ystävämme jäivät kaikki Perthin keskustaan ja emme ole vielä saaneet aikaiseksi järjestää mitään säännöllisiä tapaamisia, kaikilla kun on omat perheet, työt, kiireet ja menot. Naapurimme kuitenkin tuntee erään ranskalaisen perheen naapurustossa ja on innokas esittelemään meidät, joten ehkä sitä kautta löytyy uusi yhteys. 

Vaikka N ei ranskaa osaa, jokin tuttuus kieleen on ilmeisesti syntynyt, kuulihan N ranskaa joka päivä Ranskassa asuessamme. N:n päiväkodissa on yksi hoitaja, joka puhuu äidinkielenään ranskaa ja N:lle on muodostunut vahvin side ja luottamussuhde tähän hoitajaan. En tietenkään voi vannoa, onko syynä kieli vai jokin ihan muu - kyseinen hoitaja on ihana ja lämmin ihminen yleisesti - mutta tuskin kielestä haittaakaan on!

Lempileikki, kokkaus eli kukkuu (cooking)

10 vuotta maahanmuuttaja

Olen asunut poissa Suomesta nyt yli vuosikymmenen, vaikka ajasta miinustettaisiin paluumuutto-puolivuotinen viime vuonna isänmaan äidinhelmoissa. Ennen muuttoani Perthiin kesäkuussa 2011 olin asunut yhteensä 9 kuukautta kahdessa muussa maassa, Unkarissa ja Kanadassa. "Kansallisidentiteetikseni" on tähän mennessä muovautunut suomalais-australialainen tai ulkosuomalainen, sillä juurethan eivät ihmisestä katoa, vaikka siiville tulisikin kantomatkaa. 

Aloin pohtimaan, että vielä näinkin pitkän ajan jälkeen muilla mailla vierahilla eteen tulee jatkuvasti pieniä (samoja) kompastuskiviä kulttuurierojen tai muun souvin muodossa, kuten:

Aakkoset

Suomalainen on tottunut ajatukseen, että aakkoset ovat foneettiset eli sama kirjain äännetään aina samalla lailla riippumatta sanasta. Ja, joka kirjain äännetään. Tämä on maailman mittakaavassa melko erikoista eikä monikaan valtakieli toimi niin. Englannin ääntäminen riippuu sanasta - en edes aloita ranskan ääntämisestä. Ranskan suhteen olen vieläkin croissanttitasolla eli osaan tilata juuri ja juuri kahvin ja leivoksen, siinäpä se. 

Australiassa on populaa kaikista maailman valtioista ja siksipä täällä on myös hyvin erilaisia nimiä ja ääntämyksiä. Olen työpäivinä paljon puhelimessa kuten kaikki muutkin valtion virkailijat ja yksi päivieni kohokohtia - not - on ottaa ylös jonkun sähköpostiosoite. Sanelu ei mene juuri koskaan oikein, koska a, e, i, etenkin huonoa puhelinyhteyttä pitkin ovat keskenään täysin vaihdannaisia. Olen arvannut ihmisten nimiä satasella väärin eli kuullut Chrystal kun kyseessä on Gretta. Sukunimet ovat pahimpia, koska niihin eivät päde mitkään arvauskertoimet. Monilla täällä on englantilaisperäinen tai englannistettu etunimi kätevyyden vuoksi - esim ystäväni Ho Ling käyttää nimeä Holly - mutta sukunimet voivat olla mitä vain kohtuuhelpoista tyyliin Poh, mahdottomiin kuten Wikramasinghe. En ymmärrä, miten yksikään Kärkkäinen, Räisänen tai Väätäinen täällä pärjää :D 

Eilen sain aakkosista lisää harmaita hiuksia, kun piti puhelimitse koittaa kytkeä etä-tietokoneyhteys työpaikalleni. Perthissä tuli voimaan ulkonaliikkumiskielto koronavarotoimena (yksi tartunta todettu kaupungissa) ja kaikki määrättiin etätöihin. Minulla ei ole työläppäriä, vaan pitäisi omalta koneelta päästä netitse kirjautumaan työpaikan pöytäkoneelle. Yhteyden muodostaminen ei olekaan läpihuutojuttu, vaan vänkäsimme sitä työpaikkani IT:n kanssa tunnin eilen, tuloksetta. Alkuun piti keksiä ja syöttää salasanoja useaan paikkaan ja voin sanoa, että IT:n vahva intialaisaksentti, huono kaiutinyhteys ja vähemmän käyttämäni tietokonesanat (sanottiinko slash, hash vai dash eli kenoviiva, risuaita vai tavuviiva) eivät ole kätevä kombo. Lopulta tulos oli, että minulla ei olekaan etätyöoikeutta jossain systeemin alasvetovalikossa eli siihen kosahti ja pitää aloittaa alusta uudestaan tänään. 

Numerot

Luontevana jatkumona aakkosiin, numerot! Luulisi, että kymmenen vuotta one aclock, two aclock, three acklock rokkia olisi tuottanut täyden sujuvuuden asiaan, mutta ei. Minulla menee aina aivot solmuun, kun pitää esimerkiksi antaa oma puhelinnumero englanniksi. Ajattelen nimittäin numerot yhä automaattisesti suomeksi, ja vain kääntäen englanniksi. Muuta puhetta voin huoleti tuottaa suoraan enkuksi ilman käännöspykälää, mutta jotenkin numeroihin tämä automaatio ei yllä. 

Tänään aiheesta saatiin hieno demonstraatio, kun minulle oli tullut puhelu jostain tärkeän kuuloisesta paikasta ja soittaja oli jättänyt puhelinvastaajaviestin, tietenkin. Täällä eletään yhä 90-lukua eli enemmistö viesteistä jätetään vastaajaan sen sijaan, että soittaja tekstaisi tai lähettäisi sähköpostin, kuten Suomessa. En saanut millään selvää vastaajaan luetellusta kahdentoista numeron sarjasta, jonka piti olla soittajan puhelinnumero. Puhelu itsessään tietysti tuli salatusta numerosta. Olen jättänyt useita soittopyyntöjä eri paikkoihin alkaen asuntolainan uudelleenneuvotteluista pankissa, joten en voinut jättää viestiä vain huomiotta. 

Kuuntelimme numeron E:n kanssa kaiuttimella ainakin viisi kertaa saadaksemme numeron talteen. Natiivipuhuja E kirjasi numeron ylös jotakuinkin vaivatta, tosin vaati monta kuuntelukertaa, että nopeasti puhutusta litaniasta saatiin kaikki osat tarkasti ylös. Minä hyydyin aina kolmen numeron kohdalla eli en saanut enää keskityttyä seuraavaan sarjaan saatuani kolme peräkkäistä numeroa ylös. Yleensä puhelinvastaaja on ihan ok vehje ja numerot eivät ole näin haasteellisia, mutta pikana luettelu ei vaan auennut aivoilleni. 

Lopulta numero ei kuitenkaan vastannut ja jouduin odottamaan takaisinsoittoa, joka sitten tulikin pankista. 

Suoruus

Tiedostan olevani usein liian suora, ikään kuin kaikki ajatukseni ovat niin lähellä pintaa, että ne pulpahtavat ulos ennenkuin ehdin filtteröidä sopivaan muotoon. Toisaalta itse arvostan rehellisyyttä ja suorapuheisuutta, vaikka se joskus saattaisi olla tukalaakin vastaanottaa. Toisaalta en kannata "minä vaan rehellisesti sanoin" tekosyytä ilkeydelle, tuomitsevuudelle tai pahansuovalle kritiikille. Kyllä suurimman osan maailman asioista pystyy sanomaan edes jotenkuten kohteliaasti, kun tosissaan yrittää.

Suomessa olen ihan tottunut sarkasmihuumoriin, vaikken siitä aina pidä. Sarkasmi, ironia, etenkin itseironia, voivat olla tosi hauskoja ja nasevia huumorin muotoja, mutta suomalaisilla on minusta taipumusta vetää nämä ilkeänkin kettuilun, jopa haukkumisen puolelle ja sitten vedota sarkasmiin. Sen sijaan aussisarkasmia en oikein vieläkään käsitä eli otan minulle vakavalla naamalla sanotut jutut vakavasti. 

