Aussilan vauvanhoito-ohjeet testissä

Joka maassa on omanlaisensa tavat, uskomukset ja opastukset vauvanhoitoon. Tässäpä suomalais-ranskalais-aussivauvan testiajo aussiohjeista, eli mitä paikallinen neuvola ja moninaiset infosivustot opastavat.

1. Laita vauva aina nukkumaan samaan paikkaan

Jotta vauva alkaisi aivan vastasyntyneestä saakka nukkua hyvin, perusohje kuuluu, että vauvan tulee tottua nukkumapaikkaansa. Paikan on oltava hiljainen ja pimeä. Aussilassa vauvalla on usein oma huone, nursery, jo vastasyntyneestä. Vauvan voi myös nukuttaa kehtoon tai pinnasänkyyn vanhempien huoneeseen ja virallinen ohje onkin, että vauva nukkuisi yöunet vanhempien huoneessa vähintään puolivuotiaaksi.

N testaa: onko pakko jos ei haluu? Ei minua huvita nukkua jossain ankealla patjalla pelottavassa pimeässä huoneessa yksin, kun voin nukkua turvallisesti äidin tai isin sylissä tai mukavasti keinahtelevissa vaunuissa. No, nykyään näin isona poikana (7kk) voin jo nukkua yksinkin makkarissa, kun siellä varjoissa pesivät möröt ja kammotukset pelkäävät minua eikä toisinpäin.

Äidin kommentti: muuten hyvä, mutta minne vanhempi pääsee kotoa koskaan ikinä, jos vauvan nukkumiset sängyssään määrittelevät päivärytmin? Etenkin vastasyntynyt nukkuu paljon ja epäsäännöllisiin aikoihin. Kyllä suomalainen malli, että päikkärit nukutaan vaunuissa, toimii paljon käyttäjäystävällisemmin sekä vanhemman että vauvan näkökulmasta. Vauvakin nukkuu pidempiä unia raikkaassa ulkoilmassa - jos siis sattuu raikas eikä tukahduttavan kuuma vuodenaika.

2. Vauvalle paras rytmi on syö-leiki-nuku, ei saa nukahtaa rinnalle

Vauvan hyvinvointia tukee, että vauva oppii tietyn selkeän päivärytmin. Paras jaksotus on, että vauva syötetään heti tämän herättyä, sitten leikitään ja puuhaillaan ikään sopivasti, jonka jälkeen vauva heijataan uneen tai mieluiten opetetaan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Jos vauva ei millään nukahda yksin, vauvan selkää voi silitellä, tai takamusta taputtaa sydämensykkeen rytmiin. Vauva lasketaan petiin kun tämä on unelias, muttei vielä nukahtanut.

N testaa: leikkiessä tulee ärjyvä nälkä, maitoa tänne niinkuin olis jo! Ruokaa pitää saada heti herättyä SEKÄ ennen nukahtamista, tietenkin. Miten sitä muuten nukkuu, jos pian herää tyhjin vatsoin? Ai mitä tarkoittaa unelias, mutta vielä hereillä? Minä ainakin leikin aivan tappiin asti ja sitten tipahdan melkeinpä ylikierroksilta, mutta pelkästään, jos äiti tai isi avittaa uneen maidon, tuutulaulujen tai vaunujen avulla.

Äidin kommentti: "unelias mutta hereillä", buahhhahaha. N ei ole edes vastasyntyneenä ollut sellainen tuhiseva käärö, joka hiljakseen ja omin neuvoin tuudittuu uneen tultuaan riittävän väsyneeksi. Evoluution näkökulmastakin on outoa, että maitoa ei saisi käyttää vauvan "unilääkkeenä" - eivät pienokaiset sata, tuhat tai satatuhatta vuotta sitten tienneet, että eivät saisi nukkua tissille vaan tulisi uinahtaa johonkin pepuntaputteluun.

3. Vauvan tulee nukkua läpi yön viimeistään puolivuotiaana

Mikäli vauva heräilee yöllä, tällä on nukkumisongelma, johon saatetaan tarvita spesialistin eli unikonsultin apua. Erilaisia unikoulumetodeja on monia, jotka vaihtelevat heijauksesta ja pepun- tai patjantaputuksesta extinction- eli tukahdutusmetodiin, jossa vauva laitetaan omaan huoneeseensa tiettyyn kellonaikaan ja tätä EI mennä katsomaan lainkaan koko yönä, vaikka vauva itkisi miten. Näin vauva oppii, että yö on nukkumista varten, ei vanhempien kanssa sosialiseeraamista.

N testaa: ... jätetään yksin yöksi? Mutta entäs nälkä? Sylinkaipuu? ... möröt ja kammotukset?

Äidin kommentti: unikoulua saatetaan tarvita, jos heräily vie vanhempien voimat, ja varmasti helliäkin metodeja on. Virallisissa ohjeissa ei kannusteta tuohon rajuimpaan extinction-metodiin, vaan asteittaiseen yksinoloon opettamiseen: vauvan annetaan totutella nukahtamiseen hivenen pidempiä aikoja kerrallaan, kunnes tämä toivottavasti oppii vaipumaan itsekseen uneen. Meillä puolen vuoden merkkipaalu oli ja meni, N heräilee yhä kuten mielestäni normaali vauva, joten jatkamme tutilla ja maidolla nukutusta. Unikoulujen pulma mielestäni on tuo nukkumisongelman korostaminen - tavallinen vauvan käytös muutetaan/muuttuu ongelmaksi ohjeiden takia, koska vanhemmat kokevat huonommuutta siitä, ettei puolivuotias tai vuosikaskaan nuku 8-10h putkeen.

4. Kiinteät ruuat aloitetaan riisivellillä

Koska vauvat usein potevat rautavajetta puolen vuoden iän ylitettyään, paras aloitusruoka on rautarikastettu riisijauho. Myös muita rautapitoisia ruokia kannattaa antaa heti alkuun, kuten lihaa.

N testaa: (mums mums) no hyi, kautta ripulivaippani! Karmeaa vettynyttä sahanpurua.

Äidin kommentti: joo ei. Riisivelli on täysin mautonta ja koostumukseltaan ruokahaluttomuutta herättävää. Riisiä ensiruokana kritisidaan nykyään siitä, että riisi sisältää arseenia ja saattaa olla vaarallista isoina määrinä. Tämä ohje onkin mielestäni poistumassa, vaikka neuvolassa se yhä annettiin. Riisivellin toinen ongelma on, että se totuttaa mauttomaan muussiin ruokana ja tutkimusten/spekulaatioiden mukaan saattaa altistaa hiilarihimolle isompana - lapsi ei osaa syödä monipuolista, terveellistä ruokaa, vaan suosii vaikkapa ranskanleipää. Rautapitoisten ruokien ohje sen sijaan kuulostaa järkeenkäyvältä.

5. Aktiivinen kanssakäyminen vauvan kanssa on paljon tärkeämpää kuin lelut

Lelujakin tarvitaan vauvan viihdykkeeksi, mutta niitä voi tehdä itse helposti ja halvalla, uutta ja hienoa ei tarvitse olla. Vaikkapa napeilla täytetty muovipullo muuttuu helistimeksi ja tarvikkeet siihen löytyvät melkein joka talosta. Ihmisten kasvot, juttelu ja kaikenlainen yhdessäolo kiinnostavat vauvaa enemmän kuin tavara.

N testaa: Leikitään! Jee! Aamusta iltaan! Katso äiti miten sain tämän lelun käteen itse! Jee, isi hyppyyttää! Jee! Ai mennään kyläilemään tai kaupungille? Jee, uusia ihmisiä, jee!

Äidin kommentti: mitäpä tähän lisäämään, 100% samaa mieltä. Hieman paradoksaalisesti tämä leluohje taitaa olla ainut, jota perthiläiset eivät näytä ottavan kovin tosissaan, tai eivät ainakaan yhtä tosissaan kuin noita neljää aiempaa. Taatusti vanhemmat seurustelevat ja leikkivät lastensa kanssa, mutta leluvuoret ovat aivan erilaisia kuin omassa lapsuudessani. Tosin en tiedä, onko sama tavara"taivas" vyörynyt Suomeenkin.

Olen usein maininnut, että Perth on kuin Suomi 80-luvulla juppikulutuskulttuureineen, jossa monikaan ei pode huonoa omatuntoa (yli)kulutuksesta, muovikrääsästä tai kertakäyttötuotteista. Aussipiireissäni on sentään muutama äiti, joita kiinnostaa esimerkiksi toy swap eli lelujen vaihtaminen päittäin, jotta uutta ei tarvitsisi jatkuvasti ostaa. Sen sijaan esimerkiksi neuvolani mammapiirin baby halloweenin naamiaisasut olivat lähes kaikki uutena kaupasta, ja jäin yksin kirppari-inspiraatioideni kanssa. Suomalaisten vanhempien kesken sen sijaan kierrätämme innokaasti sekä vaatteita että leluja, ja niitä annetaan ja myydään eteenpäin aina tarpeen tullen.

On taas se aika vuodesta, kun Halloween- ja joulutavara täyttävät marketit. Kuva target.com

Minne muutatte? Vähän kaikkialle

Perthistä lähtöön on reilu viikko, mutta olemme eläneet muuttovalmistelujen keskellä nyt lähes kuukauden. Muuttaminen on mielestäni yksi mahtavimpia asioita elämässä (nimimerkillä kummallinen), mutta tällainen muuttotilanteessa junnaaminen ei ole kauhean kivaa. Taidamme kilistellä kuohuvat lentokentällä, kun tästä vihdoin liikahdamme eteenpäin.

Aloitimme muuttovalmistelut hyvissä ajoin, jotta loppuun ei tulisi hurjaa paniikkia. Taitaa se kaikesta huolimatta tulla, muuton luonteesta johtuen. Aiemmissa muutoissa on tavarat siirretty keskitetysti vanhasta paikasta uuteen, ja tultu takaisin siivoamaan. Tällä kertaa tyhjennyksen ja siivouksen on tapahduttava yhtä aikaa, koska lähdemme tästä kodista suoraan lentokentälle ja kämpän on jäätävä muuttokuntoon vuokralaisellemme. 

Ei ole kauhean helppo yrittää ennustaa, mitä tavaraa tarvitsee aivan viime metreille asti. Voiko pakata jo lääkekaapin pois? Entäs liinavaatteet ja pyyhkeet? Onneksi tavara ei mene kauemmas kuin alakerran varastoon, joten kyllä sen sieltä saa, jos tarvitsee. Entä missä järjestyksessä olisi fiksua siivota, ettei tarvitse hinkuttaa samoja jälkiä uudestaan? Emme voi kaikkea hankaamista jättää viimeiseen päivään, koska lentokentälle pitäisi ehtiä jo puoliltapäivin. Olemmekin joka päivä tyhjentäneet ja siivonneet jonkin kaapin tai nurkan. Nyt alkaa olla jonkinlaiset askelmerkit paikallaan viimeisiin päiviin: tyhjennä ruokakaapit, pyyhi kaikki pinnat, imuroi ja luuttua, pese jääkaappi ja roskikset, pese ja pakkaa petivaatteet pois...

Vaikka olen siisteyden ystävä, jokapäiväinen siivousteema alkaa tässä vaiheessa ahdistaa. Meillä on ollut kaksi asuntonäyttöä per viikko parin viikon ajan ja niitä varten on kuurattu kynnet karrella. Asuntomme on perthiläisittäin pieni ja luksukseton (meidän talossa ei ole esimerkiksi kuntosalia, saunaa ja uima-allasta, jotka usein ovat keskustan kerrostalojen vakiovarusteita). Niinpä kilpailemme sijainnilla ja siisteydellä. Onneksi nyt on vuokralainen löytynyt ja pääsemme reissuun helpottunein mielin. Voin sanoa, että Pariisin-koneeseen pääsy alkaa tuntua lomalta itsessään, vaikka edessä onkin puoli vuorokautta penkkiurheilua aktiivisen vauvan kanssa. 

Laskin huvikseni, että olen tähän mennessä asunut 21:ssä eri asunnossa. Niistä seitsemässä lapsuudenperheeni kanssa, seitsemässä omilleni muutettua opiskeluaikoina, ja täällä Perthissä nykyinen kotimme on minulle Aussilassa seitsemäs. Muuttojen tahti on siis kiihtynyt vanhemmiten, ei kylläkään itsetarkoituksella. Vaikka muutoista pidänkin, en ole koskaan muuttanut "huvin vuoksi" vaan jonkin tarpeen ratkaisemiseksi (lähemmäs opiskelupaikkaa, yhteen tai erilleen kumppanista, jne). 

