Melbourne, paiva 3

Lahtihan tama Melbournessa ruokailu ja kahvittelu viimein oikealla tavalla kayntiin. Satuin huomaamaan, etta majapaikkani sijaitsee kahden korttelin paassa Seven Seeds-kahvilasta, joka on ainakin Melbourne-oppaan mukaan suorastaan aamiaiskulttipaikka - palkittu kaupungin parhaasta aamupalasta ja kahvista naes. Seven Seedsia ei vahingossa loyda, silla se on hiljaisella asuinkerrostalokadulla Berkeley Streetilla, jolla ei ole oikeastaan mitaan muita liikkeita. Aamu lahti hyvin kayntiin tomaatti-avokadosose-pinjansiemenpaallysteisilla hapanleipa-toasteilla, lasillisella tuorepuristettua omena-karpalomehua seka kupillisella hyvaa mustaa kahvia. Jalkikateen kahvilasta lukiessani tosin huomasin, etta sita arvostellaan kalleudesta ja turhasta hypetyksesta. Jos olisin todellinen ruokahifistelijamatkailija, olisin jo osannu etsia ne tuntemattomat helmet, joista viralliset oppaat eivat tieda mitaan. Mutta tyytyvainen olen trendikkaasti karuun Seven Seedsiin.

Kavin tanaan myos Eureka Towerissa - kuulemma etelaisen pallonpuoliskon korkein nakoalatorni - , seka National Gallery of Victoriassa eli Melbournen taidemuseossa, joista lisaa toisena paivana. Nyt ei aivotoiminta riita tarkkaan faktalajitteluun, takana on kaksi paivaa yli 40 asteen helteessa ja silti tinkimatta patkaakaan nahtavyyskierrossuunnitelmista. (Ehka hieman jaarapaista, myonnan, mutta kerranhan taalla vain ollaan kunnes ollaan toisenkin kerran!). Joten tyydyn palpattamaan mieleen pulpahtavia ajatuksenpoikasia siina jarjestyksessa, kuin tulevat.

Olen yleensa suoranainen hannuhanhi, silla tuntuu, etta asiat vain jarjestyvat tai ainakin tielleni osuu pienia ja joskus isompiakin onnenpotkuja ihan toivomatta. Taalla Melbournessa asiat ovat toisin. Jostain kumman syysta jokaisessa vaihtoehto a vai b tilanteessa olen valinnut - vaarin. Esimerkki eiliselta. China Townissa pohdin, menisinko syomaan herkkuruokaani green currya vietnamilaiseen paikkaan, vai kanaa japanilaiseen paikkaan. Paadyin leivitettyyn broilerinleikkeeseen eli torikatsuun. Olen ylpea japanin aantamisestani, olenhan opiskellut japania sentaan parin alkeiskurssin verran. Torikatsu, tilasin tiskilta. Eteeni tuodaan ruoka, jollaista en ole japanilaisessa ravintolassa koskaan nahnyt: tarjoilija ilmoittaa ylpeana, etta tassa on tilaamanne currykatsu, neiti. Lautasella on kanapalanen aklossa currykastikkeessa. En tieda, tekivatko oikein asiakseen minulle kummallisen sekasikioruuan, kun luulivat, etta lankkari haluaa fuusioaasialaista. Olipa ehtaa japanilaista tai ei, pahaa se oli, ikava kylla!

Tanaan puolestaan ajattelin, etta ajelenpa huvikseni hieman ratikalla, kun kerran eilen menin ostamaan koko viikon turistikortin joukkoliikenteeseen. Hyppasin ensimmaiseen ratikkaan, joka kohdalle sattui, kyseessa oli numero 5. Taulussa luki, etta Melbourne University. Kampusalueet ovat aina kiinnostavia, joten ajattelin, etta ajanpa paatepysakille saakka katselemaan Melbournen yliopistoaluetta. Kun ratikka oli sytkyttanyt hyvan matkaa kaupungista ulos, alkoi arveluttaa, etta olisiko Melbourne, kunnianarvoisa historiallinen kaupunki, aikoinaan perustanut yliopiston nain kauas muusta asutuksesta...? Kannattaa lukea sita reittikarttaa ennen koko linjan paasta paahan ajamista, opimme. Melbourne University oli nimittain se toinen paatepysakki tai tassa tapauksessa lahtoasema aivan hotellini vieressa - kavinhan siella jo eilen kavelemassa! En tajunnut, etta SE yliopisto ja TAMA ratikassa mainostettu yliopisto olivat yksi ja sama asia. Kun ymmarsin erheeni, hyppasin ensi tilassa ratikasta ulos ja vaihdoin kadunpuolta odottaakseni takaisin kaupungiin kulkevaa ratikkaa. Nakomatkan paassa ratikka pysahtyi ja jai odottamaan. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Ei ole todellista, ajoin paatepysakkia edelliselle pysakille, ennen kuin tajusin jaada kyydista. Nolona nousin takaisin samaan ratikkaan, kun se lopulta nytkahti uudelleen liikkeelle ja palasi samoja raiteita takaisinpain. Tasta(kin) tarinasta voisi joku ajatella, etta miten olen koskaan onnistunut yksin matkustamaan missaan ja miten ylipaataan olen paassyt Australiaan asti asumaan. Tuurilla, sanoisin.

Ja takaisin ruokaan. Seven Seedsissa syoty aamupala heratti myos arvostamaan Perthia aivan uudella tavalla. Ei siella niin paljoa jaljessa ollakaan, kuin yleinen mielipide uskoo! Olen syonyt ihan yhta maistuvan luomuaamupalan Fremantlessa kasvisruokakahvilassa, joka on ilmeisesti suurille massoille toistaiseksi tuntematon helmi (ja jonka nimea en tahan hataan muista). Kahvista sen sijaan en uskalla vannoa, silla kahvituntemukseni on samalla tasolla kuin viinituntemukseni. Tilaan kumpaakin tekniikalla 'lasillinen, kiitos', tai 'kupillinen mustana, kiitos', sen sijaan, etta osaisin pyytaa rypaleen, alueen, vuoden, pavun tai paahtoasteen mukaan. Oppia ika kaikki, ehka viela paasen sellaisenkin tietotaidon herrattareksi tassa kahvin ja viinin luvatussa maassa.

Ruuasta puheenollen, talla reissulla sympatialukemani kaikkia kala-, pahkina- ym. allergikkoja, seka kasvissyojia kohtaan on piikannut uuteen ulottuvuuteen. En ole koskaan ennen joutunut uhraamaan ajatustakaan sille, miten vaikeaa on olla varma, etta saa valtettya jotain ruoka-ainetta. Maitoallergiani on aitynyt sen verran pahaksi tassa vuosien 'in denial'-elaman jalkeen ("en ma voi allerginen olla, ainakaan pahasti''), etten sieda enaa edes voita tai mitaan maitorippusia. Joudun vahtimaan ihan uudella tarkkuudella, mita mistakin ruuasta elimistooni pullahtaa. Esimerkiksi eilinen lounaani, tandoorikana-wrap sisalsikin yllatystaytteena maitorahkakastiketta, minka huomasin liian myohaan. Myos soijamaito vaahdotetaan/kuumennetaan nakojaan samalla suuttimella kahvikuppiin kuin normimaito, joten ainoa varma vaihtoehtoni on musta kahvi kahviloissa. Seven Seedsissakin pyysin juustottoman version aamupalastani, mutta eikos ensimmainen poytaan tuotu lautanen pyoriskellyt fetajuustossa, jonka siis olin pyytanyt jattamaan pois. Eikun lautanen takaisin keittioon ja uusi versio tilalle. Nyt kasvissyojaystavien tarinat mummolareissuista, joissa mummo tarjoaa lihakeittoa, josta lihapalat on noukittu pois, saavat aivan uutta henkilokohtaista kosketuspintaa.

Huomioita Melbournesta, paiva 2

Melbourne on paljon vihreampi ja lehvaisempi kaupunki kuin Perth. En tieda, ovatko kaupungin puut vieraslajeja vai kotoperaisia, mutta kaupungin katuja reunustavat jonkinsortin vaahterat, lehmukset ja jalavat, tarjoten todella tervetullutta varjoa jalankulkijoille. Perthissa kaupunkipuut (ja kaikki muutkin puut) ovat enimmakseen eukalyptuksia, viikunoita ja palmuja. Melbournen yleisfiilis on jotenkin 'pohjoisempi', vaikkei kaupunki Perthia sanottavasti pohjoisempana olekaan (vai onko ollenkaan?). Johtuu ainakin minusta juuri tasta eri puuvalikoimasta. Perthissa henkii jonkinlainen eramaan ja villin lannen eksotiikka (ja paikoin ihan vaan silkka rumuus, jos sattuu oikein 70-lukuvoittoiselle rakennusalueelle).

Lahestulkoon jokainen, jolle kerroin tulevasta Melbournen-matkasta, hihkaisi saman tien: tulet rakastumaan siihen kaupunkiin, se on niin vetovoimainen - paljon eurooppalaisempi kuin Perth! Eurooppa ei itse asiassa tule itselleni mieleen vaan pikemminkin Toronto. Johtunee ainakin osittain siita, etta kummankin kaupungin rakennushistoria paaosin alkaa samalta vuosisadalta, 1800-luvulta. (Keski- ja Etela-)eurooppalaisissa kaupungeissa on viela paljon enemman kerroksia ja historiaa. Itselleni tulee myos mieleen Tallinnan satama-alue, se seutu, jonka vanhaan rakennuskantaan on ilolla ja huoletta yhdistelty taysin uutta, modernia ja kekseliasta. Taallakin arkkitehtuuri on leikkisaa ja ennakkoluulotonta yhdistelya. Vaikken Euroopassa luulekaan olevani, toinen osa hihkaisusta oli totta. Kylla vain, olen sita mielta etta: Melbourne, olet ihana.

Toinen valiton huomio on, etta hanavesi maistuu taalla hyvalle. Ei kloorinmakua, ei ummehtunutta lammenmakua. Kotona odottavaa filtterihanaa ei tarvitse taalla ikavoida. Myos vessanpontot on suunniteltu jarkevammin, ja ne kayttavat todella nuukasti vetta. Mika lie perthilaisilla rakennuttajilla ja rakentajilla, kun yha edelleen jopa sikalaiset vedensaastopytyt tuntuvat lotraavan enemman kuin taalla.

Ensimmaisen puolen tunnin aikana kadulla olin ehtinyt kuulla englannin ja eri Aasian kielien lisaksi venajaa, saksaa, ranskaa, espanjaa, ruotsia ja suomea, seka Kill Bill'n vihellystunnarin seuraamassa itseani, jaiks. Tanaan Queen Victoria Marketeilla - takalainen laaja ja historiallinen, yha vilkkaassa toiminnassa oleva kauppahallirykelma - jostain syysta huomioni kiinnittyi kolmeen kaverukseen, jotka nayttivat erityisen paljon turisteilta. Turistejahan tassa on itse kukin ja kaupunki pursuilee turisteja, mutta jostain syysta nama kolme matkaajaa - kaksi poikaa ja tytto -, erottuivat joukosta kameroineen, tunnollisine lierihattuineen ja jarkevine matkustusvaatteineen. Ohi kulkiessa kuulin, etta ehtaa savoahan he puhuivat. Perthissa olisin mennyt juttusille, mutta taalla tuntuu, etta toisten suomalaisten kohtaaminen ei ole niin ainutlaatuista. Namakin olivat jo kolmannet suomalaiset taallaolovuorokauteni aikana. Perthissa tapasin sattumalta kadulla ensimmaiset suomalaiset muistaakseni puolen vuoden oleskelun jalkeen.

