Arkea ja juhlaa

Viime viikkoina on yleinen elämän järjestely vienyt kohtuuttomasti aikaa, joten blogi on jäänyt hieman sivuraiteelle. Mutta on tässä onneksi ehtinyt myös tehdä kaikenlaista kivaakin. Muistin taas myös, että olen jo kuukausia pohdiskellut tekeväni "arkipäivä"postauksen eli kuvia siitä, miltä täällä tavallisena päivänä näyttää. Alla yhden työpäivän ajalta kuljeskelua kaupungilla. 

Työmatka kulkee keskustan halki. Joko kävelen tai otan bussin. Näin kauniilla säällä (joka on siis normitapaus) on kiva kävellä. Keskustan pilvenpiirtäjät vanhempien rakennusten taustalla.

 Kohti toimistoa mars, tossua toisen eteen. 

Aamulla töihin lähtiessä (8:30 maissa) on lämpötila tähän aikaan vuodesta yleensä kahdenkypin tuntumassa, mutta tuulisina aamuina voi tuntua kolealta. Toisaalta aurinkoisina aamuina hikoiluttaa, jos erehtyy kävelemään kadun paahteista puolta.

Kylläpä tuntuu jouluiselta, aurinko mollottaa kirkkaansiniseltä taivaalta! Joulukoristeet keskustassa ovat kyllä nättejä, etenkin valot, joita on kodikasta tuijotella pimeän aikaan (iltaseitsemän jälkeen).

Nappasin kuvan kun oli komea julkisivu vuodelta 1914 matkan varrella. Pankkien pilvenpiirtäjät taustalla.

Bongaa kuvasta joulukoristeet! Tolppien nokassa on hopeisia tähtiä, mutta toinen tähtisarja hukkuu juhannuksenvihreään lehtituuheuteen ja toinen puolestaan näyttää olevan maalattu rakennuksen seinään.

Keskustan uusin mall eli ostari, Raine Square sattuu työmatkan varrelle. Lasitalon uumenista löytyy Coles-ruokakauppa, josta saa kätevästi ruokatarpeet ennen kotiin kävelyä. Colesista haen nykyään myös usein lounasta, sillä salaatit ja vastaavat saa sieltä tiskistä edullisemmin kuin food courtin kojuista. Erityissuosittelussa herkkutiskin portobello(sieni+jauheliha)lasagne, lounaskokoinen annos hintaan $4,90 (3,50-4€) mikä on suorastaan ilmaiseksi tyrkyttämistä Perthissä!

Kohti toimistoa. Työpaikkani on tuossa lasikuutiossa vanhan tiilitalon takana/sisässä. Kivasti remonteerattu, mutta mikään ei toimi ja kaikki repsottaa sisällä. Työnlaadussa parantamisen varaa... mutta sijainti on mahtava, ihan keskustan rautatieaseman naapurissa. Rakennuksen etualan torilla avattiin viime viikolla hauska suihkulähde, jonka sisällä voi juoksennella - kyseessä on siis laatoitukseen upotettu ritiläruudukko, ja ritilöistä puskee vesiseinämä-suihku. Tässä labyrintissä voi yrittää seikkailla kastumatta, jos osaa arvata, mistä aukoista vesi seuraavalla kerralla suihkuaa. Jostain hämärän peittoon jääneestä syystä suihkulähde ei ole ollut päällä sitten avajaispäivän, jolloin seurasimme toimiston ikkunoista, miten Perthin silmäätekevät kirmasivat puvut ja cocktailmekot päällä vesiseinämien keskellä. Vissiin käyttivät kaiken veden tässä vesipulan kaupungissa, ja nyt säästetään... Ehkä se avataan taas kesäkuumimmilla säillä.

Työpaikan ala-aulan ikkunan jouluhimmeli. Oikeasti kyseessä on arvokas moderni taideteos, lasiputkia ja neonvaloa.

Lounaalle suuntasin perjantaina Northbridgen kaupunginosaan, joka on junaradan pohjoispuolella keskustasta käsin. Rautatieaseman sillalta tupsahtaa taide- ja museokorttelin Community Gardeniin eli yhteispuutarhaan. Ihana paikka, mutta vielä aika vähällä käytöllä. Keskustan toisella laidalla sijaitseva Central Parkin puisto (Central Park eli Keskuspuisto on todellisuudessa rakennuksen nimi, ison kaivosyhtiön pääkonttori, jonka edustalla on varjoisa pieni puisto) on paljon suositumpi lounastajien keskuudessa ja moni ottaa eväät tai take away-ruoka-annoksen mukaan ulkoilmaan. Central Parkissa oli viikko sitten perjantaina myös livemusaa, sillä kaksi kitarataituria soitteli jazz-tyyppistä luritusta lounastajien iloksi. Community Garden on hiljainen ja vähemmän varjoisa, mikä on Perthissä miinus - saisi olla lehvästöä enemmän suojaksi tukalalta auringolta!

Community Gardenin kukkapenkkejä ja taustalla graffitiseinä. 

Yllä puutarhan reunalla kurkkiva modernin taiteen näyttelyhalli ja alla taidemuseo (kamala kellertävälaattainen seitkytluvun hirvitys). Samassa korttelissa on myös Perthin luonnontieteellinen ja historiallinen museo, joka on näin ison kaupungin museoksi käsittämättömässä alennustilassa - näyttelyitä ei ole päivitetty aikoihin ja pölyttyneempää tunnelmaa saa hakemalla hakea. Oppia äkkiä Singaporen Exposta (näyttelyhalli) tai jostain muusta menomestasta kiitos!

Lounasreissun lopputulema tai pikemminkin päämäärä: maukasta japanilaista ruokaa edullisesti, Chicken Katsu eli leivitetty broilerinleike soija-hedelmäkastikkeella, riisillä ja misokeitolla hintaan $7,90 (6€). Jälleen Perthin hinnoiksi oivallisen edullinen ja ruoka on erittäin maistuvaa. Löytyy vaatimattomasta kuppilasta nimeltään Arigataya Northbrigessä.

Parin viime viikonlopun tunnelmat voi tiivistää allaoleviin kuviin. Kävin kuuntelemassa klassisen musiikin konserttia Perthin Government Housen puutarhassa, joka on yleensä yleisöltä suljettu. Puolet yleisöstä sai paikat retkituoleilta mutta suurin osa istui tai makasi nurmikolla vilteillä. Ihana tunnelma tähtitaivaan alla, mutta poikkeuksellisesti paleli niin paljon, että jouduin lähtemään ennen konsertin loppumista pois! Sattui niin tuulinen päivä, että hame ja t-paita-kombolla ei pärjännytkään enää auringon laskiessa, edes hupparin ja retkihuovan kanssa. Lämminkin vuodenaika voi yllättää ikävästi näköjään.

Government Housen kauniissa puutarhassa iltahämärässä. Valitettavasti puut, pensaat ja kukat eivät oikein iltakuvissa pääse oikeuksiinsa. Paikka oli aivan täynnä, osasyynä taatusti tapahtuman ilmaisuus. Perthissä on yllättävän paljon erilaista menoa tarjolla ilmaiseksi tai pienellä lahjoitussummalla (gold coin eli esim. muutama dollarin kolikko riittää pääsymaksuksi), kun vain aktiivisesti seuraa, kyselee ja etsiskelee.

Tälle viikonlopulle intouduin "kuokkimaan" itselleni tuntemattoman parin häihin. Ystävä oli saanut kutsun, ja pyysi mukaan seurakseen. Suomesta poiketen täällä näköjään kutsutaan runsaasti väkeä (eikä ole niin justiinsa, tunteeko pari kaikki) seuraamaan vihkiseremoniaa, ja itse reception eli häävastaanotto on sitten rajatummalle, läheisimmälle seurueelle. Ihanahan se minulle amerikkalaistyylinen seremonia oli, vihkivaloineen kaikkineen. Kun sulhanen luki särkyvällä äänellä morsiamelleen, että tämä on miehen ensimmäinen ajatus herätessä ja viimeinen ajatus nukahtaessa, nyyhkin ääneen kaikkien muiden mukana, vaikken ollut kaunista hääparia edes nähnyt koskaan ennen. Seremonia oli ulkona, UWA:n eli Western Australian yliopiston alueella Swan-joen rannassa.

Yllä: morsian saapuu isänsä käsipuolessa. Seremonian alku oli puoli tuntia ilmoitetusta myöhässä, liekö jännityksenlisäys-tehokeino vain puhdas vahinko, ei koskaan selvinnyt. Alla hääpari seremoniamestarin edessä (ei ollut pappi, ei kai ole täällä niin tavallista kuin Suomessa), morsiusneitojen ja sulhasseurueen (best maneja? Tuskin sulhaspoikia suomeksi) keskellä. Hääpari vihittiin "osavaltion suomin oikeuksin" eli siviilivihkimisenä, ymmärtäisin. Seremoniaan kuitenkin kuului runon luku, joka minusta erehdyttävästi muistutti ensimmäistä Korinttilasikirjettä raamatusta.* Koska en ole ennen kuullut sitä englanniksi, en mene vannomaan.

Emme osallistuneet häävastaanotolle eli ruuat, juomat, laulut ja tanssit jäivät väliin, mutta suuntasimme omin nokkinemme ravintolaan, kun oli ykköset päällä - ja tärkeämpänä syynä muriseva nälkä. Melbourne Hotel'in ystävällinen ja poikkeuksellisen yritteliäs tarjoilija pelasti päivän erikoisjärjestelemällä meille risottoa, vaikkei sitä olisi haluamamme laisena listalta löytynyt. Pisteet siitä! 