Muutoissa minua kiehtoo muutoksen mahdollisuus ja uuden kodin tarjoaman uuden elämän idea. Uuden kodin saa sisustaa ja laittaa sellaiseksi kuin haluaa - saa tietenkin vanhankin, mutta uusi aina jotenkin eri lailla insproi. Uusi koti tuo muuassaan uuden tai muuttuneen elämän, koska kaikki arkikuviot ja arkiliikkuminen tulevat mukautumaan sijainnin perusteella. Kohtaa uusia naapureita, oppii uusia reittejä, huomaa ja kiinnostuu eri asioista kuin ennen. Minua on aivan pienestä asti kiehtonut kaikki poikkeuksellinen tai arkea mullistava: muistan, kuinka perheemme muuttopäivinä minusta oli ihmeellistä, että syötiin talouspaperin päältä ja kahvinkeitin raksutti muuttolaatikkokasan katveessa. Tyhjässä asunnossa on jotain mahdollisuuksissaan herkullista, kaikki on avoinna, mikään ei ole lukkoon lyötyä ja luutunutta. 

Kun viime viikolla hinkkasin seinistä asumisen jälkiä pois, N:n pyöriessä vieressä lattialla omissa puuhissaan, koin humahduksenomaisesti eläväni omia lapsuusmuistojani. Lapsena oli jotenkin mielikuvitusta lennättävää nähdä, kuin koti muuttuu tyhjiksi huoneiksi, kaikki tuttu riisutaan niistä. Toisaalta uuteen kotiin päästessä oli uudet tuoksut, uudet huonejärjestykset, naapureissa uudet kaverit. Jännä juttu sikäli, miten aika kultaa muistot, koska perheeni viimeisimmästä paikkakunnanvaihdosta Jyväskylän liepeiltä Kuopioon en tykännyt yhtään. Muutimme alkukestästä, ja pitkä kesä ennen koulun jatkumista oli yksinäinen ja tylsä. En alkuun pitänyt enkä oikein vieläkään pidä Kuopiosta asuinpaikkana, vaikka järjellä ajatellen ja paperilla se on oikein hyvä asuinkunta. Kuitenkin tämä aspekti on haalistunut niiden muuttoja yleisesti fiilistelevien tunteiden alle. 

Muuttoihin kuitenkin yleensä kuuluu se, että muutetaan jostain jonnekin. Nyt me tarkalleen ottaen muutamme jostain, mutta "minne" on avoimempi. Kaupan kassa kysyi eilen paikalliseen tapaan, miten päiväni on mennyt. En kiireissäni halunnut jutella, mutta vastasin kuitenkin, että muuttoa puuhaamme. VIRHE! Se nimittäin johti seuraavaan:

Kassa: - Ai muutatte? Oho! Siinä on iso työ. Minnepäin?

Minä: - Hmm, no itse asiassa lähdemme pidempään reissuun.

K: - Minne?

M: - (Muminaa, miten pääsisin tilanteesta pian pois) ...Eurooppaan.

K: - Ai minne Eurooppaan?

M: - Mm, no Ranskaan ja Suomeen nyt ensin.

K: - Miksi juuri sinne? 

M: - Minä ja puolisoni ollaan niistä maista kotoisin.

K: - Ooh, sepäs vasta jotain! Pääsisinpä itsekin Suomeen. Olen aina halunnut Suomeen!

M: (En keksi vastausta, onko tämä jotain kohteliaisuusfraasiparaatia?)

K: (Luullen, etten kuullut) Suomeen! Wau. Olen aina halunnut Suomeen.

M: (En vieläkään keksi sanottavaa, kuten: miksi juuri Suomeen? Oletko edes kuullut Suomesta ennen?)

K: (Yhä luullen, etten kuullut) Suomi se vasta on kiinnostava paikka, pääsisinpä sinne joskus.

M: Niin paljonko se yhteissumma olikaan? Voinko maksaa kortilla?

K: $39, joo tottakai, tuossa on laite. Suomeen! Wau. Aikamoista. Suomeen! Jännää!

Pian pyöräilemme uusissa maisemissa. Tai emme pyöräile ollenkaan, sillä pyörät jäävät tietenkin tänne.

Vauvaperheen irtioton rahoittaminen

Seuraa avoimesti asiaa rahasta - miten rahoitamme yhdeksän kuukauden jakson poissa töistä. Rahahan yleensä on pääsyy, miksi unelmiaan ei noin vain voi toteuttaa. Samat ohjeet eivät tietenkään päde kaikkien tilanteisiin, mutta tässä oma korteni kekoon meidän mahdollisuuksistamme ja ratkaisuistamme.

Tulot

Tilanteemme on se, että olen äitiysvapaalla helmikuun 2020 alkuun saakka ja sen jälkeen minulla alkaa pitkän palveluksen vapaa (long service leave, LSL), mikä on aussityöpaikoilla lakisääteinen etu. Äitiysvapaata sain töistä puolella palkalla puoli vuotta. Tällä hetkellä olen Aussi-Kelan äitiyspäivärahalla, lakisääteisesti maan minimipalkalla: äitiysrahakausi kestää 4.5kk ja on n. $2920/kk eli 1790 euroa/kk/brutto.

Oma työnantajani on Länsi-Australian osavaltio, joka tarjoaa LSL:n jo seitsemän vuoden yhtäjaksoisen uran jälkeen. Muilla työpaikoilla LSL:n saa kymmenen vuoden pakerruksen päätteeksi. LSL kestää kolme kuukautta täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla. Valitsin jälkimmäisen. Kun tulot pienenevät, myös veroprosentti pienenee, eli käteen jäävä summa tippuu kohtuullistetusti.

E:n ainoa vaihtoehto irtioton toteuttamiseen oli irtisanoutuminen. Hän pyysi työpaikaltaan palkatonta vapaata, mutta työnantaja ei ideaan suostunut. Laskimme, että pienet tulot/pienet menot-kombolla pystymme elämään pelkästään minun tuloillani ja kummankin säästöillä. Olemme säästäneet korkeakorkoiselle (2.80%) säästötilille monenmonta vuotta juuri tällaista mahdollisuutta silmälläpitäen. Luonnollisesti E:n töihinpaluu voi olla haaste, onhan työpaikoista kaikkialla kova kilpailu. Hän on valmis toimimaan koti-isänä, kunnes uusi pesti irtoaa.

Mitään tukia emme irtiottoon saa, eli esimerkiksi työttömyyskorvausta tai isyysvapaarahaa ei E:lle tule, jo käyttämänsä kahden viikon isyysvapaan päälle. Lapsilisää ei Aussilassa tunneta. Emme myöskään saa rahaa omilta vanhemmiltamme (tämä tarkennuksena erääseen saamaani kommenttiin/kysymykseen), ellei kyläilyä ja majoittumista heidän luonaan lasketa rahaksi. Ruokakuluihin osallistumme tietenkin myös kyläpaikoissa.

Säästämiskeinot

Säästämisestä löytyy tuhat ja yksi opusta sekä painettuna että netissä. En ole juurikaan lukenut säästämisestä, vaan satumme kumpikin olemaan nuukia persoonia eli englanniksi diplomaattisesti frugal (taloudellinen). Ainoat rahareikäni arjessa ovat kahviloissa lounastaminen/kahvittelu sekä säännöllinen matkustelu. Näissäkin oppii äkkiä löytämään parhaat diilit ja välttämään ylihinnoittelua.

Vaatteet olen ostanut teini-ikäisestä saakka alennusmyynneistä tai kirppareilta. En ole merkeistä tarkka ja tyylini on aika simppeli. En juurikaan nettishoppaile, koska siellä on tosi helppo hurahtaa  kaikenlaisten "osta kolme, maksa neljä"-tarjousten perään. Meikkipussinkin sisältö on suunnilleen ripsiväri ja silmänrajausväri, meikit uusin kun entiset menevät vanhaksi.

Nyt seitsemän kuukautta vanhan N:n vaatteisiin ja tavaroihin saisi uppoamaan paljonkin rahaa, mutta hyödynnän lähes joka asiaan naapuruston Älä Osta Mitään-kierrätysryhmää. Olen myös saanut paljon tavaraa käytettynä kaveripiirini äideiltä. Laskeskelin, että varmaan 80% N:n vaatteista ja tavaroista on kierrätettynä tai lahjaksi saatuja. Niinpä perheellistyminen ei ole vielä valtavasti verottanut lompakkoa muuten kuin raskausajan lääkäri- ja ultrakulujen osalta, joista on oma postauksensa.

E puolestaan säästää ostamalla tukkutyylillä, eli esimerkiksi ruuat ostamme mahdollisimman isoissa pakkauksissa, jolloin yksikköhinta pienenee. Lidliä vastaava Aldi on ollut ruokapysäkkimme siitä asti, kun se Perthiin ilmestyi 2016.

Olemme kumpikin tarjoushaukkoja ja kaikki kodin hankinnat teemme mahdollisuuksien mukaan kuponki- ja aleostoksina. Parhaiden tarjousten jahtaus vie joskus aikaa, mutta palkitsee juuri sillä tiedolla, että jatkossa on jäljellä rahaa johonkin muuhun. Etenkin vauvaperheessä aika on kortilla, mutta alejahtaus onnistuu ihan vaistonvaraisesti tässä vaiheessa elämää.

Uusin kikka, jonka olen täällä oppinut, on luottokorttipisteiden hyödyntäminen. En tosin ole mikään pistenikkari, pelkkä aloittelija vain. Olemme kuitenkin ehtineet kerryttää bonuksia jo sen verran, että niillä irtoavat ehkä parit lyhyet lennot. Luottokorttipisteitä kerätään fiksuimmin maksamalla mahdollisimman iso osa menoista luottokortilla, ja kuolettamalla velka ennen korkojen kertymistä.

Menot

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Suurimmat menoerämme, kuten varmaan kaikilla perheillä, ovat asuminen, ruoka ja autoilu.

Asumisen kulut minimoimme vuokraamalla asuntomme eteenpäin ja asumalla pidempiä pätkiä sukulaisten huomissa, pääasiassa E:n äidin ja minun vanhempieni kodeissa. Ei ehkä kuulosta perinteiseltä irtiotolta muuttaa "takaisin kotiin" kypsässä aikuisiässä, mutta omassa tilanteessamme tämä on win-win-ratkaisu. Voimme itse autella erinäisissä kotiin ja terveyteen liittyvissä asioissa, ja isovanhemmat puolestaan saavat viettää aikaa pikku-N:n kanssa paljon enemmän kuin se Australiassa asuessamme on mahdollista.

Yksi aivan lyömätön etu meille on, että E:n ystäväpiiri on erittäin kansainvälistä. Hänen kavereidensa luota on jo tarjottu muutaman yön majoitusta useammassa kaupungissa Ranskassa, ja listalla saattavat olla myös Montreal ja Brysseli. Silti, väistämättä, suurin menoerämme tulee olemaan majoitus, kun olemme reissun päällä. Näistä kirjoitan lisää sitä mukaa, kun uusia käyntikohteita raksuttaa matkamittariimme.

Ruokakulut pienenevät, kun asumme yhdessä muiden kanssa. Ruuan ostaminen ja laitto yhdessä leikannevat ruokabudjettia ja helpottavat arkiruokarallia yleisesti, kun homman voi jakaa.

Australiassa yksityinen terveysvakuutus on puolipakollinen, koska jos sitä ei ota, joutuu mahdollisesti maksamaan ekstraveroa. Terveysvakuutus on otettava viimeistään täyttäessään 31v. tai joutuu jatkossa maksamaan vakuutuksesta korotettua hintaa nimeltään lifetime health cover loading. Meillä on kiltisti ollut vakuutus tuosta etappivuodesta saakka. Nyt opimme, että vakuutuksen saa laittaa "paussille" jopa viideksi vuodeksi elämän aikana ilman, että korotetut maksut alkavat juosta. Tässäkin säästämme $200/kk, kun terveysvakuutusta ei tarvitse maksaa poissaolomme aikana. Matkavakuutus on luottokorttiyhtiön puolesta, sillä valitsin aikoinaan luottokortin niin, että moinen ekstraetu siihen sisältyy.