Tasta matkakertomuksesta uhkaa tulla varoittava esimerkki siita, mita taalla ei pida tehda. Victoria Marketin kierroksen ja aamupalan jalkeen nimittain sain hyvan idean hypata ilmaiseen ratikkaan, joka kiertaa keskustan ympari. Mika kateva tapa saada kokonaiskuva kaupungista, ja saastaa jalkoja tassa lahes +40 asteen helteessa! Luulin tulleeni tanne helletta pakoon ja taisin tuoda sen mukanani, huhhahhei. No, eivatpahan harmita ne eilen ostamatta jaaneet sukkahousut. Mikaan asia ei voisi kiinnostaa vahempaa juuri nyt kuin sukkahousut. Mutta takaisin ratikkaan. Se nakojaan kulkee vain yhteen suuntaan. Maaranpaani Carlton Gardens ja Melbourne Museum olisivat olleet kaksi pysakkia painvastaiseen suuntaan, mutta lahdin siis koko kaupungin ympari vievalle kierrokselle puolivahingossa. Eipa hataa, onhan tassa aikaa turisteilla. Ei vaan kaynyt mielessakaan, etta heritage cart eli museoratikka on pikkuisen kuuma, ilman ilmastointia, kaikki rappanat ja ikkunat kiinni, tayteen pakattuna (kylla vain, puolet ajasta minulla oli jonkun kyynarpaa naamassa tai laukku suussa ihmispaljoudessa istuessani).

Tekonahkapenkki hautoo viela mukavasti kropan koko taustapuolta. Sitkutin kuitenkin koko reitin (45 minuuttia) paamaaraani saakka, vaikka joka toisella pysakilla tekikin mieli rynnistaa mielipuolena, suu janosta vaahdoten pihalle ja huutaa VETTTTTAAAAAA JA AKKKIIIAAAA! Oli sentaan vesipullo mukana. Itse asiassa rynnistinkin lahestulkoon kuvailemallani tavalla ulos paatepysakillani, silla olin ainoa ulosjaaja, ja jouduin survomaan itseni kyynarpain ja polvin ulos sillipurkista. Ei aavistustakaan, minne kaikki muut olivat matkalla, silla kukaan ei tuntunut jaavan millaan pysakilla pois: kyytiin pakkasi vain jatkuvasti lisaa ihmisia, lastenvaunuja, perassavedettavia ostoskarryja, videokameroita jne.

Carlton Gardens oli kuitenkin nakemisen arvoinen lehvastoinen, varjoisa, siisti puisto, ja Melbourne Museum sitakin tervetulleempi ilmastoitu mekka. Museon nayttelyt on hyvin suunniteltu ja toteutettu, siella oli perati interaktiivisia kosketusnayttoja, joilla pystyi pyorittelemaan muinaismerien trilobiitteja (animoituja tietenkin) ympari, ja tutkimaan niita joka kulmasta. Museosta loytyy dinosaurusten luurankoja, liuta kaikenlaisia taytettyja elaimia, seka tietoa ihmisen anatomiasta ja psykologiasta. Nayttely mielen ihmeista ei tosin itseeni kolahtanut, koska se koostui lahinna luettavista infotauluista - museonayttelyjen esitystapa, jonka saisi mielestani jo karsia historian hamariin. Yleensa minka tahansa asian esittaa kiinnostavammin kuvin, videoin, esinein... ja jattaa se kirjoitettu sana vahemmalle.

Museoon kuuluu kiinnostava Forest Gallery eli Metsagalleria, pieni palanen Victorian metsia. Olen jostain syysta todella ihastunut sisapuutarhoihin ja kasvihuoneisiin, ja tama museon sisalle rakennettu 'aito metsa' oli lempikohteeni. Metsapolulle paasee lyhyelle kavelylle myos museon takapihalle. Jos ei ole aikaa tai mahdollisuutta paasta tutustumaan oikeisiin metsiin, antaa tama pieni palanen edes vahan tuntumaa, millaista taman maankolkan luonnossa on. Museossa olisi myos Melbournen suurin 3D-teatteri, ja olisi houkuttanut jaada katsomaan Hobitti-elokuva. Sita olisi kuitenkin pitanyt odotella yli kaksi tuntia, joten ehka palaan joku toinen paiva (vain osittain ilmastoinnin houkuttelemana!).

Melbourne, paiva 1

Matkaloki. Melbourne, paiva 1.
Blogisivusto vaihtoi pyytamatta ja yllattaen itse itsensa ranskankieliseksi, mutta onneksi tata alustaa on tullut kaytettya jo riittavan kauan, etta huteralla kouluranskalla tunnistan, mita nappulaa klikata, jotta taman tekstin saa ulos. Hotellin kone ei osaa skandinaavikirjaimia, joten ilman aan ja oon pisteita mennaan. Blogikin kansainvalistyi saman tien kun lensin ulos Perthista! Ja matkaan.

Lentokenttabussiin klo 7.30 lahestulkoon kotipihalta, miten katevaa. Bussimatka vie melkein tunnin, bussi 37 kiertelee Perthin lahioita antaumuksella. Kentalla ketaan ei kiinnosta toilettilaukkuni, jonka 100 ml kokoisia nestepakkauksia yritan tarjota naytille matkatavaratarkistuksessa. 'Onko siella hiuslakkaa tai spray-deodoranttia? Ai ei, no anna menna sitten. Nesteet on okei'. Ahaa, ei ne ole muilla kentilla olleet? Mutta asia selva, sitten koneeseen. Ensilentoni Virgin Australialla. Olin buukannut onnellisena vahinkona erityispaljon jalkatilaa sisaltavan penkin. Kiva! Ilmastointi on tietenkin taysilla, kuten aina lennoilla. 'Anteeksi, voisinkohan saada huovan?' 'Taalla turistiluokassa ei valitettavasti ole tarjolla peittoja.' Aijaa, no onneksi olen sisukas. O-l-e-n  s-i-s-u-k-a-s... paleleelllleeeeeee!

Vieressa istuva aasialaistytto livahtaa heti koneen noustua vessaan. Esimerkkia seuraten nousen ylos ja alan ujuttaa laukkuani alas ylahyllylta, jotta saan sielta hupparin, eihan tata kylmyytta kesta suomalainenkaan. Lentoemanta syoksahtaa torumaan: 'Penkissa on istuttava, kunnes turvavyon merkkivalo sammuu'. Muttamutta... 'Ei mitaan muttia, tama on omaksi turvaksesi', lentoemanta melkein tyontaa minut takaisin penkkiin ilman huppariani. Kaivelen sen myohemmin, katson vaikka odotellessa telkkaria. Nayttoruutu tosin on rikki minun penkissani. Ei haittaa, mukana on hyva kirja, Nigel Marshin Overworked and Underlaid (ylityollistetty ja aliarvostettu) - ei henkilokohtainen tuntemukseni kyllakaan, mutta sisaltaa humoristisia tositarinoita elamantaitokirjoittajaksi heittaytyneen entisen toimitusjohtajan arki- ja perhe-elamasta. Lukaisen tasta pari lukua lisaazzzzz....

'Saisiko olla kasvis- vai lihavaihtoehto?' Oho, mitenkas mina noin torkahdin. Kasvisruoka, kiitos. Trooooot, vaara valinta. Kasvisruoka on pastaa, siis kaksi kourallista pennepastaa ketsupilla tomaattikastikkeella, paalla hippunen parmesaania. Onneksi sentaan vain hippunen, maitoallergiani huomioiden. Vierustoverini syo hyvalla halulla maukkaan nakoista lihacurrya. Kone laskeutuu Melbourneen melkein saman tien lahdon jalkeen, tuntuu, koska edelliset lentomatkani ovat kumpikin olleet Suomeen, ja kestaneet vuooorookaauuusiiiaa - no joo, todellisuudessa 22 tuntia, mutta se on lahella vuorokausia, monikossa. Perthista Melbourneen singahtaa kolmessa tunnissa. Olen buukannut ennakkoon kyydin hotellilleni, kentalta lahtee Skybus, joka vie Melin etelaiselle bussiasemalle (lieko rautatieasemakin?), josta pienemmat shuttle-bussit vievat kyytilaisia tarpeen mukaan keskustan hotelleihin. Hotellini on ihan Victoria Markets'in kupeessa, sinne heti huomenaamulla! Mutta nyt  heti tutustumaan edes lahikortteleihin. Vaikka lentoni lahti aamuyhdeksalta, on Melbournessa kello jo yli viisi, kun paasen hotellihuoneestani kadulle. Aikaero, kolme tuntia, haukkaa palasen paivasta.

Mahtavaa, taalla olen, Australian ruuan ja juoman paakaupungissa! Hyvia kahviloita, tunnettuja ravintoloita, valtava kirjo erilaisia keittioita ja ruokakulttuureja... namnamnam. Hirvea nalka. Siitahan on muuten jo tunteja, kun soin pastalounaani. Ja sita ennen soin vain pari leipaa ja banaanin aamupalaksi. Hirrrrrvvvveeaa nalka. Hirvea. Hirhirhirhir... toisella puolen katua on nakojaan korealainen, thaimaalainen ja japanilainen ravintola. Hmm, seuraavista valoista yli siis. Oho tassa kohdallanihan on Nandos! Kanaa ja akkia. Ja ranskiksia. Annos tulee poytaan parissa minuutissa. Ranskikset ovat haaleahkoja. Pitaisiko valittaa? Ei ole aikaa, NALKA. Kana on sitkeaa. No onpas kurja alku ruokapaakaupungilta. Ensimmainen valinta meni selvastikin pieleen, oma moka, mitas menin. Edes Nandos-kanta-asiakaskorttini ei kelvannut. 'Tama kampanja on vain WA:n asukkaille', myyja toteaa, kun tyrkytan korttiani. Hmhm, syodaankohan WA:ssa poikkeuksellisen paljon kanapikaruokaa siis....?

Jatkan Elizabeth Streetia alaspain kohti joenrantaa. Tuossahan on kivannakoinen kahvila, taidan juoda kahvikupillisen. Ja porkkanakakkupaloja... yksi mulle, kiitos. Ai tamahan taitaa muuten olla joku ketju. Hudson? En ole kuullut. Kahvi ja kakku tulevat poytaan. Porkkanakakku on kuivaa, ja tuorejuustopaallyste kelmeaa. Hmm, mites muuten menin taas ottamaan juustoa, vaikkei pitanyt? Kahvi maistuu pannunpohjilta suomalaisella huoltoasemalla ja soijamaitokin nayttaa juoksettuneelta. Kaksi epaonnistunutta valintaa perakkain, uskomatonta! Huomiselle googletan Urbanspoon-nettisivulta suositellut ja suositut vaihtoehdot, tama selva! Poikkelehdin kaduilta toiselle, paadyn vahingossa Chinatowniin. Upeita nakymia, taalla olisi varmasti hyvia ruokapaikkojakin. Pitaakin kayda vessassa valilla, tuossa on sopivasti ostari. Target Center, ahaa. Takalainen keskus-Anttila siis. Vessa unohtuu, kun mieleen tulee, etta pitanee ostaa sukkahousut: taalla Melbournessa on paljon viileampaa kuin Perthissa. Vain +21, kun Perthissa koko viime viikko pyyhki yli neljassakympissa. Eivat muistuneet sukkahousut mieleen pakatessa yhtaan kertaa. Targetista niita saa, joten sisalle mars.