Etenkin nyt palattuani töihin puolentoista vuoden poissaolon jälkeen, olen useaan otteeseen joutunut jamaan, jossa joku on heittänyt jotain läpällä ja minä otan liian tosissani. Ausseilla on tapana esimerkiksi piilottaa annettu kritiikki/negatiivinen palaute sarkastiseen huumoriin ja mielestäni tämä on tosi rasittavaa, koska ei voi tietää satavarmaksi, onko sanojalla oikeasti kana kynitttävänä ja luu kaluttavana, vai huvikseen vaan läpändeeraa. Jos on sanottavaa, sanokaa pliis suoraan, ilman sitä huumorin, vihjailun tai kettuilun verhoa. 

Ruokakulttuuri

Rakastan Australian ruokakulttuuria. Olen kuullut väitteitä, että Aussilassa ei ole mitään ruokakulttuuria, koska kaikki on jostain muualta tullutta/omittua/lainattua. Varsinaisia aboriginaaliruokia tai ns. bush tuckeria (luonnosta löytyvää syötävää) ei ole kaupallisesti tarjolla eli esimerkiksi Perthissä ei ole yhtään ravintolaa, joka tällaisia myisi. Tietysti itse voi lihakaupasta ostaa vaikkapa kengurun- tai krokotiilinlihaa ja olemmekin näitä kerran kokeilleet itse grillailla, mutta lopputulos oli lähinnä ällöttävä asiantuntemuksen puutteen vuoksi. 

Mutta rakastan Australian ruokakulttuuria juuri siksi, että se on kirjo ihan kaikkea. Löytyy kiinalaista, intialaista, indonesialaista, malesialaista, korealaista, japanilaista, nepalilaista, jos vain "lähinaapureita" luettelee. Löytyy ihan kaikkea muutakin, etenkin fuusiokeittiöitä eli erilaisten keittiökulttuurien yhdistämistä ja innovointia. Jos ravintola mainostaa olevansa modern Australian, niin siellä on tarjolla todennäköisimmin erilaisia länkkäriruokia kuten salaatteja, pihvejä/broileria/kalaa, ranskanperunoita sekä vankkumaton aussisuosikki smashed avo eli avocadososetta - yleensä fetajuuston ja/tai uppomunan ja erilaisten mausteiden kera - paahtoleivän päällä. Smashed avo on niin tuttu asia Ausseille, että jotkut populistipoliitikot ovat jopa väittäneet, että milleniaalien tuhlaileva taipumus syödä smashed avoa kahviloissa on syy, miksi nykynuoret eivät enää pysty ostamaan omistusasuntoa. Pahasti pullistunut asuntohintakupla, lainakulut ja pätkätyömaailma eivät tietenkään ole se oikea syy. 

Muttamutta. Vaikka täältä periaatteessa saa oikeastaan kaikkea, juurikin suomalaiseen makuun käypää ruokaa voi olla vaikeaa löytää. Kävin viime viikonloppuna kavereiden kanssa Fremantlen skandinaavisessa kahvilassa Let's Fika'ssa ja melkein tuli kyynel silmään kun näin hyllyillä hapankorput, salmiakit ja vitriinissä kanelikierrepullat. Koko kahvila itsessään on kuin mummola tunnelmaltaan ja sisustukseltaan, ja jos asuisin yhtään lähempänä, kävisin siellä varmasti viikottain. Nyt olen onnessani puputtanut Fazerin tummaa hapankorppua ja Panttereita. En varmasti ikinä pysty olemaan täysin onnellinen, jos elämääni eivät kuulu ruisleipä/hapankorppu, mokkapalat ja salmiakki!

Mokkapala on minulle niin tärkeä leivonnainen (voittamaton maku, hyvät muistot alakoulun myyjäisistä sekä tätini luota), että se oli N:n yksivuotiskakkunakin. 

Päiväkodin aloitus Australiassa

Olen jo tähän mennessä oppinut, että aina kun kirjoitan jostain otsikoidusti "Australiassa", somessa vastaani hyökyy aalto kertomaan, että meidän osavaltiossa/kaupungissa tämä asia ei päde tai on toisin. Eli ottakaa teksti vain yhden perheen omakohtaisena kokemuksena siitä, millaista voi olla päiväkodin aloitus Perthissä Länsi-Australiassa. 

Miten päiväkotipaikka hankitaan?

Toisin kuin (ymmärtääkseni) Suomessa, Australiassa päiväkoti ei ole kaikille taattu julkinen palvelu eikä hoitoa ole järjestetty kunnan taholta asuinalueittain. Päiväkodit ovat pääsääntöisesti yksityisiä, joko yritys- tai yhdistystoimintana pyöritettyjä. Paikka pitää itse metsästää, sinne saattaa joutua jonottamaan kauankin, eikä mitään takuuta ole, että paikan ylipäätään saa. Näin olin ennakkoon kuullut ja stressasin asiasta jo kauan ennenkuin N oli edes tarpeeksi vanha istumarattaisiin saati päiväkotiin. 

Omalla nykyisellä asuinalueellamme on noin 10,000 asukasta ja kaksi päiväkotia. Mielestäni ei kuulosta riittävältä ollenkaan. Perthin keskustassa puolestaan on noin 28,000 asukasta ja 15 päiväkotia. Eroa selittää se, että moni perhe, myös me, vie lapsen päivähoitoon työpaikan lähelle, ei kodin lähelle.

Omaa hoitopaikkaamme etsiessämme kävin katsomassa neljää päiväkotia ja koitin ottaa yhteyttä kahteen muuhun, joista kummastakaan ei koskaan vastattu sähköposteihini. Minulla on periaate, että jos ei maksava asiakas kiinnosta, niin ei sitten, eli en väkisin roiku sellaisen yrityksen ovenkahvoissa, joka ei reagoi kyselyihin. 

Neljä näkemääni päiväkotia voi summata näin: 

Päiväkoti A

Tämä oli lähin aiempaa kotiamme East Perthissä ja mielenkiintoisesti sijaitsee raviradan sisällä, erikoista kaupunkisuunnittelua. Tämä päikky vaikutti ihan ok:lta päällisin puolin, mutta koska kävin sitä katsomassa kun N oli vasta 4kk vanha, koko kierros jäi mieleeni lähinnä kauhun-surun-syyllisyyden sekaisena tunnesotkuna. Hormonihuuruissani minua ahdisti koko ajatus, että tänne jatkossa "hylkään" lapseni päiviksi - vaikka suunnitelmamme koko ajan oli, että N aloittaisi hoidon vasta 12-18kk iässä.

Perthissä on kohtuullisen tavallista, että nuorimmat päiväkodin aloittajat ovat noin puolivuotiaita ja jopa 3kk vanhoja vauvoja otetaan hoitoon. Äitiysvapaa nimittäin on minimissään vain 18 viikkoa, joista kaksi viikkoa täytyy ottaa ennen laskettua aikaa, ellei ole lääkärintodistusta, että voi työskennellä ihan viime metreille asti turvallisesti. Vaikka ymmärrän, että jokainen perhe tekee itselleen sopivimman ratkaisun ja kaikilla ei ole mahdollisuutta pitää lasta kotona kauan, vain muutaman kuukauden ikäisen vauvan laittaminen päivähoitoon tuntui ja tuntuu itsestäni kovin surulliselta.

Enivei, tämä päivähoitopaikka kopsahti pois listalta siksi, että ranskalaiskavereidemme lapsi on siellä ja heille oli kuulemma henkilökunnan toimesta sanottu, että lapselle pitäisi kotona puhua pelkkää englantia kielenoppimisen nopeuttamiseksi. Tämä on vastoin kaikkia nykyajan kaksi/monikielisyystutkimuksia ja -oppeja, joissa nimenomaan korostetaan, että vanhempien tulee puhua lapselle omaa äidinkieltään. Vaikka kyseessä ei olisi päiväkodin virallinen linja, vaan vain yksittäisen henkilökunnan jäsenen, emme halunneet edes harkita paikkaa, jossa ei ole tuon enempää tietoa monikielisyydestä. 