Lauantai-ilta oli poikkeuksellisen hiljainen fiinissä Melbourne Hotel'issa. Johtui varmaan osittain kellonajasta, sillä täällä dinner syödään usein vasta kahdeksan jälkeen, ei kuudelta, kuten me sudennälkäiset suomalaiset!

*Siis se häistä tuttu, jonka yksi säe kuuluu: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."

Laukkakisat Ascotissa

Perehdyin tänään ensimmäistä kertaa Perthin yhteen erikoisuuteen, laukkakisoihin. Täällä on ainakin minun käsittääkseni paljon laukkatalleja ja mm. ne vetävät tänne suomalaisiakin töihin, osaa lyhyt- ja osaa pidempiaikaisesti. Laukkakisat ovat ausseille isonpuoleinen juttu. Koska suureellinen Melbourne Cup-päivä vietettiin ihan äskettäin, saivat täkäläiset ystävät hyvän idean kokeilla tänä viikonloppuna Perthin laukkakisoja - kaikille meille ensimmäinen kerta. Laukkakisat on täällä nimeltään races ja ravit (vähemmän suosittua, mutta olemassa) trots.

Ascot Racecourse on toinen Perthin kahdesta laukkaradasta, toinen on kuulemma Belmontissa. Seuraamme laukkaradalla liittynyt, asiaa paremmin tunteva tuttu ohjeisti, että Ascotissa kisataan näin kesällä ja Belmontissa talvella. Puiden varjostama ja nurmikenttäinen Ascot sopii kesäkisoihin, koska vehreähkö alue on viileämpi ja viihtyisämpi kuin asfalttikenttäinen Belmont. Talvella puolestaan kisayleisön piikkikorot uppoaisivat sateista muhjuiseen nurmikkoon, joten siksi talvikisat ovat Belmontissa. En tiedä, millainen itse laukkarata on kummassakin - minusta se näytti kovapintaiselta hiekkaradalta. Ascot on peräti sata vuotta vanha kisapaikka ja osa alkuperäisrakennuksista on yhä tallella - mukaanlukien katsomo eli Grandstand. Mikäli katsomo oli todella vuosisadan ikäinen, eipä sitä mistään ulkoapäin huomaa, sen verran uusiksi on vedetty ja remonteerattu.

Laukkakisoihin ei mennä verkkareissa, vaan koko kisapäivän idea on tälläytyä parhaimpiinsa. Tänään teemana oli vieläpä Ladies Day eli erityisesti naisten odotettiin pistävän parastaan näyttäytymisessä. Itsekin kiskoin ystävältä lainatun kesäisen juhlamekon päälle ja piikkikorot jalkaan. Perinteidentuntemuksen puute näkyi kuitenkin pääkoristeen eli fascinator'in uupumisena. Yritin sellaista metsästää perjantaina töiden jälkeen, mutta niukka shoppailuaikataulu jätti kädet tyhjiksi. Stockmannia vastaavasta Davy Jones-tavaratalosta olisi sulkaharsohärpäke irronnut hintaan satanen, no way! Pihin penninvartijan täkäläis-Anttilasta eli Targetista puolestaan ei löytynyt niin kivoja malleja enää näin Melbourne Cupin jälkeen, että olisi kannattanut ostaa.

Fascinator eli tukkakoriste, yhdensorttinen malli.

Täkäläistä minimuotia ja esimerkki laukkakisojen pukukoodista. Kuva (c) Perth Races.

Seuralaisillani oli asiaankuuluvat hiuskoristeet, samoin kuin kaikilla muillakin yleisön naisilla - myös leveälierisiä juhlahattuja näki näin kesähelteillä. Suurin osa miehistä oli paikalla puvunhousuissa ja kauluspaidassa, mutta muutamia yksilöitä oli sisään livahtanut ihan t-paidassa. Itsekseni kyllä mietiskelin, että suomalaisten raviratojen katsomot kaikuisivat tyhjyyttään, jos vastaavia pukukoodeja alettaisiin siellä soveltaa. En muista koskaan nähneeni raviradan varressa miehiä puku päällä tai naisia cocktail-mekoissa. Täkäläisten naisten cocktail-mekot sopivatkin hyvin nyt alkaneisiin helteisiin. Kun asteita on +33, päälle halutaan näköjään laittaa vain minimimäärä vaatetta ja näin paljon paljastavia asuja ei Suomessa näe edes uimahallissa.

Itse laukkakisat kuluvat seuraavasti: mennään vedonlyöntikopille täyttämään kuponki joko paperilla tai tietokoneella. Jätin ensimmäisen lähdön veikkaamatta ja kadutti katkerasti, sillä olisin veikannut Belle O'Haraa nimen perusteella (Tuulen viemää-ikifanina) ja sehän meni ja voitti! Erilaisia vedonlyöntitapoja oli ainakin kymmenen, itse käytin vain perinteistä 'arvaa voittajahevonen'-mallia. Edellä mainittu asiantuntijatuttu sen sijaan löi vetoa kombomenetelmällä (mitkä hevoset tulevat olemaan top kolmosessa ja missäkin järjestyksessä) ja onnistui voittamaan $45, kun itse voitin enimmillään $4 yhden dollarin panoksella. Ihmettelin panosten pienuutta ja vastaavasti voittojen pienuutta, mutta ilmeisesti oma porukkani nyt vain sattui pelaamaan pennosilla, kun kukaan meistä ei ole uhkapelien perään. Varmasti isompiakin summia saa laukkaradoille hummattua ja myös isompia voittopotteja on jaossa. Lähtöjä oli päivän aikana seitsemän joista katsoimme kuusi, eli tapahtumaan matkustusaikoineen hurahti koko lauantai puolestapäivästä iltakuuteen. Lähtöjen välillä on kolme varttia aikaa ja väliaikoina kuljeskelimme alueella, söimme ja joimme (vettä ja pepsiä, muu yleisö näytti vetävän kaksin käsin olutta ja kuoharia), juttelimme ja kävimme ihailemassa hevosia.

Ennen kutakin lähtöä hevosia kävelytetään esittelykehässä, jossa vedonlyöjät voivat katsastaa suosikkejaan. Lähtö on ohi hetkessä, sillä priimalaukkahevoset ovat n_o_p_e_i_t_a. Ällikällä löi se vauhdin määrä. Matka on lähdöstä riippuen 1600-2000 metriä ja siihen kuluva aika oli muutama minuutti. Maaliintulon jälkeen hevoset laukkaavat vielä puolikkaan radan verran jäähdytelläkseen, kunnes ne ohjastetaan katsomon eteen ja siitä jockey satuloineen punnitukseen (minimiyhteispaino 54 kg) ja hevonen talutetaan suihkuun talleille. Raveista poiketen voittajaa ei palkita heti lähdön jälkeen eli mitään seppeleitä, ruusukkeita, pokaaleja tai voittoloimia ei hevosille pueta. En tiedä missä vaiheessa palkintojenjako suoritetaan. Lähdöistä voittaa mukavasti rahaa, sillä voittajahevonen tienaa vähintään muutaman kymmenen tuhatta. Ensi viikonlopun Railway Stakes-kisoissa (kuulemma tärkein kisa sitten Melbourne Cupin) voittopotti on miljoona dollaria.
Alla tunnelmia, suppeasti tosin, sillä kännykästä loppui muisti kesken kisojen.

Raketit radalla, loppusuoralla. 

Yllä ja alla: kilpurit esittelykehässä ennen koitosta.

Yleisömäärä kasvoi päivän mittaan lähes täysiksi katsomoiksi, kun aamun lähdöissä katsomo kumahteli tyhjyyttään.

Kenen on vastuu?

Luin tätä juttua hyväntekeväisyyteen osallistumisesta yleensä Australiassa sekä varainkeruu-makkaranpaistosta Melbournen päässä, tuli mieleen, että on muuten totta. Siis se, että täällä jostain syystä pidetään parempi huoli yhteisestä omaisuudesta kuin Suomessa. Perthissä ei ole juurikaan graffiteja, paitsi enintään junaradan varsilla. Rakennusten seinissä niitä näkee harvakseltaan ja niitä rasittavia tussi-tageja, eli tyyliteltyjä nimmareita tms. töhryjä, joita Suomen bussikatokset ja sähkökaapit ovat täynnänsä, ei täällä ole tavallisesti missään. Vanhemmat bussit ovat tosin usein kärsineet ikkunaraapijoista eli ketkä lie keskenkasvuiset ääliöt ovat raaputelleet ikkunat avaimilla täyteen nimikirjaimia ja muuta tarpeellista. Junissa ja busseissa on julisteita, joissa kehotetaan käräyttämään kaikki mahdolliset töhrijät ja vandaalit - muistaakseni käräytyksestä saa tonnin palkkion. Olen täällä käynyt vain kohtuu-uusissa ja siisteissä kerrostaloissa, joten en osaa sanoa rähjäisempien alueiden tai vanhempien rakennusten tilanteesta. Mutta kaikki tähän asti näkemäni ovat olleet ihan ok-kunnossa, siivottuja ja siistejä. Täällä minusta myös puututaan herkemmin toisten toilailuihin, esimerkkejä:

Olin ostamassa postikortteja kioskissa, kun kaksi ikäistäni naista sattui huomaamaan, kun joku yritti näpistää lehden. Naiset nostivat asiasta ison haloon, hälyttivät kioskinpitäjän paikalle ja uhmakkaasti pysäyttivät näpistelijän (ei-ihan-selvä mieshenkilö). Tällaista touhua ei todellakaan katsottu läpi sormien tai varovasti syrjempää asenteella "antaa muiden hoitaa", vaan jämäkästi heti tilanteeseen puuttuen. Toisen kerran bussissa intialaistaustainen mies alkoi yhtäkkiä valittaa bussikuskille, että tämä oli ajanut hänen pysäkkinsä ohi pysäytyspyynnöstä huolimatta. Kuski oli pysäyttänyt edellisellä pysäkillä, mutta valittajaukko ei ollut jäänyt pois. Nainen matkustamosta puolusti bussikuskia sanomalla, että pysähdytty oli kyllä. Valittaja alkoi raivota naiselle törkeyksiä syytäen, mm. haukkui tätä "you stupid white cow, shut up you bitch" eli erittäin raakaa tekstiä. Tätä eivät muut matkustajat nielleet vaan bisnespukuinen herrahenkilö napakasti ilmoitti valittajalle, että nyt on syytä siistiä suu ja lopettaa rasistinen ääliömökä välittömästi. Lopettihan se, säikähti varmaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen täällä kuullut kenenkään julkisesti räyhäävän törkeyksiä tai haukkuvan ketään (ei vissiin ollut ihan kaikki kotona tässä tapauksessa). Mutta toisin kuin Suomessa, muut eivät vain katselleet ikkunoista ulos vaan puuttuivat epäsosiaaliseen käytökseen heti. Busseissa ja junissa on myös julisteita, joissa tätä alleviivataan ja annetaan hätänumero, johon voi soittaa uhkaavissa tilanteissa.

En tiedä miksi, mutta täällä pidetään parempaa huolta yhteisistä tiloista myös pitämällä ne siistimpinä. Puistot on yleensä aina puunattu ja haravoitu, ei roskan roskaa missään. Keskustan tiet ja jalkakäytävät pestään harja-autoilla ilmeisesti joka yö. Kaduilla partioi myös (liikerakennusten tai taloyhtiöiden omia, en tiedä?) katuimurikuskeja, eli työntelevät ostoskärryn kokoista katuimuria pitäen kadut roskattomina. Purkat ynnä muut raavitaan lastalla irti kadusta eikä jätetä siihen kerryttämään lisää purkkia. Täällä ei yleensä ole juurikaan tupakantumppeja, karkkipapereita ym. ympäriinsä lojumassa. Viime Suomen-lomalla juhannuksena  iski pienoinen kulttuurishokki kaikesta siitä katuroskan ja sylkylänttien määrästä, joiden yli keskustassa saa loikkia. Täällä on mielestäni sama määrä yleisiä roskiksia kuin Suomessakin, mutta selvästikin iso liuta enemmän puisto-osaston ynnä muiden puhtaanapitolaitosten työntekijöitä. Myös asenne on eri. On alkanut epäilyttää, että koska Suomessa on yleensä viranomainen tai virasto joka asiaan, tavalliselle mattimeikäläiselle tulee helposti tunne että "maksan selkä vääränä veroja, hoitakaa niillä, siitähän minä joka kuukausi pulitan". Ironisesti täällä "oikeistolaisemmaksi"* mielletyssä maassa yhteisten asioiden ja omaisuuden hoito näyttää kiinnostavan enemmän.

*Ihan kun Amerikka-mielipiteeseen törmää silloin tällöin etenkin tänne vasta muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Itse en oikein näe argumentille katetta, sillä kaikki muu pyörii aika samalla lailla täällä kuin Suomessakin paitsi että koulutuksesta ja lääkärikäynneistä pitää maksaa, ja omasta sosiaaliturvasta vastataan pidemmälle itse mm. ottamalla sairaus- ja työttömyysvakuutus ja hoitamalla eläkesäästöjen sijoittaminen. Suomessa vain ollaan piilotetummin amerikkalaisia "hyvinvointivaltio ja verovarat"-argumentin varjoissa. Kummasti niilä verovaroilla saa jatkuvasti vähemmän ja niiden käyttöä ollaan joka vaalikausi vaatimassa alas, mm. lukukausimaksujen käyttöönottoa tyrkyttämällä.

Täällähän me kaikki. Kuva (c) Spaceinfo.com.au

Pieleen menee - ja sitten ei taas menekään

On hetkiä, jolloin täällä on tuntunut että ei elämänkevät ja helkutin kuustoista sentään, tästä ei tuu sitten yhtään mitään, ei millään tempulla, kaikki on pielessä ja valoa ei ole missään tunnelissa. Mitäs läksin. Ja mitä sitten tapahtuu. Mahtavat täkäläiset tyypit astuvat esiin ja saavat elämän taas rullaamaan. Perthinsuomalaisten piiri - ainakin se, johon itse satun kuulumaan - on pieni ja tiivis, mutta sitäkin avuliaampi ja vieraanvaraisempi. Aussit puolestaan ovat kaikessa avussaan avokätisiä ja helposti lähestyttäviä. Kaikki, joille mistään ongelmistani olen koskaan kertonut, tarjoavat välittömästi ja avosydämisesti apua. "Tule meille vaikka yöksikin, jos tarvitset! Tule meille syömään, tule meidän juhliin, tule meille jouluksi, tule mukaan meidän viikonloppureissuun, tehdään yhdessä jotain kivaa, että elämä helpottaa ja olosta tulee iloisempi!" Uskomatonta lämminhenkisyyttä, johon ei ole Suomessa tottunut. Täkäläisittäin, thanks heaps for that eli kiitos kukkuroittain ja kasoittain!

Ausseille koti ei ole sellainen pyhättö kuin suomalaisille, johon ei helposti vieraita kutsuta tai jos kutsutaan, vasta sitten kun on päivän verran siivottu, tuuletettu ja leivottu pullaa, ja mieluiten viikon varoitusajalla. Ainakin täällä Perthissä koti myös jaetaan ihan eri tavalla kuin Suomessa, sillä asuminen kämppisten kanssa on aika tavallista myös aikuisiällä. Jopa pariskunnat asuvat kämppisten kanssa - Suomessa kun on aikuistumisen ja vakavasti otettavuuden merkki, että saa hommattua oman omistusasunnon, jossa asuu yksinään tai enintään siippansa kanssa. Osasyy ja draiveri tässä on taatusti järjettömät asumiskustannukset, joita on lähes mahdotonta yksin kantaakaan (normihinta uudesta keskustayksiöstä $450-500/viikko, anyone?). Iso tekijä kuitenkin on erilainen elämänasenne. Miksi ihmeessä kyhjöttää yksin yksiössä kun voi olla isommalla porukalla ja jakaa laskujen lisäksi muutakin elämäänsä.

Asuminen vieraassa maassa ja kulttuurissa tietää väistämättä yksinäisyyden ja irrallisuuden hetkiä. Kaikki muut tietävät kaikesta kaiken, ja itse et tiedä mistään mitään kuin hitaasti oppien. Kerryttämänsä piilotiedon määrän tajuaa vasta täällä totutuista kuvioista irrallaan. Suomessa tietää, milloin mennään Kelalle, milloin poliisille, milloin terveyskeskukseen (jos sinne joskus pääsee), milloin mihinkin virastoon ja miten siellä asioidaan. Täällä pitäisi yhtäkkiä päättää omista eläkesijoituksistaan (mitä periaatteessa kannatan), mutta onpa äkkiseltään hankalaa kun ei ole ennen koskaan seurannut minkäänsortin osakemarkkinoita tai rahastomenestyksiä. Kun vuokralaisena kohtaa ongelmia, on edessä tuhannenvimmainen tiedonhaku. Soittaako Vuokralaisnevuontaan, Kuluttajasuojaan, taloyhtiöön, kiinteistönvälittäjälle jolta asunnon vuokrasi, kerrostalon aulavahdille/vartijalle vai kenelle? Eipä sillä, eivät yllättävät pulmat Suomessakaan noin vain ratkea ja täällä sentään sitkeästi vaatimalla saa lopulta asiansa hoidettua, kun Suomessa taas useammin törmää kylmään virastobyrokratiaan: "ei voi mitään, ylempänä on päätetty, lautakunta on puhunut, minulla ei ole tähän asiaan valtaa vaikuttaa, valita lomakkeella XZY ja odota puoli vuotta."

Täysin yllättäen huomaan, että ainakin minulle vieraassa maassa verkostoituminen on jopa helpompaa kuin Suomessa. Omasta mielestäni tämä johtuu siitä, että Suomessa on aikuisiällä käytännössä mahdotonta tutustua uusiin ihmisiin, saati löytää ystäviä. Jos et hiekkalaatikolla, koulussa tai opiskeluaikaan raapinut kasaan riittävästi kavereita, jotka ovat vielä mukana näin kolmenkympin taitteessakin, se on voivoi. Harrastuksissa käydään harrastamassa, ja ei siinä jumpan jälkeen sukkahousuja jalkaan kiskoessa aleta juttelemaan henkilökohtaisia. Töistä mennään suoraan kotiin, koska pitää ehtiä käydä kaupassa ja saunoa ennen uutisia. Työkavereista saattaa hyvällä tuurilla löytää helmiä, mutta kumman usein työpaikkaan suhtaudutaan työpaikkana ja "ylimääräinen" vapaa-ajan kaveeraaminen on vähissä. Pikkujoulukin on puolipakko, jossa joko kiskaistaan änkyräkännit tai lähdetään etuajassa, kun ei jakseta niiden änkyräkännisten ääliömölläilyä.

