14.4.2014

Meri

En ole erityisen hyvä uimari, ja siksi olenkin veden suhteen vähän arkajalka. Perth, kuten mikä tahansa Australian rannikkokaupunki, on rantaelämän luvattu keidas. Hiekkarantoja riittää kilometritolkulla, sillä Perthin metropolialue rajoittuu länsipuolelta mereen. Surffareille ja uimareille kaupunki on paratiisi (vaikka kuulemma parempia surffiaaltoja on mm. Balilla).

Meiltä pääsee kohtuullisen helposti esimerkiksi Cottesloen rannalle, sillä asumme juna-aseman vieressä ja kotiasemaltamme juna vie pisteeseen, josta on rantaan matkaa noin kilometri. Muita suosittuja uimarantoja ovat City Beach ja Scarborough. Näillä ei itsellä tule paljoa käytyä, koska kumpaankin pitää nytkyttää hitaasti bussilla tehokkaan junan sijasta. Auton osto on meillä edelleen työn alla, kun aina tuntuu tulevan muita tärkeämpiä kulueriä eteen – kuten nyt vaikka tämä Kiinan loma.

Eilen päätimme testata North Fremantlen rannan, jolla emme ole ennen käyneet. Osasyy oli, että North Freossa on mainio hampurilaispaikka Flipside, ja rehevät, mehevät burgerit kuulostivat hyvältä ajatukselta sunnuntaibrunssiksi. Uimaranta on parinsadan metrin päässä North Freon juna-asemasta, mikä on myös plussaa. Tosin Flipsideen kävely, ja sieltä rannalle ja lopulta takaisin asemalle kävely, aiheutti parin kilometrin ekstralenkin. Mutta tulipahan ulkoiltua mahtavassa alkusyksyn säässä – joka ei poikkea mitenkään kesäsäästä aurinkoisuudessaan!

Olen täällä uinut ainoastaan matalissa lahdissa, eli olen hienosti välttänyt kaikki laineet ja aallot. Ennen Australiaan muuttoa olin uinut pelkästään järvissä ja uima-altaissa, en valtameressä koskaan. Niinpä eilinen ranta-aallokko näytti aika massiiviselta, sillä rantaan vyöryy metrin-puolentoista korkuisia vesimassoja tyynenäkin päivänä. Totesin E:lle, että näyttääpä aikamoiselta myllerrykseltä. E puolestaan oli eri mieltä, eli ei pitänyt omalla merikokemuksellaan tällaista lainehdintaa minään.

Täällä on tosiaan jo kalenterin puolesta syksy, ja koska Intian Valtameri on aika iso, arvelin, että vesi saattaisi olla uintiin liian kylmää nyt. Alkukahlauksella näin tuntuikin, mutta kymmenen minuutin käveleskely rannalla auringonpaahteessa sai vellovat aallot näyttämään  ihanan raikkailta. Eikun alkuperäisestä tuumasta toimeen ja veteen. Kun sinne pääsisi, siis. Aallot pieksevät ja pärskyvät vastaan, ja rantamatalassa saa kahlata noin 10 metrin päähän, ennenkuin meno hieman tasoittuu.

Meikäläisen uimatyyli on sekoitus koiraa ja sammakkoa, eli mitään kroolauksia tai muita fiiniyksiä on turha edes yrittää. Onneksi aallokon harjalla keikkuu kuin korkki, jos pysyttelee rannasta kauempana. ”Kauempana” tarkoittaa kuitenkin enintään tuota kymmentä metriä, koska sitten kun varpaat eivät enää yletä pohjaan, pelottavat hait. Vaikka vesi on turkoosia ja kirkasta, aaltojen myllerrys pöllyyttää hiekkaa niin, että mitään lähestyvää ei vedestä erota. Ja kuten sanottua, en ole mikään kilpauimari, eli karkuun en pääsisi.

E kikkaili rantakuohuissa aaltojen päällä ”surffaten”, siis otti vauhtia ja ui rantaan syöksyvän aallon päällä, kunnes pöllähti mukkelis rantamatalaan. Itse lähinnä kelluskelin aaltojen keikutettavana. Siinä tuli huomattua, että aaltojen voima on kyllä uskomaton tyynelläkin säällä. Ensin aalto nostaa ylös, sitten tiputtaa alas, vetäen merelle päin. Jos ei koko ajan polski vastaan, ajautuu vähitellen sivuun ja rannasta kauemmas.

Korkkina keikkuessani mietin, miten iso ja tutkimaton meri on. Pinnan alla on vaikka mitä, kokonainen toinen maailma. Olen innokas syvänmeren luontodokkarien ystävä, koska kaikenlaiset itsevalaisevat kalat ja valolla toisiaan hypnotisoivat oliot ovat niin kiehtovia. Kunhan joskus tilaisuus koittaa, pitää yrittää vähintään opetella snorklaamaan ja mieluiten laitesukeltamaan, jotta pääsee tutkimaan värikkäitä riuttoja ja matalia, kirkkaita, kalaisia vesiä. Minkäänlainen syvälle sukeltaminen ei sen sijaan houkuta – mieluummin katselen meren ihmeitä telkkarinruudulta kuin sadan metrin vesimassan alla.

E harrastaa vapaasukellusta eli ilman laitteita sukeltamista, ja on ahkerimpina treenipäivinään pystynyt pysyttelemään pinnan alla minuutteja. Juju on (minun käsittääkseni) siinä, että syvemmälle mentäessä vedenpaine pusertaa elimistöä, myös keuhkoja kasaan, jolloin vähemmällä ilmamäärällä pärjää pidempään kuin pinnan yläpuolella.

Noin minuutin jälkeen kuulemma iskee pakottava tarve haukata happea, mutta jos tämän tunteen sitkeästi voittaa, voi veden alla pysyä jopa 2-6 ekstraminuuttia treenaamisesta riippuen. Pitkään harjoitelleilla sukeltajilla elimistö sopeutuu vähään happeen ja esimerkiksi sydämen syke hidastuu jopa 10 löyntiin minuutissa, kun normaali leposyke on 60 kertaa minuutissa.

Ei ole minun juttuni kyllä tuo, vaikka nähtävästi tuottaakin ainutlaatuisen euforian eli ylitsevuotavan hyvänolo- ja rauhantunteen, elimistön kemian voimin. Ja onhan se aikamoista itsensä voittamista.

Ennen poislähtöä halusin ottaa kuvia merestä eli todistuskappaleita isosta aallokosta. E tähtäili kameralla kun itse yritin demonstroida aaltosurffausta. Pieleenhän se meni: ensin kelluskelin turvallisesti aallon päällä, ja kun sitten yhytin rantaan syöksyvän aallonharjan, se paiskasi minut suoraan hiekkapohjaan kuin pesukoneen linko, suu, silmät, korvat täynnä vettä, pää pyörällä.

Pöllämystyneenä punnersin ylös ja kuivalle maalle turvaan pärskimään suolavettä poskionteloista, vain huomatakseni, että kalliit aurinkolasit ovat jossain aaltojen alla. Eihän niitä siitä rantavedestä löydä erkkikään, kun hiekan samentamat vesimassat myllyttävät kaikkea sileäksi ja takaisin kohti merta. Sinne jäivät. Uudet Kiinasta sitten.


Aallokko ei näytä kuvassa miltään, mutta rannemmassa tyrskytti sen verran, että kuvan aurinkolasit pyyhkiytyivät sille tielleen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!