Päiväkoti B

Vanhempainyhdistyksen pyörittämä päiväkoti lähellä erästä rautatieasemaa Perthissä ja kohtalaisen pienen matkan päässä entistä kotiamme. Tämä vaikutti kaikkein mukavimmalta sen suhteen, että sisä- ja ulkotilat olivat mielestäni lapsille hyvin sopivat ja tilavat, henkilökunta vaikutti osaavalta, ja vanhempainyhdistys asiaan sitoutuneelta. Myös ruokaan ja ruokavalioon oli panostettu eli koitetaan tarjota mm. luomua ja kaikin puolin täysipainoista, terveellistä ruokaa.

Tämä pk tippui vaihtoehdoista pois, kun muutimme täysin eri kaupunginosaan ja nyt vientimatka vaatisi erillisen 20 minuutin mutkan poispäin kotoa, puolen tunnin työmatkan päälle. Eli ei vain olisi mitenkään kätevää pitkällä tähtäimellä. 

Päiväkoti C

Kaupungin omistama päiväkoti helppokulkuisella sijainnilla työmatkani varrella. Vuonna 1986 perustettu päiväkoti näyttää siltä, että sitä ei ole monestikaan rempattu vuosien mittaan eli on vähän kulahtanut ja nuhjaantunut kauttaaltaan. Tämä olikin negatiivinen ensivaikutelmani. Paikkaan paremmin tutustuttuani kävi ilmi, että tässä päikyssä on kaikkein pitkäaikaisimmat työntekijät ja etenkin johtajan asenne puhuttelee minua: hän osallistuu ihan kaikkeen päivittäiseen toimintaan aina ruuanlaitosta ja tiskeistä lähtien, ei vain hoida paperihommia toimistossa. 

Tämä paikka on kuin hiomaton helmi eli päällisin puolin ei vedä vertoja monille kilpailijoille, keskustan uusille päiväkodeille, joissa tarjotaan vaikka mitä ekstraa kuten kiinankielen kielikylpyä. Samoin ruoka on hyvin tavanomaista, paahtoleivästä makaroniin ja munakkaaseen. Kuitenkin ruoka on paikalla tehtyä eikä tule keskuskeittiöstä, mikä mielestäni on tärkeää kotiruuan makuihin tottumiseen. Päädyimme laittamaan N:n tänne, aluksi ihan käytännön helppous-syistä, mutta hän on sopeutunut hirmu hyvin ja tykkää hoitajistaan, joten nyt valinta tuntuu oikealta. 

Päiväkoti D

Kävin vielä N:n pk:n aloituksen jälkeen katsomassa yhtä muuta paikkaa lähellä kotiamme, koska sen sijainti olisi kaikista kätevin. Nyt minä vien ja haen N:n aina, koska päiväkoti on minun työmatkani varrella, päinvastaisessa suunnassa E:n töistä. Jos päiväkoti olisi kotimme kulmilla, voisimme jakaa tätä vastuuta eri lailla. 

En kuitenkaan ollut suunnattoman vakuuttunut uutuuttaan kiiltelevästä, kaupallisesta päiväkodista. Hoitajat ovat kaikki nuoria ja sirkeitä, mutta sellaista matruunamaista rauhallista isoäitiyttä ja pysyvyyttä, jota päiväkoti C:stä löytyy, ei ole tarjolla ollenkaan. Minua myös aika lailla ärsytti se, että jo ilmoittautumislomakkeita täyttäessä pitäisi antaa tilitiedot ja laittaa pystyyn suoraveloitus - etenkin, kun luin nettiarvioista, että monilla asiakkailla on mennyt laskutus väärin ja rahojenpalautusta saa odotella maailman tappiin. Samoin soittaessani ketjun konttoriin kysyäkseni pk-paikasta, sain vastaukseksi lähinnä markkinointipuhetta ja mainoslauseita realistisen infon sijaan. Jotenkin kauttaaltaan tästä paikasta tuli sellainen olo, että heitä kiinnostaa enemmän rahantienaus kuin lasten paras. 

Mitä päivähoito maksaa?

Perthin keskustassa päivähoidon päivähinta vaihtelee skaalalla $110 - 150, josta voi saada vajaat puolet takaisin Centrelinkin, paikallisen Kelan kautta. Hintaan vaikuttaa moni asia, esimerkiksi se, montako päivää viikossa lapsi on hoidossa, sekä vanhempien tulotaso. Centrelink-korvausta käsittääkseni voi saada vain pysyvällä oleskeluluvalla tai kansalaisena. Meille jää maksettavaa $67/päivä, kolme päivää viikossa. Kuussa päivähoitoon uppoaa siis $804, euroina 506€. 

Halpaa lystiä päivähoito ei ole ja siksi mekin monen muun lailla teimme päätöksen, että N menee hoitoon vain osa-aikaisesti. Minä teen tällä hetkellä kolmepäiväistä työviikkoa ja joskus tässä tulevan vuoden mittaan koitamme muuttaa järjestelyä niin, että E ja minä kumpikin tekisimme nelipäiväistä viikkoa, päivämme limittäen. Näin pikkupoikamme olisi yhä hoidossa kolme päivää per viikko, mutta kumpikin vanhempi voisi tienata neljän päivän edestä. 

Vanhempien tulojen puolesta kannattavin ratkaisu pikkulasten vanhemmille yleensä on tuo kolmepäiväinen hoitoviikko ja siksi täällä näkee ja kuulee monien perheiden luottavan paljon isovanhempiin. Eli kaikki kolme päivää ylittävä hoitotarve "vuotaa" isovanhempien vastuulle, jotta päivähoitomaksut eivät leikkaa liian suurta osaa tienestikukkarosta. Meillä tätä vaihtoehtoa ei ole, toisaalta minulla ei ole enää mitään hinkua tehdä kokopäivä- saati ylitöitä, tehtyäni kahta työtä yli seitsemän vuotta (omaa palkkatyötäni ja tohtorinväitöstä). Kolme-nelipäiväinen työ/hoitoviikko jatkossakin tulee olemaan meidän ratkaisumme. 

Päiväkodin aloitus käytännössä

Palattuamme Perthiin ja päästyämme ulos hotellikaranteenista, N aloitti päivähoitoon orientoitumisen. Koska minä palasin töihin heti vapauduttuamme, E hoiti orientaation:

Päivä 1. Tavoite oli, että N ja E viettäisivät pari tuntia hoitopaikassa yhdessä. Koska N näytti heti sopeutuvan hyvin, hoitohenkilökunta ehdotti, että E jättäisi pojan sinne, kunnes henkilökunta soittaa hänet takaisin hakemaan. N päätyi viettämään 4h hoidossa ensimmäisenä orientaatiopäivänä, mukaanlukien päiväunet, joille poika nukahti aivan ilmiömäisen helposti siihen nähden, millaista vääntöä päiväunet ovat kotona aina olleet. 

Päivä 2. Ideana oli, että E leikkisi hetken N:n kanssa ja jättäisi sen jälkeen hoitoon. Nyt N ei enää tykännytkään ideasta, vaan oli jäänyt sydäntäsärkevästi itkemään, kun isi lähti pois. Hoitohenkilöstö rauhoitteli meitä panikoivia vanhempia tekstiviestein, että hyvin menee. E haki pojan pois noin kolmen tunnin jälkeen eli lapsen saatua lounaan ja nukuttua päikkärit.

Päivä 3. Tavoitteena oli viettää lähes kokonainen päivä ilman vanhempia hoidossa ja vaikka N jäi taas parkumaan raastavasti isin lähdettyä, hän oli kuitenkin kohtuullisesti pärjännyt "vaaditut" 6h. Tästä sitten alkoi normaali hoitoaika ja seuraavasta viikosta eteenpäin N on ollut hoidossa n. 8h/hoitopäivä.

Sopeutumiseen meni N:ltä noin kuukausi, jonka jälkeen hän alkoi jäädä hoitoon ilman itkuja ja kriisejä. Nyt, kaksi ja puoli kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen, hän innoissaan marssii itse oman ryhmänsä huoneeseen ja jää sinne hymyssä suin leikkimään äidin lähtiessä töihin. 