Täällä puolestaan kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa eli expatteja, muualta muuttaneita. Sama kohtalo ja kokemukset yhdistävät. Myös työpaikkaa vaihdetaan täällä tiiviimpään tahtiin kuin Suomessa, eli sosiaalinen piiri laajenee työpaikkojen vaihtojen sekä työhön muuten kuuluvan sosialiseeraamisen myötä. Työkavereista muodostuu Ihan Oikeita Ystäviä jostain syystä helpommin kuin Suomessa yleensä. Johtuneeko siitä, että ikähaarukkakin täsmää paremmin, eli en ole enää aina ja ikuisesti se toimiston nuorin, vaan samanikäistä porukkaa istuu viereisten tietokoneiden ääressä. Se on ainakin selvä, että elämä on reippaasti värikkäämpää näin toisessa maassa tasapainoillessa, sillä arkeen tulee ihan uudenlainen kerros jatkuvaa oppimista, ihmettelyä, tunnemyrskyjä suuntaan jos toiseen; sekä uusia tapahtumia, paikkoja, kokemuksia ja ihmisiä. Kaikista pieleenmenoista huolimatta:
olipa hyvä että läksin.

Perthin keskustaa.

Elämä englanniksi

Muutamilla täkäläisillä ystävillä on lapsia, joiden toinen vanhempi on suomalainen ja toinen erimaalainen, yleisimmin joko aussi, britti, irkku tai skotti. Tämä herättää myös lapsettomien kesken vilkasta keskustelua, miten ja mitä kieltä lapset oppivat, ja onko kaksikielisyys kenties vanhemmille tai lapsille vaikeaa. On olemassa kasvatusasiantuntijoita, joiden mielestä lapsen tulisi puhua ja kuulla vain yhtä kieltä tiettyyn ikään saakka, jotta oma äidinkieli rakentuu kunnolla. Toisen koulukunnan mukaan taas kaksi- tai jopa useampikieliseksi oppii parhaiten, kun kuulee ja käyttää eri kieliä syntymän hetkestä lähtien. Itselläni ei ole mitään pedagogista pätevyyttä aiheen tiimoilta, mutta jotenkin luontevimmalta tuntuisi kuulla ja oppia kumpaakin kieltä yhtä aikaa. Jos erikieliset vanhemmat puhuvat lapselle täällä vain englantia, miten tenava alkaisi kuin taikaiskusta kiinnostua suomesta vaikkapa 3-, 5-, tai 7-vuotiaana? Erikieliset sanat oppii joka tapauksessa synonyymeina, ja kai se on helpompi muistaa, että omena ja apple ovat sama asia, jos on tätä kuullut aina. Kinkkisempi tietysti on kielen rakenne ja lauseenmuodostus, ns. syntaksi, josta lisää alla.

Tietty kieli kuuluu lapsen mielessä tietylle vanhemmalle, ja englanninkieliselle puhutaan englantia ja suomenkieliselle suomea. Ulkopuolisena tarkkailijana olen huomannut, että lapset puhuvat eniten sitä kieltä, jota ympärilläkin puhutaan. Kaksikieliset täkäläislapset ymmärtävät suomea, mutta vastaavat vieraalle suomenpuhujalle englanniksi. Kuulemma joskus käy niin, että jos lapsen vanhempi puhuu harvinaista kieltä - kuten suomea, jota ympärillä ei puhu kukaan muu -, lapsi ajattelee, että kieli on vanhemman omakeksimä: lapsen ja vanhemman välinen leikki. Napero yllättyy perinpohjaisesti tavatessaan lopulta muitakin suomenpuhujia. Perin kiinnostavasti olen huomannut itse ajattelevani eri kielellä sen mukaan, mihin aiheeseen ajatus liittyy. Suomea koskevat asiat ajattelen suomeksi ja Australiaa koskevat asiat (mm. täkäläiset työasiat, arjen pyöritys, täkäläiset englanninkieliset kaverit ja tutut) englanniksi. Kun puhuu ja ajattelee pidempään vain toisella kielellä, toisen kielen käyttö alkaa kompastella. Suomea alkaa puhua englanniksi ja toisin päin.

Hupaisa esimerkki väärän kielen käytöstä oli minusta, kun sain pomolta kehityskeskustelussa palautetta, että asiakirjoittamiseni vaatii vielä hiomista. Kuulemma käytän epäselviä/kieliopillisesti heikkoja lauseenaloituksia. Tästä syvästi järkyttyneenä pyysin saada lisäinfoa ja selvisi, että käytän passiivia ("tämä asia päätettiin, kokouksessa ehdotettiin, tuli käsitellyksi" jne.). Ei kuulemma ole oikeaa englantia (en tiedä, onko fakta vai pomon mielipide). Pitää aina sanoa, kuka päätti tai teki ja kenelle, ei mitään kiertelykaartelu-mambojamboa. Suomessahan oppii siihen, että asiateksti ja akateeminen kirjoittaminen on täynnä "ei-kenenkään-tekemisiä". Tutkimustuloksia ei raportoida tyyliin: minä huomasin, minä löysin, minä älysin, tutkimusryhmäni havaitsi vaan huomattiin, todettiin, tuli ilmi, tutkimus todisti.

Suomen ja englannin lauserakenne on usein erilaista ja esimerkiksi sanontoja on vaikea kääntää - etenkään sanasta sanaan. Huomaan usein käyttäväni väärän kielen sanontoja sanatarkasti käännettynä tyyliin: hyvin naulasit ton (you nailed it! eli naulan kantaan), joo tota en osta (I don't buy that eli ei vakuuta). Vastaavasti englanniksi mm. jos en tiedä jotain asiaa: I guess I was raised in a barrel "taisinpa kasvaa tynnyrissä", mutta englanniksi kuuluu kylläkin sanoa raised in the woods - metsässä. Tynnyrissä kasvamiseni huvitti kovasti täkäläisiä, joille yritin sanontaa tuputtaa... Pitää varmaan hommata joku phrases and idioms-sanontakirja, josta voi päntätä sopivia sananparsia - niitä tarvitsee yllättävän usein!

Suomalaisia sanontoja englanniksi, kylläpä käy järkeen. Kuva (c) Finlandforthought.net

Kauppaan ja apteekkiin

Kirjoitin muutama päivä sitten yleisistä vessoista ja nyt on vuorossa toinen matkailijoita todennäköisesti kiinnostava aihe, asiointi kaupassa ja apteekissa.

Ruokakauppaketjuja täällä on kolme näkyvää: Woolworths (täkäläinen S-market), Coles (K-market) ja IGA (Alepa tms. "kivijalka"kauppa supermarkettien sijasta). En itse asiassa edes tiedä muita ruokakauppoja, eli en ole varma, eikö niitä ole vai enkö vain muista yhtään. Näiden ketjujen lisäksi on kioskimaisia tai huoltoaseman ruokapuolta muistuttavia sekatavaraputiikkeja, kolme omassa korttelissani sijaitsevaa näyttävät kaikki olevan arabi- tai turkkilaisomistuksessa.

Ahkerasti he näitä puoteja pitävät, sillä yksi on auki 24/7 ja kaksi muutakin varhaisaamusta iltamyöhään. Loistojuttu kaurapuurotarpeiden, soijamaidon, appelsiinimehun tai ruisleivän (kyllä vain, ruisvuokaleipää saa varmemmin kulmakaupasta kuin keskustan isoista marketeista) aamuyllättävän loppumisen hetkellä. Yhdestä näistä kulmapuodeista saa peräti Pandan lakuja, joita en ole nähnyt myytävän missään muualla, oi onnea!

Omasta mielestäni ristiriitaista on, että Wolle on mielikuvissani tuoreempien vihannesten ja hedelmien kauppa, mutta Coles mainostaa raivokkaammin "tuoreen kotimaisen ruuan kotipaikkana", keulakuvanaan julkkiskokki Curtis Stone. Tämä aussipellavapää on Suomessakin tuttu ohjelmasta Kokataanko teillä (pyöri Livillä ainakin ennen) ja on kai Master Chef'issäkin tuomaroinut. En osaa selittää miksi, mutta itseäni Curtis ärsyttää tavattomasti, enkä käy Colesilla koskaan. Todellinen syy Colesin välttelyyn on kylläkin se, että Wolle on kotimatkani varrella.

Julkkiskokki Curtis Stone, Mr Coles minulle.

Tänään kaupan kassajonosta äkkiä räpsäisty kuva, pahoittelut tärähtäneisyydestä. Ei-Oota myydään, mansikat loppu kokonaan ja omputkin vetelee viimeisiään.

Itselläni ei ole sen kummempaa valittamista tuotevalikoimien suhteen, täkäläiset ketjut pelaavat kuten suomalaisetkin - monopoliasetelma on kiistaton tosin kummassakin maassa. En tiedä, olisiko ruoka halvempaa, jos kilpailua olisi enemmän. En osaa myöskään sanoa, onko itärannikolla enemmän ruokakauppavalikoimaa, mutta WA on tunnetusti pahamaineisen syrjäistä ja harvaanasuttua seutua ja kilpailun kanssa on vähän niin ja näin joka alalla. Muutama isompi yrittäjä jaksaa täälläkin ponnistaa menestykseen ja pieniä haastajia saa kalenteri kourassa turhaan odottaa ilmaantuviksi.