Hetkinen, taallahan on eri valikoima kuin Perthissa. Kivannakoisia vaatteita tuossa (omatunto kolkuttaa, etta et kai aio tuhlata matkabudjettiasi Targetiin, samaan halpistavarataloon, jonne paaset Perthissa milloin vain, vaikka lounastauolla?) Omatunto, vaikene. Kavaisen akkia vaan sovittamassa. Sovituskopissa huomaan, etta yliannostus hiilareita - joita en yleensa nain paljoa syo - seka ei-niin-laadukas kahvikupillinen ovat tehneet tehtavansa. Murruuroououraour. Oliko se mun maha joka vinkas? Akkia etsimaan yleisovessaa. Vessa on ostarin toisessa kerroksessa, siella on perati kaksi koppia. Kopissani ei ole vessapaperia, onneksi olen oppinut tutkimaan asian ennen asioinnin aloittamista. Viereisesta kopista kuuluu: 'Oletko siivooja? Taalla ei ole vessapaperia.' Aikun kiva. En ole siivooja, valitettavasti. Kun lahden kiireella vessasta etsimaan toista, kuulen epatoivoisen aanen huutavan peraani: 'Jonkun pitaisi kertoa jollekulle, ettei taalla ole paperia!' Totta, mutta se joku en voi olla nyt mina, oma hata lahempi hata. Seuraava ostari tarjoaa helpotuksen, Melbournen paarautatieasema. On muuten siisti, moderni, hieno. Vahan samalla idealla kuin Helsingin Kamppi, eli bussiasema on yhdistetty uuteen kattavaan ostoskeskukseen. Ehka tama oli vain vatsalaukkuni kiero juoni jattaa Targetin vaatteet sovituskoppiin ja saastaa rahani johonkin uniikimpaan. Melbournella on shoppailukaupungin maine, ja bongaankin monta kiinnostavaa putiikkia jo Swanston Streetilta,Elizabeth Streetin suuntaiselta rinnakkaiselta keskuskadulta.

Yleiseen vaelteluun menee paljon enemman aikaa kuin huomasinkaan. Kun paasen hotellille, kello lahenee jo puolta yhdeksaa. Ilta on hamartynyt. Aika vetaytya yopuulle iltapalani, omenamehun ja kuivattujen mangolastujen kanssa. Lahikioskista ei taman kummempaa ruokaa irronnut, mutta parempi tamakin kuin sipsipussi ja pullo kokista, joita hotellin automaatista saisi. Unten maille ja aamulla ylos uusin voimin ja kamera ojossa! Kuvat joudun postaamaan jalkikateen, silla muistikorttiani en saa tahan hotellin koneeseen ujutettua.

Uusi vuosi ja viisumi

Uusi vuosi, uudet kujeet. Onnea kaikille matkaan vuodelle 2013! Vielä sen verran menneen vuoden asioita, että miten viimeistellään State Sponsored (190) viisumin saanti.

Pysyviä oleskelulupia, PR (permanent residency) voi tänne hakea useaa eri reittiä. Ihan viimeisimmistä uutisista en ole perillä, mutta ennen oli esimerkiksi Australian oppilaitoksista valmistuneille reitti, josta sai haettua pysyvää viisumia aussitutkinnon suorittamisen jälkeen. Tämä väylä on ilmeisesti ainakin osittain tukittu, koska sitä pitkin maahan pullahteli väkeä, jotka hädin tuskin puhuvat englantia. Tutkinto on täällä kauppatavaraa ja jos on varaa maksaa lukukausimaksuja riittävästi, tutkintotodistus on lopulta taskussa ja portti pysyvään oleskeluun auki. Ilmeisesti osa oppilaitoksista (yliopistot, TAFE eli ammattiopiston ja ammattikorkeakoulun sekoitus) eivät ole olleet turhantarkkoja, millainen kielitaito tutkinnon läpäisseillä on. Simppeli perusenglanti luokkaa I have a dog, the dog is black on enemmän kuin riittävää antia monelta, näköjään. Jäljellejääneet väylät ovat ns. independent viisumit, eli ilman sponsoria haettavat, sekä sponsoroidut viisumit, eli joko työnantajan, puolison, lähisukulaisen tai osavaltion kautta saatavat.

Sponsorointi tarkoittaa eri asiaa eri yhteyksissä. Työnantaja 'sponsoroi' siten, että palkkaa sinut ja järjestää työluvan. Mitään erillistä stipendiä tai tännemuuttorahaa ei sponsorointi tarkoita. Aussipuoliso tai -sukulainen, tai täällä pysyvällä oleskeluluvalla oleva partneri tai sukulainen voi sponsoroida ulkomaalaisen tänne lupaamalla pitää tästä huolta ja elättää, jos tulija ei itse heti löydä töitä ja toimeentuloa. Puolisoksi voidaan laskea sen jälkeen, kun puolisot ovat joko naimisissa tai de facto-suhteessa (avoliitto), jonka rajapyykkinä on yhden vuoden todistettu  yhteisasuminen (sekä liuta muita ehtoja, kuten 'aito suunnitelma yhteisestä tulevaisuudesta', jotain yhteistä omaisuutta/tili/laskuja, jne.). Osavaltion sponsorointi  tarkoittaa vain muuttolupaa tai kutsukirjettä, jota haetaan osavaltioilta erillisen byrokraattisen prosessin kautta - sponsorointi ei siis ole mitään rahallista tukea.

Sen jälkeen, kun viisumihakusysteemi muuttui heinäkuussa 2012, on State Sponsored-viisumista tullut hyvä ohituskaista pysyvään oleskelulupaan, jos osavaltion kutsukirjeen vain onnistuu saamaan. Kutsukirjeen haltijan viisumihakemus nimittäin aloitetaan käsittelemään välittömästi, kun taas ns. independent-viisumeiden käsittelyn alkamista voi joutua odottamaan jopa vuosia huonolla tuurilla. Itselläni on tämä osavaltion sponsoroima pysyvä oleskelupa. Sen ehtoihin kuuluu, että ensimmäiset kaksi vuotta Australiassa (viisumin myöntämisen jälkeen, huom.) tulee asua siinä osavaltiossa, joka viisumin sponsoroi eli minun tapauksessani WA:ssa. Olen asunut täällä jo puolitoista vuotta ennen viisuminsaantia, mutta tämä aika ei ainakaan teoriassa kuulu mukaan tuohon kahden vuoden ehtoon. Mutta kappas.

Viisumini mukana tuli infokirje, jossa kerrottiin, miten Australiassa ollaan ja eletään, mm. kerrottiin mahdollisista etuuksista kuten Medicare (paikallinen 'kelakorvaus')-systeemistä, jonka piiriin kylläkin jo kuuluin edelliselläkin viisumillani. Mukana oli myös tieto, että seuraavaksi on rekisteröidyttävä Department of State Workforceen eli Osavaltion Työvoimatoimistoon, jotta se kahden vuoden asumisvaatimusaika alkaa raksuttaa jossain systeemissä. Dept of State Workforce ei ole suomalainen työvoima- tai työnvälitystoimisto, vaan lähinnä infopiste, josta saa esitteitä eri koulutusmahdollisuuksista, ja jossa osavaltion sponsorointipäätökset tehdään. Toimiston viisumikäsittelyhaara on auki vain kolmena päivänä viikossa, kolme tuntia kerrallaan, eri kellonaikoihin eli esim. ma klo 9-12, ke klo 13-17 jne. Toimisto on ihan työpaikkani nurkalla, mutta sinne ei ihan noin vain piipahdeta aukioloaikojen takia. Soitin toimistoon ennakkoon ja kysyin, voinko tulla tänään rekisteröitymään. Virkailija mutisi vaikeana, että no tänään ei kyllä oikein mitenkään käy, kello on jo 11 ja suljemme klo 12. Minä siihen, että työpaikkani on kulman takana, olen siellä 5 minuutissa, hetkonen vaan! Johon virkailija, että eikun tule seuraavana aukiolopäivänä, olemme jo sulkemassa kun puoti menee kuitenkin jo tunnin päästä kiinni (!). Just.

Lopulta marssin ohjeen mukaan passin, viisumin ja infokirjeen kanssa toimistoon. Siellä odotti yllättynyt virkailija, joka ihmetteli, miksi tulin ja miksi sitä passiani tyrkytän, johan minulla on viisumi. Yritin selittää, että tämän maahanmuuttoviraston kirjeen mukaan minun pitää rekisteröityä täällä. Häkeltynyt virkailija otti passini, tutkaili sitä ja kirjettä, marssi sermin taakse, josta putkahti kohta takaisin - asia selvä. Varmistin kaksi kertaa, että onko minut nyt rekisteröity jonnekin kuten kirjeessä sanotaan. 'Kylläkyllä, joojoo, rekisterissä olet, minä -öhm - skannasin-, tai siis tuota noin merkitsin tämän passin tuonne- öö - tietokantaan'. - - - aha tämäpä oli vakuuttava selitys...? Eli ei ole aavistustakaan, olenko rekisteröity, ja onko kukaan muu State Sponsored viisumin saaja koskaan käynyt rekisteröitymässä, sen verran ällistynyt ainakin tämä virkailija oli. Epäilyttää, että jos muuttaisin heti huomenna Melbourneen (jonne muuten lennän lomalle huomenna!), kukaan ei saisi koskaan tietää ja vielä todennäköisemmin - ei välittäisi pätkääkään. Täällähän ei ole keskitettyä väestörekisteriä eikä osoitetietokantaa, joten käytännössä kukaan tuskin ikinä jäljittäisi liikkeitäni Australian sisällä. Maasta ulos lähtiessä tietenkin jää tieto rajalle. Liekö tämäkin sitä kuuluisaa länsi-Australian no worries = otetaan iisisti - asennetta.

Hyvää Uutta Vuotta täältä Perthistä! Alla kasinon ilotulitukset, Perthin kaupunki järjestää omat ilotulituksensa vasta Australia Day'na eli 26. tammikuuta. 