Ongelmat aloituksessa

Kuten varmasti kaikki muutkin perheet, olemme käyneet läpi päiväkodin aloitukseen liittyvää sairastelua. Näiden reilun kahden kuukauden aikana N on ollut kipeänä jo kolmesti. Ensin tuli vatsatauti (joka tarttui meihin kaikkiin), sitten paha nuha ja poskiontelontulehdus, ja nyt poikkaraukka on kuumeessa. Nähtävästi sairastelua ei oikein voi välttää, koska mitenpä pidät pikkulapset pöpöineen poissa toistensa iholta. 

Vielä sairastelu ei ole aiheuttanut ongelmia työpaikoillamme, koska oma työnantajani on hierarkkisuudestaan huolimatta varsin joustava ja vastaantuleva tällaisissa asioissa. Mutta E:n miesvaltaisella työpaikalla liikenee astetta vähemmän ymmärrystä kotiin jäävälle isälle - tämä on ikävä kyllä yleinen pohjavire perthiläisillä työpaikoilla, joissa välillä haiskahtaa 1950-luvun tunkkaisuus: äidin lapset, äidin vastuu, isä hankkikoon leipää pöytään pysymällä töissä. 

Muita huomioita

En tiedä, onko tällainen yleistä Suomessa, mutta täällä päiväkodissa voi lapsen ilmoittaa ylimääräisiin (maksullisiin) aktiviteetteihin. N:n päiväkodissa käy viikottain naamiaisasu-satujumppaohjaaja, ja tunnille osallistuminen maksaa $10/kerta, normaalin pk-maksun päälle. Ilmoitimme N:n toimintaan mukaan, koska se vaikutti mukavalta ja innostavalta tekemiseltä ja toisaalta haluan kannattaa tällaista innovatiivista pienyrittäjää. 

Toisaalta, jos näitä erikoiskursseja tai -kerhoja alkaisi tulla paljon, ollaan eriarvoisuuden äärellä, mikä on mielestäni vakava yhteiskunnallinen ongelma. Jos jo päiväkoti-iästä lähtien opetetaan lapset siihen, että toisilla on varaa vaikka mihin hauskaan, kun toisten tulee hiljaa tyytyä minimiin tai nuhjuiseksi päästettyyn julkissektoriin, ei olla minun kannattamani maailmankuvan äärellä. 

Kaksikielisyydestä vielä sananen. Puhun N:lle enimmäkseen suomea, eli englantia vain silloin, kun ympärillä on muita, joiden täytyy ymmärtää. E puhuu enimmäkseen englantia, satunnaisesti ranskaa kun muistaa. Päivähoidossa olisi mahdollisuus, että yksi hoitajista puhuu N:lle ranskaa, koska se on hoitajan toinen äidinkieli. Olemmekin pyytäneet, että hän käyttäisi sitä ainakin vähän. Kaksikielisyys on siis luonteva asia tässä päiväkodissa ja osa hoitajistakin on ei-englanninkielisestä taustasta. 

N:n puheentuotto ja sanavarasto ottivat rakettimaisen nousun päivähoidon alettua ja toisaalta hän lopetti puhumasta sitä vähää suomea, jota osaa - mikä surettaa minua. Mutta toisaalta englanninkielinen sanasto on karttunut useamman sanan päivävauhtia, ihan kuin N:lle olisi loksahtanut, että tämähän se kieli on, jota puhutaan. Kuullessaan tasaisesti suomea minulta ja englantia E:ltä, poika on tainnut olla hieman hämillään, mikä tarkoittaa mitäkin - ymmärrettävästi. Emme kuitenkaan aio luovuttaa suomen suhteen. Tavoite on, että N ainakin ymmärtäisi sitä ja mielellään vähän puhuisikin, jotta Suomen-sukuloinnit tulevaisuudessa onnistuvat helpoiten. 

Vapaa-ajalla ongitaan läheisellä merenrannalla.

Mikä pointti?

Mistä kirjoittaa? Kun koko viime vuosi oli – paradoksaalisesti osittaisesta jumituksesta ja tapahtumaköyhyydestä huolimatta – hyvin tapahtumarikas, tämä kohtalaisen normaalisti ja arkisesti alkanut uusi vuosi tuntuu kummallisen epäinspiroivalta. Ihan kuin olisin ensin käsikirjoittanut käänteidentäyteisen Netflix-toimintasarjan, ja nyt tämä kakkoskausi onkin paikallaanpysyvää puhuvien päiden jankuttamaa saippuaoopperaa. Ridge, oletko se sinä vai veljesi vai isäsi?

Välillä mieleen tulee aiheentaimia, parhaimmillaan ne kasvavat jonkinlaiseen varpukokoon saakka mielessä ja blogiluonnoksissa, mutta kokonaista mielenkiintoista tarinapuuta alkuineen, draamankaarineen ja loppuineen en tunnu saavan aikaan. Toisaalta, olen ilmeisesti nostanut omaa rimaani (ihan turhaan) tässä asiassa ja voihan sitä rupatella niitänäitä, tarinoida pieniä juttuja, ripotellen avata päivän tapahtumia, ilman suurta pointtia, mullistusta tai loppuhuipennusta. 

Koko viime vuodesta, tai pikemminkin tästä edelleen jatkuvasta koronaepävarmuudesta ja rajoituksista johtuen mieleni pinnalle on pulpahtanut jatkuva merkityksen kaipuu. Olemme päivittäin elämän ja kuoleman kysymysten kanssa tekemisissä, uutisten kautta siis, kun koronan leviämisestä raportoidaan. Kun elämän arvaamattomuus, tulevaisuuden epäselvyys ja oman elämän ulkoistettu kontrolli (valtio, rajoitukset, säännöt, matkustuskiellot) ovat päivittäisiä teemoja, olen alkanut enemmän ja enemmän miettiä, mikä ihmeen pointti on jatkaa kuten aina ennenkin? Siis eikö meidän kaikkien pitäisi koittaa tehdä enemmän, vaikuttaa enemmän, muuttaa enemmän, jotta pääsemme aloittamaan jonkinlaisen uuden normaalin, paremman maailman? Mutta mitä, miten, millä keinoin tarkalleen? 

Tämä asia vaivaa minua niin paljon, että menin peräti terapiaan. En tosin alunperin tai pelkästään merkityksenhaun vuoksi, vaan käsittelemään patoutunutta epäuskoista raivoani siitä, että meidät ”lukittiin” oman kotimme, kotimaamme ulkopuolelle Australian valtion toimesta, eikä se kenenkään kanssakansalaisen silmissä ole edes ongelma. Työpaikkani tarjoaa työetuna mielenterveyspalveluja ja tajusin kolme vuotta sitten burn outin partaalla, että mielenterveydenhuolto on ihan yhtä tärkeää kuin fyysisen terveyden huolto. Kun kerran urheilen viikottain ja vahdin mitä syön, onhan loogista myös pitää omaa psyykeään arvossa: toisinsanoen tunnistaa, milloin tarvitsee purkaa asioita sydämeltään ja saada ulkopuolista asiantuntija-apua. Suosittelen ihan kaikille, jos minkäänlaista tarvetta tai väylää tällaisiin apupalveluihin on.

Terapiasta oli se apu, että jo kahden juttelukerran jälkeen olen pystynyt suhtautumaan paljon normaalimmin kaikkeen. Paluuseemme, Perthin elämän uudelleenkäynnistykseen, sopeutumiseen tähän kulttuuriin ja sosiaalisiin piireihimme, sekä töiden aloitukseen. En jumita enää pienissä ja isoissa ongelmissa tai ”epäonnistumisissa”, joita viime vuonna koimme, vaan olen pystynyt näkemään asiat uusin, positiivisin silmin ja arvostamaan kaikkea sitä kaunista, mahtavaa, tärkeää, jännittävää, muistorikasta, jota koimme perheidemme ja ystäviemme kera viime reissuvuoden/paluumuuttovuoden mittaan. 