Se kuitenkin ihmetyttää täkäläisissä ruokakaupoissa - ainakin keskustan Wolleissa -, että miten ihmeessä niistä loppuu ruoka lähes päivittäin? Leipää, siis hyvää ja suosittua sellaista, ei toimistotyöajan jälkeen enää saa. Etenkään sitä ruisvuokaleipää, jota otetaan vissiin hyllyyn kolme pussia per päivä ja ne kaksi muuta keskustan suomalaista tai saksalaista asukasta rynnistävät ostamaan ne ennen minua. Kummallisia rusinapaahtoleipiä ja pullamaisinta valkoista huttua on iltaisinkin tarjolla.

Samoin osa hedelmistä ja vihanneksista kokee kohtalonsa jo reilusti ennen kuutta, suosikkijuustoni (Crackerbarrel cheddar) on ollut vakiokaupastani loppu jo muutaman päivän ja niin edelleen. En tiedä, ostetaanko täällä pienempiä eriä varastoon kuin Suomessa, mutta antia ei selvästikään täydennetä enää loppuiltapäivästä.

Kai se on toisaalta hyvä, ettei mene niin paljoa hävikkiin. Täällä ei myöskään ole yhtä isoja automarketteja kuin Suomessa - ainakaan ei tule yhtään mieleen. Toki perus-Wolle ja Coles löytyvät jokaisen lähiön ostarilta, oli ostari sitten muutaman liikkeen pieni versio tai jättimäinen satojen putiikkien kompleksi. Mutta suomalaisten neljän K:n Cittarien tai super-S-markettien kilometrikäytäviä en ole täällä nähnyt.

Apteekkiasiointi on toinen tenkkapoo eiliselle teerelle. En ole lääke- tahi terveystieteiden asiantuntija missään nimessä ja seuraavat tiedot menevät täysin mutuna faktapohjan sijasta, mutta minusta lääkkeet ovat täällä yleisesti kalliimpia kuin Suomessa. Täälläkin on käytössä lääkevaihtojärjestelmä ja apteekki voi tarjota halvempaa rinnakkaisvalmistetta. Mutta esimerkiksi tarvitsemani migreenilääkkeet maksavat vähintään kaksinkertaisesti Suomeen verrattuna - kuten myös kuulemani mukaan tietyt allergialääkkeet -, ja samoja merkkejä ei edes ole myynnissä täällä; siis samoja tuotteita edes eri myyntinimillä.

Tiettyjä lääkeaineita ei ilmeisesti saa täällä myydä, vaikka niillä EU:ssa myyntilupa onkin. Apteekki on täällä meikäläisen silmissä kemppari ja keskittyy myymään lääkkeiden sijasta kaikkea muuta, kuten hiusvärejä, aurinkorasvoja, meikkejä, vaippoja jne. Onpa joukossa suklaata, sukkia, aurinkolaseja ja mitä lie. Itseäni ihmetyttää erilaisten vitamiinilisien, luontaistuotteiden ym. runsas tarjonta apteekkien hyllyllä ja vastavuoroisesti suomalaisten käsikauppalääkkeiden lähes täydellinen puuttuminen. Täällä kaikki lääkeainetta sisältävä pitää pyytää tiskin takaa farmaseutilta, enintään päänsärkylääkettä saa itse ottaa hyllystä.

Farmaseutilta kysyminen aiheuttaa sen ongelman, että oman vaivansa nimi ja siihen tarvittava hoito pitäisi osata kuvailla englanniksi. Voin sanoa, että on yllättävän hankala temppu ilman sanakirjaa yrittää selittää, että minä_haluaisin_ostaa_nenähuuhtelukannun. Mikähän helmutti se on englanniksi?? Kyseisellä hetkellä eivät mitkään anatomian perusnimet pullahtaneet mieleen ja poskiontelot (sinus) eivät todellakaan tulleet esitellyiksi oikealla nimellä. Sen sijaan pyysin jotain, jolla voin "viemäröidä sierainputkia".

Ihme kyllä farmaseutti oli sen verran on the ball eli nokkela, että ymmärsi hapuilevasta sepustuksestani mitä tarvitsen. Farmaseutit ovat täällä lähes aina aasialaisia jostain syystä? Ilmeisesti lääketiede/farmasia ovat aloja, jotka aasialaisia opiskelijoita kiinnostavat, heillä kun tunnetusti on hyvä suuntavaisto ja suunnittelukyky kannattavien, hyödyllisten ja työllistävien alojen suhteen.

Seuraavalla kerralla tarvitsin tuubin tiettyä ihonhoitorasvaa (allergiseen reaktioon), joka Suomessa maksoi muistikuvieni mukaan kympin. Täällä kyseistä ainetta ei myydä, vaan samat ainesosat piti ostaa kahtena eri tuotteena, ilman lääkärin reseptiä ei kumpaakaan herunut.  Toista voidetta ei kuulemma myydä ollenkaan valmistuotteena, vaan se piti tehdä alusta saakka itse apteekissa ja jouduin hakemaan sen myöhemmin. Tattadaa, itse väsätyille tuotteille kertyi sitten hintaakin ja maksoin samasta määrästä vaseliinintapaista mönjää yhteensä lähes viisikymppiä eli Euroopan rahana noin 40€. Huhhuuhhuh.

Apteekki on täällä nimeltään Pharmacy tai Chemist. Mikäli matkailee tänne, kannattaa ottaa mukaan kaikki reseptit ja lääkkeet, mitä voi matkan aikana kuvitella tarvitsevansa. Suomalaisella reseptillä ei kylläkään täkäläisestä apteekista mitään saa, mutta lukee siinä todennäköisesti tarvitun lääkeaineen nimi, jos paikallista reseptiä tarvitaan. Lääkkeethän myydään eri nimillä eri puolilla maailmaa, joten suomalaisella nimellä tunnistettava tabletti ei välttämättä täällä soita mitään kelloja kenelläkään, vaikka samaa lääkettä olisikin myynnissä erinäköisessä paketissa.

Lääkärireissu maksaa $70-80, josta ei matkalainen saa täkäläistä Medicare- eli Kelakorvausta. Matkavakuutus saattaa asiaa auttaa. Lääkkeistä kun maksaa kaksin verroin Suomeen nähden, matkabudjetti kapeneekin mukavasti. Eli omat pillerit, voiteet, tabletit ja tinktuurat mukaan!

Top kymppi - luetuimmat postaukset

Tutkiskelin blogitilastoa ja huomasin yllätyksekseni, että luetuimmat postaukset vaihtelevat laidasta laitaan. Ymmärrettävästi luetuimpien joukkoon kuuluvat jutut siitä, miten Australiasta etsitään töitä ja miten viisumirumbaa eletään. Nämä varmaan tupsahtavat googlesta esiin "töihin Australiaan" ja "viisumi Australiaan"- tapaisilla hauilla, ja olenkin iloinen, jos osaltani olen jotakuta voinut pohdinnoissa auttaa. Yllättäjäkiinnostajia sen sijaan ovat olleet postaus vesi- ja sähköasioista (kulutus ja hintataso täällä), sekä taidehistoriakatsaus aiheesta Picasso Perthissä. Olettepa te lukijat monipuolista sakkia, hienoa!! Koko bloggausaikani ehdoton hitti ja musta hevonen löytyy allaolevasta listasta: en yhtään tiennyt, että joulupukki ja perunat yhdistettynä Quatariin ja pilviin on vetovoimaisinta settiä, jota blogistani löytyy.

Top 10 ladatuimmat tekstit, ykkösellä vajaa tuhat latausta:

1. Perunat, Joulupukki, pilvet ja Quatar

2. Australiaan töihin? Perusfaktat ABC

3. Suomi tutuksi!

4. Viisumien valitusveisu

5. Happier, healthier - onnellisempi, terveellisempi

6. Kenen maa?

7. Picasso Perthissä

8. Suuret setelit

9. Vedestä ja sähköstä

10. Vaatetta ylle

Toilettiin

Olen usein miettinyt, että pitääpä kirjoittaa kaikkia matkailijoita koskettavasta aiheesta. Julkiset vessat.

Suomeen verrattuna on ristiriitaista, että täällä julkiset (kahviloiden, ravintoloiden, museoiden ym.) vessat ovat jotakuinkin aina siistejä ja siivottuja, vailla seinätöhryjä ja -kirjoituksia -, mutta kunnoltaan ei-ihan-moderneja. Täällä moni julkinen vessa näyttää olevan peräisin 50-70-luvulta, vaikka pönttö ja lavuaari olisikin uusittu ehkä 90-luvulla. Suomessa minusta on niin päin, että vessat ovat kohtuu-uusia, mutta usein törkyisiä ja siivoamattomia, ainakin vessa- ja käsipaperia lainehtii lattioilla.

Ravintola- ja kahvilatilat Perthin keskustassa sekä tunnetuissa coffee strip*-kaupunginosissa eli Mount Lawleyssä, Victoria Parkissa, Subiacossa, Leedervillessä ja Fremantlessa ovat yleensä iäkkäissä rakennuksissa (rakennusaika n. haarukassa 1850-1920), mikä luo kyseisille paikoille oman viehättävän tunnelmansa. Rakennusten ikä selittää vessojen moderniuden puutteen, vaikka taloja ja tiloja on tottakai rempattu, varmaan useampaan otteeseen.

Keskustaan on viime aikoina ilmaantunut useita uusia toimisto- tai ostarirakennuksia food court'eineen eli lounaskojuhalleineen. Uuteen food courtiin luonnollisesti kuuluvat myös uudet, säihkyvänsiistit vessat. Perthiläiset, kannattaa tsekata esim. BHP-firman tornitalon alakerran jylhängraniittinen foodcourt sekä upouusi Raine Squre Wellingtonin bussiaseman vieressä.