Bikinit päälle

Olen todella myöhäisherännäinen aurinkoisen maan asukas, sillä en ole vielä yhtään kertaa uinut meressä. Myönnän, noloa... eräs (teko)syy uimattomuudelle on ollut, etten omista bikineitä. Tämä on tietenkin yhtä kuohuttava shokki, koska kuka hyväntähen ei omista bikineitä biitsien luvatussa maassa?? Korjatakseni kieroutuneen asiaintilan uhmasin väkijoukkoja joulunjälkeisalessa ja pengoin muiden fanaatikkojen kanssa kaikki keskustan bikinilaarit. City Beachilta olivat lähestulkoon kaikki järkevät mallit, sekä kaikki käypäiset koot loppu. Sori nyt, mutta en ymmärrä täkäläistä ajattelua, että kaikki greippiä pienempi bikinintäyte vaatii ehdottomasti vähintään mandariininkokoisen toppauspallon push-up-vaikutusta antamaan. Entäs jos vaan ihan tavallisia, toppaamattomia löytäisi...? Bikinishoppauksessa ensikertalaisen järkyttää myös lappumallien vähäinen kangasmäärä. Eikö se kangas voisi kuitenkin kaikki strategiset alueet peittää, sen sijaan, että etumuksesta on piilotettuna jotain postimerkin kokoisilla palasilla? No, varmaan pari lisävuotta täällä ja en edes tule ajatelleeksi, että peittämättömyys olisi ongelma, parempi vaan mitä vähemmän = sitä viileämpää!

Myer-tavaratalosta tarttui sentään pari settiä mukaan, tosin ylä- ja alaosat eri paria, koska kivannäköisiin mätsääviin yläosiin oli yhdistetty kummallisia alaosia ja toisinpäin. No onpa väliä, pääasia on, että päälle on nyt vetää jotain rannan- ja uima-altaan kestävää. Hurraa, kerrostalomme uima-allas kutsui välittömästi ja kohta uudelleen, kunhan saan tämän postauksen ulos. Sinne biitsille en ole vielä päässyt (lue: kyennyt), koska Perth kylpee edelleen ennätyksellisessä yli viikon paahtoaallossa, nyt on +37 astetta kellon käydessä aamukymmentä ja mittari tulee paukkumaan neljässäkympissä tänäänkin. Varjottomalle biitsille ei ole kerta kaikkiaan mitään asiaa ennen kuin säiden vähän viiletessä, tai vähintään auringon laskettua. Lämpö ei tosin paljoa tipu yölläkään, ja ovet ja räppänät on nyt fiksua pitää visusti kiinni, jos haluaa vangita kaiken minimaalisenkin viileyden sisälle. Ummikoille muistutuksena, että myös sinne uimaan pitää vetää aurinkorasvaa pintaan, sillä veden varassa palaa erityisen helposti, kun auringonvalo singahtelee vedenpinnasta. Jalat olen jättänyt rasvaamatta, mutta  yläkroppaan eli kasvoille, käsivarsiin, olkiin, rintaan ja selkään aimo kerros myös uima-altaaseen ja hattu päähän keskipäivällä. Ennen aamukahdeksaa ja iltaviiden jälkeen UV-säteilyn määrä on sen verran vähäinen, että ilman rasvaustakin kestää ulkoilla ja uida. UV-paahde-ennusteen voi tarkistaa useiltakin nettisivuilta esim. haulla Perth UV.

Vetoan usein uimattomuuteeni täällä sillä, että en ole vain Suomessa tottunut uimiseen (enkä ole kauhean hyvä uimari) koska vesi on siellä liian kylmää minulle. Samoin jokakesäinen 'joko olet uinut?' kysely herättää minussa pelkästään sisäisen kapinallisen ja olenkin jättänyt uimatta monta kesää peräkkäin, ihan vain siksi, että sitä uimista ollaan aina tyrkyttämässä kesäaktiviteetiksi, samoin kuin hiihtoa talvitekemiseksi. Älkää tunkeko minua sinne teidän uima- ja suksilaatikkoonne, niin! Nyt uiminen on kuitenkin alkanut kummasti houkuttaa, kun veteen ei välittömästi palellu ja sauna on ympärillä koko ajan, sen kun vain kävelee ulos. Yritin selittää talviturkin heittämisen konseptia täkäläisille ja näinhän se sitten meni:

- Suomessa aina kysellään, että joko olet uinut tälle kesälle. Se on vähän kilpailunkin aihe, että kuka on uinut ensin ja sitten päivitellään, jos joku ei ole uinut ollenkaan.
- Ai voiko siellä ylipäätään uida, eikös vesi ole jäässä suurimman osan vuotta?
- On se jäässä talvella.... ehkä minun uimaintoani on latistanut se, kun tipuin lapsena avantoon. Onneksi oli vanhempi kaveri mukana, joka älysi mitä tehdä ja sai minut sieltä kuiville ja kotiin lämpimään. Vaikka en kyllä varmaan ollut vaarassa, jalat ylsi pohjaan ja kaikkea, mutta panikoin silti.
- Voi hyväntähen, kamala lapsuusmuisto! Jäiseen veteenhän voi paleltua hengiltä!
- No joo, mutta ei siellä siis kesällä ole jäistä. Itse uin aina suoraan saunasta kesämökillä, en tarkene muuten.

- Asuitko sinä meren rannalla siellä?
- En kun sisämaassa, mutta Suomessa uidaan järvissä. Meri se vasta kylmä on, varmaan vain +18 asteen tietämillä kesälläkin [ihan kuin minä tietäisin kun en ole asunut meren rannalla, toim. huom.]

- Onko kaikilla oma kesämökki ja sauna, vai miten muut sitten uivat?
- Suurimmalla osalla tuntuu olevan joo. Ensin juhannussauna lämpiämään ja sitten uimaan, huhhei, uimiset on siltä kesältä hoidettu!
- [hämmentynyt hiljaisuus] Ai että Suomessa uidaan kerran koko vuoden aikana ???
- Öö, no kyllä jotkut uivat usein mutta minä uin kerran, sieltä saunasta, ei siellä muuten tarkene.

Ja taas meni pieleen tämä Suomen mainostus kesämatkailumaana. Anteeksi vaan Sauli Niinistö, joka itsenäisyyspäivän puheessasi meille ulkosuomalaisille kehotit kaikkia käyttäytymään oman maamme lähettiläinä ja edustamaan Suomea parhaamme mukaan. Kutsua linnanjuhliin tuskin on tiedossa ensi vuodellekaan.

Tällaista täällä tällä viikolla. Sinisellä UV-vyöhykkeellä pärjää ilman rasvausta, mutta sen jälkeen onkin palovaarassa koko ajan. Kuva google-kuvahaulla.

Scarborough Beach Perthin keskustasta hieman pohjoiseen. 

Helle!

Perthissä on meneillään ennätysmäinen lämpöaalto. Kuumaa täällä on ollut ennenkin, mutta tällä kertaa lämpötilat pysyvät päivisin yli +38 asteen kokonaisen viikon verran putkeen. Tiettävästi joulupäivä Perthissä oli mitatun historian lämpimin. Kuulemma joulupäivän keskilämpötila pyörii kolmenkympin tuntumassa, mutta tänä vuonna rikkoutui +40. Yli neljänkymmenen asteen helteitähän täällä on ihan yleisesti tammi- ja helmikuulla. Viime vuoden Australia Day jäi erityisesti mieleen hautovasta helteestään, päivää juhlitaan 26. tammikuuta. Suurin hämmästyksen aihe tässä lämpöaallossa ei ole lämpötila itse, vaan se, mitä ihmiset tekevät.

Boxing Day eli tapaninpäivä on täällä hurjaa alerallia ja enemmistö olikin pakkautunut keskustaan ja ostareille löytöjä tekemään. Kävimme N:n kanssa kaupungilla syömässä (tuhti suolainen pubiruoka-ranskisannos oli todella paikallaan helteessä) ja ihmettelimme terassiltamme Shafto Lanella, miten ohikulkijat jaksoivatkin kanniskella alekasseja kädet venyen, vaikka elohopea näytti +39. Huhhuh. Oma ratkaisuni tapaninpäivän helteeseen oli viimeinkin testata kerrostalomme uima-allas, ja hankkiutua illaksi joenrantaan tuulenvireeseen käveleskelemään. Vaikka ostarit onkin ilmastoitu, ei sovituskoppeihin jonotus ja tungoksessa tönityksi tuleminen valtavasti kiinnostaneet näillä helteillä!

Viime vuonna ihmettelin järkyttyneenä, miten täällä näkee kaupungilla ihmisiä farkut jalassa reilusti yli +35 asteessa. Häh...? Eikö tule lämpöhalvaus jo kotiovella? Nyttemmin on selvinnyt, että työpaikkojen ilmastointi saattaa olla säädetty rapsakkaan +18 asteeseen helteillä ja toimistossahan ei sitten tarkenekaan paikallaan istumassa seitinohut kesämekko päällä. Tähänkin olen löytänyt kompromissin, eli minulla on aina hartiahuivi, neuletakki ja puuvillasukkahousut töissä kaapissa säilössä tällaisia ”sulan matkalla töihin mutta palellun töissä” tilanteita varten.

Hikoilustandardit muuttuvat tässä maassa väistämättä ja täällä saakin tottua todella äkkiä siihen, että kahvilan/lounaspaikan/ravintolan/minkä ikinä penkkiin jää nolostelematon märkä läntti, kun siitä nousee. Ihme kyllä hiki ei täällä haise, liekö ihmisillä sen verran hyvä deodoranttivarasto (itse käytän kristallipohjaista roll-on dödöä ja ihan oikeaakin kristallia voisi kokeilla, kehuttu on), että hajut pysyvät ulottumattomissa. Toinen syy voi tietysti olla, että tuore hikihän ei haise ja kun se virtaa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, bakteerit eivät ehdi ummehduttaa kainaloita – kai?

Perthin kesä epäilemättä kuulostaa ikuiselta saunareissulta, mutta voin rehellisesti todeta, että helteellä hikoilu on paljon vähemmän tuskaista kuin pakkasella toppavaatteiden alla hikoilu, ihme kyllä. Itse inhoan sydämeni pohjasta sitä, miten Suomessa on ensin puettava kerros kerroksen päälle ja sitten lyllerrettävä huiveineen ja pipoineen markettiin, jonka keskuslämmitykseen tukahtuu. Viime kesänä hikoilukauden alkaminen oli vaikeampaa, koska tottumattomalle olo on sama kuin saunaan meno ilman suihkussa käyntiä. Hikoilu pistelee ja ärsyttää. Tänä vuonna kroppa näköjään jo osaa hommansa ja kun mittari helähti kolmeenkymppiin, olo on ollut itse asiassa normaali. Nämä yli +35 helteet alkavat jo olla tukalia erityisesti yöllä, mutta N:n esimerkkiä seuraten ostin itselleni jalallisen tuulettimen ja säädin puhaltamaan suoraan sänkyyn – oi onnea miten helppo on nukkua!

Täydeksi yllätykseksi minulla on myös enemmän nälkä näin helteellä kuin aiemmin. Liekö suolan puutetta, mutta helposti menee nyt kolmekin ateriaa päivässä aamupalan lisäksi, kun normaalisti syön vain aamupalan, lämpimän lounaan ja sen jälkeen illalla jotain kevyempää kuten salaattia. Ehkä kroppa tarvitsee lisäkaloreita pystyäkseen viilentämään itsensä? Nähtäväksi jää, onko tämä vain poikkeusolotila. Kesähän jatkuu huhtikuulle saakka, eli seuraavat kolme-neljä kuukautta tulee vietettyä enemmän tai vähemmän leivänpaahtimessa. Mutta en silti vaihtaisi tätä mihinkään :) 

Uimaan! Kuva (c) Perth Now.