Terapeutti myös sai minut tajuamaan, että on ihan normaalia tuntea olevansa hieman eksyksissä tai hukassa tällaisen vuoden jälkeen, etenkin, kun emme tarkalleen ottaen palanneet entiseen. Muutimme uuteen kaupunginosaan ja kotiin, E aloitti uuden työn, N aloitti päivähoidon oltuaan meidän vanhempien kanssa 24/7 pitkälti yli puolitoista vuotta. Eli jo pelkkä kotiinpaluu onkin ollut täynnä uutta opittavaa sen sijaan, että olisimme vain solahtaneet takaisin siihen, mistä lähdimme. 

Tänään vietän ”itsehoitopäivää” ja vietyäni N:n päivähoitoon teen kaikkea sellaista, mistä nautin. Bloggaan. Juon kahvia rauhassa. Käyn kirjastossa (missä tätäkin kirjoitan). Menen upouuteen Perthin museoon kierrokselle ensimmäistä kertaa. Tapaan ystävän. Käyn kävelylenkillä. 

Elämässä on isoja ja pieniä merkityksiä: isot ovat niitä, joihin oma elämänkatsomus tai maailmankuva perustuu, ja joita haluaa edistää jokapäiväisessä elämässä isommilla vaihteilla esimerkiksi uran tai hyväntekeväisyystyön kautta. Pienet taas ovat näitä pieniä mielenloksahduksia, että juuri näin, juuri nyt, kaikki on hyvin. 

Perthissä on taas mukava kierrellä katselemassa maisemia vuoden poissaolon jälkeen. Tosin tämä pseudohistoriallinen "London Court" lähinnä huvittaa, Ranskan linnojen jälkeen. Perthissä ei ole oikeaa vanhaakaupunkia (paitsi ehkä Fremantlen rantakaupunki 20km keskustasta lounaaseen), joten tämä vuonna 1937 rakennettu "keskiaikainen" kortteli palvelee siinä roolissa. 

Pilvenpiirtäjä putkahti historiallisen rakennuksen sisälle. Uusi hotelli/toimistokompleksi.

Kotona. Pikkukokki kolmonen keittiöapulaisena.

Paikannimet - menneisyyden kaiku

Kaksi viikkoa sitten riehunut maastopalo täällä meilläpäin saatiin hallintaan onneksi äkkiä ja olemme nyt asettuneet arjen normaaleihin uomiin. Töitä, päiväkotiin vientiä, kaupassa käyntiä, joogaharrastuksen elvytystä, yleistä olemista ja rutiinien pyöritystä. Saimme viimein peräti valokuitunetin. Ensimmäisen asuinkuukauden ajan meillä oli vain kännyköiden netti ja dataa paloi kuin kuivunutta puskaa joka ilta Netflixin pällistelyyn. 

Yksi tärkeä rutiinini on viikottainen kirjastossa käynti. Olen rakastanut kirjastoja siitä asti, kun ensimmäisen näin alle kouluikäisenä. Kaikki nämä kirjat, tarinat, seikkailut, ihmeellisyydet ulottuvillani, ja vieläpä ilmaiseksi! Täälläkin ensimmäinen toimeni oli etsiä kirjasto ja liittyä asiakkaaksi. Kuntalähiömme pienessä keskustassa on suorastaan unelmien täyttymys eli community centre - monitoimitalo - jossa on iso kirjasto, kahvila ja lapsiparkki.

N on nyt niin tottunut päivähoitoon, että menee mielellään leikkimään lapsiparkkiin sillä aikaa, kun minä käyn kirjastossa ja kahvilla. Tänään olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja N takoi pimeän parkin lasiovia, kaikki lelut ihan siellä lasien takana, muttta niin kaukana... 

Lapsiparkki ei ole vain aidattu lelunurkkaus, vaan käytännössä päiväkodin veroinen hyvin varusteltu tila ammattihoitajineen. Ainoa ero päiväkotiin on, että parkki on auki vain klo 9-12, maksaa $4/tunti (hyvin nimellinen maksu päiväkotiin verrattuna) ja siellä ei tarjoilla ruokaa. Muuten hyvin samat palvelut ja hoito.

Kirjastossa minua alkoi kiinnostaa uuden kotialueemme historia ja ensi töikseni löysin, että Kwinana-sana on aboriginaalikieltä ja tarkoittaa nuorta naista, neitoa. Kuten monet muutkin rannikkoseudut Länsi-Australiassa, tämäkin on nimetty laivan mukaan. Höyrylaiva SS Kwinana haaksirikkoutui näillämain vuonna 1922 ja kaupungin viralliseksi nimeksi Kwinana tuli 1937. 

Olen joskus kertoillut, että Perth muodostuu itse asiassa kymmenistä pikkukaupungeista ja me emme siis virallisesti asu enää Perthin kaupungissa - joka loppupeleissä on melko pieni, vain keskusta ja aivan lähialueet. Mutta asumme Perthin metropolialueella, jolla on 2 miljoonaa asukasta. Sama jos Helsinki muodostuisi pienistä kaupunginosakaupungeista, joilla kaikilla on oma kunnallishallinto. Tässä systeemissä on se etu, että kukin kaupunki vastaa omista lähipalveluistaan ja siksi Perthin metropolialueella on tusinoittain kirjastoja, uimahalleja, kunnallisia kuntosalikeskuksia jne. Ne ovat nimittäin jokaisen osakaupungin kilpailuvaltteja asukkaista ja kunnallisveron maksajista. 

Mutta takaisin historiaan. Tosiaan yleisin tapa nimetä paikkoja täällä on ollut laivan tai ensimmäisen valkoisen asuttajan/talonomistajan nimi. Meidänkin seudullamme kaikki kaupunginosat ovat jompaakumpaa - 1800-luvulla kolonialisteja tuoneiden laivojen nimiä, tai ensimmäisten tilallisten nimiä. Tästä seuraa kylläkin pari ongelmaa näin historiantutkijan - ja feministin - silmiin. Nimittäin paikannimistä hyvin harva juontaa alkuperäisiin aboriginaalinimiin, ja Kwinana-sanan merkityksestä huolimatta naisia ei paikannimissä ja niiden historiassa esiinny juuri ollenkaan. Asuttamatonhan tämä kolkka ei ollut valkoisten eurooppalaisten tänne saapuessa, eli paikallisia paikannimiä oli kyllä. Niiden ymmärtäjiä, kääntäjiä, tai asiasta välittäjiä, sen sijaan ei suuresti löytynyt, kun Perthin alueesta tuli Iso-Britannian siirtomaa/valtausalue 1829. 

Olen tottakai tiennyt tästä jo aiemmin, mutta kirjasto avasi silmiäni edelleen. Nimittäin lainasin elämäkerran, jonka kuvittelin kiinnostavaksi kurkistukseksi Australiaan ja etenkin (yläluokan) naisten elämään 1800-1900-lukujen taitteessa. Päähenkilö Enid Lindeman oli menestyksekkään viinitilapioneerin pojantytär, rikas jo syntyessään, ja tuli kuuluisaksi lempinimellä Lady Killmore - hän nimittäin meni neljästi naimisiin ja jäi neljästi leskeksi, tosin ilmeisesti ei epäilyttävissä olosuhteissa. 

No. Elämäkerran (mies)kirjoittaja avaa tarinan kahden sivun kuvauksella Enidin ulkonäöstä, jota "naiset kadehtivat, miehet himoitsevat". Hän panee erään mieshenkilön tokaisemaan Enidille kasinolla, että "olisit edes syntynyt kunnon muslimiksi, niin olisit päästä varpaisiin peitetty". Kirja jatkuu - ei suinkaan Enidin elämän ja ajatusten avaamisella - vaan hänen ympärillään eläneiden miesten kautta kertomisella. Mitä hänen isoisänsä, isänsä, neljä aviomiestään ja liuta muita miehiä tekivät, saavuttivat, jii än ee. Enidin ajatuksia arvuutellaan tai kerrotaan hänen päiväkirjansa kautta vain muutamaan otteeseen koko kirjassa. Ja ei, elämäkerran idea ei ollut "Enid elämänsä miesten silmin". Ilmeisesti kirjan kirjoittaja, kustantaja ja editoija eivät kukaan panneet merkille, että päähenkilö Edit on itse asiassa vain löyhä liima tarinassa, joka sitoo miesten elämät yhteen. 