Food courtien ja ostareiden vessa on aina ilmainen. Sen sijaan yksittäisissä katutasokahviloissa tai pikaruokapaikoissa vessa ei ole mikään vakiovaruste, päinvastoin. On ihan yleistä, ettei yleisövessaa ole purilaispaikassa tai kahvilassa ollenkaan. Tämän ongelman kiertää käymällä naapuriostarilla vessassa ennen kahville menoa, mutta yleensähän vessaa ei hoksaa ajatella ennenkuin sitä todella tarvitsee. Joten kyllä toivoisin, että kahviloilla olisi omansa.

Osa (vanhoissa rakennuksissa olevista) kahviloista ja ravintoloista on ratkaissut puutteen rakentamalla erillisen vessan takapihalleen. Toisin sanoen tiskiltä pitää pyytää avain, sen kanssa kierretään rakennuksen taakse, ja sieltä jostain varastotilan jatkeesta löytyy wc. Itselleni on käynyt useammin kuin kerran, että koluan vääriä ovia ja tyrkin avainta jokaiseen lukkoon jonka löydän, koska toiletteja ei ole aina merkitty. Jos takapiha on pimeä, tämä ei ole mieltäylentävän lystikästä puuhaa, vaan melkeinpä pelottavaa. Vähintään hankalaa, kun polvet ristissä poukkoilee ovelta ovelle.

Koska vessat ovat usein silminnähden vanhoja ja vähän nukkavieruja, yleisin pelkoni asioidessa ei ole vessapaperin loppuminen vaan se, että lattiakaivosta möngertää torakka perheineen. Olin 110% varma ensimmäisenä tänne saapumisyönä reppureissaajahostellissa, että torakka tippuu yöllä naamalle katon ilmanvaihtoritilästä (huom. en ollut siis tässä vaiheessa ikinä nähnyt torakkaa. Ei tippunut, taivaallekiitos. Tai jos tippui, en herännyt).

Kuinka ollakaan, en ole koskaan nähnyt julkisissa vessoissa torakoita. Se ei kylläkään tarkoita, etteikö niitä siellä ole. Täkäläiset hyväksyvät normina, että kahvila-, ravintola- ja hotellialueilla kävellessä näkee ulkona enemmän torakoita kuin muualla (siis yksittäisiä yksilöitä kaduilla ja seinillä iltahämärän tullen, ei sentään pilvinä ja parvina). Tämähän minun korvissani kuulostaa pahaenteisesti siltä, että samat torakat pakosti myllertävät siellä kahviloiden ja hotellien keittiöputkissa... Yyyääääk.

Toisaalta, ihmeesti tähänkin hirvittävyyteen tottuu. Kuten olen usein maininnut, en kestä edes ajatusta, että asunnossani on torakoita, mutta kadulla hypin niiden yli ihan tottuneesti - ne kun kesälämpimällä mönkivät koloistaan katukiveyksille. Ulko- ja sisätorakoita on eri lajeja, ja ne ulkona viihtyvät kuulemma ovat kaikkein harmittomimpia ja siisteimpiä, vaikka ovatkin iljettävän näköisiä mustia parituumaisia kitiinikipittäjiä. Yleisin sisätorakka näyttää vähän paksulta heinäsirkalta, ja olenkin litistänyt sirittäjäparkoja etuoven edestä kauhun sumentamina hetkinä.

* Coffee strip on yleisnimi alueelle/kadulle, jolla on paljon suosittuja kahviloita, ravintoloita ja yleensä baarejakin.

Keskustan Carrillon Arcade'n eli ostoskäytävän/ostarin food court lounasaikaan. Eri lounaskojut (länsimaalaista pikaruokaa, erilaisia aasialaisia ruokia, salaatteja ym.) on sijoitettu hallin ulkolaidalle ja keskellä syödään. Kuva (c)  Teo Degas Reviews.

Minä, autokuski osa II

Tällä viikolla korkkasin jälleen uuden aluevaltauksen, kun ajoin elämäni ensimmäistä kertaa Tamperetta isommassa kaupungissa ja reippaammassa liikenteessä (nimimerkillä Helsingissäkin liikkeellä aina julkisilla). Kruisailin pomon upouudella leasing-autolla Perthin teillä alkuviikon, ja hyvinhän se meni. Ajoin harhaan vain pari kertaa ja sain nämäkin harharetket suoristettua ennätysajassa. Käytössä ei ollut karttaa eikä navigaattoria, vaan painoin reitit mieleen kotikoneen google maps-kartalta ennen lähtöä. Onneksi tuli harjoiteltua kyseistä metodia Suomessa reissutyössä ympäristökonsulttifirmassa. Perthin keskusta sijaitsee Swan-joen pohjoisrannalla, ja kyseinen ranta on nyt jättiremontissa uuden hypetetyn Elizabeth Quay-projektin takia.* Tästä seuraa, että pohjois-etelä-suuntaiselle Kwinana/Mitchell Freeway-moottoritielle pääseminen vaatii tarkkaa pelisilmää, ja onnistuinkin tässä vaiheessa harhautumaan pohjoiseen, kun piti lähteä etelään. Moottoritiellä väärään suuntaan lähteminen on sikäli vaikeampi temppu oikaista kuin Suomessa, että täällä moottoritien ramppeja eivät välttämättä yhdistä kätevät ylikulkusillat, joilla voi käydä vaihtamassa suuntaa. Kaupunkialueella ramppi vie johonkin kaupunginosaan, ja sieltä pitää osata kikkailla kylttien mukaan suunnistaen takaisin moottoritielle muutaman käännöksen ja ylimääräisen kaduilla pyörimisen kautta. Onnistuin kuitenkin järjestelemään ratsuni takaisin eteläänmenevälle reitille ja pääsin perille ajoissa.

Freeway on täkäläinen moottoritie, kaistoja on yhteen suuntaan 3-4. Highway'lla puolestaan on kaksi kaistaa yhteen suuntaan, tie kulkee usein asuinalueiden halki ja sille voi yleensä liittyä risteyksestä, toisin kuin moottoritielle (vain rampilta). Moottoritiellä ajaminen vaikuttaa vaikeammalta kuin todellisuudessa on. Ramppi sisään ja ulos tulee ja lähtee vasemmanpuoleisimmalta yhdeltä tai kahdelta kaistalta. Huomasin äkkiä, että on fiksuinta ajaa kaistalla 3 (jos ulosmenoramppi on nro 1), koska siellä liikenne etenee jouhevasti, muttei ole liian kaukana ulosmenorampista, jotta ulos pääsee helposti kun hetki koittaa. Motarilla tietä annetaan todella kiitettävästi ja jumittelin vain kerran, kun en uskaltanut tökätä herrahenkilön eteen kaistanvaihdossa, ennenkuin mies raivokkaasti viittoili että "mene nyt siihen kun kerran aioit!!" Kaistaa vaihdetaan minusta nopeammin ja lähempänä edellä- ja perässäajajia kuin Suomessa, eli pitää uskaltaa tuppautua pienempään rakoon kuin kotona. Turvavälit yleensäkin ovat pienemmät. Kaistoista mikään ei ole nimetty ohituskaista, vaan liikenne etenee sitä mukaa, mikä kaista vetää parhaiten. Liittymiskaista on luonnollisesti hitain. Täällä rampin päässä ei odota kolmiomerkki, vaan ramppi vie suoraan kaistalle ilman etuajo-oikeuksia kellekään osapuolelle. Liikennettä pitää osata lukea sekä rampilla että motarilla ajavien, jotka siis sulassa sovussa rytmittävät menonsa niin, että rampilta tulijat mahtuvat joukkoon. En ole vielä kertaakaan ollut tilanteessa (itse ajaen tai muiden kyydissä), jossa tilaa ei olisi annettu. Varmaan sitäkin kyllä tapahtuu, ainahan joku minä-ite-ensin-minun-tie-ääliö mahtuu joukkoon.

Ihme kyllä en möhläillyt edes tankkaamisen kanssa: jostain syystä olin varma, että koska liikenne on täällä "vääränkätistä", tankkauksessakin on taatusti joku odottamaton kommervenkki ja eripäin tehtävä vaihe - ei ole, ihan toimitaan kuten Suomessakin. Täällä on Suomea yleisempää maksaa bensaostot huoltsikan tiskille, eikä kaikilla asemilla edes ole korttiautomaatteja.
Nyt vaan autokaupoille!
[Ehkä unelmissa, autonosto tuntuu aika isolle panostukselle, kun sitä tarvitsee keskusta-asujana kuitenkin harvoin].

* Elizabeth Quay: tällaista hulppeaa uutta rantarakentamista suunnitellaan - ja on alettu toteuttamaan - Perthin keskustan laitaan Swan-joen rannalle (valkoiset talot). Kiistelty ja kallis projekti (2,6 miljardia), kuten kaikki projektit aina. Kuva (c) Perth Now.