Turvallista joulua

Vuoden 2012 pohdiskelu jatkuu lyhyen viikonloppu-joululomanvieton lomassa. Olen aattonakin töissä, koska puotimme päivystää mm. bush fire'n eli metsäpalojen varalta. Muutama vuosi sitten Perthin ympäristössä syttyi tuhoisa tulipalo kaatuneen sähkötolpan kipinästä juuri joulun aikaan ja tänä vuonna meikäläisen tehtävä olisi vaatia tietoja sähköyhtiö Western Powerilta ja raportoida niitä eteenpäin Ympäristöministerille, mikäli vastaavaa tapahtuisi. Että pysykääpä tolpat pystyssä, kiitos. Joulupäivä ja tapaninpäivä ovat täälläkin vapaita, mutta painan hommia (lue: torkahtelen hiljentyneen toimiston työpöydän ääressä) loppuviikon ja jälleen uudenvuoden aaton. Harvassa varmaan ovat ne virastot sekä Suomessa että Australiassa, jotka ovat näinkin tehokkaasti auki joulunpyhinä, luulenma. Mutta asiaan. Mitä olen oppinut (itsestäni ja muista) tänä vuonna:

Asiat tärkeysjärjestykseen eli huomasin tällä viikolla että minulla on ensimmäinen silmäryppy!!! Krääh. Australian petollinen aurinko on taatusti tämän epätoivotun kehityksen takana, ja se fakta, että ikä alkaa kolmosella, ei voi tässä painaa. Juoksin saman tien apteekkiin ostamaan elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen. Vaikutuksen alkamista odotellessa. Ryppy ei tosin näy kuin suurennuslasilla, mutta silti. Olen myös syynäillyt ihoa tarkasti muutenkin siitä näkökulmasta, että yritän välttää kesakoitumista. Täällä monilla iho on aivan kirjava, koska täkäläisillä kohtuutavallinen irlantilaistyyppinen punapigmentti-iho ei ota auringonvaloa kiitollisena vastaan. Mitä tästä opimme: iholle joka päivä aurinkorasvaa, oli kesä tai talvi. Täällä aurinko paistaa talvellakin ja vaikka lämpöasteet eivät nousisi yli kahdenkympin, UV-säteitä sinkoilee ihan riittävästi ihon polttamiseen tai ennenaikaiseen vanhentamiseen.

Ulkonäöstä vielä sen verran huomioita, että täkäläisillä on yleisesti tässä kolmenkympin tietämillä niitä silmäryppyjä, mutta muuten yleiskunto näyttää paremmalta kuin suomalaismarketissa ohikulkijoita silmäillessä. Kaljamahoja ei täällä näe ainakaan keskustassa juuri ollenkaan, minkään ikäisillä, ja muutenkin ihmiset vaikuttavat aktiivisemmilta liikkujilta kuin suomalaiset. Ikuisen kesäsään maassa tietenkin lenkkeily, pyöräily, jalkapallo ynnä muut on helpompi hoitaa viikoittain tai vaikka päivittäin kuin toppatakkiähellyksenä pakkasessa. Jossain ne kaljamahatkin taatusti luuraavat, sillä aussit kiskovat alkoholia vähintään yhtä loppasuisesti kuin suomalaiset, tilastojen mukaan ja omien silmämääräisten havaintojeni perusteella.

Täkäläisten tulkinnan/alkuperämaa-arvausten perusteella aksenttini on muuttunut vuoden mittaan irlantilaisesta kanadanranskalaiseksi, mitä tämä ikinä tarkoittaakaan. Ilmeisesti astetta selkeämpää puhetta kuin mongertavilla irkuilla, muttei niin kirkkaan aksenttineutraalia kuin kanadalaisilla.  Aussit arvaavat muutenkin yleensä hyvät, mutta aksentilla varustetut englannintaidot joko irlantilaisiksi tai kanadalaisiksi, koska logiikka kulkee näin: englantisi on niin hyvää, että saatat olla peräti syntyperäinen puhuja, mutta aksentti on outo eli et voi olla aussi tai britti. Täällä on paljon irkkuja, olet varmaan joku niistä. Tai jos äännät selvemmin kuin ärrää sorauttelevat irkut, muttet kuulosta amerikansarjojen olennoltakaan, olet pakosti kanadalainen -  tuolta ne varmasti kuulostavat. Vähintäänkin ne kanadanranskalaiset.

Aussit rakastavat turvallisuutta ja sen korostamista, mutta toisaalta täällä saa tehdä päättömiä juttuja, ilman että kukaan huolestuu. Esimerkki. OHS, occupational health and safety eli työterveys- ja turvallisuus on suorastaan uskonto täkäläisille, erityisesti kaivos- ja öljyalalla. Noilla aloilla työpaikoilla onkin niin riskialtista, että jos säännöissä oiotaan, on ihmishenkien menetys todellinen vaara. Mutta meillä toimistossakin on jokaviikkoinen OHS-tarkastus, jossa OHS-vastaava kiertää kaikkien työpisteet bongatakseen turvallisuusriskit, kuten käsilaukku lattialla, roikkuva tietokoneen johto tai paperipinkka tuolin nurkalla - näihin kaikkiin voi kompastua tai liukastua, tempaista kaatuessaan tietokoneen pöydältä alas ja kojauttaa kallonsa siihen ja joutua sairaalaan ... ainakin teoriassa. Toisaalta, kerroin joskus vuosi sitten matkasta Pembertonin kiipeilypuulle: 72 metriä korkeaan puuhun kiivetään kierretikkaita pitkin, ilman mitään turvavaljaita tai turvajärjestelyjä, täysin omin nokkineen, vaikka sateella ja liukkaalla jos uskaltaa. USA:ssa tai Suomessakin vastaava temppu tehtäisiin taatusti valvotuissa oloissa, turvavaljaissa ja vastuuvapautuslomakkeiden allekirjoituksen jälkeen.

Minäkin olen suorittanut pakollisen OHS-tietoisuuskoulutuksen online-kurssina, jossa piti perehtyä OHS-lainsäädäntöön ja paikallistaa omalla työpaikalla vaanivia riskejä, kuten kiehuvaa vettä sisältävä vedenkeitin. Täällä muuten työpaikoilla on yleisesti hanoja, joista saa kiehuvaa vettä. Siis kirjaimellisesti keitettyä. Toisesta hanan namikasta saa kylmää vettä ja toisesta 100-asteista, joka on tarkoitettu teemukiin tai pikakahville. On siis ihan fiksua tajuta olla pesemättä käsiään tämän kiehuhanan alla. Itseäni erityisesti huvittaa, miten täällä joulutervehdyksiinkin ympätään se turvallisuus. Have a lovely, safe Christmas eli ihanaa ja turvallista joulua on vakiohuikkaus tai sähköpostiviesti lomille lähteville työkavereille. Joulukortitkin on signeerattu näin. Täkäläiset myös AINA toivottavat hyvää joulua 'sinulle ja läheisillesi', Merry Christmas to you and your loved ones. Minusta tämä on kaunis tapa, ei olla vain itsekseen ja yksikseen edes näissä toivotuksissa, vaan aina otetaan huomioon myös perhe, suku ja ystävät. Jos en satu tässä pariin päivään kirjoittamaan niin allaolevien kuvien myötä - ihanaa, tunnelmallista, kynttilänvaloisaa joulua kaikille, kaikkialla!

Täkäläinen joulupuu - eukalyptus kylpee auringonvalossa. 

Ilta hämärtyy, Perthin keskustan joulukoristeetkin pääsevät oikeuksiinsa.

Joulukuoro torstaina 20.12. Forrest-aukiolla, Perthin 'keskustorilla'. 

Pääpostin jouluseppeleet ja joulukuoroesityksen tunnelmavalot. 

Living the dream

Vuosi lähenee loppuaan ja koska täällä ei paljoa joulutunnelmiin pääse (siis minä, muut kyllä – en vain osaa vielä tätä keskellä kesää talven keskeisimmän juhlan vieton jaloa taitoa!) niin aina voi ainakin tutkailla mennyttä vuotta ja pohdiskella tulevaa. Elämä on täällä asettunut raiteilleen, mutta kylläkin tyystin erilaisille ja uusille raiteille kuin mitä tännetulevalla lennolla kesäkuussa 2011 osasi aavistellakaan. Eräs käänne viime aikoina on ollut paluu kämppiselämään, kun edellisestä asunnosta oli vuokrannousun takia paras lähteä litomaan. Perthissä on kohtuullisen tavallista, että muutetaan säännöllisin välein, koska viimeisten vuosien kaivosbuumin aikana ahnastuneet innostuneet vuokranantajat repivät sellaiset tukut rahaa vuokralaisista irti mitä saavat, ja ”tarkistavat” vuokraa ylöspäin jopa pari kertaa vuodessa, huonoimmalla tuurilla. Niinpä asumiskuluja on pakko tarkkailla suurennuslasilla ja normiarki minullakin kuluu nykyään kämppis N:n kanssa. Iltaisin töistä tultua tulee juteltua sekä niitä näitä että syntyjä syviä, ja osuvimpia N:n lausumia on minusta ollut seuraava:  ”en ikinä tänne ulkomaille muuttaessani osannut ennustaa, miten paljon tulen elämästä ja itsestäni oppimaan”. Naulan kantaan ja alleviivaus tähän.

Vaikka blogissa hehkutankin Australian ihanuutta, kulunut vuosi on ollut varmaankin elämäni rankin, näin vaatimattomasti sanottuna. Aikamoista tunteiden vuoristorataa, sillä elämä uudessa maassa ei ole helppoa. Täällä on kohdattava kaikki samat arkivaikeudet, ongelmat, ärtymyksenaiheet, riidat, kriisit, huolet, työstressi ja laskut kuin Suomessakin, mutta osa ongelmista on vedetty potenssiin kymmenen ulkomaalaiskertoimen takia. Täällä on aika yksin, kun totutut turvaverkot ovat maapallon toisella puolella. Kaikkea ei osaa hoitaa eikä ottaa huomioon, koska ei ole kokemusta, ei tiedä oikeita termejä, ei tiedä minne tahoille ottaa yhteyttä ja milloin se viisumikin myönnetään vai myönnetäänkö ikinä..!! (onneksi kuitenkin alkuvalmisteluvaikeuksien jälkeen myönnettiin, ennätysajassa vieläpä). Kulttuurishokkikin heittää päälle juuri niinä hetkinä, kun sitä ei tarvitsisi, ja välillä tuntuu että enpä ole koskaan elämässäni ollut NÄIN onneton, näin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mutta. Satun olemaan uudisraivaajasielu, ja uuden päivän ja uusien asioiden ja mahdollisuuksien vetovoima kyllä kiskoo ylös hetkittäisistä epätoivon syövereistä. Huomenna on se paljon pelätty ja kohkattu Mayakalenterin mukainen maailmanlopun päivä, mutta antaa tulla vaan. Onhan noita maailmanloppuja nähty, kuten Y2K. Sellaista maailmanloppua ei olekaan, joka meikäläisen lannistaisi!

Vuoden viimeisen viikon lähestyessä, uskallan sanoa ääneen, miltä nyt tuntuu.