Auto

Tutkailimme jo hyvissä ajoin mahdollisuutta vuokrata automme. Australiassa toimii palvelu Car Next Door, joka on kuin autojen AirBnb. Siinä välitysfirma hoitaa välityksen, vakuutuksen, vuokraajien tietojen tarkistuksen ja muun hallinnon, auton omistajan tehtäväksi jää hyväksyä varaukset ja luovuttaa avaimet. Tämä palvelu ei kuitenkaan meille toimi, koska emme ole paikan päällä säilömässä autoa ja hoitamassa avainrumbaa. 

Löysimme vuokralaisen sattumalta, kun Perthiin vasta muuttanut tuttavaperhe ilmoitti tarvitsevansa autoa. Vuokralla katamme autosta koituvat kulut eli rekisteröinnin, vakuutuksen ja huollot. Pääasia meille on, että auto on turvassa, sen varastoinnista ei tarvitse maksaa, ja auto ei aiheuta reissuaikana kuluja vaan "maksaa itsensä". 

Sijoittaminen

En ole minkään valtakunnan sijoitusguru, enkä ole yhden epäonnistuneen osakesalkkuyritelmän jälkeen näille tyrskyille uskaltautunut. Ainoat sijoitukset, jotka meillä on, ovat omistusasunto (suurimmaksi osaksi pankin) ja eläkerahasto, joka on Australiassa pakollinen. Eläkerahastoon ei voi eikä toki kannatakaan koskea ennen eläkeikää, joten se on poissa pelistä saman tien. Jäljelle jää asunto. Olen Matkaopas Vapauteen-blogin Rositan kanssa jetsulleen samaa mieltä, että asunnon seinistä kannattaa yrittää ottaa kaikki irti sen sijaan, että niihin vain sijoittaa pennosiaan.

Asunnonvuokraus

Kun ostimme kerrostalokolmiomme v. 2015 Perthin keskustan liepeiltä, tavoitteemme oli, että sitä voisi vuokrata kohtalaisen helposti. Kerrostalossamme onkin pääasiassa vuokralaisia ja olemme owner-occupier- eli omistaja-asukas-vähemmistössä. Päätimme vuokrata kiinteistövälittäjän kautta, jotta itse säästymme ekstrapuuhalta ja -draamalta. Vaikka kilpailutimme välittäjän, tämän kulut ovat aika kipurajalla, ja voittoa emme juurikaan kääri. Asuntomme hallinnointi maksaa 8.5% vuokratuloista, mutta päälle tulee muita kuluja kuten mainostus, letting fee eli vuokrasopimuksen järjestäminen, sekä erinäisiä sekalaisia pikkukuluja, joista kuitenkin kertyy isohko puro.

Pankin kanssa saimme neuvoteltua niin, että lainanlyhennyksemme puolitetaan puoleksi vuodeksi. Tämä ei liity irtiottoon sinällään, vaan on palvelu, jota pankki tarjoaa vasta perheellistyneille. Puolituksen ansiosta vuokratulot kattavat asunnon kulut, mukaanlukien yhtiövastikkeet, vuokranantajan vakuutuksen sekä välittäjän kulut. Ideaalitilanteessa asunnon vuokraus tuottaisi meille massia matkailua varten, mutta kulujen nollaus on parasta, mihin omassa tilanteessamme pystymme.

Soveltaminen

Tiedostan kirkkaasti, että asemamme on sikäli poikkeuksellinen, että meillä on omasta takaa eli suvun puolesta "ulkomaankohteita" tarjolla ja ylipäätään mahdollisuus majoittua ainakin jonkun aikaa suvun ja ystävien huomissa. Pitkän palveluksen vapaata ei myöskään kaikkialla saa, eli suomalaisen perheen irtiottoon Suomessa ja Suomesta eivät vinkkini suoraan sovellu.

Irtiottomme on vaatinut pitkäjänteistä suunnittelua rahoituksen osalta, koska oma säästötilini on raksuttanut vuodesta 2012 ja E:nkin lähes yhtä kauan. Toisaalta Suomessa perheitä avittavat maailman huippuluokkaa olevat vanhempain- ja työttömyysetuudet, vaikka ne eivät ehkä vauva-arjessa siltä tunnu.

Toivottavasti näistä postauksista saa virtaa ja ideoita ajaa eteenpäin omaa unelmaa, jos irtiotto innostaa!

Perthin kahviloissa luuraaminen tulee pian vaihtumaan kahvitteluun koto-Suomessa.

Vauvaperheen irtiotto - miksi, minne, miten?

Muutoksen tuulet lakaisevat melkoisella viuhunalla täällä meillä, mutta pelkästään positiivisesti. Lähdemme Perthistä, hui ja jee!

Emme kuitenkaan pysyvästi, vaan ns. irtiotolle, matkustamaan seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi.

Miksi

Aussilassa tai pikemminkin Perthissä vanhemmuus on sikäli "vanhanaikaista", että käytännössä kaikki etuudet keskittyvät äidille: vain minä pystyn ottamaan pidemmän palkallisen/Centrelinkin (Aussi-Kelan) kustantaman vanhempainvapaan, E:lle ei herunut kahta viikkoa enempää isyysvapaata. Vanhempainvapaat riippuvat täällä paljon työpaikasta ja niitäkin paikkoja on, joissa äiti ei saa kolmea kuukautta enempää palkallista vapaata tai isä saattaa saada kuukauden tai enemmänkin. Yleistäen, kuulopuheiden perusteella, miesten/isien odotetaan painavan jopa enemmän töitä vauvan tultua kuin ennen, koska lapsen äidin tulot usein tippuvat radikaalisti ja perhe täytyy elättää.

Tämä malli ei kuitenkaan meille sopinut oman jaksamiseni vuoksi, sekä siksi, että E kokee jäävänsä paljosta paitsi kököttäessään iltamyöhään toimistossa. Työnantaja ei suostunut E:n pyyntöön osa-aikatyöstä. Mikä ratkaisuksi? Molemmat vanhemmat vanhempainvapaalle vaikka omakustanteisesti, eli E irtisanoutui. Minä olen vanhempainvapaalla ja pitkän palveluksen vapaalla elokuuhun 2020 asti.

Pääsyyt tämän irtiotto-blogiosion aloittamiseen ovat kaksinaiset. Klassinen kuvio, jossa mies on (yli)töissä, vaimo kotiäitinä vilkkaan vauvan kanssa ilman sitä kuuluisaa turvaverkkoa, ei tunnu meistä kestävältä ja kestettävältä. Ja, mielestäni vauvaperhearjesta puhutaan Suomessa julkisuudessa melko negatiivisesti. Kun googlasin "vauvaperheen irtiotto", vastaan ei tullut YHTÄÄN positiivista juttua koko perheen yhteisestä arjesta irrottautumisesta. Päinvastoin, netti vilisee asiaa, jossa vanhemmat kaipaavat irtiottoa lapsistaan tai toisistaan - mikä sekin on ihan normaalia ja joskus paikallaan.

Näyttää siis siltä, että vauvaperheen pitkäkestoiselle maailmanmatkalle on blogimaailmassa tilaa ja tilausta, joten tässä tulee!

Miten 

Jaa että kumpikin kotiin, helpommin sanottu kuin tehty. Ja eikös irtiotossa ole ideana matkustella, sehän ei ole ilmaista? Irtioton rahoittamisesta tulee erillinen postaus, mutta pähkinänkuoressa, yhdeksän kuukauden breikin mahdollistavat:

• majoittuminen sukulaisilla ja ystävien luona kun se on mahdollista
• minun äitiysvapaa- ja muut lomarahani
• meidän kummankin vuosia kerrytetyt säästöt
• asuntomme vuokratulot
• vuokratulot autostamme
• kaiken "turhan" omaisuuden myynti
• pätkätyöskentely etänä tai silloin kun siihen on mahdollisuus.

Minne

Irtiottomme suuntautuu ensivaiheessa Ranskaan ja Suomeen, koska siellä ovat isovanhemmat. Kuitenkin tavoitteena on nähdä muitakin maita. Alustavina suunnitelminamme tai  haaveinamme ovat Espanja-Portugali-Marokko, sekä Kanada. Mahdollisesti mukaan ujutetaan myös Väli-Amerikan kohteita. Pääteasemat ovat neuvottelun alla, sillä E:llä on (uhka?)rohkeampi ote kuin minulla vauvan kanssa matkustamiseen, kun taas itse haluan valita kohtalaisen helppoja ja ennenkaikkea turvallisia maita. Tietenkin myös lompakkomme sanelee valintoja.

Matkakohteet ja käytännön järjestelyt (sekä asiaan liittyvät eittämättömät kommellukset...) päivittyvät seuraavan yhdeksän kuukauden mittaan, tervetuloa mukaan reissuun!

Jätämme taakse nämä tutut näkymät ja aktiviteetit, kohti uutta!

Lennolle vauvan kanssa - uhka vai mahdollisuus?

Palasin pari viikkoa sitten vajaan puolentoista kuukauden Euroopan-reissulta N-poikamme kanssa.  Hän täytti juuri kuusi kuukautta, eli ei ollut matkamme alkaessa vielä aivan viittäkään kuukautta. Isä-E ei mukaan päässyt töiden takia, joten sain kertarysäyksellä kokea soolohuoltajuutta erilaisissa liikennevälineissä, mukaanlukien monen monta lentokonetta ja Ranskan TGV-luotijuna.

Tuoreeltaan tunnelmia ja tärppejä: lentäminen vauvan kanssa, onko järkee vai ei?

Ensimmäinen etappi matkalla oli Singapore, jonne on Perthistä 5.5h lento. Tälle reitille ei saanut bassinet- eli vauvankoppapaikkaa, vaan piti selvitä sylittelemällä. Tuurilla tai Qantas-lentoyhtiön taktikoinnilla vieressäni oli tyhjä paikka, joka tuli todellakin tarpeeseen. Sain vauvan siihen selälleen, jotta sain itse tarpeelliset asiat kuten turvavyön kiinnityksen tai laukunpenkomiset hoidettua. N myös onnellisena nukkui vieruspenkillä hyvän tovin. Hänellä ei ilmeisesti sattunut korviin nousuissa ja laskuissa, tai ainakin antamani tuttipullo auttoi asiaa. Ainut vaihe, joka N:ää huomattavasti ärsytti, oli sylissäni vyötettynä istuminen eli hänen näkökulmastaan rajoittaminen, nousujen ja laskujen ajan.

Singaporessa meillä oli idioottimaisen pitkä odotus, 7h (t. parhaita matkadiilejä jahtaava tarjoushaukka). Jälkikäteen järkeiltynä olisi kannattanut ottaa lentokenttähotelli odotusajaksi. Singaporen kentällä oli onneksi vapaana lastenrattaita ja niiden muotoilu on sellainen, että sylivauvakin pystyy niissä köllöttämään puoli-istuvassa asennossa. Kentällä on myös lastenhoito- ja imetyshuoneita, joista yhden varasinkin aika pitkään yrittäessäni nukuttaa N:ää edes jonkinlaisessa semi-rauhassa. Näissä saa oven lukkoon, joten siellä olisi teoriassa voinut vaikka äitikin torkahtaa hetken - kentällähän ei tietenkään muuten uskalla nukkua lapsi rattaissa, ettei lapsi vain katoa sillä aikaa.

Singaporen kenttä kaikenkaikkiaan on ajanviettoon ja odotukseen yksi parhaista kokemistani, sillä siellä on panostettu paljon viihtyvyyteen ja erilaisiin pikku nähtävyyksiin, kuten kaktus- ja perhospuutarhoihin. Uusimpaan uutuuteen, Singaporen Jalokiveen emme lähteneet, koska se olisi vaatinut kentältä poistumista passintarkastuksineen. Mikään ylimääräinen jonotus ja touhotus ei kiinnostanut jo valmiiksi univelkaista äitiä.

Singapore-Helsinki-lentoaika on 11.5h, toisin sanoen vauvan kanssa ikuisuus. Onneksi lento on yön yli, joten ajasta ehkäpä 8h meni vauvan nukkuessa, tosin ei aivan yhtäjaksoisesti. Loput reilut kolme tuntia olivat aikamoista kitkutusta, kun vauvalla meinasi mennä hermo milloin tuohon, milloin tähän asiaan. Myös imetyksen suhteen lento oli melkomoista sylipainia, koska N ei malttanut keskittyä ruokailuun kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä. N ei huoli mitään huivia tai harsoa näköesteeksi, vaan käyttää sitä leluna... Penkissä ei ole mitenkään hauskaa vilautella, mutta pakko mikä pakko, kun näin nuoren imeväisen kanssa liikkuu. Onneksi taas tuttipullo korvikkeineen pelasti pahimmilta itkuilta.