En ole riittävästi perehtynyt aboriginaalien "pyyhkimiseen" historiasta, jotta voisin kommentoida siitä valistuneesti, muuta kuin sen, että näin on tapahtunut paljonkin. Historia on aina voittajien historiaa eli niiden, joilla on eniten valtaa panna asiat paperille ja kertoa oma versionsa. Toisaalta nykyään historiantutkimus on enemmän ja enemmän kiinnostunut ns. arjen historiasta eli siitä, mitä syrjityt, väheksytyt, vähemmistöt, tai ylipäätään kaikinpuolin tavalliset ihmiset - ei-valtaa-pitävät - kokivat, ajattelivat ja tunsivat eri aikoina. 

Nimiasiaan tämä kietoutuu sillä, että en voi olla ajattelematta kaikkia niitä naisia, jotka lähtivät miestensä kanssa vaikeakulkuiselle merimatkalle Australiaa asuttamaan, raatoivat uudisraivaustiloilla, synnyttivät ja hoitivat lapset, hautasivat lapsuudessa menehtyneet, turvasivat nykyisenlaisen Australian kansakunnan synnyn, ja edes heidän nimiään ei ole jäänyt historiankirjoihin tai paikannimiin. En edes aloita kaikista niistä aboriginaaleista, jotka kokivat karmeita asuttajien kynsissä - esimerkiksi palkkaorjuus oli ihan yleisesti hyväksytty asia pitkään 1900-luvun puolelle. Tulokkaiden ja aboriginaalien välit eivät ole pääsääntöisesti olleet hyvät ja Australian valtio itse asiassa tunnisti/tunnusti aboriginaalit Australian kansalaisiksi vasta 1967. 

Yrityksiä tallentaa historiaa kokonaisuutena eli muidenkin kuin valkoisten hyvätuloisten/yläluokkaisten miesten kautta on täälläkin toki tehty. Esimerkiksi on nykyään hyvin tunnettu tosiasia, että ensimmäiset botanistit ja kuvittajat - kasvitieteilijät ja kasviluetteloiden piirtäjät - olivat usein naisia ja sitä pidettiin naisille sopivana ammattina/harrastuksena 1800-luvulla. 

Muutamia naisten mukaan nimettyjä julkisia rakennuksia/instituutioita Perthissä on, ml. Edith Cowan - yliopisto, Fiona Stanley - sairaala ja lukuisat kuningattareen liittyvät paikat kuten Elizabeth Quay, Perthin uusi joenranta-ravintola-turistikohde. Vielä nykyäänkin Länsi-Australian osavaltiossa kaikkialla muualla paitsi Perthin metropolialueella miesten lukumäärä verrattuna naisiin on suurempi, koska tänne on tultu kultaryntäysten ja muiden kaivosbuumien perässä jo yli vuosisata. 

Länsi-Australian osavaltiokirjasto on käynnistänyt mielestäni kiinnostavan projektin nimeltään herstory, hänen tarinansa (naisen), viitaten sanaan history (historia, myös ´miehen tarina´). Tavoitteena on kerätä Länsi-Australian merkkinaisten elämäkertoja joko suoraan heiltä itseltään tai menneiden aikojen naisten tapauksessa heidän sukulaisiltaan. 

Niinkuin kaikilla tieteenaloilla, myöskään historia "ei ole valmis", vaan uutta tietoa, uusia näkökulmia ja uusia avauksia tehdään jatkuvasti ja pitääkin tehdä - muutenhan kyseessä ei ole tiede vaan uskomusten ja luulojen kokoelma. 

Australian rannikkoa täplittävät haaksirikkoutuneet laivat, tosin yleensä kaukana pohjassa, veden alla. Meidän asuinalueellemme nimen antanut SS Kwinana on nykyään osa vanhaa teollisuuslaituria - sotienväliseen aikaan kaikki kynnellekykenevät materiaalit uudelleenkäytettiin. Kuvassa joku muu hylky. (C) Australian Traveller.

Evakkoon

Olen alkanut pohtia, pitäisikö kirjoittaa omasta elämästämme Netflix-sarja. Dokudraamakomedia.

Vuosi 2020 saatiin juuri pakettiin, hetken huokaus.

Vuoden kolmantena päivänä, parin polttavankuuman viikon päätteeksi, asuinalueemme laidalla syttyi maastopalo, joka äityi muutaman tunnin sisällä hallitsemattomaksi.

Olin tulossa junalla kotiin keskustasta alkuiltapäivästä, kun E tekstasi minulle maastopalosta. Astuessani ulos junasta näin heti tummanpuhuvat savupatsaat horisontissa. Kävelin kotiin mahdollisten uhkien raksuttaessa aivoissani. Kotona neuvottelimme pikaisesti E:n kanssa. Tilanne elää, mitä tehdään?

Kaupunkimme tervetuloesitteessä kerrotaan kaikki tavalliset asiat kuten kirjaston ja uimahallin sijainnit, sekä lista asioista, joita jokaisessa kodissa tulisi olla: 10 litraa vettä per henki, jotain säilykeruokaa, sekä mahdollisuus suojautua kohtuuturvallisessa tilassa kuten kylpyhuoneessa, jos luonnonkatastrofi käy päälle. Aikamoinen hyppäys kirjaston lapsiparkista selviytymistaisteluun. Emme ole keskusta-asujina ennen kohdanneet tätä todellisuutta Australiassa asumisesta, koska keskustassa palavan materiaalin eli kuivien eukalyptuspuiden määrä on puistoista huolimatta ihan toista kuin luonnonläheisemmillä seuduilla.

Emme olleet vielä ehtineet miettiä tuomiopäivän varusteita Ikean tavarantoimitusten ja sohvan kasaamisen välimaastossa. Nyt E lähti lähimpään ruokakauppaan ostamaan varmuusvarastot. Minä loggauduin nettiin ja otin kotivakutuuksen – tätäkään emme olleet vielä ehtineet tehdä. Seuraavaksi laitoin palo- ja pelastuslaitos DFES:n hälytykset päälle tai tarkemmin sanoen nettisivun kännykän kirjanmerkkeihin, jotta pystyn katsomaan päivityksiä helposti. Kolmanneksi etsin netistä muutaman majoitusvaihtoehdon noin puolen tunnin ajomatkan päässä poispäin tulen suunnasta. Ihan varuulta.

E tuli takaisin, kolmen vesitonkan sekä ruokakassillisen kanssa. Porkkanoita, sipuleita, säilykemakrilleja, nuudeleita, papuja. Tuijotin pussin sisältöä ja tajusin olla kommentoimatta. Parikymppisenä E asui lapsuudenperheensä kanssa purjeveneessä Karibianmerellä ja heillä oli aina tällainen satsi veneessä siltä varalta, jos vene haaksirikkoutuu. Sipulit etenkin säilyvät pitkään ja niistä saa minimivitamiinit, jottei kuole keripukkiin pelastajia odottaessaan. Makrillit tosin eivät tule menemään alas minulle tai taaperolle.

Meidät oli kutsuttu naapuriin tutustumiskäynnille klo 16 ja ajattelimme, että käymme siellä jutustelemassa hetken ja katsomme tilannetta uudestaan. Täällä DFES luokittelee palovaroitukset neljään kategoriaan: 1) ei vaaraa, mutta pidä tilanteen kehitystä silmällä. 2) Vaara on mahdollinen – jos et ole valmistautunut hyvin, lähde turvallisemmalle alueelle pian. 3) Vaara on välitön – lukitse ovet ja ikkunat ja lähde turvallisemmalle alueelle heti. 4) Vaara on kuolettava – et voi enää lähteä. Lukitse ovet ja ikkunat ja odota pelastajia.

Olen lukenut ja katsonut riittävästi maastopalodokumentteja tietääkseni, että yleisin henkilövahinkojen syy on, että kotoaan ei enää pääsekään mihinkään siinä vaiheessa, kun palo tulee liian lähelle. Tiet ovat tukossa ja pakoreittiä ei enää löydy. Silloin vaihtoehdoksi jää vain avun odottaminen, toivominen, rukoilu. Ei ole tilanne, jota toivoisi kenellekään. 

