Muutakin kuin työntekoa

Kävimme viikolla porukalla illastamassa ja drinkeillä (kuohuviinipullollisilla sekä olusilla) Cottesloessa, yhdellä kauneimmista ranta-alueista täällä. Tietenkään kamera ei ole koskaan mukana, kun nähtävillä olisi kiehtovinta kuvattavaa. Juuri keskiviikkoiltana rannikolle iski raju ukkonen rankkasateineen, ja oli mahtava seurata ukkospilvien ja salamoiden vyörymistä kaukaa Intian valtamereltä kohti rantaa. Taisimme pilata kylläkin jonkun ammattilaiskuvaajan kuvaussession, kun riekuimme innoissamme aallonmurtajalla osoittelemassa tummanpuhuvaa, myrskyä ennakoivaa merimaisemaa. Cottesloen rannoilla asuminen maksaa maltaita - lähtöhinta miljoonassa - mutta aivan rannanvierustankin ravintolat ja pubit ovat hinnoiltaan jokamiehen ulottuvilla, lucky us!

Kolmen suomalaisen ja kahden aussin seurueessa syntyi vilkasta keskustelua Suomen ja Australian tapojen eroavaisuuksista, tai lähinnä suomalaiset vyöryttivät outoa kulttuuriaan aussien ihmeteltäväksi. Täällä asuntohintojen nousun takia on varsin yleistä asua jaetussa talossa, ei vain itsekseen tai oman perheen kesken. Aussien oli vaikea käsittää, miksi suomalaiset eivät voi kuvitellakaan asuvansa kimppakämpässä, ainakaan pidempiaikaisesti. Onhan se selvää rahansäästöä, ja on kivaa kun on seuraakin. Yritimme selvittää, että opiskeluaikana kämppisasuminen on melko tavallista, mutta Suomessa nyt vain on sosiaalisen ja taloudellisen nousun merkki, ettei tarvitse jakaa enää aikuisena asuntoaan, etenkään vieraiden kanssa. Mieluummin pulitetaan hunajaa siitä omasta pikkuyksiöstä, jossa saa asua ihan yksin. Tai enintään kaksiossa kaksin, jos on pariskuntautunut. Suomessa koti on muutenkin lähes pyhä paikka, jonne kutsutaan vain harvat ja valitut, usein pidemmän tuntemisen seurauksena. Ketä tahansa satunnaista kohtaamista, hyvänpäiväntuttua tai edes työkaveria ei kahville pyydellä. 

Kuulijoille taisi jäädä hieman epäselväksi, olivatko puheemme veriletuista ja mustamakkarasta totta vai legendaa. Kuka nyt verta söisi, tai edes verestä tehtyjä ruokia? Muutenkin täkäläiset taisivat laskea yksi plus kaksi tiedosta, että Suomessa on puolet vuodesta pimeää, pahimmillaan aurinko nousee yhdeksältä ja laskee jo kolmelta, ja talvikuukausina ei pilvisyyden takia auringonvaloa edes näe kuin muutaman tunnin kuukaudessa. Verta ja valotonta, kuulostaa draculan maalta. Kuvailimme myös suomalaista keskustelua, jota usein tauottavat pitkätkin hiljaiset hetket ja tuoppiin/kahvikuppiin tuijottelut. Moni suomalainen puhuu vasta sitten, kun on asiaa, ja se asia on harkittu ja mietitty omassa mielessä perin pohjin. Vieraita ei katsota silmiin, eikä tuntemattomille aleta rupatella noin vain. Luulenpa, että meikäläisten tavat voi uskoa vasta Suomessa vierailun jälkeen, sen verran epäluuloisina aussit meitä silmäilivät. 

Yksi kokemus meitä kaikkia kuitenkin yhdisti, ja se oli peruskoulun tukala esiintymistesti. Suomalaiset joutuvat laulukokeeseen - nykyään ilmeisesti jo yksityisesti, meidän aikanamme vielä koko luokan eteen -, ja aussit joutuvat puheenpitämisen kokeeseen. Puhetaidon testissä sentään on jotain käytännön järkeä, mutta pistää miettimään, miksi laulutaitoa ylipäätään mitataan. Harva meistä esittää kokousavauksensa tai seminaaripuheensa laulaen.