Omista unistani ei tullut lennoilla juuri mitään, mutta onneksi perillä odotti sukulaisten huoma, oma rauha ja SAUNA. N sai yllättävän pian aikaeron selätettyä, sillä Suomeen päin mennessä päivä jatkuu 5h pidempään kuin normaalisti. Ylimääräisillä parilla päikkäreillä pääsimme rytmiin lähes saman tien.

Mukavien Suomen-sukulointien päätteeksi olin luvannut tehdä vajaan viikon matkan Ranskaan anopin luo. Tämä pätkä hirvittikin eniten, koska piti ensin lentää Pariisiin, siitä siirtyä luotijunaan, matkata pari tuntia Toursiin ja siitä vielä anopin noutamana autolla perille. Monta eri siirtymää ison matkalaukun, repun, rintarepun ja vauvan kanssa ei kuulostanut ihan tervejärkisen touhulta. Luvattu mikä luvattu ja eikun tien päälle tai pikemminkin ilmojen halki.

Reissu onnistui jopa yli odotusten, sillä parin tunnin lento ja parin tunnin juna ovat huomattavasti vähemmän rasittavia kuin vuorokauden rykäisy Aussilasta Perä-Pohjolaan. Meillä oli taas pitkähkö odotus lentokentällä ennen luotijunaan pääsyä. Tällä kertaa allekirjoittaneella leikkasi ja etsiydyimme lentokenttähotellin aulaan aikaa tappamaan. Koska lounastin hotellilla, saimme käyttää kaikkia avoimia tiloja eli wifillä varustettua aulaa, lastenhoitohuonetta ja vessaa sekä leikkialuetta, #travelhacks! Kannattaa valita budjettihotelli: niiden aulassa yksi leggings-asuinen äiti muumipyjamaisen vauvan kanssa menee nuhteetta - ehkä fiinimmissä loosseissa ei olisi katsottu vetelehdintää yhtä hyvällä.

Ranskan-mummolassa vietimme rattoisaa aikaa perinteisine, päivittäisine perhelounaineen, jotka ranskalaiseen tapaan kestävät ainakin pari tuntia kerrallaan. Tai siis näistä olisi nauttinut, jos N olisi malttanut nukahtaa tai odotella toisten syömisiä. Käytännössä söimme vuorotellen anopin kanssa, kun toinen lykki protestoivaa N:ää vaunuissa pitkin mukulakivikatuja ravintoloiden edustalla.

Kotiinpaluu oli reissun raskain vaihe, sekä henkisesti että fyysisesti. Vaikka kotona odotti kovasti ikävöimämme E, oli kuitenkin surullista jättää perhe, suku ja hyvät ystävät taas taakse. Lennot takaisinpäin olivat myös vähiten lapsiystävälliset, sillä meillä oli vaihto Dubaissa kello 02-04 (!!).

Jokainen vanhempi tietää, että ei ole fiksu idea herättää vauvaa kesken yöunien. Etenkin jatkolennolla melkein itku silmässä manailin, että pankaa ne h!!!!tin matkustamovalot jo pois päältä, kun N parkui katkerana pystymättä nukahtamaan nousun aikana ja jälkeen. Ja tietenkin aamupalaa aletaan tarjoilla jo kolme tuntia ennen laskeutumista, kun vauva olisi ilman hälinää nukkunut vielä ainakin tunnin-pari. No, väsy voitti tälläkin kertaa ja jonkinlaista katkonaista unta saimme kumpikin. Kotona odotti uusi esterata nimeltään vauvan jet lag, joka tarkoitti kolmea yötä marakattimaratonia  punasilmäisten vanhempien katsellessa voimattomina vierestä.

Reissun kohokohdat:

• N:n ja isovanhempien sekä muiden sukulaisten ensitapaaminen.
• Suomi-positiivisuuksien fiilistely, kuten mansikka-aika, loppukesän luonto ja hyvät säät.
• Avuliaat ihmiset lennoilla, jotka mm. tarjoutuivat pitämään N:ää sylissä, jotta pääsin vessaan.
• Onnistuneesti toiminut harsovinkki lennoilla: maalarinteippaa tumma harso vauvan kaukalon ylle helpottamaan unta ja pitämään uteliaat ihastelijat loitommalla.

Reissun "olisi voinut jäädä tapahtumatta"-kohdat

• Vuohenmaitopohjaisen korvikkeen loppuminen kaksi päivää ennen kotiinpaluuta ja sen löytämisen mahdottomuus ranskalaisista ruokakaupoista tai apteekeista. Jouduin testaamaan lehmänmaitopohjaista korviketta päivää ennen lentoa, tuloksena allergiareaktio, eli ei ollut mitä antaa pullosta paluulennolla.
• Lentoemon kysymys, "oletko raskaana"? Älkää pliis kysykö pikkuvauvan äidiltä, onko tämän raskauskilopömppö ehkäpä uusi vauva...
• Muuten avuliaiden kanssamatkustajien kommentit siitä, miten vauvaa pitäisi hoitaa, mm "sinulta ei varmaan tule riittävästi maitoa, kun vauvasi huutaa" (naamapalmu).

Huumorilla näistäkin selvittiin, tai ainakin itseäni ärsytti vähemmän naurun kautta. Tarpeellisimmat varusteet reissussa olivatkin juuri pitkä pinna ja joustava huumorintaju.

Singapore Jewel, se meiltä näkemättä jäänyt ihme.

Unet vaakatasossa omassa sängyssä maistuivat kotona! Olin ennen tarkka petaamisesta, nyt vauvan myötä se on muuttunut "olishan se kiva" asiaksi. 

Kansainvälinen jo syntymästä

Blogin syövereistä löysin luonnoksen, jonka kirjoitin vauva-N:n ollessa vajaan kuukauden ikäinen. Hämmästelin siinä, mitäs muutakaan, kuin kulttuurieroja.

***

En tarkalleen tiedä, miten vierailu- ja ulkoiluasioista ohjeistetaan Suomessa. Googlauksen perusteella ulosmenoa suositellaan vasta parin viikon iässä ja vieraiden tapaamista neuvotaan välttämään kuukauden ikään asti. Joillain sivustoilla ohjeistettiin, että paras perinteinen aika vieraiden tapaamiseen on ristiäisissä, eli kun vauva on parin kuukauden ikäinen. Tämä varmaan riippuu suosittelijasta, koska niitäkin ohjeita löytyy, joissa ulkoilua suositellaan vaikka suoraan synnytyslaitokselta. Suomessa myös kovasti arvostetaan ja suositellaan ulkona nukuttamista, kun taas täällä sitä varotaan liian kuumuuden tai liian sateisuuden (!) vuoksi.

Kuuman välttelyn ymmärrän, mutta ei pieni tihku etenkään katoksen alla ole yhtään vauvaa sulattanut. Aussitalot ovat talvisin yllättävän kylmiä, koska eristystä ei juuri ole, eikä tupla- saati triplaikkunoita ole käytännössä missään. Makkarin lämmittäminen läpi talven voi tulla kalliiksi. Normiratkaisu on, että vauvat ja pikkulapset nukkuvat paksussa unipuvussa, joka on käytännössä hihallinen tai hihaton makuupussi. Mielestäni on varsin ristiriitaista, että ausseja ihmetyttää ja jopa kauhistuttaa suomalainen tapa nukuttaa vaunuissa ulkona, kun täällä makkarin sisälämpötila ei juuri ulkoilmasta poikkea.

Itselleni on ollut suurin kulttuurishokki, että vieraiden tapaamista hoputetaan, jopa tuputetaan ihan pienenkin vauvan vanhemmille. Ensimmäinen mahdollisuus vieraisiin olisi jo synnytyssalissa: synnytykseen saisi osallistua puolison lisäksi vaikkapa synnyttäjän äiti, anoppi, sisko, serkku tai joissain sairaaloissa vaikka koko perhe. Minulle moinen katsomo olisi lähinnä painajainen, mutta moni täkäläinen tarttuu tilaisuuteen. Sairaalasta pääsee helpon synnytyksen jälkeen lähtemään jopa neljässä tunnissa, mutta jos sinne jää toipumaan 1-3:ksi päiväksi, vuodeosastolle toki odotetaan vieraita. Paitsi meillä, koska aktiivisesti kielsin kaikki visiitit. E:n veli kävi katsomassa vauvaamme heti tuoreeltaan, mutta en verenhukan ja kivuliaan kokemuksen päätteeksi jaksanut itse asiaan osallistua - E vei vauvan käytävälle uunituoretta setäänsä morjestamaan.

Ennen sairaalasta poispääsyä kätilöparivaljakko piti E:lle ja minulle puhuttelun opastusinfon, jonka keskeinen sisältö eritoten tuoreelle äidille oli: jos et jaksa tai halua tavata vieraita tai ulkoilla jo muutaman päivän sisällä, saattaa se olla merkki synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja oire, joka pitää ottaa vakavasti. Samaa toistelivat oma kätilöni ja imetysneuvoja. Kun olin enemmän zombi kuin ihminen traumaattisen ponnistuksen jäljiltä, ajatus vieraista tai vierailuista oli aivan pohjalla prioriteettilistalla. Ensimmäisen kerran ulkoilimme E:n ja vauvan kanssa viikon iässä, ja yksin uskaltauduin vaunulenkille vauvan ollessa kaksiviikkoinen.

Kyläilijöitä jouduimme torjumaan melkein käsirysyllä. E:n perhe kävi katsomassa vauvaa viikoittain ensimmäisten kolmen viikon mittaan, samoin pari läheistä ystävää pikapiipahti, mutta ns kaukaisempia kavereita jouduimme torppaamaan lähes ovelta. Ilmeisesti osa aussikavereista a) ei tiedä, miltä tuntuu olla vastasyntyneen univelkainen ja synnytystoipilas vanhempi, b) on unohtanut kohdan a, tai c) olettavat silti, että no tottakai ne kaipaa seuraa. Tulipa sellaisiakin viestejä, että haluamme tulla katsomaan vauvaa päivänä x kellonaikaan y, ja meidän oli pakko vastata tylyhkösti, että ei passaa, otamme yhteyttä kun jaksamme ja kutsumme teidät, ei toisinpäin.

Eräs hyväätarkoittava tuttu ilmaantui ensimmäisellä kotiviikollamme kerrostalon alaovelle ruokavadin kanssa ja vaikka olin sanonut hänelle ennakkoon, että en juuri sinä päivänä jaksa ottaa vieraita vastaan (olin rintatulehduksen vuoksi korkeassa kuumeessa), hän hieman loukkaantui, kun E vain otti vadin vastaan päästämättä sisälle vauvaa ihailemaan. Aikaisten vierailujen kannustaminen on sikäli ristiriitaista, että toisaalta täällä jyrkästi neuvotaan olemaan viemättä vauvaa ruuhkaisiin paikkoihin tai vieraiden kosketeltavaksi ennen ensimmäisiä rokotuksia iässä 6 viikkoa, toisaalta edellytetään, että visiteeraajia ramppaa.

Ensimmäistä kertaa kävimme ulkona syömässä N:n ollessa kolmeviikkoinen. En itse ollut asiasta ollenkaan innostunut, mutta ruokailu oli anopin läksiäisiksi, joten siitä oli vaikea kieltäytyäkään. Luulimme menevämme kivaan tuttuun kahvilaan, mutta kahvila olikin odottamattomasti sulkenut ovensa ja tilalla oli meluisa pubi. Olut ja ranskikset mökäisessä diskojumputuspaikassa eivät innostaneet ja jatkoimme matkaa hiljaisempaan paikkaan. Silti tuossakin pubissa, kuten käytännössä kaikkialla sunnuntai-iltapäivisin, oli perheitä pikkulasten kanssa - mukaanlukien vain muutama kuukausi N:aa vanhempia vauvoja.

Monissa kulttuureissa on lapsivuodeaika, jolloin äiti ja vauva toipuvat synnytyksestä. Aussilassa ei ilmeisesti tunneta minkäänsorttista lapsivuodetta, vaan on ehkä hieman kunnia-asiakin tai ainakin yleistä, että äiti on out and about eli jatkaa menoa suoraan synnytyspediltä. Osa aussiäideistä kertoo, miten he piipahtivat lähikahvilassa suoraan laitokselta, tai vähintään seuraavana päivänä. Jos vointi on hyvä ja olo aktiivinen, niin tottamaar, tosi hyvä! Mutta tällaiselle puolikuntoiselle äidille kätilöiden julistukset samantien alkavasta reippailusta ja vierailuista aiheuttivat silkkaa turhaa stressiä siitä, mitä pitäisi jaksaa tai mikä on "normaalia".