Mikään ei voisi olla paremmin.

Ostin äskettäin uuden kalenterin ihanaa paperitavaraa myyvästä (ruotsalaisesta, mistäpä muusta) Kikki K:sta ja kun päivitin aktiviteetteja kalenterin sivuille, tajusin, että kaikki kiinnostavat ja kivat asiat, joita päivälokeroihin kirjautui, ovat todellakin minun elämääni. Lähes joka päivälle ja illalle löytyy kivaa tekemistä, harrastuksia, tapahtumia, kavereita, puhumattakaan tammikuun ensimmäiselle viikolle vedetystä pitkästä viivasta nimeltään ”On holidays in Melbourne” eli lomalle lompsis Melbourneen! Samalle viikolle on muistiinpano-osioon kynäilty ”book flights to Finland”, pääsiäisloman valmistelut on syytä aloittaa viimeistään nyt. Kävin eilen lenkillä Kings Parkissa ja leudossa kesäillassa kävellessäni katselin auringonlaskun värjäämiä, korkeina kukkivia eukalyptuspuita ja niiden yllä syöksähteleviä lorikeettoja - värikkäitä ja äänekkäitä papukaijoja. Ruohomatto oli täynnä jacarandojen terälehtiä, kuin violetteja kirsikankukkia. Pitää välillä ihan pysähtyä ja hengähtää – se olen todellakin minä, omassa elämässäni, ja tällaista se on nykyään. Ihmeellistä.

Lorikeetta kuikistelee eukalyptuspuussa. Kuva (c) Wikipedia.

Kukkiva eukalyptus, yhdentyyppinen noin 3000:sta lajista! Kuva google-kuvahaulla.

Matkalla kohti kansalaisuutta

Pysyvä oleskelulupa tulla pätkähti sähköpostiin (näin Immi eli maahanmuuttovirasto nykyään asioi) viikko sitten, hurraahuhhahhei!! Vain 7 viikon käsittelyajan jälkeen. Pakko olla jonkinsortin aikaennätys! Käsittelyaika olisi voinut olla ilmeisesti lyhyempikin, jos kaikki vaaditut dokumentit olisivat olleet rivissä odottamassa, kun viisuminhakulupa lohkesi Immistä. Esimerkiksi en tajunnut, että täkäläisiä rikosrekisteriotteita on kahta mallia, osavaltiollinen ja valtiollinen. Harmillisesti National Police Clearance Check ei tarkoita valtiollista National-etuliitteestä huolimatta, vaan olisi pitänyt älytä hakea Federal Check. Haimme tietenkin Federalin heti kun kämmähdys selvisi, mutta aikaa meni pari viikkoa hukkaan ja pääsimme myös eroon ylimääräisistä kuudestakympistä per nenä, maksamalla sen turhan National Checkin... No pikkurahoja ja mitättömiä aikoja koko viisumiruljanssissa! Nykyään viisumihaku points test- eli pisterajaviisumeissa tapahtuu Skill Select - systeemissä, josta haetaan ensin viisuminhakulupaa. Tämä lupa joko heltiää tai ei, riippuen oman hakemuksen vahvuudesta sekä muiden hakijoiden eli kanssakilpailijoidesi saamista pisteistä. Parhaat pisteet saaneet valitaan viisuminhakijoiksi.

Arvelen, että koska tämä uusi systeemi on ollut käytössä vasta alle puoli vuotta, ehdimme alkuhässäkässä paremmille kilpasijoille kuin joskus myöhemmin. Vähimmäispistemäärä viisumihakuluvan saamiseen on muistaakseni 60 pistettä ja sain kasaan 70, kun ammatti, ikä, koulutustausta, kielitaito, työkokemus, terveydentila ja mitähän vielä muunnettiin pisteiksi (luonnollisesti jokainen osa-alue piti voida todistaa dokumentein ja testein). Immin uutisissa tosin sanotaan, että joinain tulevina aikoina hakuluvan saantiin saatetaan vaatia jopa 80 pistettä, riippuen koko hakijapoolin tasosta. Tarkoitus oli kirjoittaa viisumihausta yksityiskohtaisemmin, mm. raportoida pari tuntia vienyt, tehtaan liukuhihnaa muistuttanut lääkärintarkastusprosessi, mutta jätän kuitenkin faktapommituksen toiseen kertaan ja tällä kertaa taas mieltä askarruttaneita yleishuomioita. Ei tärkeys- eikä paremmuusjärjestyksessä, kunhan vain tajunnanvirtana:

Joulu on taas tulossa ja sitä myöten luonnollisesti kiihtyvät pohdinnat ja kyselyt siitä, että mitäs jouluna. Tälle joululle en pääse koti-Suomeen, mutta toiveissa on matkustaa jossain vaiheessa Suomen kevättä. Muiden täkäläissuomalaisten kanssa on tullut huomattua, että monien suvulle ja kavereille Suomessa tämä täällä asuminen ei ole oikein todellista eikä ainakaan tavallista arkea. Kuin me kaikki ulkosuomalaiset olisimme täällä määrittelemättömän pitkällä lomalla. Itsekin kuulen ymmärrettäviä kyselyjä omilta läheisiltäni, että enkö tällä kertaa voisi tulla vähän pidemmäksi aikaa käymään. Viime vuonna lomailin Suomessa neljä viikkoa - koko vuosilomani -, mutta kahdessa kahden viikon pätkässä. Nyt tietysti toivotaan pidemmälle lomalle. On tosi vaikea selittää vakuuttavasti, että tulisin niin tosi mielelläni, mutta elämä täällä on ihan samanlaista töissäkäyntiä ja laskujenmaksua kuin Suomessakin: en voi noin vain heittäytyä töistä pois pariksi-kolmeksi kuukaudeksi pyöriäkseni Suomessa koko kesän verran. Monia täällä harmittaa aidosti, että kun itse pyytää Suomen-läheisiään tänne lomalle, vastaus on usein tyyppiä: "ei ehdi, pitää keretä käydä niillä ja näillä loman mittaan, pitää mökillä tehdä sitä ja tätä, on remonttia odottamassa ja Thaimaahankin on matkat ostettu". Samaan hengenvetoon kuitenkin kysytään, että minkäs takia sinä et tule Suomeen pariksi kuukaudeksi?

On pitkään ihmetyttänyt, kun täällä näkee jopa muutaman viikon ikäisiä vauvoja perheidensä mukana kaupungilla, tapahtumissa, kahviloissa, menossa mukana. Itse olen aina luullut, ettei pikkuvauvoja saa edes viedä ulos saati väkijoukkoon. Ehkä Suomen tavat määräytyvätkin ilmastosta enemmän kuin mistään muusta (mikä on sikäli ristiriitaista, että lapset nukutetaan ulkona vaunuissa pakkasessa - olisi lastensuojelurikos täällä!). Täällä ulko- ja sisälämpötila on joka tapauksessa suurimman osan vuotta sama. Aussit suhtautuvat lapsiin ja perheellistymiseen jotenkin suomalaisia luontevammin ja luottavaisemmin. Luottavaisuus on siitäkin näkökulmasta kummallista, että Suomessa on tänne verrattuna todella kattavat turvaverkot lapsiperheille (aukkoja varmasti niissäkin, mutta silti). En ole aihealueen asiantuntija kummassakaan maassa, mutta ulkopuolisen silmin Suomessa on moneen muuhun maahan verrattuna todella turvattua hankkia lapsia. Saa äitiyspäivärahaa, vanhempainrahaa, kotihoidontukea; lisäksi päivähoito on kunnallista eli sen hintaista, ettei tarvitse olla miljonääri saadakseen lapset hoitoon. Täällä saa vauvabonuksen, joka ainakin WA:ssa on joko $5000 kertana käteen tai sama summa jaettuna kuukausipotiksi, muistaakseni $1000/kk puolen vuoden ajan (disclaimer: en ole summista varma).

Raha saattaa kuulostaa paljolta, mutta ottaen huomioon, että normivuokra on täällä helposti $1000/kk, ei tuolla summalla ostella todellakaan mitään ylimääräistä. Etenkin kun tajuaa, että se on ainoa äitiyspäiväraha, johon jokainen lapsen saava on oikeutettu.* Palkallista äitiyslomaa saa, jos on työpaikassa, joka sellaista tarjoaa. Se ei ole siis mikään automaattinen etu. Päivähoito pitää järjetellä itse, ja moni vanhempi tekeekin joko osa-aikatöitä, värvää sukua apuun tai kamppailee edullisen hoitotädin/sedän löytämisen kanssa, sillä yksityinen hoito maksaa helposti mansikoita. Kaikesta tästä huolimatta täällä jopa "vahinko"-vauvauutisiin suhtaudutaan näin: "ihanaa, mahtavaa, onnea, huikeaa, elämän hienoin asia!" Työpaikallani on kaksikin rouvaa, joiden hädintuskin parikymppinen lapsi on muuttanut kaksin vauvan kanssa takaisin vanhempien luo yllätysraskauden jälkeen. Rouvat hehkuttavat isoäitiyden onnea posket ylpeydestä punaisina, kun nyky-Suomessa vastaava tilanne hyvin todennäköisesti hyssyteltäisiin piiloon tai ainakin tuoreelta äidiltä tivattaisiin suureen ääneen, että miten nyt ajattelit taloudellisesti selvitä?

Paras nyt vielä alleviivata, että vauvauutiset ovat ihan ulkopuolisen tarkkailua, eivät omaa elämääni :) Sen sijaan omaa elämääni kuvassa alla: kollegan lahja viisuminsaannin kunniaksi, odotteli työpöydälläni uutista seuranneena aamuna. Ihanan huomaavaista ja kilttiä juhlistaa pienen ihmisen suurta uutista - täällä saa nyt elää niinkuin haluaa, entisen määräaikaisen viisumin työ- ym. rajoitteista irtipäässeenä!

Australian teetä erityisesti australialaiseen makuun. "Kehitetty australialaisten kanssa" (! huikea myyntivaltti - mitä tuotetta olisi kehitetty suomalaisten kanssa?). 

* Myöhempi lisäys. Kuulemma WA:ssa (ja koko Australiassa?) saa jokainen äiti 16 viikkoa äitiyslomaa valtion pussista eli ikään kuin Kelan korvaamana; pidemmät äitiyslomat saa, jos työnantaja sellaisia tarjoaa. Isyyslomista en tiedä ollenkaan. On silti aika paljon vähemmän kuin Suomen äitiys- ja vanhempainpäivärahakausi.

Arkea ja juhlaa

Viime viikkoina on yleinen elämän järjestely vienyt kohtuuttomasti aikaa, joten blogi on jäänyt hieman sivuraiteelle. Mutta on tässä onneksi ehtinyt myös tehdä kaikenlaista kivaakin. Muistin taas myös, että olen jo kuukausia pohdiskellut tekeväni "arkipäivä"postauksen eli kuvia siitä, miltä täällä tavallisena päivänä näyttää. Alla yhden työpäivän ajalta kuljeskelua kaupungilla. 

Työmatka kulkee keskustan halki. Joko kävelen tai otan bussin. Näin kauniilla säällä (joka on siis normitapaus) on kiva kävellä. Keskustan pilvenpiirtäjät vanhempien rakennusten taustalla.