Iltapäivästä kotimme oli alueella 1, ei vaaraa ainakaan vielä. 

Tapasimme uudet naapurimme ja vietimme pari hauskaa tuntia toisen lapsiperheen kanssa. E pällisteli silmät pyöreinä naapurin Tesla-autoa ja lapset puolestaan vesipommitushelikoptereita, joita lensi säännöllisesti ylitsemme. Palo oli rannikolla ja lähin vesipiste olisi Intian valtameri, mutta suolavettä ei voi käyttää vesipommitukseen, koska se tuhoaa kasvillisuuden uudentumismahdollisuuden. Siksi vesipommittajat ottavat vettä mieluummin vaikka klorinoiduista uima-altaista, jos järveä, jokea tai juomavesi-tekojärveä ei ole lähellä. Savupatsas eukalyptusmetsän takana jatkoi kasvuaan.

Palattuamme kotiin tarkistimme taas hälytykset, olimme edelleen alueella 1, mutta vain kilometrin päässä alueesta 2 eli evakuoi, jos et ole valmistautunut taistelemaan kotisi pelastamiseksi itse. Emme todellakaan yrittäisi estellä metrien korkuisia lieskoja vain puutarhaletku ja sadetin aseinamme, etenkään taaperon kanssa.

Laitoimme iltaruokaa, valmistauduimme yöpuulle. Olin jo ennen naapuriin menoa pakannut varuulta pienen lentolaukun valmiiksi, jos sattuisi, että pitäisi lähteä. Neuvottelimme taas E:n kanssa. Laittaisimme herätyksen päälle kolmen tunnin välein, jotta voimme tarkistaa tilanteen.

Iltayhdeksältä, taaperon nukkumaanmenoaikaan, tutkin taas hälytyksiä. Olimme yhä alueen 2 rajan turvallisella puolen, mutta alue 3 alkoi vain kolmen kilometrin päästä ja viiden kilometrin päähän oli ilmestynyt alue 4 – et voi enää lähteä. Ei hyvä.

Seurasi kinastelua. Onko järkevää lähteä, onko se hätiköintiä vai fiksua? Minä kannatin lähtöä, E epäröi, koska naapurimme eivät olleet kovinkaan huolissaan: kuulemma sama puska-alue palaa joka vuosi. Mutta netin tutkiminen osoitti, että tuli oli jo raivonnut läpi kaatopaikan ja oli nyt matkalla kohti jättimäistä teollisuusaluetta ja öljynjalostamoa. Vaikka kaasu- ja kemikaaliräjähdykset eivät sinällään yltäisi meille asti, mahdolliset myrkkykaasut leijuvat kauas. Teimme päätöksen, että nyt ulos.

Katastrofin uhatessa elokuvissa ihmiset rynnistävät tehokkaasti autoon ja alkavat ajaa, samalla kun zombit/alienit/neuvostokommunistit jahtaavat heitä mutta jäävät taa. Todellisuudessa evakuointi on kompastelua, törmäilyä, lapsen häkeltynyttä parkua ja jatkuvaa edessä pyörimistä. Viime vuoden mittaisella pura-pakkaa-pura-matkustuskokemuksellamme itse pakkaaminen oli nopeaa ja meillä oli vartissa mukana vaatelaukku, lapsen tarvikkeet ml vaipat, vaunut ja pikku legokassi, ruokapussi (puuroannospusseja, eväskeksejä, banaaneja, rusinoita, kauramaitoa ja pikakahvia) sekä kaksi vesitonkkaa. Vartissa olin myös varannut meille lähimmän eli ainoan saatavilla olevan majoituksen, motellin pikkukyläsestä 40km päästä. Kun tutkin majoitusvaihtoehtoja päivällä, niitä oli vielä tusinoittain, eli muutkin kuin me päätyivät lähtemään, oletan.  

Jouduimme lähtemään kahdella autolla, koska E ajaa arkiviikkoisin työ-utea eli lava-autoa – seuraava päivä oli työpäivä. Lapsi istuimeen omaan autoomme, tavarat takaluukkuun ja autotallinovi auki. Tajusin, että vaunut oli ahdettu etupenkille niin, että en pysty käyttämään vaihteistoa, eli ulos autosta ja säätämään. Samalla E muisti, ettei ollut pakannut kännykänlaturia ja vara-akkua, ja jotain muutakin pientä oli hukassa. Seurasi parin minuutin verran äkäilyä ja syöksähtelyä sisään ja ulos, kunnes pääsimme matkaan. Moottoritie etelään - palosta poispäin - oli onneksi melko tyhjä ja pääsimme helposti ja nopeasti etenemään. Häslingistä yllättynyt taapero ei pystynyt rauhoittumaan nukkumaan, ennenkuin pysähdyin levikkeelle ja annoin hänelle maitopullon.

Motelliin saapuminen oli kuin suoraan jostain amerikkalaisesta pakoelokuvasta. Motellit täällä ovat juurikin jenkkimallia eli yksikerroksisia huoneiden ketjuja, joissa auto ajetaan oman huoneen eteen. Kaikki oli pimeänä, kun menin kolkuttelemaan respan ovea. Valot syttyivät sisällä ja astuin sisään tupakanhajuiseen, nuukasti muovikalustettuun huoneeseen. Paksulla intialaisaksentilla puhuva omistaja ei ymmärtänyt/uskonut, kun kerroin evakuoinnistamme, luuli varmaan minun vitsailevan. Toivotti mukavaa lomaa(!) ja antoi avaimet. Mennessämme huoneeseemme ohitimme kaksi iäkästä rouvaa, jotka istuivat terassillaan yöpaidoissaan, meitä tuomitsevanuteliaasti tuijottaen. Avasimme oven, löysimme tahraisen kokolattiamaton ja suihkuverhottoman suihkun, mutta kuitenkin kaksi oivallista vuodetta ja riittävästi tilaa kaikille. 

Pääsimme yöpuulle ja päivitin perheenjäsenille, että olemme turvassa ja kunnossa. Lapsi onneksi nukkui läpi autosta sänkyyn siirron ja kohtalaisen hyvin aamuun asti. Itse en saanut paljoakaan unta adrenaliinipiikin jäljiltä, vahvan tuulen paukuttaessa lonksuvaa ulko-oveamme. Vahva tuuli tarkoitti nopeampaa tulen leviämistä ja väkisinkin mietitytti, mihin suuntaan lieskat etenevät.

Seuraavana päivänä E lähti töihin aamuviideltä ja me heräsimme päivään taaperon kanssa kahdeksalta. Kotiin palasimme puoliltapäivin ostariretkeilyn jälkeen, kun hälytykset näyttivät, että tilanne on rauhoittunut. 150 vapaapalokuntalaista oli saanut palon hallintaan ja pysähtymään ennen kuin se ehti teollisuusalueelle tai asuinkaduille. Vaara ohi, toistaiseksi. 

Maastopalokausi jatkuu Australiassa ainakin maaliskuulle ja yleensä päättyy kunnolla vasta kesäkuussa, kun rankkasateet alkavat. Toivotaan viileämpiä ilmoja ja ihmisiltä järkevyyttä, sillä palot hyvin usein alkavat varomattomuudesta (tupakantumppi, lasinsiruheijastus, sähkövika) tai jopa tahallaan sytytettyinä. 

Kuvat uutiskuvia kyseisestä palosta.

Uudenvuoden toiveet 2021

Uusi vuosi. Tänään uudenvuoden toivotukset sinkoilevat eetterissä ja tänä vuonna ne  näyttävät asettuvan janalle: onko edes oikein toivottaa hyvää uutta vuotta – ihan varovasti toivotaan jotain parempaa – pakosti vuosi 2021 on jotain ihan muuta kuin edeltäjänsä! Tottakai joka vuosi toivotetaan entistä parempaa, mutta tänä vuonna maailmantilanteen ollessa mikä on, toivotuksissa on uutta, toivon ja epätoivon sekaista pontta.