***

Nyt jälkikäteen tuota luonnosta lukiessani ihmettelen, miksi edes stressasin toisten vaatimuksista ja oletuksista. Olisi pitänyt rohkeasti kuunnella omaa vointia ja oloa, ja pysyä vaikka petipotilaana ovet lukossa, jos siltä tuntui. Tarinan opetus lie se, että aina kannattaa seuloa toisten kommenteista pois ne, jotka eivät omaan tilanteeseen sovi tai päde. Mutta nyt astetta eri tulokulmaan:

Minusta on kiehtovaa, miten erilaiseksi N:n lapsuus eittämättä muodostuu kuin omani. Elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta elelin Pohjois- ja Keski-Suomen pikkukylillä ja/tai metsän keskellä, järvenrannalla. Talvisin pidimme hiihtokilpailuja kavereiden kesken. Kesäisin sammal- ja suopursupeitteinen metsä oli mitä ihmeellisin leikkikenttä. Minulla ei ollut ainuttakaan ulkomaalaista sukulaista eikä oikein sellaisiakaan, jotka olisivat matkustelleet maailmalla, Ruotsin-risteilyä tai aurinkorantamatkaa lukuunottamatta. Oman perheeni kesälomareissu Ahvenanmaalle tuntui ulkomailta, kiehtovan oudolta ja uudelta. Kummitätini perhe asui jakson Australiassa ja mahdollisesti siitä kumpuaa omakin alitajuinen kiinnostukseni tätä maata kohtaan.

N:n lähtökohdat ovat aivan erilaiset. Hän kasvaa maassa, jossa yleisimmät harrastukset liittyvät mereen, surffauksesta ravustukseen. Täällä ei tule koskaan talvi, ainakaan suomalaisen mielestä. N:n äidin suku on Suomesta, isän Ranskasta ja Iso-Britanniasta. Isänisän suku on algerianranskalaisia ja samassa haarassa on juuria myös Sveitsistä ja Espanjasta. N:n isänisä asuu Kambodzassa, isän serkut Tahitilla ja USA:ssa ja N:n ensimmäinen oma serkku Uudessa-Seelannissa. N:llä on "käytettävissään" melkeinpä joka manner ihan pelkkään sukulointiin, mikäli hänestä kasvaa matkailuintoinen ja seikkailullinen tyyppi. Puhumattakaan siitä, että hän elää arkeaan Helsinkiä neljä kertaa suuremmassa kaupungissa yhdessä maailman kiinnostavimmista matkailumaista.

Lähtötelineet maailmanmatkailuun ovat aivan briljantit, mikäli aihe N:ää vanhemmiten kiehtoo. Ja vaikkei kiehtoisikaan, niin on vaikea kuvitella hänen kasvavan esimerkiksi kovin rasistiseksi, koska jo oma suku sisältää monenvärisiä ja monenkulttuurisia tyyppejä. N ei kuitenkaan ole uniikki tapaus, vaan päinvastoin, osa yhä kasvavaa joukkoa lapsia, joiden sukulaiset ovat monesta eri maasta. Nykyään kun matkustellaan, opiskellaan ja tehdään töitä yli rajojen, eikä synnyinmaa saati synnyin-kirkonkylä enää sanele, minne kukin asettuu tai mistä löytää kumppanin.

Vaikka Australiassakin on umpimielisiä "painu takaisin sinne mistä tulit"-huutelijoita, väittäisin, että suurta osaa ausseja kiehtoo ajatus ulkomaalaisista juurista ja kyvystä puhua montaa kieltä. Kun oma  taustani tulee puheeksi, on keskustelukumppanin normikommentti jokin seuraavista:
- minäkin olen käynyt Suomessa/Ruotsissa/Pohjoismaissa tai naapurini on jostain sieltäpäin.
- minunkin isovanhempani ovat Euroopasta/ulkomailta ja puhuvat englantia toisena kielenään.
- minullakin on EU-passi/jonkin toisen maan passi, koska onnistuin saamaan sen sukujuurten perusteella.
- voi vitsit, kunpa vanhempani/isovanhempani olisivat puhuneet minulle sinnikkäästi alkuperämaansa kieltä, jotta olisin kaksikielinen kuten sinäkin.

Tämän verran populaa saisi vaikka synnytyssaliin, ainakin siltä tuntuu kätilöiden puheiden / neuvojen pohjalta.

Vauvanhoidon ABC vai CBA?

Perhe-elämän ensitaipaleilla bongailee taas uutta kulttuurierojen saralla. Seuraan mielenkiinnosta sekä australialaisia että suomalaisia imetys-, nukutus,- ja kasvatusopastuksia, ja vaikka monet asiat ovat aika samat, on maiden välillä erojakin.

Kumpiako itse noudatan? Aivan aiheesta riippuen otan niistä ohjeista vaarin, jotka enemmän käyvät omaan maalaisjärkeen, ja niitäkin vielä sovellan oman tarpeen ja tilanteen mukaan. Usein myös kyselen mielipiteitä paikallisilta äitikavereiltani, vaikka vertaistuki ei toki automaattisesti ylitä vaikkapa kasvatusammattilaisten ohjeita. Tähän mennessä olen huomannut suurimmat asenne-erot seuraavissa aihealueissa. Huom, otannat ovat minimaalisen pieniä, eli voi olla kyse ihan vain omista kokemuksistani maakohtaisten erojen sijaan.

Imetys

Imetys on aihe, joka on helposti tulenarka suuntaan ja toiseen. Mielestäni kukin tekee, kuten itselleen ja lapselleen parhaaksi näkee. Mutta jotenkin imetys vaikuttaa "itsestäänselvemmältä" asialta Suomessa - tämä ihan vain siltä mututuntumalta, että en itse tunne yhtään suomalaista äitiä, joka ei ole imettänyt ainakin jonkin aikaa. Sen sijaan täkäläisen neuvolan kokoamassa mammaryhmässäni yhtä moni pulloruokkii kuin imettää jo aivan vastasyntyneestä.

Imetysongelmiin saa täällä mielestäni ihan hyvin apua, jos osaa etsiä. Mutta kohtuuhanakasti täkäläinen neuvola ja kätilötkin alkavat suositella pulloruokintaa. Oman takkuillen alkaneen imetystaipaleeni pelasti vertaistuki, eritoten yksi hyvä aussifinski-ystävä, joka innokkaasti tsemppasi, suositteli aputahoja ja peräti lahjoitti rintamaitoa, kun omani ei alkuun riittänyt. Sen sijaan kätilö ja neuvola olivat melko suorilta suosittelemassa korviketta, ilmeisesti ollakseen poliittisesti korrekteja (ei tulisi syyllistää ei-imettäviä) ja säästääkseen minut "ekstrastressiltä".

Perhepeti

Perhepeti eli vanhempien ja lasten jakama sänky nähdään aivan eri valossa Suomessa ja Aussilassa. Täällä perhepetiä vastaan puhuu jokainen virallinen asiantuntija SIDSin eli kätkytkuoleman (sudden infant death syndrome) pelossa. En ole vielä tavannut ketään paikallista terveysammattilaista, joka ei olisi valistanut, että perhepetiä on vältettävä viimeiseen saakka. Paitsi yhden: Iso-Britanniasta vastikään muuttaneen imetysneuvoja-kätilön, joka lempeästi suositteli turvallista perhepetiratkaisua, jotta saan itse nukuttua. Hän toimii yksityisenä neuvojana, ei osavaltion leivissä, ja ilmeisesti siksi uskalsi Virallisista Ohjeista (TM) poiketa. Täällä suositeltu malli on vauvan nukuttaminen vanhempien huoneessa omassa sängyssä puolivuotiaaksi saakka, jonka jälkeen voi siirtää omaan huoneeseen vauvamonitori seuranaan.

Googlauksen perusteella Suomessa perhepetiä suositellaan tai ainakaan sitä ei tuomita ja poisrajata. Meillä nukkumisratkaisu oli ensimmäiset kuukaudet se, että minä jaoin parisängyn vauvan kanssa ja E nukkui eri huoneessa, jotta olisi järjissään eli univajeeton töitä varten. Vauva heräsi ensimmäiset kolme kuukautta 2-4 kertaa yössä ja minun uniani vähiten haittaava metodi oli nukkua vieretysten. Nyt meillä on ns. sivuvaunu eli aivan sängynlaitaan liitetty laidaton vauvanpeti. Omaan huoneeseen siirto ei hetiseltään houkuttele, sillä mieluummin havahdun vauvan tuhinoihin kuin ramppaan eri huoneessa imettämässä.

Self-settling eli itsenäinen nukahtaminen

En itse asiassa tiedä tai löytänyt käännöstä self-settlingille eli vauvan itsenäiselle nukahtamiselle. Eikö vastaavaa sanaa lie suomeksi ole? Ainakaan itsenäistä nukahtamista ei Suomessa samalla voimalla jankuteta joka lähteessä, nopean googlauksen perusteella. Täkäläiset terveysalan ammattilaiset ja tuoreille vanhemmille neuvolasta jaettavat oppaat kaikki toistelevat self-settlingin varhaista opettamista. Toisin sanoen vauvan ei saisi antaa nukahtaa syliin, rinnalle tai tuttipullon kanssa, vaan tämä tulisi laskea petiinsä uneliaana mutta valveilla. Samoin vauvan tulisi melko pian oppia nukahtamaan itsekseen uudelleen, jos hän havahtuu unisyklien välissä päiväunilta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Aiemmin vauvamme heräsi välittömästi siihen, jos häntä yritti laittaa sylistä patjalle. "Unelias mutta hereillä" on meillä saavutettu vasta neljän kuukauden iässä, eikä petiin laskeminen läheskään aina onnistu, ellei vauva ensin selkeästi nukahda syödessään. En oikein itse käsitä, miten pikkuvauvan kanssa edes erotellaan unen ja ruuan tarve, koska maito luontaisesti nukuttaa; ja vauvan kitinästä on vaikea tietää, onko se nälkää vai pelkkää väsymystä. En myöskään oikein ymmärrä, miten jokaisen pikkuvauvan voi odottaa osaavan nukahtaa yksin, kun vauvan luontainen paikka on aikuisen lähellä turvassa. Aluksi stressasin self-settlingistä, mutta aika pian nakkasin aiheen henkiseen romukoppaan. Mennään sillä mikä toimii - ohjeetkin kun muuttuvat ja päivittyvät melkeinpä vuosittain, trendien ja tiedon lisääntymisen myötä.

Kiinteiden ruokien aloitus

Sekä Suomessa että Australiassa suositellaan aloittamaan soseruokailu 4-6kk iässä. Tosin eri koulukuntia on siitä, tulisiko antaa soseita lainkaan, vai voiko lähteä suoraan ns sormiruokailemaan. Täällä neuvolasta saamani ohjeet valistavat, että sileitä soseita voi alkaa antaa 4kk iästä, aloittaen rautapitoisista eli rautarikastetusta riisivellistä sekä soseutetuista proteiineista (liha, pavut ja linssit, tofu). Näistä sitten siirrytään viljoihin, kasviksiin, marjoihin ja hedelmiin.

Netistä löytämäni suomalaiset ohjeet ovat päinvastaiset eli soseet aloitetaan juureksista, vihanneksista, marjoista ja hedelmistä, siirtyen viljoihin ja vasta viimeisenä proteiineihin mm. liha, kala, kananmuna. Poikamme N onkin jo maistellut banaania, vadelmaa, mustikkaa, avokadoa ja parsakaalia, kolme ensimmäistä suosikkeinaan. Lataamani englanninkielinen vauvanruoka-applikaatio tosin kehottaa antamaan noita kaikkia vasta 6kk iästä, marjoja vasta 9kk iästä, eli aika erilaisia versioita ohjeista liikkuu maailmalla.