 Kohti toimistoa mars, tossua toisen eteen. 

Aamulla töihin lähtiessä (8:30 maissa) on lämpötila tähän aikaan vuodesta yleensä kahdenkypin tuntumassa, mutta tuulisina aamuina voi tuntua kolealta. Toisaalta aurinkoisina aamuina hikoiluttaa, jos erehtyy kävelemään kadun paahteista puolta.

Kylläpä tuntuu jouluiselta, aurinko mollottaa kirkkaansiniseltä taivaalta! Joulukoristeet keskustassa ovat kyllä nättejä, etenkin valot, joita on kodikasta tuijotella pimeän aikaan (iltaseitsemän jälkeen).

Nappasin kuvan kun oli komea julkisivu vuodelta 1914 matkan varrella. Pankkien pilvenpiirtäjät taustalla.

Bongaa kuvasta joulukoristeet! Tolppien nokassa on hopeisia tähtiä, mutta toinen tähtisarja hukkuu juhannuksenvihreään lehtituuheuteen ja toinen puolestaan näyttää olevan maalattu rakennuksen seinään.

Keskustan uusin mall eli ostari, Raine Square sattuu työmatkan varrelle. Lasitalon uumenista löytyy Coles-ruokakauppa, josta saa kätevästi ruokatarpeet ennen kotiin kävelyä. Colesista haen nykyään myös usein lounasta, sillä salaatit ja vastaavat saa sieltä tiskistä edullisemmin kuin food courtin kojuista. Erityissuosittelussa herkkutiskin portobello(sieni+jauheliha)lasagne, lounaskokoinen annos hintaan $4,90 (3,50-4€) mikä on suorastaan ilmaiseksi tyrkyttämistä Perthissä!

Kohti toimistoa. Työpaikkani on tuossa lasikuutiossa vanhan tiilitalon takana/sisässä. Kivasti remonteerattu, mutta mikään ei toimi ja kaikki repsottaa sisällä. Työnlaadussa parantamisen varaa... mutta sijainti on mahtava, ihan keskustan rautatieaseman naapurissa. Rakennuksen etualan torilla avattiin viime viikolla hauska suihkulähde, jonka sisällä voi juoksennella - kyseessä on siis laatoitukseen upotettu ritiläruudukko, ja ritilöistä puskee vesiseinämä-suihku. Tässä labyrintissä voi yrittää seikkailla kastumatta, jos osaa arvata, mistä aukoista vesi seuraavalla kerralla suihkuaa. Jostain hämärän peittoon jääneestä syystä suihkulähde ei ole ollut päällä sitten avajaispäivän, jolloin seurasimme toimiston ikkunoista, miten Perthin silmäätekevät kirmasivat puvut ja cocktailmekot päällä vesiseinämien keskellä. Vissiin käyttivät kaiken veden tässä vesipulan kaupungissa, ja nyt säästetään... Ehkä se avataan taas kesäkuumimmilla säillä.

Työpaikan ala-aulan ikkunan jouluhimmeli. Oikeasti kyseessä on arvokas moderni taideteos, lasiputkia ja neonvaloa.

Lounaalle suuntasin perjantaina Northbridgen kaupunginosaan, joka on junaradan pohjoispuolella keskustasta käsin. Rautatieaseman sillalta tupsahtaa taide- ja museokorttelin Community Gardeniin eli yhteispuutarhaan. Ihana paikka, mutta vielä aika vähällä käytöllä. Keskustan toisella laidalla sijaitseva Central Parkin puisto (Central Park eli Keskuspuisto on todellisuudessa rakennuksen nimi, ison kaivosyhtiön pääkonttori, jonka edustalla on varjoisa pieni puisto) on paljon suositumpi lounastajien keskuudessa ja moni ottaa eväät tai take away-ruoka-annoksen mukaan ulkoilmaan. Central Parkissa oli viikko sitten perjantaina myös livemusaa, sillä kaksi kitarataituria soitteli jazz-tyyppistä luritusta lounastajien iloksi. Community Garden on hiljainen ja vähemmän varjoisa, mikä on Perthissä miinus - saisi olla lehvästöä enemmän suojaksi tukalalta auringolta!

Community Gardenin kukkapenkkejä ja taustalla graffitiseinä. 

Yllä puutarhan reunalla kurkkiva modernin taiteen näyttelyhalli ja alla taidemuseo (kamala kellertävälaattainen seitkytluvun hirvitys). Samassa korttelissa on myös Perthin luonnontieteellinen ja historiallinen museo, joka on näin ison kaupungin museoksi käsittämättömässä alennustilassa - näyttelyitä ei ole päivitetty aikoihin ja pölyttyneempää tunnelmaa saa hakemalla hakea. Oppia äkkiä Singaporen Exposta (näyttelyhalli) tai jostain muusta menomestasta kiitos!

Lounasreissun lopputulema tai pikemminkin päämäärä: maukasta japanilaista ruokaa edullisesti, Chicken Katsu eli leivitetty broilerinleike soija-hedelmäkastikkeella, riisillä ja misokeitolla hintaan $7,90 (6€). Jälleen Perthin hinnoiksi oivallisen edullinen ja ruoka on erittäin maistuvaa. Löytyy vaatimattomasta kuppilasta nimeltään Arigataya Northbrigessä.

Parin viime viikonlopun tunnelmat voi tiivistää allaoleviin kuviin. Kävin kuuntelemassa klassisen musiikin konserttia Perthin Government Housen puutarhassa, joka on yleensä yleisöltä suljettu. Puolet yleisöstä sai paikat retkituoleilta mutta suurin osa istui tai makasi nurmikolla vilteillä. Ihana tunnelma tähtitaivaan alla, mutta poikkeuksellisesti paleli niin paljon, että jouduin lähtemään ennen konsertin loppumista pois! Sattui niin tuulinen päivä, että hame ja t-paita-kombolla ei pärjännytkään enää auringon laskiessa, edes hupparin ja retkihuovan kanssa. Lämminkin vuodenaika voi yllättää ikävästi näköjään.

Government Housen kauniissa puutarhassa iltahämärässä. Valitettavasti puut, pensaat ja kukat eivät oikein iltakuvissa pääse oikeuksiinsa. Paikka oli aivan täynnä, osasyynä taatusti tapahtuman ilmaisuus. Perthissä on yllättävän paljon erilaista menoa tarjolla ilmaiseksi tai pienellä lahjoitussummalla (gold coin eli esim. muutama dollarin kolikko riittää pääsymaksuksi), kun vain aktiivisesti seuraa, kyselee ja etsiskelee.

Tälle viikonlopulle intouduin "kuokkimaan" itselleni tuntemattoman parin häihin. Ystävä oli saanut kutsun, ja pyysi mukaan seurakseen. Suomesta poiketen täällä näköjään kutsutaan runsaasti väkeä (eikä ole niin justiinsa, tunteeko pari kaikki) seuraamaan vihkiseremoniaa, ja itse reception eli häävastaanotto on sitten rajatummalle, läheisimmälle seurueelle. Ihanahan se minulle amerikkalaistyylinen seremonia oli, vihkivaloineen kaikkineen. Kun sulhanen luki särkyvällä äänellä morsiamelleen, että tämä on miehen ensimmäinen ajatus herätessä ja viimeinen ajatus nukahtaessa, nyyhkin ääneen kaikkien muiden mukana, vaikken ollut kaunista hääparia edes nähnyt koskaan ennen. Seremonia oli ulkona, UWA:n eli Western Australian yliopiston alueella Swan-joen rannassa.

Yllä: morsian saapuu isänsä käsipuolessa. Seremonian alku oli puoli tuntia ilmoitetusta myöhässä, liekö jännityksenlisäys-tehokeino vain puhdas vahinko, ei koskaan selvinnyt. Alla hääpari seremoniamestarin edessä (ei ollut pappi, ei kai ole täällä niin tavallista kuin Suomessa), morsiusneitojen ja sulhasseurueen (best maneja? Tuskin sulhaspoikia suomeksi) keskellä. Hääpari vihittiin "osavaltion suomin oikeuksin" eli siviilivihkimisenä, ymmärtäisin. Seremoniaan kuitenkin kuului runon luku, joka minusta erehdyttävästi muistutti ensimmäistä Korinttilasikirjettä raamatusta.* Koska en ole ennen kuullut sitä englanniksi, en mene vannomaan.

Emme osallistuneet häävastaanotolle eli ruuat, juomat, laulut ja tanssit jäivät väliin, mutta suuntasimme omin nokkinemme ravintolaan, kun oli ykköset päällä - ja tärkeämpänä syynä muriseva nälkä. Melbourne Hotel'in ystävällinen ja poikkeuksellisen yritteliäs tarjoilija pelasti päivän erikoisjärjestelemällä meille risottoa, vaikkei sitä olisi haluamamme laisena listalta löytynyt. Pisteet siitä! 

Lauantai-ilta oli poikkeuksellisen hiljainen fiinissä Melbourne Hotel'issa. Johtui varmaan osittain kellonajasta, sillä täällä dinner syödään usein vasta kahdeksan jälkeen, ei kuudelta, kuten me sudennälkäiset suomalaiset!

*Siis se häistä tuttu, jonka yksi säe kuuluu: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."

Laukkakisat Ascotissa

Perehdyin tänään ensimmäistä kertaa Perthin yhteen erikoisuuteen, laukkakisoihin. Täällä on ainakin minun käsittääkseni paljon laukkatalleja ja mm. ne vetävät tänne suomalaisiakin töihin, osaa lyhyt- ja osaa pidempiaikaisesti. Laukkakisat ovat ausseille isonpuoleinen juttu. Koska suureellinen Melbourne Cup-päivä vietettiin ihan äskettäin, saivat täkäläiset ystävät hyvän idean kokeilla tänä viikonloppuna Perthin laukkakisoja - kaikille meille ensimmäinen kerta. Laukkakisat on täällä nimeltään races ja ravit (vähemmän suosittua, mutta olemassa) trots.

Ascot Racecourse on toinen Perthin kahdesta laukkaradasta, toinen on kuulemma Belmontissa. Seuraamme laukkaradalla liittynyt, asiaa paremmin tunteva tuttu ohjeisti, että Ascotissa kisataan näin kesällä ja Belmontissa talvella. Puiden varjostama ja nurmikenttäinen Ascot sopii kesäkisoihin, koska vehreähkö alue on viileämpi ja viihtyisämpi kuin asfalttikenttäinen Belmont. Talvella puolestaan kisayleisön piikkikorot uppoaisivat sateista muhjuiseen nurmikkoon, joten siksi talvikisat ovat Belmontissa. En tiedä, millainen itse laukkarata on kummassakin - minusta se näytti kovapintaiselta hiekkaradalta. Ascot on peräti sata vuotta vanha kisapaikka ja osa alkuperäisrakennuksista on yhä tallella - mukaanlukien katsomo eli Grandstand. Mikäli katsomo oli todella vuosisadan ikäinen, eipä sitä mistään ulkoapäin huomaa, sen verran uusiksi on vedetty ja remonteerattu.