Oma vuotemme 2020 oli sanalla sanoen yllättävä. Toisaalta tapahtumarikas, toisaalta -köyhä. Vuoteen mahtui paljon odottelua ja jumittelua, välillä zeniläisellä tyyneydellä, välillä stressierkkinä öisinkin heräillen. En edes jaksa kirjoittaa mitään ”vuosi pakettiin” postausta, johan tätä vuotta on paketoitu monta kuukautta. Eli hypätään suoraan tulevaan, uutta vuotta kartoittamaan.

En ole uudenvuodenlupailijatyyppiä. Olen toki joitain lupauksia tehnyt itselleni vuosien mittaan, mutta yleensä en edes muista vuoden puolivälissä, mikä se lupaus olikaan. E:n perheessä lupaukset sen sijaan ovat tärkeitä ja aina kun olemme viettäneet uuttavuotta hänen perhepiirissään, kaikkien on kuulunut sanoa ääneen oma lupauksensa – sosiaalinen paine potkii kohti lupauksen pitämistä, arvannen.

Tänä vuonna vältin tämän perinteen, vaikka E intoili ennen nukkumaanmenoa eilen (itse olin petissä jo iltakymmeneltä, E vasta puolenyön jälkeen), että aamulla sitten luvataan! Olin vaan että juujoo, tänään en pukahtanutkaan asiasta. Sen sijaan tänä aamuna leikkikentällä – kyllä vain, taaperoperheessä kukonpieremän aamuhetkeä vietetään leikkipuistossa – mietin toisenlaista asiaa: uudenvuoden toiveita.

Toivon tältä vuodelta kolmea asiaa: inspiroivempaa työtä, läheisiä ystäviä, sekä mahdollisuutta päästä taas Suomeen sukuloimaan. Tietenkin toivon myös terveyttä ja taloudellista varmuutta itselle ja muille, mutta ne ovat varmasti kaikkien ikitoivomuslistalla. 

1. Inspiroivempi työ. Palasin toimistohommiin yli puolentoista vuoden tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen tykännyt paluusta. Töihin on kiva mennä, siellä on kiva pakertaa, ja kotiin on kiva tulla. Mutta. Tämä vuosi on kristallisoivasti kirkastanut, että haluaisin tehdä työkseni jotain hauskaa. En niinkään mitään sirkushuvitus-standup-komiikkaa, vaan työtä, jossa voisin tuoda muille (ja itselle) iloa. Olen jo vuosikymmenen ajatellut, että ainoa varteenotettava työnkuva on sellainen, jossa ratkotaan vakavia ongelmia. Tästä syystä lähdin aikoinaan pois kulttuurialalta. Tuntui, että tekemiseni olivat ”pinnallista puuhastelua” samalla, kun maailma palaa: on köyhyyttä, kurjuutta, eriarvoisuutta, luonnontuhoa, väkivaltaa. Nyt vuosia ihmisten ongelmia ratkottuani – ja vuoden koronaongelmia seurattuani – kilisee eri ääni kellossa ja suomukset ovat tippuneet silmiltäni kulttuurialaa ajatellen. 

Elämä on arvaamaton, lyhyt, sokea sukellus tapahtumiin, joita voimme hallita vain tiettyyn rajaan saakka. Miksi ihmeessä se pitäisi käyttää murehtimiseen, huoliin, stressiin, pelkkien vaikeuksien setvimiseen? Olen todella huono sietämään minkäänlaista maailmantuskaa oman pään leviämättä eli sosiaalityöntekijäksi tai muuksi ammattipelastajaksi minusta ei ole. En pysty auttamaan pois yhtään lasta kadulta tai suojelemaan yhtään koalaa maastopaloilta yksin. Mitä jää jäljelle? Se, että tekee elämästä elämisen arvoista muille ja itselle, niillä keinoin, joita pystyy käyttämään. Mitä tämä tarkalleen tarkoittaa uraksi käännettynä, en tiedä. Mutta yritän löytää vastauksen tänä vuonna.

2. Läheisiä ystäviä. Vuosi 2020 koronarajoituksineen alleviivasi ankarasti sitä, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. En toki yksin ollutkaan, mutta moni muu oli. Ja omassakin tapauksessani yhteydenpito ystäviin kärsi pahasti, koska tapaamisia piti rajoittaa niin paljon. Suomessa ollessamme ikävöin ystäviäni Perthissä ja nyt taas täällä ikävöin ystäviä ja sukulaisia Suomessa. Viime vuosi toisaalta toi zoomit ja boomit, etäkokoukset ja videolinkit. Mutta. Skype on parempi kuin ei mitään, mutta ei se koskaan korvaa oikeaa fyysistä läsnäoloa, saman tilan jakamista, vaikka hiljaa yhdessä istumista, saunomista, telkkarintuijotusta, välillä jotain kommentoiden ja sanaillen. Toivon hartaasti, että koronarokotus toimii ja se saadaan pian laajaan jakeluun, koska ihmiset kuuluvat toistensa seuraan, eivät omien kotiensa tiilien sisään.

Läheisten ystävien toive kattaa sekä nykyisten ystävyyksien ylläpidon, että uusien syntymisen. Muutimme uudelle alueelle puolen tunnin päähän työpaikastani, mutta melkein tunnin matkan päähän muutamista vanhimmista täkäläisistä ystävistäni. Kyllähän matka aina ajaen tai junalla taittuu, mutta ei se tule olemaan jokapäiväistä eikä ehkä jokaviikkoistakaan ramppuuta. Eli nyt alkaa operaatio uuden seudun uudet ihmiset – tutustutaan!

Muutenkin viime vuosi jotenkin takoi kalloon sen totuuden, että ystävyyksien kulta-aika on takanapäin elämässä. Tarkoitan sitä, että lapsena, nuorena, kouluikäisenä, opiskeluaikana ystävillä on erittäin iso rooli arjessa, kaikessa. Aikuisuuteen väistämättä ja ikävä kyllä näyttää kuuluvan se, että lukio- tai yliopistoaikainen luontainen päivittäinen yhteydenpito ei ole realistista. En ole läheisriippuvainen ja pärjään hyvin yksinkin, mutta kyllä ajoittain kaipaan kovastikin jonkinlaista omaa heimoa, klaania, tiimiä johon kuulua. Tällaisia löyhiä porukoita toki täällä on, mutta omaa sukua tai tiivistä ystäväsakkia ne eivät korvaa. Eniten minua harmittaakin kaukana asumisessa, että läsnäolo, ajanvietto, tiivis yhteydenpito perheenjäseniin ja sukuun rajautuu lyhyisiin Suomen-lomiin.

3. Suomessa käynti. Australiaan paluussa minua ihan eniten huolestuttaa, että Australia – etenkin osavaltiomme Länsi-Australia – on niin reaktiivinen koronauutisten suhteen ja rajojen sulkua käytetään liipasinherkästi pandemianestokeinona. Osavaltioiden välisiä rajoja suljettiin taas vuorokauden varoitusajalla, mikä pisti joulusukuloijien lennot aivan sekaisin. Täällä liikkuu nyt julkisuudessa sellainen ajatus, että matkustus ei palaa ennalleen koko vuonna 2021 ja hotellikaranteenivaatimus ulkomailta palatessa säilyisi ainakin vuoden loppuun, ellei VUOSIA eteenpäin.

Tämä tarkoittaa, että meille ei tule Suomesta kukaan käymään emmekä itse pääse sukuloimaan, koska meillä ei ole enää jatkossa varaa saati henkistä jaksamista istua läpi montaa kallista hotellihuonevankeutta. En halua tätä mahdollisuutta edes ajatella tämän pidemmälle, koska se on niin ankea. Voin vain mielikuvissani jakaa sen tuskan, jonka tämä vuosi on monille australiansuomalaisille aiheuttanut rajasulun muodossa: tiedän, että moni kaipaa viiltävän kipeästi läheisiään Suomessa eikä tapaaminen näytä nyt mahdolliselta aikoihin.

Siksipä oman suvun läsnäolon puuttuminen tekee paikallisista ystävistä entistäkin arvokkaampia ja kaikista heistä olen valtavan iloinen.