Vaipat

Minulla ei ole tilastotietoa, paljonko Suomessa ja Australiassa käytetään kestovaippoja. Puhtaasti oman tuttavapiirini pohjalta olen kuitenkin huomannut, että kestovaipat tai ekovaipat kiinnostavat vain suomalaisia kavereitani. Olen muutaman kerran yrittänyt viritellä keskustelua kesto- ja ekovaippa-asioista aussimammaryhmässäni, mutta yhtään kukaan 12:a naisesta ei ole ollut kuulevana korvana. Päinvastoin, heiltä on tullut silkkaa ihmettelyä sille, että jaksan pyykätä tai edes olla kiinnostunut moisesta ylimääräisestä työstä. En itsekään ole asiaan täysin sitoutunut, sillä käytämme (osittain maatuvia) ekovaippoja ja kestovaippoja sekaisin pelkkien kestovaippojen sijaan. Mutta olin luullut, että edes yksi muoviroskatuskaa poteva olisi sattunut samaan ryhmään. Yritin jopa tarjota ekovaippoja muille testattavaksi, mutta kiinnostus asiaan oli nolla, harmi kyllä.

Vauvanvaatteet

Tässäkin aiheessa kokemukseni saattaa olla vain oman piirini sisältä, eli varmasti sekä Suomesta että Australiasta löytyy trendikkäitä, luksusshoppailevia, pihejä sekä kierrättäviä perheellisiä. Täkäläisten suomalaisten kavereideni keskuudessa on suorastaan normi, että vaatteet kierrätetään nuoremmille, kuin suurperheessä ikään. N:n vaatteista varmaan 90% on muilta suomalaisilta saatuja. Sen sijaan aussimammaryhmässä intoillaan parhaista nettimyymälöistä, etenkin brittitavaratalo Marks & Spenceristä, jonka vauvanvaatteilla on jostain syystä erityinen maine haluttuna tavarana. Enemmistö vaatteista ja vauvatarvikkeista ostetaan uutena ja tavarapaljouteen hukkuminen on myös yleisen kuuloista ("aijai kun taas tuli pistettyä luottokortti laulamaan").

Päiväkahvit

Liekö katoavaa kansanperinnettä Suomessa(kin), että kutsutaan tuttuja kahville omaan kotiin.  Perthissä tapaa ei ilmeisesti ole olemassakaan. Näin kotiäitinä olisi kaikkein kätevintä vierailla toisten kotona tai kutsua itse kavereita kylään, jotta vauva voi touhuta omiaan lattialla ja imetykset ja vaipanvaihdot hoituvat kätevästi sisätiloissa. Sen sijaan aussit tapaavat useimmiten kahviloissa ja puistoissa, mikä on toisaalta mukavaa ja virkistävää, toisaalta turhaan stressaavaa.

Kahviloissa on usein täyttä, meluisaa ja ahdasta. Kaikkiin ei pääse vaunuilla, ja vaikka pääsääntöisesti lapsiystävällinen maa onkin, joka paikassa ei katsota täysin suopein silmin vauvojen parkua ja kulkuväyliä tukkivia rattaita. Myöskään läheskään kaikki äidit eivät tykkää imettää julkisesti - joidenkin täkäläisten kavereiden kanssa sovimme tapaamisia niin, että he voivat ruokkia vauvan kotona ennen uloslähtöä. Koska vauvan nälkä on kuitenkin aika arvaamatonta, voivat tapaamiset loppua lyhyeen, kun pitääkin taas rientää kotiin.

Olenkin ottanut omaksi aloitteekseni kutsua kyläilijöitä meille. Jospa vastakutsujakin joskus tulee, kun tarpeeksi odottelen... Aussifinskikavereiden kesken kokoonnumme päiväkahveille viikoittain, joten tapa ei ainakaan meidän sukupolveemme kuole :D

Hitit ja hudit - luetuimmat blogitekstit 2018-19

Blogin tilastoja on mielestäni aina kiinnostavaa tutkia. Mitä tältä blogilta halutaan (lukukerroilla mitattuna) ei aina ole lainkaan sama, mistä itse arvelen ihmisten kiinnostuvan. Toisaalta taas jutut, joita itse kirjoitan suurella intohimolla, eivät välttämättä löydä juurikaan lukijoita. Tällaiset hitit ja hudit - postaukset ovat varmaan luontevimpia kalenterivuoden lopussa (mikä meni putkeen tai vikaan vuonna x, mitä tehdä toisin ensi vuonna), mutta eipä mikään estä tekemästä vertailupostausta keskellä vuottakaan.

Yllätyksettömästi blogin suosituimmat tekstit käsittelevät Australian ja Suomen eroja tai Australiaan muuttoa/maahan asettumista, koska nämä teemat ovat koko blogin kulmakivet. Kuitenkin muutkin aiheet vetävät käyntejä - tai eivät vedä -, tässäpä listaa viimeisen 12 kuukauden aikana suosituimmista ja vähiten kiinnostaneista jutuista.

HITIT TOP 5

1. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/08/kenen-on-vastuu-pussi-gate-nro-3.html

Muovipusseista on riittänyt minulla asiaa ja aiheella lukijoita. Kaikkein klikatuin juttu vuoden aikana on ollut selonteko siitä, miten muovipussien kielto on saanut perthiläiset takajaloilleen.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. 

2. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/07/suomi-101-pakollista-tiedettavaa.html

Suomea ja suomalaisuutta jaksan ihmetellä varmaan maailman tappiin, samoin kuin maailman maita ja kulttuureja yleisesti. Niistä omimmista ja tutuimmista tietenkin riittää eniten asiaa.

E:llä on pitkä liuta ranskalaisia sanontoja, jotka eivät aukene minulle, yleensä mallia "hässäkkää kuin bordellissa" tai "laskee kuin koira kirppujaan". En kuitenkaan tässä pohdi varsinaisesti sanontoja, vaan erilaisia konsepteja, jotka ovat Suomessa tärkeitä ja kaikille tuttuja, suorastaan Suomen ja suomalaisuuden peruskurssikamaa. Varoitus, sisältää huumoria.

3. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/09/kuka-on-vastuussa-tekemisistasi.html

Pohdintani siitä, mikä on yhteisön ja mikä yksilön vastuu kunkin (vääristä) valinnoista, on kerännyt ilahduttavasti lukijoita; tärkeästä aiheesta kun on mielestäni kyse.

Oma arvioni Perthin seudun suomalaisista liikkuu missä vain välillä 200 - 1000 riippuen siitä, kuka lasketaan tai kuka haluaa tulla lasketuksi mukaan. Ovatko turistit suomiyhteisöä? Entä toisen tai kolmannen polven suomalaiset? Tai ne, jotka eivät koskaan osallistu mihinkään  yhteisiin juttuihin, kun heillä on omatkin paikalliset ei-suomalaiset piirit? Seuraa esimerkkitarina aiheesta, mikä on yksilön ja yhteisön suhde tilanteessa, jossa yksilö tekee idioottimaisen tai moraalisesti väärän päätöksen. 

4. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/09/pohjola-aussin-silmin.html

Miltä näyttää Suomi ulkosuomalaisen silmin, on ollut montakin kertaa juttujeni kohteena. Tällä kertaa tarkastelussa se, miltä "pohjola" näyttää aussin silmin.

Tässä yleisimpiä aiheita, joita täkäläiset ovat minulle ihmetelleet tai ihastelleet liittyen pohjoiseen ilmastoon ja ilmiöihin. "Pohjoinen" tässä tarkoittaa Kanadaa ja Pohjoismaita - läheskään kaikilla tapaamillani ihmisillä kun ei ole kokemusta juuri Suomesta, mutta monilla on takanaan reissu (tai haaveena matka) jonnekin Mystiseen Arktiseen Maailmaan. 

5. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/07/oletko-urapolveilija-uskalla-repaista.html

Elämäkerrallista katsausta siitä, mitä olen n. 15 vuoden työuran aikana puuhaillut. Sekä vinkkivitosia uranvaihtoon omasta kikkakuutospussista (hehheh miten nokkelaa sanailua).

Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan. Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

HUDIT TOP 5

Uusimpien tekstien lukijamäärät ovat loogisesti vähäisimmät, koska ne eivät ole ehtineet kartuttaa käyntejä samalla tavoin kuin kauan sivulla olleet jutut. Jätinkin viimeisimmät kolme kuukautta tarkastelusta ulos jonkinlaisen reaalitilanteen paljastamiseksi. Vähiten kiinnostivat kesäkuusta 2018 eteenpäin nämä:

5. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2019/02/5x-puoli-miljoonaa-australia-uutisissa.html

Australian uutisten referointi saa minut silloin tällöin inspiroitumaan, mutta lukijoita ilmeisesti ei.

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!
Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

4. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/seli-seli-miksi-ei.html

Liekö tämä postaus nimetty liian kryptisesti, sillä omasta mielestäni se on hauska (?) katsaus erilaisista verukkeita kehittävistä ihmistyypeistä: miksi jotain asiaa ei voi hoitaa, muuttaa tai ratkaista.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten paljon ihmiset kehittävät itselleen erilaisia sääntöjä ja odotuksia, tai vastavuoroisesti henkisiä häkkejä ja esteitä. Eritoten hämmästelen sitä henkistä energiaa, joka kuluu kaikenlaisten selitysten ja syiden kehittelyyn, miksi jotain ei voi tehdä tai saavuttaa.

3. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/arboristina-australiassa-puut-ja-metsat.html

Jutut, joilla on omakohtaista kosketuspintaa vain harvoille, loogisesti keräävät vähiten lukijoita - niin myös tämä arboristin ammatinkuvaa seulova teksti. Yritin tosin valottaa myös perthiläisten suhtautumista metsiin ja puihin, mikä mielestäni poikkeaa paljon suomalaisten asenteesta.

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

2. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/vuosi-2018-yla-ja-alamaet.html

Hieman yllättäen oman elämäni vuoristorata ei ole kiinnostanut kauhean montaa, vaikka lähtökohtaisesti varmaan bloggarin elämästä haluaa tietää? Ainakin itseäni kiinnostaa, kuka siellä ruudun takana kirjoittaa, kun ottaudun seuraamaan blogeja.

Vuosi on lopuillaan ja nettisurffaillessa törmäsin erilaisiin reflektointisivuihin, joilta löytyy kysymyksiä menneen vuoden miettimiseen. Mikä toimi, mikä ei, mitä ilonaiheita elämässä oli, mikä oli haastavaa? Tykkään kaikenlaisten listojen laatimisesta ja asioiden pohdiskelusta, joten mikäs sen mukavampaa kuin kääriä pakettiin mennyt vuosi.

1. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/11/palmuoljysta-parempaan-maailmaan.html

Viherteemat ja ekoilu eivät ole syyt, millä tähän blogiin päädytään, vaikka blogin kuvauksessakin mainitaan "tavallinen vihertävä elämä". Tämä omasta mielestäni aiheellinen ja asiallinen postaus on jäänyt jo pitkään vähälle huomiolle, harmi.

Olen viime päivinä miettinyt paljon aihetta, miten rakentaa sellainen maailma, jossa epäeettinen ja epäekologinen toiminta olisi jos ei mahdotonta, ainakin nykyistä paljon vaikeampaa ja kannattamattomampaa. Itse uskon maailmaan, jossa eettisesti ja ekologisesti oikeat valinnat tapahtuvat puolivahingossa, järjestelmän osina. 

Lamington eli aussien "vastine" mokkapalalle. Kyllä näistä mokkis on hitti ja lamington huti, vaikka lamingtonkin menee paremman puutteessa.

Perisuomalaista

Juhannusta juhlittiin Perthissäkin paikallisten suomalaisten voimin. Suomi-kirkon ja Suomi-koulun aktiivit yhdistivät voimansa nyyttäriperiaatteella toteutettua juhlaa puuhaamaan, ja juhlissa käytiin myös tiukka keppihevoskisa. Muitakin kilpailuja, kuten mölkky, olisi ollut tiedossa, mutta rankkasade sabotoi kaiken ulkotekemisen. Grillimakkaraa, perunasalaattia ja pinaattipannaria mutustaessa pohdin (taas kerran), missä kaikessa suomalaisuus näkyy.

Oma käsitykseni suomalaisuudesta alkaa kylläkin olla nostalgian kultaama ja värittynyt ulkosuomalaisuudella, eli tiettyjen juhlien ja ominaisuuksien korostumisella. Loppujen lopuksi aika harva suomalainen nykyään viettää juhannusta vaikkapa kirkonkylän seurantalolla buffetissa ja mökkitikkakisoissa, kun taas ulkosuomalaisille juuri tällainen juhlinta on ominta itseään. Enivei, tässäpä tämänkertaista suomalaisuuden ytimen perkausta.