Laukkakisoihin ei mennä verkkareissa, vaan koko kisapäivän idea on tälläytyä parhaimpiinsa. Tänään teemana oli vieläpä Ladies Day eli erityisesti naisten odotettiin pistävän parastaan näyttäytymisessä. Itsekin kiskoin ystävältä lainatun kesäisen juhlamekon päälle ja piikkikorot jalkaan. Perinteidentuntemuksen puute näkyi kuitenkin pääkoristeen eli fascinator'in uupumisena. Yritin sellaista metsästää perjantaina töiden jälkeen, mutta niukka shoppailuaikataulu jätti kädet tyhjiksi. Stockmannia vastaavasta Davy Jones-tavaratalosta olisi sulkaharsohärpäke irronnut hintaan satanen, no way! Pihin penninvartijan täkäläis-Anttilasta eli Targetista puolestaan ei löytynyt niin kivoja malleja enää näin Melbourne Cupin jälkeen, että olisi kannattanut ostaa.

Fascinator eli tukkakoriste, yhdensorttinen malli.

Täkäläistä minimuotia ja esimerkki laukkakisojen pukukoodista. Kuva (c) Perth Races.

Seuralaisillani oli asiaankuuluvat hiuskoristeet, samoin kuin kaikilla muillakin yleisön naisilla - myös leveälierisiä juhlahattuja näki näin kesähelteillä. Suurin osa miehistä oli paikalla puvunhousuissa ja kauluspaidassa, mutta muutamia yksilöitä oli sisään livahtanut ihan t-paidassa. Itsekseni kyllä mietiskelin, että suomalaisten raviratojen katsomot kaikuisivat tyhjyyttään, jos vastaavia pukukoodeja alettaisiin siellä soveltaa. En muista koskaan nähneeni raviradan varressa miehiä puku päällä tai naisia cocktail-mekoissa. Täkäläisten naisten cocktail-mekot sopivatkin hyvin nyt alkaneisiin helteisiin. Kun asteita on +33, päälle halutaan näköjään laittaa vain minimimäärä vaatetta ja näin paljon paljastavia asuja ei Suomessa näe edes uimahallissa.

Itse laukkakisat kuluvat seuraavasti: mennään vedonlyöntikopille täyttämään kuponki joko paperilla tai tietokoneella. Jätin ensimmäisen lähdön veikkaamatta ja kadutti katkerasti, sillä olisin veikannut Belle O'Haraa nimen perusteella (Tuulen viemää-ikifanina) ja sehän meni ja voitti! Erilaisia vedonlyöntitapoja oli ainakin kymmenen, itse käytin vain perinteistä 'arvaa voittajahevonen'-mallia. Edellä mainittu asiantuntijatuttu sen sijaan löi vetoa kombomenetelmällä (mitkä hevoset tulevat olemaan top kolmosessa ja missäkin järjestyksessä) ja onnistui voittamaan $45, kun itse voitin enimmillään $4 yhden dollarin panoksella. Ihmettelin panosten pienuutta ja vastaavasti voittojen pienuutta, mutta ilmeisesti oma porukkani nyt vain sattui pelaamaan pennosilla, kun kukaan meistä ei ole uhkapelien perään. Varmasti isompiakin summia saa laukkaradoille hummattua ja myös isompia voittopotteja on jaossa. Lähtöjä oli päivän aikana seitsemän joista katsoimme kuusi, eli tapahtumaan matkustusaikoineen hurahti koko lauantai puolestapäivästä iltakuuteen. Lähtöjen välillä on kolme varttia aikaa ja väliaikoina kuljeskelimme alueella, söimme ja joimme (vettä ja pepsiä, muu yleisö näytti vetävän kaksin käsin olutta ja kuoharia), juttelimme ja kävimme ihailemassa hevosia.

Ennen kutakin lähtöä hevosia kävelytetään esittelykehässä, jossa vedonlyöjät voivat katsastaa suosikkejaan. Lähtö on ohi hetkessä, sillä priimalaukkahevoset ovat n_o_p_e_i_t_a. Ällikällä löi se vauhdin määrä. Matka on lähdöstä riippuen 1600-2000 metriä ja siihen kuluva aika oli muutama minuutti. Maaliintulon jälkeen hevoset laukkaavat vielä puolikkaan radan verran jäähdytelläkseen, kunnes ne ohjastetaan katsomon eteen ja siitä jockey satuloineen punnitukseen (minimiyhteispaino 54 kg) ja hevonen talutetaan suihkuun talleille. Raveista poiketen voittajaa ei palkita heti lähdön jälkeen eli mitään seppeleitä, ruusukkeita, pokaaleja tai voittoloimia ei hevosille pueta. En tiedä missä vaiheessa palkintojenjako suoritetaan. Lähdöistä voittaa mukavasti rahaa, sillä voittajahevonen tienaa vähintään muutaman kymmenen tuhatta. Ensi viikonlopun Railway Stakes-kisoissa (kuulemma tärkein kisa sitten Melbourne Cupin) voittopotti on miljoona dollaria.
Alla tunnelmia, suppeasti tosin, sillä kännykästä loppui muisti kesken kisojen.

Raketit radalla, loppusuoralla. 

Yllä ja alla: kilpurit esittelykehässä ennen koitosta.

Yleisömäärä kasvoi päivän mittaan lähes täysiksi katsomoiksi, kun aamun lähdöissä katsomo kumahteli tyhjyyttään.

Kenen on vastuu?

Luin tätä juttua hyväntekeväisyyteen osallistumisesta yleensä Australiassa sekä varainkeruu-makkaranpaistosta Melbournen päässä, tuli mieleen, että on muuten totta. Siis se, että täällä jostain syystä pidetään parempi huoli yhteisestä omaisuudesta kuin Suomessa. Perthissä ei ole juurikaan graffiteja, paitsi enintään junaradan varsilla. Rakennusten seinissä niitä näkee harvakseltaan ja niitä rasittavia tussi-tageja, eli tyyliteltyjä nimmareita tms. töhryjä, joita Suomen bussikatokset ja sähkökaapit ovat täynnänsä, ei täällä ole tavallisesti missään. Vanhemmat bussit ovat tosin usein kärsineet ikkunaraapijoista eli ketkä lie keskenkasvuiset ääliöt ovat raaputelleet ikkunat avaimilla täyteen nimikirjaimia ja muuta tarpeellista. Junissa ja busseissa on julisteita, joissa kehotetaan käräyttämään kaikki mahdolliset töhrijät ja vandaalit - muistaakseni käräytyksestä saa tonnin palkkion. Olen täällä käynyt vain kohtuu-uusissa ja siisteissä kerrostaloissa, joten en osaa sanoa rähjäisempien alueiden tai vanhempien rakennusten tilanteesta. Mutta kaikki tähän asti näkemäni ovat olleet ihan ok-kunnossa, siivottuja ja siistejä. Täällä minusta myös puututaan herkemmin toisten toilailuihin, esimerkkejä:

Olin ostamassa postikortteja kioskissa, kun kaksi ikäistäni naista sattui huomaamaan, kun joku yritti näpistää lehden. Naiset nostivat asiasta ison haloon, hälyttivät kioskinpitäjän paikalle ja uhmakkaasti pysäyttivät näpistelijän (ei-ihan-selvä mieshenkilö). Tällaista touhua ei todellakaan katsottu läpi sormien tai varovasti syrjempää asenteella "antaa muiden hoitaa", vaan jämäkästi heti tilanteeseen puuttuen. Toisen kerran bussissa intialaistaustainen mies alkoi yhtäkkiä valittaa bussikuskille, että tämä oli ajanut hänen pysäkkinsä ohi pysäytyspyynnöstä huolimatta. Kuski oli pysäyttänyt edellisellä pysäkillä, mutta valittajaukko ei ollut jäänyt pois. Nainen matkustamosta puolusti bussikuskia sanomalla, että pysähdytty oli kyllä. Valittaja alkoi raivota naiselle törkeyksiä syytäen, mm. haukkui tätä "you stupid white cow, shut up you bitch" eli erittäin raakaa tekstiä. Tätä eivät muut matkustajat nielleet vaan bisnespukuinen herrahenkilö napakasti ilmoitti valittajalle, että nyt on syytä siistiä suu ja lopettaa rasistinen ääliömökä välittömästi. Lopettihan se, säikähti varmaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen täällä kuullut kenenkään julkisesti räyhäävän törkeyksiä tai haukkuvan ketään (ei vissiin ollut ihan kaikki kotona tässä tapauksessa). Mutta toisin kuin Suomessa, muut eivät vain katselleet ikkunoista ulos vaan puuttuivat epäsosiaaliseen käytökseen heti. Busseissa ja junissa on myös julisteita, joissa tätä alleviivataan ja annetaan hätänumero, johon voi soittaa uhkaavissa tilanteissa.

En tiedä miksi, mutta täällä pidetään parempaa huolta yhteisistä tiloista myös pitämällä ne siistimpinä. Puistot on yleensä aina puunattu ja haravoitu, ei roskan roskaa missään. Keskustan tiet ja jalkakäytävät pestään harja-autoilla ilmeisesti joka yö. Kaduilla partioi myös (liikerakennusten tai taloyhtiöiden omia, en tiedä?) katuimurikuskeja, eli työntelevät ostoskärryn kokoista katuimuria pitäen kadut roskattomina. Purkat ynnä muut raavitaan lastalla irti kadusta eikä jätetä siihen kerryttämään lisää purkkia. Täällä ei yleensä ole juurikaan tupakantumppeja, karkkipapereita ym. ympäriinsä lojumassa. Viime Suomen-lomalla juhannuksena  iski pienoinen kulttuurishokki kaikesta siitä katuroskan ja sylkylänttien määrästä, joiden yli keskustassa saa loikkia. Täällä on mielestäni sama määrä yleisiä roskiksia kuin Suomessakin, mutta selvästikin iso liuta enemmän puisto-osaston ynnä muiden puhtaanapitolaitosten työntekijöitä. Myös asenne on eri. On alkanut epäilyttää, että koska Suomessa on yleensä viranomainen tai virasto joka asiaan, tavalliselle mattimeikäläiselle tulee helposti tunne että "maksan selkä vääränä veroja, hoitakaa niillä, siitähän minä joka kuukausi pulitan". Ironisesti täällä "oikeistolaisemmaksi"* mielletyssä maassa yhteisten asioiden ja omaisuuden hoito näyttää kiinnostavan enemmän.

*Ihan kun Amerikka-mielipiteeseen törmää silloin tällöin etenkin tänne vasta muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Itse en oikein näe argumentille katetta, sillä kaikki muu pyörii aika samalla lailla täällä kuin Suomessakin paitsi että koulutuksesta ja lääkärikäynneistä pitää maksaa, ja omasta sosiaaliturvasta vastataan pidemmälle itse mm. ottamalla sairaus- ja työttömyysvakuutus ja hoitamalla eläkesäästöjen sijoittaminen. Suomessa vain ollaan piilotetummin amerikkalaisia "hyvinvointivaltio ja verovarat"-argumentin varjoissa. Kummasti niilä verovaroilla saa jatkuvasti vähemmän ja niiden käyttöä ollaan joka vaalikausi vaatimassa alas, mm. lukukausimaksujen käyttöönottoa tyrkyttämällä.

Täällähän me kaikki. Kuva (c) Spaceinfo.com.au