Kaikkien tuntemat Australian varoituskyltit - tiellä opossumeja ja kenguruita. Ei onneksi riski moottoritiellä. Kuva (c) Yourguidetravelaustralia.com

Pessimisti ei pety

Voin heti kärkeen todeta, että inhoan otsikon elämänohjetta. Pahoittelut kaikille, joiden elämänfilosofiaa loukkaan, mutta omasta mielestäni tämä suomalaisten yleisin ohjenuora on ehkä masentavin elämäntapa koskaan. Jaa että ei pety? No ei kyllä iloitsekaan, koska aina on syytä ottaa joku huomioimaton mahdollinen käänne huonompaan huomioon. Aina voi mennä vielä lisää pieleen, ja jos ei vaikka menisikään, niin ei tämä nykyhetkikään mitään ruusuilla tanssimista ole, vai? Viisas pitää ilonmölyt mahassaan ja järkevä on varovainen eli luonnollisesti myös pessimisti, koska mitättömän pienistä iloitseminen tai huoleton asenne elämään on lapsellista. Voin nyt tässä julkisesti tunnustaa, että juuri tätä Suomen kansallisasennetta en ole kaivannut täällä aurinkoisemmissa uusissa ympyröissä yhtään kertaa. Muistan joskus vuosia vuosia sitten kuulleeni jonkun mummon lausumana (en muista, kenen mummo oli kyseessä), että "jos pelkää sotaa joka päivä eikä se koskaan tule, on elänyt sotaa koko elämänsä - ihan turhaan". Tämä ohje on suorastaan tatuoitunut sydämeeni, sen verran täysillä kolahti asenne. Voisiko enää paremmin sanoa.

Aussit, etenkin wessit, ovat tunnettuja joka paikkaan tungetusta no worries - hihkaisusta. Ei huolia, ei huolia, mikäs sen kivempaa! Käännös on kuitenkin osittain väärä, sillä no worries tarkoittaa tässä yhteydessä ennemminkin "aha, kaikki ok, tämä selvä, eipä kestä, antaa olla, ole hyvä" tai mitä ikinä tilanteeseen sopivaa vastausta. No worries on käypä vastaus mm. seuraaviin: kiitos, anteeksi, saisiko mennä ohi, hei sitten (kaupassa). Luulen, että suomalaiset tulkitsevat no worriesin huolettomuudeksi siksi, että wessit hymyilevät paljon enemmän kuin suomalaiset ja vaikuttavat rennommilta. Omasta mielestäni rentouden vaikutelma syntyy siitä, että täkäläiset eivät koko ajan valita ja päivittele. Ei pidä ymmärtää väärin, on täälläkin nyreitä tyyppejä, joiden päivä kuluu pikkuasioista valittaen. Kuitenkin yleinen sosialiseeraus ei muodostu esim. surkean sään päivittelystä (harvoin on syytä) tai kassapalvelun osaamattomuuden valittamisesta (vaikka joskus aihetta olisikin). Wessit myös suhtautuvat uutisiin paljon iloisemmin ja innokkaammin kuin suomalaiset. Joskus on vaikea tietää, että onko toisen puolesta ilahtuminen ihan aitoa vai amerikkalaistyylistä "teeskentelyä" eli ollaan mukana kohteliaisuudesta. Olen kuitenkin täällä kääntynyt kannattamaan tuota amerikanmallia sikäli, että miksi ihmeessä oma pessimismi/nyreys/huono tuuli/negatiivisuus olisi jotenkin arvokkaampi ja rehellisempi tunne kuin vastapuolen ilo ja into?

Joskus saan tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että elämä täällä mahtaa olla mahtavaa, kun yleensä blogissa kerron iloisista asioista ja tapahtumista. Kyllä tähän puoleentoista vuoteen on mahtunut aika tähtitieteellinen määrä kaikenlaista pyöritystä ja tunnetiloja laidasta laitaan. Haluan kuitenkin mieluummin muistaa kaikki iloiset hetket ja tapahtumat, joita tähän blogiin kirjaan. Ja toisaalta, jos keskimäärin kirjoitan kerran viikossa, on viikkoon yleensä mahtunut vähintäänkin yksi - useimmiten useampi - erityisen kiva ja kertomisen arvoinen tilanne, joten se on hyvä tallentaa ja jakaa eteenpäin. En todellakaan väitä, että olen itse aina hyvällä tuulella, innostunut ja optimistinen, mutta helpompaa sellaisena pysyttely on täällä kuin pimeän Pohjolan perukoilla. Kukat kukkivat ja tuoksuvat, aamulla herää lintujen lauluun, aurinko paistaa 200 päivää vuodessa - kuka jaksaa olla mörkö tällaisessa ympäristössä? :)

Suomessa usein tuntuu, että ainoina aitoina ja rehellisinä tunteina pidetään negatiivisia tai vähintään neutraaleja (suru, viha, katkeruus, epätoivo, alakulo, ärtymys, ketutus, parhaimmillaan ehkä jonkinlainen tasainen "eipä sen kummempia" tunnetila), kun taas positiivisia ja etenkin näyttäviä tunteenilmaisuja katsotaan kieroon tai niihin ei ainakaan luoteta (mitä tuokin on noin iloinen, jatkuvasti naureskelee, epäilyttää, onkohan se sekaisin, luuleeko olevansa joku Arja Koriseva, varmaan yrittää minua vedättää, selvästi jotain hautoo, ettei vaan minulle naura, naapuritkin saa kohta siihen mukaan!). Huoleton elämänilo on jostain syystä tunne, jota Suomessa ei joko a) ole oikein sopivaa kokea tai näyttää ja b) sitä ei vain koeta, koska aina on huolia, jotka painavat. Verot pitää maksaa, tänään ja huomenna sataa, on pimeää, töissä on ankeaa, yt:kin päällä, pankkituet leikkaavat taas yhteisistä palveluista, EU kaatuu tai jos ei kaadu niin soisi kaatuvan, jne jne. Jotain on menossa pieleen kuitenkin, jos ei nyt niin huomenna tai vähintään ensi vuonna. Ja tottahan se on, usein onkin jotain menossa pieleen. Mutta entäs niinä päivinä, kun ei mene pieleen? Silloin ollaan huonolla tuulella varuulta. Entäs jos silloin tulee eläneeksi sotaa koko elämänsä....?

Otetaan rennosti! Aina voi buukata reissun Australiaan, jos Suomi ahdistaa. Finnairin lennot yhdellä vaihdolla (Singaporen kautta ja Quantasilla viimeinen pätkä) usein tarjouksessa. Kuva (c) Australiangoldenoutback.com

Minä, autokuski

Tänään oli vuorossa jännitysnäytelmä nimeltään autolla Perthin perjantairuuhkaan, ensimmäistä kertaa. Olen menossa kaupungin ulkopuolelle koulutukseen alkuviikoksi ja koska koulutuspaikkaan (voimalaitos) eivät kulje julkiset pelit, ainoa keino hankkiutua paikalle on firman auto. Pomoportaalla on company lease car'it käytössä, mutten ollut aiemmin tiennyt, että tällainen rivivirkailijakin saa kyseisiä autoja käyttää työajoihin. Niinpä minulle hyväuskoisesti ojennettiin pomoni auton avaimet parkkihalli- ja bensakorttiohjeiden kera, oikein hymyiltiin perään. Tajuatteko te toimiston tädit, etten ole ajanut Perthissä vielä yhtään kertaa? Saati ruuhkassa, saati moottoritiellä, saati keskustan kolmekaistaisessa sumpussa Saint Georges Terrace'lla, jonka itäpäässä satun asumaan? Automaattivaihteinen autokin on melkein uusi tuttavuus, onneksi sentään pientä treeniä täkäläisellä maantiellä on alla. Tosin sanottakoon, että jos manuaalipeli olisi kesytettävänä, niin huomattavasti suuremmassa pulassa olisin, aluksi. Tottumiskysymys, tottakai.

Seikkailuni alkoi lupaavasti tahattomalla kaasuttelulla parkkihallissa, kun en muistanut, kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru. Kytkin kun puuttuu välistä, selkäytimestä tulevat ajojalkakäskyt menevät minne sattuu. Pari harjoituskiekkaa hallia ympäri ja rohkeasti kohti ulosajoramppia. Hetkinen, missäs se koko ramppi on? Pari lisäkierrosta, ja paikallistuihan se exit viimein. Ulosajoportilla vastassa on uusi haaste. Firmalla on kuukausiparkkikortit, joita käytetään eri tavalla kuin väliaikaispysäköintikortteja. Olin saanut ohjeet, että älä työnnä korttia sinne masiinan luukkuun sisään vaan pyyhkäise vain siinä laitteen päällä. Meikäläinenhän pyyhkii niin maan peijoonisti (aavistuksen liian kauas pysäytetystä autosta tottakai, että varmasti saa kurkottaa tosissaan), mutta portti ei aukea. Onneksi intialainen vartijasetä näkee epätoivoni ja tulee näyttämään, miten toimitaan. Ai tohon lukijakohtaan se piippautus? Just joo, itse yritin sitä korttia heiluttaa ei-kosketusnäytön päällä ja liian sivussa. Viimein portti aukeaa ja pääsen kohti liikennettä, kaikki ikkunat auki (kun en heti tiennyt, mistä sähkönamikasta kuskinpuoleinen ikkuna avautuu), pyyhkijät viuhuen, vilkut välkkyen, kas kun ei pissapoika suihkuten. Oho, jalankulkijoita, nyt on tarpeen äkkipysäys - jarru pohjaan, nytkähdys, kyynärvarret täysillä töötin päälle TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!! Sori hei, anteeks nyt, ei ollu tarkoitus, epätoivoista olkien kohauttelua ja pahoittelevaa, hurmaavaa (vai mielipuolista) hymyilyä, onneksi on ikkunat auki valmiiksi niin sorryni kuuluvat kunnolla ulos asti. Ja eikun ruuhkan sekaan, hokien maanisesti mielessä: keep left keep left keep left keep left eli muista sit kanssa pysyä siellä vasemmalla puolen tietä!