Ilmakuvat

Tuskin on sellaista maalaistaloa Suomessa, jossa ei olisi omasta kotitilasta ilmakuvaa kehystettynä seinällä. Itse en oikein tiedä, miten tämä ilmakuvabisnes toimii, mutta olettaisin jonkun lähettävän ennakkoon tilauslomakkeita ja mainoksia postissa, että haluatko talostasi potretin. En tiedä sitäkään, vieläkö ilmakuvia otetaan, mutta vähintäänkin 1980-luvulle niitä on selvästikin räpsitty ilmatilassa ahkerasti. Myös kaupunkilaisilla (tai ainakin kirkonkyläläisillä) saattaa ilmakuvia olla, ja kuvasta onkin hauska muistella, missä marjapensaat olivat v. 1981 ja miten tuotakaan vajaa ei vielä silloin tontilla ollut. Ilmakuva on mieluiten männynvärisellä paneeliseinällä raanun vieressä ja samassa huoneessa tikittää äänekäs seinäkello.

Marjapensaat

Toinen perisuomalainen ilmiö, tosin ei vain Suomessa yleinen. Omakotitalon, eritoten maalaistalon ja ehkäpä rivarinkin pihaan kuuluvat marjapensaat, vaikkei talonväestä kukaan edes kauheasti tykkäisi punaviinimarjoista. On löydyttävä ainakin puna- ja mustaherukkaa, karviaista ja joskus joku vattupuskakin voi tontin rajalla olla - tosin vattuja osaavat kaikki jahdata avohakkuuaukioilta ja muilta sopivilta metsäaukeilta syksyisin. Yritteliäimmillä on myös pieni perunapenkki ja mansikkamaa. Raparperia ja ruohosipulia toki tupsukkeet myös.

Marjapensaita tietenkin on esimerkiksi ranskalaisilla, ja E:lläkin on lämpimiä muistoja mummolansa marjaherkuista. Sen sijaan Aussilassa en tunne ketään, jolla olisi vastaavaa omavaraisuutta. Täälläkin toki on kasvimaita, joissa kasvatetaan esimerkiksi köynnöstomaatteja, mutta marjoja jostain syystä ei. Marjojen vimmainen pakastaminen ja mansikoiden pilkkominen koko talvea varten ovat suomalaisuutta syvimmillään - muualla ostetaan tuontipakastemarjoja läpi vuoden.

Kylmäkellari

En ole niin perehtynyt menneiden vuosien aussitaloihin, että voisin varmuudella sanoa, kuuluuko niihin jonkinsortin peruna- tai muu maakellari. Lapsuudessani asuimme 50-luvun kerrostalossa, jossa oli erikseen tavaransäilytyskellari, pyöräkellari ja kylmävarasto juureksille, valtavine perunalaareineen. Ilmeisesti ajatus oli, että maaltamuuttaneet uuskaupunkilaiset voisivat säilöä perunaa sukunsa tilalta koko talven tarpeiksi asunnon alakerrassa. Tosin 80-luvulla perunat jo ostettiin kaupasta.

Sitä en tosin tiedä, onko 50-luvun kylmäkellarit nykyaikana remontoitu johonkin muuhun käyttöön. Kellarikerroksesta kerrostalossa tulee myös löytyä sauna, jos sellaisia ei ole asuntokohtaisesti. Täällä saunoja on vain luksus-komplekseissa eli fiinimpiä asuntoja sisältävissä kerrostaloissa. Eikä kiukaalle tietenkään saa heittää vettä eikä saunassa oleilla muutamaa minuuttia kauempaa "terveyssyistä".

Järvenranta

Suomi-leffojen klisee, ihastuneen nuorenparin kirmailu koivikossa järvenrannalla, kaikuu nykyajankin kesänvietossa. Tällä hetkellä Facebook-virtani on täynnä kavereiden juhannuspäivityksiä ja harvassa ovat sellaiset kuvat, joissa ei takana läiky kimmeltävä järvi (tai järvi auringonlaskussa tai -nousussa). Suomalainen loma kuuluu viettää veden äärellä ja kaikista mahdollista ajankohdista juhannus vetää eniten järvenrantaan. Toki Aussilassakin ihmiset tykkäävät lomailla rantamaisemissa, mutta vesielementti on valtameri ja tunnelma hiekkarantoineen ja sokaisevine aurinkoineen on aivan eri kuin rantalepikon suhina ja mökin saunapolun havunneulat jalkojen alla.

Samat naamat

Täältä kaukaa käsin suomalainen yhtenäiskulttuuri näyttäytyy entistäkin monoliittisempana, tälläviisiin: telkussa pyörivät samat naamat, olipa kyseessä huumoriohjelma, asiantuntijuus tai politiikka. Ei ihme, että monessa aiheessa tuntuu pinnalla olevan vain yksi näkökulma (Virallinen Totuus TM) kerrallaan, kun ohjelmiin haastatellaan aina samoja psykologeja/lainoppineita/ekonomeja/EU-meppejä/näyttelijöitä ja viihdyttäjiä. Toisaalta tämä samanaamaisuus antaa tiettyä turvaa, sillä vielä lähes vuosikymmenen jälkeen itsekin tunnistan yhä Suomen mediasta samoja puhuvia päitä, jotka siellä näkyivät ennen maastamuuttoani. On kuin olisimme kaikki yhtä suurta heimoa ja samat heimovanhimmat jakavat viisauksiaan vuodesta toiseen. Ilmeisenä riskinä on, että vastavirtaa tai eriäviä tuloksia ei välttämättä sitten kuullakaan.

Joka tapauksessa, hauskat juhannuksenjatkot kaikille maasta ja mielipiteistä riippumatta!

Kuva törkeästi pöllitty veljeni juhannustunnelmista.

Jumissa

Kaikesta ennakkoon luetusta ja kuullusta infosta huolimatta vauva-arjen intensiivisyys on yllättänyt. Kolme kuukautta täyttänyt N on ollut vastasyntyneestä saakka vilkas, syliä vaativa ja helposti havahtuva vauva, eli vaikka hän nukahtaisikin, ei uni ole kovin syvää. Pidän jatkuvasti jotain taustaääntä päällä - yleensä Ylen Aamu-tv - jotta vauva tottuisi elämään ympärillään eikä hätkähtäisi joka kolausta. Joskus toimii, joskus ei. Juuri kun luulin, että alamme löytää jonkinlaista päiväunirytmiä, alkoi eteen tupsahdella esteitä kuin videopelin vaikeustasoja konsanaan.

Käyn joka päivä vaununlenkillä N:n kanssa ja vaunuihin hän onkin nukahtanut kiitettävästi alkuarastelun jälkeen. No, kun jokin asia rullaa hienosti, niin eikös juuri siihen iskeydy kapuloita rattaisiin. Kerrostalostamme hajosi hissi ja hajosikin perusteellisesti. Se on aiemminkin ollut usein epäkunnossa, mutta on tähän saakka aina korjattu vuorokauden sisällä. Tällä kertaa systeemistä paukahti jokin keskeinen osa, jonka saa vain Euroopasta tilaamalla. Mikään ei saavu Australiaan pikaisesti ja olemmekin odotelleet osaa nyt lähes kuukauden. Vaununlenkkejä hissilakko ei tykkänään tenännyt, mutta vaikeutti kyllä. Joudumme säilyttämään vaunuja kellarikerroksen varastokomerossa, jonne raijaan äkäisen vauvan monta porraskertaa. Kun N sitten lenkin jälkeen nukkuu auvoisasti, hän tietenkin herää vaunuista nostoon ja kailottaa protestinsa koko kerrostalolle - eikä taatusti nukahda enää kotona.

Vaunulenkkejä uhkaa hissilakon lisäksi se, että nyt kolmekuukautisena N ei yhtäkkiä viihdykään vaunuissaan. Vaikka hän edelleen nukahtaa niiden liikkeeseen, vaunuihin "joutuminen" on katkeran vastalauseen paikka. Ilmeisesti vaunuissa ei ole enää kivaa, kun niistä ei juuri näe ulkomaailmaa. Nyt lenkille lähtö ei ole enää odotettu päivän piristys, vaan viivyttelyn ja vastahakoisuuden aihe: ei nimittäin huvita äitiäkään, kun lapsi huutaa pää punaisena ensimmäisen vartin. Toivon hartaasti, että kyseessä on vain vaihe, joka menee pian ohi. Ensiapuna pitänee vaihtaa yhdistelmävaunujen koppaosa istuimeen, jossa saa katsella ympäristöä.

Jos vauva ei viihdy vaunuissa, looginen ratkaisu olisi kantaa häntä kantorepussa. Niinpä niin... tähän saakka yritykset saada N viihtymään rintarepussa ovat nekin olleet protestien pysäyttämiä. Eilen ensimmäistä kertaa N suostui asettumaan reppuun ja peräti nukahti sinne. Ilo lopahti kuitenkin lyhyeen, kun hän puolen tunnin jälkeen heräsi, eikä reppu enää kelvannut koko loppupäivänä. Toisaalta nukahtaminen todistaa, että se on mahdollista, joten jospa tämäkin asia harjoittelun myötä paranisi. Nopeuttaisi huikeasti lenkkejä laittaa vauva kantoreppuun ja unohtaa ne kömpelösti saatavat vaunut kellariin.

Nämä viime viikkoina tapahtuneet hidasteet ovat kukin ikävästi kaventaneet elinpiiriämme, koska kodista poistuminen tuntuu niin hankalalta. Vaikka käymme yhä joka päivä ulkoilemassa, olen mm. missannut pari neuvolan äiti-lapsi-ryhmän tapaamista, koska vauvan kiinnostus vaunuilla liikkumista kohtaan on ollut äänekkäällä miinuksella. Luulin jo, että pian tämä tästä helpottaa, kun...
itselleni pukkasi nuhan, joka on entisestään häirinnyt arjen sujuvuutta. Etenkin yöt ovat tuskaa, koska en saa itse nukuttua rykimiseltäni, ja yskänmekastus herättää myös vauvan. N:kin vaikuttaa tukkoiselta ja kipuilevalta, johon onneksi on auttanut lasten panadol. Kauhulla odotan ensimmäisiä vatsatauteja ja korvatulehduksia, kun jo perusnuha on tällaista pakerrusta.

Pisteenä väsyneen i:n päälle telkkari-tietokoneemme teki tenän. TV:mme siis operoi vain tietokoneen kautta ja jostain syystä masiina ei tänään toimi. Soitto E:lle töihin ei asiaa auttanut ollenkaan, koska eipä hänkään tiedä kaukaa käsin, miksi laite ei käynnisty, vaikka eilen pelitti. Nyt kaiutan Aamu-tv.tä kännykästä samalla kun kirjoitan tätä läppärillä. Pitänee katsoa Netflixin sarjat läppäriltä telkun ollessa tiltissä. Onneksi sentään nykykodissa on useampi vehje viihdettä varten, muuten iskisi kyllä aikamoinen epätoivo kotiin linnoittautuneena nuhapotilaana, nuhaa kitisevän vauvan vahtina.

Jospa tämä tästä! Parempaa huomista odotellen.

Onneksi aivan kulman takana on uusi kahvila, johon pääsee lyhyelläkin lenkillä hieman ihmisten ilmoille.

Perthin talvi voi olla täynnä jääkylmää viistosadetta, tai tällaisia peräti lämpimiä kirkkaita päiviä. Juuri nyt ollaan onneksi kirkkaalla puolella.

Elokuussa on tiedossa reissu Suomeen, tulevia pullakahveja fiilistellessä!

Arjen pienet erot

Joskus näin vuosienkin jälkeen, tavallistuneen arjen keskeltä bongaa kulttuurieroja niin hyvässä kuin pahassa. Tässäpä muutamia viime aikojen päänvaivoja tahi muuten vaan pällistelyjä.

Puhelinvastaaja

Mielestäni puhelinvastaaja on, jos ei paholaisen niin ainakin penteleen pikkuserkun keksintö. Miksikö? En ikinä osaa käyttää sitä tehokkaasti, ja Aussilassa ilman puhelinvastaajatoimintoa ei tule toimeen tai siis ei odoteta tulevan toimeen. Töissä on pakko olla puhelinvastaaja valmiudessa ja viesteihin odotetaan aina vastausta. Sama kotikännyn kanssa. Onhan se teoriassa helpompaa vain puhua viesti luuriin kuin näpyttää tekstari tai meili, joita suomalainen suosisi. Mutta viestejä on rasittavaa kuunnella läpi, koska ainakin itse jään aina jumittamaan valikkoon kuuntelemaan samoja viestejä uudelleen tai vahingossa deletoin ne, mitä tarvitsin. Viesteihin myös odotetaan vastaussoittoa, eli erittäin harvoin pääsee pälkähästä tekstarilla tai meilillä, jotka voisi kirjoittaa milloin vain, toimistoaikaan soittamisen sijasta.

Eilenkin tajusin, että minulla on neljä kuuntelematonta viestiä jostain toukokuulta. Kelasin samaa ensimmäistä viestiä läpi uudelleen ja uudelleen päästäkseni seuraaviin, koska en tiennyt/muistanut, miten valikossa edetään. Ihmiset jättävät yleensä puhelinnumeronsa vastaajaan ja senkin takia samaa viestiä saa junnata useasti, että saa kirjoitettua sprintterinopeudella luetellun numeron ylös. Aussilassa on tapana sanoa toistuvat numerot muodossa double tai triple, tälläviisiin: 99 on double nine eli tuplaysi ja 999 on triple nine. Tuo double ja triple keskellä numeron sanelua aina hämää ja jään ihmettelemään, kirjoitanko luvun 2 tai 3, noei.

Home

Suhtautuminen homeeseen on aivan eri maata Suomessa, Australiassa ja Ranskassa. Aussit ja ranskikset eivät moisesta pikkuongelmasta kuin home hetkahda suuntaan tai toiseen, kun suomalainen tuulettaa, hinkkaa, hankaa, pesee ja spreijaa, jotta homeitiöt kukistuvat kylppäristä, huonekaluista, kokolattiamatosta... Perth on keskimäärin hyvin kuivan ilmaston paikka, mutta näin kesä-syyskuun sadekaudella tuppaa kosteutta kertymään sinne ja tänne. Meillä on joka vuosi homehtunut sisällä jotain talviaikaan, Ikean lastulevylipastoista vaatteisiin. Kylppärin saumoissa kukkii home (tai levä?) väistämättä, jos niitä ei säännöllisesti käsittele.

Home on meillä ikuisuuskina, koska E:n silmissä kyse on mitättömästä ja luonnollisesta asiasta, joka enintään hiukan häiritsee nenukkia. Minun mielestäni taas jos home saa jostain vallan, se esine lentää kaaressa pihalle, ettei haitta leviä muualle (jos siis ei pysty pesemään pois). Nuo yllämainitut lipastot jumittavat edelleen kellarikomerossamme, koska en suostu ottamaan homeen kukittamia lipastoja takaisin asuntoon, kun taas E:llä ei anna luonto periksi heittää roskiin "ihan hyviä" huonekaluja. Varmaan seuraavan verge collection - eli kadunvarsi-kierrätyskeräyksen aikaan mokomat rojut "varastetaan" komerostamme... kjeh kjeh.

Tosin huomaan itsekin pehmenneeni homeen suhteen. Kun täkäläiset suomiystävät kertoivat, että heidän asunnossaan on hometta kylppärissä, lähinnä hymähdin ja annoin käsittelyneuvoja kloorin tai valkaisuaineen avulla. Myrkkyjä, joita en aiemmin olisi kotiini huolinut ollenkaan.

Kadunylitys

Kun kysyin E:ltä, mikä on hänen mielestään suurin kulttuuriero välillämme, tuli vastaus viipymättä: jaywalking eli kadunylitys paikoissa, joissa ei ole suojatietä (tai punaisia päin kävely). E:n mielestä on jalankulkijan velvollisuus ylittää tie siellä, mistä nopeiten pääsee. Suojatie, ei suojatietä, suojatie 10 metrin päässä, ihan sama, tästä mennään jos siltä tuntuu. Suomalainen menee suojatien laitaan odottamaan vihreää ukkoa kuuliaisesti. E myös huolehti puikkii autojonon lomasta, jos autot ovat pysähtyneet valoihin. Itse uskallan moista erittäin harvoin, koska a) pelottaa alle jäänti ja b) en halua osaltani mustata jalankulkijoiden saati pyöräilijöiden mainetta. E nimittäin tekee tätä myös pyörällä.

Ilmeisesti olen kuitenkin ranskalaistunut tai aussilaistunut tässäkin, koska Suomessa vieraillessa kaverit pidättelevät hihasta, että älä nyt siitä pouki ja odota hyväihminen valojen vaihtumista.

Sovitusta kiinni pitäminen

Rasittavin piirre ausseissa mielestäni on, että etenkin sovitut tapaamiset ovat noin-ehdotuksia lukkoonlyödyn sijasta. Kavereiden kesken yleensä pidetään sovitusta kiinni, mutta tuntemattomien kanssa on liiankin jouhevaa, ilmaantuako paikalle vai ei. Pätee remppamiehiin, joukkuelajien harrastajiin ja paikallisella nettitorilla kauppaa tekeviin. Toisinsanoen jos vaikkapa ilmastointilaitteen korjaaja sanoo tulevansa kahdeltatoista, hän todennäköisesti tulee kolmelta. Jos tarvitset jalisjoukkueeseesi tuuraajan ja löydät hänet nettifoorumilta, hän ei taatusti ilmaannu tuhannesta lupauksesta huolimatta. Nettitorin ostajista ehkä 1% on täysin ajoissa, loput tulevat katsomaan myymääsi tavaraa vähintään puoli tuntia myöhässä (siitä erikseen ilmoittamatta saati anteeksi pyytelemättä), osa jopa kolmekin tuntia myöhässä tai ei koskaan.

Tähän kulttuuriin tottuneena itse kämmäsin hienosti lahjoittaessani lampun nettitorin kautta. Sen pyysi omakseen Perthiin vasta muuttanut aasialainen perhe (en tiedä mistä maasta tarkalleen). Ensimmäisellä kerralla he tulivat tyhjää kolkuttelemaan, kun en ollut itse sovittuun aikaan kotona - he eivät varmistaneet tuloaan uudelleen, joten en olettanut, että oikeasti tulisivat. Toisella kertaa perheen isä odotti sateessa vartin, kun olimme jälleen sopineet ajan, mutta hän ei soittanut ovisummeria tai laittanut viestiä ollessaan kerrostalomme alaovella; kuvitteli, että tulen sitten kun pääsen, koska aika oli sovittu ja hän ei halunnut erikseen häiritä!

ja tottakai se perusero: aussi tai ranskis innostuu parityöskentelystä uuden ihmisen kanssa, suomalainen vaivaantuu.

Australia ranskalaisen silmin

Olen asunut Perthissä lähes päivälleen 8 vuotta ja kirjoittanut yhtä kauan huomioistani, mitkä asiat eroavat Suomen ja Australian välillä. Tuli vasta nyt mieleen kirjoittaa siitäkin, miten ranskalainen E näkee Perthin ja Australian. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Small talkin tärkeys

Vaikka ranskalaisetkin ovat mielestäni sosiaalisia ja puheliaita, aussien tapa rupatella eritoten töissä on yllättänyt myös E:n. Täällä ei kertakaikkiaan voi aloittaa päivää saati kokousta ilman, että ensin kysellään kaikilta kuulumiset ja jutustellaan niitä näitä vähintään viitisen minuuttia. Joskus tuntuu, että kokoukset ovatkin lähinnä kuulumisia varten ja eritoten perjantait eli toimistoissa tavallisesti casual Fridayt ovat yhtä kahvitaukoa. Casual Friday meinaa, että töihin saa tulla aavistuksen rennommissa siisteissä vaatteissa puvun sijasta.

No, riippuu tietenkin työpaikasta ja tehtävistä, mutta ilmeisesti sekä suomalainen että ranskalainen olettavat enemmän suorittamista, vähemmän rupattelua. Aussien mielestä taas ei ole mielekästä tehdä töitä, jos ei tutustu kollegoihin ja pyri osallistumaan näiden elämään ainakin kuulumistenkyselyn tasolla. Heille rupattelun puuttuminen on robottimaisen kylmää ja epäsosiaalista käytöstä.

Kiinnostus ja uteliaisuus

E:n mielestä aussit ovat ihan eri tavalla kiinnostuneita ulkomaailmasta ja ulkomaalaisista kuin ranskalaiset. Edellämainittu smalltalk on toki välillä tyhjänpäiväistä pulinaa säästä, mutta usein se on myös aitoa ja kiinnostunutta tutustumista toiseen ja toisiin kulttuureihin. Ranskalaiset reissaavat paljon, mutta niin tekevät aussitkin - mitään tilastotietoa minulla ei ole siitä, kummasta maasta matkaillaan tai muutetaan ulkomaille enemmän. Mutta mielenkiinto ja avoimuus uusia tuttavuuksia kohtaan on Australian parhaita puolia, vaikka toki täälläkin on sulkeutuneita yrmyjä sekä suoranaisia rasisteja.

Jättitalot erämaassa

E:n sanoin, aussit haluavat asua isossa talossa keskellä ei-mitään, kun taas ranskalaiset asuvat pikkuluukuissa keskellä äksöniä eli kaupunkien keskustoissa. Todentotta, yksi E:n parhaista ystävistä Pariisissa asuu Montmartren taiteilijakukkulan kupeessa elokuvista tutussa pariisin-kliseessä eli pienessä ullakkoyksiössä. Toinen puolestaan asuttaa astetta kummallisempaa vinttikomeroa: se on varmaan varastokopista muunnettu asuinkäyttöön, sillä siellä ei ole keittiötä, suihkua eikä vessaa. Vessaan täytyy vaeltaa neljä kerrosta alakertaan. Vuokra silti 500 euroa kuussa.

E itse on maalta kotoisin, muttei ihme kyllä kaipaa isosti tilaa tai omakotitalon omaan rauhaan. Perthissä on yleistä asua melko kaukana keskustasta, koska kaupunki laajenee yhä ja halvin rakennusmaa - siten kohtuuhintaisimmat omakotitalot - ovat kaukana reunamilla.

Juustoista pulaa

Juustot ja viinit ovat ehkä ei-niin-yllättäen asia, jossa E vertailee Ranskaa ja Australiaa. Aussilassa juodaan hänen mukaansa hyvin nuorta ja hapokasta viiniä, kun taas Ranskassa arvostetaan vuosia kypsytettyjä, syvempiä makuja. Juustovalikoima ei täällä mitenkään pääse lähelle E:n emämaan tuotteita: perusmarketista löytyy kyllä muoviinpakattuja brie- ja camembert-juustoja, mutta siinäpä se ranskanmaalta.

E ei voi käsittää, miksi juusto edes pakataan muoviin. Kuulemma aidoimmalta se maistuu paperikääreestä, jossa se saa hengittää ja mielellään myös hieman sulaa ennen syöntiä. Tietyntyyppistä makkaraa, saucisson, E myös haikailee, eikä sitä täältä saa kuin ranskalaisilta markkinoilta kerran vuodessa. Tai emme siis ole löytäneet oikeaa ostopaikkaa. Saucisson on hieman kuin salamia, mutta vähemmän suolaista ja omasta(kin) mielestäni makoisampaa, vaikken ole erityisesti makkaranystävä.

Bonuksena E:n ja minun välinen asenne-ero. En tiedä, voiko tätä yleistää ranskalaisiin ja suomalaisiin, vai onko vain meitä kahta koskeva juttu.

E:n mielestä on tärkeää, että tutustumme naapurustoomme, mukaanlukien lähikorttelien liikkeet ja niiden työntekijät. Hänestä on mahtava olla kanta-asiakas ja tuntea esimerkiksi ravintolan tai kahvilan omistaja. Minusta taas on tähän saakka ollut jotenkin noloa, jos minut tunnistetaan tai tilaukseni muistetaan - en osaa edes selittää, miksi ajattelen näin!

Nyt kun kuitenkin olemme asuneet samoilla kulmilla jo vuosia ja tutustuneet (E:n tapauksessa tavoitteellisesti, minun tapauksessani väistämättä) naapurustoon, onkin itse asiassa tosi kivaa ja juurruttavaa, kun voi moikkailla sinne, rupatella tänne. Etenkin vauvan kanssa liikkuminen irrottaa ihmisten kielenkannat, sillä vauvaan liittyen on helppoa aloittaa juttelu. Eilen lähikahvilassa sain pari macaronia ilmaiseksi tilaukseni päälle ja joku viikko sitten saimme ilmaisjuomat lähiravintolassa, omistajan kiitos kanta-asiakkaille. Tietenkään ilmaiset tuotteet eivät ole tässä pääasia, mutta mukava lisä kuitenkin.

Tätä emme täällä näe, Ranskassa kylläkin. Kuva: (c) aboutfrance.com