Osaan liikkua Perthin keskustassa näin reilun vuoden jälkeen täysin mutkatta (etenkin, kun keskusta on ruutukaavaa ja suhteellisen pieni), mutta eipä ole ennen tullut kiinnitettyä pätkänkään huomiota kiellettyihin kääntymissuuntiin. Ajoin monta korttelia poispäin kotoa, ennen kuin sain ratsuni oikeaan suuntaan. Tarkoitukseni ei ollut pullauttaa suorilta edellämainitulle St Georgesille, Perthin pääbisneskadulle. Mutta minkäs teet, sinne vei se kaista jonka satuin ottamaan. Onneksi en ollut ainoa törppö, joka ajoi bussikaistalla. Perthissä ajamisessa on se hyvä puoli, että jos ei pelkää muita autoja, ajaminen on itse asiassa helppoa. Ihmiset antavat kiitettävästi ja nopeasti tilaa kaistanvaihtajalle, ja ainoastaan jos jää itse empimään, menettää tilaisuutensa. St Georgesin ahtailla kolmella kaistalla hirvittävät ainoastaan sivupeilin mitan päästä pyyhkivät bussit, mutta muuten liikennevirran mukana pärjää ihan kivasti. Mitä nyt kerran jämähdin keskelle risteystä, kun edellä mennyt letka ei mahtunutkaan valojen tuolle puolen. Ennakoiva kuski (jollainen yleensä ja aina Suomessa olen, huom!) tietysti ottaa tämän huomioon eikä tunge sinne peränpitäjäksi, jos ei mahdu. No, ensimmäisen kerran anteeksiannettavia mokia, eikös juu te kaikki joiden perjantaikiireistä kotiinmenoa tukin.

Itse matkasin kotiin oikein pidemmän kaavan kautta, koska kotini on toisella puolen tietä kuin mistä suunnasta olin tulossa. Erisuuntaisten kaistojen välissä on keskisaareke (eli siis sellainen jalkakäytäväntapainen koroke), joten autohalliin ei väärästä suunnasta tullessa koukatakaan. Eikun kaasu pohjaan, Swan Riverin ja Heirisson Islandin yli ja seuraavaan lähiöön Victoria Parkiin asti, koska parista muusta suunnittelemastani risteyksestä ei saanutkaan kääntyä haluamaani suuntaan. Kotimatka vei yhteensä lähes tunnin, kun se normaalisti kävellen ja bussilla vie vartin. Tästä ajasta tosin omaa toilailuani oli vain murto-osa, sillä enimmäkseen jumitin muun matelutahtisen autojonon syleilyssä keskustan punaisissa valoissa. Tulipahan otettua Perthin liikenteeseen ja autoon pakollista tuntumaa, sillä en periaatteessa saisi ajella mitään huviajoja. Hyvää harjoitusta kuitenkin. Rohkaistuin jo yhden kerran perusteella uhoamaan, että jos Perthissä niin Melbournessakin - uudenvuoden aloitusreissulleni taidan vielä vuokrata päräyttää auton, kun kerran itärannikkolle asti lennän! Mutta sitä ennen: hyvät ihmiset perthiläiset, kypärät päähän maanantaiksi ja tiistaiksi, saatatte kohdata minut liikenteessä.

Yksi Perthin moottoriteistä, Kwinana Freeway etelän suuntaan. Tuleva ajotaitojeni näyttämö. Kuva: Perthnow.com.au

St Georges Terrace hiljaisena hetkenä, ei ollut tänään viiden jälkeen näin väljää. Kuva: ABC News.

Viihdettä kansalle

Tämän itselläni tekemän eksperimentin eli maasta- ja maahanmuuton yhtenä kiinnostavana puolena on huomata, miten alkaa suhtautua omaan alkuperämaahansa. Odottelen mielenkiinnolla, miten pidempiaikainen ulkomailla asuminen minuun vaikuttaa, eli millaisia eroja, outouksia tai kaipuun kohteita alan Suomesta löytämään ja muistamaan. Ja mitkä asiat Australiassa tulevat normeiksi, eli sellaisiksi asioiksi, joita vasten vertaan suomalaista menoa ja tapoja: "ei meillä Australiassa vaan koskaan..." jne.

Täällä asuva suomalainen kaveri hoksasi eilen facebookissa, että suomalaiset - tai ainakin suomalainen media - rakastavat antisankareita ja surullisen hahmon ritareita luokkaa Matti Nykänen, Johanna Tukiainen ja muut ehkä joskus suuret, mutta sittemmin kompastelleet nimet. Täällä ei moista ilmiötä ole oikeastaan lainkaan. Ilta-Sanomia ja Iltalehteä vastaavia lehtiä ei minusta edes ole myynnissä täällä WA:ssa (tai en vain ole kiinnittänyt huomiota), tosin täkäläinen sanomalehti West Australian on sekoitus "vakavaa" sanomalehteä tyyppiä Hesari sekä Iltismäisiä shokkilööppejä, kallistuen Iltiksen suuntaan. Muutenkaan samanlaisia koko kansan suosikkeja tai koko kansan tuntemia julkkiksia ei samassa mielessä ole, vaan julkkisvalikoima on laajempi ja kansainvälisempi. Kun Suomessa tehdään elokuva, siinä on aina samat näyttelijät, aikakaudesta riippuen. Joskus oli Aake Kallialaa, Vesa-Matti Loiria ja Pirkka-Pekka Peteliusta, nyt uuden polven vakioniminä Kari-Pekka Toivonen, Minttu Mustakallio, Petteri Summanen, Tiina Lymi jne. Yhtä aikaa on pinnalla kourallinen koomikoita kuten Vappu Pimiä, Aku Hirviniemi ja Janne Kataja - elleivät ko. nimet ole jo puolessatoista vuodessa tipahtaneet suosikkipallilta jonnekin historian hämäriin?

Alkaa muuten olla suomijulkkisten nimien muistaminen jo vaikeaa, kun ei joka päivä näe Iltiksen lööppejä ja Maikkarin ohjelmia. Jouduin googlaamaan Janne Katajan hakusanoilla suosikkijuontaja+hauska. Sen siitä saa, kun juorunälkään lukee vain täkäläisiä julkkispaljastuslehtiä Famous ja New Idea. Kyseiset lehdet ovat sekoitus kotimaisten naistenlehtien kuten Annan tai MeNaisten maailmaa sekä Seiskaa. Ausseja kiinnostavat selvästi enemmän maailmanjulkkikset kuin aussijulkkikset, joita ei kyllä edes äkkiseltään tule montaa mieleen Nicole Kidmanin, Russel Crowen ja edesmenneen perthiläisen Heath Ledgerin lisäksi. Iso hitti ovat aina Britannian kuninkaalliset, koska ovathan he myös Australian kuninkaallisia. Kotimaisten julkkisten kategoriaa mutkistaa se, että täkäläisissä telkkariohjelmissa ja elokuvissa esiintyy yleisesti amerikkalaisia ja brittitähtiä. Juorulehtiä kiinnostaakin ensisijaisesti, kuka maailmanstara aikoo tehdä Australiasta itselleen (edes väliaikaisen) kotimaan. Kuten vaikkapa, aikooko Nicole Richie muuttaa Australiaan nyt kun miehensä, rokkari Joel Madden tuomaroi australialaista kykyjenetsintäshow'ta.

Täällä tulee katsottua todella vähän telkkaria. Suurimmaksi osaksi siksi, että ohjelmatarjonta on niin puisevaa ja yksipuolista. Erilaisia kalastusohjelmia on näköjään viikonloppu pullollaan, ja kokkailuun ja ruokamatkailuun liittyvät ohjelmat ovat numero uno kaikilla kanavilla. Jamie Oliverin tuhannetta "herkullinen pikalounas rennon huippukokin tahtiin"-sarjaa jaksaa katsoa pari kertaa, mutta on aika nähtyä jo. Myös Sri Lankan ruokakulttuuriin tutustuva, reissaava kokki kiinnostaa jonkin verran, muttei sentään joka päivä. Täkäläistä Farmer Wants a Wife eli Maajussille Morsian'ta katsoin jonkun aikaa, mutta sen tekemällä tehty tunteidentirisytys alkaa lopulta rasittaa. Uusi viikonloppusuosikkini on nykypäivän outback-elämää eli syrjäfarmeilla asuvien arkea luotaava dokumentti/ajankohtais/lifestyle-ohjelma Landline. Varmaan siksi, että suonissani virtaa perintönä viljelijäverta ja kiinnostaa nähdä, miten täällä ankarissa luonnonoloissa ja eristyksissä kaikesta oikein voi pärjätä. Sitkeää sakkia ovat nämä nykypäivän farmarit, pioneerihengessä.

Ai juu, ei liity mitenkään mihinkään, mutta koska sain kehuja (?), haluan jakaa ne koko maailman kanssa! Tähän saakka olen töissä ja arjessa saanut vastaukseksi parhaimmillaan kuittailua ja pahimmillaan loukkaantuneita tiuskaisuja suomalaistyyliseen "sanotaan hölmistyneen naiivin rehellisesti asiat, niinkuin ne ovat"-kommunikointiini. Eilen satuin ohimennen kuulemaan, kun pomoni kommentoi lakimieskollegan turhan monimutkaiseksi vääntämää raporttia sanoin: you should learn from Anu, she has zero diplomacy skills and that direct approach is exactly what we need for reports like these eli "ota oppia Anulta, hänellä ei ole hajuakaan diplomatiataidoista ja sitä juuri tarvitaan tämänsorttisiin suorasanaisiin kirjelmiin".

Se todellinen iltalukemisto Dostojevskin ja Tolstoin sijasta.